keskiviikkona, huhtikuuta 06, 2005

Taistolaisten aatteen hurmio ja luopumisen tuska

Mennyttä tilitetään omaa merkitystä vähätellen

(Kansan Uutiset Viikkolehti joulukuu 2004)
http://www.kansanuutiset.fi

Syksyn 2004 taistolaismuistelmat paljastivat valheet, vainoharhan ja rakkauden Neuvostoliittoa kohtaan.

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@pp.inet.fi

"Kaikkein tuskallisinta on muistella ja myöntää, että tulimme kannattaneeksi ja ihailleeksi yhtä historian kaikkein julminta terrorijärjestelmää sekä monia sen toimia, jotka ovat yksiselitteisen tuomittavia."

Syksystä 2004 oli yllättäen suuri taistolaismuisteloiden syksy. Pellit avasi kirjailija Raija Oranen romaanissaan Kohtauspaikka Marinad (Teos) ja tilinteko jatkui Ilkka Kylävaaran toimittamassa Taistolaisuuden mustassa kirjassa (Tammi) ja varsinkin tohtori Heikki Mäki-Kulmalan ansiokkaassa omakohtaisia muistoja ja analyysiä yhdistävässä Taistolaisuuden harmaassa kirjassa (Pilot-kustannus), josta myös alun lainaus on kotoisin.

Taistolaisuuden musta ja harmaa kirja ovat sikäli yhteydessä toisiinsa, että Mäki-Kulmala provosoitui kirjoittamaan oman näkemyksensä kuultuaan Kylävaaran hankkeesta, joka julkistettiin suureellisesti helmikuussa ja jossa taistolaisuuden asiantuntijoina esiintyivät Ben Zyskowicz ja Jutta Zilliacus.

Heikki Mäki-Kulmalan kirja onkin parasta, mitä Ilkka Kylävaaran hanke synnytti. Kylävaaran Musta kirja on sekalainen juttukokoelma, jossa on julkaistu suurin piirtein kaikki ne kirjoitukset, jotka Kylävaaralle lähetettiin. Joukossa on hyvää ajankuvaa, mielenkiintoisia nimilistoja, pelkkää sälää sekä arvokkaimpana antina Sosialistisen opiskelijaliiton kirkkaimpiin tähtiin lukeutuneen Juhani Ruotsalon keskustelu taistolaisuudesta tutkija Jarko Tirkkosen kanssa.

Mutta Heikki Mäki-Kulmalan Harmaa kirja on varsinainen helmi tähän asti vähälukuisen taistolaistutkimuksen joukossa. Hän kertoo taistolaisuuden synnystä, käytännöistä ja olemuksesta omien kokemustensa kautta paljastavasti ja hauskasti, mutta samalla ilmiön rajat paikalleen laittaen.Taistolaisilla ei ollut valtaa eikä asemia juuri missään eikä heistä siksi ollut suurta vaaraakaan.

Kannatustaan
pelottavampi

Käsitys oman toiminnan merkityksettömyydestä tulee vastaan useimmissa taistolaismuistelmissa. Heikki Mäki-Kulmala korostaa, että liikkeellä oli enimmillään 13 kansanedustajaa SKDL:n eduskuntaryhmässä, mikä merkitsi noin 6 prosentin vaalikannatusta.

Tiedonantajan päätoimittaja Erkki Susi vähätteli ilmiötä Kylävaaran kirjan julkistamistilaisuudessa sillä, että taistolaiset olivat vallassa ainoastaan joissakin teattereissa.

Muistelijat eivät pane painoa sille, että taistolaisuus näyttäytyi ulkopuolisille paljon painoarvoaan pelottavampana liikkeenä. Se pilkkasi "puolueetonta humanismia" ja puolusti "internationalismin" nimissä neuvostopanssareiden vyöryä Prahaan vuonna 1968. Vallankumouksesta ja vihollisten murskaamisesta laulettiin, runoiltiin ja puhuttiin, ja puheilla näytti olevan suuren ja mahtavan Neuvostoliiton tuki.

