Osama onnistui jakamaan maailman

(Kansan Uutisten Viikkolehti 2004)

KAI HIRVASNORO

Pitkälti yli kaksi vuotta on kulunut Osama bin Ladenin joukkojen
hyökkäyksestä Yhdysvaltoihin. Sen seurauksena hän menetti tukikohtansa
Afganistanissa, samoin monet taistelijansa. Al Qaidan kommunikaatiovälineitä
on vähintäänkin vaurioitettu ja järjestön rahavirrat katkaistu. Osama itse
saattaa olla hautautunut raunioihin jossain Afganistanissa tai sitten hän
piileskelee Pakistanissa.

Kaikista al Qaidan kokemista vastuksista huolimatta Osama näyttää
menestyneen päätarkoituksessaan, arvioi brittilehti Guardian äsken.
Yhteenotto lännen ja muslimimaailman välillä on käynnissä ja veri on
vuotanut viime päiviin asti pyhän sodan nimissä.

Osama bin Ladenin 1990-luvun haastatteluista voi päätellä, että hänellä oli
neljä päämäärää: ajaa amerikkalaiset sotilaat pois Saudi-Arabiasta, kaataa
Saudi-Arabian hallitus, ajaa juutalaiset pois Israelista sekä
maailmanlaajuinen yhteenotto lännen ja islamin välillä.

Syyskuun 11:nnen jälkeen ensimmäinen tavoite toteutui. Yhdysvallat veti
lähes kaikki joukkonsa pois Saudi-Arabiasta ja siirsi alueelliseen
päämajansa Qatariin. Yhdysvaltain ja Saudi-Arabian välit ovat kireät.

Toisessa tavoitteessaan Osama ei ole onnistunut. Saudi-Arabian hallitus on
yhä vallassa, mutta sen asema on aiempaa epävarmempi. Kaikista
öljyrikkauksistaan huolimatta maata vaivaavat taloudelliset ja sosiaaliset
ongelmat. Aikapommi nimeltä nuorisotyöttömyys tikittää ja levittää
tyytymättömyttä.

Bin Ladenin kolmas tavoite on vielä kauempana toteutumistaan. Juutalaiset
ovat tukevasti Israelissa. Mutta Lähi-idän konfliktin jatkuminen ja
vaikeutuminen edesauttavat hänen neljännen ja tärkeimmän tavoitteensa
toteutumista, maailmanlaajuista vastakkainasettelua islamin ja lännen
välillä.


Helmikuussa 1997 Osama bin Laden julisti, että sotaa ei käydä vain kahden
pyhän moskeijan (Mekka ja Medina) ja Yhdysvaltain välillä, vaan koko
islamilaisen maailman ja Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten välillä.


Maailma on ennustuksen jälkeen muuttunut ja terrorismin vastainen sota
näyttää muodostuneen lännen ja islamilaisen maailman väliseksi sodaksi.
Pommit ovat paukkuneet Turkissa, Tshetsheniassa, Venäjällä, Saudi-Arabiassa
ja Indonesiassa.

Ja kuin vahvistukseksi Osaman ennustuksille julkaisi Britannian
ulkoministeriö joulukuussa raportin, jossa se varoittaa juuri tästä
kahtiajaosta. Raportin mukaan seuraavan kymmenen vuoden aikana marxismin ja
markkinoiden välisen ideologisen taistelun paikan ottaa uskontojen sota.


"Mahdollinen aatteiden yhteenotto, joka todennäköisimmin vaikuttaa
Britanniaan ja muihin länsimaihin 21. vuosisadan alussa, koskee uskontoa ja
kulttuuria", Britannian ulkoministeriö toteaa.


Sen mukaan uskontoa tullaan käyttämään poliittisten pyrkimysten
savuverhona.


Guardian toteaa, että syyskuun 11:nnen päivän hyökkäykset olivat osa tätä
yhteenottoa ja presidentti George W. Bushin vastaukset siihen ovat
pahentaneet tilannetta. Näillä lehti viittaa Bushin aloittamaan kahteen
sotaan ja kyvyttömyyteen ratkaista Israelin-Palestiinan kriisiä.


- Kaksi vuotta Afganistanin miehityksen jälkeen USA:n kontrolli maasta on
hajanainen. Kaupunkien ulkopuolella matkustaminen on vaarallista ja elämä
niiden sisälläkin riskialtista. Talebanit ovat uudelleenorganisoituneet ja
voimistumassa, Guardian kuvaili.


USA siis taistelee kahdella rintamalla eikä pysty kontrolloimaan kumpaakaan
maata.


Washington Postin haastattelemien asiantuntijoiden mukaan Al Qaida ei
välttämättä ole vastuussa viime aikaisista terroriteoista, mutta sen
vaikutuksesta on kyse, kun paikalliset terroristiryhmät ovat iskeneet eri
puolilla maailmaa. Al Qaida on tavallaan "liisannut" "liikeideansa"
paikallisille ryhmittymille samalla tavalla kuin McDonald's oman
liiketoimintansa paikallisille kauppiaille kaikkialla maailmassa.


Lehti uskoo, että Turkin, Saudi-Arabian, Tshetshenian ja Irakin iskujen
johtajat koulutettiin aikoinaan Al Qaidan leireillä Afganistanissa.
Arvioiden mukaan näillä leireillä koulutettiin 20 000 ihmistä 47 maasta
1990-luvun puolivälin jälkeen. Nyt Al Qaidan oppilaat ovat levittäytyneet
eri puolille maailmaa lojaaleina, mutta eivät enää riippuvaisina
oppi-isistään.

Samalla terrorismin ehkäisemisestä on tullut entistä vaikeampaa. On
vaikeampi jäljittää tusina pientä ryhmää kuin yksi iso eikä yhden pienen
hajottamisella ole samaa vaikutusta kuin yhden ison organisaation.


CIA:n terrorismianalyytikko Paul Pillar arvioi Washington Postissa, että
Osaman hyvä oivallus oli nostaa etualalle anti-amerikkalaisuus. Se on
toiminut niin hyvin, että Yhdysvallat on maalitauluna nyt myös aiemmin
paikallisesti toimineilla ryhmillä.


- Al Qaida on yhtä paljon ideologia kuin organisaatio, sanoo terrorismin
tutkija Magnus Ranstorp.

Kiinnostava 9/11-video

Tämän linkin takana on kiinnostava 20-minuuttinen video, joka esittää kysymyksiä siitä, tiedämmekö todella, mitä tapahtui 11. syyskuuta 2001.

http://www.questioning-consensus.com/Secret-Evil-of-911.wmv

Bushin hallinto valehteli 237 kertaa Irakista

(Kansan Uutisten Viikkolehti maaliskuu 2004)

Yhdysvaltain hyökkäyksestä Irakiin tuli kuluneeksi vuosi viime lauantaina (20.3. 2004) . Sotaa perusteltiin Irakin joukkotuhoaseilla ja yhteyksillä terroristijärjestö al-Qaidaan. Joukkotuhoaseista ei ole löytynyt merkkiäkään ja al-Qaida on ilmeisesti aloittanut toimintansa Irakissa vasta miehityksen jälkeen.

Sotaa edelsi Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin ja hänen hallintonsa tietoinen valhekampanja, joka alkoi vuotta ennen hyökkäystä ja oli huipussaan syksyllä 2002, jolloin kongressi valmistautui antamaan Bushille sotavaltuudet.

Väite ei ole kommunistien propagandaa. Väitteen esittää amerikkalainen senaattori Henry A. Waxman selvityksessä Iraq on the record.

Yksityiskohtaisen selvityksen mukaan Bush ja hänen hallintonsa valehtelivat maailmalle Irakin aiheuttamasta vaarasta 237 kertaa. Bushin lausuntojen lisäksi tutkittavina olivat varapresidentti Dick Cheneyn, puolustusministeri Donald Rumsfeldin, ulkoministeri Colin Powellin ja turvallisuusneuvonantaja Condoleezza Ricen Irakia koskevat väitteet.

Valheita Bushin hallinto esitti 125:ssä eri yhteydessä. Eniten valehdeltiin puheissa, lehdistötilaisuuksissa ja haastatteluissa. Valehtelun Waxmanin raportti katsoo alkaneen 17. maaliskuuta 2002. Varapresidentti Cheney sanoi silloin: "Me tiedämme, että heillä on kemiallisia ja biologisia aseita." Raportin viimeksi kirjaama valhe on tämän vuoden tammikuulta: "On kasvavia todisteita siitä, että al-Qaidan ja Irakin hallituksen välillä oli yhteyksiä." Puhuja oli jälleen Cheney.

Suurin osa valheista - 161 - esitettiin ennen sotaa hyökkäyksen oikeuttamiseksi.

Valehtelussa oli kaksi kasaumaa. Yhdysvaltain kongressi äänesti hyökkäykseen oikeuttavasta päätöslauselmasta lokakuussa 2002. Bushin hallinto alusti äänestystä puhumalla palturia sitä kuukautta edeltävällä jaksolla 64 kertaa. Sen jälkeen itse hyökkäystä pohjustettiin tammi-maaliskuussa 2003 48 pötypuheella.

