Kirjailija Raija Oranen muistelee taistolaisuuttaan

(Kansan Uutisten Viikkolehti 10.9. 2004)

Hirmuhallinnon tukeminen oli pahinta

Taistolaisten periaate oli olla aina eri mieltä kuin muut. Siksi liike ei saanut poliittisesti mitään aikaan - onneksi. Tätä mieltä on Tiedonantajan eduskuntatoimittajana 1970-luvulla työskennellyt kirjailija Raija Oranen.

KAI HIRVASNORO

Mitä taistolaiset oikeasti ajattelivat ja mihin he todella uskoivat? 1970-luvun alun näkyvimmästä nuorisoliikkeestä tiedetään yllättävän vähän, sillä entiset taistolaisjohtajat eivät ole muistelmia kirjoittaneet. Ainakin yksi gradu aiheesta on tehty ja Jukka Relander valmistelee taistolaisuudesta parhaillaan väitöskirjaa, mutta omakohtaiset kokemukset ja kertomukset tuolta ajalta ovat jääneet muutaman romaanin varaan.

Kirjailija Raija Oranen tuo omat kokemuksensa kaiken kansan ihmeteltäväksi romaanissaan Kohtauspaikka Marinad (Teos). Hän oli 1970-luvulla muutaman vuoden näköalapaikalla Tiedonantajan eduskuntatoimittajana. Ura päättyi potkuihin. Pesäeron kommunistiseen puolueeseen hän teki vasta 1980-luvulla, olihan opetettu, ettei kommunistisesta puolueesta erota vaan erotetaan.

Kohtauspaikka Marinadissa Raija Oranen kuvaa yleispätevän tuntuisesti niitä taustoja ja tuntoja, jotka villitsivät nuorison jyrkimpään kommunismiin. Kirjan päätteeksi sen toinen päähenkilö Nora antaa itselleen vapauttavan tuomion: hän ainakin uskoo, ettei kukaan kuollut eikä loukkaantunut hänen toimintansa vuoksi. Eikä liikekään saanut musiikin, runojen, kirjojen ja metelin lisäksi mitään aikaan. Kun poliittinen pääperiaate oli, että oli aina oltava eri mieltä kuin muut, ei kovin leveitä kansanrintamia päässyt syntymään.

- Kulttuurivallankumous toteutui, mutta poliittinen vallankumous onneksi ei, Oranen sanoo.

Hän ei usko monenkaan edes halunneen iskulauseiden mukaista vallankumousta, vaan kyseessä oli eräänlainen leikki ja teoria.

Taistolaisilla oli
selkeät ratkaisut

Raija Oranen aloitti 1970-luvun perkauksen ja taistolaisuuden julkisen kritiikin jo 20 vuotta sitten näytelmässään Riisuminen. Hän ei usko palaavansa teemaan enää uusimman romaaninsa jälkeen.

Orasen mukaan taistolaisuutta ei ole vielä analysoitu, vaikka pitäisi. Kohtauspaikka Marinad on hänen panoksensa tuohon keskusteluun. Riisumisen aikaan hallitseva tunne oli vielä pettymys. Nyt oli analyysin aika.

Raija Oranen pitää taistolaisuutta 1960-luvun radikalismin loogisena jatkeena. Taustalla oli maaseudun tyhjeneminen ja sen mukanaan tuoma slummiutuminen lähiöihin sekä yleinen epävarmuus. Yliopisto ei ollutkaan enää automaattinen tie vakaaseen ja turvalliseen työelämään. Maailma tuli ensimmäistä kertaa liki television kautta, jossa näytettiin Vietnamin sotaa ja Biafran nälkää.

Sotien jälkeen syntynyt sukupolvi reagoi maailman muutokseen eri tavalla kuin sodan kokeneet vanhempansa, jotka olivat tyytyväisiä siihen, että oli rauha ja kohtalainen elintaso. Siihen aikaan voimissaan ollut Neuvostoliitto tuntui tarjoavan ratkaisut maailman ongelmiin ja stalinisminkin luultiin olleen vain väliaikainen poikkeama suuren naapurin kehityksessä.

Raija Orasen kuvaama radikalismin kasvualusta on helppo ymmärtää ja hyväksyä. Mutta vaikeampaa on käsittää, miksi se kanavoitui osin SKP:n maanalaisuuden kauden johtajiin henkilöityneeseen vähemmistöön, Neuvostoliiton ihailuun ja Taisto Sinisalon suoltamaan marxilaisleniniläiseen munkkilatinaan.

- Se kertomus tehtiin niin selkeäksi, Raija Oranen selittää.

- Se joka veti ei suinkaan ollut Taisto Sinisalo, vaan nämä älypäät, jotka esittivät kirkkaan teorian. Se oli kompakti, tiivis ja voitonvarma. Se satu oli hirveän selkeä ja komea. Ja se oli tieteellinen.

Kaiken kruunasi Kaj Chydeniuksen musiikki.

- Ilman sitä suunnattoman ihastuttavaa, iloista ja hurjaa taidemeininkiä sitä liikettä ei olisi syntynyt.

Yksi ponnin oli sekin, että opiskelijat tajusivat vasta silloin Suomessa olleen punaisten ja valkoisten sisällissota. Raija Oranen kertoo kirjoittaneensa ylioppilaaksi asti tajuamatta koko asiaa.

Taistolaisuutta Oranen pitää pitkälti sivistyneistön ja älypäiden trendinä. Enemmistöläisillä taas oli vahvemmin taustana pitkän linjan työväenluokkaisuus. Hän ei muista tehneensä tietoista valintaa enemmistöläisyyden ja vähemmistöläisyyden välillä, vaan mennä hujeltaneensa sen trendikkäimmän vaihtoehdon perässä Tampereella.

- Pitää muistaa, että me olimme 20-vuotiaita ja vähän yli, ja todella heränneitä.

"Sinisaloon
ei luotettu"

Arvoituksellinen Taisto Sinisalo antoi liikkeelle nimensä, mutta Raija Orasen mukaan hän ei ollut todellinen johtaja eikä häneen kaikilta osin edes luotettu. Kirjassa Oranen kuvaa Tiedonantajan päätoimittajan Urho Jokisen ohjeita toimitukselle lomalle lähtiessään: Sinisalon jutut on aina tarkistettava ja tarvittaessa korjattava, mies kun on liian impulsiivinen ja suvaitsevainen haihattelija.

Todellinen johtaja oli Orasen mukaan SKP:n entinen puheenjohtaja Aimo Aaltonen, joka vaikutti Urho Jokisen kautta. Jokinen oli omasta mielestään liikkeen pääteoreetikko. Aimo Aaltosta ja Urho Jokista yhdisti SKP:n Turun piirijärjestö.

- Turun piiri oli se, missä tiedettiin, mitä on tehtävä. Sinisalo oli liian älymystöläinen, Oranen väittää.

Muihin merkittäviin vähemmistövaikuttajiin hän laskee politbyroon jäsenen Oiva Lehdon ja Valpon entisen osastopäällikön Veikko Sippolan.

Tiedonantajaan Raija Orasen jälkeen tullut Vasemmistoliiton nykyinen kansanedustaja Jaakko Laakso ei yhdy Orasen arvioon Sinisalon asemasta. Aimo Aaltonen oli siihen aikaan jo sairas mies, hän muistuttaa.

Raija Oraselle paljastui vasta Tiedonantajan jälkeen, että vähemmistöllä oli oma viikoittain kokoontunut politbyroonsa, joka oli Moskovan talutusnuorassa. Eikä siinä silloin tuntunut olevan mitään ihmeellistä. Taustavaikuttajahan oli suuri yhteinen sosialistinen isänmaa.

Raija Oranen tutustui Taisto Sinisaloon eduskuntatoimittajana. Siviilissä SKP:n varapuheenjohtaja oli hänen mukaansa mukava ja hyväntahtoinen mies, aivan erilainen kuin julkisuuskuvansa. Hän luki kaunokirjallisuutta ja hänessä oli avarakatseisuutta.

- Mutta kun hän nousi puhujapönttöön, se teksti oli ihan hirveää - suoraan terveisiä Neuvostoliiton politbyroolle. Mutta privaatisti hän oli oikein joviaali ja älyllisesti virkeä, rento ja mukava.

Mauserit esille

Rajuinta Orasen kirjassa on se, kun jotkut taistolaiset puhuvat ampumaseurojen perustamisesta ja poliittisten vastustajien ampumisesta. Kun Nora ihmettelee, että eikö sosialismiin pitänyt siirtyä kansan enemmistön päätöksellä ja demokraattista rintamaa rakentamalla, hymähtää Kake se olevan vain semmoista puhetta. Tulee päivä jolloin joudutaan kaivamaan mauserit esiin ja kysymään, oletko meidän puolella vai meitä vastaan.

Noran ja Rosson häissä Rosson porvariveli Markus kysyy, ampuisiko Rosso hänet vihollisena vallankumouksen jälkeen. Juuri sitä minä tarkoitan. Enkä minä tee sitä omasta halustani tai omalla päätökselläni, vaan velvollisuudesta historian ja luokkataistelun edessä, Rosso vastaa.

Raija Orasen mukaan nämäkin kuvaukset pohjautuvat todellisuuteen. Mutta hänen mielestään tämä kertoo enemmänkin liikkeessä mukana olleiden viattomuudesta kuin aidosta murhanhimosta. He eivät itsekään ymmärtäneet, mitä puhuivat ja missä olivat mukana.