Taistolaisten pitäytymisessä laillisessa ja rauhanomaisessa toiminnassakaan ei voitu olla aivan varmoja, sillä "mikä parlamentissa menetetään / se taistellen kentällä voitetaan" (Kari Aronpuron Vappuruno, Tiedonantaja 30.4. 1970).

Mitä olisi saatu
aikaan, jos...

Kansandemokraattiselle liikkeelle tekemäänsä vahinkoa taistolaiset eivät myöskään pohdi, vaikka siinä tultiin hajottaneeksi yksi Länsi-Euroopan suurimmista vasemmistoliikkeistä. Poikkeuksen tekee Raija Oranen, jonka romaanin päähenkilö Nora pohtii, että mitään ei saatu aikaan, mutta mitä olisikaan saatu aikaan, jos kaikki se energia olisi käytetty rakentavamman politiikan hyväksi enemmistökommunisteissa tai sosiaalidemokraateissa.

Myös kaikenlaisen eri tavalla ajattelevien terrorisoinnin entiset taistolaiset kiistävät. Kuitenkin Kylävaaran Mustassa kirjassa monet aikalaiset muistelevat, miten heitä yritettiin saada kiinni neuvostovastaisuudesta, miten kirjailija Matti Rossi antoi ilmi väärässä paikassa vitsailleen unkarilaiskollegansa Denés Kissin, miten SOL yritti sensuroida korkeakouluopetusta, miten taistolaiset vähät välittivät Neuvostoliiton toisinajattelijoiden vainosta ja miten omat puoluetoveritkin jaettiin vuohiin ja lampaisiin.

Viime mainitusta televisioteatterin näyttelijä Tarja-Tuulikki Tarsala kertoo Kylävaaran kirjassa vavahduttavan esimerkin: Kulttuurityöntekijöiden liitto KTL ei halunnut onnitella kirjailija Arvo Turtiaista tämän70-vuotisjuhlissa, koska Turtiainen oli esittänyt 1950-luvulla vääränlaisia poliittisia mielipiteitä. Siis Turtiainen, joka sodan aikana istui vankilassa poliittisten mielipiteittensä vuoksi.

Eri tavalla ajattelevien henkilöiden painostamisesta Juhani Ruotsalo toteaa, että rankkojakin ylilyöntejä tehtiin, mutta esimerkiksi yliopistoilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin painostaa vallan haltijaa, jos he syrjivät joitain oppisuuntia tai polkivat opiskelijoiden oikeuksia. "Jos kohde pelästyi tai loukkaantui tästä, niin sille ei voi mitään."

Sensuuripyrkimyksiä Ruotsalo ei myönnä, mutta ei tule maininneeksi SOL:n Mustaa kirjaa vuodelta 1974, jolla korkeakouluopetuksesta vaadittiin poistettavaksi kaikki taistolaisten neuvostovastaisuuksiksi tulkitsema aines.

Uskonnollinen
hurmosliike

Monille vastustajille taistolaisuus näyttäytyi uskonnollisena hurmosliikkeenä. Ilkka Kylävaara lainaa kirjassaan berliiniläisen uskontotutkijan Reinhard Hempelmannin Turussa vuonna 2000 pitämää esitelmää, jossa on jotain tuttua 1970-luvulta:

"Erityisesti nuorison parissa esiintyy kaipausta, että joku päättäisi ja ottaisi vastuun minun puolestani. Monet etsivät johtajahahmoa, joka puhuu selvällä äänellä ja tarjoaa ylhäältä tulevia ja yksinkertaisia ratkaisuja. -- Tunnusomaista liikkeille on auktoriteettiin perustuva vanhemmuus ja tiukka johtaminen."

Miten Raija Oranen sen sanoikaan Viikkolehden haastattelussa syyskuussa 2004: "Se kertomus tehtiin niin selkeäksi. Se joka veti ei suinkaan ollut Taisto Sinisalo, vaan nämä älypäät, jotka esittivät kirkkaan teorian. Se oli kompakti, tiivis ja voitonvarma. Se satu oli hirveän selkeä ja komea. Ja se oli tieteellinen."