Raportissa Bushin valheet on jaettu neljään kategoriaan. 11 kertaa väitettiin Irakin olevan välitön uhka Yhdysvaltain turvallisuudelle. 81 lausunnossa viitattiin Irakin olevan hankkimassa ydinaseita. 84 kertaa yliarvioitiin Irakin kemiallisia ja biologisia aseita. 61 kertaa viitattiin Irakin ja al-Qaidan yhteyksiin.

Palturinpuhujien ykkösmies oli niukasti presidentti Bush itse. Hän esitti 55 virheellistä väittämää, kun Cheney ylsi 51:een, Rumsfeld 52:een ja Powell 50:een.

Bush myös onnistui esittämään eniten valeita yhdessä ainoassa puheessa. 7.10. 2002, kolme päivää ennen kongressin äänestystä, hän piti Cincinnatissa puheen, johon mahtui 11 virheellistä tietoa.

Yhden värikkäimmistä väitteistä esitti puolustusministeri Rumsfeld 14.11. 2002: "Viikon tai kuukauden kuluessa Saddam Hussein pystyisi antamaan joukkotuhoaseensa al-Qaidalle, joka voi käyttää niitä hyökkäyksessä Yhdysvaltoja vastaan ja tappaa 30 000 - 100 000 ihmistä."

Ison valeen päästi suustaan myös Condoleezza Rice 11. heinäkuuta 2003. Hän sanoi, että Irak on yrittänyt saada uraania Afrikasta eikä tästä ole USA:n tiedusteluyhteisössä epäilystäkään. CIA oli kuitenkin varoittanut Ricea käyttämästä tätä väitettä jo lokakuussa 2002.

CIA:n johtaja George Tenet sanoi 5. helmikuuta 2004, ettei Irak muodostanut välitöntä uhkaa Yhdysvalloille. Tätä ei olisi voinut päätellä presidentti Bushin puheista, joissa moneen kertaan toistettiin, miten suuren ja välittömän uhkan Irak muodostaa. Esimerkiksi 2.10. 2002: "Irakin hallinnon uhka on kiireellinen...Se on tuottanut joukkotuhoaseita." Tai Cheney 26.8. 2002: "Yksinkertaisesti sanoen ei ole epäilystäkään, etteikö Saddam Husseinilla ole nyt joukkotuhoaseita. Ei ole epäilystäkään, etteikö hän valmistautuisi käyttämään niitä meidän ystäviämme, meidän liittolaisiamme, meitä vastaan."

kai.hirvasnoro@pp.inet.fi

Öljy terrorismisodan motiivina

"Joka hallitsee Keski-Aasiaa, hallitsee maailmaa"

(Kansan Uutisten Viikkolehti syksyllä 2002)

Monien arvioiden mukaan vuosi sitten alkaneen terrorismin vastaisen taistelun merkittävä sivujuonne on taistelu vallasta ja vaikutusvallasta Keski-Aasian ja etenkin Kaspianmeren energiavarojen äärellä.

Maailman energiavaroista pääosa, joidenkin mielestä vaarallisen suuri osa, sijaitsee Persianlahdella. Yhdysvaltain "roistovaltioina" pitämien Irakin, Iranin ja Libyan osuus maailman öljyvarannoista on noin neljännes, samoin yhä epävakaammalta näyttävän Saudi-Arabian. Yhdysvaltain oma tuotanto on laskenut ja se ostaa jo puolet maailmalla myytävästä öljystä. Kun yhtälö on tämä, ei ihme, että Yhdysvallat on jo pitemmän aikaa tähynnyt Keski-Aasiaan, jossa hyödyntämistä odottavat ehkä satumaiset aarteet.

USA:n energiaministeriön heinäkuussa 2002 päivitetyn arvion mukaan esimerkiksi Kazakstanin todetut öljyvarat ovat 5,4 miljardia barrellia, mutta mahdolliset varat 92 miljardia barrelia. Turkmenistanissa vastaava suhde on 0,6/80.

Kaikkiaan ministeriön arvion mukaan Kaspianmeren öljyä saattaa olla 233 miljardia barrelia, mutta siitä vasta 10 miljardia barrelia on ryhdytty hyödyntämään. Myös alueen maakaasuesiintymät ovat valtaisat.

Öljyvarojen lisäksi alueen energiapelissä on kysymys siitä, miten energiavarat kuljetettaisiin maailmanmarkkinoille. Alueen öljy- ja kaasuputkia on hallinnut Venäjä, mutta käynnissä on useita suunnitelmia, joilla öljyä ja kaasua pyritään kuljettamaan suorempia reittejä Välimerelle, Persianlahdelle ja Intian valtamerelle.

Öljyputket pelinappuloina

"Öljyputkipolitiikka" ei varmasti ole selitys terrorismin vastaiselle sodalle, mutta ei se sitä haittaakaan. Yhdysvallat on pitkään pyrkinyt neutralisoimaan Venäjän vaikutusta Keski-Aasiassa ja terrorismisodan sivutuotteena se on voinut perustaa tärkeälle alueelle tukikohtiaan.

Tuhansia amerikkalaissotilaita on Kirgisiassa, Uzbekistanissa jaTadzhikistanissa. Georgiassa on amerikkalaisia sotilasneuvonantajia ja Kazakstan salli Yhdysvaltojen käyttää aluettaan Afganistanin operaatiossa.

Yhdysvallat on 1990-luvun puolivälistä tähynnyt Kaspianmeren energiavaroihin ja havitellut öljy- ja kaasuputkia, jotka eivät olisi riippuvaisia Venäjästä. Erityisenä tavoitteena oli rakentaa Afganistanin läpi kulkeva öljyputki, josta kalifornialainen öljy-yhtiö Unocal neuvotteli pitkään taleban-hallinnon kanssa. Tämän takia Yhdysvallat myös tuki talebaneja, koska heidän nähtiin tuovan Agfanistaniin poliittista vakautta.

- En muista aikaa, jolloin olisimme nähneet yhden alueen nousevan strategisesti niin tärkeäksi kuin Kaspianmeren, sanoi sanoi suuren öljy-yhtiön varapääjohtaja Dick Cheney vuonna 1998.

Nykyään hän on George Bushin varapresidentti.

Neuvottelut päättyivät joulukuussa 1998. Talebanit olivat lopullisesti siirtyneet vihollisleiriin, kun heitä tukeneen Osama bin Ladenin al-Qaida iski Yhdysvaltojen suurlähetystöihin Keniassa ja Tansaniassa.

Terrorismin vastaisessa sodassa Yhdysvallat murskasi talebanit, mutta siinä sivussa tehtiin siirtoja myös suuressa energiapelissä. Enää talebanit eivät ole esteenä öljy- ja kaasuputken rakentamiselle Afganistanin läpi.

Keski-Aasian shakkilauta

Kun Keski-Aasian energiapelistä puhutaan, silloin yleensä viitataan presidentti Jimmy Carterin turvallisuusneuvonantajan Zbigniew Brzezinskin vuonna 1997 kirjoittamaan kirjaan The Grand Chessboard, Suuri shakkilauta.

Kirjassa Brzezinski kertoo oman näkemyksensä siitä, miten Yhdysvaltain tulisi toimia säilyttääkseen johtava asemansa maailmassa. Hän näki Euraasian suurena shakkilautana, jossa tuleva taistelu globaalista hallinnasta käydään. Avainkysymyksenä Brzezinski piti Keski-Aasian öljyvaroja, joiden merkitys olisi voimakkaasti kasvamassa. Joka hallitsee noita öljyvaroja, hallitsee koko maailmaa, kuului Zbigniew Brzezinskin neuvo Yhdysvaltain johtajille.

Myös tohtori Pekka Visuri katsoo, että maailmanpolitiikan uuteen keskiöön on noussut Lähi-idästä Indonesiaan ulottuva alue, jolla tulevaisuuden keskeiset konfliktit käydään. Tällä alueella sijaitsee yli kaksi kolmasosaa maailman öljyvaroista ja se on myös sivilisaatioiden kohtauspaikka.

Nyt Keski-Aasiassa on Visurin mukaan menossa energiavarojen uudelleenjako. Yhdysvallat on ottanut hallintaansa perinteisesti Venäjälle kuuluneita alueita.

mailto: kai.hirvasnoro@pp.inet.fi

Missä he ovat, Vladimir Putin?

Tshetshenian kylmä rauha on
siviileille sotaakin vaarallisempaa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 24.3. 2005)

Ihmisoikeusrikokset Tshetsheniassa jatkuvat Venäjän presidentin Vladimir Putinin suojeluksessa. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan siviilien ”katoamiset” ovat niin systemaattisia ja laajalle levinneitä, että kyseessä on rikos ihmisyyttä vastaan.

KAI HIRVASNORO

Aseistautuneet venäjää puhuneet miehet veivät lääkeyhtiön palveluksessa olleen Salambek Alapajevin (22) vanhempiensa kotoa Tshetshenian Sernodovskin kaupungista 27. joulukuuta 2004. Perhe ei ole sen jälkeen kuullut hänestä mitään.