- Se juttu oli niin teoreettinen, ettei oikein kukaan uskonut siihen vallankumoukseen. Mutta varmasti oli muutamia, jotka nähtävästi olivat valmiita johonkin muuhunkin.

Tiedonantaja oli
oma maailmansa

Orasen kuvaukset Tiedonantajan toimituksesta tuntuvat parodialta, mutta hän vakuuttaa kaiken pohjaavan todellisuuteen. Kari Aronpuron runokirjaa Moskovan ikävä pidettiin Tiedonantajan toimituksessa arveluttavana, koska nimi antoi ymmärtää, että Moskovassa on ikävää.

Kun toimittajakoulutuksen saanut Nora ehdottaa, että lehdessä julkaistaisiin normaaleja uutiskuvia, päätoimittaja tekee kerralla selväksi, ettei se käy: Tämä lehti on taisteleva työväenlehti ja puolueen orgaani. Eikä tässä julkaista kuvia muista henkilöistä kuin niistä, joille me annamme kannatuksemme. Niistä jotka ovat oikeassa. Mistä työläisjoukot muuten tietävät ketä niiden pitää tukea ja ketä äänestää?.

Lukemista helpottavia ingressejä ei työväenlehdessä tarvita, sillä tämä lehti luetaan kannesta kanteen ja ensimmäisestä lauseesta viimeiseen tai sitten tätä ei lueta ollenkaan. Juttujen sommittelua sivuille, taittoa, ei tarvitse miettiä, vaikka tutkimuksissakin on todettu, mihin lukijan silmä ensin osuu ja miten se sitten kulkee. Mutta näitä tutkimuksia onkin selostettu Osmo A. Wiion kirjassa, ja: Osmo A. Wiiohan porvari! - - Ei porvareiden tutkimuksiin pidä mennä luottamaan.

- Jokinen oli sivistymätön henkilö, joka oli liian vastuullisessa tehtävässä ja luuli itsestään liikaa, kuuluu Orasen yhteenveto Tiedonantajan entisestä päätoimittajasta.

Kansan Uutisia Tiedonantajan toimituksessa vihattiin, Oranen kertoo.

Vähemmistö oli hänen mukaansa Neuvostoliiton masinoinnin tulos.

- Vuonna 1969 SKP irtisanoutui Moskovan ohjauksesta ja alkoi lähestyä Länsi-Euroopan kansallisen kommunismin linjaa. Siihen hätäänhän Moskova perusti tämän vähemmistöfalangin.

"En vaihtaisi
nuoruuttani pois"

Kirjan lopussa Nora pohtii taistolaisuuden merkitystä. Mitään ei siis saatu aikaan, mutta mitä oltaisiinkaan saavutettu, jos kaikki se energia olisi käytetty rakentavan politiikan hyväksi, esimerkiksi enemmistökommunistien tai sosialidemokraattien hyväksi.

Mihin meikäläisiä oikeastaan lainkaan tarvittiin, Kekkonenhan hoiti Neuvostoliiton kommunistien tuella tai kommunisteista huolimatta, jaKoivisto osasi panna saappaat oikeisiin jalkoihin, vaikka muuta luultiin.

Mutta ei Raija Oranen oikein näe taistolaisuudesta olleen mitään haittaakaan, paitsi niille mukana olleille itselleen, jotka joutuivat sen jälkeen virkakieltoon.

- Me olimme menneisyytemme armoilla ja sitä on jatkunut koko elämän ajan.

Raija Oranen on kirjoittanut tv:lle kaksi suuren menestyksen saavuttanutta perhesarjaa ja kirjoittanut laajassa romaanituotannossaan muun muassa jääkäriliikkeestä. Silti hän tuntee edelleen kantavansa ex-taistolaisen leimaa.

Ex-taistolaisia on vaadittu katumaan ja ripittäytymään. Raija Oranen ripittäytyy romaanissaan, ja katuukin, vaikka:

- Se oli niin ihana nuoruus, että en vaihtaisi sitä pois. Mutta jos tällä järjellä kysyttäisiin, että lähdetkö kannattamaan tällaista ideologiaa, niin ei tulisi kuuloonkaan.

- Myös kadun sikäli, että se hyvää tarkoittava nuorisoliike oli kytköksissä sellaiseen liikkeeseen, joka puolestaan oli kytköksissä hirmutöihin ja hirmuhallintoon.

- Miten sitä enemmän voisi katua, kun toteaa, että näin oli? Mitä se auttaa, jos sanon, että ei olisi pitänyt?

Sitä paitsi Oranen uskoo, että taistolaiset ovat rangaistuksensa saaneet. Niin moni on tehnyt itsemurhan tai sairastunut vähintäänkin masennukseen.

Taistolaisuudessa Raija Oranen pitää raskauttavimpana hirmuhallinnon tukemista ja maanpetoksellista elementtiä, mutta kriittinen sana löytyy myös enemmistöläisistä:

- Ei ollut kiva kuulla itseään haukuttavan sarvikuonoksi ja änkyräksi. Heissäkin oli todella ilkeitä ja aggressiivisia ihmisiä.

Kioskipokkarien vuoro muuttua kulttitaiteeksi

(Kansan Uutisten Viikkolehti 2000)

Iskelmä on kansakunnan salattu muisti, Hollywoodin b-elokuvat on nostettu a-sarjaan, sarjakuvan arvostus nousi jo 1970-luvulla. Nyt on kioskikirjan vuoro.

KAI HIRVASNORO

Helsingin divareissa kerrotaan kummia. 1950-, 60- ja 70-luvuilla julkaistut halvat kioskipokkarit eivät vuosiin menneet kaupaksi eikä niistä päässyt vaihtotavaranakaan millään eroon. Nyt tuuli on kääntynyt. Halvoista dekkareista on tullut uusin keräilykohde. Divarien hyllyt eivät enää pursukaan halveksittuja kioskikirjoja, vaan parhaat on viety päältä. Tuoreempia Manhattaneita löytyy vielä hyvin, mutta Puumaa, Ilvestä ja Pantteria ei.

Vastuun kioskikirjan uudesta tulemisesta saattaa pitkälti kantaa turkulainen Juri Nummelin. Hän on muutaman vuoden ajan esitellyt pulp-kirjoittajia Suomen Dekkariseuran lehdessä Ruumiin kulttuuri. Äskettäin Nummelinilta ilmestyi dekkariseuran kustantamana kirja Pulpografia, 300-sivuinen hakuteos mitä oudoimmista kirjailijoista.

Pulp fictioninhan kaikki tietävät Quentin Tarantinon loistavan elokuvan pohjalta. Pulpiksi nimitettiin suurimmaksi osaksi USA:ssa kirjoitettua rikoskirjallisuutta, joka painettiin halvalle paperille ja myytiin halvoilla hinnoilla viihdettä janoaville. Lajityyppi syntyi jo sata vuotta sitten.

Suomessa ensimmäinen pulp-kirja julkaistiin 1936 ja miesten kioskikirjat sinnittelivät hengissä 1980-luvun lopulle asti. Sen jälkeen videot veivät jännitystä kaipaavat miehet mennessään.

"Kapitalismin
riipaisevaa kritiikkiä"

Juri Nummelin esittelee katalogissaan noin 300 pääosin amerikkalaista rikoskirjoittamisen ammattilaista. Suurinta osaa heistä hän pitää huonoina, mutta ei kaikkia.

- Parhaimmillaan tässä kirjassa esitellyt rikosnovellit- ja kirjat kuvaavat sellaista inhimillistä tilannetta, joka on mahdollinen ainoastaan kapitalismissa. Ihmiset on näissä kirjoissa ajettu niin ahtaalle, että heillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin huijata toisiaan ja lopuksi tarttua aseeseen ja hukkua siihen. Kioskidekkarit ovat kapitalismin riipaisevaa kritiikkiä, ja koska tilanteet ovat usein vähintäänkin absurdeja, komediasta puhuminen on paikallaan, Nummelin kirjoittaa.

Ranskalainen elokuvaohjaaja Francois Truffaut vertasi pulp-kirjailijoita vanhan Hollywoodin b-elokuvien tekijöihin. Ei b-elokuviakaan aikanaan arvostettu, mutta nyt monet niistä ovat osoittautuneet kestävämmiksi klassikoiksi kuin ison rahan suurtuotannot. Nyt on kioskidekkarien vuoro kokea arvon nousu.

Chandlerkin
aloitti pulpilla

Pulp-lehtiä ilmestyi Amerikassa yli 1 200 nimikettä. Omat lehtensä oli urheilutarinoille, ilmailuseikkailuille, viidakkoseikkailuille, lännensarjoille, muukalaislegioonalle ja tietysti romanttisille lukemistoille. Kestävintä oli kuitenkin rikoslukemistojen anti. Niiden pohjalta syntyi kovaksikeitetty rikoskirjallisuus, jonka tavaramerkkejä olivat napakka dialogi ja realistisen kyyninen asenne yhteiskuntaan. Lähes kaikki Dashiell Hammettin kertomukset julkaistiin aluksi jatkokertomuksina 1920-luvulla alan tunnetuimmassa lehdessä Black Maskissa.