Sekä Raija Oranen että Heikki Mäki-Kulmala sanovat taistolaisuuden taustan olevan 1960-luvun radikaalissa opiskelijaliikkeessä, mutta Mäki-Kulmalan mukaan maagisen kesän 1968 jälkeen havahduttiin siihen, ettei maailmassa lopulta mikään ollut muuttunut.

Proletaarinen käänne

Vuosien 1969 ja 1970 tienoilla Euroopan radikaalissa nuorisoliikkeessä tapahtui "proletaarinen käänne", jonka virta muualla vei maolaisuuteen, mutta Suomessa SKP:n vanhakantaiseen oppositioon. Tienviittoja oli Heikki Mäki-Kulmalan mukaan kolme: SKDL:n kulttuurisihteeri Rauno Setälä, kirjailija Marja-Leena Mikkola ja nuorisoagitaattori Jaakko Laakso, jokainen entinen yleis- tai uusvasemmistolainen, mutta jo syksyllä 1969 tiukka SKP:n jäsen.

Sekä Mikkola SDNL:n Terä-lehdessä että Setälä Parnassossa julistivat vuonna 1969, että yleisvasemmistolaisuus ja "eetikkososialismi" olivat tulleet tiensä päähän, järjestelmän paikkailu ei riitä, vaan on muutettava itse järjestelmää.

Marja-Leena Mikkola opetti, että lukeneiston on "seurattava Leninin kehotusta ja mentävä työläisten keskuuteen tietääkseen miten ja mitä työläiset puhuvat", ja työväenluokan ehdoilla toimiminen tarkoitti Taisto Sinisalon, Urho Jokisen ja Markus Kainulaisen seuraamista. Muu oli elitismiä ja revisionismia.

Myös Rauno Setälä painotti, ettei radikaali älymystö saa yksinään muutosta aikaan, "vaan sen on liittouduttava todellisen muutoksen potentiaalisen voiman, työväenluokan kanssa."

Symbolisella tasolla pesäero 1960-luvun yleisvasemmistolaisuuteen tehtiin Aulikki Oksasen laulussa Kenen joukoissa seisot, joka esitettiin ensimmäisen kerran julkisesti SDNL:n Oulun liittokokouksessa keväällä 1970: "Pitäkööt leijonat makeiskorinsa! / Puolueettomat humanistit korulauseensa! / tätä vääryyttä vastaan ei taistella kukkasin."

Se kolmas avaintekijä oli siis nykyinen kansanedustaja Jaakko Laakso, jonka nimi pulpahtaa joka käänteessä esiin myös Kylävaaran kirjassa. (Taisto Sinisalosta kummassakaan ei muuten puhuta juuri mitään.) Heikki Mäki-Kulmala luonnehtii Laakson merkitystä näin: "Hieman kankean oloisesta ja usein sairastelevasta Rauno Setälästä ei tullut Neuvostoliiton tärkeintä puolustusasianajajaa. Se tehtävä lankesi kolmikon nuorimmaiselle, Jaakko Laaksolle, jota parempaa tyyppiä siihen oli mahdoton kuvitella. Hänellä oli kansainvälisestä politiikasta kohtuullisen laajat tiedot, loistavat puhujan ja väittelijän lahjat sekä tarpeen tullen myös kyky valehdella uskomattoman sujuvasti."

"Keskitysleirit
suunniteltuina"

Taistolaisuuden käyttövoimaa oli myös suoranainen vainoharha, jolla oli sikäli oikeaakin pohjaa, että 1970-luvun alun järjestötoiminnassa mukana olleilla oli vielä kosketus joihinkin aitoihin entisiin punakaartilaisiin ja 1920-30 -luvuilla vainottuihin kommunisteihin. Tämä kaikui monissa taistolaislauluissa ja esimerkiksi Matti Rossin runossa metallin lakkolaisille keväällä 1971: "Älkäämme kuvitelko turhia / tälläkin hetkellä poliisi ja reservin upseerit / kunnostavat aseitaan / tälläkin hetkellä keskitysleirit ovat valmiiksi / suunniteltuja."