Yliopistossa lakia lukenut Bakar Hutijev (19) käveli kotiinsa Argunin kaupungissa 27. lokakuuta 2004, kun hänet pysäytettiin kadulla. Useiden silminnäkijöiden mukaan Hutijev pakotettiin Volga-henkilöautoon (rekisterinumero 278, alue 99) ja vietiin pois. Volgan mukana oli kaksi VAZ-autoa, joita käyttävät varapääministeri Ramzan Kadyrovin joukot.

Sukulaiset eivät ole kuulleet Hutijevista sen jälkeen mitään eivätkä alueen viranomaisten tutkimukset sieppauksesta ole johtaneet mihinkään.

19. tammikuuta 2004 aamuyöllä kolme autoa pysähtyi Assinovskajan kylässä Mutajevan perheen talon eteen. 15 venäjää puhunutta aseistettua miestä tutki asukkaiden passit ja vei sen jälkeen Luisa Mutajevan (20) kuulusteltavaksi. Sukulaiset eivät sen jälkeen ole kuulleet hänestä mitään.

Ja niin edelleen – yhden arvion mukaan noin 500 kertaa pelkästään viime vuoden aikana ja virallisten tietojen mukaan yhteensä 2 090 kertaa vuodesta 1999, jolloin Venäjä on käynyt ”terrorismin vastaista sotaansa” Tshetsheniassa. Maanantaina julkaistun Human Rights Watchin uuden raportin http://www.hrw.org/english/docs/2005/03/21/russia10342.htm) mukaan siviilien ”katoamiset” Tshetsheniassa ovat saavuttaneet sellaiset mittasuhteet ja systemaattisuuden, että kansainvälisen lain mukaan kyseessä on rikos ihmisyyttä vastaan. Sellaisesta rikoksesta ei edes valtionpäämiehellä ole syytesuojaa.

Hallitus ottaa
panttivankeja

HRW:n arvion mukaan kuudetta vuotta jatkuvassa sodassa kadonneita on 3 000 - 5 000. Kaikki kadonneet ovat siviilejä, jotka on viety kotoaan tai kadulta eri puolilla Tshetsheniaa.

Suurimmassa vaarassa ovat 18-40 -vuotiaat miehet, mutta nykyään yhä enemmän katoaa myös naisia, mikä johtunee ns. mustien leskien Venäjän alueella tekemistä terrori-iskuista.

Viime syksynä Venäjä alkoi ottaa myös kapinallisten sukulaisia panttivangeiksi, vaikka maan omakaan laki ei salli sitä. HRW:n mukaan viimeksi kuluneiden puolen vuoden aikana tällaisia tapauksia on ainakin kaksitoista. Kahdeksan heistä oli äsken murhatun tshetsheenipresidentin Aslan Mashadovin sukulaisia.

HRW:n mukaan YK:n pitäisi hyväksyä Tshetshenian katoamisista päätöslauselma, joka velvoittaa Venäjän hallitusta lopettamaan käytännön ja tutkimaan tapaukset. Venäjä vastustaa YK:ssa 1980-luvulta asti valmisteltua ”katoamisia” koskevaa sopimusta.

Tutkimukset eivät
johda mihinkään

Vaikka varsinaiset sotatoimet Tshetsheniassa näyttävät päättyneen, on presidentti Vladimir Putinin rauha tshetsheeneille vielä vaarallisempaa kuin sota. HRW:n selvityksessä on tarkasti dokumentoitu 43 tapausta, joissa Venäjän turvallisuusviranomaiset tai Venäjän hallituksen alaisen Ramzan Kadyrovin joukot ovat viime vuonna siepanneet miehiä ja naisia eikä heistä sen jälkeen ole kuultu mitään. Sukulaiset eivät uskalla koston pelossa tutkituttaa katoamisia viranomaisilla, ja silloinkin kun uskaltavat, eivät tutkimukset johda mihinkään, vaikka monissa tapauksissa silminnäkijät ovat kuvanneet sieppaajat ja heidän ajoneuvonsa rekisterinumeroita myöten.

Human Rights Watch dokumentoi tapauksia kahden viikon tutkimusmatkalla tammi-helmikuussa. Raportin mukaan pääkaupunki Groznyi on nykyään päivisin hiljainen ja rauhallinen, mutta pinnan alla käydään likaista sotaa laittomuuden vallassa. Käytännössä koko kaupunki on raunioina eikä minkäänlaista jälleenrakennusta ole havaittavissa.

Etelä-Tshetsheniassa avoin sota jatkuu edelleen.

Valittajat
katoavat itse

Varapääministeri Ramzan Kadyrovin hallitsemilla alueilla eletään pelon vallassa. Nimettömänä HRW:lle poikansa katoamisesta kertonut nainen sanoi, ettei ole tehnyt asiasta tutkimuspyyntöä, koska pelkää, että sen jälkeen häneltä vietäisiin myös kaksi muuta poikaa. Monet jotka tekevät valituksen, katoavat itse, hän sanoi.

HRW tekee yhteistyötä venäläisen Memorial-järjestön kanssa, jonka tarkkailijat vierailevat Tshetsheniassa säännöllisesti. Memorialin edustajan mukaan pelko on viime vuosina levinnyt koko väestöön Kadyrovin kontrolloimilla alueilla.

Tutkimuksen mukaan ei ole epäilystäkään siitä, etteikö katoamisista olisi vastuussa Venäjän hallitus. Kyseessä ovat joko valtion turvallisuusjoukot tai yhä useammin Venäjän sisäministeriön alaiset Tshetshenian omat turvallisuusjoukot.

Venäjän hallitus syyttää katoamisista kapinallisia, mutta HRW kertoo sillä olevan selvät todisteet siitä, että useimmissa tapauksissa vastuussa ovat Venäjän hallituksen alaiset joukot. Todistajien mukaan sieppaajat liikkuvat panssaroiduilla ajoneuvoilla, joita käyttävät ainoastaan Venäjän turvallisuusjoukot tai VAZ-autoilla, joita käyttävät ainoastaan Kadyrovin joukot.

Esimerkiksi 3. heinäkuuta viime vuonna joukko humalaisia venäläissotilaita tunkeutui Assinovskajan kylässä Ilajevin perheen taloon ja vei mennessään neljä talossa yöpynyttä vuosina 1974-1987 syntynyttä miestä. Sotilaat veivät myös rahaa, koruja, vararenkaan ja auton akun.

Perheen miesten tiedetään olleen elokuussa Groznyin lähellä Hankalan sotilastukikohdassa. Sen jälkeen heistä ei ole kuultu.

Satoja tutkimuksia,
ei yhtään syyllistä

Ramzan Kadyrov on kiistänyt olevansa sieppausten takana ja uhannut nostaa tällaisista väitteistä syytteen muun muassa toimittaja Anna Politkovskajaa vastaan. Venäjän hallitus on palkinnut Kadyrovin Venäjän sankari -arvonimellä.

Joskus kadonneet löytyvät jonkin ajan kuluttua kidutettuina ja ammuttuina tien varresta. Esimerkiksi vuosi sitten Duba-Jurtin kylään tehdyssä iskussa venäläisjoukot veivät kahdeksan miestä. Kaksi viikkoa myöhemmin heidän ammutut ruumiinsa löytyivät parinkymmenen kilometrin päästä. Rikostutkimus ei ole johtanut mihinkään tuloksiin.

Vuodesta 1999 asti jatkuneista katoamisista ei ole saatettu vastuuseen yhtään ihmistä. Syyskuussa Tshetsheniassa vieraillut Euroopan neuvoston edustaja Alvaro Gil Robles arvosteli tämän täydellisen rankaisemattomuuden vain rohkaisevan laittomuuksien jatkamiseen.

Viranomaiset kyllä tietävät ongelman ja sen laajuuden. Tshetshenian siviiliviranomaiset ovat avanneet uhrien omaisten pyynnöstä 1 814 rikostutkimusta vuosina 1999-2005 tapahtuneista katoamisista.

Venäjän syyttäjäviranomaisten mukaan viime vuoteen mennessä yksikään rikos ei ollut johtanut syytteisiin. Tammikuussa 2005 ilmoitettiin, että seitsemän turvallisuusviranomaisten jäsentä on havaittu syyllisiksi laittomuuksiin, mutta siitä ei ole mitään tietoa, onko edes nämä seitsemän tuomittu.

Tappamalla Aslan Mashadovin Vladimir Putin varmisti, ettei ole ketään, kenen kanssa Tshetshenian umpisolmun voisi avata neuvottelupöydässä.

Putinin juhlat boikottiin

(Kansan Uutisten Viikkolehti 24.3. 2005)

KAI HIRVASNORO

Otetaan pieni ajatusleikki noin kymmenen vuoden takaa. Jos Serbian presidentti Slobodan Milosevic olisi keksinyt järjestää Srebrenican verilöylyn jälkeen 7. huhtikuuta 1998 Jugoslavian sosialistisen tasavallan 35-vuotisjuhlat, niin moniko valtionpäämies olisi osallistunut? Ei monikaan.

