Missä kuljimme kerran - Kjell Westö haastattelussa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 2.2. 2007)

Vuosi 1918 on vieläkin mieluiten vaiettu asia

Eccu Widing, Lucie Lilliehjelm ja Allu Kajander voisivat olla nykyisessä Helsingissä yllättävän kotonaan. Kaupunki näyttää samalla tavalla monikulttuuriselta kuin heidän nuoruudessaan 1920-luvulla ja viihteen jano on valtava. Toisaalta ihmisyyden alennusmyynti olisi Kjell Westön romaanihenkilöille käsittämätöntä 2000-luvussa.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Miltähän tämä Esplanadi näytti tammikuussa 1927? Piiskasiko vesisade mustaa maata kuten nyt? Vai oliko Helsingissäkin talvi?

Oli keli mikä tahansa, niin todennäköisesti Lucie Lilliehjelm, Eccu Widing, Tolletin veljekset ja monet muut kulkivat pitkin Espaa Ruotsalaisen teatterin talossa sijainneeseen ravintola Oprikseen kuuntelemaan jazzia, tuota uutta musiikkia, joka oli rantautunut Helsinkiin edellisenä kesänä.

Opriksen kanta-asiakkaisiin aiemmin kuulunut Cedi Lilliehjelm sen sijaan tuhahteli muoti-ilmiölle.

Allu Kajander tuskin edes pistäytyi Opriksessa. Hänen elämänsä oli sillan toisella puolella, missä elämän täyttivät työ ja urheilu. Sitä paitsi Allu ei ollut jazz-miehiä, vaan piti tanssilavamusiikista sekä Kansainvälisen ja Marseljeesin kaltaisista lauluista.

Tietenkään Eccua, Luciea ja Allua ei ollut koskaan olemassa. Mutta Kjell Westön romaanissa Missä kuljimme kerran he ovat kuitenkin niin eläviä, että kyllä heidät voi kuvitella tuohon puistoon kävelemään vilkkaasti keskustellen ohi Kappelin, jossa odotamme mustaakin mustempana talvi-iltana heidät luonutta Westöä itseään.

Niin eläviä ovat nuo henkilöt ja hienosti on Kjell Westö luonut välähdyksiä vuosilta 1905-1944, ettei tämän tiiliskiviromaanin haluaisi päättyvän. Viimeisiä lukuja pitää säästellä, jotta heidän ja tarinan päähenkilöihin kuuluvan vanhan Helsingin vaiheita riittäisi vielä yhdeksi illaksi.

Tunne on varmasti jaettu monessa muussakin kodissa. Missä kuljimme kerran nousi Kjell Westön Finlandia-palkinnon myötä myös ilmiömäiseksi myyntimenestykseksi. Joulumyynnissä historiallinen romaani ohitti itsensä Ilkka Remeksen.

Tutkivaa journalismia

ja sanojen taidetta

Kjell Westö ei ole romaani per syksy -miehiä. Ensimmäisen ja toisen romaanin ilmestymisen välillä kului neljä vuotta ja sama taas edellisestä romaanista Lang.

Missä kuljimme kerran on kirjallisuustapaus eikä sellaisia synny vahingossa. Nyt kun olemme päässeet sateelta ja tuulelta suojaan Kappeliin, hän, entinen Hufvudstadsbladetin ja Ny Tidin toimittaja, kertoo, että tämän kirjan teossa yhtyivät toimittajan ja kirjailijan ammatit. Tulos on miehen itsensäkin mielestä tähänastinen pääteos.

Romaanin synty oli monien purojen summa.

Yksi niistä oli se, että Kjell Westö kiinnostui jo nuorena toimittajana Helsingistä kaupunkina. Juurettomuuttaan, hän arvelee. Ruotsinkieliset vanhemmat olivat muuttaneet Helsinkiin Keski-Pohjanmaalta. Munkkivuorelaisen pihapiirin muut pojat olivat suomenkielisiä, mutta yli kielirajan heitä yhdisti maaltamuuttajan tausta.