Samassa lehdessä ensimmäisen kertomuksensa Kiristäjät eivät ammu julkaisi myös Raymond Chandler vuonna 1933. Pulp-lehdet tuottivat joukon "oikeita" kirjailijoita, mutta myös kaavan, jota lahjattomammat kynäilijät saattoivat varioida loputtomiin. Rikoskirja syntyi, kun yhdistettiin nokkelasti sanaileva yksityisetsivä, kurvikas sihteeri, nuhjuinen toimisto ja toimistopullo (viskiä), väsynyt poliisikomisario, rasvainen yökerhon omistaja ja blondiasiakas.

Helismaa
teki pulpiakin

Yhdysvalloissa sarjakuvien suosio ja televisio söivät pulp-lehtien markkinat 1950-luvulle tultaessa. Suomessa buumi oli vasta alkamassa. Juri Nummelin laskee ensimmäiseksi Suomessa julkaistuksi pulp-tarinaksi Whitman Chambersin Kuolleet eivät jätä sormenjälkiä, joka julkaistiin Isku-lehdessä 1936.

Iskuun kirjoitti salanimillä myös Reino Helismaa vuosina1939-40. Samoihin aikoihin alan toisessa pioneerissa Seikkailujen maailmassa esiintyi ensimmäinen suomalainen amerikkalaistyyppinen yksityisetsivä Mikko Jarmo.

1950- ja 60-lukujen vaihteessa Suomessa alkoi todellinen pokkaritulva.1950-luvun puolivälissä aloittivat Pantteri, Tiikeri ja Kultamitalikirjat-nimiset sarjat. Carter Browneja alettiin julkaista 1957 ja Lukki-sarjaa seuraavana vuonna. Ilvestä, Puumaa ja Manhattania löytyy vielä kohtalaisesti divareista. Ne kaikki aloittivat 1960-luvun alussa. Sarjoista pitkäikäisin Manhattan eli vuoteen 1980 asti.

Ilveksessä julkaistiin jo 40 vuotta sitten esimerkiksi Ed McBainin ensimmäiset 87.piiri -rikoskirjat, joista uusin ilmestyi viime vuonna alan perinnettä jatkavan Book-studion kustantamana.

Ilves-sarjan melkein jokaista kirjaa Juri Nummelin pitää alan klassikkona, mutta niiden suomennokset olivat usein lyhennelmiä.

Nyt käytännössä kaikki miehille suunnatut rikoslukemistot on lakkautettu. Aika näyttää, onko edes uudelleen henkiin herätetyllä Jerry Cottonilla tulevaisuutta.

Työttömiä "kannustetaan" väärin perustein

(Kansan Uutisten Viikkolehti 2001)

KAI HIRVASNORO

Pitäisikö työttömiä kannustaa hakeutumaan töihin heikentämällä ansiosidonnaista työttömyysturvaa? Jos oikeistolta ja elinkeinoelämältä kysytään, niin vastaus on kyllä.

Mutta tutkimus ei tue tätä oikeiston vaatimusta. Sen mukaan työttömillä kyllä riittää työmotivaatiota ja työttömyysturvan pienentäminen tarkoittaisikin lähinnä vain ihmisten nöyryyttämistä. Projektipäällikkö Heikki Ervastin tutkimus on tehty Turun yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksella. Se ilmestyi Kelan julkaisemassa kirjassa Laman varjo ja nousun huuma. Tutkimus edustaa yli 800:aa havaintoa vuoden1999 viimeiseltä neljännekseltä. Haastatellut olivat olleet työttömänä yli 92 päivää.

Ervasti kirjoittaa, että 1990-luvulla työttömyyden moralisointi lisääntyi. Argumentoitiin, että liian hyvien työttömyysaikaisten olojen vuoksi työttömyys on jopa vapaaehtoinen valinta ja kehittyneen sosiaaliturvan vuoksi työnteko ei välttämättä ole edes taloudellisesti kannattavaa.

Heikki Ervasti lähti selvittämään, onko työttömillä "tarpeeksi" taloudellisia ongelmia ja työmotivaatiota.

"Tulosteni valossa on tuskin syytä pelätä, että työttömien toimeentulo olisi liian hyvä. Ero työttömien ja muun väestön välillä on huomattava kaikilla mittareilla mitattuna. Työttömistä noin puolella on viimeisen vuoden aikana ollut vaikeuksia maksaa juoksevia menoja, kuten ruokaa ja vuokraa. Lähes 40 prosenttia heistä on joutunut tinkimään välttämättömistä tarpeistaan. Enemmistö työttömistä toteaakin, että heidän toimeentulonsa on vaikeaa. Niin ikään enemmistö työttömistä katsoo elävänsä köyhyydessä. Vain noin neljännes työttömistä arvioi pystyvänsä maksamaan odottamattoman 7 000 markan laskun. Hieman yli 40 prosenttia työttömistä onkin viimeisen vuoden aikana saanut toimeentulotukea", Heikki Ervasti kirjoittaa.

Työttömyys
tuo häpeää

Mutta työttömyys ei merkitse vain rahan puutetta, vaan myös häpeän tunnetta. Useissa tutkimuksissa on todettu, että suomalainen työn kulttuuri korostaa pärjäämisen arvoa. On kunnia-asia menestyä työelämässä.

Ervastin mukaan tutkimuksessa työttömien heikentynyt itsetunto tuli selvästi näkyviin:

"Kaikkien käytettyjen mittareiden mukaan työttömien itsetunto on muuta väestöä huonompi. Työttömät kokevat myös ympäristön aiheuttamia paineita, jotka tuntuvat heistä varsin raskailta. Merkittävä osa työttömistä pitää ongelmana sitä, ettei heitä arvosteta. Useampi kuin joka kolmas työtön katsoo, ettei heitä arvosteta, koska heidän toimeentulonsa perustuu työttömyysturvaan, toimeentulotukeen tai molempiin ja enemmän kuin joka neljäs kokee, että heitä halveksutaan työttömyyden vuoksi. Noin 40 prosenttia ilmoittaa masentuvansa usein työttömyydestään. Saman suuruinen osuus tuntee itsensä tarpeettomaksi."

Tutkimuksen mukaan työttömillä on muuta väestöä selvästi enemmän alakuloisuutta, hermostuneisuutta, jännittyneisyyttä ja unettomuutta.

Iso joukko
odottaa eläkettä

Haluavatko työttömät työllistyä? 67 prosenttia vastanneista vastasi "kyllä" kysymykseen "haluaisitko saada töitä." 60 prosenttia oli valmis kouluttautumaan uuteen ammattiin, jos se takaisi työpaikan. Yli 60 prosenttia oli valmis ottamaan vastaan koulutustaan vastaamatonta työtä.

Muuttohaluja työn perässä työttömillä ei sen sijaan ole. Toiselle paikkakunnalle muuttohalukkaita oli vain joka viides.

Mutta varsin suuri osa työttömistä ei halua eikä hae töitä. Miksi?

"Keskeisin syy työhaluttomuuteen ja passiivisuuteen työn hakemisessa on eläkkeen odottaminen", Heikki Ervasti vastaa.

"Tässä ns. eläkeputkessa olevien työttömien ryhmässä on jo iäkkäämpiä, yli 55-vuotiaita työttömiä, jotka voivat saada työttömyyspäivärahaa työttömyyseläkeikään (60 v.) saakka. Aineistoni valossa tätä ryhmää luonnehtii heikentynyt terveys ja vähäinen koulutus. Useammalla kuin joka kolmannella eläkettä odottavalla työttömällä on jokin vakavaksi luokiteltu sairaus. Valtaosalla (87%) on korkeintaan ammattikoulutasoinen koulutus."

Ervastin mielestä on epäselvää, tulisiko tämän heikosti koulutetun, ikääntyvän ja sairaan joukon ylipäätään kuulua työttömiin, vai pitäisikö heidän eläkkeelle pääsyä helpottaa. Sen sijaan nuorten työmotivaatiota Heikki Ervasti pitää vahvana:

"Juuri nuoret kärsivät eniten taloudellisista vaikeuksista ja sen välityksellä itsetunnon laskusta ja koetun hyvinvoinnin heikkenemisestä. Varsinkin nuorista puhuttaessa vapaaehtoinen työttömyys on tässä valossa liioittelua."

Ilkka Remeksen Ruttokellot perustuu Neuvostoliiton bioaseohjelmaan

KAI HIRVASNORO

(Kansan Uutisten Viikkolehti, syksy 2000)

Ilkka Remeksen romaani Ruttokellot on poikkeuksellisen tehokas jännäri todellisuustaustansa vuoksi. Kirjan tapahtumat perustuvat 1970-luvun puolivälissä käynnistettyyn Neuvostoliiton bioaseohjelmaan, joka tunnetaan nimellä Biopreparat.

Biopreparat oli NKP:n keskuskomitean perustama ohjelma, jolla oli siviililaitoksiksi naamioituja bioteknisiä tutkimus- ja tuotantoyksiköitä. Neuvostoliitto ja myöhemmin Venäjän hallitus on kiistänyt koko bioaseohjelman. Lännessä sen historia tunnetaan, mutta avainkysymys kuuluu, jatkaako myös nykyinen Venäjä biologisten aseiden tutkimusta ja tuotantoa. Entä missä ja kenen palveluksessa ovat Biopreparatin tuhannet asiantuntijat nyt?

