keskiviikkona, elokuuta 31, 2005

Tätä oli 1990-luvun sosiaalipolitiikka



Leikkauksia, saantiehtojen
kiristyksiä ja aktivointia

(Kansan Uutisten Viikkolehti joulukuu 2002. Artikkeli perustuu Stakesin julkaisuun Suomalaisten hyvinvointi 2002, toim. Matti Heikkilä ja Mikko Kautto.)

KAI HIRVASNORO

Stakesin tutkijoiden mukaan 1990-luvun sosiaalipolitiikkaa leimasi varautuminen tulevaan eläkemenojen kasvuun ja niiden hillitsemiseen. Lyhyemmällä tähtäimellä Suomessa tehtiin olennaisia muutoksia työttömyysturvaan, toimeentulotukeen ja asumistukeen.

"Tehdyt ratkaisut olivat useimmiten sosiaaliturvaa heikentäviä: etuuksien tasokorotukset jätettiin tekemättä ja sosiaaliturvan saantiehtoja kiristettiin."

Perusteluja toimenpiteille löytyi paitsi säästötavoitteista, myös arvovalinnoista. Alettiin korostaa työnteon kannustinkysymyksiä, mikä oli ristiriidassa vähimmäisturvan turvaamisen kanssa.

Työttömyysturvassa pääpaino oli ratkaisuissa, joilla heikennettiin sen saantiehtoja. Useina vuosina luovuttiin työttömyysturvan tasokorotuksista ja peruspäivärahankin korotukset jätettiin tekemättä viitenä vuotena.Vaatimattomia korotuksia peruspäivärahaan ja työmarkkinatukeen on tehty vuodesta 1998. Vuonna 2002 korotus oli aiempaa suurempi.

Työstä kieltäytymisestä rangaistaan aiempaa kovemmin. Toisaalta kannustavuutta lisättiin vuonna 1997 niin, että työtuloista otetaan työttömyysturvassa huomioon enää 50 prosenttia aiemman 80 prosentin sijaan.

Myös toimeentulotuen korotukset olivat jäissä useita vuosia. Tasokorotuksia alettiin toteuttaa uudelleen vuonna 1999. Asumistuen inflaatiotarkistuksista luovuttiin vuonna 1992. Useiden eri tekijöiden yhteisvaikutuksesta asumistuki heikentyi reaalisesti viime vuosikymmenellä, tutkijat toteavat.

Verotusta kevennettiin 1990-luvun loppupuolella, mutta käytännössä verotuksen tasossa palattiin kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen.

Verotus
lähtöruutuun

Vuosikymmenen alussa ansiotulojen verotusta kiristettiin. Lapsista tehtävät vähennykset poistettiin, työeläke- ja työttömyysvakuutusmaksut otettiin käyttöön ja keskimääräinen kunnallisvero kiristyi vuosittain. Stakesin tutkijoiden mukaan 1990-luvun talouspolitiikalla saavutettiin ne tavoitteet, mihin pyrittiinkin. Talouskasvu ja yritysten kilpailukyky onnistuttiin turvaamaan,%

sunnuntai, elokuuta 28, 2005

Kansan Uutiset varoitti suurtyöttömyydestä heti laman alussa

Porvarihallitus tiesi mitä teki

(Kansan Uutiset, joulukuu 2001)

Suomen Akatemian suuri lamatutkimus 1998-2001 tarvitsi kolme vuotta ja sata tutkijaa sen toteamiseen, että Esko Ahon porvarihallituksen suurin virhe oli työttömyyden kasvattaminen hallitsemattomiin mittoihin. Kymmenen vuoden takaisten Kansan Uutisten silmäily palauttaa mieliin, että osa poliitikoista ja tutkijoista tiesi hallituksen talouspolitiikan johtavan suurtyöttömyyteen jo laman ollessa päällä.

Valtalehdet tukivat hallituksen valitsemaa ja valtiovarainministeriön valmistelemaa talouspolitiikkaa.

Se että suurtyöttömyys on tämän politiikan seurauksena tietoinen valinta, oli KU:sta luettavissa vaikka kuinka moneen kertaan vuosina 1991-1992.

Esko Ahon hallitus aloitti keskustan veret seisauttaneen vaalivoiton jälkeen huhtikuussa 1991. Talouspoliittisen ohjelmansa tuore hallitus toi eduskuntaan toukokuussa. Se pohjautui valtiovarainministeriön virkamiesjohdon kuuluisaan muistioon, jonka sanoma oli, että lama on rakenteellinen kriisi, jota ei missään tapauksessa saa ryhtyä ratkomaan perinteisellä elvytyspolitiikalla. KU:n 7. toukokuuta 1991 esittelemässä muistiossa myös väläytettiin luopumista palkankorotuksista "ainakin toistaiseksi."

Samassa yhteydessä KU tulkitsi valittua linjaa niin, että nyt luovutaan ensimmäistä kertaa työttömyyden erityisistä lievennystoimista ja että hallitus on tietoisesti valinnut linjan, jossa kaikki voitava tehdään teollisuuden kilpailukyvyn palauttamiseksi, mutta hintana on laaja työttömyys.

"Pysyviä
muutoksia"

Sosiaalipolitiikan tutkija Kari Vähätalo lausui 23.5. KU:ssa, että pahinta on pitkäaikaistyöttömyyden kasvu. Suuri joukko ihmisiä on putoamassa normaalin yhteiskunnan ulkopuolelle.

Saman päivän lehdessä kerrottiin Vasemmistoliiton liittohallituksen vaatineen elvytystä ja valikoivaa säästämistä kansalaisten maksukyvyn mukaan. Vasemmistoliitto oli myös torjunut markan ecu-kytkennän valuuttakurssia muuttamatta.

"Puretaanko Suomessa hyvinvointivaltiota?" kysyttiin KU:ssa jo 28. toukokuuta. Tutkija Raija Julkunen Jyväskylän yliopistosta näki, ettei nyt oltu tekemässä tilapäisiä säästöjä kuten 1970-luvun lamassa, vaan pysyviä muutoksia.

"Näen Suomessa merkkejä samantapaisen politiikan alkamisesta kuin mitä on toteutettu Iso-Britanniassa."

Osuvasti Julkunen ennakoi valtionyhtiöiden yksityistämistä, sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttäjämaksuja, julkisen sektorin tulosohjausta, sääntelyn purkua ja ostopalvelujen lisääntymistä.

Seuraavan päivän lehdessä kerrottiin sitten hallituksen talouspoliittisen tiedonannon eduskuntakäsittelystä. Jutun mukaan pääministeri Esko Aho ei puhunut riviäkään työttömyydestä. Valtiovarainministeri Iiro Viinanen antoi palaa: Palkat on jäädytettävä ainakin vuoden 1993 loppuun asti ja ns. saavutetut edut asetetaan kyseenalaisiksi.

Vasemmistoliiton eduskuntaryhmää silloin johtanut Esko Helle puolestaan korosti sitä, minkä myöhempi tutkimus vahvisti: Laman syy ei ole palkansaajien ahneus, vaan väärä talouspolitiikka väärin ajoitettuine pääomamarkkinoiden vapauttamisineen. Hallitus on valinnut useamman vuoden kurjuuden ja tietoisesti suurtyöttömyyden, Helle päätteli.

Ecu-kytköksestä
omatekoinen lama

Jälkeenpäin on arvosteltu voimakkaasti kesäkuun 1991 alussa tehtyä markan ecu-kytkentää valuuttakurssia muuttamatta. Tilanteen ollessa päällä sitä vastusti ainoastaan Vasemmistoliitto. Vasemmistoliiton pankkivaltuusmies Esko Seppänen totesi eriävässä mielipiteessään päätöksen edustavan talouspoliittista linjaa, joka johtaa korkeisiin reaalikorkoihin, lisääntyviin tuloeroihin ja laajaan eurotyöttömyyteen. Käytännössä Seppänen katsoi päätöksen johtavan itse aiheutettuun lamaan, joka merkitsee sitä, että valikoivaan elvytykseen ei ryhdytä eikä uusia työpaikkoja luoda.

Vasemmistoliitto teki ecu-kytkennästä luottamuskysymyksen. Se katsoi hallituksen valinneen vaikeimman tien ja ennakoi aivan oikein, että hallitus joutuu luopumaan linjastaan vielä tukalammassa taloudellisessa tilanteessa.

VM ei uskonut
vahvaan kasvuun

Tasan kymmenen vuotta sitten valmistauduttiin syvän lamavuoden vaihtumiseen synkissä merkeissä. Bruttokansantuote oli vuonna 1991 laskenut 6,3 prosenttia, vienti oli 7,3 prosenttia miinuksella ja työttömyysaste oli yli kaksinkertaistunut edellisestä vuodesta. Vuonna 1992 työllisyys oli heikentyvä enemmän kuin koskaan ennen, vaikka kansantuotteen lasku hidastui selvästi ja vienti kääntyi vahvaan nousuun. Noissa tunnelmissa joulukuussa 1991 valtiovarainministeriö toi julkisuuteen ennusteen, jonka mukaan velka tulee vuosikymmenen loppuun mennessä olemaan 60-70 prosenttia bruttokansantuotteesta eikä kansantuote pysty 1990-luvulla kasvamaan edellisen vuosikymmenen 4 prosentin tahdissa.

Velka kävi toden totta lähellä 60 prosenttia, mutta vuonna 1999 julkisen sektorin nettovelka oli enää 46,6 prosenttia kansantuotteesta. BKT:n reaalinen kasvu oli 1990-luvun jälkipuoliskon vuosina 4-6 prosenttia.

Kaikille tämä ei tullut yllätyksenä. SAK:n ekonomisti Turo Bergman sanoi KU:ssa 11. joulukuuta syksyn devalvaatioprosentin olleen niin suuren, että sen on pakko johtaa 6 prosentin kasvuun vuosina 1993-94. Bergman erehtyi muutamalla vuodella. Valtiovarainministeriön mahdottomana pitämä taso saavutettiin jo vuonna 1996, Bergmanin ennakoima 6 prosenttia ylittyi 1997.

19. joulukuuta lehdessä kerrottiin työttömyyden ylittäneen 300 000 rajan. Lisäys edelliseen vuoteen oli 178 000 työtöntä, prosenteissa 144. Työministeri Ilkka Kanerva ilmoitti ajavansa hallituksessa hätäapuohjelmaa työttömyyden lievittämiseksi.

"Näkymätön
ja veltto"

Pyhien mentyä eduskunta aloitti poikkeuksellisesti vasta tammikuussa 1992 budjetin loppukäsittelyn. Vasemmistoliitto kiirehti jälleen työllisyyttä parantavaa elvytysohjelmaa.

21. tammikuuta tulivat joulukuun numerot: Työttömiä nyt 341 000. Työministeri Ilkka Kanerva esitti työllisyyslisäbudjettia.

Jonka valtiovarainministeri Iiro Viinanen seuraavana päivänä tyrmäsi. Kanerva saa lisäbudjettinsa vain, jos pystyy osoittamaan vastaavat säätöt.

"Kanerva on ollut harvinaisen veltto ja näkymätön työministeri", arvioitiin KU:n pääkirjoituksessa.

23. tammikuuta alkoi valjeta, mitä hallituksen edellisenä syksynä toimeenpanemat veronkorotukset yhdessä hintojen nousun ja palkankorotuksista luopumisen kanssa merkitsevät. Samaan aikaan, kun kotimainen kysyntä oli syöksyssä, hallitus leikkasi palkansaajilta yhden kuukauden ansiot.

Helmikuun 1992 alussa hallitus aloitti seuraavan vuoden budjetin valmistelut. Valtiovarainministeri asetti tavoitteeksi 12 miljardin markan leikkaukset, Kanerva 2 miljardin elvytyksen. Kanerva sai tukea vasemmisto-oppositiolta ja varovaisemmin myös keskustan johdolta. Kykypuolue kokoomus pysyi kuitenkin tiukkana: Lisälainan ottaminen on mahdotonta.

"Työttömillä
ei työhaluja"

Vasemmistoliiton liittohallitus tukee Kanervan elvytyspakettia, kertoi KU 13. helmikuuta. Vasemmistoliitto vaati myös poistettavaksi ns. raippaveron, lisättäväksi asuntojen peruskorjausta, aiennettavaksi satama- ja rautatieinvestointeja, erikoistoimia nuorille työttömille ja sapattivapaan kehittämistä.

Kuuma talvi alkoi kääntyä kuumaksi kevääksi, kun eduskunnassa helmikuun lopulla käsiteltiin välikysymystä. Kanerva kertoi, että elvytyspakettia "pohditaan" ja "selvitetään." Mutta Iiro Viinanen pohjusti jo kokoomuksen ja erityisesti Ben Zyskowiczin hellimää kannustamiskampanjaa. Suuret työttömyyskorvaukset vähentävät työttömien työhaluja, hän jyrisi eduskunnan puhujapöntöstä.

Näillä Viinasen opeilla kotimainen kysyntä oli laskeva jyrkästi myös seuraavana vuonna. Vienti oli jyrkässä kasvussa, mutta niin oli myös työttömyys. Ennätykset rikottiin vuosina 1993 ja 1994, joina työttömyysaste ylitti 16 prosenttia. Ahon-Viinasen johdolla Suomen taloudesta hävisi lähes 450 000 työpaikkaa vuosina 1991-94.

perjantaina, elokuuta 26, 2005

Julkisuuskin eliitin harmina laman aikana

(Kansan Uutisten Viikkolehti, talvi 2002)

Julkisuus muodosti suuren vaaran kansantaloudelle laman aikana. Ainakin talouseliitin mielissä.

KAI HIRVASNORO

Talouseliitille kansa ja poliitikot olivat laman aikaisissa kriisioloissa riesa, jotka haittasivat "järkevää" toimintaa, osoitti tutkija Anu Kantola väitöskirjassaan Markkinakuri ja managerivalta (Viikkolehti 15.2. 2002). Mutta eliitin harmina näyttämöllä oli vielä kolmaskin häiriötekijä, julkisuus, Kantola kirjoittaa artikkelikokoelmassa Laman julkisivut. Helsingin yliopiston tutkimus- ja koulutuskeskus Palmenian julkaisema teos on Suomen Akatemian lamaprojektin satoa. Kantolan tutkimusaineistona ovat tässäkin kirjassa 1990-luvun puolivälissä tehdyt ylimpien päättäjien haastattelut.

Anu Kantolan mukaan talouseliitin puhe oli aivan erilaista riippuen siitä, oliko kohteena suuri yleisö vai asiantuntijat. Asiantuntijoiden kesken korostettiin toimintaympäristön ja tiedon epävarmuutta. Kansalle puhuttaessa kaikki oli varmaa ja kehitys väistämätöntä.

