Yhdysvallat varustelee itsensä hengiltä, todellinen puolustusbudjetti 1 000 000 000 000 dollaria

(Kansan Uutisten Viikkolehti 22.2. 2008)

Yhdysvalloilta kesti kaksi sataa vuotta velkaantua (amerikkalaisittain) triljoona dollaria. Sitä seuraavan neljännesvuosisadan aikana se velkaantui 8 triljoonaa lisää. George W. Bushin kahdeksanvuotiskaudella velka kasvaa noin 50 prosenttia. Kaiken takana on valtaisa sotavarustelu.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Jos on totta, että Neuvostoliitto kaatui kestämättömiin varustelumenoihinsa, niin sen kilpaan 1980-luvulla houkutellut Yhdysvallat on samalla tiellä.

Kiihtyvä ja kansantalouden kehitystä haittaava sotavarustelu on muuttanut Yhdysvallat maailman suurimmasta luotottajasta maailman suurimmaksi velalliseksi. Velka kasvaa yli tuhannella miljoonalla eli miljardilla dollarilla päivässä, joten sen tarkkaa lukua on mahdotonta ilmaista tämän lehden ilmestyessä. Tätä juttua kirjoitettaessa se oli 9 297 389 801 629 dollaria. Amerikkalaisittain ilmaistuna se on yhdeksän triljoonaa dollaria.

Yksinkertaisuuden vuoksi tässä jutussa käytetään amerikkalaisesta biljoonasta sanaa miljardi. Triljoona taas on luku, jossa on ykkösen perässä 12 nollaa.

Triljoonapyykkiin

kului 200 vuotta

Itsenäisen Amerikan Yhdysvaltojen historia alkoi vuonna 1789. Kesti lähes 200 vuotta, vuoteen 1981 ennen kuin liittovaltion velka saavutti yhden triljoonan dollarin rajapyykin.

Sitä seuraavan 25 vuoden aikana velka on siis noussut yli yhdeksään triljoonaan ja vauhti on koko ajan kiihtynyt. Tammikuussa 2001 presidentti George Bushin kauden alussa velkaa oli 5,7 triljoonaa dollaria, joten kautensa loppuun mennessä hän onnistuu nostamaan sitä noin 50 prosentilla.

Presidentti George Bush esitteli vuoden 2009 budjettiesityksensä helmikuun alussa. Sen loppusumma on 3,1 triljoonaa dollaria. Budjetin päälinjoja ovat rikkaiden veronkevennykset ja köyhien avustusohjelmien leikkaukset.

Sekä puolustusbudjetin kasvattaminen 8,1 prosentilla 518 miljardiin dollariin.

Kalifornian yliopiston emeritusprofessori Chalmers Johnson uskoo, että juuri puolustusmenojen mielipuolinen kasvattaminen tuhoaa lopulta amerikkalaisen imperiumin.

Johnson on 2000-luvulla kirjoittanut kolme kirjaa, Vastaisku-trilogian, joissa hän on tarkastellut Yhdysvaltain imperiumin syntyä ja ennustaa sen tuhoa. Sarjan viimeinen, tasavallan viimeisiä päiviä käsittelevä Nemesis ilmestyi viime vuonna.

Helmikuun Le Monde diplomatique -lehdessä hän vetää yhteen ajatuksiaan.

Varustelu osa

talouspolitiikkaa

Chalmers Johnsonin avainkäsite on sotilaallinen keynesiläisyys. Hänen mukaansa sotilasmenojen kasvattaminen on 1940-luvulta periytyvä ideologinen valinta, jolla ei ainoastaan pyritty vastaamaan Neuvostoliiton uhkaan, vaan se oli ja on edelleen myös kotimaan talouspolitiikkaa.

Sotilaallinen keynesiläisyys lähtee havainnosta, että Yhdysvallat nousi 1930-luvun lamasta toisen maailmansodan sotatalouden avulla. Rauhan tultua ja kylmän sodan alkaessa poliitikkoja huolettivat niin uusi mahdollinen lama kuin kommunismin eteneminen Neuvostoliiton lisäksi Kiinassa ja Itä-Euroopassa.

Pohdintojen tuloksena syntyi strategia kylmän sodan kaudelle. Sen valmistelua johti Paul Nitze ulkoministeriöstä ja presidentti Harry S. Truman allekirjoitti tämän kansallisen turvallisuusarvion numero 68 (NSC-68) 30. syyskuuta 1950.

NSC-68:n loppupäätelmä piti toisen maailmansodan yhtenä tärkeimpänä opetuksena sitä, että toimiessaan täydellä voimalla Yhdysvaltain talous pystyy tuottamaan suunnattomia resursseja muuhunkin kuin siviilikäyttöön ja saa silti aikaan korkean elintason.

Tämän havainnon perusteella maassa alettiin rakentaa valtavaa puolustusteollisuutta, josta vuosikymmenessä kehkeytyi se sotilasteollinen kompleksi, mistä presidentti Dwight Eisenhower varoitti jäähyväispuheessaan vuonna 1961.

Kun tätä politiikkaa on nyt noudatettu kuutisenkymmentä vuotta, Yhdysvaltain seuraava presidentti saa käsiinsä kuilun partaalla olevan talouden.

Todelliset sotilas-

menot piilotettu

Chalmers Johnsonin mukaan finanssikriisi johtuu kolmesta tekijästä:

Tänäkin vuonna Yhdysvallat kuluttaa mielipuolisia määriä rahaa puolustukseen ilman, että sillä on mitään tekemistä kansallisen turvallisuuden kanssa, Yhdysvallat yrittää kompensoida työpaikkojen katoamista ulkomaille massiivisilla sotilasmenoilla ja sen vuoksi muu yhteiskunta on retuperällä sellaisia perimmäisiä asioita kuin koulutusta ja terveydenhuoltoa myöten.

Johnsonin mukaan Yhdysvaltain todellisia sotilasmenoja on lähes mahdoton tietää, koska virallisen Pentagonin budjetin lisäksi niitä on siroteltu muiden ministeriöiden menoihin ja lisäksi osa on varattu salaisiin operaatioihin. Eri asiantuntijoiden avulla hän on päätynyt tulokseen, että tänä vuonna Yhdysvallat käyttää sotilasmenoihin 1 100 000 000 000 dollaria eli amerikkalaisittain runsaan triljoonan.

Sodat eivät mukana

puolustusbudjetissa

Pentagonin virallinenkin budjetti on suurempi kuin maailman kaikkien muiden maiden yhteensä, 623 tuhatta miljardia dollaria. Toisin kuin useimmat luulevat, siinä eivät ole mukana sodat Afganistanissa ja Irakissa. Tähän ”globaaliin terrorismin vastaiseen sotaan” Yhdysvallat käyttää tänä vuonna lisäksi 141 miljardia dollaria.

Näiden lisäksi esimerkiksi energiaministeriö suunnittelee ja valmistaa 23 miljardilla ydinkärkiä ja valtiovarainministeriö kanavoi 25 miljardia dollaria sotilasapua liittolaisilleen Lähi-idässä. Uusien sotilaiden värvääminen maksaa, veteraanien eläkkeisiin on rahastoitava dollareita ja lähes 30 000 Afganistanissa ja Irakissa vaikeasti haavoittuneen sotilaan hoito ja kuntouttaminen nielee sekin rahaa, joka ei suoraan näy puolustusbudjetissa. Sitten ovat vielä kotimaan turvallisuus, FBI:n uudet tehtävät, avaruuden sotilaallinen valloittaminen...

Vertailun vuoksi: Yhdysvaltain virallinenkin varustelubudjetti maksaa 18 miljardia dollaria päivässä. Ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun liittovaltio käyttää koko budjettivuoden aikana 7 miljardia dollaria.

Euroopan Unioni on

maailman rikkain

Chalmers Johnsonin mukaan suuri yleisö Yhdysvalloissa uskoo, että jättilaskuun on kaikesta huolimatta varaa, onhan kyseessä maailman rikkain maa.

Mutta kun ei ole. Maailman rikkain talousyksikkö tätä nykyä on Euroopan unioni, jonka bruttokansantuote viime vuonna oli ennakkoarvion mukaan 14,4 triljoonaa dollaria. Yhdysvaltain BKT saman arvion mukaan oli 13,8 triljoonaa.