Biopreparatin tutkimuslaitoksia perustettiin mm. Siperiaan. Keskeisin oli Novosibirskin lähellä Koltsovossa sijaitseva Molekyylibiologian Instituutti, mutta vuonna 1989 Britanniaan loikannut Bioprepatin Leningradin yksikön johtaja Vladimir Pasetshnik kertoi, että biologisen sodankäynnin varustuksia oli kätketty kaikkialle Neuvostoliiton alueelle. Pasetshnikin mukaan Neuvostoliitto oli sijoittanut biotaistelukärkiä mannertenvälisiin ohjuksiin. Kaikkiaan Neuvostoliitossa arvioidaan olleen 16 tunnettua ja vakavasti otettavaa bioaseiden tuotantolaitosta. Osassa tuotettiin bioaseita, osa oli tutkimus- ja kehityslaboratorioita.

Musta surma
strategisena aseena

Länsimainen tutkimusryhmä pääsi tutustumaan osaan laitoksista vuonna 1991. Yksi niistä oli 100 kilometriä Moskovasta etelään sijaitseva Obolenskin Mikrobiologian Instituutti, jonka päärakennusta kutsutaan nimellä Korpus 1. Laitoksen tutkimus keskittyi Yersinia pestisiin, ruttobakteeriin, joka keskiajalla tappoi kolmanneksen Euroopan väestöstä. Tutkijat pitivät Obolenskin mustaa surmaa toimintavalmiina strategisena aseena. Arvioitiin, että tätä helposti tarttuvaa ruttoa, johon ei ole lääkehoitoa, oli sijoitettu mannertenvälisten ohjusten taistelukärkiin.

Virallisen venäläisselityksen mukaan huipputarkasti suojatussa ja erikoisjoukkojen vartioimassa Obolenskissa tehtiin tavallista lääketieteellistä tutkimusta.

Koltsovossa taas tutkittiin viruksia, kuten ebolaa ja marburgia. Lisäksi laitoksessa oli isorokkoviruksen viljelyyn tarkoitettuja bioreaktoreita. Laitoksen arvioitiin tuottavan vuosittain jopa useita tonneja isorokkoviruksia eikä Koltsovon laitos ollut ainoa, jossa tuotettiin isorokkoa sotilaskäyttöön. Suurin osa maailman ihmisistä on kadottanut immuniteetin isorokolle ja rokotteita on olemassa hyvin rajallinen määrä.

Läntisten tietojen mukaan Biopreparatin palveluksessa oli 1980-luvulla 32 000 henkilöä. Vuonna 1990 Vector-nimisen laitoksen palveluksessa oli 4 500 tutkijaa, mutta vuosikymmenen lopulla enää 1 000-1 500. Missä loput virusekspertit ovat, sitä ei tiedetä.

Britanniaan loikanneen Vladimir Pasetshnikin lisäksi lännessä on saatu ensikäden tietoa Neuvostoliiton bioaseohjelmasta vuonna 1992 länteen siirtyneeltä Ken Alibekilta, joka Kanatjan Alibekov -nimisenä toimi Biopreparatin apulaisjohtajana vuodesta 1998. Alibek on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan Biohazard.

Komisario Palmua voi myös lukea

(Kansan Uutisten Viikkolehti 9.6. 2006)

KAI HIRVASNORO

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys, 12. painos. 239 sivua. Tähdet kertovat komisario Palmu, 3. painos. 254 sivua. WSOY.

Viime syksynä Viikkolehden dekkarisivuilla pohdittiin sitä, olisiko Mika Waltarin komisario Palmu säilyttänyt klassikkoasemansa vielä nykyäänkin pelkästään kirjojen voimalla. Vai tekivätkö vasta Matti Kassilan elokuvat Palmusta kuolemattoman hahmon?

Jokainen voi nyt tehdä vertailuja ja vetää asiasta omat johtopäätöksensä. Elokuvat uusitaan televisiossa muutaman vuoden välein, seuraavaksi taas tänä kesänä, ja ne ovat saatavilla myös DVD-muodossa. Ja nyt myös kaksi kolmesta romaanista on ilmestynyt uusintapainoksina Sami Saramäen todella tyylikkäillä kansilla. Jostain syystä kustantaja ei saman tien tuonut markkinoille myös ensimmäistä Palmu-romaania Kuka murhasi rouva Skrofin.

Nyt julkaistun kahden romaanin välillä Mika Waltari piti pitkän tauon Palmu-sarjassa. Komisario Palmun erehdys ilmestyi vuonna 1940, Tähdet kertovat, komisario Palmu vasta 1962. Waltarin ei edes pitänyt palata aiheeseen Erehdyksen jälkeen. Mutta toisen elokuvan, Kaasua komisario Palmu, kutsuvierasnäytännössä tuottaja Mauno Mäkelä kysyi, eikö Waltarilla olisi edes pöytälaatikossa jotain Palmuun liittyvää, josta saisi seuraavan elokuvan.

Ei ollut. Hän lupasi kuitenkin miettiä synopsiksen laatimista, jonka pohjalta Kassila sitten kirjoittaisi elokuvan. Kolmen viikon kuluttua hän oli kirjoittanut romaanin Tähdet kertovat, komisario Palmu.

Kun kirjat lukee, luulisi, että ne ovat syntyneet toisin päin. Komisario Palmun erehdys on kuin valmis käsikirjoitus ja Matti Kassila onkin filmannut sen lähes sellaisenaan. Tapahtumat etenevät samassa järjestyksessä sekä kirjassa että elokuvassa ja vuorosanatkin ovat siirtyneet elokuvaan suurimmaksi osaksi suoraan Waltarilta. Matti Kassila on ainoastaan korostanut lisää romaanin koomista pohjaviritystä.

Kirjassa etsivä Kokki laulaa hotelli Kämpin hilpeällä lounaalla Tummien silmien sijaan Ostroonitytön. Mikähän se mahtaa olla?

Elokuvaa varten kirjoitettu Tähdet kertovat, komisario Palmu taas on Kassilan käsissä muuttunut huomattavasti ja parempaan suuntaan. Monia kirjan tapahtumia on pudotettu elokuvasta kokonaan pois ja vuorosanoja Matti Kassila on pistänyt kovalla kädellä kokonaan uusiksi. Ratkaisu on helppo ymmärtää, sillä edeltäjäänsä verrattuna Tähdet on melko pitkäpiimäistä luettavaa ja vuoropuhelun suhteen suoranaista jaaritteluakin. Päätapahtumat kirjassa ja elokuvassa ovat tässäkin tapauksessa tietysti samat.

Yhdessä suhteessa kirja on jälkimmäisessä tapauksessa parempi kuin elokuva. Vanhan miehen murhatutkimukset Tähtitorninmäellä siirtyvät lättähattu-nuorisosta luontevammin fasistiseen majuri Vadenblickiin kirjassa kuin elokuvassa. Elokuvassa tapahtumat käynnistyvät tavallaan kokonaan uudelleen puolivälissä.

Kirjana Erehdys on yllättävän hyvä. Kielestä ei voi mitenkään päätellä, että se on yli 60 vuotta sitten kirjoitettu. Jos pitää yläluokkaisista "kuka sen teki" -dekkareista, niin Erehdys on täyttä tavaraa tänäkin päivänä.

Tähdet taas kiinnostaa 1960-luvun alun Helsingin nuorisokulttuurin kuvauksena. Elokuvassa lättähatut ja piukkapöksyt ovat Kassilan käsittelyssä verrattoman herkullisia hahmoja, mutta on Mika Waltarikin vanhoilla päivillään ollut ajassa kiinni.

Alun kysymykseen vastaan omana mielipiteenäni, että ilman Matti Kassilan elokuvia komisario Palmu olisi hautautunut kuriositeetiksi muualla kuin dekkarien saralla pääasiallisesti vaikuttaneen kirjailijan uralla. Ei hänen aikalaistensa Marton Taigan tai edes hypertuotteliaan Outsiderin teoksia ja hahmoja enää juuri muisteta. Ei, koska niistä ei tehty hyviä elokuvia.

Kalevi Suomela vaikutti 1960-luvun radikalismin keskipisteessä

Vuoden 1968 ylioppilaat muodostivat
sen jälkeen nuortaistolaisuuden ytimen

(Kansan Uutisten Viikkolehti)

1960-luvun opiskelijaradikalismi oli kulttuurivallankumous. Sen ydinryhmä kokoontui usein Kalevi ja Helena Suomelan keittiössä, missä ideoitiin Sadankomiteaa, elokuvakerhoja ja Ydin-lehti.

KAI HIRVASNORO

Missä oli 1960-luvun opiskelijaradikalismin keskipiste? Keväällä ilmestyneen Paavo Lipposen elämänkerran mukaan se oli Helsingissä Fredrikinkatu 27:ssä sijainnut Kalevi ja Helena Suomelan keittiö. Sinne kokoonnuttiin puhumaan politiikkaa harva se ilta. Kantaporukkaan kuuluivat Suomeloiden ja alivuokralaisena asuneen Lipposen lisäksi muun muassa Pekka ja Kati Peltola sekä Ilkka ja Vappu Taipale. Keittiössä maailmaa paransivat myös Pentti Saarikoski ja Arvo Salo.

Kalevi Suomela vahvistaa, että näin oli. Opiskelija-aktivistit asuivat lähellä toisiaan Helsingin keskustassa. Peltolat Merimiehenkadulla jaTaipaleet samassa talossa Suomeloiden kanssa.