Keskustelun puute leimasi jo rahamarkkinoiden vapauttamista Suomen Pankin hallinnollisina päätöksinä. Kun asiasta ei puhuttu, elettiin yhtäkkiä uusien pelisääntöjen vallitessa ilman, että monikaan ymmärsi tapahtunutta. Myöskään Suomen Pankissa kaikessa hiljaisuudessa omaksutusta devalvaation vastaisesta linjasta ei puhuttu. Syynä vaikenemiseen oli ehkä se, että julkinen keskustelu asiasta olisi vaikeuttanut valitun linjan läpivientiä. Sen sijaan asiantuntijoiden sisäpiirissä devalvaatiota pohdittiin paljonkin vuosina 1988-92.

Anu Kantolan mukaan kansalaisten oli tämän takia vähintääkin vaikea ymmärtää sitä, mitä politiikassa todella tapahtuu:

"Kun luotettavana pidetty asiantuntija puhuu julkisuudessa, voi olla vaikea ymmärtää, että hän ei sano, mitä ajattelee."

Suu suppuun
riviministeri

Pahimmillaan lama kärjistyi Suomessa vuosina 1992 ja 1993 lähes kassakriisiksi. Markkinoiden valta ohitti politiikan mahdollisuudet, sillä tärkeimmäksi nousi ulkomaisten sijoittajien mielialojen tyynnyttely. Tämän takia julkisuuden hallinnasta tuli tulenarka asia. Päättäjien epäyhtenäinen esiintyminen saattoi laukaista valuuttapaon tai nostaa lainojen korkoa.

Politiikan johtotähdeksi nousi yksimielisyys. Ulkomaisten sijoittajien takia Suomen Pankista ja hallituksesta piti tulla julkisuuteen yksimielinen näkemys. Kun porvarihallituksen ministerit Hannele Pokka ja Paavo Väyrynen eivät olleet täysin sisäistäneet ainoaa oikeaa vaihtoehtoa, ryhdyttiin hallituksessa tiukentamaan julkisuuden hallintaa. Valtioneuvoston kansliassa perustettiin työryhmä laatimaan pelisääntöjä taloustiedotukselle. Ajatuksena oli se, että vain pääministeri ja valtiovarainministeri saavat antaa lausuntoja talouspolitiikasta.

Osa päättäjistäkin katsoo, että hysteria meni naurettavuuksiin, mutta päällimmäinen julkisuusnäkemys oli kuitenkin se, että varomaton puhe saattaa upottaa koko kansantalouden.

Poliittisen keskustelun pääkohteeksi nousivatkin markkinat: sijoittajat, sijoitusrahastojen hoitajat, investointipankit ja luokituslaitokset kuten Moody's ja Standard & Poor's. Kansalaiset ja äänestäjät eivät olleet enää kiinnostavia poliittisen keskustelun näkökulmasta.

Naistoimittajat
liian pehmeitä

Yksinkertaiselle kansalle esitettyjä viestejä leimasi korostettu tiukkuus ja jäykkyys ja kuri. Suomen Pankista sanottiin, että pitää mennä pää pystyssä Eurooppaan ja annettiin ymmärtää, että politiikan taustalla olivat arvovalta- ja kunniakysymykset.

"Ei semmoisin termein keskusteltu talon sisällä", sanoo Suomen Pankin päättäjä.

Kansalle ja poliitikoille piti yksinkertaistaa asioita:

"Jos sä menet sanomaan päätöksentekijälle, että sun pitäisi nyt hillitä valtion menoja, koska pitkällä tähtäimellä velka kumuloituu pahasti ja sitäpaitsi korkotaso nousee ja syrjäyttää investointeja sekä heikentää luottamusta, jolloin tämä ei oikein kannata. Tällaiset perustelut on hyviä argumentteja, mutta ne ovat hiukkasen mutkikkaita eivätkä ne ikään kuin pure siihen kuulijaan. Jos sä sanot hänelle, että rahat loppuvat huomenna, jos et tee niin kuin tässä ehdotetaan, niin se ikään kuin pelon voimalla saattaa toimia tehokkaammin."

Järkevän talouslinjan vastavoimia olivat tunteet ja pehmeys. Erään päättäjän mielestä radioon vaikuttaminen oli tärkeämpää kuin televisioon koska, "...huomaan, että siellä on yleensä naiset toimittajina. Siellä on selvästi nämä pehmeet arvot esillä. Se on aina se näkökulma, josta asioita katsotaan, niin ei sitten pidä ihmetellä, jos sitten pehmeät arvot yhteiskunnassa leviää."

Erityisen hyvä vastavoima pehmeydelle oli päättäjän mielestä pääministeri Esko Aho. Hän oli jämerä eikä osoittanut tunteitansa.

"Kaikki pitäisi
panna leviäksi"

Julkisuus ja toimittajat ovat päättäjän näkökulmasta hulluutta edustava voima, joka ajaa päätöksentekoa väärään suuntaan. Yleensä toimittajat ovat "mielellään aina niin sanotusti heikon puolella eli että kaikki pitäis panna leviäks mieluummin kuin että pidettäisiin ankaraa järjestystä."

Poikkeuksen muodostavat päättäjien luottotoimittajat, jotka jakavat heidän arvomaailmansa. Heihin otetaan yhteyttä, kun halutaan sanoa jotain julkisuuteen.

Aivan samoin kuin Anu Kantola pelkäsi lama-ajan poliittisen keskustelun jääneen päälle myös kriisin jälkeen, hän kysyy, onko myös poliittinen keskustelu siirtymässä pois julkisuudesta. Tuleeko julkisuudesta vain näyttäytymispaikka, jossa satsataan henkilökohtaisiin ja karismaan liittyviin piirteisiin?

Kantolan mukaan näin ei välttämättä ole. Myös hyvä kierre on mahdollinen. Mitä enemmän asioista keskustellaan julkisuudessa, sitä vähemmän ne hätkähdyttävät ja heiluttelevat markkinoita. .

keskiviikkona, elokuuta 24, 2005

Anu Kantola: Näin päättäjät ajattelivat laman aikana



Politiikka väistyi
managerien tieltä

(Kansan Uutisten Viikkolehti, vuosi 2002)

Vallan käyttö on sivuuttanut aatteellisen keskustelun. Politiikka on saanut haastajan asiantuntijoista, managereista, jotka kokevat vain hallinnoivansa talouskoneistoa kokonaisuuden parhaaksi.

KAI HIRVASNORO

"Neuvottelut eivät edenneet ja venyivät. Viimeisenä iltana kello näytti jo puolta yötä, kun sisään astui kaksi harmaisiin pukeutunutta miestä. He nostivat salkkunsa pöydälle ja avasivat ne ilmoittaen: Haluatteko hyvät vai huonot uutiset ensin? Tämä tekee kipeää, mutta ei kestä kauan. Sitten he näyttivät kalvoiltaan mistä ja miten leikataan."

Näin kuvaa suomalainen kansanedustaja 1990-luvun alun budjettiriihtä valtiotieteen tohtorin Anu Kantolan väitöskirjassa. Pieni kertomus muodostaa olennaisen kuvan viime vuosikymmenen talouskriisin hoitamisesta. Politiikka siirrettiin sivuun ja asiantuntijat astuivat johtoon. Ja kun politiikka väistyi, vaihtoehdot kutistuivat yhteen, koska asiantuntijoilla oli hallussaan totuus eikä kokoelmaa mielipiteitä.

Anu Kantolan väitöskirja Markkinakuri ja managerivalta (Loki-kirjat) liittyy osaksi jo nyt kattavaa lamatutkimusta tuomalla siihen uuden ulottuvuuden: Mitä talouspolitiikan päättäjät todella ajattelivat noina vuosina? Tutkimuksen pääaineistona ovat Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran vuonna 1995 toteuttamat 77 keskeisen päättäjän haastattelut, joita säilytetään Kansallisarkistossa ja jotka ovat tutkijoiden käytettävissä.

- En ole etsinyt syyllisiä, vaan pohtinut sitä, minkälaisia ajattelumalleja tämä kova shokki loi. Ja miten ne näkyvät vielä nykyäänkin, Anu Kantola kuvaa työtään.

Pakollinen
yksimielisyys

Anu Kantola kuvaa päättäjien näkökulmasta 1990-luvun muutosta, jossa markkinat ohittivat poliittisen päätöksenteon. Hänen mukaansa markkinavallan nousu oli vain osaksi tietoinen ja ohjelmallinen tavoite. Päättäjät kyllä ajattelivat Suomen liittyvän osaksi länttä ja näkivät markkinoiden vapauden positiivisena asiana.

- Mutta yllättävän vähän ainakin noissa haastatteluissa tästä puhutaan poliittisena ohjelmana. Enemmänkin se oli Suomen sopeutumista kansainväliseen kehitykseen. Samalla tavalla kuin kylmän sodan aikana me sopeuduimme idän ja lännen jakoon, niin nyt yhtäkkiä me sopeuduimme markkinoiden vapautumiseen. Erityisesti monille vasemmistolaisille se aiheutti ongelmia, että miten tähän nyt tulee suhtautua. Siihen tuli mukaan aika paljon pragmatismia, että en voi tehdä mitään ja muutoksia perusteltiin käytännöllisinä ratkaisuina.

Anu Kantola huomauttaa, että uusliberalismi on edennyt paljolti käytännöllisinä ja hallinnollisina ratkaisuina. Niin eteni myös thatcherismi Englannissa.

- Suomessa meillä on ollut aika voimakas juonne toisen maailmansodan jälkeen, että on sopeuduttava ja tunnustettava tosiasiat. Lamavuosina otettiin hieman samanlainen ajattelutapa, että on unohdettava aatteelliset kysymykset. Aikaisemmin ulkopolitiikka oli se tärkeä asia, jolla rakennettiin kansallisen hallinnan malli. Lamassa se siirtyi talouspolitiikan puolelle.

Se pakollinen yksimielisyys siirtyi ulkopolitiikasta talouspolitiikkaan?

- Kyllä.

- Tietenkin Suomessa oli eri tavalla ajattelevia ihmisiä, mutta ainakin tässä aineistossa, johon on kerätty merkittävimmät päätöksenteossa mukana olleet henkilöt, oli tietynlainen sisäpiiri, jossa oli hirveän vähän toisinajattelijoita. Se oli minulle yllätys. Devalvaation teknisistä kysymyksistä vielä saatettiin vääntää, mutta puolueiden väliset erot ovat tuossa aineistossa hyvin vähäisiä.

Hallinnointi
hämärtää politiikkaa

Oliko lamapolitiikka sitten ollenkaan politiikkaa vai ymmärrettiinkö se pelkäksi hallinnoinniksi?

- Politiikkaahan se tietysti oli, mutta sitä tehtiin hallinnointina.

- Itse ymmärrän politiikan hyvin positiivisena asiana. Se liittyy demokratiaan, ja kuten Winston Churchill sanoi, demokratia ei ehkä ole kovin hyvä tapa hoitaa asioita, mutta se on kuitenkin paras, mitä meillä on.

- On vähän huolestuttavaa, että politiikka nähdään niin kielteisessä valossa. Jos sanotaan, että en tee politiikkaa vaan vain käytännöllisiä ratkaisuja, niin se on myös yksi vallan käytön keino. Että sanotaan, ettei ole vaihtoehtoa. Silloin ongelmaksi tulee se, kuka kantaa poliittisen vastuun ja miten äänestäjä voi nähdä, että kuka ajaa mitäkin.

Mistä päättäjät saivat vaikutteet hyvin yhtenäiseksi muodostuneeseen lamanäkemykseensä?

- Siinä kävi luultavasti niin, että tilanteet tulivat aika nopeasti vastaan. Kun ollaan paljon tekemisissä keskenään, niin siitä muotoutuu pikkuhiljaa aika yhteinen tulkinta. Hyvin saman tyyppisiä sanakäänteitä käyttävät hyvin erilaisista poliittisista lähtökohdista tulevatkin.

- Taloustieteilijöiden merkitys oli aika suuri. He pystyivät esittämään analyysiä käsittämättömän isolta tuntuneesta kriisistä. Monelta poliitikolta loppuivat eväät ymmärtää, että mistä tässä oli kyse. Taloustieteilijöiden analyysit suodattuivat pikku hiljaa poliitikkojen puheeseen.

- Hyvä esimerkki on puhe tehokkuudesta. Taloustiedehän on nimenomaan oppia tehokkuudesta eli siitä, miten resurssit käytetään mahdollisimman tehokkaasti. Tämä tehokkuuspuhe valui poliitikoille ja he rupesivat soveltamaan sitä koko yhteiskuntaan.

Valta keskittyi,
aloite VM:lle

Laman aikanakin oli joitakin näkyviä toisinajattelijoita. Miksi valittu linja kuitenkin voitti lamapolitiikan hoidossa?

- Yksi syy on vallankäytön keskittyminen finanssipolitiikan puolella. Valtiovarainministeriö ja muutama keskeinen ministeri - valtiovarainministeri ja pääministeri - ottaa tuollaisessa kriisitilanteessa vallan aika tiukasti käsiinsä. Kun koetaan, että ollaan ison ongelman edessä, niin sellaisessa vallankäyttö tuppaa keskittymään. Se näkyy näissä haastatteluissa, että oli tietty ydinryhmä, joka ajoi hyvin tiukasti leikkauspolitiikkaa ja sen ympärillä olivat muut päättäjät, jotka joutuivat seuraamaan sitä aika lailla ulkopuolisina.

- Ymmärrän sen, että kriisissä tällä tavalla tapahtuu ja että kannat vielä jyrkkenevät isojen vaikeuksien edessä. Mutta on kiinnostavaa, jos tämä jää maan tavaksi ja osaksi poliittista kulttuuria. Olisi kiinnostavaa tutkia nyt, onko asioita alettu hoitamaan näin.

Mikä oli valtiovarainministeriön rooli lamapolitiikan muotoilussa?

- Kyllä valtiovarainministeriön valta kasvoi nimenomaan tässä tilanteessa. Monet päättäjistä tulkitsevat, että ennen vuoden 1991 vaaleja julkisuuteen ei haluttu kertoa, kuinka huonoilta talousmittarit näyttivät. Vaalien jälkeen moni poliitikko totesi, että sitten tulivat VM:n kaverit ja ilmoittivat, että mitä tehdään. Että pitää ruveta leikkaamaan.

- Kyllä siinä sellainen niksahdus tapahtui, että aloite karkasi poliitikkojen käsistä valtiovarainministeriön puolelle.

Hyvinvointivaltio
koettiin taakaksi

Laman alkuvaiheessa vallitseva näkemys sen syistä oli liian suuri julkinen sektori. Kriittisessä lehdistössä yritettiin tuoda esiin sitä näkemystä, ettei Suomen julkinen sektori ollut 1990-luvulle tultaessa mitenkään poikkeuksellisen suuri, mutta tätä ei saatu millään läpi laajempaan julkisuuteen.