Toukokuussa valtiojohtajat kokoontuvat kuitenkin Moskovaan presidentti Vladimir Putinin vieraiksi Voiton päivän juhliin, onhan kulunut 60 vuotta siitä, kun natsi-Saksa kaatui ja Neuvostoliiton ansiot siinä olivat kiistattomat.

Mutta voiko Neuvostoliiton ansioistakaan huolimatta noin vain osallistua Putinin juhliin, kun isäntä on vastuussa kymmenien tuhansien tshetsheenien kuolemasta, pidätettyjen kidutuksista ja tuoreen raportin mukaan 3 000 - 5 000 siviilin katoamisesta jäljettömiin?

Ei voi.

Erityisen kyseenalaista juhliminen Putinin kanssa on suomalaisille poliitikoille, sillä Suomen rajanaapurissa käydään tälläkin hetkellä likaista sotaa. Sellaista, jota vastaan protestoitiin 1980-luvulla, kun kyseessä olivat esimerkiksi Salvadorin ”katoamiset” ja kuolemanpartiot siellä maapallon toisella puolella.

Entiset Vietnam-mielenosoittajat ovat nyt itse vallassa. Avoimen protestin sijaan he joutuvat pitämään kielensä keskellä suuta ja moittimaan hirmuhallintoa maassaan ylläpitävää presidenttiä diplomaattisesti ja kohteliaasti. Ilman tulosta.

Joskus pitää jonkin rajan tulla vastaan.Human Rights Watchin ja Amnestyn aiemmat Tshetshenia-raportit ovat kertoneet samaa tarinaa murhista, kidutuksista ja katoamisista vuosien ajan. Mutta voisiko maanantai 21. maaliskuuta olla raja, jota ei enää voi hyminällä ylittää? Kun nyt on lausuttu sanat ”rikos ihmisyyttä vastaan”, niin olisiko valtiojohtajien – myös presidentti Tarja Halosen – aika harkita uudelleen osallistumista Putinin juhliin konkreettisena osoituksena siitä, että edes tämän ainoan kerran ns. kansainvälinen yhteisö ei niele kaikkea.

On tullut aika eristää Vladimir Putin arvostettujen valtiomiesten kerhosta.

Oliko Bush sittenkin oikeassa?

Lähi-idän demokratiatesti on vasta edessä

(Kansan Uutisten Viikkolehti 18.3. 2005)

KAI HIRVASNORO

Osanotto Irakin vaaleihin terrorin varjossa yllätti kaikki tammikuussa. Israelin ja Palestiinan rauhanprosessi on uudelleen käynnissä vuosien jääkauden jälkeen. Varovaisia lupauksia demokraattisista uudistuksista Egyptissä ja Saudi-Arabiassa. Syyria vetäytyy Libanonista.

Häiritsevä kysymys: Oliko George Bush sittenkin oikeassa? Oliko Irakin miehitys ja diktaattorin kaataminen alku uudelle demokraattiselle kehitykselle koko Lähi-idässä? Onko käynnissä Arabian kevät, jolloin muurit murtuvat niin kuin Berliinissä runsaat kymmenen vuotta sitten?

Samoja kysymyksiä esitetään nyt joka puolella maailmaa, ja vastaukset vaihtelevat. Newsweekin Lähi-idän asiantuntija Fareed Zakaria totesi viime maanantaina, että isoissa kysymyksissä Bush oli kuin olikin oikeassa. Hän, tai pikemminkin hänen taustavoimansa, ei hyväksynyt ajatusta, että islamilainen terrorismi juontaa juurensa kulttuurista, Israel-Palestiina -konfliktista tai uskonnosta, vaan lähes täydellisestä sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten uudistusten puutteesta.

Kun koko muu maailma on avautunut, arabimaailmassa ei ollut vapautta ennen kuin sitä vietiin sinne vaikka väkisin.

Mutta demokratian kuvitteleminen on paljon vaikeampaa kuin sen rakentaminen, Zakaria varoitti.

Saman päivän Guardianissa Naomi Klein muistutti, että USA:n Irakiin asettama demokratia on valikoitua laatua. Yhdysvaltojen laatimien sääntöjen mukaan heidän kurdi-ystävänsä saivat kansalliskokoukseen yliedustuksen ja parlamentin päätösvaltaa on rajattu monin tavoin, jotta se ei pystyisi kumoamaan väliaikaishallinnon johtajan Paul Bremerin asettamia taloutta koskevia määräyksiä.

Konfliktit vielä
kärjistymässä

Kaksi vuotta sitten sodan alettua tilannetta arvioi Viikkolehdessä kaksi kansainvälisen politiikan tarkkailijaa. Nykyinen Suomen Akatemian pääjohtaja Raimo Väyrynen oli pitkään Yhdysvalloissa asunut kansainvälisen politiikan professori. Dosentti Pertti Multanen Helsingin yliopistosta taas on Lähi-idän tuntija.

Nyt kaksi vuotta myöhemmin Viikkolehti kysyi sotaan kriittisesti suhtautuneilta Väyryseltä ja Multaselta sen saman kysymyksen: Oliko Bush sittenkin oikeassa?

Pertti Multanen kehottaa panemaan sordiinoa päälle suhtautumisessa meille tarjottuun kuvaan Lähi-idän tulevaisuudesta.

– Vaikka alueella monenlaista kuohuntaa nähdäänkin, niin tulevaisuus on vielä hyvin monen mutkan takana ja suurten kysymysmerkkien varjostama, hän aloittaa.

– Minun näkökulmastani katsottuna Lähi-idässä ollaan vielä etenemässä konfliktien kärjistymisen suuntaan huolimatta siitä, että joitakin positiivisia esimerkkejä voidaankin nähdä.

Multanen muistuttaa, että Irakin sota käynnisti koko aluetta käsittävän uskonnollisen poliittisen liikehdinnän huomattavan vahvistumisen. Sen johdosta alueen maissa ollaan ajautumassa hyvin vakavaan sisäiseen yhteenottoon paitsi poliittisesti, joissain tapauksessa myös aseellisesti. Se kaaos, mikä Irakissa jatkuu, saattaa levitä myös muualle Lähi-itään.

Mutta voiko Bushin politiikalle antaa yhtään tunnustusta siitä, että on olemassa edes näitä hataria myönteisiä merkkejä?

– Minä en suostu antamaan tunnustusta tästä Bushin aggressiiviselle, hyökkäävälle politiikalle Lähi-idässä. Näiden paineiden, joiden purkautumista me nyt seuraamme, pohja on vuosikymmenten takana. Jos Libanonista puhutaan, niin ne ovat 50 vuoden takana.

– Sitä mieltä voin olla, että Bushin hallinto Irakin sodallaan avasi tietyllä tavalla Pandoran lippaan kannen, jonka jälkeen kenenkään on vaikea arvioida, mihin suuntaan Lähi-idän sisäinen jännittynyt tilanne lähivuosina tulee kehittymään. Nyt ollaan hyvin suuren epävarmuuden tilassa, Pertti Multanen sanoo.

Jos ihan oikea demokratia ja parlamentaarinen järjestelmä kuitenkin voittaisi Lähi-idässä, niin Pertti Multasen mukaan valtaan eivät nousisi Yhdysvaltain haluamat voimat, vaan islamistiset liikkeet. Alue liukuisi enemmän Iranin kuin läntisen demokratiakäsityksen suuntaan.

Mielipidemittausten mukaan Yhdysvaltoja ei ole Lähi-idässä vihattu koskaan niin paljon kuin nyt, kertoo Multanen.

”Kyllä Bush hämmensi
alueen korttipakkaa”

Myös Suomen Akatemian pääjohtaja Raimo Väyrynen korostaa Lähi-idän demokratiakehityksen rajallisuutta. Irakinkin demokratian testi on vaaleista huolimatta vielä edessäpäin. Kysymysmerkkejä on paljon: Minkälainen hallitus saadaan aikaan? Tyydyttääkö se kaikkia keskeisiä väestöryhmiä? Pystyykö se kirjoittamaan perustuslain? Ja miten tämän vuoden lopussa pidettävät varsinaiset demokratisoimisvaalit onnistuvat?

Muualla Lähi-idässä tapahtunut kehitys on Väyrysen mukaan parhaimmillaankin osittaista.

Mutta silti hän ”kohtuuden nimissä” sanoo, että ilman Yhdysvaltain sotilaallista väliintuloa kaikki nyt nähtävät prosessit eivät olisi lähteneet liikkeelle.

– Kyllähän se on hämmentänyt tätä Lähi-idän politiikan korttipakkaa. Mutta demokratian tulevaisuus on vielä avoin, hän pohtii.

Lisäksi edistysaskeleita on arvioitava sodan tuottamaa taloudellista ja inhimillistä hintaa vasten.

– Maailmalla asia mielletään niin, että Bush on – osin myös Euroopan vierailunsa ansiosta – saanut joitakin syntejään anteeksi. Mutta lopullinen synninpäästö on vielä edessäpäin. Ja Lähi-idässä tarvitaan pitkän aikavälin kehitystä, jonka täytyy lähteä näiden maiden, hallitusten ja kansojen omista ratkaisuista viime kädessä, Väyrynen korostaa.