Toinen tapa vertailla maiden talouksia on niiden kauppatase. Japani joutuu tuomaan ulkoa lähes kaikki teollisuustuotantonsa raaka-aineet ja silti sen kauppatase Yhdysvaltain kanssa on 88 miljardia dollaria ylijäämäinen joka vuosi.

Asevarustelun mittaamattomat kulut ovat yksi asia.

Toinen on se, mistä se kaikki raha on Yhdysvalloissa pois.

Sotarahat

hukkakäytössä

Eräs washingtonilainen taloustieteellinen think tank julkisti vuosi sitten tutkimuksen suurten sotilasmenojen taloudellisista vaikutuksista. Center for Economic and Policy Research arvioi, että sotilasmenojen kasvattamisen taloutta kiihdyttävä vaikutus kestää kuusi vuotta ja kääntyy sen jälkeen jarruksi. Yhdysvaltain taloudessa menetetään sen vuoksi kymmenessä vuodessa 464 000 työpaikkaa.

Ja nyt tätä menoa on jatkunut 60 vuotta.

Syynä sotateollisuuden huonoon tuottavuuteen on se, että niihin käytettävät varat ovat poissa paremmin tuottavasta tuotannosta ja investoinneista. Chalmers Johnsonin mukaan viimeistään 1960-luvulta lähtien liian suuri osa amerikkalaisesta tieteestä ja tutkimuksesta suuntautui sotilassektorille. Kukaan ei voi tietää, mitä innovaatioita silloin jäi tekemättä, mutta juuri 1960-luvulla japanilaiset tuotteet alkoivat valloittaa maailmaa niin elektroniikka- kuin autotuotannossakin.

Tuhlauksen järjettömyydestä kertoo se, että 1940-luvulta vuoteen 1996 Yhdysvallat käytti ainakin 5,8 triljoonaa dollaria ydinaseiden kehittelyyn, testaukseen ja valmistukseen. Rahalla saatiin enimmillään 32 500 pommia, joille ei ole koskaan ollut mitään käyttöä eikä ole vieläkään.

Suurin luotottaja

johtaa maailmaa

Mitä olisi saatu aikaan, jos sama raha olisi käytetty koulutukseen, terveydenhoitoon, sosiaaliturvaan, ympäristönsuojeluun tai tuotannon modernisointiin?

Mutta kun ei käytetty, niin amerikkalainen imperiumi alkaa olla tiensä päässä, Chalmers Johnson toteaa.

Hän viittaa Harvardin yliopiston taloustieteen professoriin Benjamin Friedmaniin, jonka mukaan maailman suurin luotottaja on aina ollut maailman johtava maa myös poliittisesti ja kulttuurisesti. Yhdysvallat peri tämän roolin aikoinaan Britannialta.

Mutta enää Yhdysvallat ei ole johtava luotonantaja, vaan johtava velallinen.

Me siinä kuolemme (Hetket jotka jäivät 4)

(Kansan Uutisten Viikkolehti 8.2. 2008)

Mika Kaurismäki päivitti suomalaisen elokuvan nykyaikaan esikoispitkällään Arvottomat (1982). Mutta ehkä pisteet pitää antaa voittopuolisesti elokuvan kuolemattoman dialogin kirjoittaneelle Aki Kaurismäelle. Veljesten myöhempien vaiheiden valossa Arvottomat on enemmän Akin kuin persoonattoman Mikan näköinen elokuva.

Arvottomien dialogi on niin herkkua, että väitetään joidenkin uskalikkojen katsoneen elokuvan toistakymmentä kertaa ja opetelleen sen käytännössä ulkoa. Kuka voisi vastustaa tokaisua ”Aiot siis vaihtaa Tolstoin Dostojevskiin” kommenttina nuoren miehen suunnitelmaan muuttaa maalta kaupunkiin.

Yksi elokuvan kielellinenkin huippukohta nähdään heti elokuvan alussa, kun Manne (Matti Pellonpää) yhyttää entisen rakastettunsa Veeran (Pirkko Hämäläinen) kulkemassa aamuvarhaisella kadulla täysissä meikeissä.

Manne: Minne sinä olet matkalla kynnet lakattuina tähän aikaan aamusta?

Veera: Mistäs itse olet tulossa?

Manne: Erään tytön luota.

Veera: Sä et osaa vieläkään valehdella.

Manne: En siis oppinut sinulta mitään.

Veera: Kiitos paljon.

Manne: Voinko minä jotenkin auttaa.

Veera: Sä olet auttanut jo liikaakin.

Manne: Entä jos ajan sinut kotiini, tarjoan illallisen ja puhumme politiikasta?

Veera: Liian myöhäistä. Rakkaus on kuollut.

Manne: Olet oikeassa Vaikka ei rakkaus kuole, se vain jättää meidät. Me siinä kuolemme.

Veera: Niinhän sinä luulet.

Kemijärven kapina-Pikkaraisen varasuunnitelma: Gradu Erno Paasilinnasta

(Kansan Uutisten Viikkolehti 8.2. 2008)


KAI HIRVASNORO

Kemijärven kapinakenraalina Viikkolehden lukijoille tutuksi tullut Juha Pikkarainen täyttää huhtikuussa 55 vuotta. Hän on siis liian nuori eläkeputkeen, jos työt sellutehtaalla kaikesta huolimatta loppuvat.

Kaiken kapinoinnin keskellä Pikkarainen ei ole paljoa omaa tulevaisuuttaan ehtinyt miettiä, mutta yksi vaihtoehto olisi saattaa Tampereen yliopistossa 1970-luvulla kesken jääneet opinnot loppuun ja valmistua maisteriksi. Hänen pääaineensa oli kotimainen kirjallisuus.

Juha Pikkarainen aloitti opiskelun Tampereella vuonna 1973, mutta lähti syksyllä 1979 töihin Kemijärven sellutehtaalle, jota hänen isänsä oli rakentanut vuodesta 1964. Pikkarainen itsekin oli ollut kesätöissä tehtaalla vuodesta 1971 lähtien.

Juha Pikkarainen kertoo tehtaan vieneen lopulta voiton akateemisesta urasta, koska tulevaisuus näytti epävarmalta. Hänen todennäköisin ammattinsa olisi ollut suomen kielen opettaja, mutta kommunistille mahdollisuus saada virka kunnasta ei näyttänyt hääviltä. Kun perhettäkin jo oli, opinnot venyivät ja tehtaalla oli mukava porukka, niin sille tielle hän lähti ja jäi.

Tyttäriltä isälle
valmistumispaineita

Juha Pikkarainen arvelee, että valmistuminen yliopistosta olisi noin gradua vaille valmis. Painetta valmistumiseen hänelle ovat viime aikoina luoneet nyt jo aikuiset tyttäret, joista vanhin on tohtori, keskimmäinen sellu- ja ympäristötekniikkaa lukenut diplomi-insinööri ja nuorinkin opiskelee nyt Jyväskylässä metsäkemiaa.

Gradun hän tekisi Erno Paasilinnan kirjojen vastaanotosta. Aineiston hän keräsi ja mieheen itseensä tutustui opiskeluaikanaan.

Erno Paasilinnassa Juha Pikkaraiseen iski sanomisen taito.

– Hän osasi kirjoittaa esseistiikkaa, polemiikkia ja satiiria. Ja yhtenä harrastuksenahan Paasilinnalla olivat pohjoiset alueet. Ja hänhän on ollut pienen ihmisen puolella koko tuotannossaan.

Ensin Pikkarainen tutustui Paasilinnan teksteihin ja sitten Paasilinnaan itseensä.

– Soittelin kerran, että voitaisiinko tavata.

Yhteyttä pidettiin puhelimella, kirjeitse ja henkilökohtaisestikin tapaamalla. Pikkarainen asui silloin Tampereella ja Paasilinna Hämeenlinnassa.

– Erno Paasilinna oli hirveän mukava juttukaveri. Hänellä oli mahdottoman laaja-alaiset tiedot asioista, äärimmäisen älykäs ihminen. Meikäläinenkin on tällainen verbaalikko, että sitä tulee raatattua aika paljon, niin se oli äärimmäisen älyllistä keskustelua, että toinen heitti aina jotain ja siitä kehiteltiin...Varmaan molemmat sai siitä jotakin.

Ei opetettu, vaan
itseoppinut

Myös Paasilinnan tyyli ja tapa miellyttivät Pikkaraista.