Miten aidosti päättäjät olivat sitä mieltä, että laman syynä oli "liian anteliaaksi" paisunut hyvinvointivaltio?

- Se oli minusta yllättävän yleinen tulkinta.

- Lamalle on esitetty kaksi selitystä. Oli juuri tämä rakenteellisen kriisin selitys ja toisaalta suhdannekriisi. Kyllä rakennekriisi saa enemmän kannatusta päättäjien tulkinnoissa. Se kertoo, että keskellä kriisiä on taipumusta tehdä isompia tulkintoja ja ulottaa kriisin mittasuhteet laajemmalle kuin se välttämättä sitten onkaan.

- Nyt moni tutkimus on päätynyt siihen, että kyseessä oli nimenomaan rahamarkkinoilla tapahtunut kupla eli pankkikriisi, jota Venäjän kaupan pieneneminen vielä kärjisti. Mutta kyse ei ollut rakenteellisesta kriisistä.

- Tässä rakenneselityksessä aika monelta unohtuu kokonaiskansantaloudellinen näkökulma. Jotkut taloustieteilijät ylläpitivät sitä ajatusta, että puoli miljoonaa työtöntä on aika tehotonta kansantalouden kannalta, koska sillä tuhlataan voimavaroja ja ajetaan julkinen talous ja koko kansantalous kriisiin. Tämä unohtui ja ajateltiin, että esimerkiksi työttömyys oli hyvä ja tarpeellinen asia, jotta saadaan rakenteet tervehtymään.

- Enemmistö päättäjistä näkee, että 1980-luvulla ohjat karkasivat ja hyvinvointivaltio rupesi paisumaan. Sitten oli muutama toisinajattelija, jotka katsoivat, että siinä vaiheessa Suomi vain otti muita Pohjoismaita kiinni.

Ongelmana kansa
ja poliitikot

Kenen syynä päättäjät pitivät lamaa?

- Suomen Pankki mainitaan useimmiten syyllisten listalla. Mutta kiinnostava jännite on nimenomaan suhde kansalaisiin. Usein tulkitaan koko Suomen joutuneen sekaannukseen ja langenneen huumaan. Kaikki ikään kuin yrittivät rikastua mahdollisimman nopeasti. Ja kuitenkin pörssikaupassa oli mukana aika pieni osa suomalaisista.

- Päättäjillä on taipumus nähdä äänestäjät aika epärationaalisina. Että ihminen on omaa rahaansa maksimoiva olento eikä sen kanssa edes kannata ruveta keskustelemaan. Ja päättäjien on sitten koetettava pitää kansaa kurissa. Ja itsensä päättäjät näkevät tämän kaiken yläpuolella.

- Kyllä, heillä ei ole tällaisia ongelmia. En tiedä, liittyykö tämä sitten siihen, että puolueiden välisten erojen heikentyessä päättäjät yrittävät vastuuntuntoisesti pitää kansaa kurissa.

Erittäin mielenkiintoinen on talouspolitiikan päättäjien käsitys poliitikoista. Heitä pidetään tämän väitöskirjan perusteella aivan mahdottomina tomppeleina.

- Se varmasti liittyy kriisin syvyyteen. Säästöpolitiikkaa piti ruveta toteuttamaan vaalien jälkeen keväällä 1991 ja silloin koettiin eduskunnan olevan täysin hakoteillä.

- Mutta kyllä tämä minusta liittyy myös yleisempään politiikan vastaisuuteen. Mietin pitkään, mistä se johtuu, että poliitikot eivät pidä politiikasta. Ehkä siinä on hallinnan näkökulma, jossa kaikki haluavat sanoutua irti tästä likaisesta politiikasta. Politiikassa olevilla on vain mielipiteitä, mutta kun olet asiantuntija, olet paljon vahvemmilla. Tosiasia kumoaa aina mielipiteen ja sen takia tapahtuu joukkopakoa politiikasta kohti asiantuntijuutta. Moni virkamieskin haluaa puhua neutraalina asiantuntijana ja korostaa ajattelevansa tosiasioiden perusteella yhteistä hyvää.

Väitöskirjasi nimi on Markkinakuri ja managerivalta. Mitä tarkoitat managereilla tässä yhteydessä?

- Se tarkoittaa juuri tätä eetosta, ettei ole enää poliitikkoja, joilla on erilaisia arvoja ja mielipiteitä. Sen sijaan muututaan managereiksi, asianhoitajiksi, jotka yrittävät vain saada systeemin toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Ja että olisi ikään kuin olemassa tapa saada systeemi toimimaan kaikkien yhteiseksi hyväksi, ja katoaa se ajatus, että edustetaan tiettyjä ryhmiä.

Vakaus sivuutti
aatekeskustelun

Voiko se toimia, että hypätään politiikan yläpuolelle vain hoitamaan asioita kaikkien yhteiseksi hyväksi?

- Kyllähän täällä hyvin menee. Ollaan maailman kilpailukyvyn huipulla.

- Kyllähän näin voidaan ainakin sanoa. Mutta minusta me teemme koko ajan poliittisia päätöksiä, joilla joku saa enemmän ja joku toinen vähemmän. Tuloerot lähtivät kasvamaan, samoin yksityisen ja julkisen sektorin palkkaerot. Pääoma- ja palkkatulojen suhde muuttui. Nämä on tehty asioiden hoitona, mutta sillä on vaikutuksensa eri ryhmien taloudelliseen tilanteeseen.

- Politiikan kannalta tällaisessa managerialismissa on ongelmallista se, että se rupeaa helposti tyhjentämään politiikkaa ja rapauttamaan demokratiaa. Tämä voi olla vähän raju vertaus, mutta totalitaarisista hallituksista katosi politiikka. Aito erimielisyys ja erilaiset intressit katoavat ja koko kansantaloutta ryhdytään johtamaan ikään kuin yhtenä talouskoneistona, jolla on sitten yksi johtaja siellä ylhäällä. Melkein tekisi mieli sanoa, että tämä on vaarallinen kehityssuunta, joka meillä näkyy äänestysluvuissa ja siinä, etteivät ihmiset ole kovin kiinnostuneita politiikasta.

Miten näet tilanteen nyt? Jäikö managerialismi päälle sen jälkeen, kun kriisi oli ohi?

- Onhan tämä sateenkaarihallitus jännittävä ilmiö. Tulee mieleen, että luotiinko jo lamassa pohjia tälle sateenkaariajattelulle, jossa mukana ovat kaikki mahdolliset ja mahdottomat värit yhdessä. Kun hallitukseen mahtuvat poliittisen kentän kaikki laidat, on se vaara, että poliittinen keskustelu kuoleutuu ja politiikasta tulee epäpoliittista asioiden hoitoa.

- Meillä on nyt 1990-luvulla ollut Suomen historian pitkäikäisimmät hallitukset. Enää ei ole oikeastaan vakavia poliittisia kiistoja sillä tavalla, että ne uhkaisivat hallitusta. Se on tietysti hieno asia, että on vakautta. Mutta toisaalta meillä on kuitenkin aika isoja ongelmia. On työttömiä ja työelämässä ihmiset aika kovilla. On edelleenkin erilaisia ryhmiä. Siinä on toinen puoli sitten juuri tämä politiikan tyhjeneminen. Tässä mielessä näyttää, että vallan käytön näkökohdat ovat selvästi sivuuttaneet aatteellisen keskustelun.

maanantaina, elokuuta 22, 2005

Näin Suomi syöksyi 1990-luvun lamaan

Ennusteet pielessä,
rohkeutta puuttui

(Kansan Uutiset, lokakuu 2000)

KAI HIRVASNORO

Lähes kaikki epäonnistuivat laman lähestyessä 1980-luvun lopulla. Valtiovarainministeriöllä ei ollut selvää kuvaa uhkaavan kriisin syvyydestä eikä hallituksella kykyä eikä niin haluakaan puuttua tilanteeseen.

1990-luvun suuren laman perussyyt alkavat olla selvitetyt. Rahamarkkinoiden sääntelyn purkamisen seurauksia 1980-luvulla ei hallittu, finanssipolitiikka oli korkeasuhdanteessa löysää, lainsäädäntö tuki velkaantumista, vientitulot eivät riittäneet nopeasti kasvaneen tuonnin ja ulkomaisen velan korkojen rahoittamiseen.

Rahamarkkinoiden vapautus 1980-luvulla tapahtui asteittain ja käytännössä ilman mitään julkista keskustelua. Ongelmallisempaa on se, että myöskään Harri Holkerin hallitus ei kertaakaan keskustellut neljän vuotensa aikana säännöstelystä luopumisen vaikutuksista. Talouspoliittisen ministerivaliokunnan tosin piti kerran kuulla asiasta Suomen Pankin johtajaa Sirkka Hämäläistä, mutta ajan puutteen takia asia jäi käsittelemättä. Säännöstelyn purkaminen kuitenkin johti ulkomaisen rahan virtaamiseen Suomeen ja suomalaisten kotitalouksien ja yritysten velkaantumiseen.

Kansainvälinen kehitys syvensi Suomen lamaa. Vienti Neuvostoliittoon vaikeutui ja Länsi-Euroopan suhdannetaantuma oli odotettua syvempi.

Mutta olisiko Suomessa voitu tehdä jotain toisin, ettei lama olisi ollut niin tuhoisa kuin se oli? Miten suhdannekäänteen aikana hallinnut HarriHolkerin sinipunahallitus reagoi talouden huonoihin ennusmerkkeihin? Oliko valtiovarainministeriö ajan tasalla? Näihin kysymyksiin vastaa neuvottelevan virkamiehen Risto Rankin huippukiinnostava väitöskirja "Haltia vai haltija? Harri Holkerin hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta" (Edita).

Taantuma
myöhästyi

Ranki osoittaa, että lamaan liittyi paitsi kyvyttömyyttä ja haluttomuutta ottaa tilanne haltuun, myös paljon huonoa tuuria. Tuhon merkkejä ennustivat jo hyvissä ajoin ainakin Teollisuuden Keskusliiton silloinen toimitusjohtaja Timo Relander ja Suomen Pankki, mutta varoituksia ei otettu vakavasti, koska kasvu vain kiihtyi 1980-luvun lopulla heidän päinvastaisista ennustuksistaan huolimatta.

Suhdannekäänne tuli ilmiselväksi liian lähellä vuoden 1991 eduskuntavaaleja. Päähallituspuolueet kokoomus ja SDP olivat haluttomia tarttumaan enää tilanteeseen tosimielellä. Teollisuuden johtohenkilö muistelee Rankin kirjassa, että ennen vaaleja kokoomus ei suostunut tunnustamaan edessä olevia vaikeuksia:

"Kun sitä yritettiin, yritettiin esimerkiksi teollisuuden asioita Ilkka Suomisen kanssa ajaa ja miksei tietysti Harri Holkerinkin kanssa, niin sieltähän tuli aina turpiin ja sanottiin, että älkää tulko meitä neuvomaan."

Raimo Sailaskin
voi erehtyä

Hallituksen oli tietysti vaikeaa saada kriisitietoisuutta läpi kansalaisille, kun ei se mennyt läpi johtaville poliitikoillekaan. Syy oli tietysti se, että näennäisesti Suomella, silloisella Pohjolan Japanilla, meni niin hyvin. Jos hallituksen sisärenkaassa nähtiinkin tarpeelliseksi kiristää finanssipolitiikkaa, niin esimerkiksi säästölakeja hallitus ei edes yrittänyt esittää, koska se tiesi, etteivät ne eduskunnassa menisi läpi.

Myös valtiovarainministeriön virkamiehet näyttivät muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamtta olevan asioista pihalla. Sosialidemokraattinen vaikuttaja muistelee Raimo Sailaksen rauhoitelleen tilannetta vuonna 1989 sillä, että valtiolla on kerrankin reservejä hoitaa mahdollinen lama ekspansiivisella finanssipolitiikalla.

Silloinen kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suominen kertoi Rankille, mitä tapahtui vuonna 1990, kun menot lähtivät kiitämään pystysuoraan ylöspäin ja tulot pystysuoraan alaspäin:

"Mä kysyin Raimo Sailakselta, että minkä Herran tähden sä et neuvonut meitä, että nyt on piru merrassa, eikö sulla ole ne mittarit kunnossa, että eikö teillä ole ne kunnossa. Vastaus: On ne meillä päivän tasalla, sanoi Sailas, me ajateltiin, että se on väliaikaista."

Keskusta esitti
10 mrd:n aukkoa

Hallitus kantaa tietysti vastuun, mutta ei oppositiossakaan nähty, että 1980-luvun lopussa olisi pitänyt jarruttaa. Päinvastoin. Valtiovarainministeriössä tehdyn arvion mukaan SKDL:n esitykset vuoden 1989 budjettiin olisivat kasvattaneet menoja 7 miljardia markkaa. Keskusta äänestytti eduskuntaa joulun alla 1990 esityksistä, jotka olisivat lisänneet menoja ja vähentäneet tuloja niin, että budjettiaukko olisi kasvanut 10 miljardilla markalla.

Keskusta kyllä tiesi, missä mentiin, sillä samoihin aikoihin pääministeri Harri Holkeri informoi oppositiojohtaja Esko Ahoa (kesk.) talouden tilasta ja pyysi tukea hätäohjelmalle. Aho torjui pyynnön:

"Talous on taloutta ja politiikka politiikkaa, uskon mitä taloudesta sanotte, mutta juna meni jo, nyt on kyse poliittisesta vallasta", muisteli miesten välit rikkonutta tapaamista Holkerin hallituksen valtiosihteeri Matti Korhonen.

SDP ei tukenut,
Liikanen lähti

1980-luvun lopun vaikuttajat ovat kertoneet ajan tapahtumista Sitran vuonna 1995 tekemissä laajoissa lamahaastatteluissa, jotka ovat olleet Matti Rankin käytettävissä. Heidän mielestään päähallituspuolueet kokoomus ja SDP kantavat suunnilleen samanlaisen vastuun lamasyöksystä. SDP:n syntilistaa on kasvattanut erityisesti se, että vuoden 1991 jo ennestään löysä budjettiesitys revittiin puolueen aloitteesta ja ilmeisesti puoluejohdon tuella auki eduskunnassa heti alkusyksystä. Valtiovarainministeri Erkki Liikanen (sd.) kyllä lupaili kiristäviä paketteja, mutta ei saanut niitä aikaan.

"Tämä johtui siitä, ettei hänen eduskuntaryhmänsä ollut valmis mihinkään kiristäviin toimenpiteisiin, kun muutenkin näytti niin hyvältä ja valtiontalous oli selvästi ylijäämäinen", Suomen Pankissa työskennellyt sanoo.

Oman eduskuntaryhmän tuen puuttuminen näyttääkin olleen keskeinen syy sille, että Liikanen jätti valtiovarainministerin tehtävän kesken kauden.