Bucky-setä ja muut Irakin sodalla rikastuneet

Irakin sota on iso bisnes

(Kansan Uutisten Viikkolehti 18.3. 2005)

Irakin sodan suurimpia voittajia ovat amerikkalaiset yhtiöt ja niiden osakkaat. Monilla sodassa menestyneillä yhtiöillä on yhteydet varapresidentti Dick Cheneyyn, jonka entisen yhtiön Halliburtonin tarpeisiin tuottoisa sota ajoittui sopivasti. Halliburton kamppaili sodan alkaessa miljardiluokan asbestikanteen kanssa.

KAI HIRVASNORO

Sota on rahaa, lauloi M.A. Numminen joskus 1980-luvulla.Totuus pätee tänäänkin - ja tänään se vasta päteekin. Irakin sota on rikastuttanut kymmenet amerikkalaiset ja myös brittiläiset yritykset sekä niiden johtajat ja osakkeenomistajat. Monilla näistä johtajista on kytkennät joko suoraan George W. Bushin hallintoon tai ainakin republikaaniseen puolueeseen.

Tai jopa Bushin perheeseen.Uusin Bushin laajan perheen kuuluisuus on presidentin isän nuorempi veli William Henry Trotter Bush, ”Bucky-setä”, joka rahasti sodalla tammikuussa 450 000 dollaria myymällä optioitaan juuri oikeaan aikaan. Bucky-setä myi 8 438 puolustusvälinefirma ESSI:n osaketta sen jälkeen, kun yhtiö oli tehnyt puolustusministeriö Pentagonin kanssa uusia sopimuksia, mutta ennen sitä, kun julkisuuteen tuli tieto, että viranomaiset tutkivat ESSI:n aiempia sopimuksia.

Muutenkin William H.T. Bushilla on tapana olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Hän toimi investointipankkiirina St. Louisissa, kun muutama kuukausi ennen vuoden 2000 presidentinvaaleja Bucky-setä kutsuttiin pienen puolustustarvikeyhtiön Engineered Support Systems Incorporated hallitukseen.

Pienen yhtiön tarina on ollut menestys sen jälkeen, kun Buckyn veljenpojasta tuli presidentti ja sota alkoi. Nyt yhtiöllä on taskussa noin miljardin dollarin sopimukset Pentagonilta ja USA:n lainoittamilta ulkomaisilta armeijoilta. Ja suurin osa sopimuksista on tipahtanut ESSI:lle ilman tarjouskilpailua.

”Ei Bushin suvusta
haittaakaan ole”

William Bush on luonnollisesti kiistänyt, että hänen sukulaisillaan olisi mitään tekemistä yhtiön yllättävän menestyksen kanssa. Minä en soittele 202-suuntanumeroalueelle (Washingtoniin), hän on sanonut. Mutta ESSI:n johtaja Dan Kreher on myöntänyt, ettei siitä nyt ainakaan haittaa ole, että yhtiössä on Bushin perheen jäsen.

Ja pieni piiri pyörii. Bucky-setä kuuluu myös investointiyhtiö Lord Abbottin johtokuntaan. Lord Abbott on Irakin sodalla 12 miljardia dollaria tienanneen Halliburtonin suurimpia osakkeenomistajia ja varapresidentti Dick Cheney oli Halliburtonin johtaja ennen kuin palasi vuonna 2000 politiikkaan. Läksiäislahjaksi Cheney sai 35 miljoonaa dollaria viiden vuoden palveluksesta yhtiössä.

Halliburton ja sen tytäryhtiö KBR on Pentagonin tärkeimpiä sopimuskumppaneita sotatoimialueilla.

Halliburton on teksasilainen kaasu- ja öljyalan yhtiö, joka on viime vuosina laajentanut toimenkuvaansa voimakkaasti. Kriisialueilla se palvelee Yhdysvaltain armeijan perushuoltoa rakentamalla majoituspaikat, hoitamalla pyykit ja laittamalla sotilaille ruokaa. Yhtiöllä on 60 000 työntekijää 43 maassa. Alalla toimivia amerikkalaisia yhtiöitä on muitakin, mutta jostain syystä juuri Dick Cheneyn entinen yhtiö voittaa aina parhaimmat urakat.

RIO petasi menestyksen

Halliburtonin Irak-menestys varmistettiin 26. helmikuuta 2003, kolme viikkoa ennen sotaa, Pentagonissa. Yhdysvaltain hallitus oli jo kuukausia aiemmin päätellyt, että hyökkäyksen alettua Irak sytyttää mahdollisimman suuren osan öljykentistään tuleen. Nyt helmikuussa joukko eri hallinnonhaaroja edustavia virkamiehiä kokoontui päättämään, kuka saa miljardien arvoisen sopimuksen sammuttaa palot ja laittaa öljyntuotannon uudelleen käyntiin. Projektin nimi oli Restore Iraqi Oil, RIO.

Eri yhtiöillä oli kokemusta vastaavasta toiminnasta jo Persianlahden sodan ajalta, mutta neuvottelussa vallitsi melko suuri yksimielisyys siitä, että nyt homma kuuluu Halliburtonin tytäryhtiölle KBR:lle. Siitäkin huolimatta, että KBR oli jo edellisenä syksynä tehnyt 1,9 miljoonalla dollarilla suunnitelman siitä, miten RIO tulisi käytännössä toteuttaa, joten sillä oli epäreilu kilpailuetu eikä KBR:n olisi pitänyt olla kilvassa mukana ollenkaan.

Niin kuitenkin oli, että KBR oli ainoa yhtiö, joka täytti sen itsensä asettamat kriteerit Irakin öljyntuotannon palauttamiseksi käyntiin.

KBR sai seitsemän miljardin dollarin sopimuksen viideksi vuodeksi. Sopimuksen muoto on sellainen, että yhtiö laskuttaa kulunsa ja lisää päälle 2-7 prosentin voitto-osuuden. Siis mitä enemmän KBR kuluttaa, sitä enemmän se saa voittoa.

Maaliskuun Vanity Fair -lehden mukaan on viitteitä, mutta ei todisteita, siitä, että RIO-sopimusta koordinoitiin varapresidentin toimiston kautta. Wall Street Journalin mukaan Halliburtonin johtajat joka tapauksessa tapasivat Dick Cheneyn toimiston henkilökuntaa ennen sopimuksen solmimista.

Kaikkien aikojen
pyykkilasku

Kaikkien yllätykseksi Irak ei sytyttänytkään öljykenttiä tuleen sodan aikana eikä KBR:llä siten ollut juurikaan tekemistä. Mutta pian yhtiölle löytyi muita töitä. Se alkoi hoitaa polttoainekuljetuksia Kuwaitista Irakiin ja rakentaa sotilaille tukikohtia. Yhtiöllä oli ulkoistetusta sodankäynnistä runsaasti kokemusta jo Kosovosta, missä se rakensi sotilaille kaikki palvelut uima-altaista kirkkoihin ja teltoista generaattoreihin.

Uudenlaisessa sodassa liittovaltio tekee vain välttämättömimmän, yksityiset yritykset hoitavat tukipalvelut ja sotilaiden huolto pelaa. Idean arkkitehti oli vanhemman George Bushin presidenttikauden apulaispuolustusministeri Dick Cheney.Armeijan sopimuksia tarkastanut Marie deYoung saapui Kosovosta Kuwaitiin joulukuussa 2003. Saman tien hänet kuljetettiin USA:n sotilastukikohtaan Camp Udairiin, missä KBR:llä oli 27 urakkaa. DeYoungin hämmästykseksi yhtiö ei siellä liittovaltion rahoilla rakentanutkaan palveluja sotilaille, vaan etupäässä omalle henkilökunnalleen taloja ja kuntosaleja.

Helmikuussa 2004 deYoung sai tarkistettavakseen 519 KBR:n hallinnoimaa aliurakkaa. Hän teki työtään Kuwaitista käsin ja seurasi samalla KBR:n johtajien elämää pääkaupungin loistohotelleissa. DeYoungin laskujen mukaan pelkästään johtajien elämiseen kului 73 miljoonaa dollaria vuodessa.

Yksi KBR:n suurimmista yhteistyökumppaneista oli kuwaitilainen monialainen La Nouvelle -yhtiö, joka ei itse hoitanut mitään palveluja, vaan tilasi ne edelleen omilta alihankkijoiltaan. Yksi toimiala oli tukikohtien pyykkihuolto, mistä lasku nousi kahdessa kuukaudessa 62 000 dollarista 1,2 miljoonaan dollariin.

Vähän sen jälkeen kun Marie deYoung oli alkanut ihmetellä suurta pyykkilaskua, La Nouvellen sopimus siirrettiin häneltä pois.

Viime kesänä Halliburton ilmoitti, ettei se enää tee uusia sopimuksia La Nouvellen kanssa epäselvyyksien vuoksi.

Cheney munasi,
Cheney pelasti?