- Me asuimme sellaisessa ryväksessä ja kun meidän keittiössä oli sopiva pyöreä pöytä, niin siellä oli hyvä istua, Kalevi Suomela kertoo.

Suomelat asuivat tilavassa Elannon työsuhdeasunnossa Helsingin keskustassa, sillä Kalevi Suomela oli opintojensa ohella Elannossa töissä. Hän kertoo olleensa hallinnon rationalisointitutkija.

Pitkän uran Elannossa, E-instituutissa ja Kulutusosuuskuntien Keskusliitossa tehnyt Suomela on nyt eläkkeellä.

Mutta mitä tapahtui legendaarisella 1960-luvulla? Viikkolehti pyysi tapahtumien keskipisteessä vaikuttanutta Kalevi Suomelaa muistelemaan radikalismin kultaisia vuosia.

Kulttuuri-vallankumouksen
vuosikymmen

Paljasjalkainen helsinkiläinen Kalevi Suomela aloitti sosiologian opiskelunsa Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa vuonna1960. Sitä ennen hän oli käynyt Liikemiesten kauppaopiston, minkä tutkinnon kautta hän pääsi Elantoon töihin.

Suomelan mukaan henkinen 1960-luku alkoi jo 1950-luvun lopulla ja se päättyi vuonna 1968 Tshekkoslovakian miehitykseen.

- 1960-lukua voi sanoa kulttuurivallankumouksen vuosikymmeneksi. Monia asioita alettiin arvioimaan niinä vuosina uudelleen. Yliopistolla se näkyi sillä tavalla, että yhteiskuntatieteiden suosio kasvoi valtavasti. Erityisesti sosiologia nousi huikeaan suosioon siinä 1960-luvun alkuvuosina, Suomela kertoo.

Että 1960-luvun kulttuurivallankumous oli mahdollinen, se vaati tietyn kypsyttelyajan. Taustalla oli ensinnäkin maailmansotien välinen aika, joka oli autoritääristen oikeistohallitusten aikaa kaikkialla Euroopassa. Toisen maailmansodan jälkeinen 1950-luku oli kasvun, vaurastumisen ja optimismin vuosikymmen. Maatalouselinkeino väheni ja kaupungistuminen oli voimakasta.

Yliopistoihin tuli uudessa demokraattisessa ilmapiirissä työläiskotien kasvatteja. 1960-luvun alussa opiskelunsa aloittaneet olivat rauhan ajan kasvatteja, mutta 1950-luvulla koulussa heitä opettivat 1930-luvulla itse opiskelleet opettajat, joiden ihanteita olivat kuri ja tottelevaisuus, ja lähtökohta se, että yhteiskunta on hierarkinen.

1960-luvulla 1950-luvun lapsia innostivat YK:n ihmisoikeuksien julistus ja sen pohjalta laaditut ihmisoikeussopimukset.

- Tämä kaikki oli uutta ja innostavaa, ja totta kai se vaikutti siihen, miten me näimme, että asioita pitää järjestää täällä Suomessa.

- Suomalaisilla oli erityistä traumaa, koska me olimme olleet tavallaan väärällä puolella sodassa ja sekin piti jotenkin selvittää henkisesti, Suomela valottaa radikalismin taustoja.

Kuppiloissa
kokoonnuttiin

Miten te samanhenkiset opiskelijat löysitte toisenne silloin 1960-luvun alussa?

- Luulen että yliopiston kuppila oli tärkein tässä suhteessa. Siellä rupesi kokoontumaan sellainen piiri, jolla oli imua. Totta kai me tapasimme toisiamme paljon luennoilla, mutta järjestötoiminta vei aikaa ja luennoilta lintsattiinkin paljon. Kun tultiin paremmin tutuiksi, muita tapaamispaikkoja olivat Vanhan kuppila, kahvila Kolme Kreiviä Lönnrotinkadun ja Mannerheimintien kulmassa sekä Primulan kahvila Kalevankadulla, missä Sadankomitea perustettiin vuonna1963.

- Jos illalla lähti kaupungille hortoilemaan, niin jostakin näistä paikoista löysi samanmielisiä, Suomela nauraa.

Lipposen elämänkerrassa arvioidaan, että aktivistiporukan ytimessä oli vain kymmenkunta nuorta. Historioitsija Laura Kolbe on lukenut aktiiviryhmään edellä mainittujen lisäksi muun muassa Erkki Tuomiojan, Ilkka-Christian Björklundin, Johan von Bonsdorffin, Kaisa Korhosen, Kaj Chydeniuksen, Jeja-Pekka Roosin, Jorma Cantellin ja Jaakko Blombergin.

Kalevi Suomela sanoo, ettei muista enää kaikkia nimiä, mutta arvio ydinryhmän suhteellisen pienestä joukosta pitää paikkansa.

Filmihullu
keksittiin Perunatorilla

Suomeloiden keittiössä synnytettiin Sadankomitean lisäksi elokuvakerhotoimintaa.

- Elokuva oli kulttuurimuotona tärkeä ja keskeinen. Kaikki itseään kunnioittavat 1960-lukulaiset olivat filmifriikkejä.

- Filmihullu-lehteä ei kyllä keksitty meidän keittiön pöydässä, vaan Ylioppilastalon vieressä Perunatorilla. Siinä istuivat kuuluisa elokuva-arvostelija Matti Salo, Helena ja minä. Siinä lausuttiin ensimmäisen kerran tuo maaginen nimi Filmihullu, että sellainen lehti tarvitaan. Päätimme kysyä Peter von Baghilta, että ryhtyisikö hän tekemään sitä.

Peter von Bagh innostui ja on tehnyt sitä tähän päivään asti.

Sadankomitean
nimi napattiinEnglannista

Sadankomitea perustettiin vuonna 1963. Idean Suomeen toivat Englannissa kesätöissä olleet Kalevi Suomela ja Osmo Apunen. Esikuvina olivat Committee of One Hundred ja sen puheenjohtaja, filosofi Bertrand Russell. Committee of One Hundred oli akateemisempi ja intellektuellimpi osa edelleen Britanniassa vaikuttavaa CND-rauhanliikettä. Heidän nimillään haluttiin edistää aseidenriisuntaa.

Suomessa toimi jo kaksi rauhanjärjestöä, mutta Rauhanpuolustajia pidettiin Neuvostoliiton peitejärjestönä ja Rauhanliittoon kuului liian vanhoja ihmisiä.

- Bertrand Russellilla oli ajatuksia, jotka ensinnäkin innostivat meitä, mutta ennen kaikkea sillä lafkalla oli hauska ja tunnettu nimi. Kun me olimme sitä mieltä, että meidän pitää perustaa uusi ja tuore 1960-lukulainen rauhanjärjestö, joka tarttuu freesillä tavalla näihin asioihin, ja kun tällainen nimi oli olemassa, niin tämä oli ryöstöviljelyä. Päätimme perustaa Suomen Sadankomitean, Suomela muistelee.

Sadankomitealaiset halusivat alleviivata olevansa poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton järjestö, jolla on rauhanpoliittinen ohjelma ja joka ei palvele muita tarkoitusperiä.

Vastapaino autoritääriselle
isänmaallisuudelle

- Sadankomitealaiselle otteelle oli tyypillistä oman järjen käytön ja analyyttisyyden korostaminen. Me halusimme tuoda omaa kriittistä ajattelua korostavaa kulttuuria vanhaan kulttuuri-ilmapiiriin, joka oli ollut autoritäärisesti isänmaallista. Halusimme asettaa kyseenalaiseksi tällaisen automaattisesti opitun isänmaallisuuden ja antaa rationaalisen perustan turvallisuuspoliittiselle ajattelulle.

Sadankomitea suorastaan humahti vuosina 1964-65. Kaikki itseään kunnioittavat halusivat olla sadankomitealaisia. Tässä tilanteessa ideoitiin vuonna 1966 aloittanut Sadankomitean Ydin-lehti Kalevi ja Helena Suomelan keittiössä. Kalevi Suomela pitää sitä edelleen yhtenä johtavista kulttuurijulkaisuista Suomessa. Sadankomitealaiset ottivat käyttöön silloin vielä harvinaisen monistuskoneen ja tekivät jäsentiedotteita, jotka levisivät sadoille jäsenille.

- Tiedotustoimintaan saatiin sellainen ekspansio, jota ei voitu kuvitellakaan aikaisemmin. Olimme tienraivaajia ihan tällaisissakin asioissa.

Tiedotusvallankumouksen kärjessä kulki Suomelan mukaan Suomen nykyinen Viron suurlähettiläs Jaakko Blomberg.

Järjestöjä ja
keskustelukerhoja

Sadankomitean perustanut toveripiiri synnytti monia muitakin järjestöjä. Johan von Bonsdorffiin henkilöitynyt Tricont keskittyi kolmannen maailman problematiikkaan. Ilkka Taipale pani pystyyn Marraskuun liikettä, joka oli kodittomien alkoholistien asialla. Sen liikkeelle panevana voimana olivat sosiaalipolitiikkaa koskevat uudistusajatukset. Kati Peltola puuhasi tasa-arvoon keskittynyttä Yhdistys 9:ää, jonka seuraajaksi perustettiin seksuaalipoliittinen yhdistys Sexpo.