– Hän ei kunnioittanut mitään, vaan uskalsi lähestyä mitä tahansa aihetta olivat ne sitten poliitikkoja, teollisuusjohtajia tai korkeasti oppineita. Hän pärjäsi omilla tiedoillaan, ja hänellähän ei ollut muuta kuin huonosti käyty kansakoulu ja Lapin kansankorkeakoulu. Paasilinna oli itseoppinut ja sillä hän vähän snobbailikin, että itseoppinut on ainut oppinut. Muut ovat opetettuja, Pikkarainen muistelee.

Kuudensadan
radio-ohjelman mies

Juha Pikkarainen on näitä työmyyriä, jotka ehtivät joka paikkaan. Työn, kunnallispolitiikan ja Massaliikkeen lisäksi hän on aktiivinen kirjallisuusmies, kansalaisopiston kirjallisuuspiirin vetäjä ja Ylen Lapin radion avustaja. Viidessätoista vuodessa hän on tehnyt noin 600 ohjelmaa omaan viikoittaisiin Kirjakammiinsa.

– Nyt on kieltämättä ollut vaikea ehtiä lukemaan. Ennen luin sellaista 200 kirjan vauhtia vuodessa ja on minulla nytkin yksi kirja matkassa. Kun paljon lukee, niin sitä ei lue yhtä soittoa yhtä kirjaa, vaan kymmenen kirjaa on kesken, Pikkarainen selittää ehtimistään.

Viime lauantaina hän esitteli Kirjakammissa Bo Carpelanin Uudet runot. Viisiminuuttisessa Pikkarainen luonnehti vuonna 1926 syntyneen Carpelanin runoissa välittyvän sellaisen tunnelman, että elämän kuohut ja isot asiat ovat takana ja pienistä asioista on nyt syytä iloita.

Lukemisen jälkeen minulle jäi seesteinen ja rauhallinen olo. Maailman asiat yksinkertaisesti asettuivat paikoilleen.

Juha Pikkaraisen Kirjakammia voi kuunnella muuallakin kuin Lapissa täältä:

http://lotta.yle.fi/rswebroi.nsf/sivut/kirjakammi

Pankkituen taustoista tihkuu uutta tietoa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 15.2. 2008)

Pankkikriisin todellinen hinta oli sata miljardia markkaa, väittää toimittaja Seppo Konttinen kirjassaan Salainen pankkituki. Virallinen hinta oli puolet vähemmän.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Eduskunta pani omalta osaltaan pisteen 1990-luvun raastavan pankkituen käsittelylle huhtikuussa 2000. Silloin palautekeskustelussa oli hallituksen selonteko pankkikriisin hoidosta.

Jälkikäteenkin arvioiden pankkikriisi hoidettiin syvän taloudellisen laman oloissa suhteellisen hyvin, jota tukevat myös aiheesta tehdyt tutkimukset, totesi talousvaliokunta yksimielisesti.

Pankkikriisin lopulliseksi hinnaksi arvioitiin 48 miljardia markkaa.

Selonteon eduskunnalle esitellyt ministeri Suvi-Anne Siimes totesi, ettei kriisiä olisi voitu hoitaa olennaisesti toisella tavalla. Rahoitusjärjestelmän turvaamisen takia pankkituelle ei ollut vaihtoehtoja ja kokonaistaloudellisesti kriisi hoidettiin kohtuullisen järkevästi.

Oikeudenkäynnit

kalliiksi valtiolle

Kahdeksan vuotta myöhemmin julkisuuteen on saatu uusia, aiemmin salaisia asiakirjoja 1990-luvun kriisivuosilta. Ne nostavat uudelleen esiin kysymyksen, miten kohtuullista se järki kriisin hoidossa oli.

Tammikuussa Timo-Erkki Heinon Ykkösdokumentti Lama ja oikeus kertoi 14 vuotta jatkuneiden säästöpankkioikeudenkäyntien lopputuloksen. Noin 300 säästöpankkien johtokuntien jäseneltä, useimmiten aivan tavallisilta pienyrittäjiltä ja viljelijöiltä, vaadittiin 425 miljoonan euron korvauksia hulvattoman luotonannon aiheuttamista vahingoista. Oikeudessa läpi menivät 21 miljoonan euron vaatimukset. Niistä perityksi on saatu 4,3 miljoonaa euroa.

Valtion kulut oikeudenkäynneistä olivat 23 miljoonaa, joten vahingonkorvausoikeudenkäynnit maksoivat veronmaksajille vielä kaiken muun pankkituen päälle 19 miljoonaa euroa.

Syntipukit

vastuuseen

Talouspolitiikan päättäjien edellisellä vuosikymmenellä tekemien virheiden takia Suomen bruttokansantuote aleni laman aikana 13 prosenttia ja työttömyysaste nousi 20 prosenttiin. Tuhannet yritykset ajautuivat konkurssiin eduskunnan annettua pankeille päätösvallan siitä, mitkä luokitellaan elinkelpoisiksi ja mitkä ei. Valtiosihteeri Pekka Tuomisto arvioi suuren osan konkursseista olleen tarpeettomia. Suomen Yrittäjien mukaan pankit ajoivat pari tuhatta yritystä tarpeettomasti konkurssiin. Niissä menetettiin 13 000 työpaikkaa.

Näistä virheistä vastuullisista tuli valtiomiehiä ja -naisia. Suurin osa on jo eläkkeellä, mutta Harri Holkerin hurlumhei-hallituksen valtiovarainministeri Erkki Liikanen neuvoo nykyisiä talouspolitiikan päättäjiä Suomen Pankin pääjohtajana ja kansliaministeri Ilkka Kanerva johtaa ulkoministerinä ja Etyj:n puheenjohtajana Eurooppaa.

Valtiomiesten sijaan pankkikriisin syntipukeiksi laitettiin nimenomaan säästöpankkien maallikkojohtajat, vaikka säästöpankkien osuus kriisissä ei lopulta ollut sen suurempi kuin muidenkaan pankkien. Säästöpankkien uhraamisella tuettiin kuitenkin pörssiomistettuja liikepankkeja, väittää toimittaja Seppo Konttinen kirjassaan Salainen pankkituki - Kuinka velallista kyykytettiin.

Konttisen kirja on ensimmäinen Tammen henkiin herättämässä maineikkaassa Huutomerkki-sarjassa, joka ilmestyi vuosina 1968-1983 tuottaen yhteensä 92 pamflettia.

Pelastetut pankit

nyt ulkomaalaisia

Seppo Konttinen luuli monien muiden tapaan, että pankkikriisin koko tarina oli jo tullut kerrotuksi.

Sitten hän sai käsiinsä aiemmin julkisuudelta piilossa pysyneitä asiakirjoja ja tuli täysin toiseen tulokseen. Kriisistä onkin vasta raaputettu pintaa.

Konttisen arvion mukaan pankkikriisin todellinen lasku oli noin kaksinkertainen verrattuna sen viralliseen hintaan, sata miljoonaa markkaa. Veronmaksajat maksoivat tämän hinnan nimenomaan suomalaisten liikepankkien pelastamiseksi, ja mikä on lopputulos? Ainoa jäljellä oleva suomalainen pankki on Osuuspankki. Liikepankit ovat ulkomaisissa käsissä.

Kriisin ”ainoa mahdollinen” hoitaminen johti tuhannet ihmiset käsittämättömiin velkoihin ja inhimillisiin katastrofeihin. Siksi kriisin ”lopullinen” selvittäminen olisi Konttisen mielestä tärkeää yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden takia. Mutta se jää tulevien pamflettien tehtäväksi, sillä suuri osa pankkikriisin asiakirjoista määrättiin salaisiksi 25 vuodeksi.

Oikeuslaitos joutui

manuaaliseen ohjaukseen

Erityisesti Seppo Konttista ihmetyttää erään tietyn asiakirjan salaaminen.

Hänen mukaansa tasavallan presidentti Mauno Koivisto ohjasi oikeuslaitosta tekemään ratkaisuja pankkien puolesta velallisten etua vastaan. Koivisto hermostui, kun vuonna 1992 Korkein oikeus määräsi Tampereen Aluesäästöpankin laskemaan kahden velallisensa korot aiemmalle tasolla ja maksamaan heille korvauksia. Pankki oli nostanut heidän korkojaan yksipuolisesti, mutta KKO katsoi, ettei pankeilla ole tähän oikeutta.

Presidentti Mauno Koivisto moitti Korkeimman oikeuden tulkintaa lehdistön kautta.