Sitran haastatteleman virkamiehen mukaan kokoomus ei ollut sen parempi:

"Kokoomuksella oli silloin vauhti päällä. Pitkäaikainen syrjässäolo oli ohi ja nyt oli päästy vaikuttamaan.-- Uusi hallituspuolue ei hallinnut tilannetta sen enempää kuin aikaisemmatkaan hallituspuolueet."

keskiviikkona, elokuuta 17, 2005

Talouskriisistä 15 vuotta



Väärä analyysi lamasta johti
työttömyyden kasvattamiseen

Toimittajan huomautus 17.8. 2005:

Suomalaisen yhteiskunnan perusteellisesti muuttaneesta lamasta on jo 15 vuotta. Se on niin pitkä aika, että monet lamaan johtaneeseen politiikkaan syyllistyneet ja laman hoidossa epäonnistuneet poliitikot jakavat jälleen neuvoja siitä, miten Suomen taloutta nyt tulisi hoitaa. Lamasyylliset eivät itse menettäneet työpaikkojaan eivätkä joutuneet vastaamaan jopa miljoonien markkojen veloista, joita tavalliset ihmiset ja varsinkin yrittäjät ottivat myös ulkomailta valtiovarainministerin vannottua televisiossa, ettei devalvaatiota tule.

Lamasta on myös jo niin kauan, ettei sen yhteyttä satojen tuhansien ihmisten edelleen jatkuvaan ahdinkoon enää oikein nähdä. Päinvastoin valtakunnan päälehdessä hehkutettiin kesällä 2005 sitä, miten tervehdyttävä vaikutus lamalla oli Suomen talouteen. Sen ansiosta meillä tehtiin "välttämättömät" uudistukset jo 1990-luvulla. Muualla Euroopassa ne ovat vasta edessä.

Tämä ja muut Kansan Uutisten Viikkolehden lama-analyysit muistuttavat siitä, että lama oli harjoitetun ja aikanaan ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi vakuutetun politiikan haaksirikko. Opetukset on syytä pitää mielessä aina kun kuulee, että jokin asia on ainoa mahdollinen.

Tämä juttu on julkaistu marraskuussa 2001.

Siitä on nyt tasan kymmenen vuotta, kun kaikki taloudelliset mittarit olivat Suomessa punaisella. Silloinen hallitus luuli laman johtuvan rakennesyistä ja kasvatti työttömyyttä painostaakseen ammattiliitot palkkojen alennukseen,väittää syksyllä valmistunut lamatutkimus. Mutta oliko lama rakenteellinen? Vai käynnistyikö vahva nousu sen vuoksi, että hallituksen linja romahti?

KAI HIRVASNORO

Tasan kymmenen vuotta sitten Suomi valmistautui vuoden vaihtumiseen täysin toisissa tunnelmissa kuin nyt. Päällä oli lama, josta ei nousua näkynyt. Edellisenä keväänä työnsä aloittanut Esko Ahon hallitus lietsoi pessimismin bensaa liekkeihin tilanteessa, jossa työttömyys oli enemmän kuin kaksinkertaistunut edelliseen vuoteen nähden.

Teollisuustyöpaikoista oli kymmenen vuotta sitten katoamassa neljännes, samoin kaupan alalta. Rakennusalan työpaikoista hävisi 1990-luvun alussa 40 prosenttia. Työttömyysennätykset murskattiin ja laman syvin piste oli päällä tasan kymmenen vuotta sitten. Vaikka vuonna 1991 julkisen talouden alijäämä oli vielä lievä ja velkaa suhteellisen vähän, olivat muut mittarit juuri silloin pahimmin pakkasella: Kansantuote aleni 6,3 prosenttia, kotimainen kysyntä 8,5 prosenttia ja vienti 7,3 prosenttia.

Vuonna 1992 oli vuorossa entistä rajumpi työttömyyden kasvu. Työllisyys aleni enemmän kuin koskaan ennen, velka kaksinkertaistui 45 miljardiin markkaan, BKT aleni edelleen ja kotimarkkinat pysyivät jäässä. Ainoana valopilkkuna vienti kääntyi uuteen nousuun.

Mutta miksi lama oli niin syvä?

Laman anatomiaa selviteltiin Suomen Akatemian 3-vuotisessa tutkimusohjelmassa, jonka loppuraportti julkistettiin lokakuussa 2001. Sen sanoma oli, että suurin virhe oli väärä talouspolitiikka, jonka seurauksena työttömyyden annettiin vapaasti kasvaa. Työttömyyttä kasvatettiin vuosina 1991-93 kireällä raha- ja finanssipolitiikalla, jolla ei saatu juuri mitään myönteistä aikaan, luonnehti projektin tutkimuskoordinaattori Jaakko Kiander sen päätösseminaarissa.

Omituinen
revalvaatio

Jaakko Kianderin kirjoittama ja Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen julkaisema Laman opetukset on kätevä ja selkeä opas siihen, mitä Suomessa tapahtui tasan kymmenen vuotta sitten, kun maan sanottiin käyneen kuilun partaalla. Kiander taustoittaa maallikonkin ymmärrettävällä tavalla laman taustat, tapahtumat, tehdyt ratkaisut ja niiden seuraukset kirjassa, joka on yhteenveto eri tutkijoiden työn tuloksista.

Mutta muistellaanpa dramaattisia 1990-luvun alkuvuosia, vaikka laman pohja olikin luotu jo edellisellä vuosikymmenellä pääasiassa kahden tekijän kautta: Rahamarkkinoiden vapauttaminen oli luonut pohjan talouden ylikuumenemiselle ja velkakuplalle. Samaan aikaan Suomen Pankissa alkoi voimakas ja jääräpäinen pyrkimys pitää kiinni vakaasta valuuttakurssista hinnalla millä hyvänsä.

Kiander pitää kyseenalaisena, olisiko talouden ylikuumenemista ja velkaantumista voitu hillitä millään normaaleilla toimilla, mutta omituinen oli hänestä Holkerin hallituksen ratkaisu hillitä talouskasvua revalvaatiolla maaliskuussa 1989. Yritysten huonoon kilpailukykyyn vastattiin heikentämällä sitä entisestään. Samalla kotimarkkinoiden ostovoimaa lisättiin, vaikka sitä muutenkin oli enemmän kuin tarpeeksi.

Hoidettiinko
väärää kriisiä?

Talouden aleneva kierre käynnistyi vuoden 1990 lopulla: Omaisuusarvot laskivat, yritykset ja kotitaloudet alkoivat kasvattaa säästämistään, mikä supisti investointeja ja kulutusta ja johti tuotannon ja työllisyyden heikkenemiseen. Myös vientihinnat alenivat, idänkauppa pysähtyi, kansainvälinen korkotaso nousi ja sitä myöten ulkomaisen velan kustannukset. Tuotanto ja vienti supistuivat ja työttömyys alkoi kasvaa.

Esko Ahon porvarihallitus alkoi johtaa maata tilanteessa, jossa talous oli laskenut lähes vuoden. Sitä ennen heti vuoden 1991 eduskuntavaalien jälkeen valtiovarainministeriön virkamiesjohto otti kuitenkin ohjat käsiinsä. Se julkisti muistion, jonka mukaan taloutta kohdannut jyrkkä lasku ei ollut mikään suhdannekuoppa, vaan vakava rakenteellinen ongelma, jonka takia perinteinen elvytyspolitiikka oli ehdottomasti tuomittavaa. Hallitus omaksui näkemyksen pilkulleen.

Jaakko Kiander kirjoittaa, että koska kriisiä pidettiin rakenteellisena, ei politiikan tärkeimpänä tavoitteena pidetty talouden elvyttämistä ja työllisyyden hoitoa, vaan kustannustason ja julkisten menojen alentamista.

"Hallitus pyrki vaihtotaseen alijäämän ja markan yliarvostuksen purkamiseen leikkauksien ja deflaation kautta. Kasvavan työttömyyden toivottiin olevan se uhka, joka pakottaisi ammattiliitot palkkojen alennukseen."

Valtiovarainministeriön silloinen ylijohtaja Sixten Korkman totesi saman näin: "Työttömyyden uhka on mekanismi, joka pakottaa palkkasopeutumiseen, jos kustannusremonttia ei tulopolitiikalla saada aikaan."

Kotimaisesta kustannussopeutuksesta hallitus oli käytännössä päättänyt kesäkuussa 1991, kun markka kytkettiin ecuun ilman valuuttakurssimuutosta.

"Tällä päätöksellä vahvistettiin jyrkän suhdannelaskun jatkuminen", luonnehti ecu-päätöstä kansantaloustieteen professori Jouko Paunio. Hän kirjoitti, että "Suomen taloudessa onkin mitä todennäköisimmin syntymässä kestoltaan ja syvyydeltään vuosisadan pahin suhdannelama."

Työttömyyteen ei
mitään huomiota

Palkkojen alentamiseksi hallitus pyrki syksyllä 1991 saamaan aikaan "yhteiskuntasopimuksen", jossa myöhemmin "Sorsan sopimuksen" nimellä olisi alennettu nimellispalkkoja ja siirretty työnantajien sosiaaliturvamaksuja työntekijöiden harteille. Sopimus kaatui Metalli- ja Paperiliiton vastustukseen.

Jaakko Kianderin mukaan sopimuksen kariutumisesta ei aiheutunut suurta vahinkoa. Sen toteutuminen olisi johtanut reaalikorkojen nousuun ja varallisuushintojen laskuun.

Vakaan markan linja kaatui 14. marraskuuta 14 prosentin pakkodevalvaatioon, mutta hallitus yritti jatkaa linjallaan. Sen vastustama devalvaatio käänsi viennin kovaan nousuun, mutta kotimarkkinoiden syvän laman vuoksi kansantalous kynti edelleen syvällä.

Jaakko Kiander toteaa, että suomalainen lamastrategia alkoi hahmottua entistä selvemmin. Tavoitteena oli vientivetoinen kasvu. Sen sijaan kotimarkkinoiden elvyttämiseksi ja työttömyyden alentamiseksi ei pitänyt tehdä mitään, koska se johtaisi ulkomaiseen velkaantumiseen. Linjasta pidettiin kiinni syksyyn 1992 asti.

Devalvaation ja kellutuksen johdosta markka devalvoitui yhteensä 40 prosenttia. Samalla ratkesivat vientiyritysten kilpailukykyongelmat kertaheitolla. Hallituksen linjan murruttua korot alenivat jyrkästi ja pelätty inflaatiokin vain hidastui. Kianderin mukaan tiukka pyrkimys estää devalvaatio kesti liian kauan, sillä markan heikkenemistä ei voitu välttää. Prosessin pitkittäminen kuitenkin lisäsi kohtuuttomasti lainaa ottaneiden velallisten taakkaa.

Veroja lisää,
maksuja myös

Ahon hallituksen omaksuma julkisen talouden tasapainottamisen linja syvensi lamaa. Menoleikkauksista se puhui heti alusta alkaen, mutta päätökset alkoivat vaikuttaa vasta vuonna 1992. Kymmenen vuotta sitten verotusta kiristettiin ja työnantajien sosiaaliturvamaksuja siirrettiin työntekijöiden kannettavaksi. Palkansaajien ostovoimaa heikennettiin ja samaan aikaan julkista kysyntää supistettiin.

"Kireä finassipolitiikka johti julkisten menojen leikkauksiin ja verotuksen kiristymiseen, jotka osaltaan syvensivät lamaa. Suurimmat menoleikkaukset ja verojen korotukset ajoittuivat synkimpiin lamavuosiin 1992-1993", kirjoittaaKiander.

Hän arvioi, että finanssipoliittinen kiristys aiheutti kolmanneksen yhteensä 10 prosentin tuotannonmenetyksestä, joka lamavuosina koettiin.

"Leikkaus- ja säästötoimien vuoksi julkisen sektorin voi katsoa omilla päätöksillään syventäneen lamaa ja kasvattaneen työttömyyttä."

Velka ei
revennyt

Finanssipolitiikan kiristämisen taustalla oli hallituksen vääräksi osoittautunut näkemys liian suuresta julkisesta sektorista ja kriisistä rakenteellisena murroksena, joka on pysyvästi heikentänyt mahdollisuuksia talouskasvuun. Hallitus synnytti omalaatuisen kierteen: Julkinen kysyntä supistui kolmessa vuodessa 10 prosentilla, julkisen sektorin työntekijöiden määrä aleni 8 prosentilla, verotus kiristyi ja palkansaajien ostovoima supistui yli 10 prosentilla. Hallitus teki säästöpäätöksiä, mutta samaan aikaan työttömyysturva- ja korkomenot moninkertaistuivat.

"Taloudellista aktiviteettia supistaneiden säästötoimien järkevyys näyttääkin kyseenalaiselta sen vuoksi, että julkisesta sektorista saneeratut työntekijät päätyivät tyypillisesti työttömiksi tulonsiirtojen saajiksi."

Työttömyyden kasvu saattoi sosiaalimenot jyrkkään kasvuun, julkiset menot ja lainanottotarve kasvoivat ennakoitua enemmän ja velka lisääntyi. Silti julkinen velka pysyi alemmalla tasolla kuin EU:ssa keskimäärin.

Syyskuussa 1992 hallituksen vakaan markan linja ajoi lopullisesti karille ja markka laskettiin kellumaan. Lamapolitiikan keskeisiä tekijöitä olivat Suomen Pankin pääjohtaja Sirkka Hämäläinen, pääministeri Esko Aho ja valtiovarainministeri Iiro Viinanen.

Lama-ajan vahvat miehet Esko Aho ja Iiro Viinanen ovat tänään sivuraiteella. Esko Aho ei pääministerivuosiensa jälkeen viihtynyt oppositiopoliitikkona ja yrittää nyt löytää ulospääsyä politiikasta. Iiro Viinanen epäonnistui vakuutusjohtajana ja on kadonnut julkisuudesta.

sunnuntai, elokuuta 14, 2005

Elina Sanan Luovutetut-kirja



Suomi ei selvinnyt puhtain
paperein holokaustista

(Kansan Uutisten Viikkolehti 2003)

Uudessa kirjassaan Elina Sana tavallaan korjaa vuonna 1979 julkistamaansa totuutta, jonka mukaan Suomi lähetti vuonna 1942 kahdeksan juutalaispakolaista natsi-Saksaan kuolemaan. Korjaa siinä mielessä, että luku kahdeksan on syöpynyt historiankirjoitukseen. Että päästiin kuitenkin näin vähällä. Todellisuudessa Suomi luovutti Gestapolle lähes 3 000 ihmistä.

KAI HIRVASNORO

Marraskuun kuudentena päivänä vuonna 1942 Suomi luovutti kahdeksan juutalaispakolaista natsi-Saksan salaiselle poliisille Gestapolle. Näistä viidestä miehestä, yhdestä naisesta ja kahdesta lapsesta vain yksi mies säilyi hengissä.