– Siitä lähti se, että olin jo aika nuorena kiinnostunut Helsingin historiasta ja kaupungin olemuksesta, hän kertoo.

Toimittajaksi opiskellessaankin Westö oli kiinnostunut varhaisista kaupunkisosiologeista.Toinen linja oli Helsingin ja Suomen historian tutkiminen toista romaania Isän nimeen (2000) varten. Jo siihen hän valmistautui Helsingin yliopiston kirjastossa lukemalla vanhoja sanomalehtiä ja imemällä käsitystä elämästä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Isän nimeen tapahtuu kuitenkin pääosin vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Materiaalia jäi siis paljon yli. Jo silloin Kjell Westö tiesi käyttävänsä sitä myöhemmin.

Kolmas linja oli Westön kiinnostuminen kansalaissodasta lähes kymmenen vuotta sitten. Ensin ilman taka-ajatuksia hän alkoi keräämään ajasta kertovia muistelmia ja pitäjäkronikoita.

Romaani on monen

kiinnostuksen synteesi

Mutta tällaisten ”suurten” teemojen lisäksi Westö on kiinnostunut myös populaarikulttuurista. Hänen ominta aluettaan ovat 1960- ja 70-luvun pop-musiikki sekä elokuva. Ja kun jostain innostuu, siihen alkaa yleensä kaivautua syvemmälle ja etsiä juuria.

– Jossain vaiheessa huomasin, että itseäni kiehtoivat myös 1920- ja 30-luvun avantgardetaiteilijat, elokuvatähdet ja jazz-musiikin alkujuuret, jotka ovat itse asiassa jo kaukana 1800-luvun New Orleansissa.

– Jos on kiinnostunut ja tutkii monia eri asioita, ja jos on romaanikirjailija, niin ennen pitkää tulee taite, jossa on vastustamaton himo saattaa kaikki nämä tarinat yhteen ja nivoa joksikin kokonaisuudeksi, Westö kiteyttää romaaninsa syntytarinan.

Hän uskoo, että tyypillinen romaanikirjailija on kiinnostunut monista asioista ja syvällä sisimmässään haluaa tehdä synteesejä. Kirjailija haluaa luoda fiktiivisiä hahmoja, joihin lataa kaiken oppimansa.

Sivuhenkilöt eivät

suostuneet rooliinsa

Idea tähän romaaniin alkoi muotoutua jo 1990-luvun puolella. Mutta vasta Langin jälkeen vuonna 2002 romaanin muoto alkoi hahmottua. Kirjoitustyö alkoi 2003.

Onneksi Kjell Westön henkilöhahmot eivät tyytyneet siihen rooliin, minkä kirjailija oli heille aluksi varannut. Westön alkuperäisessä suunnitelmassa romaanilla olisi ollut kaksi päähenkilöä, työläispoika Allu Kajander ja porvarispoika Eccu Widing. Siis klassinen köyhän ja rikkaan, työläisen ja porvarin, vastakkainasettelu.

Kirjoitustyön edistyessä Ivar Grandell, Lucie Lilliehjelm ja muut alkoivat kasvaa, he eivät suostuneet jäämään sivuhenkilöiksi. Lopputulos on kollektiiviromaani, jonka muoto on läheistä sukua elokuvassa nykyisin hyvin suositulle monen yksilön kohtaloista vähitellen yhteen kietoutuvalle tarinalle. Elokuvan puolella viime vuonna kuollut Robert Altman oli lajityypin mestari (esimerkiksi Short Cuts), ja samaa kerrontaa käytettiin myös viime vuoden Oscar-voittajassa Crashissa.

– Tällaisissa tarinoissa ollaan kohtuullisen suurissa kaupungeissa ja kerrotaan eri ihmisten kohtaloista. Aluksi saattaa vaikuttaa, ettei näillä ihmisillä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Mutta pikku hiljaa tarinat nivoutuvat yhteen. Huomataan, että suurissakin kaupungeissa ihmiset ovat riippuvaisia toisistaan ja vaikuttavat toistensa kohtaloihin. Tämä oli hyvin pitkälle se idea, Westö myöntää elokuvalliset vaikutteensa.