Mutta toukokuussa 1992 hän myös kutsui koolle joukon oikeusoppineita sanan kuulolle.

Olen kiinnittänyt huomiota pulmiin, joihin joudutaan, jos tuomioistuin ratkaisuissaan ei nojaudu ensi sijassa pankkilainsäädäntöön, vaan ottaa lähtökohdakseen yleiset yhteiskunta- ja sopimuspoliittiset lähtökohdat, Koivisto luonnehti tilaisuutta muistelmissaan.

Mitä seminaarissa puhuttiin, sitä emme saa tietää. Tasavallan presidentti Tarja Halonen on Koiviston pyynnöstä määrännyt asiakirjat salaisiksi.

Professori Heikki Ylikangas on myöhemmin kertonut, että tilaisuuden tarkoituksena oli painostaa oikeus presidentin arvovallalla tekemään Koivistolle mieleisiä ratkaisuja pankkien asiassa. Ja Koiviston kanta oli se, että pankeilla pitäisi olla yksipuolinen oikeus nostaa lainakorkoa.

Myöhempinä vuosina Korkein oikeus asettuikin tälle kannalle.

Säästöpankkien lahtaus

tulonsiirto pörssiväelle

Seppo Konttisen Salainen pankkituki -kirja väittää, että säästöpankkien pilkkominen lokakuussa 1993 oli Suomen taloushistorian suurin omaisuuksien uusjako. Kyseessä oli myös mittava piilopankkituki. SYP, KOP, Postipankki ja OP-ryhmä saivat yhteensä 5,6 miljardilla markalla kukin 12 miljardia markkaa säästöpankkien talletuksia.

Suomen Säästöpankin kannattamattomat luotot samoin kuin pilkkojapankkien omat ongelmaluotot lakaistiin veronmaksajien kontolle roskapankki Arsenaliin.

Arsenaliin kertyneet 12 miljardin markan saatavat valtio myi norjalais-tanskalaiselle perintäyhtiölle 600 miljoonalla markalla loppuvuonna 1999.

Seppo Konttinen syyttää kaupan olleen selvästi alihintainen. Valtion puolesta kauppakirjan allekirjoitti ministeri Suvi-Anne Siimes.

Siimes vastasi moitteisiin liian alhaisesta kauppahinnasta jo eduskunnan selontekokeskustelussa huhtikuussa 2000. Hänen mukaansa siinä ajateltiin velallisten etua.

”Mielestäni se etu, mikä tässä ikään kuin velkojen nimellis- ja markkamäärään nähden pienehkössä myyntihinnassa velallisten näkökulmasta on, on tietysti juuri se, että perintää ei tarvitse mielettömän ahkerasti edes harrastaa, kun jo ostaja voi saada omansa pois. Eli mitä korkeampaa hintaa olisi yritetty saada, sitä ankarampia perintätoimia ostajakin olisi todennäköisesti tarvinnut voidakseen hoitaa perintäpuolen kannattavasti.”

Huonoin pankki

välttyi kanteelta

Suomen Säästöpankki aloitti syyskuussa 1992. Se eli noin 13 kuukautta.

Vuosia myöhemmin Valtiontalouden tarkastusviraston raportista ilmeni, mitä kaikkea neljä pankkia sai 5,6 miljardilla markalla: Suomen Säästöpankissa oli normaaleja rahaa tuottavia luottoja 55 miljardia markkaa ja kahden miljoonan asiakkaan talletuksina 47,4 miljardia markkaa. Rahaksi muutettavia saatavia sen taseessa oli lisäksi 7 miljardia markkaa. Järjestämättömiä luottoja pankilla oli 12 miljardia markkaa.

Säästöpankeista 75 prosenttia oli hyvässä kunnossa. Vararikon partaalla oli 12 pankkia, joista eniten Helsingin Suomalainen säästöpankki.

Juuri HSSP:tä vastaan kanteita ei kuitenkaan nostettu. Näin pankkikriisin hallinnoimisesta vastannut Valtion vakuusrahaston johtokunta päätti 20. joulukuuta 1993. Vakuusrahaston johtokunnan jäsen Pentti Talonen oli myös HSSP:n hallituksen jäsen, mutta se ei tietenkään vaikuttanut asiaan, vastasi Vakuusrahaston silloinen johtokunnan puheenjohtaja Pekka Laajanen Timo Erkki Heinon dokumentissa.

Hyvä veli

Voutilainen

Miksi juuri Suomen Säästöpankki joutui koko pankkikriisin syntipukiksi ja muiden pankkien saaliiksi?

Timo Erkki Heinon dokumentista ilmeni, että tällä tavalla pelastettiin liikepankkien osakkeenomistajien rahat.

SSP:n omistivat valtio ja säästöpankkisäätiöt eli ei kukaan yksityinen.

Toinen vaihtoehto olisi ollut suututtaa liikepankkien osakkeenomistajat eli puoli miljoonaa äänestäjää. KOP:n pääjohtaja Pertti Voutilainen muistutti näistä tosiasioista Hyvä veli -kirjeessä pääministeri Esko Ahoa ja valtiovarainministeri Iiro Viinasta loppiaisena 1993.

Jorma Kalela: Politiikka on poistettu politiikasta

(Kansan Uutisten Viikkolehti 8.2. 2008)

KAI HIRVASNORO


Poliittisen historian emeritusprofessori Jorma Kalela sanoo maailman muuttuneen perustavalla tavalla 1980-luvun jälkeen. Muutos on niin suuri, ettei se ole vain vasemmiston, vaan koko poliittisen järjestelmän päänsärky.


Miten siihen on yritetty vastata?


Matti Vanhasen ensimmäinen hallitus perusti kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman.


Vanhasen kummankin hallituksen ohjelmat tutkinut Jorma Kalela pitää sitä aikamoisena kummajaisena ja osoituksena siitä, ettei edustuksellinen demokratia toimi.


– Yksinkertaistettuna ohjelman idea oli siinä, että kansalaisia pitää muistuttaa heidän kansalaisvelvollisuudestaan eli äänestämisestä. Mutta jos määräajoin äänestämässä käyminen on ainoa tapa, jolla voi kuvitella vaikuttavansa, niin ei se kovin ihmeellistä ole, etteivät ihmiset ole järin kiinnostuneita politiikasta, Kalela sanoo.


Ristiriidat
maton alle


Kalela on huomannut johtavien poliitikkojen sulkeneen keskustelun ulkopuolelle kokonaan sen mahdollisuuden, ettei kansalaisilla edes ole väyliä vaikuttaa politiikan sisältöihin. Heille tärkeät asiat eivät myöskään näytä kiinnostavan poliitikkoja.


Itse asiassa kansalaisille on jätetty vain valinta poliitikkojen valmiiksi suunnittelemista ratkaisuvaihtoehdoista. Puolueiden harjoittamaa politiikkaa he pääsevät arvioimaan vasta jälkikäteen.


Jorma Kalelan mukaan tässä tullaan suomalaisen demokratian ongelman ytimeen. Politiikan perusluonne kiistanalaisten ongelmien ratkaisemisena unohdetaan mielellään. Yhteiskunnan eri ryhmien etujen vastakkaisuus pyritään pikemminkin peittämään.


Kalelan mielestä Vanhasen edellisen hallituksen politiikkaohjelma ei tarjonnut kansalaisille mitään sellaista, minkä voisi rinnastaa sadan vuoden takaiseen eduskuntauudistukseen. Silloin ihmiset saivat todellisia vaikutusmahdollisuuksia.


– Kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma tarjosi sitä samaa, jonka kanssa on eletty jo sata vuotta. Ei siinä ollut mitään uutta.


– Sata vuotta sitten rahvas sai itselleen merkittävän asian, punaisen viivan. Se oli kiinni heidän arjessaan. Kenen arjessa äänestäminen on tänään iso asia? Politiikattomuuden keskeisenä piirteenä hallitusohjelmista puuttuu sataprosenttisesti ajatus siitä, että ihmisten omalla kokemuksella omasta tilanteestaan olisi jotain merkitystä.


– Tehdään kaikkia hyviä asioita, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, miltä ihmisistä tuntuu. Mikään ei muutu poliittisessa järjestelmässämme niin kauan kuin politiikka perustuu siihen, että ihmiset ovat väärässä.


Parhaillaan tämä asenne konkretisoituu tapaus Stora Ensossa.