Suomen luovuttamien juutalaispakolaisten tarinan kertoi Elina Suominen vuonna 1979 ilmestyneessä kirjassaan Kuolemanlaiva S/S Hohenhörn (WSOY). Noiden kahdeksan juutalaisen kohtalo muuttui kirjan jälkeen osaksi Suomen virallista historiankirjoitusta. Suomella oli toisen maailmansodan aikana oma häpeäpilkkunsa, johon toisaalta voitiin suhtautua helpotuksella. Vain kahdeksan pakolaista luovutettiin.

Elina Sanan uuden, Luovutetut-kirjan (WSOY) perusteella Suomi ei pääse niin helpolla. Pääosin jatkosodan alkuvaiheessa Suomi luovutti natsien käsiin lähes 3 000 ihmistä. Suuri osa heistä oli poliittisia sotavankeja ja ainakin 74 juutalaisia.

Juutalaisiakin suuremmassa vaarassa olivat kommunistit. Sanan selvitysten mukaan saksalaiset teloittivat ainakin osan luovutetuista vangeista samana päivänä. Suomessa vaarallisinta oli olla järjestyksessä kommunisti, pakolainen ja juutalainen.

Luovutukset eivät siis olleet mikään erillinen hairahdus, vaan systemaattista toimintaa, josta Valtiollisen poliisin Valpon päällikkö Arno Anthoni oli tehnyt sopimuksen Gestapon kanssa. Luovutuksista pääosa tehtiin vuosina 1941-42. Vuodesta 1943 luovutusten määrä hiljeni, joskin niitä jatkettiin vuoteen 1944 saakka, jolloin Saksan häviö oli jo selviö.

Vain harvalla
rikosrekisteri

Luovutuksia tehtiin kahta reittiä, Valpon kautta ja sotilasviranomaisten kautta. Poliisilinjan luovutuksia oli ainakin 13 ja Gestapolle luovutettuja henkilöitä 78 - 129. Suomi halusi päästä eroon "rikollisista" ja "epäsuotuisasta aineksesta", mutta vain 29 luovutetulla oli rikosrekisteri ja he olivat suorittaneet tuomionsa loppuun ennen joutumistaan saksalaisten käsiin. Valpon Gestapolle luovuttamat joutuivat ainakin Auschwitzin, Birkenaun, Stutthofin, Oranienburgin ja Natzweilerin keskitysleireille.

Sotilasreittiä pitkin Suomi luovutti päämajan valvontaosaston kautta Pohjois-Suomessa Saksan Gestapolle ainakin 525 poliittista sotavankia.

Hitler oli ennen 22. 6. 1941 tapahtunutta Barbarossa-hyökkäystä tehnyt sodanjohdolleen selväksi, että tuleva sota idässä on tuhoamistaistelua. 6. kesäkuuta Hitler antoi ns. komissaarikäskyn, jonka mukaan kaikki puna-armeijan komissaarit oli ammuttava, vaikka he kantaisivat sotilaspukua. Elina Sanan mukaan luovutetun 525 poliittisen vangin kohtaloa on mietittävä komissaarikäskyn valossa. Juutalaisten ja poliittisten komissaarien tuhoaminen oli juuri Saksan salaisen poliisin työtä.

Suomen Punaisen Ristin sotavankiluetteloista Elina Sana on jäljittänyt neljä venäläistä Saksalle luovutettua poliittista vankia, joiden kuolinpäivä on sama kuin luovutuspäivä.

"Ilman perusteellista lisätutkimusta ei voi päätellä, olivatko nämä neljä kuollutta sotavankia jonkinlainen poikkeus vai oliko Suomesta luovutettujen sotavankien kohtalona tulla murhatuiksi. Mikä osuus suomalaisilla sotilailla tai Suomen Valtiollisella poliisilla oli, jäi sodan jälkeen selvittämättä", Elina Sana kirjoittaa.

Viikkolehdelle Elina Sana pohtii sitä, oliko kaikilla 525 vangilla sama kohtalo kuin neljällä dokumentoidusti teloitetulla, vai pääsikö osa esimerkiksi jatkotutkimuksiin ja mitä heille sen jälkeen tapahtui. Juutalaisten osalta hän pitää täysin selvänä, että heitä odotti kova kohtalo.

Suullisia
sopimuksia

Mutta miksi Suomi luovutti nämä ihmiset Saksalle? Siihen on Elina Sanan mukaan kaksi vastausta.

- Gestapon päällikkö Heinrich Müller ja Suomen Valpon päällikkö Arno Anthoni tekivät suullisen sopimuksen tästä, että Saksa on valmis vastaanottamaan kaikki, jotka Suomi katsoo pystyvänsä antamaan ja nimenomaan sellaiset, jotka ovat jollain lailla poliittisesti kiinnostavaa joukkoa, Sana kertoo.

Luovutukset tehtiin Anthonin päätöksin, mutta Elina Sana uskoo, että silloinen sisäministeri Toivo Horelli oli asiasta tietoinen.

Uuden kirjan varsinainen uusi tieto on sotavankien luovuttaminen Saksaan. Sotilasluovutusten vastuuta Sana kyselee itsekin kirjassaan ja jättää asian kysymyksenalaiseksi. Hän ei ole keskittynyt selvittämään, mikä oli esimerkiksi armeijan ylipäällikön Mannerheimin tai sotavankitoimiston päällikön Eljas Erkon vastuu. Sen sijaan Gestapolle luovutettujen 525:n päämajan valvontaosaston kautta Pohjois-Suomesta Gestapolle luovutettujen juutalaisten ja poliittisten sotavankien luovutuksesta vastuussa oli selvästi valvontaosaston päällikkö Kustaa Rautsuo, joka pakeni sodan loppuvaiheissa Ruotsiin.

- Rautsuo oli tehnyt suoraan saksalaisten kanssa myöskin tällaisen sopimuksen, josta ei löytynyt minkäänlaista kirjallista todistetta, vaan sekin oli suullinen sopimus tai sitten asiakirja on hävitetty. Hän on tehnyt selvästi sopimuksen siitä, että nimenomaan poliittisesti kiinnostavat sotavangit kuten nkvd:läisiksi tai komissaareiksi tai upseerivangeiksi luokitellut poimittiin kahdelle erityisleirille ja heidät luovutetaan saksalaisille tutkimustoimintaa varten.

Saksan aloite,
Suomi halukas

Tutkimustoiminnalla tarkoitettiin sitä, että saksalaiset halusivat saada selville, miten NKVD toimii ja miten poliittinen tiedustelu ja valvonta ylipäänsä toimivat puna-armeijassa. Elina Sana on siinä käsityksessä, että luovutukset tapahtuivat Saksan aloitteesta ja Suomi vastasi "mielellään" kyllä.

- Ja vastasi ehkä kahdesta syystä mielellään kyllä. Toinen oli Valpon kannalta se, että heidän tehtävänsä oli jahdata kommunisteja, koska he olivat vihollisia kaikissa muodoissaan. Armeijan puolella taas ainakin valvontaosaston päällikkö Rautsuon sopimuksen mukaan saksalaiset pyysivät näitä vankeja juuri tutkimustoimintaan.

- Voisi sanoa näin, että oli yhteisymmärrys ja tiettyä halua myös suomalaisten, ainakin Valtiollisen poliisin puolella jo perinteisistä syistä. Mutta ehkä myös armeijan puolella, joka lähti jatkosodan yleistilanteesta, että Saksa oli ainoa johon turvauduttiin ja joka auttoi.

Saksan pyynnöt peilautuivat sitä vasten, että Saksa antoi apua Suomelle ja se koettiin turvaksi Neuvostoliittoa vastaan.

Antifasistit
riskiryhmässä

Keillä oli suurin riski joutua luovutetuksi natseille? Elina Sana sanoo, että yhtenä ryhmänä siviileistä riskiryhmään kuuluivat antifasistit. Valpo keräsi tietoja heistä ihan puheidenkin perusteella. Lisäksi Suomi luovutti maahan jääneitä talvisodassa vapaaehtoisina taistelleita ulkomaalaisia, jotka kieltäytyivät sotimasta natsi-Saksan rinnalla. Joissakin tapauksissa Saksa oli miehittänyt heidän kotimaansa.

Tällainen tapaus oli esimerkiksi Belgian kansalainen Joseph Mintjens, joka oli saapunut vapaaehtoisena Suomeen 14.2. 1940 ja palvellut osasto Sisussa. Valpon papereissa Mintjensista todetaan, että "moittii Suomea huonoksi maaksi. Käynyt N-V:n lähetystössä pyytämässä viisumia matk. Moskovaan töihin. Lienee kommunisti. Pidätyksiä: Sulj. turvasäilöön heinä-elok. vaihteessa 1941 Köyliön varavankilaan. - - - Huomautuksia: Luonteeltaan kiero ja rettelynhaluinen."

Tiedot luovutettujen vapaaehtoisten kommunistisuudesta käännettiin Saksan Gestapolle luovutettuihin asiakirjoihin.

"Muistettakoon, että natsi-Saksan virallisen ideologian mukaan kommunistit oli Hitlerin käskyjen nojalla joko suljettava keskitysleiriin tai sotavankien ollessa kyseessä, heti ammuttava", Elina Sana kirjoittaa.

Osa luovutetuista vapaaehtoisista päätyi ehkä Saksan armeijan riveihin.

Tiedettiinkö Suomessa, että neuvostokomissaareja odottaa Saksan käsissä kuolema? Elina Sana ei tiedä.

- Onko siitä näyttöä, että Hitlerin komissaarikäsky kesällä 1941 tiedettiin Suomessa? Minä en ole löytänyt sellaista sotahistoriallista dokumenttia. Noin yleisen tietämyksen valossa sanoisin, että se on ollut erittäin salainen käsky, sitä ei ole sellaisenaan julkistettu missään vaan se on ollut pikemminkin salainen käsky. Avoin kysymys kuitenkin on, mitä Gestapon edustajat kertoivat valvontaosaston päällikölle Kustaa Rautsuolle kun luovutuksista sovittiin.

Ja avoimeksi kysymys jääneekin, sillä koko valvontaosaston arkisto tuhottiin viimeistään kesällä 1944.

"Emme päässeet
kovin puhtain paperein"

Elina Sanan tutkimus herätti kritiikkiä jo ennen ilmestymistään. Tohtori Hannu Rautkallion mukaan pitäisi kysyä, miksi Suomesta ei luovutettu Saksalle vielä enemmän henkilöitä (Iltalehti 3.11.)

- Tässä halutaan taas tehdä väkisin holokaustia Suomeen, vaikka Suomi oli Saksan ainoa liittolaismaa, jossa kaikki oman maan juutalaiset säästyivät. Se on se maailmanluokan uutinen. Miksi meidän pitää elää masokismissa ja syyttää itseämme asioista, joissa ei ole mitään syytettävää, ihmetteli Rautkallio.

Elina Sana vastaa, ettei hän yritä tuoda holokaustia Suomeen.

- Ainoa tarkoitukseni on ollut viedä loppuun se tutkimustyö, jonka aloitin ensimmäisen kirjani kohdalla ja jossa se ikään kuin uusi asia oli, että nämä kahdeksan Keski-Euroopan juutalaista joutui Auschwitziin. Tämän kirjan sanoma - että vain kahdeksan juutalaista luovutettiin - on sitten 1970-luvun muuttunut historialliseksi totuudeksi ja helpotuksen huokaukseksi Suomessa: Onneksi heitä oli vain nämä kahdeksan.

- Se on tullut vähän ylpeilynkin aiheeksi, että Suomessa selvittiin puhtain paperein. Mutta eihän me päästy kovin puhtain paperein, jos meiltä luovutettiin myös muita juutalaisia ja systemaattisesti muita ryhmiä, jotka olivat Hitlerin Saksan ideologian mukaisesti tuhottavia ryhmiä. Sellaisessa laajemmassa merkityksessä me olemme aika paljon mukana holokaustissa, koska meillä on systemaattisia luovutuskertoja yli 40 kahden ja puolen vuoden aikana, Elina Sana korostaa.

- Minulle ykkösjuttu ei ole se, olemmeko me syyllisempiä vai ei, vaan ykkösjuttu on kertoa, että tämä tapahtui. Sen jälkeen ihmiset voivat itse päätellä, että kuinka paljon tämä lisää meidän osuuttamme holokaustiin. Kyllä me siinä olimme systemaattisesti omana tekijänämme mukana, ja sen tiedon ja totuuden täytyy minun mielestäni muuttua myös meidän kouluopetuksen ja historian näkemyksen osaksi.

keskiviikkona, elokuuta 10, 2005

CIA:n peitetarinoista perusta salaliittoteorioille



Ufo oli useimmiten
salainen vakoilukone

(Kansan Uutiset kesällä 1997)

Suurin osa kylmän sodan aikana tehdyistä ufo-havainnoista selittyy silloin salaisten vakoilukoneiden lennoilla. Korkealla lentäneiden, Neuvostoliittoa kuvanneiden U-2 -koneiden ja Blackbirdien vilahdukset sekoittuivat ihmisten päissä lentäviin lautasiin. Vaikka mm. CIA:ssa tiedettiin, mistä oli todella kysymys, oli USA:ssa korkeallakin tasolla ufo-hysteriaa. Ei niinkään pelätty marsilaisten hyökkäystä, vaan sitä, että Neuvostoliitto oli kehittänyt jonkin ihmeaseen.

KAI HIRVASNORO

50 vuotta ihmiskuntaa vaivanneet ufo-havainnot ovat tänä kesänä saaneet uskottavan selityksen. Lentäviksi lautasiksi luullut ilmiöt ovat liittyneet kylmän sodan aikaisiin uudenlaisten asejärjestelmien, vakoilulentokoneiden ja rakettien testaukseen ja käyttöön. Ei silti ole luultavaa, että keskustelu maapalloa tarkkailevista ulkoavaruuden olioista päättyisi tähän. Uutiskanava CNN:n kesäkuussa tekemän mielipidemittauksen mukaan 80 prosenttia amerikkalaisista uskoo hallituksen salailevan tietoja maapallon ulkopuolisista elämänmuodoista. Pienin syyllinen salailuepäilyihin ei ole USA:n keskustiedustelupalvelu CIA. Vuosikymmeniä se kielsi julkisuudessa olleensa millään lailla kiinnostunut ufoista. Ufo-havainnoille keksittiin myös tekaistuja selityksiä, koska uudenlaiset vakoilukoneet olivat luonnollisesti suuri salaisuus.