Tässä yhteydessä on Kalevi Suomelan mukaan mainittava ehdottomasti myös jo vuonna 1958 perustettu Faros-seura. Kyseessä oli Ratakadulla kokoontunut keskustelukerho, johon Suomela meni mukaan heti syksyllä 1960. Faros-seura oli sitoutumaton sosialistinen keskustelukerho, jossa toimi SDP:n, TPSL:n ja SKDL:n jäseniä, mutta suurin osa oli sitoutumattomia vasemmistolaisia.

- Faros-seura oli hyvin aktiivinen koko 1960-luvun. Se oli tietyssä mielessä tällainen think tank, jossa uusvasemmisto kehitti ideoita, joita edistettiin puoluejärjestöissä ja niiden ulkopuolella. Se oli teoreettinen, sosialistinen keskusteluseura, jossa me puhuimme sosialismin teoriasta sinänsä. Mutta kyllä me puhuimme ihan yhteiskuntapoliittisista asioista ja tavoitteistakin. Faros-seuran voimahahmo oli silloin Työterveyslaitoksella psykologina toiminut Jyrki Juurmaa.

- 1960-luku oli ihan oikeasti kulttuurivallankumous, koska historia vaati muutosta ja arvojen uudelleen arviointia. Mutta se oli kulttuurivallankumous myös siinä mielessä, että tämä porukka aivan oikeasti tuotti niin paljon uutta kulttuuria ja toimintaa, joka näkyi ja vaikutti ja joka on jäänyt olemaan, Kalevi Suomela korostaa.

Vaihtoehtoiset
itsenäisyyspäivät

Lippos-elämänkerran mukaan aktivistit eivät puhuneet juuri muusta kuin politiikasta ja järjestöasioista. Ja tietenkin elokuvasta.

- Joo, me oltiin hirveän vakavia, Kalevi Suomela nauraa.

- Leikkiä laskettiin ja huumoria oli paljon. Mutta me olimme vakavalla asialla.

Tempausten puolelle Suomela laskee sen, että opiskelija-aktivistit alkoivat viettää vaihtoehtoisia itsenäisyyspäivän juhlia, matineoita.

- Itsenäisyyspäivä oli ollut kypäräpäisen isänmaallisuuden symboli. Me halusimme antaa sille uuden kansainvälisen sisällön. Matineat pyrimme tekemään hirvittävän hauskoiksi. Kun liike kasvoi, niin tilaisuudet paisuivat.

Matineoiden pitäminen aloitettiin elokuvateatteri Maximissa, mutta lopulta niillä täytettiin koko Kulttuuritalo.

Lapualaisooppera oli
symbolinen huippuhetki

1960-luvun radikaalien ajamat asiat toteutuivat sittemmin Kalevi Suomelan mielestä hirveän hyvin.

- Useimmat niistä asioista tulivat jäädäkseen poliittisessa ja vasemmistolaisen ajattelun kehittymisen mielessä. 1970-luku oli siinä takapakin vuosikymmen, mutta se oli kuitenkin tilapäinen takaisku. 1970-lukulaiset ajatukset eivät ole jääneet elämään, mutta 1960-lukulaiset ajatukset elävät.

Kalevi Suomelan mukaan voidaan sanoa, että symbolisesti 1960-luvun huippuhetki koettiin 21. maaliskuuta 1966. Ensin oli vuorossa Lapualaisoopperan ensi-ilta ja myöhemmin illalla varmistui vasemmiston voitto eduskuntavaaleissa.

- Kyllähän siihen saliin oli kokoontunut paljon niitä ihmisiä, jotka olivat olleet rakentamassa uutta ajattelua. Ja kyllähän Arvo Salo oli kyennyt vangitsemaan Lapualaisoopperan tekstiin paljon niistä tunnoista, joita me ajoimme takaa.

Mutta samalla Suomela huomauttaa, että Lapualaisooppera avaa vain yhden perspektiivin ajan ymmärtämiseen. Näytelmä oli hyvin suomalainen, mutta nuorison edustama liike oli kansainvälinen ilmiö.

"Meillä oli
tajunnan samuus"

1960-luvun radikalismille oli ominaista, että demarit, kansandemokraatit, tpsl:läiset ja sitoutumattomat vasemmistolaiset toimivat yhdessä. Puoluetasolla vanhojen kovien demarien ja kovien kommunistien välillä ylläpidettiin 1960-luvun alussa vihamielisyyttä, mutta nuoremman polven piirissä tilanne oli toinen.

- Meillä oli sellainen tajunnan samuus. Pikemminkin toimimme siltä pohjalta, että kuinka voimme kukin omassa puolueessamme saada läpi tämän järkevän yhteistyön näkemyksen ja maltilliset ajatukset koskien Suomen ulkopolitiikkaa ja maailmanpolitiikkaa yleensä sekä yhteiskuntapolitiikkaa laajasti. Sadankomitealaisuus oli niin voimakas identiteetti, ettei ajatus kulkenut meidän päissämme niin, että miten voisimme edistää puoluepoliittisia tavoitteita tässä järjestössä, vaan miten voimme edistää tämän järjestön tavoitteita puolueissa. Tämä osoittaa sen identiteetin voimakkuutta, joka syntyi tässä ikäkohortissa.

Puoluepoliittinen sitoutuminen alkoi Kalevi Suomelan muistin mukaan vuoden 1964 ylioppilaskunnan vaaleissa, joihin Akateeminen sosialistiseura osallistui omalla listallaan. Suomela itse valittiin edustajistoon silloin Eteläsuomalaisen osakunnan edustajana. ASS sai vaaleissa läpi kaksi edustajaa, Kalevi Haikaran ja Roy Weenmanin. Kolmella edustajalla olisi saanut paikan ylioppilaskunnan hallitukseen ja Suomelalle ehdotettiin vaaliliittoa ASS:n kanssa.

- Tämä oli minulle tärkeä omantunnon kysymys. Vaikka symppasin poliittisesti Haikaraa ja Weenmania, niin en pitänyt ihan reiluna, että tekisin vaaliliiton heidän kanssaan, koska minut oli valittu ESO:n edustajana. Ja niin se jäi tekemättä.

Seuraavissa vaaleissa ylioppilaskunnan vaalit sitten politisoituivat todenteolla. Kalevi Suomela varjeli omaa poliittista sitoutumattomuuttaan vuoteen 1969 asti, jolloin hän liittyi SKDL:oon.

- Liityin oikeastaan sen takia, että kun se taistolainen järjettömyys alkoi nostaa päätään, niin halusin olla ikään kuin torjumassa sitä, hän sanoo.

Hegemonia murtui
kahdessa vuodessa

Henkisen 1960-luvun Kalevi Suomela katsoo päättyneen Tshekkoslovakian miehitykseen vuonna 1968. Toisaalta hän korostaa, että kyseessä oli pysyviä tuloksia tuottanut kulttuurivallankumous, joka ei oikeastaan ole päättynyt koskaan.

Tshekkoslovakian miehitystä voidaan kuitenkin pitää eräänlaisena rajapyykkinä. Siihen mennessä Urho Kekkosen politiikka oli tullut legitiimiksi ja sosialidemokraatitkin olivat hyväksyneet hänen ulkopolitiikkansa. Alettiin hyväksyä yleisesti ajatus siitä, että Suomen on ylläpidettävä hyviä naapuruussuhteita.

- Toinen lähtökohta tämän ymmärtämiseksi on se, että me edistykselliset ihmiset, jotka toimimme kaikenlaisissa järjestöissä, olimme osa eurooppalaista uusvasemmistoa. Eurooppalainen uusvasemmisto oli liike, joka suhtautui skeptisesti sosialidemokraattien pragmaattisuuteen ja kielteisesti neuvostoleirin diktatuuriin ja totalitarismiin. Me halusimme freesata vasemmistolaisuuden uudelleen.

Suomelan mukaan nuoret aktivistit olivat raivanneet tietä sen hyväksi, että vasemmistolaisuudesta tuli kunniallinen asia ja vähemmän puoluepoliittinen ja enemmän kulttuurinen asia.

- Tämä on vähän psykoanalyyttinen selitys enkä tiedä, onko tämä tosi, mutta jotkut meistä ja ennen kaikkea jotkut nuoremmista vasemmistolaistuneista ihmisistä eivät kyenneet käsittelemään päässään sitä tosiasiaa, että Tshekkoslovakia pannaan tankeilla järjestykseen, kun siellä oli kuitenkin haluttu ihmiskasvoista sosialismia ja suunnilleen sitä arvomaailmaa, jota me edustimme. Sitten päässä niksahti. Oli päätettävä, että ollaanko tällä linjalla, joka saa turpiinsa vai uskotaanko neuvostopropagandaan, joka sanoi, että uhrauksia on tehtävä, mutta tunnelin päässä on valoa. Kun päässä niksahti, niin osa aktivisteista alkoi valita puoliaan siinä maailmanhistoriallisessa kamppailussa, joka näytti olevan käynnissä.

- Suomessa SKP hajosi juuri niihin aikoihin. Sinne syntyi pieni vähemmistö, joka sanoi, että Neuvostoliitto on oikeassa ja se pieni vähemmistö romantisoitui näiden ihmisten mielissä uhrina. "Maailmanhistoriallista totuutta" edustaneet näyttäytyivät yhtä äkkiä uhreina ja tästä syntyi psykologinen samaistuminen. Ja se tapahtui hirveän nopeasti 1969-70. Ja sen liikkeelle sysäävä tekijä oli Tshekkoslovakian miehitys aivan kiistämättömästi, Kalevi Suomela arvioi.