1920-luvun

kahdet kasvot

Kirjaa lukiessa ihmetyttävät varsinkin sen 1920-luvulle sijoittuvat kolme jaksoa. Noinko eloisa ja moderni tuo vuosikymmen oli? Luvuista ensimmäinen tapahtuu kuitenkin vain neljä vuotta kansalaissodasta ja nyt eletään jo täysin uutta aikaa Opriksen perhoslamppujen alla. Helsingin ydinkeskustasta puretaan vanhaa ja rakennetaan kiivaasti uutta. Automobiileillä saa hurjastella päiväsaikaan jopa 30 kilometrin tuntivauhtia.

Toisaalta työläisten puolella kaupunkia elää viha voittajia kohtaan. Homeisissa kopperoissa sairastutaan ja kuollaan keuhkotautiin. Porvarit uskaltautuvat sillan yli vain ase taskussa.

Kjell Westö kertoo kärjistäneensä kirjailijan vapaudella. Hän huomauttaa henkilöhahmojensa olevan aikansa edelläkävijöitä. Paitsi mieleltään, he ovat muutenkin liikkuvaisia vaikutteiden kerääjiä. He löytävät uudet asiat muita ennemmin.

Teini-ikäinen työläispoika Allu Kajanderkin lähtee merimiehenä maailmalle. Tuliaisinaan hänellä on Montevideon satamassa opittu saksipotku, joka lyö ällikällä helsinkiläiset jalkapallokatsomot. Jalkapallotaituruus avaisi hänelle halutessaan tien porvariseurojen kautta helpompaan elämään.

– Ei 1920-luvun Helsinki nyt noin kiehtova kaupunki välttämättä kaikille ollut, myöntää Westö.

– Mutta minun oivallukseni silloin 1990-luvun lopulla oli se, että nuo ovat sekä hyvässä että pahassa äärettömän tapahtumarikkaita ja kiehtovia vuosikymmeniä. Tuollaisen isomman historiallisen perspektiivin kauttahan itsenäinen Suomi syntyy silloin ja alkaa kehittyä yhteiskuntana. Ja samalla yhteiskunnalliset kuilut ja ristiriidat ovat aivan valtavat. Kun katsoo edeltävää 10-15 vuotta, niin näkee, miten kaikki johtaa kansalaissotaan. Kuilut, konfliktit ja molemminpuolinen tietty itsepäisyys tekevät sen lopulta väistämättömäksi.

Muuttuuko ihminen

ja mihin suuntaan?

Mutta tarinan toinen puoli on se, ettei iloinen 1920-luku ole pelkkä myytti. Moderni tuli ryminällä perukoille asti.

Useimmat Kjell Westön kirjan päähenkilöt ovat syntyneet noin vuonna 1900. 45-vuotiaan Westön lapsuudessa heidän ikäluokkansa jäi eläkkeelle. Mutta 1920-luku oli heillekin hurjan nuoruuden aikaa. Tämä oli yksi oivallus, minkä hän teki kirjaa valmistellessaan.

– Me miellämme hyvin usein tuollaisten seepianväristen, jäykän näköisten valokuvien kautta, että sen ajan ihminen on elänyt jossain maailman reunalla ja että kaikki trendit ovat tulleet tänne kuukausia, jopa vuosia myöhässä. Kun sitten luin lehtiä ja rupesin kelaamaan asioita, niin huomasin, ettei se olekaan totta. Siihenkin aikaan Euroopan ja Amerikan kotkotukset tulivat yllättävän nopeasti jopa työväestön keskuuteen. Ihminen on aina ollut uuden perään, Westö huomauttaa.

Ajassa voidaan mennä vieläkin kauemmas taaksepäin, ja huomata, etteivät entisajan ihmiset juuri poikenneet meistä. Kjell Westö kertoo 1890-luvun alussa Helsingissä eläneestä espanjalaisesta konsulista nimeltä Angel Ganivet. Palattuaan takaisin Madridiin tämä kirjoitti kirjan kokemuksistaan Suomessa.