CIA ja Yhdysvaltojen ilmavoimat reagoivat voimakkaasti heti ensimmäisiin ufo-havaintoihin vuonna 1947, ilmenee historioitsija Gerald K. Hainesin raportista CIA:n rooli ufo-tutkimuksessa 1947-90, jonka keskustiedustelupalvelu julkisti äsken Internetissä. Vaikka ne pitkälti tiesivät, mistä todellisuudessa oli kyse, oltiin järjestöjen johdossa myös varpaillaan. Amerikkalaiset nimittäin pelkäsivät osan ilmiöistä johtuvan Neuvostoliiton kehittämistä ihmeaseista ja Neuvostoliiton uskottiin myös kylvävän ufo-hysteriaa kylmän sodan hermostuttamiin amerikkalaisiin.

Totuus selvisi
melkein heti

Ufot alkoivat lentää taivaalla samaan aikaan, kun maailma kulki kohti kylmää sotaa. Ensimmäisistä nopeasti kiitävistä lentävistä lautasista raportoi 24.6. 1947 yksityislentäjä Kenneth Arnold ja tätä seurasi ufo-havaintojen tulva. Raportteja tuli eri puolilta Yhdysvaltoja niin sotilas- kuin siviililentäjiltä ja lennonvalvojilta.

USA:n ilmavoimat käynnisti seuraavana vuonna projektin nimeltä SIGN (Merkki) kokoamaan ja arvioimaan ufoihin liittyviä tietoja. Tarkoitus oli selvittää, olivatko havainnot todellisia ja muodostavatko ne uhkan kansalliselle turvallisuudelle. Jo samana vuonna tutkijat tulivat siihen tulokseen, että havainnoille löytyi luonnollinen selitys. Ufo-havaintoihin liittyi heidän mukaansa aina hysteriaa, pilantekoa tai väärinkäsityksiä.

Ensimmäinen ufo-raportti suositteli kaikesta huolimatta taivaan ilmiöiden tarkkailun jatkamista eikä se sulkenut pois mahdollisuutta maapallon ulkopuolisesta elämästäkään.

Ilmapalloja
ja raekuuroja

Ilmavoimien toinen 1940-luvun ufo-projekti GRUDGE päätyi samanlaisiin tuloksiin kuin edeltäjänsä: havainnot selitettiin ilmapalloilla, tavallisilla ilma-aluksilla, meteoriiteilla, näköharhoilla, auringonheijastuksilla, jopa suurilla raekuuroilla. Viranomaiset olivat valmiita lopettamaan ufo-projektit, koska ilmavoimien kiinnostuksen niihin arvioitiin vain rohkaisevan ihmisiä uskomaan lentäviin lautasiin.

Tästä huolimatta ilmavoimat käynnisti jälleen vuonna 1952 uuden tutkimuksen, projektin BLUE BOOK. Taustalla oli kiristynyt kylmä sota, Korean sota ja yhä jatkuneet ufo-havainnot. Operaatio BLUE BOOK jatkui vuoteen 1969 asti. Sille raportoiduista 12 618 havainnosta tunnistamattomiksi jäi 701.

Projekti päätyi kolmeen johtopäätökseen: 1) "Ufot" eivät muodostaneet uhkaa kansalliselle turvallisuudelle, 2) tunnistamattomiksikaan jääneet havainnot eivät edustaneet mitään modernille tieteelle tuntematonta teknologiaa, 3) mitään todisteita maapallon ulkopuolisista kulkuvälineistä ei saatu.

1952 uusi
ufo-aalto

CIA seurasi tarkkaan ilmavoimien tutkimuksia. Vaikka se hyväksyikin johtopäätökset, se piti silti tarpeellisena tutkia jokaisen havainnon. Vuoden 1952 heinäkuussa USA:ta ravisteli massiivinen ufo-havaintojen aalto, jonka jälkeen CIA käynnisti uuden tutkimusprojektin. Viranomaiset uskoivat, että on vain yksi mahdollisuus kymmenestätuhannesta, että ilmiö uhkasi maan turvallisuutta, mutta sitäkään ei uskallettu ottaa. Keskustiedusteluvirastoa kalvasi alati myös epäluulo siitä, että Neuvostoliitolla oli jotain tekemistä ufo-ilmiön kanssa, tai että se ainakin käyttäisi ilmiötä hyväkseen levittämällä massahysteriaa.

CIA yritti löytää myös neuvostoliittolaisista lehdistä tietoja ufo-havainnoista, mutta ei tietenkään löytänyt niitä. Viranomaisia huoletti myös se, että Neuvostoliitto pystyisi aiheuttamaan ufo-ilmiöitä, jotka ylikuormittaisivat koko USA:n ilmavalvontajärjestelmän.

Samoihin aikoihin ilmavoimat ja CIA päätyivät siihen johtopäätökseen, että keskustiedusteluviraston kiinnostus asiaan pidetään salassa, jotta ufo-ilmiöstä ei tule entistä vakavammin otettava ilmiö. Gerald K. Hainesin mukaan tällöin luotiin pohja myöhemmille salaliittoteorioille. Vaikka CIA:ssa jo tunnettiinkin ufojen tausta, oli myös osa viranomaisista varma siitä, että jotain, joka vaatii nopeaa toimintaa on tekeillä ja epäili, että hurjaa vauhtia USA:n yläpuolella lentävät esineet eivät ole luonnollisia eivätkä mitään tunnettuja lentoaluksia.

Neuvostoliitto
rakensi ufoa?

Ns. Robertsonin paneeli tutki ja pohti ufo-ilmiöitä tammikuussa 1953. Jälleen myös se ilmoitti, että ainakin lähes kaikille havainnoille on olemassa luonnollinen selitys. Robertsonin paneeli ehdottikin, että Kansallinen turvallisuusneuvosto upottaisi ufo-huhut julkistamalla kaikki tutkimustulokset. Se suositteli, että tässä tarkoituksessa käytettäisiin lehdistöä, mainontaa, liikemiesten kerhoja, kouluja ja jopa Disney-yhtiötä. Paneeli myös ehdotti senaattori Joseph McCarthyn hengessä, että yksityiset ufo-tutkimusjärjestöt pantaisiin tarkkailuun.

CIA ei halunnut asialle minkäänlaista julkisuutta ja se jopa kielsi yhteytensä Robertsonin paneeliin. Tämän jälkeen myös CIA:n kiinnostus ufoihin alkoi hävitä, mutta yksittäiset järjestön viranomaiset olivat yhä huolissaan. He uskoivat, että Neuvostoliiton sodan jälkeen vangitsemat saksalaiset insinöörit ovat kehittäneet lentävän lautasen aseeksi tulevaisuuden sodankäyntiin.

Senaattori näki
ufon Neuvostoliitossa

Huolella siitä, että Neuvostoliitto oli keksinyt jotain aivan uutta ja ihmeellistä oli perustelunsa. Neuvostoliitto kehitti nopeaa vauhtia omaa ydinasetta ja pitkän matkan ohjusjärjestelmäänsä. Samaan aikaan ufo-havaintoja alkoi tulla Itä-Euroopasta ja Afganistanista.

CIA:ssa tiedettiin, että briteillä ja kanadalaisilla oli meneillään projekti Y, jossa yritettiin kehittää lentävän lautasen tyyppistä ilma-alusta, ja pelättiin Neuvostoliiton jo testaavan vastaavaa laitetta. Huoli lisääntyi entisestään, kun senaattori Richard Russell kertoi nähneensä lentävän lautasen junamatkallaan Neuvostoliitossa lokakuussa 1955. Toiset viranomaiset kuitenkin kysyivät, miksi Neuvostoliitto kehittää uusia tavanomaisia lentokoneita, jos heillä on jokin aivan uusi keksintö.

Vakoilukoneita ja
auringonheijastuksia

Mitä erikoista USA:n taivaalla loppujen lopuksi lenteli 1940-luvun lopulta 1950-luvulle? Lopullinen totuus ufoista lienee se, että kyseessä olivat useimmiten uudentyyppiset vakoilukoneet ja niiden testaus. Yli puolet ufoista selittyy miehitetyillä tiedustelulennoilla, CIA:n raportti paljastaa. Tärkeimmät olivat U-2 -vakoilukone, jonka testaus alkoi elokuussa 1955. Se lensi kaksi kertaa korkeammalla kuin tavalliset lentokoneet. U-2:n testilentojen alettua ufohavainnoissa tuli uusi piikki. Varhaiset U-2 -koneet olivat hopean värisiä, joten ne heijastivat tehokkaasti auringon säteitä. Ilmavoimien BLUE BOOK -projekti selvitti, että suuri osa ufo-havainnoista aiheutui juuri U-2 -koneesta, mutta tieto luonnollisesti salattiin tiukasti julkisuudelta.

Toinen tärkeä "ufo" oli 24 kilometrissä lentänyt SR-71 eli Blackbird-vakoilukone.

Siskoksilla oli
radiosignaali

CIA:n ufo-historiasta ei puutu huvittavia piirteitä. Vuonna 1955 CIA sai analysoitavakseen ääninauhan, jolla väitettiin olevan lentävästä lautasesta lähetetty radiosignaali. Nauhoituksen olivat tehneet jo ikääntyneemmät siskokset Mildred ja Marie Maier ja he kertoivat asiasta ensimmäisen kerran Journal of Space Flight-lehdelle. Kun CIA:n kenttätutkija Dewelt Walker meni tapaamaan siskoksia, vastassa oli kaksi leidiä, jotka olivat suunnattoman innoissaan hallituksen kiinnostuksesta asiaan. Myöhemmin Walker kertoi, että hän tunsi joutuneensa suoraan elokuvaan Arsenikkia ja vanhoja pitsejä. Vain seljaviini puuttui. Nauhaltakin paljastui vain amerikkalaiselta radioasemalta lähetetty morsetus.

Valkoinen talo
kiinnostui ufoista

Vuonna 1964 ufo-keskustelu kiihtyi uudelleen. Gerald K. Hainesin mukaan Valkoisessa talossa oli käyty korkean tason keskusteluja siitä, mitä tehdään, jos avaruudesta löytyy "alieneita" samaan aikaan, kun ufo-havainnot olivat jälleen kasvussa. CIA sai jälleen komennon päivittää aiemmat ufo-raporttinsa, mutta mitään uutta kerrottavaa ei ollut nytkään.

USA:n ilmavoimat puolestaan käynnisti lokakuussa 1966 Coloradon yliopiston kanssa puolentoista vuoden projektin tutkimaan lentävien lautasten ilmiötä. Sen raportissa jouduttiin toteamaan, ettei 21 vuotta jatkuneissa ufo-tutkimuksissa ole tullut esiin oikeastaan mitään uutta.

Hainesin mukaan CIA:lla ei ole ollut enää pariinkymmeneen vuoteen minkäänlaista ufo-projektia.

perjantaina, elokuuta 05, 2005

Tätä Esko-Juhani Tennilä on kaivannut koko uransa:



Radikalismia, perkele!

(Kansan Uutisten Viikkolehti syksyllä 2004)

Ensin Esko-Juhani Tennilä pettyi sosiaalidemokraattien maltillisuuteen, sitten tamperelaisten SKP:n enemmistöläisten. Poliittinen koti löytyi vihdoin vähemmistöstä, mutta heidänkin kanssaan tiet erosivat 1990-luvun alussa Vasemmistoliiton perustamisen jälkeen. "Selkeä vasemmistolainen linja" on ollut Tennilän mottona yli 30 vuoden ajan.

KAI HIRVASNORO

Kansanedustaja Esko-Juhani Tennilä viettää vuonna 2005 eräänlaista 30-vuotistaiteilijajuhlaa. Hänet valittiin ensi kerran eduskuntaan vuonna 1975.

30 vuotta eduskunnassa ei ole ennätys. Johannes Virolainen toimi kansanedustajana yli 40 vuotta. Mutta yhdessä suhteessa Tennilä on tehnyt ennätyksen, jota ei enää rikota. Hän on laskutavasta riippuen edustanut neljää, jopa viittä ryhmää eduskunnassa. Tennilä toimi ensin yli kymmenen vuotta SKDL:n kansanedustajana. Kauden 1987 - 1991 hän edusti Devaa, seuraavan Vasemmistoliittoa ja sitä seuraavanVasemmistoliitosta erotettujen vasemmistoryhmää kunnes palasi Vasemmistoliittoon 1999.

Näiden lisäksi Esko-Juhani Tennilä edusti vuoden 1983 vaalien jälkeen lyhyen aikaa eduskunnassa vain itseään ja lappilaisia äänestäjiään. SKP:n hajoamiskahinoissa Tennilää ei hyväksytty SKDL:n vaalilistalle Lapissa ja hän rynnisti eduskuntaan omin voimin ja 15 000 äänestäjän tuella. Tennilää ei kuitenkaan ihan heti hyväksytty silloisen SKDL:n eduskuntaryhmään.

Lisäksi Tennilä on istunut SKP:n keskuskomiteassa ja politbyroossa sekä SKDL:n liittohallituksessa, johtanut lyhyen aikaa puolueen hajoamisen jälkeen perustettua SKP(y):tä ja toiminut Vasemmistoliittoa perustaneen vasemmistofoorumin järjestelyissä.

Kun miehen tausta on tämä, olivat odotukset muistelmakirjan Svejkin poika (Otava) suhteen suuret. Joko vihdoinkin joku taistolaisten sisäpiiriin kuulunut kertoo kaiken kokemansa avoimesti ja rehellisesti?

Se kirottu
konsensus

Tältä osin Esko-Juhani Tennilän muistelmat ovat ikävä kyllä pettymys. Kirjasta selviää kyllä se, mitä Tennilä on monilla vaalikiertueillaan Lapin baareissa puhunut ja mitä hänelle tärkeissä eduskunnan valiokuntien mietinnöissä on lausuttu, mutta varsinaista analyysiä menneistä vuosista jää kaipaamaan. Voi tietysti olla, ettei Tennilä kuitenkaan kuulunut vähemmistön sisäpiiriin, sillä siihenkin hän oli liian omapäinen. Omapäisyydestä kertoo mm. se, että hän kieltäytyi vuoden 1988 presidentinvaaleissa tukemasta y-puolueen Jouko Kajanojan tuhoon tuomittua kampanjaa.

Esko-Juhani Tennilän taistolaisuuskin oli kirjan perusteella vain jonkinlaista epämääräistä konsensuksen vastustamista, joka kiteytyy vuosikymmeniä kestäneeseen riitelyyn hallitukseen osallistumisesta. Vielä vuonna 1995 tuo kiista johti Tennilän erottamiseen Vasemmistoliiton eduskuntaryhmästä.

Tennilä kirjoittaa väitelleensä asiasta paljon Lapin entisen kansanedustajan Mikko Ekorren kanssa.

"Mikolla on ollut järkähtämättömänä kantana, että vain hallituksesta käsin voimme vaikuttaa edes vähän. Siksi emme saakaan esittää mitään sellaista, joka sulkisi tien hallitukseen."

Tennilälle taas on ollut 1970-luvulta asti kaikki kaikessa "selkeän vasemmistolaisen linjan esille tuominen."