Halliburtonille Irakin sota ja siitä seuranneet miljardisopimukset ovat elintärkeitä. Vuonna 1998 Dick Cheney tuli yhtiön varapääjohtajana ostaneeksi teksasilaisen energiayhtiön Dresser Industriesin tajuamatta, että Dresser on tuhon partaalla. Pian kaupan jälkeen sitä vastaan nostettiin 4,2 miljardin dollarin joukkokanne asbestisairauksien takia, jonka takia myös Halliburton joutui valtaviin vastuisiin.

Asia ratkesi sovintoon tämän vuoden tammikuussa. Mutta vuonna 2003 yhtiölle oli kuin taivaanlahja, että sen Pentagonilta saamat tilaukset kymmenkertaistuivat edelliseen vuoteen verrattuna.

KBR menetti tuottoisat sotasopimuksensa ensimmäisen jo vuonna 1997, kun sen todettiin harjoittaneen ylilaskutusta palveluistaan Bosniassa. Vuonna 2001 se kuitenkin teki paluun bisnekseen. Irakin sota on ollut yhtiölle erittäin tuottoisa. Pelkästään sodan ensimmäisenä vuonna 2003 se sai puolustusministeriöltä 4,3 miljardin dollarin sopimukset, enemmän kuin viitenä edellisenä vuonna yhteensä.

FBI on viime syksystä asti tutkinut, onko Halliburton saanut Irak-sopimuksensa väärin perustein ja onko se jälleen ylilaskuttanut palveluistaan. Viime tiistain New York Times esitteli salassa pidettyjä todisteita siitä, että Halliburton ylilaskutti sodan jälkeisistä öljykuljetuksista 108 miljoonaa dollaria.

Carlylessäkin on
tuttuja miehiä

Sotilasteollisen kompleksin menestystarina ei pääty Halliburtoniin. Pentagonin suurimpia yhteistyökumppaneita edustavassa Carlyle Groupissa on koolla edustava joukko entisiä huippupoliitikkoja, jotka tekevät nyt bisnestä poliittisilla suhteillaan. Yhtiön tähtiä ovat mm. entinen presidentti George Bush, entinen ulkoministeri James Baker ja entinen puolustusministeri Frank Carlucci.

Carlyle Group ei itse valmista mitään, vaan se investoi puolustus- ja turvallisuusalan yrityksiin, jotka ovat viime vuosina tehneet noin 10 miljardin dollarin sopimukset Pentagonin kanssa. Ala on suhteellisen uusi, sillä puolustusministeriö alkoi hajauttaa sopimuksiaan pienemmille yhtiöille vasta kylmän sodan jälkeen 1990-luvulla.

Carlyle Group rahasti monet investoinneistaan sen jälkeen, kun puolustusteollisuuden kurssit pomppasivat pilviin 9/11:n jälkeen, ja Afganistanin ja Irakin sotien valmistelut alkoivat.

Puolustusteollisuuden lisäksi Carlyle Group on keskittynyt muihinkin valtioiden sääntelemiin aloihin, telekommunikaatioon ja pankkitoimintaan. Yhtiön johtokunnan jäsenet siis suunnittelevat nyt bisnestä aloilla, joiden pelisääntöjä he muutama vuosi aiemmin itse muokkasivat.

Carlyle nousi mahtiasemaansa Frank Carluccin pääjohtajakaudella. Carlucci ja nykyinen puolustusministeri Donald Rumsfeld tuntevat toisensa jo kouluajoilta. Bushin entinen ulkoministeri Colin Powell taas toimi Carluccin alaisena kansallisessa turvallisuusneuvostossa 1980-luvulla.

Myös nykyinen presidentti George W. Bush oli eräässä vaiheessa Carlylen mies. Epäonnistuttuaan omissa öljybisneksissään Bush istutettiin Carlyle Groupin tytäryhtiön Cater Airin hallitukseen. Ahkerasti kokouksiin osallistuneen Bushin panokseksi on sanottu vitsien kertominen. Kolmen vuoden kuluttua hänelle vihjattiin varsin suorasukaisesti, että olisi aika etsiä muita töitä.

Perheystäviä ja
uuskonservatiiveja

Halliburtonin ja Carlyle Groupin nimet tunnetaan suhteellisen hyvin Suomessakin, mutta monet muut voittoja sodalla tehneet yritykset ovat outoja. Center for Corporate Policy listasi sodan vuoden 2004 kymmenen suurinta voittajaa ja joukossa on yrityksiä joka lähtöön.

Eri turvallisuuselinten toimintaa Irakissa koordinoi 293 miljoonalla dollarilla brittiläinen Aegis, jonka perustajaa on tutkittu laittomasta aseiden viennistä Sierra Leoneen.

Bearing Point kehittää 240 miljoonalla Irakin yksityistä sektoria. Ennen sopimuksen saamista se itse kehitti toimenkuvansa suuntaviivat.

BKSH & Associates -yhtiön hallituksen puheenjohtaja Charlie Black on Bushien perheystävä. Viime syksyn vaalikampanjaa hän rahoitti 100 000 dollarilla. BKSH:n yhteistyökumppanilla Fluor Internationalilla on Irakissa 1,6 miljardin dollarin arvosta urakoita. Fluorin johtokuntaan kuuluu CIA:n entinen johtaja James Woolsey, joka kävi ennen sotaa vakuuttamassa eurooppalaisille, että Saddam Husseinin ja al-Qaidan välillä on yhteys.

Sodan bisneskuningas on satelliitteja, lentokoneita, ohjuksia jne. valmistava Lockheed Martin, joka tienasi 22 miljardia dollaria pelkästään vuonna 2003. Yhtiö on tehnyt rahaa kaikilla muilla sodan osa-alueilla paitsi jälleenrakennuksessa. Sen osakekurssi on kolminkertaistunut vuodesta 2000.

Lockheedin johtajia vilisee Pentagonin asiantuntijaelimissä ja varapääjohtaja Bruce Jackson on avainhenkilöitä uuskonservatiivien kuuluisimpiin kuuluvassa think tankissa Project for a New American Century.

Irakin talous pysyy
valtaajien hanskassa

Jopa Yhdysvaltain ylläpitämät vankilat Irakissa on pitkälti yksityistetty, myös surullisen kuuluisa Abu Ghraib, jonka kidutuskuvat järkyttivät maailmaa. CACI- ja Titan -nimiset yhtiöt ovat vastanneet mm. vankiloiden kuulusteluista ja tulkkipalveluista, ja niiden edustajia epäillään vankien kidutuksesta ja raiskauksista. Tämän vuoden alussa yhtiöiden sopimuksia kaikesta huolimatta jatkettiin. CACI saa 16 miljoonaa ja Titan 164 miljoonaa dollaria.

Republikaaniseen puolueeseen läheiset suhteet omaava Custer Battles rahasti viime kesänä paikkansa jättäneeltä Irakin väliaikaishallinnolta 15 miljoonaa dollaria Bagdadin lentokentän siviililiikenteen turvaamisesta. Tarkemmissa tutkimuksissa kävi ilmi, ettei lentokentällä ollut siviili-ilmailua sopimusaikana,

Ennen kuin Yhdysvallat viime kesänä luovutti Irakin hallinnan irakilaisille itselleen, se piti huolen bisneksen jatkumisesta myös tulevina aikoina. Ennen lähtöään Bushin asettama väliaikaishallinnon johtaja Paul Bremer asetti sata Irakin taloutta koskevaa määräystä, joiden kumoaminen on hyvin vaikeaa. Siitä pitää huolen jo se, että ministeriöihin voidaan palkata vain Yhdysvaltain hyväksymiä henkilöitä.

Bremerin määräysten perusluonne on se, että amerikkalaiset yritykset ovat jatkossakin avainasemassa Irakin taloutta uudistettaessa. Valtionyritykset yksityistetään ja niissä sallitaan sadan prosentin ulkomaalaisomistus. Yritykset saavat viedä kaikki voittonsa veroitta kotiinsa. Irakin lait eivät koske ulkomaalaisia sopimusyrityksiä.

Yhdysvalloissa joulukuussa vieraillut Irakin valtiovarainministeri Adil Abdel Mahdi vahvisti, että yksityistettävien listalla on Irakin kansallinen öljy-yhtiö ja kaikki muutkin maan öljyvarat avataan ulkomaalaiselle omistukselle.

Uutistoimisto IPS:n mukaan Mahdi vahvisti vierailulla myös sen, että maan sosiaaliavustuksia on leikattava, koska ne vievät 60 prosenttia budjetista. YK:n 12 vuotta kestäneiden pakotteiden aikana miljoonat elivät pelkästään hallituksen avustusten varassa ja Unicefin arvion mukaan silti puoli miljoonaa lasta kuoli pakotteiden takia.

Virallisten tietojen mukaan lähes 30 prosenttia irakilaisista on työttömiä. Epävirallisten arvioiden mukaan todellinen työttömyys on pikemminkin 50 prosenttia.