"Oikeistovaara" tuntui Heikki Mäki-Kulmalan mukaan todelta 1970-luvulla,mutta kyllä siihen sisältyi myös vallankumousromantiikkaa. Työnantajien mustista listoista tiedettiin eikä niille joutuminen ollut miellyttävää."Mutta vielä masentavammin olisi meihin taistolaisiin vaikuttanut tieto, ettei suojelupoliisi enää pitkään aikaan ollut meistä isommin kiinnostunut."

Pimeyden ytimessä

Stalinin vainoja taistolaiset eivät Mäki-Kulmalan havaintojen mukaan kiistäneet, mutta vähättelivät kylläkin, ja joka tapauksessa asian ajateltiin olevan poissa päiväjärjestyksestä ja hoidettu. Taistolaisuuden omasta mielestään kamalimman lausahduksen hän kuuli Seppo Toiviaiselta, joka vielä vuonna 1987 Tiede ja edistys -lehden päätoimittajana totesi, ettei stalinismikeskustelu ole ajankohtaista.

Itseään pettävän ihmisen tunnistaa Heikki Mäki-Kulmalan mukaan usein siitä, että huolta kannetaan tulevaisuudesta, mutta menneisyyden haikailuun ei ole aikaa. 1970-luvulla hän kuuli sellaisenkin ajatuksen, että Stalinin vainojen muisteleminen oli "tässä tilanteessa" Vietnamin pommitusten tukemista.

"Tässä olemme taistolaisuuden ja monen muun totalitaristisen liikkeen pimeyden ytimen tuntumassa: niille kaikille on ominaista ihmisen, ihmisyksilön arvon ja merkityksen mitätöinti. Ihminen oli jotakin ja hänen toimillaan oli jotain merkitystä vain silloin, kun hän oli `yhdistänyt voimansa` johonkin, kuului rintamaan ja kantoi sen lippua."

Ne, jotka eivät lippua kantaneet, kuuluivat kadotukseen.

Toisinajattelijoihin taistolaiset suhtautuivat neuvostopropagandan vaatimalla tavalla. Ainakin 1970-luvun alussa heitä pidettiin julkisuutta hamuavina klovneina ja pettureina, jotka "imperialismi" oli ostanut suurilla rahoillaan. Tiedonantajassa kerrottiin "kirjailija" Solzhenitsynin omistavan monta autoa ja viettävän mukavaa elämää datshoillaan. Tiedonantajassa sana kirjailija laitettiin uutistoimisto APN:n tyyliin lainausmerkkeihin.

Rakastunut
Neuvostoliittoon

Monet ovat ihmetelleet, eivätkö taistolaiset monilla Neuvostoliiton matkoillaan nähneet mitään, mikä olisi horjuttanut uskoa. Mitä olisi nähty, kun KTL:n hallitus elokuussa 1973 vieraili Neuvostoliitossa opintomatkalla, jolla mukana oli myös tv-teatterin ohjaaja Hannu Kahakorpi: "Matka kulki Moskovan puoluehotelliin, sieltä Rostoviin ja Volgogradiin ja takaisin Moskovaan. Me kuljimme mustassa autoletkassa samettipuvuissamme ja meitä kohdeltiin kuin valtiovieraita, päältä kaksikymppisiä suomalaisia."

Tai jos jotain nähtiinkin, niin sille oli aina hyvä selitys. Pari kuukautta Kahakorven jälkeen Heikki Mäki-Kulmala kävi ensimmäisen kerran Neuvostoliitossa, mutta ei mustalla autolla, vaan bussilla. Heti Vaalimaan raja-aseman jälkeen alkoi näyttää juuri siltä, miltä ei olisi pitänyt. Enemmän tiedostava toveri kopautti olkapäätä ja myönsi, että rähjäiseltä näyttää. Mutta: "Seuraavassa viisivuotissuunnitelmassa tullaan satsaamaan aivan erikoisesti näihin reuna-alueisiin. Silloin tänne rakennetaan varmasti uusia taloja, eikä näitä ole kannattanut korjata."