"...korkealla profiililla toimiminen ja jatkuva väen kanssa puuhaaminen tuovat meille varmasti lisää kannatusta. Se puolestaan lisää painetta demareiden suuntaan. Näin voimme saada koko poliittisen kentän siirtymään vasemmalle, jolloin hallituksessakin on mahdollisuus oikeasti vaikuttaa", kuuluu Tennilän hallituspoliittinen linjaus.

Oppositiosta
isoimmat tappiot

Samaa teoriaa hän kannatti myös keväällä 1995 Lipposen ensimmäistä hallitusta perustettaessa keskustellessaan Claes Anderssonin kanssa eduskunnan kuppilassa.

"Esitän omana kantanani, että hallitukseen meno esitetyllä ohjelmalla tarkoittaisi takuuvarmaa Vasemmistoliiton vahvistumisen pysähtymistä. Vaalikausi jyrkässä oppositiossa taas tietäisi meille 14-15 prosentin kannatusta, millä me olisimme seuraavien vaalien jälkeen jo varteenotettava puolue."

Toteutuneet vaalitulokset eivät oikein tue Tennilän teoriaa. SKDL oli jyrkässä oppositiossa Holkerin hallitusta vastaan vaalikaudella 1987-1991, mutta sai silti vuoden 1991 eduskuntavaaleissa 120 000 ääntä vähemmän kuin SKDL ja Deva yhteensä vuonna 1987. Toinenkin SKDL:n historian yli 100 000 äänen vaalitappio tuli oppositioasemasta käsin vuonna 1983. Vuonna 1999 Vasemmistoliitto menetti "vain" vähän alle 20 000 ääntä, vaikka takana oli neljä vuotta Tennilän kiroamassa Lipposen hallituksessa.

Esko-Juhani Tennilä näkee kuitenkin, että vuorotellen kukin muutosvoima syleillään Suomessa hampaattomaksi hallituksessa. Kommunistien osalta suunnitelma pohjustettiin vuonna 1964 Suomalaisen Yhteiskunnan Tuen seminaarissa Jollaksessa. Sen jälkeen SMP kesytettiin samalla tavalla 1980-luvulla ja vihreät 1990-luvulla.

Hänelle tärkeämpää on tyyli kuin tulokset. Porvarihallituksen vuodet olivat Tennilän mielestä Vasemmistoliiton kannalta sikäli hyviä, että silloin äänestettiin leikkausesityksiä vastaan ja nostettiin "kovaa painetta" pankkien vastikkeetonta tukea vastaan, ja esitettiin "taatusti toimivia keinoja" työttömyyden vähentämiseksi. Leikkausesitykset tosin menivät läpi, pankkeja tuettiin vastikkeetta ja työttömyys räjähti käsiin, koska "Ahon porvarihallitus ei esityksillemme kuitenkaan korvaansa lotkauta."

Niljakkaita
enemmistöläisiä

Svejkin pojan lukee mielellään. Tennilällähän on paljon kaunokirjallista taustaa ja hyvät jutunkertojan lahjat. Hyvin kirjoitettuja ja monesti hauskoja tarinoita matkan varrelta riittää, mutta toiveissa oli jotain enemmän.

Muistelmien kirjoittajien kai ikiaikainen oikeus on kertoa, miten minä olin oikeassa ja muut enimmäkseen väärässä. Tennilän kirjan perusteella SKP:n taistoissa olivat hänen lisäkseen oikeassa myös muut tunnetuimmat taistolaisedustajat. Joistakin enemmistöläisistä hän antaa suorastaan niljakkaan kuvan. Arvo Aallosta on jäänyt mieleen ministeriaikojen tarmokkuus ja suuri valmius hyväksyä SKDL:lle hankalia ratkaisuja. Liikenneministeri Kauko Hjerppe "oli ministeriydestään onnellisena lueskellut virkamiesten laatimia tyhjiä tekstejä Eskon (Seppänen) puheen pohjaksi tekemien papereiden sijasta."

Sympaattinen poikkeus enemmistötaustaisissa on Claes Andersson, joka eduskunnan kuppilassa osoittautuu eleettömän huumorin taitajaksi. "Tätä poskea ei kahlita", Andersson virnuilee Tennilälle viitaten tämän kirjaan Tätä koskea ei kahlita. Myös SKDL:n eduskuntaryhmää vuodesta 1982 johtanut Veikko Saarto saa puhtaat paperit. Tämä "pitkän linjan työväenmies" reivasi ryhmää vasemmalle.

Porvareiden
salonkeihin

Myöntää Esko-Juhani Tennilä kuitenkin yhden selvän virheen. Neuvostokommunismin epäkohdista vaiettiin, koska ei haluttu joutua väärään kuoroon "eli niiden joukkoon, jotka inhoavat tai jopa vihaavat sosialismia sen idean vuoksi." Kovin aidolta katumus ei vaikuta, sillä Suomen itsenäisyyttä puolustaneet enemmistökansandemokraatit ovat Tennilän mukaan mollanneet reaalisosialismia lunastaakseen sillä tavoin pääsylipun porvareiden salonkeihin.

Melkoinen arvio esimerkiksi Ele Aleniuksesta.

Ja oliko siellä Neuvostoliitossa edes niin arvosteltavaakaan? Yhdellä ensimmäisistä monista Murmanskin matkoistaan Esko-Juhani Tennilä havainnoi, ettei sieltä niukkuudesta huolimatta löydy surkeaa köyhyyttä. "Minunlaiselleni mökinpojalle se on iso asia ja plussa."

Rikkuripalvelun
sijaan bussikyyti

Esko-Juhani Tennilän periaatteellisuutta ei ole koskaan epäilty, ja sen vahvistaa myös episodi vuodelta 1986, jolloin oli lentoliikenteenkin pysäyttänyt virkamieslakko, jota yritettiin murtaa rikkurivoimin. Helsinki-Vantaan lentokenttä oli suljettu, mutta eduskunta järjesti maakunnan miehille lentokyytejä pienkoneella Malmilta, missä rikkureita ei ollut. Malmin kyydit loppuivat, kun Helsinki-Vantaa saatiin rikkureiden avulla auki.

"Minä en voi ottaa tarjousta vastaan ja rupean kulkemaan eduskunnassa bussilla. Matka bussilla Helsingistä Rovaniemelle perjantai-iltapäivällä ottaa toistakymmentä tuntia ja olen siis vasta aamuyöstä kotosalla. Saman verran menee tietysti aikaa maanantai-iltana lähtevään paluukyytiin, joten istumista piisaa."

Köyhyys oli
nöyryyttävää

Esko-Juhani Tennilän radikalismin juuret ovat lapsuudessa Tennilän kylältä. Perhe oli köyhä, mutta hyväsydäminen ja optimistinen äiti löysi mökistä aina nukahtamispaikan kyliä kierteleville mustalaisille.

Kaksi Tennilän pikkuveljeä kuoli pieninä, Tuomo oli 11 kuukautta, Jorma päivän vanha.

"Näistä muistikuvista johtuen olen eduskunnassa jyrkkä julkisen palvelun tukimies ja siihen tehtyjen leikkausten kiihkeä vastustaja."

Leikkausten pääsuunnittelijana hän pitää valtiosihteeri Raimo Sailasta, joka vuonna 2002 sydämistytti Tennilän perusteellisesti ollessaan vieraana Vasemmistoliiton eduskuntaryhmässä. "Enpä olisi itsekään vuonna 1991 uskonut, kuinka vähällä rahalla terveydenhoito toimii", Sailas oli Tennilän mukaan virnuillut.

"Raimo Sailaksen kyynisyys saa minut raivostumaan ja muistutan hänelle, että köyhät taaskin terveydenhoidon huonontamisesta eniten kärsivät."

Sailas ei hätkähdä: "Kaikkihan ovat kipeitä jos tarpeeksi tutkii."

Esko-Juhani Tennilän isä kiersi 1950-luvulla sirkkelinsä kanssa Pohjois-Suomea. Vuosikymmenen puolivälissä isän saha meni konkurssiin, kun sahauttaja jätti kesän aikana tehdyt työt maksamatta. Miehille ja verottajalle oli kuitenkin saamiset maksettava ja kotimökki oli menossa pakkohuutokauppaan. Hätiin tulivat eno ja valtio. Mökki siirtyi lasten nimiin ja valtiolle tullutta velkaa maksettiin vuosia pois.

"Näin minuun iskostetaan luottamusta valtioon. Eikä se luottamus ole siitä vieläkään mihinkään kadonnut."

Sirkkelihommien loputtua Tennilän isä oli pitkäänkin työttömänä, työttömyysturvaa ei ollut ja se näkyi myös ruokapöydässä. Oli mentävä kuntaan ruokalappua pyytämään.

"Isälle se on äärimmäisen nöyryyttävä tilanne. Minä olen isän mukana ja tuo käynti jää minulle ainiaaksi mieleen."

Ikuisen haavan jätti myös se, että oppikouluun pääsy osoittautui mahdottomaksi Tennilän kylältä käsin, koska koulun käynti kauppalassa olisi edellyttänyt asunnon vuokraamista ja siihen ei ollut rahaa.

Demarit kuin
kirkkouskovaisia

1960-luvulla lehtimiehenä toimiessaan Esko-Juhani Tennilä oli demarinuorten jäsen. SNK:n jäseneksi hänet oli houkutellut silloinen Pohjois-Suomen aluesihteeri Matti Ahde.

"1960-luvun lopulla alan kuitenkin tulla siihen johtopäätökseen, että pääosa SDP:n jäsenistä on hyvin varovaista ja sopeutuvaista väkeä. Se varoo kaikkia kahnauksia ja skandaaleja. SDP:n väki on kuin kirkkouskovaiset: silloin tällöin on käytävä kirkossa ts. työväentalolla, maksettava jäsenmaksu ja nyökyteltävä maltillisista tavoitteista rauhallisesti puhelevalle työväenjohtajalle."

Vuonna 1969 Tennilä pääsi televisioon Ajankohtaiseen Kakkoseen ja edessä oli muutto Tampereelle. Samalla tuli ajankohtaiseksi myös muutto SDP:stä SKP:hen, enemmistöläiseen Messukylän osastoon. Vähemmistöläinen hänestä tuli, kun ei meno Messukylän SKP:ssä juuri demareista eronnut ja kun hän tv-toimittajana tutustui tamperelaisiin isojen työpaikkojen taistolaisiin pääluottamusmiehiin, joiden toimesta "tarvittaessa tehtaat seisovat." He eivät usko "yhteisiin etuihin" eivät konsensukseen ja Tennilä on myyty mies.

keskiviikkona, elokuuta 03, 2005

Markku Pölönen teki elokuvan hyvistä ihmisistä



Menneen Suomen tulkki

(Kansan Uutisten Viikkolehti 13.2. 2004)

Markku Pölösen uusi elokuva kertoo ajasta, jolloin vielä kaikki kuuluivat yhteiseen suureen tarinaan nimeltä Suomi. Ei ollut syrjäytyneitä, mutta kovia kohtaloita kokeneita kylläkin. Veikko Huovisen romaaniin perustuva Koirankynnen leikkaaja tulee ensi-iltaan tänään.

KAI HIRVASNORO

Elokuvaohjaaja Markku Pölönen on tarkka menneen Suomen havainnoitsija. Hänen elokuvissaan soi tango, tukkijätkät ovat rehtejä, metsurit solidaarisia ja Ruotsiin muuttanut siirtolainen kohtaa aitoja ihmisiä vasta vieraillessaan kotiseudullaan. Maaseutu on Pölösen maisema.

Tänään ensi-iltansa saavassa, Veikko Huovisen romaaniin perustuvassa Koirankynnen leikkaajassa etsitään jälleen kerran kadonnutta Suomea. Eletään sodan jälkeisiä vuosia. Päähän haavoittunut Mertsi Vepsäläinen (Peter Franzen) lähti sotaan pelastamaan valtakuntaa. Nyt sotainvalidina hän valjastaa kaiken tahtonsa pelastaakseen työkaverinsa suomenpystykorvan Saken, leikatakseen tämän kierteelle kasvaneet kannuskynnet. Mertsin tie vie kovana pakkastalvena tukkikämpälle ankariin metsätöihin, missä ihmisten välinen solidaarisuus punnitaan.

Työtä Pölönen kuvaa paljon ja hartaasti. Lähes kansatieteellisiin mittoihin nousevat kuvat sotakorvauksia maksavan maan saloilta, kun puu kaatuu pokasahalla ja kulkee seuraavaan etappiin hevospelillä. Markku Pölönen on menneen Suomen kuvaaja. Mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö hänen elokuvansa toimisi myös tämän päivän Suomen kuvajaisena, kommenttina sille, missä nyt mennään.

Pölönen sanoo harrastavansa menneisyyttä. Hän selaa kuvia viime vuosisadasta ja vertailee, mikä on muuttunut.

- Se lähti oikeastaan 1990-luvulla, kun tein tutkimusta Onnen maa -elokuvaan. Siinä tajusi, miten paljon Suomi on muuttunut tässäkin ajassa, minkä minä muistan.

Yhteiskunta
keskiaikaistuu

Pölönen puhuu ajanjaksosta joka ulottuu 1960-luvun puolivälistä tähän päivään. Hänen kotiinsa Enossa sähköt tulivat vasta vuonna 1971.

- Sitä ennen kuunneltiin paljon radiota ja käytiin katsomassa suomalaisia elokuvia naapurissa, jossa oli polttomoottorilla toimiva generaattori ja telkkari.

- Se on varmasti vaikuttanut, että sai elää niinkin pitkään sellaista sähkötöntä aikaa. Silloin esimerkiksi joulut korostuivat kovasti, koska kynttilät loistivat kuusessa. Kun ei ollut muuta valaistusta kuin se kuusi, niin sadunomaisuus jäi mieleen, Pölönen juttelee.

Markku Pölönen muistelee, että hänen lapsuudestaan puuttuivat terävät äänet ja elämä kulki luonnon rytmissä. Toinen mikä häntä viehättää menneisyyden kuvastossa ovat oikeasti persoonalliset ihmiset.

- Heitä ei valmisvaateteollisuus ole vielä päässyt runtelemaan samaan muottiin.

Mutta Markku Pölönen kaipaa menneisyyden Suomesta myös arvoja, jotka ovat nyt hukassa.

- Yksi mikä on selkeästi hukattu, on ihmisen pyrkimys elää jollakin tapaa arvokkaasti. Se on meillä tuontitavaraa, että ihmiset tekevät itsestään naurettavia pellejä rahan takia, Pölönen sanoo ja viittaa muun muassa monenmoisiin tosi-tv-ohjelmiin.

- Kun tuo toosa, iltapäivälehdet ja Seiska-tyyppiset lukemistot kertovat kaikki tarinat, niin hurjaa vauhtia yhteiskunnallinen ilmapiiri jotenkin keskiaikaistuu. Kohta ruvetaan esittelemään kummallisia ihmisiä, jotka on pantu häkkiin. Ei ole hyvä.