Kilpailukyky
kuin käenpoika


Jorma Kalela on tarkastellut Vanhasen kahden hallitusohjelman suhtautumista työhön ja työttömyyteen. Kumpikin ohjelma tunnistaa huonosti jos ollenkaan perinteisen palkkatyön hallitsevan aseman murentumisen. Ohjelmissa on asetettu lukumääräiset tavoitteet uusien työpaikkojen syntymiselle, mutta ei laadullisia. Hallitusten puolesta uudet työpaikat voivat olla kokoaikaisia, määrä-aikaisia tai osa-aikaisia tai perustua vuokratyösuhteeseen tai provisiopalkkaan.


Hallitusohjelmat on kirjoitettu managerikielellä. Niitä hallitsee maan johtaminen siten, että kansainvälinen kilpailukyky turvataan. Samaa ajattelutapaa toteuttavat puolueet politiikasta puhuessaan.

Jorma Kalela huomauttaa kansainvälisen kilpailukyvyn tarkoittaneen vielä 1970-luvulla yhtä taloudellisen kasvun edellytystä. Nyt talouskasvun entisestä osatekijästä on tullut koko yhteiskuntakehitystä määräävä tekijä.


– Tässä menossa on luonnollista, ettei puolueilla ole niitä toisistaan erottavia päämääriä. Yhtä luonnollista on, ettei kansalaisilla ole motivaatiota osallistua politiikkaan, koska se on pelkkää hallinnointia.


Kansanedustajalla
valtaa kerran vaalikaudessa


Jorma Kalela väittää, että yksittäisellä kansanedustajallakin valtaa on vain kerran neljässä vuodessa silloin, kun uuden hallituksen ohjelmaa kirjoitetaan. Oppositiosta ei voi vaikuttaa mihinkään.


Hän kannattaakin ajatusta, että toistuvan ja toisarvoisen presidentin valtaoikeuksia koskevan keskustelun sijasta joskus keskusteltaisiin kansanedustajien ja eduskunnan valtaoikeuksista.


Tai nykyään edes riviministerien oikeuksista. Hallituksen sisimmäistä rinkiä lukuunottamatta ministeritkin ovat enemmän oman sektorinsa hallintopäälliköitä kuin poliittisia vaikuttajia. Näin ovat jotkut poliitikot Kalelalle kuvailleet vallitsevaa tilannetta.


Poliitikoista suurin osa toimii Kalelan mielestä sillä logiikalla, että nyt on pakko hoitaa päälle kaatuvat asiat eikä ole aikaa paneutua vaikeisiin päämääriä ja arvovalintoja koskeviin kysymyksiin. Varsinkaan, kun ei ole takeita, että poliittisten tavoitteiden pohtiminen tuottaisi mitään tulosta.


Vasemmistolta
täsmäesityksiä


Jorma Kalela ei suostu uskomaan, että maailman kehitys pakottaa vain reagoimaan eikä mitään muuta olekaan tehtävissä. Hän ei mielellään käytä sanaa globalisaatio, koska siitä puhuminen on kovin usein vain tekosyy, johon vedotaan kun ei tiedetä, mitä pitäisi tehdä.


Toinen ongelmallinen sana on hänen mielestään kokonaisvaltainen. Siitä on tullut väline, jolla kierretään epäkohtien korjaamista. Väitetään, että asia voidaan ratkaista vain isommissa puitteissa. Toki kokonaisvaltaista näkemystä yhteiskunnasta tarvitaan, mutta yksittäisiä epäkohtia ei pidä jättää korjaamatta vaikeiden asioiden takia, hän sanoo.


Kalela esittääkin, että kokonaisvaltaisten ratkaisujen sijaan vasemmistopuolueet tekisivät yhdessä täsmällisiä ratkaisuehdotuksia vaikkapa määräaikaisten työsuhteiden pahimpien epäkohtien korjaamiseksi. Hän on sillä tavalla vanhanaikainen vasemmistolainen, että näkee edelleen vasemmistopuolueiden yhteistyölle mahdollisuuksia.


– Suomessa on paljon työssä käyviä köyhiä, joiden heikko asema johtuu epätyydyttävistä työsuhteista. Pitäisi vain kylmästi ottaa se riski, että korjataan heidän asemaansa ajattelematta asiaa kokonaisvaltaisesti.


Jorma Kalela myöntää, että kilpailukyvyn varmistamiseen pyrkivän politiikan kannalta politiikattomuus politiikassa ja asioiden hallinnollistaminen ovat ideaali ratkaisu.


– Kaikki sujuu määrätietoisesti ja johdonmukaisesti. Mutta demokratian kannalta on aika ongelmallista, kun kansalaisia tosiasiallisesti tarvitaan vain oikeuttamaan nykyinen poliittinen järjestelmä äänestämällä.


– Poliitikoilla on syytä itsekritiikkiin. Johtuvatko edustuksellisen demokratiamme ongelmat todella edustettavista? Onko kansalaisten vähäinen poliittinen aktiivisuus syy vain seuraus?

Emeritusprofessori Jorma Kalelan haastattelu: Miksi vasemmisto on neuvoton?

(Kansan Uutisten Viikkolehti 8.2. 2008)

Hyvinvointivaltion kultakauden päättyminen pisti vasemmiston uuden tilanteen eteen eikä se ole siitä toipunut vieläkään. Emeritusprofessori Jorma Kalelan mukaan vasemmalla ei haluta myöntää yhteiskunnan perusteellista muuttumista, joka on pannut elämisen ehdot uusiksi. Tosiasioiden kieltäminen on neuvottomuuden syy.

KAI HIRVASNORO

SDP:n vapaajäsen, poliittisen historian emeritusprofessori Jorma Kalela (67) arvosteli kirpeästi omiaan eräässä seminaarissa tammikuun lopulla. Hän torui varsinkin ennen 1960-lukua syntyneitä demareita takertumisesta menneeseen maailmaan ja sen myötä kuvitelmaan, että elämisen ehdot ovat kilpailukyky-Suomessa samat kuin vielä 1980-luvulla.

Nuorempia sosialidemokraatteja ei puolestaan näy missään, Kalela harmitteli.

SDP:n vasemmalla puolella on turha hekotella professorin sivallukselle. Ongelma kun ei Kalelan mukaan koske yksin SDP:tä, vaan koko vasemmistoa ja oikeastaan vielä laajemmin koko poliittista kenttää laidasta laitaan.

Kolme vuotta eläkkeellä ollut Jorma Kalela on pohtinut syviä syntyjä eduskunnan satavuotiskirjasarjan viimeiseen osaan. Siinä hän kirjoittaa politiikattomuudesta hallitusten politiikkana.

Kalela on tutkinut perusteellisesti Matti Vanhasen kahden hallituksen ohjelmat. Juuri niiden perusteella hän näkee suurta neuvottomuutta kautta koko puoluekentän.

Ei-tyypillisinä pidettyjen työsuhteiden yleistymisen merkitystä ei haluta myöntää.

Hyvinvointivaltion järjestelmät eivät voi enää perustua siihen, että kokoaikainen ja pysyvä yhden alan palkkatyö on ainoa normaali toimeentulon hankkimisen tapa.

Poliittisen johdon päiväjärjestyksen arvot ja kansalaisen arjen ongelmat ovat 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kuin eri planeetoilta. Hallituksille riittää työpaikkojen määrän lisääminen, sen sijaan niiden laatu ja ansioiden riittävyys ovat toissijaisia asioita, erityisesti työssä tapahtuneita muutoksia tutkinut Kalela toteaa.

Tutkija huomasi
olevansa elitisti

Jorma Kalela itse joutui ajattelemaan totutut asiat kokonaan uusiksi runsaat kaksikymmentä vuotta sitten. Hän oli opettanut viisitoista vuotta historiaa yliopistossa kunnes meni vuonna 1979 Paperiliittoon töihin kirjoittamaan liiton historiaa. Työn alkuvaiheessa hän joutui myöntämään itselleen, että ammattitutkijoiden käsitys historiasta on elitistinen. Kalela pohti, puhutteleeko tavanomainen historiateos tehtaiden miehiä ja naisia. Tulema oli, että tuskin.

Tämän myöntämisestä virisi aivan uudenlainen lähestymistapa paperityöläisten historiaan.

Jorma Kalela organisoi kentän miehet ja naiset tutkimaan itse omaa historiaansa. Eri puolille maata syntyi kymmeniä paperityöläisten tutkivia opintokerhoja. Hanke synnytti historiateoksen, jossa työläisten oma ääni pääsi kerrankin kuuluviin.