Sadankomitean hegemonia murtui näiden kahden vuoden aikana. Sen paikan yliopistoilla otti taistolaisuus.

Joka neljäs sosiologian opiskelija
liittyi Akateemiseen Sosialistiseuraan

Vuoden 1968 ylioppilaat olivat nuortaistolaisuuden ytimessä

Sadankomitealaisuutta Helsingin yliopistossa seuranneen taistolaisuuden ydinjoukon muodosti hämmästyttävä kasauma vuoden 1968 ylioppilaita. Vuosina 1970-72 Akateemiseen Sosialistiseuraan liittyi yli tuhat uutta jäsentä alttiina kuulemaan teräviä ideologeja.

KAI HIRVASNORO

1960-luvun opiskelijaliikkeen keskushahmoihin lukeutunut Kalevi Suomela muisteli äsken Viikkolehdessä sadankomitealaisuuden hegemonian aikaa yliopistolla. Hän ajoitti 1960-lukulaisuuden alkaneen 1950-luvun lopulla ja päättyneen vuoden 1968 Tshekkoslovakian miehitykseen. Sadankomitean hegemonia murtui sen jälkeen parissa vuodessa.

Sen jälkeen henkinen yliote yliopistoilla siirtyi taistolaisille, joille vuosi 1968 oli merkkipaalu toisellakin tavalla. Nimittäin käytännössä kaikki johtavat nuortaistolaiset olivat kevään 1968 ylioppilaita. He tulivat syksyllä Helsingin yliopistoon ja kasvattivat kahdessa vuodessa AkateemisenSosialistiseuran (ASS) mahtitekijäksi.

Historioitsija Kimmo Rentola tarkastelee nuortaistolaisen liikkeen syntyä artikkelissa Kevään 1968 isänmaan toivot, joka on julkaistu Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran vuosikirjassa Työväen verkostot.

Rentola katsoo nuortaistolaisuuden tulleen valmiiksi keväällä 1971, jolloin Sosialistinen opiskelijaliitto SOL siirtyi taistolaisten johtoon.

Kannunvalajista
sosialisteiksi

Vuosi 1968 oli todella vedenjakaja Helsingin yliopistossa. Siihen saakka ASS:ään liittyi vuosittain muutama kymmen uutta jäsentä, mutta ei koskaan yli neljääkymmentä. Mutta marraskuussa 1968 aluksi joukko uusvasemmiston leninistejä hakeutui sen piiriin ja otti järjestön johtaakseen. Määrällinen paisuminen alkoi seuraavana syksynä. Lukuvuonna 1969/70 uusia jäseniä liittyi jo 137 ja kahtena seuraavana vuonna kumpanakin 556 uutta jäsentä. Kahdessa vuodessa Akateemiseen Sosialistiseuraan liittyi siis yli tuhat jäsentä kun samaan aikaan vahvalla SKP:llä oli vuonna 1965 kaikkiaan 1728 alle 25-vuotiasta jäsentä.

Virran ASS:ään aloittivat valtiotieteellisen tiedekuntajärjestön Kannunvalajien aktivistit itsenäisyyspäivän tienoilla 1969. Kärjessä olivat Risto Eräsaari, Olli Perheentupa ja Jukka Gronow. Jäseniä tulvi ASS:ään tilanteessa, jossa SKP:n suuntataistelu ei ollut vielä ratkennut. Uusien jäsenten pääosa liittoutui kuitenkin vähemmistön kanssa kevääseen 1971 mennessä.

Naiskysymys jäi
kokonaisvaltaisen
analyysin jalkoihin

ASS:n jäsenkaavakkeista Kimmo Rentola on selvitellyt keitä uudet jäsenet olivat.

Ensinnäkin tulokkaista noin puolet oli naisia niin kuin yliopiston opiskelijoista yleensäkin. Rentolan mukaan nuorten naisten suuri osuus pakottaa tarkentamaan aikalaiskäsitystä, jonka mukaan ASS:n läpimurto olisi johtunut nuorten miesten tietoisesta ja perustellusta harkinnasta, jonka tuloksena "on huomattu, että juuri ASS:n tulee viime kädessä johtaa yliopistolla käytävää edistyksellistä taistelua", kuten Pekka Aarnio totesi vuonna 1970.

Tämä "huomattiin" Rentolan mukaan Kannunvalajien ja sen lehden Tutkaimen piirissä Kari Toikan luona järjestetyissä maanantaikerhoissa. Arto Noro on muistellut Toikan ajattelua näin:

"...Kannu ei riitä avantgardeksi. Poliittisen politiikan orgaani on puolue. Ei se tarkoittanut SKP:tä sellaisena kuin se oli...Toikalla oli näkymätön kommunistinen puolue, että vähitellen oikea analyysi valtaa puolueen, että avantgarde tuo sen, että teoria tarttuu massoihin."

Kimmo Rentola toteaa, että nuorten naisten rooli oli huomattava nuortaistolaisuuden syntyvaiheessa, mutta seuraukset olivat heidän kannaltaan paradoksaaliset:

"Omaksuttiin teoria, että niin kuin muutkin 'erityiskysymykset', naiskysymys on alisteinen kokonaisvaltaiselle marxilaiselle analyysille ja 'ratkeaa' vasta koko yhteiskunnan muuttamisen myötä."

Nuorten naisten aktiivisuuden kanavoituminen taistolaisuuteen hidasti Rentolan mukaan radikaalifeminismin nousua Suomessa.

Proletariaatin
romantiikkaa

Entä olivatko taistolaiset herrasväen lapsia? Tältä osin ASS:n jäsentiedot ovat vajavaisia, mutta vastaus lienee kielteinen. ASS:n jäsenien sosiaalinen tausta oli samanlainen kuin yliopiston opiskelijoiden yleensä. Vain maanviljelijäkotien kasvatteja oli vähän. Nuortaistolaisuus olikin Kimmo Rentolan mukaan urbaani ilmiö, joka käynnistyi 1960-luvun suuren muuton vastaanottajapäässä. Muuton luovuttajapäässä poliittinen protesti kanavoitui vennamolaisuuteen.

"Luokkien, äidinkielten ja aatetaustojen sekoittuminen jos mikä päti Akateemiseen Sosialistiseuraan. Siellä pato- ja satamatyömaiden sukeltajan poika sai lääkärin tyttären, vieläpä ruotsinkielisen ja aatelisen, kirvesmiehen poika Ähtäristä nai röntgenteknikon tyttären Tapiolasta, ja toinen kirvesmiehen poika ylivääpelin tyttären. Tyypillisesti kuvio tuntuisi menneen useimmiten näin päin, siis että mies oli työväenluokkaisempi. Siinä heijastui se romanttinenkin proletaarin kaipuu, joka levisi uusvasemmistoon 1969", Kimmo Rentola kirjoittaa.

Sosiologit
marxisteja

Sukupuoli ja sosiaalinen asema eivät erottaneet ass:läisiä muista opiskelijoista, mutta pääaineittain erot olivat dramaattisia. Todelliseksi pesäpaikaksi muodostui valtiotieteellinen tiedekunta ja siellä sosiologia. Joka neljäs sosiologian opiskelija liittyi ASS:n jäseneksi. 1970-luvun alussa taistolaiset eivät olleetkaan tyytyväisiä yhteiskuntatieteiden suureen suosioon, vaan Juhani Ruotsalo viestitti radikaaleille koululaisille, että on syytä hakeutua erityisesti teknisille aloille, sillä siellä on parhaat edellytykset organisoitua, koska insinöörit ovat esiproletariaattia.

1968-sukupolvi
kriittinen massa

Jäljittäessään merkittäviä nuortaistolaisten nimiä, Kimmo Rentola törmää vuoden 1968 ylioppilaista muodostuvaan jättiläismäiseen kasaumaan. ASS:n läpimurto 1970-luvun alussa oli vuoden 1968 ylioppilaiden projekti.

"He löysivät poliittisen satamansa parin vuoden liikehdinnän, kokeilun ja etsinnän jälkeen. Ratkaisun tehdessään he vetivät mukaan myös huomattavan joukon varhemmin saapuneita, jotka olivat käyneet pitempään läpi 60-luvun radikalisoitumisprosessia eivätkä halunneet pudota kelkasta. Mutta nimenomaan vuoden 1968 tulokkaat olivat se kriittinen massa, joka tarvittiin 60-luvun ihanteista luopumiseen ja uuden aatteen läpimurtoon."

"Vallankumouskevään 1968" ylioppilaita olivat muun muassa Juhani Ruotsalo, Pekka Juhani Virtanen, Juhani Lehto ja Pertti Rovamo. Helsingin lyseosta eli Ressusta valmistuivat Risto Uljas, Jussi Melkas,Martti Mellais ja Jyrki Uusitalo. Toinen taistolaisten kasvattajaseura oli Lauttasaaren yhteiskoulu, jonka ylioppilaita olivat Yrjö Engeström, ReijoMiettinen ja Peter Fredriksson. Teknillisessä korkeakoulussa vuoden 1968 ylioppilaista aloitti Marja-Liisa Löyttyjärvi, Tampereen yliopistossa Matti Hyvärinen ja Joensuussa Asko Suikkanen.

Opiskelijaliikkeestä tutkijoiksi orientoituneiksi Kimmo Rentola laskee ikäluokasta muun muassa Pasi Falkin, Pertti Multasen, Esa Sirosen, Pekka Sulkusen ja Matti Virtasen.