Valheilla pedattu sota

Kaksi vuotta hyökkäyksestä Irakiin

(Kansan Uutisten Viikkolehti 18.3. 2005)

Katso tämä elokuva Uncovered: The War On Iraq http://www.informationclearinghouse.info/article6423.htm

Jos George W. Bush ja hänen lähipiirinsä olisi sodan alla puhunut totta, Irakista olisi löytynyt massiivisia määriä kemiallisia ja biologisia aseita, ydinaseohjelma ja al-Qaidan terroristeja. Mutta sodasta päätettiin ensin ja sitten sille piti vain keksiä perustelut.

KAI HIRVASNORO

Varapresidentti Dick Cheney 17.3. 2002: Me tiedämme, että heillä on biologisia ja kemiallisia aseita.

Puolustusministeri Donald Rumsfeld 14.11. 2002: Viikon tai kuukauden kuluessa Saddam Hussein voi antaa terroristeille joukkotuhoaseita. He voivat hyökätä Yhdysvaltoihin ja tappaa 30 000-100 000 ihmistä.

Presidentti George W. Bush 28.1. 2003: Tiedusteluvirastomme arvioivat, että Saddam Husseinilla on kyky tuottaa 500 tonnia sariinia sekä sinappi- ja VX-hermokaasua.

Mutta Irakista ei ole löytynyt joukkotuhoaseita. Ei kemiallisia aseita, ei biologisia aseita eikä ydinaseohjelmaa.

Toinen pääperuste kaksi vuotta sitten aloitetulle sodalle olivat Irakin yhteydet terroristijärjestöihin, varsinkin al-Qaidaan. Donald Rumsfeld sanoi, että "al-Qaida on Irakissa." Turvallisuusneuvonantaja, nykyinen ulkoministeri Condoleezza Rice kuvaili Saddam Husseinin "riehuvan" terroristien kanssa.

Mutta syyskuun 11. päivää tutkiva komissio totesi 16.6. 2004, ettei Irakin ja al-Qaidan välisistä yhteyksistä ole näyttöä.

George W. Bush ja hänen takapirunsa saivat joka tapauksessa myytyä amerikkalaisille sotansa, jota uuskonservatiivit olivat hautoneet jo vuosia.

Miten todisteet väärennettiin ja sota myytiin amerikkalaisille? Robert Greenwaldin dokumenttielokuva Uncovered: The War on Iraq kertoo maailman mahtavimman propagandakoneen voimasta ja häikäilemättömästä tiedustelutietojen muokkaamisesta sodan päämäärien hyväksi. George Bushin hallinto syötti tietoisesti pajunköyttä omille kansalaisilleen ja YK:ssa koko maailmalle, vahvistavat dokumentin asiantuntijat.

Ja senhän tiedämme nyt muutenkin. Kaikki Bushin todisteet paljastuivat palturiksi.

”Sodasta päätettiin
11. syyskuuta 2001”

Dokumentin asiantuntijat eivät ole mitään vasemmistoälykköjä eivätkä kirjoituspöytävallankumouksellisia, jotka päätyökseen kirjoittavat Bushia vastustavia tekstejä internetiin. Greenwaldin dokumentissa sodan perusteluita analysoi 26 ihmistä, joiden tyypillinen tausta on vähintään 20 vuoden ura CIA:ssa tai Yhdysvaltain ulkoasiain- ja puolustushallinnossa.

Dokumentti alkaa uhkaavilla uutisotteilla Bushin hallinnon keskeisimpien jäsenten julkisista puheista. Ensin puhutaan erilaisista Irakin joukkotuhoaseista, sitten Yhdysvaltoja uhkaavista massiivisista tuhoista ja kauhuista. Kaikki tämä koordinoidusti. Jokainen sisäpiiriläinen käyttää suunnilleen samoja sanoja ja ilmauksia.

George Bush viittaa Britannian hallituksen selvitykseen, jonka mukaan Saddam Hussein pystyy käynnistämään 45 minuutissa biologisen tai kemiallisen hyökkäyksen.

CIA:ssa 20 vuotta työskennellyt Mel Goodman toteaa, että Bushin hallinto päätti sodasta 11.9. 2001.

28 vuotta CIA:ta palvellut Bill Christison kuvailee Valkoisen talon tunnelmia 12.9. 2001. Puolustusministeri Donald Rumsfeld kysyi kriisipalaverissa, eikö meidän pitäisi käyttää tätä (edellispäivän terrori-iskuja) mahdollisuutena tehdä jotain Irakille.

– Me kaikki sanoimme, että ei, ei, ei. Al-Qaida on Afganistanissa. Meidän on pommitettava Afganistania. Rumsfeld sanoi, ettei Afganistanissa ole mitään hyviä kohteita, mutta Irakissa on paljon hyviä kohteita, muistelee Valkoisen talon silloinen antiterrorismipäällikkö Richard Clarke.

Jos ase savuaa,
on liian myöhäistä

27 vuotta muun muassa Neuvostoliiton analyytikkona toimineen Ray McGovernin mukaan joukkotuhoaseista puhuminen oli hyvä keino huijata kongressilta sotavaltuudet presidentille. Erityisesti hallinto painotti sanaa ydinase, sillä niiden aiheuttama uhka, sienipilvi, on se, mitä ihmiset kaikkein eniten pelkäävät.

Pitävien todisteiden puuttumista vähäteltiin toistamalla Rumsfeldin, Ricen ja Bushin suulla, että ns. savuavaa asetta ei voi odottaa, koska silloin on jo liian myöhäistä. George Bush: "Emme voi odottaa lopullisia todisteita, savuavaa asetta. Se voi tulla sienipilven muodossa."

Pentagonissa 1994-2001 apulaispuolustusministerinä työskennelleen Philip Coylen mukaan suuri osa sotaa kannattaneista uskoi itsekin, että Irakilla on ohjuksia, jotka yltävät Yhdysvaltoihin.

– Irakilla ei koskaan ole ollut sellaisia ohjuksia.

Vuosia CIA:n leivissä Lähi-idässä työskennellyt Robert Baer johti Irakin tiedustelua 1990-luvulla. Hänen mukaansa joukkotuhoaseista ei ollut mitään todisteita. Mutta se ei hallintoa kiinnostanut. He olivat päätöksensä tehneet ja CIA:n oli määrä tuottaa sopivaa aineistoa sen tueksi. Vanhaa tietoa oli perattava uudelleen, jotta siitä voitaisiin tehdä uusia johtopäätöksiä.

Mutkat suoraksi
todistusaineistossa

Silti aineisto ei ollut riittävän vakuuttavaa ilman, että siitä vedettiin mutkat suoriksi ja poistettiin kaikki varaumat. Kun CIA:n kansallisessa turvallisuusarviossa (National Intelligence Estimate, NIE) todettiin varauksellisesti, että ”meillä on hyvin vähän yksityiskohtaista tietoa Irakin kemiallisista aseista, mutta Saddam Husseinilla on todennäköisesti 100-500 tonnia kemiallisia aseita...” niin tieto julkaistiin muodossa ”Saddamilla on todennäköisesti vähintään 100 tonnia kemiallisia aseita.”

Kun NIE totesi, ettei sillä ole mitään todisteita ydinaseista, koko kappale pyyhittiin raportista pois.

– Se oli niin kuin syyttäjä valmistelisi juttuaan käyttäen omaa kantaansa vahvistavat tiedot ja jättämällä sitä vastaan puhuvat huomiotta. Mutta puolustusasianajajaa ei ollut kertomassa toista näkökulmaa, ydinaseohjelmia 20 vuotta tutkinut David Albright kuvaili.

”Al-Qaida on Irakissa”

Donald Rumsfeld: "Al-Qaida on Irakissa."

Saddam Husseinin ja Osama bin Ladenin välisistä yhteyksistä ei ole esitetty mitään näyttöä eikä niihin uskonut kukaan ennen sotaakaan. Silti ne olivat toinen pääperuste tapahtumille, joiden johdosta sodassa on kuollut yli 1 500 amerikkalaissotilasta ja rankimpien arvioiden mukaan 100 000 irakilaista.

– Sodalla ei ollut mitään tekemistä terrorismin kanssa. Irakin hallinnon ja 9/11:n suorittaneiden uskonnollisten fanaatikkojen välillä ei ollut mitään yhteyttä, arvioi 30 vuotta diplomaattina toiminut Chas Freeman.

20 vuotta ulkoministeriössä työskennellyt John Brady Kiesling korosti, ettei Saddam ollut mikään hölmö.

– Kyllä, hän oli hirveä roisto, mutta hän ei jättäisi omaa ja maansa kohtaloa sellaisten typerien terroristiseikkailijoiden käsiin, joiden näkemykset ovat täysin hänen omia näkemyksiään vastaan.

Mel Goodmanin mukaan Yhdysvalloilla oli erittäin hyvät tiedustelutiedot siitä, ettei Irak tukenut kansainvälistä terrorismia, vaan Saddam ja Osama olivat vihollisia. Osaman silmissä Saddam oli sosialistipetturi.

Ray McGovernin mukaan al-Qaidasta puhuminen oli kuitenkin tarpeen, sillä sillä pidettiin yllä 9/11-traumaa, joka on todellinen. Ja suurin osa amerikkalaisistahan luulee edelleen, että Irakilla oli jotain tekemistä terrori-iskujen kanssa.