Samanlaista uudelleen ajattelua tarvitaan myös nyt, mutta paljon isommassa mittakaavassa, sanoo Kalela.

"Maailma on
edelleen kaunis"

Jorma Kalelan apeiden ajatusten takana ovat myönteiset kokemukset SDP:n ja Vasemmistoliiton sivistysjärjestöjen toiminnasta. Niissä paitsi oivalletaan, että maailma on muuttunut, myös katsotaan tulevaisuuteen.

Mutta jos samasta asiasta puhuu puolueen piirissä, niin syytetään liioittelusta ja mustamaalauksesta.

- Ei haluta keskustella. Takerrutaan siihen, että vielä 1980-luvulla valtaosa suomalaisista sai toimeentulonsa pysyvistä kokoaikaisista yhden ammatin duuneista. Jos sanoo, että tällaisissa työsuhteissa elantonsa hankkivien osuus on jo pitkään supistunut ja että niihin liittyneestä vakaudesta ei paljoa ole jäljellä, niin syytetään, että olet myynyt kaiken. Pistetään pää pensaaseen ja huudetaan, että maailma on edelleen kaunis, Kalela kuvailee kokemuksiaan parin viime vuoden keskustelutilaisuuksista.

Historia ei ollutkaan
meidän puolellamme

Jorma Kalela pitää liian helppona tulkintana sitä, että tilanteesta selvittäisiin kriittisellä keskustelulla SDP:n kahdentoista vuoden hallitusjaksosta.

Sitäkin toki tarvitaan. Mutta itse ongelma on paljon syvemmällä. Maailma on muuttunut. Ja juuri sen takia vähintään koko vasemmisto on nyt eksyksissä.

- Kyse on hyvin perustavanlaatuisista asioista, Kalela sanoo.

- Koko vasemmisto, 1800-luvulla siihen kuuluivat liberaalitkin, ajatteli historian olevan jatkuvaa edistystä. Minäkin ajattelin vielä 1960-1970 -luvuilla, että historia on meidän puolellamme ja kulkee lopulta oikeaan suuntaan. Eikö työväenliikkeessä yleensäkin ajateltu laulun sanoin, ettei "historiaa voi taaksepäin tuupata?"

- Mutta se ei valitettavasti pitänytkään paikkaansa.

- Näin syvällä olevan muutoksen myöntäminen on aika vaikeaa ja paljon vaadittu ihmiseltä. Itseltänikin se vei aikaa.

Mutta nyt Jorma Kalela myöntää maailman olevan aivan toinen kuin hyvinvointivaltion kultakaudella, joka vallitsi vielä 1980-luvulla. Viimeksi kuluneiden 15-20 vuoden aikana niin moni asia on mennyt niin täysin uusiksi, että asiat on pakko arvioida uudelleen.

- Maailman muuttumisen myöntäminen on vielä piece of cake, hän muistuttaa.

- Sitten pitäisi vielä löytää kokonaan uudet ratkaisumallit, että mitä tässä pitää nyt tehdä.

- Tämä on se asia, jonka itse opin Paperiliitossa.

SDP:n heräämisestä
ei juuri merkkejä

Tässä jutussa ei ole tarkoitus erikseen mollata sosialidemokraattista puoluetta, koska Jorma Kalelakin korostaa moneen kertaan, etteivät eksyksissä ole yksin demarit.

Mutta kun juuri SDP valmistautuu ensi kesän puoluekokoukseen ja puhuu uudistumisesta, niin pakko on kysyä erikseen, onko Jorma Kalela havainnut puolueensa lukevan oikein ajan merkkejä.

- Mikään ei viittaa, että siellä olisi yhtään kelattu tätä, Kalela vastaa.

- Jäsenten vaikutusmahdollisuuksien lisääminen on tietysti tärkeätä, mutta se ei voi olla ratkaisun avain. Tarvittaisiin puuttumista niihin asioihin, joita ihmiset pitävät epäkohtina, sisällöllisiä tavoitteita.

SDP:n sisäinen keskustelu on Kalelan mielestä masentavaa.

Menneen haikailun tekee ymmärrettäväksi se, että 1980-luvulla huipentunut hyvinvointivaltion kultakausi oli monella tapaa edistyksen huippu Suomessakin. Aikalaiset eivät tietenkään mieltäneet elävänsä historian parasta aikaa, vaan kyse on jälkiviisaudesta ja aivan toisenlaisen aikakauden vertautumisesta nykyiseen.

Mutta kun katsoo professori Matti Tuomalan pylväsesitystä viime vuoden lopulla ilmestyneessä Työväen Sivistysliiton julkaisemassa kirjassa Talouskasvun hedelmät, niin aika on todella toinen. Hyvinvointivaltion kultakaudella vuosina 1966-1990 eniten kasvoivat pienituloisimpien käytettävissä olevat tulot ja vähiten suurituloisimpien. Kilpailukyky-Suomessa 1990-2004 suhteet kääntyivät täsmälleen päinvastoin.

Vanhat tottumukset
sopeuttivat vasemmiston

Mutta miksi molemmat vasemmistopuolueet mukautuivat 1990-luvulla uuteen markkinavetoiseen politiikkaan?

Helppoa vastausta ei tähänkään kysymykseen ole, Kalela sanoo. Hän muistuttaa, että vuonna 1995 Paavo Lipposen hallituksen aloittaessa käynnissä oli jo voimakas nousukausi.

- Silloin ajateltiin vanhaan tapaan, että kun taloudella menee hyvin, niin kyllä se jollain aikavälillä poikii muuallekin. Oli perusluottamus kasvuun, jonka myötä ongelmat korjautuvat.

- Toinen asia on se, ettei hyvinvointivaltiossa tapahtunut mitään dramaattista käännettä. Suhteellisen pian 1990-luvun jälkipuoliskolla selvisi, että sen perusrakenteet säilyivät laman yli. Mikään ei näyttänyt muuttuneen, vaan leikkaukset olivat pieniä ja niitä voitiin jopa puolustella erilaisilla taloudellisilla argumenteilla.

Vasta jälkeenpäin tutkijat ovat osoittaneet, että uudenlainen yhteiskuntapolitiikka pohjustettiin jo 1980-luvulla toteuttamalla pieniä, pelkästään hallinnollisilta näyttäneitä ratkaisuja. Sama toimintamalli pätee tänäänkin. Noiden pienten toimenpiteiden yhteisvaikutus oli kaikkien nähtävillä sitten 1990-luvun laman aikana. Sen jälkeen yhteiskunta on muuttunut muun muassa tuloerojen kasvun suuntaan.

Jorma Kalela sanoo, että tutkijoilla riittää paljon selvittämistä siinä, mitkä tekijät ja miten muuttivat hyvinvointivaltion.

Tästä huolimatta on jo nyt selvää, että vasemmistolla on itsetutkiskelun paikka: Miksi yhteiskuntapolitiikan suunnan annettiin muuttua? Miksi molemmille vasemmistopuolueille riitti räikeimpien oikeistolaisten muutosesitysten torjuminen? Onko vasemmistolla ollut omia tavoitteita?

- Kysymyksiä riittää sellaisessa Suomessa, jossa verotuksen tason laskeminen ja valtion talouteen puuttumisen supistaminen ovat yhteiskuntapolitiikan itsestään selviä lähtökohtia. Ja jossa vasemmisto sopeutuu tuloerojen kasvamiseen, koska pitää sitä väistämättömänä.

Joten eikö vasemmistolaiselle politiikalle ole tilaa?

Jorma Kalelan mielestä on, vaikka hänellä ei valmiita reseptejä olekaan.

Siksi:

- Kunhan riittävän monet myöntävät, että vanhat eväät on syöty ja että tarvitaan uusia, kyllä reseptitkin porukalla löydetään. Kunhan vain useammat olisivat valmiit myöntämään tämän.

Hän metsästää, eläimiä toivottavasti (Hetket jotka jäivät 3)

(Kansan Uutisten Viikkolehti 1.2. 2008)

Monien huippukomedioiden tähti Cary Grant joutuu hajamielisenä professorina elämänsä pyöritykseen Howard Hawksin timanttisessa klassikossa Hätä ei lue lakia (1938). Grantin esittämä professori David Huxley haluaisi vain keskittyä dinosauruksen luurangon kokoamiseen, mutta hääräillessään tuhoa ympärilleen levittävällä Susan Vancella (Katharine Hepburn) on ihan muuta mielessään.