Kulttuuritaistolaisuudessa kevään 1968 ylioppilaita olivat teatterin piiristä Pekka Milonoff, Pirkko Saisio ja Rea Mauranen sekä Agit Propin naisäänet Monna Kamu ja Sinikka Sokka.

Samaa ikäluokkaa olivat myös Toveri-lehden perustajat Aku Alanen, Jaakko Laakso ja Alpo Halonen sekä lehden päätoimittaja Timo Larmela.

Kimmo Rentola mainitsee paljon nimiä, koska haluaa osoittaa kevään 1968 ylioppilaspolven läsnäolon ja vaikutuksen nuortaistolaisen liikkeen kaikissa päähaaroissa.

"Nämä eivät ole satunnaisia jäseniä, vaan vaikuttajia ja perustajia omilla tahoillaan. Totta kai monia muitakin oli, mutta mistään muusta ikäluokasta ei löydy läheskään samanveroista kasaumaa."

Hullun vuoden
eturivissä

Miksi juuri kevään 1968 ylioppilaat? Rentolan mukaan selittäviä tekijöitä on kolme:

"He olivat hullun vuoden eturivin seuraajia, jotka ilman suurtakaan aikaisempaa kokemusta ja siis tuorein silmin näkivät 'kaiken' ja tulivat yliopistoon sukupolvikokemuksensa vallassa ja vakuuttuneina siitä, että maailma oli mullistumassa, ja nopeasti, ja halusivat kantaa kortensa kekoon.- - Mukaan tulvineella joukolla oli kasvava alttius kuunnella teräviä ideologeja, joilla näytti olevan tarjolla käsitteitä ja selityksiä."

Toiseksi Rentola toteaa vuoden 1968 kokemuksen lopettaneen nuoren uusvasemmiston piirissä uskon siihen, että sosiaalidemokratia voisi olla yhteiskunnan uudistamisen johtava aate. Vastausta haettiin vielä enemmän vasemmalta.

Kolmas syy oli se, että vuoden 1968 ylioppilaat olivat suurten ikäluokkien jälkijoukkoa, jolle yhteiskunnan normaalit kanavat näyttivät tukkeutuneen ja niihin päässeet radikaalit eivät muuttaneetkaan systeemiä, vaan systeemi muutti heidät.

"Niinpä suurten ikäluokkien radikaalien jälkijoukko käänsi selkänsä normaalille yhteiskunnalle ja alkoi hakea jotain kokonaan uutta."

Noam Chomsky: USA on oman määritelmänsä mukaan roistovaltio

(Kansan Uutisten Viikkolehti 28.5. 2006)

Yhdysvalloissa ei käydä todellisia vaaleja, vaan samat mainostoimistot, jotka kauppaavat hammastahnaa, myyvät myös poliittisia imagoja. Vaalikampanjoiden tarkoitus on estää todellisia asioita nousemasta keskusteluun, sanoo maailman johtavaksi intellektuelliksi kutsuttu NoamChomsky.

KAI HIRVASNORO

Kielitieteilijä Noam Chomskyä on kutsuttu monissa arvovaltaisissa tiedotusvälineissä maailman tärkeimmäksi elossa olevaksi intellektuelliksi. Hänellä on myös maine Yhdysvaltain johtavana toisinajattelijana. Chomsky on tavattoman tuottelias kirjoittaja ja ahkera keskustelija. Yli 70 kirjastaan suuri osa käsittelee sodan ja rauhan kysymyksiä, ja etenkin Yhdysvaltain hegemonistista ulkopolitiikkaa.

Ja edelleen 78-vuotiaanakin hän jaksaa tykittää ja pureutua epäkohtiin terrierin sitkeydellä. Juuri ilmestyneessä kirjassaan Failed States: The Abuse of Power and the Assault on Democracy Chomsky väittää Yhdysvaltain itsensä täyttävän epäonnistuneen valtion tunnusmerkit. Se ei pysty suojelemaan kansalaisiaan väkivallalta ja sitä johtaa hallitus, joka katsoo olevansa kansallisen ja kansainvälisten lakien yläpuolella.

Failed States ilmestyi juuri ennen kuin George W. Bushin hallinnon uusin skandaali räjähti silmille. Niin sanotun Plame-vuodon jäljet johtavat suoraan Valkoiseen taloon. Kyse on CIA:n agentin Valerie Plamen henkilöllisyyden vuotamisesta sanomalehdille kostoksi siitä, että Plamen aviomies, diplomaatti Joseph Wilson ei löytänyt todisteita Irakin Nigerissä tekemistä uraanikaupoista ydinasetta varten. Wilson myös arvosteli kitkerästi Yhdysvaltain aikeita ennen hyökkäystä Irakiin.

Noam Chomskyn mukaan Yhdysvallat on rymynnyt maailmalla vuosikymmeniä taistelemalla terroristi- ja roistovaltioiksi nimittämiään vastustajia vastaan. Mutta hän pitää faktana sitä, että Yhdysvallat on itse maailman johtava roistovaltio.

- Yhdysvallat on oman kansainvälisen terrorismin määritelmänsä mukaan terroristivaltio. Se ei vain harjoita ja tue väkivaltaisia terroristisia tekoja, vaan myös rikkoo Bushin doktriinia siitä, että valtio, joka antaa turvapaikan terroristeille, on itse terroristinen valtio, Chomsky sanoi Democracy Now! -ohjelman haastattelussa huhtikuun alussa.

Terrorismisodasta
vaarallisempi maailma

Noam Chomsky huomautti, että Bushin syksyllä 2001 julistaman terrorismin vastaisen sodan jälkeen terrorismi on lisääntynyt maailmalla ja vaara Yhdysvaltain joutumisesta ydinasehyökkäyksen kohteeksi on todellinen. Toisaalta Yhdysvallat itse kalistelee ydinaseilla Iranin ydinohjelmaa vastaan.

- Todennäköiset hyökkäyksemme kohteet eivät sano, että kiitos paljon, tässä on kurkkumme, katkaiskaa se. Ne reagoivat käytettävissä olevilla keinoilla. Joillekin se tarkoittaa terrorilla uhkaamista tai terrorismin käyttämistä.

Mutta Noam Chomsky varoittaa myös uudesta varustelukierteestä. Venäjän vastaus Bushin politiikalle on sotilasmenojen kasvattaminen ja samalla tiellä on myös Kiina. Vahingossa syttyvän ydinsodan vaara kasvaa. Pienemmän ydiniskun, ns. likaisen pommin, mahdollisuus on merkittävä, jos sellainen joutuu terroristien käsiin.

1980-luvun Agfanistan oli islamistisen terrorismin koulutusleiri, josta globaali jihad lähti seuraavalla vuosikymmenellä leviämään. Nyt Noam Chomsky sanoo Yhdysvaltojen luoneen Irakista samanlaisen pesäkkeen. Tämä ei ole hänen omaa päättelyään, vaan Chomsky sanoo perustavansa arvion CIA:n ja muiden tiedustelupalveluiden analyyseihin, joissa Irakissa annettavan terroristikoulutuksen kuvataan olevan ammattimaisempaa kuin aikoinaan Afganistanissa.

Vilppiä, valehtelua
ja PR-propagandaa

Noam Chomskyn näkemyksen mukaan Yhdysvallat ei ole oikea demokratia. Poliitikot eivät välitä kansalaisten mielipiteistä, mutta hallitsevat vilpin, valehtelun ja PR-koneistojen avulla.

- Meitä tavallaan vaaditaan olemaan pohjoiskorealaisia. Sitä mitä rakas johtaja puhuu, on pidettävä totena. Tosiasioilla ei ole väliä.

- Yhdysvalloissa ei käydä todellisia vaaleja. Kyseessä ovat mainoskampanjat, joita johtavat firmat myyvät myös hammastahnaa. Kun PR-firmat myyvät ehdokkaita, ne eivät kerro heistä enempää kuin elämäntapalääkkeistä tai autoista. Ne luovat imagoja. Tätä kutsutaan vaalikampanjoinniksi. Ja siksi äänestäjät eivät osaa olla varuillaan heidän todellisista kannoistaan oikeisiin asioihin.

Chomskyn mukaan enemmistö jopa George Bushin äänestäjistä luuli tämän kannattavan Kioton ilmastosopimusta. Vaalikampanjoilla enemmän pimitetään kuin esitellään ehdokkaitten todellisia mielipiteitä.

Myös Yhdysvaltain terveydenhuolto on Chomskylle esimerkki asiasta, joka nimenomaan pidetään piilossa vaaleissa. Yhdysvaltain yksityinen terveydenhuoltojärjestelmä on maailman kallein ja tehottomuudessaan omaa luokkaansa. Kansalaiset inhoavat sitä ja kannattavat jossain muodossa valtiollista järjestelmää. Viime vaaleissa John Kerryn olisi luullut pitävän teemaa esillä, mutta hän nimenomaan varoi mainitsemasta valtion roolia terveydenhuollossa. New York Timesin arvion mukaan tämä johtui siitä, ettei asialla ole poliittista kannatusta.

- Eli ylivoimainen enemmistö kansasta kannatti asiaa, mutta lääketeollisuus ja vakuutusyhtiöt eivät. Ja vain niiden tuki lasketaan poliittiseksi kannatukseksi. Me nauraisimme tällaisille vaaleille, jos ne järjestettäisiin jossain muussa maassa.