Suhde Neuvostoliittoon ei ollut mikään järkiavioliitto, vaan "olin rakastunut tuohon valtakuntaan vilpittömästi ja väliin intohimoisestikin."

Joten kesällä 1974 junassa matkalla Porin Spartakiadeihin oli helppo yhtyä muiden mukana lauluun "missä maassa viljakin / kasvaa kaikkein nopeimmin? /Neuvostoliitossa!" Samanlainen tunnelma saavutettiin epäilemättä myös matkalla Nürnbergin puoluepäiville vuonna 1936, Mäki-Kulmala pohtii.

Mutta Heikki Mäki-Kulmala uskoo, että ihailu ei koskenut Neuvostoliittoa sellaisena kuin se oli, vaan siinä piillyttä ihannetta.

Juhani Ruotsalo taas väittää Ilkka Kylävaaran kirjassa, ettei Neuvostoliitto ollut useimmille taistolaisille mikään ihannevaltio. Pääasia oli se, että Neuvostoliitto oli vahvin voima kansainvälisessä imperialismin vastaisessa taistelussa, joka taas oli sosialismin ja kaikenlaisen edistyksen ehdoton edellytys. "Laajempi tehtävä" oikeutti vaikenemisen ja suoranaisen valehtelun.

Etujoukossa
oli raskastakin

Taistolaisten paras saavutus oli 25 prosentin kannatus ylioppilasvaaleissa Tampereella vuonna 1975. Valtakunnallisesti kokoomuksen opiskelijajärjestön kannatus oli kaksinkertainen taistolaisiin verrattuna.

Silti SOL:lla oli Heikki Mäki-Kulmalan mukaan jonkinlainen hegemonia opiskelijamaailmassa 1971-74. Tämä johtui pitkälti siitä, että SOL:lla oli valmiina vastaukset kysymyksiin, joita muut vasta pohtivat. SDP:n ja keskustan opiskelijajärjestöissä myös oli taistolaissympatioita ja yhdessä nämä voimat, "kansanrintama", pyrkivät kokoomuksen eristämiseen.

Mutta myöhemmin SOL eristi itse itsensä olemalla melko mahdoton yhteistyökumppani.

Myöhemmin Mäki-Kulmalan toverit ja kaverit ovat olleet helpottuneita siitä, ettei enää tarvitse olla "etujoukkoa." Saa olla tavallinen ihminen, jonka ei tarvitse tietää kaikkea ja olla kaikessa paras.

Taistolaisuuden voiman päiviksi hän laskee vuodet 1972-77, jolloin vuosikymmenen alun lakkoaalto vaimeni, tupo-sopimukset toimivat ja solmittiin EEC-vapaakauppasopimus. Oppilaitosten hallinnossakaan ei tapahtunut radikaaleja uudistuksia.

"Taistolaisuuden tarina oli siis sen huippuhetkinäkin tappioiden, menetysten ja marginalisoitumisen historiaa."

"Me hävisimme tosiaan taisteluistamme useimmat, ja loppujen lopuksi tietysti kaikki. Meitä kannustivat kuitenkin laajempi Tehtävä ja Aate, jonka avulla jokapäiväisyys voitiin asettaa siedettävään, joskaan ei hyväksyttävään valoon", toteaa Juhani Ruotsalokin.

2 Comments:

Blogger atronii said...

En tunne taistolaisuutta kunnolla toisin kuin vanhempani, vaikka luen Kansan Uutisia joka aamu.

10:51 ap.  
Anonymous Anonyymi said...

Jyväskylän yliopistossa taistolasten kannatus oli parhaillaan Tampereen 25% korkeampikin..

11:25 ap.  

Lähetä kommentti

<< Home