– Ganivet kiinnittää huomiota naisten itsenäisyyteen, siihen että naiset liikkuvat yksin ja asuvat yksin olematta porttoja, jopa pyöräilevät yksin kaupungilla. Ja hän kiinnittää huomiota myös siihen, että suomalaiset ovat urheiluhulluja ja että suomalaiset ovat kaikkien uusien teknologisten keksintöjen, varsinkin puhelimen, perään.

– Minusta se on kiehtovaa, että joku espanjalainen on nähnyt suomalaisissa tällaisia piirteitä jo 110 vuotta sitten.

Elämänkaari on

yleensä sama

Juuri tämä havainto tekee Kjell Westön romaanista poikkeuksellisen kiehtovan. Vaati romaanin oivaltaa, etteivät vuonna 1900 syntyneet, 1970- ja 80-luvun vanhukset ole aina olleet vanhuksia. He elivät samanlaisen nuoruuden kuin nykyiset aikuiset unelmineen ja pettymyksineen. Hekin kokivat olevansa ainutlaatuisia ja saattoivat ajatella, ettei heidän aikansa jälkeen tule enää mitään merkittävää. Kaikki on jo keksitty ja kaikki kokemisen arvoinen koettu.

Westö kertoo olleensa nuorena kiinni juuri oman sukupolvensa kokemuksissa. 1961 syntyneenä hän oli liian nuori innostumaan Woodstockista ja vasemmistoradikalismista. Parhaat bileet ehtivät aina mennä ohi. Sotalapsuuden kokeneiden omien vanhempien maailmakaan ei puhutellut.

– Mutta kun pikku hiljaa irtautuu omista jutuista, niin alkaa huomata, että jokaisella sukupolvella on ollut sama kaari – lapsuuden ja nuoruuden unelmat, vähitellen sen tajuaminen, ettei kaikkea saa, sen hyväksyminen, vastoinkäymisten sietäminen ja työstäminen...Elämänkaari.

Viihde yhdistäisi,

teknologia erottaisi

Mitä Eccu, Allu ja Lucie kokisivat nyt, jos he palaisivat Helsinkiin?

Kjell Westö arvelee, että heille nykyinen monikulttuuristuvan Helsingin katukuva olisi tutumpi kuin hänelle itselleen 1970-luvulla. Jos silloin näki mustan miehen, niin saattoi olla melko varma, että kyseinen yli kaksimetrinen jenkki oli Namikan tai Topon vahvistus. 1900-luvun alun Helsinki taas oli hyvin monikulttuurinen ainakin osassa kaupunkia.

Nykyinen teknologia olisi heille tietenkin täysin vierasta, mutta ei ehkä ilmiönä. Teknologian ja viihteen voittokulkuahan 1920-luvulta alkaenkin elettiin. Silloin tuli radio ja televisiokin oli keksitty. Kesän 1929 iPod oli gramofoni. Muiden muassa Malmstenin veljekset loivat samoihin aikoihin iskelmän käsitteen.

– Sen ajan ihmiset olivat persoja viihteelle ja tämän nykyisen maailman itiöt ovat näkyvissä siellä. Mutta silti he olisivat shokissa keskellä tämän päivän mediavirtaa ja korkeateknologista yhteiskuntaa, Westö erittelee.

Aatteettomuus olisi

ehkä käsittämätöntä

Mutta ehkä eniten heitä sittenkin kauhistuttaisi ihmisyyden alennusmyynti nykyajassa. Vaikka heidän oma aikansa oli rujo ja eriarvoisuus hirveää, niin sekä sen ajan työläiset että porvarit ihmettelisivät tämän päivän maailmassa kunnioituksen puutetta. Ihminen ei kunnioita itseään eikä sitä myöten toisiaan. Eccun ja Allun aikana aatteet leimasivat kaikkea urheilusta työväen näyttämötoimintaan.