Jo kaksikon ensitapaaminen golfkerhon parkkipaikalla on ikimuistoinen. Sinun golfpallosi, sinun autosi? Onko tässä maailmassa mitään mikään ei kuuluisi sinulle? kysyy vahingossa Davidin auton ottanut Susan. On, luojan kiitos. Sinä, David vastaa.

Vähänpä tohtori David Huxley tietää tulevasta kohtalostaan, josta Susan Vance kertookin ensin tädilleen Elisabeth Randomille (May Robson).

Täti: Kuka tämä David on?

Susan: Hän on Markin ystävä.

Täti: Siinäkö kaikki, mitä tiedät hänestä?

Susan: Ei, tiedän, että menen hänen kanssaan naimisiin. Hän ei sitä tiedä, mutta minä tiedän.

Täti: Vain niin. Jos luulet naivasi hänet minun rahoillani, niin erehdyt. En halua enempää hulluja tähän perheeseen, minulla on heitä jo tarpeeksi. Milloin aiot naida hänet? Mikä hänen nimensä on?

Susan hajamielisesti: Luu (Bone.)

Täti: Bones?

Susan: Yksi luu.

Täti: Sama se minulle, yksi vai kaksi luuta. Se on typerä nimi. Mitä hän tekee?

Susan: Hän metsästää.

Täti: Metsästää? Mitä?

Susan: Eläimiä. Toivottavasti.

Vaikea tätä on ymmärtää, mutta omana aikanaan Hätä ei lue lakia oli kaikkea muuta kuin menestys. Kaupallisesti elokuva floppasi jopa niin pahasti, että RKO-yhtiö erotti ohjaaja Howard Hawksin seuraavasta sovitusta tuotannosta.

Herra ja vasalli vaihtavat paikkaa maaliskuussa Venäjällä

(Kansan Uutisten Viikkolehti 1.2. 2008)

Suomalaiset Venäjän tuntijat suhtautuvat ristiriitaisesti kevään vallanvaihtoon Venäjällä. Veteraanidiplomaatti Antti Karppinen kyselee, miten yhteen johtajaan tottunut Venäjän kansa tulee toimeen kahden tsaarin kanssa. Putinin Venäjän historian kirjoittanut dosentti Arto Luukkanen odottaa parivaljakko Putin-Medvedeville pitää ikää, koska vakauden jatkuminen on valtapiirien etu.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Ehdokas toisensa jälkeen poistuu näyttämöltä muutenkin jo valmiiksi pedatuissa Venäjän presidentinvaaleissa. Maaliskuussa presidentti Vladimir Putinin paikalle nousee hänen epävirallinen varamiehensä, ensimmäinen varapääministeri Dimitri Medvedev, ja Putin itse ottaa Medvedevin pyynnöstä pääministerin paikan.

Mutta onnistuuko sisäsiisti vallanvaihdos? Tätä pohtivat suomalaiset Venäjä-asiantuntijat dosentti Arto Luukkasen uuden kirjan, Projekti Putin, julkistamistilaisuudessa.

Ulkopoliittisen instituutin tutkija, parhaillaan Venäjän liikennepolitiikasta väitöskirjaa viimeistelevä Katri Pynnönniemi huomautti ulkopuolisen analyysin vaikeudesta. Ulkomailta käsin seurataan etupäässä Kremlin ja Gazpromin kaltaisten talousjättien politiikkaa ja toimia, mutta samaan aikaan Venäjällä varsinkin pieni- ja keskisuuri bisnes on löytänyt enemmänkin läntisiä toimintatapoja.

Pynnönniemi asui viimeksi kuluneet kolme kuukautta Moskovassa. Sikäläiset tutkijat ovat hänen mukaansa huolissaan poliittisen eliitin ja bisneseliitin dialogin puutteesta ja kommunikaatio-ongelmista. Nyt kehitystä jarruttaa vielä epävarmuus Medvedev-Putin -kaksikon tulevaisuudesta. Venäläisessä keskustelussa ei hänen mukaansa ennusteta järjestelylle pitkää ikää.

Vasallin ja herran

suhde turvallinen

Arto Luukkanen oli toista mieltä.Hänen mukaansa Venäjää hallitsevat uusrikkaiden ympärille syntyneet klaanit. Niiden valtataistelun tuoksinassa yhteisen isänmaan etu on jäänyt taka-alalle.

– Olen siinä mielessä luottavainen tämän kaksikon yhteistyöhön, että tässä on keskiaikainen vasallin ja herran hyvin henkilökohtainen suhde, jossa Medvedev on ollut junioripartneri. Luulen, ettei tämä ihan hevillä purkaudu.

Sekurokratiaa pitää Luukkasen mielestä yhdessä se, että eri valtaryhmittymillä on runsaasti omistamisen ja valta-asemien kautta hankittuja yhteisiä intressejä.

– Niistä luopuminen olisi hyvin ongelmallista paitsi heille itselleen, myös koko maalle. Ja näin he varmasti perustelevat sen myös itselleen, Arto Luukkanen pohti.

Sopeutuuko kansa

kahteen tsaariin?

Pitkään Neuvostoliitossa diplomaattina työskennellyt ulkoasiainneuvos Antti Karppinen pohti Venäjän kansan tottuneen siihen, että aina on ollut yksi tsaari ja yksi pääsihteeri. Ja niiden jälkeen vaaleissa kansan tehtävä oli osoittaa sataprosenttinen tuki Vladimir Putinille.

– Miten Venäjän kansa voi suhtautua siihen, että on kaksi tsaaria? Miten elämä järjestyy silloin, jos silovikit ovat Medvedevin komennossa ja Putin hoitaisi pääministerinä lähinnä konttorinjohtajan tehtäviä? Karppinen pohti.

Vallan kahtiajako on hänen mukaansa sumentunut siksi, että Venäjällä on voimassa ainoastaan yksi järjestelmä ja se on nomenklatuura.

– Tämä nomenklatuura istuu sen kansan omaisuuden päällä, joka siltä on ryöstetty, ja se ei halua luopua omaisuudestaan. Putin kokee olevansa tasoittava tekijä Kremlin eri klaanien välillä, Antti Karppinen luonnehti.

– Spekulaatio jatkuu, mutta poliittiset kestolotot Putinin hallinnon aikana ovat monesti joutuneet häpeään. On tullut yllättäviä ratkaisuja ja niiden perässä on juostu tekemään analyysejä pää kolmantena jalkana, Venäjän ennustamisen vaikeudesta muistutti puolestaan Arto Luukkanen.

Luukkasen mukaan Putinilla ei ole mitään takeita siitä, etteikö erittäin vahvoilla valtaoikeuksilla varustettu uusi presidentti Medvedev mieti suhdetta jossain vaiheessa uusiksi.

”Vapautta enemmän

kuin koskaan”

Arto Luukkasen Projekti Putin täydentää hänen edelliset Venäjän historiaa käsittelevät teoksensa. Nyt valmistunut trilogia kertoo Venäjästä ja Neuvostoliitosta vuodesta 862 tähän päivään.

Kirjan julkistamistilaisuudessa ulkoasiainneuvos Antti Karppinen arvioi Venäjän nykytilannetta huomattavan myönteisin sanakääntein. Hänen mukaansa ihmiset eivät ole Venäjällä olleet koskaan niin vapaita kuin nyt. Jos haluaa huolehtia vain omista asioistaan, sen voi hyvin pitkälle tehdä omalla vastuulla ja omilla riskeillä.

Karppinen painotti, että Venäjälle on nyt kasvanut sellainen sukupolvi, joka tietää maailmasta enemmän kuin mikään aikaisempi. Mahdollisuudet tutustua maailmaan ovat ennennäkemättömät, ja siitä tehdään hänen mukaansa sekä tieteellisiä että psykologisia johtopäätöksiä. Hän odottaa Venäjälle uudenlaista järjestäytymistä, joka kohdistuu sekä aineellisen että aatteellisen omaisuuden suojeluun.

– Silloin järjestyy itsestään alhaalta ylös – mikä olisi Venäjän oloissa täysin yllättävä suuntaus – tietynlainen aatteellinen vallankumous. Yhteiskunta rupeaa järjestäytymään intressiryhmien mukaisesti. Vähitellen toteutuu se, mihin Putin pyrkii. Tehokas, epäbyrokraattinen koneisto rupeaa toimimaan yhä enemmän sovittujen sääntöjen mukaisesti, kansalaisten hyväksi. Alamaisista tulee vähitellen kansalaisia.