Ei kuulu minulle
-ajattelu yleistä

Koirankynnen leikkaajan lehdistömateriaalissa todetaan elokuvan olevan kertomus ajasta, jolloin vielä kaikki kuuluivat yhteen suureen tarinaan nimeltä Suomi. "Ei ollut syrjäytyneitä, mutta kovia kohtaloita kokeneita kylläkin."

Pölönen miettii, että teema nasahtaa puolittain vahingossakin kohdalleen juuri nyt, sillä lehdistähän on saatu lukea, miten ihmisiä ei jeesata edes hengenhädässä. Jäihin pudonneita ei auteta ja nätti julkkisnainenkin on saanut istua loukkaantuneena kolariautossa ohikulkijoiden viis veisaamatta.

- Nämä sosiaaliset turvaverkot ovat älyttömän hyvä juttu. Mutta siitä seuraa ajattelua, että kun minä kerran verot maksan, niin hoitakoon valtio sairaansa, hullunsa ja vanhuksensa. Ei kuulu minulle, minä olen osani tehnyt. Tällainen ajattelu on pirun yleistä, sanoo Pölönen.

Elokuva kertoo
solidaarisuudesta

Koirankynnen leikkaajan lehdistönäytöksessä joku sanoi elokuvan loputtua, että ennen sentään oli solidaarisuutta ihmisten kesken. Tämäkö on elokuvasi sanoma?

- Ennen ihmiset tarvitsivat toisiaan. Se tulee siitä, että oli selvä tieto, että minä voin huomenna olla se, jota autetaan.

- Veikko Huovisen kirjassa Kylän koirat on sellainen hauska kuva, jossa pystykorva ja ajokoira istuvat helvetin kovassa pakkasessa perseet vastakkain saadakseen edes vähän lämpöä. Suomalaiset ovat vähän samanlaisia. Silloin kun menee paremmin, ollaan riitaisia ja valitetaan kaikesta. Mutta sitten kun tulee vähän kovemmat ajat, niin se toveri ja kaveri löytyy.

Mutta oliko 1940-luvun loppu ja 1950-luku tällaista onnellista aikaa, vai onko kyseessä vain 1950-luvun lopulla syntyneen ohjaajan nostalginen ideaalikuva? Markku Pölönen sanoo, ettei tietenkään voi olla varma.

- Mutta jotakin oli aistivinaan siitä sodanjälkeisestä tavasta vielä 1960-luvulla, kun meitäkin asui kolme sukupolvea saman katon alla. Me asuimme paikassa, mistä hiihti miehiä metsätöihin. He tulivat kysymään, että saako olla yötä. No, saa olla yötä. Kukaan ei kysynyt, saako siitä rahaa. He söivät meidän kanssa ja tällaista.

Pölönen kertoo, että hänen kotikylässään eli kylähullu, joka ei juuri puhunut, tuskin osasikaan. Mummo tarjosi kahvia ja kylähullu söi melkein koko pitkon pullaa.

- Ei siinä mitään, mummo jutteli sen kanssa. Oli leppoisaa henkeä. Ja minä luulen, että siitä tuli niille ihmisille pirun mukava olo, kun sai avittaa. Maksu tuli siinä.

Kylää Pölönen pitää ihmisen kokoisena asumisyhteisönä. Se on järjellä käsitettävä kokonaisuus.

Dokumentaarista
savottatyön kuvausta

Vaikuttavinta Koirankynnen leikkaajassa on metsätyön kuvaus. Pimeästä pimeään miehet kaatavat pokasahoillaan paksujen hankien keskellä hyvinvointia nousevalle Suomelle. Illat ja yöt vietetään ahtaissa tukkikämpissä, joiden atmosfääriä voi vain kuvitella, kun kovan työn rasittamat hikiset miehet vailla kunnollisia peseytymismahdollisuuksia niissä majoittuvat.

Savottaelämän aitoutta Markku Pölönen löysi ensiksikin elokuva-arkiston dokumenteista. Lisäksi savotta-asiantuntijana toimi kolmannen polven hevossavottamies Antti Lassi Wäisänen. Hän vahti, että epookki menee täysin oikein. Että puun kaataminen ja kuorman kasaaminen ja purkaminen tehdään juuri oikeilla menetelmillä.

- Ja ilmeisesti se menee, koska 78-vuotiaalla sedälläni on ollut aikaisemmista leffoista aina jotain motkottamista. Mutta tästä se sanoi, että "perkele, ei mitään, tommosta se oli."

Pölöselle on tärkeää, että savottaelämä ja ajan kuva on tarkalleen oikein kuvattu. Elokuvan rekvisitööri Pete Neuvonen kokosi toista tuhatta esinettä 1940-luvulta. Ne on ripoteltu ympäri elokuvaa. Niinpä kaikilla tukkijätkillä on oikeat tavarat alusvaatteita myöten, vaikka ne eivät edes näy elokuvassa. Oikea esineistö ja vaatetus hoitivat puolittain ohjaajan virkaa. Näyttelijät rupesivat niiden myötä kasvamaan kiinni roolihahmoihinsa.

Markku Pölösen mukaan 1940-luvun metsätyön on täytynyt olla kamalaa.

- Se on ollut aivan hirveää. Huonokuntoiset sodassa haavoittuneet miehet metsätöissä. Ja vaikka tekisi niin lujaa töitä kun ikinä pystyy, niin ei pysty mitään muuta kuin ruokansa maksamaan. Yhtään ei jää yli. Sellaista elämää on ollut aivan pirusti. Elokuvassa ei pystytä näyttämään sitä, miten tilapäisissä metsäkämpissä on kaiken lisäksi ollut valtava määrä syöpäläisiä.

Kunnianosoitus
Veikko Huoviselle

Markku Pölönen on nimennyt Koirankynnen leikkaajan päätyökseen. Miksi?

- Siinä on oikeastaan tiivistettynä se, mitä olen kaikissa aikaisemmissakin elokuvissani koettanut sanoa. Tein ensimmäisen lyhytelokuvani tavallaan samasta aiheesta; siitä että sota ei koskaan pääty rauhansopimuksen allekirjoitukseen, vaan se jatkuu ihmisten mielissä ja kehoissa, ja siirtyy sukupolvelta toiselle.

Toiseksi Pölönen sanoo yrittäneensä puhtaaksiviljellä suomalaisuutta. Elokuvan hän on halunnut tehdä Veikko Huoviselle ihan silkasta kunnioituksesta veteraanikirjailijaa kohtaan.

- Se on nimittäin sellainen ajattelija. Jo kun 1950-luvulla oli atomipommia ja kylmää sotaa, niin se poika kirjoitti sodan vastaista tekstiä. Hän on aina ollut hienolla, jurolla tavalla pasifisti. Sellaisen tolkullisen ajattelun edustaja, Pölönen luonnehtii.

Yhteistyö alkoi, kun tuottaja Kari Sara kuuli, että Veikko Huovinen olisi valmis antamaan jonkun teoksensa elokuvaksi.

- Minä innostuin valtavasti ja kirjoitin Veikolle pitkänhuiskean kirjeen, jossa kuvailin uutta Havukka-ahon ajattelija -elokuvaa, joka olisi episodielokuva vähän samaan tyyliin kuin Rauni Mollbergin Aika hyvä ihmiseksi. Tässä Konsta Pylkkänen olisi seikkaillut keskushahmona ja matkoillaan törmännyt monista Huovisen novelleista ja romaaneista tuttuihin ihmisiin.

- Veikko ei tykännyt ajatuksesta yhtään, mutta lähetti paluupostissa Koirankynnen leikkaajan ja lämpimät toivotukset, että jos tästä tekisit elokuvan.

Markku Pölönen ei ollut lukenut kirjaa, koska sen ilmestyessä vuonna 1980 hän vietti opiskelijaelämää Taideteollisessa korkeakoulussa punaviinin ja valkosipulipatongin merkeissä. Kivenpyörittäjän kylän aikoihin noin kymmenen vuotta sitten näyttelijä Ahti Kuoppala ehdotti aihetta Pölöselle. Silloin asia jäi kokkapuheitten asteelle.

Sotkamossa mukava,
verkkainen meininki

Mutta kirjan luettuaan siinä kuvattu Mertsin hahmo teki Pölöseen niin suuren vaikutuksen, että asia oli selvä. Käsikirjoitus ei syntynyt ristiriidoitta.

- Minähän olen aina elokuvissani käyttänyt kliseitä ja patetiaa. Minusta ne ovat kaksi vahvinta asetta. Huovinen taas vihaa niitä elementtejä. Keskustelumme käsikirjoituksen luonteesta keskittyivät nimenomaan siihen, että miten saamme sanottua kirjan sanoman hyvän ihmisen kuvasta ulos. Huovisellahan se on sitä, että ihmisen ei tarvitse laittautua hyväksi ihmiseksi, ei tarvitse pamahtaa uskoon eikä siihen tarvita mitään ismejä. Huonokin ihminen voi tehdä hyviä tekoja. Veikon mielestä tämä pitää sanoa mahdollisimman koruttomasti ja minä taas vein sitä tunteikkaampaan suuntaan.

- Tässä prosessissa oli upeaa tavata ihminen, joka on valinnut elämäntapansa. Huovinenhan ei ole paljon kirjailijapiireissä hillunut eikä muutenkaan julkisuudessa. Veikon ja Hilkan Sotkamon kodissa on säilynyt sellainen, etten sanoisi juuri se, mitä kaihoilen vanhasta Suomesta. Siellä on vielä taito hiljaiseen ja rauhalliseen keskustelemiseen asioista. Ehtii pohtia, mitä sanoo. On tällainen verkkainen, mukava meininki.

Isot miehet
tippa linssissä

Markku Pölönen on kiertänyt ympäri Suomea markkinoimassa elokuvaansa. Itä-Suomesta lähdettiin liikkeelle ja tällä viikolla viimeisinä pysäkkeinä olivat Turku ja Lahti. Elokuvan vastaanottoa hän kuvaa häkellyttäväksi.

- Esimerkiksi Tampereella oli 440 kutsuttua katsojaa. Ihmiset tulivat kiittämään kädestä pitäen ja erikoista oli, että siellä oli vanhempia miehiä, kuusvitosia, seitsemänkymppisiä, jotka olivat aivan valtavan liikuttuneita jostain syystä. Se on ollut meistä hätkähdyttävintä. Niiden mielestä on saatanan noloa, että on tippa linssissä. Vaatii pokkaa tulla juttelemaan, kun ei saa oikein sanoja suusta. Jotain sillä on sen kanssa tekemistä, että elokuvassa jätetään hyvästit tietylle kulttuurille, Pölönen miettii.

Onnen maa
omasta elämästä

Nuori Markku Pölönen syttyi elokuvaan käymällä naapurissa katsomassa suomalaista elokuvaa. Ne olivat suuria elämyksiä, joita varten hiihdettiin talvipakkasessa ja pimeässä. Aku Korhonen ja Siiri Angerkoski olivat Pölösen lempinäyttelijöitä ja vaikutuksen tekivät sellaiset elokuvat kuin Opri ja Hilman päivät.

- Kyllä se varmaan sieltä lähti, kun elokuvakokemukset olivat niin voimakkaita, itkettäviä ja naurattavia.

Lopullinen, mullistava kokemus oli ensi kerran nähty Tuntematon sotilas. Ammatinvalintaan vaikutti varmasti se, että Pölönen sanoo olleensa koulussa hyvä vain suomen kielessä ja kuvaamataidossa.

- Ja vielä puutöiden opettaja sanoi, että "poika, sinusda dulee henkisen dyön dekijä", kun olin kairannut höyläpenkkiin reiän linnunpönttöä tehdessä.

Aluksi Pölönen kiinnostui animaatiosta. Hän kertoo, että kaikkien lukioaikaisten kirjojen reunat ovat täynnä pläräämällä katsottavia animaatioita. Taideteollisessa animaatio jäi, koska siellä ei ollut alan opetusta.

Onnen maa ei ollut Markku Pölösen ensimmäinen elokuva, mutta siitä hänet ensi kertaa muistetaan. Elokuvasta oli kaksi kopiota ja se pyöri yllätyshittinä Helsingissä viikkokaupalla. Onnen maata Pölönen pääsi tekemään vasta kymmenen vuotta ensimmäisen lyhytelokuvansa jälkeen. Siinä välissä hän teki tilaus- ja opetustöitä, ja oli töissä rakennuksilla ja satamassa. Ennen Onnen maata Pölönen oli työttömänä, mutta silloin puhelin soi ja hänelle tarjottiin tilaisuutta puolipitkän elokuvan tekoon sparrausrinki-nimisessä nuorille ohjaajille tarkoitetussa järjestelmässä.

- Jos sitä puhelinsoittoa ei olisi tullut, niin todennäköisesti olisin kuvaamataidon opettajana jossain tai yrttiviljelijänä.

Onnen maa on Pölösen mukaan hyvin tarkka rekonstruaatio hänen omasta elämästään. Ja siitä hän on saanut enemmän palautetta kuin mistään muusta elokuvastaan. Kaikessa palautteessa on sama viesti: ihan kuin olisi omaa lapsuutta katsonut.

Haaveissa
pitkä tv-sarja

Markku Pölönen on uhkaillut, että Koirankynnen leikkaaja jää hänen viimeiseksi elokuvakseen.

- Yleensä siinä vaiheessa kun edellinen elokuva on leikkausvaiheessa tai saatu valmiiksi, niin aihe seuraavaan elokuvaan on ollut valmiina. Nyt ei ole ajatuksen säteellä yhtään aihetta. Ilmeisesti jotakin on tullut sanottua näillä kuudella pitkällä elokuvalla. Joku elämänkatsomus on käytetty ja nyt täytyy vähän ladata, että mitä seuraavaksi.

Nyt Pölönen haluaisi päästä tekemään pitkää tv-sarjaa, sellaista 30 vuotta yhtäjaksoisesti kuvattavaa.

- Haluaisin tehdä niin sanottua ylösrakentavaa sarjaa, joka vetoaisi ihmisten parempaan puoleen, olisi mielialaa kohentava ja antaisi vähän uskoa. Olisi kiva päästä päättämään, millä tuulella ihmiset menevät illalla nukkumaan ja mistä seuraavana päivänä töissä puhutaan. En oikein tykkää nykysarjojen henkisestä ilmapiiristä, se on sellainen kylmännihkeä. Ei ole kovin isoja aatteita eikä näkymiä.

Haaveilemansa televisiosarjan esikuvana Pölönen pitää brittiläistä Emmerdalea. Sarja tapahtuisi nykyajassa ja kuvattaisiin Pohjois-Karjalassa. Neuvottelut sarjasta ovat käynnissä tv 2:n kanssa.

- Toivotaan, että ne uskaltaisivat satsata