– Koko yhteiskunta oli läpipolitisoitunut. Osittain se on traagista, mutta osittain siinä on jotain, joka herättää minussa jonkinlaista ylpeyttä näiden ihmisten puolesta. Siinä on myös jotain kaunista, ihan oikeasti, Westö miettii.

– Mutta en minä halua olla pessimisti. Ei aatteellisuus ole hävinnyt maailmasta vieläkään, vaikka näin keski-ikäisenä kyynistyy. Tänäänkin nuoria tyyppejä notkuu kellareissa, painattaa julisteita ja tekee tosi omaehtoista työtä niiden asioiden puolesta, joihin he uskovat.

Ei enää tabu, silti

vaiettu vuosi 1918

Siirrytään kirjassa väärään suuntaan ja palataan ajassa vuoteen 1918. Sodan ensimmäisenä silminnäkijänä Kjell Westöllä on Svenska Teaternin lapsinäyttelijä Pecka Luther, joka törmää juuri vallan ottaneeseen punakaartiin kotimatkallaan Linnunlauluun. Muita kirjan päähenkilöitä nuorempi Allu on punaisten mukana Sipoossa takavarikoimassa elintarvikkeita. Pian Eccu Widing ja Cedi Lilliehjelm ovatkin jo Liisankadulla nykyisen Sibelius-lukion tiloissa punakaartin vankeina.

Ja kohta alkaa Cedin johtama valkoisten kostoretki Länsi-Uudellemaalle. Raakuudessaan se hakee vertaistaan suomalaisten sotakuvausten joukossa. Tällä retkellä ei olla rankaisemassa rikollisia, vaan nimenomaan kostamassa hävinneille.

Vuosi 1918 kiinnostaa taas kirjailijoita. Kansalaissodasta ovat Kjell Westön lisäksi hiljattain kirjoittaneet myös Asko Sahlberg (Tammilehto, 2004) ja Leena Lander (Käsky, 2003). Kolme romaania ei ole paljon, mutta niissä vuosi 1918 on enemmän läsnä kuin pitkään aikaan.

Onko tämä yhteensattuma vai kaipaako kansalaissota uutta tulkintaa nykyiseltä sukupolvelta?

Kjell Westön mielestä tabu sinänsä rikkoutui jo aiempina vuosikymmeninä. Silti aihe on vieläkin vaikea. Perheiden ja sukujen tasolla maa on vaiennut näihin päiviin saakka. Viime vuonna Hufvudstadsbladetin toimittajan uteluihin vastattiin keskisuomalaisella pikkupaikkakunnalla, ettei näistä asioista ole puhuttu 90 vuoteen eikä puhuta nytkään.

Ruotsinkielisissäkin

oli punakaartilaisia

Westön mukaan asenne on ollut sama kummallakin osapuolella. Valkoisten puolella kannettiin huonoa omatuntoa vankileireistä ja summittaisista teloituksista. Punaisten osana oli häviäjän häpeä.

– Tällaisia asioita näkee, kun lukee lähteitä kunnolla ja laajalti ilman minkään värisiä laseja. Sitä kautta syntyy tarvetta kertoa niistä ajoista, hän kertoo omasta motiivistaan.

Kjell Westö jatkaa, että hänen omalla kohdallaan tarvetta saattoi lisätä ruotsinkielisyys. Historioitsijat voivat olla tästä toista mieltä, mutta Westön oman tuntuman mukaan vuosi 1918 on ollut vielä suurempi tabu ja vaikeampi asia ruotsinkielisessä Suomessa. Viimeistään Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian jälkeen suomenkielisille kirkastui se, että maassa oli käyty kansan, jopa perheitä kahtia jakanut sisällissota.

– Mutta meillä ruotsinkielisellä puolella julkisuus on ollut vähän toisenlaista. Meillä on ollut mielikuva siitä, että kaikki ruotsinkieliset olivat valkoisten puolella. Ruotsinkieliset punaiset on tavallaan häädetty historiasta.