Ollako vai

eikö olla?

Arto Luukkanen itse samoin kuin Ulkopoliittisen instituutin tutkija Katri Pynnönniemi eivät olleet yhtä vakuuttuneita uudistusten etenemisestä. Pynnönniemi huomautti, että tavoitteet linjattiin varsinkin Putinin ensimmäisellä presidenttikaudella ja nyt on tullut niiden toteuttamisen aika. Mutta uhkana onkin vesitetty kompromissi.

Arto Luukkanen kirjoittaa kirjassaan Vladimir Putinista traagisena Hamlet-hahmona. Hänen mukaansa Venäjä samaan aikaan imitoi demokratiaa ja suuntaa kohti neuvostojärjestelmän palauttamista johonkin mittaan.

Putin nousi turvallisuuspoliisin miehenä valtaan estämään neuvostoaikana syntyneen imperiumin hajoamisen. Luukkasen sanoin kakkosketjun pelaaja joutui historian yllättävän käänteen vuoksi superliigaan ilman koulutusta tehtävään. Hän on joutunut tasapainottelemaan uudistajien ja sekurokratian vaatimusten välillä. Tässä kilpailutilanteessa sekurokratia vei voiton.

”Uudistajien ja teknokraattien vaatimien reformien käynnistämistä on hillinnyt neuvostomenneisyyden mentaliteetti ja turvallisuushakuinen politiikanteko. Valtion vahvistaminen ja federaation yhtenäisyyden varjeleminen on kahlinnut Kremliä samalla kun se on lisännyt näennäisesti sen valtaa”. Luukkanen kirjoittaa.

Uudistukset jäihin

viisi vuotta sitten

”Ollako vai eikö olla” -valinnassa Putin on Luukkasen mukaan ollut yhtä aikaa demokraatti, uudistaja, tsekisti ja vallankeskittäjä. Luukkanen kehuu Putinin menestyneen onnistuneesti tässä tasapainottelussaan. Venäjän historian pitkässä juoksussa hänet tullaan muistamaan menestyksellisenä johtajana.

Arto Luukkasen mukaan lännessä vallitsee osin harhakäsitys siitä, että Putin on vahva johtaja. Kun menneisyys on lyönyt kasvoille, niin tavallaan häneltä aika näyttää kuitenkin loppuvan kesken.

Vuodet 2000–2003 olivat Putinin Venäjän uudistusten aikaa, mutta monista syistä se jäi siihen. Ukrainan ja Georgian värivallankumoukset sekä terrori-iskut nostivat turvallisuusnäkökohdat etusijalle.

– Näistä saa aina hyvän syyn valvonnan kiristämiseen, Luukkanen sanoi.

Toiseksi hänen mukaansa suuri öljytulojen virta tuhosi motivaation ajaa uudistuksia.

Monen sortin kähmijöitä

(Kansan Uutisten Viikkolehti 1.2. 2008)

Mihin asti poliittisessa elämässä vielä ylletäänkään?

Eduskunta on ollut seitsemättä viikkoa tauolla, mutta silti eduskunnan ympärillä kuohuu ja pärskyy. Lihaa syövien myöhäiskeski-ikäisten murteella puhuvien maakunnan heteromiesten "huumori" ei oikein auennut kettufarmiksikin kutsutussa talossa työskenteleville nuorille naisille. Osa ketuista taisi luulla saapuneensa kanatarhaan.

Kun kansanedustajat saavat tällaisen kohun aikaan poissa ollessaankin, niin mitä on odotettavissa ensi viikolla ja siitä eteenpäin, kun he palaavat työpaikalleen? No ainakin kohu tulossa olevista palkankorotuksista.

Miksi eduskunnasta kuuluu nykyisin vain ikäviä uutisia? Joko kähmitään naisia tai sitten ihan vaan omia etuja. Joko tämäkin asia oli ennen paremmin tai sitten salaisuudet pysyivät graniittilinnan seinien sisällä. Ehkä viisarit eivät niin värähdelleetkään aikana, jolloin kansanedustajat olivat voittopuolisesti senioriväkeä ja talon suurinta seksiä edustivat istuntosalin nakupatsaat.

* * *

Ikävien uutisten vastapainoksi eduskunnan varsinaisesta työstä ei nykyisin kuule oikein mitään. Lehdistö kautta linjan selostaa parlamentaarista keskustelua murto-osalla siitä, mitä vielä kaksikymmentä vuotta sitten. Sanomalehtien perusteella politiikkaa työkseenkin seuraavan on vaikea hahmottaa, kuka esitti, mitä ja miksi. Kuka kähmi ja ketä on sen sijaan tullut täysin selväksi.

Journalismin mielenkiinnon hiipuminen on sinänsä täysin ymmärrettävää, koska eduskunnan valtakin on siirtynyt muualle. Vanhassa maailmassa sellutehtaita perustettiin eduskunnan päätöksellä, mutta uudessa niiden lakkauttamiseen riittävät muutaman pörssikapitalistin oikut.

Kansanedustajat voivat pauhata mielin määrin, mutta oikeassa elämässä pätee vain pörssikeisari Björn Wahlroosin määrittelemä laki: Ainoa yrityksen yhteiskuntavastuu on toimia osakkeenomistajien kannalta mahdollisimman tehokkaasti eli tuottaa heille rahaa niin paljon kuin ikinä voi. Julkinen sektori hoitaa sitten kansalaisten tarvitseman turvan, kuten Wahlroos viimeksi viikko sitten linjasi vakuutusyhtiön tilaisuudessa.

"Huippujohtajien omassa talouslehdessä", Elinkeinoelämän keskusliiton Primassa Björn Wahlroos toisaalta linjasi viime vuoden lopulla, että verojen alentaminen on aina ainoaa oikeaa talouspolitiikkaa muun muassa siksi, että se pitää julkiset menot kurissa.

Aikamoista kähmintää omaan pussiin se on tämäkin.

* * *

Kansanedustajan ja varsinkin työpaikkansa menettävän kansalaisen kannalta masentavinta on se, että maassamme ylintä valtaa käyttävät markkinavoimat voivat päätyä ratkaisuihinsa täysin väärien tietojen perusteella. Wahlroos kertoi viime viikolla Mandatum-pankkinsa tehneen viime vuosikymmenellä kannattavuusselvityksiä Ensolle. Hänen mukaansa kaikki tutkimukset näyttivät, ettei Kemijärven tehdas kannata ja se olisi pitänyt lopettaa jo kymmenen vuotta sitten.

Kuitenkin kymmenen vuotta sitten ja tähän päivään saakka Kemijärven Sellu Oy on siirtänyt emoyhtiölle yli sata miljoonaa euroa erilaisina rahavirtoina. Sen kannattavuus on ollut huippuluokkaa.

Mutta tietysti herroilla on esittää sellaiset rätingit, ettei tehdas voi olla elinkelpoinen niin kuin aikoinaan alikersantti Rokalle, ettei hänellä voi olla nälkä.

* * *

Tällaisten talouselämän tosiasioiden edessä poliittinen järjestelmä on voimaton. Niin ovat ainakin kaikkien hallituspuolueiden ministerit tolkuttaneet nyt jo kuukausikaupalla. Monien mielestä tässä ei ole tolkun häivää, mutta niin vain pääministeri Matti Vanhanenkin kävi viime sunnuntaina Kemijärvellä kovistelemassa kaupunkilaisia vain sopeutumaan työpaikkojen menetyksiin.

Kun poliittinen järjestelmäkään ei enää usko itseensä, niin miten sitten tavallinen äänestäjä? Miksi ihmisten kannattaisi innostua esimerkiksi kunnallisvaaleista, kun valtuustoiltakin viedään koko ajan valtaa palvelujen siirtyessä erilaisiin byrokraattisiin elimiin ja yksityisille yrityksille, joihin poliittisten päättäjien ääni ei kuulu? Jos Kaarina Kailon hieno analyysi viime Viikkolehdessä jäi lukematta, niin kannattaa kaivaa lehti esiin.

Ensi viikon Viikkolehdessä on luvassa lisää analyysiä kansalaisvaikuttamisen jamasta.

* * *

Politiikka pitäisi pian keksiä uudestaan tai eduskunnasta kuuluu jatkossakin pelkästään kummia.
KAI HIRVASNORO