– Olemme ehkä yksinkertaistaneet asioita omassa historiankirjoituksessamme tyyliin, että kunnon suomenruotsalainen on porvari ja oli kansalaissodassa valkoisten puolella. Mutta kielihän on täysin epäpoliittinen. Ei kieli sinällään aja ihmistä mihinkään tiettyyn poliittiseen katsomukseen. Ja Edvard Gyllinghän oli punaisten kansanvaltuuskunnassa ihan selvästi ruotsinkielinen, ja oli niitä muitakin siinä johdossa.

– Nämä ovat olleet minulle henkilökohtaisesti tärkeitä oivalluksia. En väitä, että suomenruotsalaisten historiaa on väärennetty. Mutta siinä on ollut yleistyksiä ja mutkia on vedetty liian suoraksi, Kjell Westö toteaa.

Suomalaisia

lapsisotilaita

Hänen kuvauksessaan vuoden 1918 tapahtumista päällimmäiseksi mielikuvaksi jää valkoisen terrorin silmitön julmuus ja teloitusten summittaisuus. Westö itse korostaa, että kyse on romaanista ja sen henkilöiden toiminnan taustasta ja logiikasta.

– Cedi Lilliehjelm esimerkiksi on kasvatettu tuollaiseksi. Ylemmän luokan poikia kasvatettiin 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ja 1900-luvun alussa tosi militaristisessa hengessä. Piti olla sotilas ja miehinen kunnia oli kaikki kaikessa.

Avain Cedin julmuuteen löytyykin vankileirikokemuksesta, jossa Mustaksi Enkeliksi kutsuttu nainen nöyryyttää häntä.

Kjell Westöstä on toisaalta järkyttävää myös se, miten nuoria valkoiset teloittajat olivat keväällä ja kesällä 1918. Vanhoista valokuvista näkee, että joukossa on ollut ihan poikia. Eikä rintaman kummallakaan puolella kauheudet kokeneille tietenkään siihen aikaan ollut tarjolla mitään kriisiapua jälkeenpäin.

1918-jaksossa kylienkin nimet ovat fiktiivisiä. Westö ei halunnut osoittaa sormellaan mihinkään suuntaan. Osoittelun sijaan hän halusi pohtia, mitä ihmiselle tapahtuu, kun yhteiskunnan rakenteet hajoavat täysin ja samalla hajoaa ihmisen sisäinen moraalinen rakenne.

Silti elämä aina

lopulta voittaa

Kjell Westön kirjailijankuvan toinen puoli on leikittely historiallisilla tapahtumilla. Hän on pannut henkilöitään näkemään rock´n´rollin synnyn Yhdysvaltain Clevelandissa, John Lennonin ja Ulrike Meinhofin kohtaamaan suomenruotsalaisia nuorukaisia ja uusimman kirjansa henkilöt todistamaan jazzin maihinnousun Helsingissä. Monet keksityt tapahtumat perustuvat kuitenkin tiukasti tosiasioihin.

Westö sanoo, ettei voisi pilailla Suomen sotien tai epäoikeudenmukaisuuksien kustannuksella. Mutta suomalaisen perinteisesti vakavan historiakäsityksen joukkoon hän haluaa tuoda myös ilottelua. Populaarikulttuurin kohdalla omien sommitelmien kehittäminen on hänestä myös hauskaa.

– Minulla on sellainen maailmankatsomus, että elämässä tragiikka ja komiikka, valo ja pimeys, suru ja ilo sekoittuvat koko ajan. Haluan, että sellaisia ovat myös kirjani.

– Jotkut lukijat ovat pitäneet hätkähdyttävänä sitä, että vuoden 1918 vankileireistä ja nääntyneistä ihmisistä hypätään suoraan kevääseen 1922, jolloin pirtu virtaa, hameenhelma lyhenee ja ihmiset tanssivat. Mutta ihminen on sellainen. Sotien jälkeen eloonjääneet haluavat tanssia, paritella ja tehdä lapsia. Se on meissä hyvin syvällä.