Luotettavia todistajia

Kun CIA ei pystynyt tuottamaan Bushin hallinnolle riittävän kovaa todistusaineistoa, niin Irakin johtoon pyrkineillä maanpakolaisilla sitä riitti ja Bushin hallinto halusi heitä kuunnella. Tärkeitä todistajia olivat miehet, jotka olivat olleet Irakissa viimeksi pikkupoikina 1950-luvulla.

Kaksivuotiaana vuonna 1958 Irakista paennut ja nyt kuninkaaksi pyrkivä Sharif Ali bin El-Hussein julisti, että ilman epäilystä Saddamilla on joukkotuhoaseita ja ilman epäilystä hän on 30 vuoden ajan yrittänyt hankkia ydinaseen. Tietenkään Irakissa ei olisi minkäänlaista vastarintaa liittoumaa kohtaan.

Toinen tähtitodistaja oli Yhdysvaltain rahoittaman Irakin kansalliskongressin johtaja Ahmed Chalabi, jonka perhe myös pakeni Irakista 1950-luvulla.

CIA:ssa ja ulkoministeriön antiterrorismiosastolla työskennellyt Larry Johnson sanoi, että hallinto halusi uskoa Chalabia. Ja miksei olisi halunnut? Hänhän oli jo vuosia aikaisemmin solminut kontaktit amerikkalaisiin uuskonservatiiveihin, jotka olivat ottaneet ulkopolitiikan ohjat käsiinsä viimeistään syyskuussa 2001.

John Kieslingin mukaan Chalabin ja kumppaneiden kaikki tutkittavissa olleet todisteet olivat kuitenkin vääriä ja palvelivat vain heidän omaa etuaan.

Hermokaasua ja
alumiiniputkia

Ratkaiseva käänne kohti sotaa oli presidentti George Bushin kansakunnan tilaa käsittelevä puhe 28. tammikuuta 2003. Siinä hän kuvaili Saddamin arsenaalia litran ja ammuksen tarkkuudella sekä kertoi alumiiniputkista, joita käytetään uraanin rikastamiseen ja siis ydinaseen valmistamiseen.

Dokumentissa haastateltujen asiantuntijoiden mukaan kaikki oli pelkkää roskaa. Se tiedetään, että Irakilla oli ollut sariinia 1990-luvun alussa, mutta se tuhoutuu itsestään käyttökelvottomaksi kahdessa kuukaudessa.

– Ei sitä nyt olisi ollut turvallista juoda, mutta ei se mitään hermokaasuakaan enää ollut, ironisoi aseidenriisunnan johtava tiedemies Peter Zimmerman.Hänen mukaansa niitä kuuluisia alumiiniputkia taas käytettiin rakettimoottoreihin, ei ydinaseiden valmistukseen.

Bush myös väitti Irakin yrittäneen ostaa uraania Afrikasta. Kun ulkoministeri Colin Powell muutama päivä myöhemmin esitteli YK:lle lopulliset Irak-todisteet, afrikkalaista uraania ei mainittu. CIA oli erikseen varoittanut käyttämästä tätä perustelua, koska todisteet olivat niin heikot.

CIA oli jo helmikuussa 2002 värvännyt veteraanidiplomaatti Joe Wilsonin selvittämään asiaa Nigeriassa. Wilson ei löytänyt asiasta mitään todisteita.

Lopulta show päättyi YK:hon, missä ulkoministeri Colin Powell piti vakuuttavan esityksen 5. helmikuuta 2003. Hän esitteli kuvia, piirroksia ja siepattuja viestejä, jotka todistivat, että Irak piilottelee joukkotuhoaseitaan YK:n asetarkastajilta. Entinen asetarkastaja Scott Ritter on kuvaillut esitystä mahtavaksi ja vaikutusvaltaiseksi teatteriksi.

Vaikutelmaa tehostettiin pistämällä CIA:n johtaja George Tenet istumaan Powellin taakse ilmentämään sitä, että väitteet perustuvat CIA:n tietoihin ja analyyseihin.

Powell heilutteli lasipurkkia, jossa oli valkoista jauhetta. Pari teelusikallista sellaista pernaruttoa riittäisi tappamaan tuhansia amerikkalaisia.

Scott Ritterin mukaan Irakin viimeinen pernaruttoerä valmistui vuonna 1991, joten jos sitä jossain kätköissä vielä oli, se oli vuosia aikaisemmin muuttunut käyttökelvottomaksi.

Colin Powell esitteli, tai hänet pantiin esittelemään, kaikki muutkin Bushin hallinnon viljelemät väitteet sodan perusteluiksi. Mistään niistä ei ole löytynyt todisteita tähän päivään mennessä. Persianlahden sodan jälkeen YK:n asetarkastajat olivat löytäneet ja tuhonneet kaikki Irakin joukkotuho-ohjelmat. Irak oli tiukasti kansainvälisen yhteisön pihdeissä.

”Olkaa kärsivällisiä,
tämä vie nyt aikaa”

19. maaliskuuta Yhdysvallat hyökkäsi ja samat valheet lausuttiin jälleen kerran. George Bush ja muut hänen hallintonsa jäsenet julistivat pian hyökkäyksen jälkeen jo löytäneensä joukkotuhoaseita. Mutta nopeasti lausunnot muuttuivat epävarmemmiksi. Tiedettiin varmasti, että joukkotuhoaseita on, mutta ”vielä” ei tiedetty tarkkaan, että missä ne ovat.

– Kummallista, että voidaan sadan prosentin varmuudella sanoa, että joukkotuhoaseita on, mutta niiden sijainnista varmuus on nollan luokkaa, hämmästeli YK:n asetarkastajien johtaja Hans Blix.

Kun mitään ei kuitenkaan löytynyt, amerikkalaisilta pyydettiin kärsivällisyyttä. Apulaispuolustusministeri Paul Wolfowitz: "Tämä vie aikaa ja meidän on oltava kärsivällisiä." George Bush: "Kyllä totuus ajan mittaan tulee esiin." Donald Rumsfeld: "Ei, ei, ei tämä mitään aarteenetsintää ole, että juostaan ympäriinsä ja toivotaan, että jotain löytyy. En usko, etteivätkö tarkastajamme ole löytämättä mitään."

Kun mitään ei edelleenkään löytynyt, presidentti Bushilta alettiin vaatia tutkimuskomission asettamista selvittämään, miten tiedustelu oli erehtynyt niin pahasti. Senaattori Ted Kennedyn mukaan tiedustelu ei kuitenkaan erehtynyt.

– Se mitä tapahtui ei niinkään ollut tiedustelun virhe kuin tiedustelun manipulointia oikeuttamaan päätös lähteä sotaan.

– Osama bin Laden oli sanonut vuosia, että Amerikka hyökkää Arabiaan ja valtaa öljyrikkaan arabimaan. Tämä oli osa hänen propagandaansa. Ja mitä me teimme 9/11:n jälkeen? Miehitimme öljyrikkaan arabimaan, joka ei millään tavalla uhannut meitä, totesi entinen antiterrorismipäällikkö Richard Clarke.

Joka muuten kirjoitti uudelle presidentille George W. Bushille ja hänen hallinnolleen muistion al-Qaidasta jo tammikuussa 2001, siis ennen sen astumista virkaan. Bushin hallinolla oli aikaa paneutua muistioon vasta 4.9. 2001. Sitten olikin jo liian myöhäistä.

Ruotsi nujersi suurtyöttömyyden, miksei Suomi?

Työllisyysmaaottelussa
Tre Kronor syö Leijonat

(Kansan Uutisten Viikkolehti lokakuu 2002)

Miksi Ruotsissa on täystyöllisyys, mutta Suomessa ei? Vastauksia on ainakin kolme. Ruotsi ei omassa lamassaan antanut työttömyyden räjähtää käsiin. Laman jälkeen ja yhä edelleen se satsaa työllisyyden hoitoon aivan eri tavalla kuin Suomi. Eikä Ruotsissa päästetä pitkäaikaistyöttömiä putoamaan ulos työmarkkinoilta.

KAI HIRVASNORO

Tulopoliittisen sopimuksen kohtalo on tätä kirjoitettaessa auki ja sama koskee myös sen kylkeen kaavailtua työllisyyspakettia. Irtisanomisilmoituksia tulvii nyt sellaista tahtia, että hallitus joutuu reagoimaan tilanteeseen joka tapauksessa tuli tupoa tai ei.

Jo työllisyyspaketista käyty alustava keskustelu osoitti, että samanlaisiksi syytetyillä suomalaispuolueilla on sittenkin eroja. Vasemmisto ja oikeisto ovat selvästi eri mieltä siitä, miten paikalleen jämähtänyttä suurtyöttömyyttä voitaisiin lieventää. Vasemmisto ja SAK tarjoavat aktiivista työvoimapolitiikkaa, jota kokoomus taas pitää vanhakantaisena peräpeiliin katsomisena.

Pakettia kaavaillaan tilanteeseen, jossa työvoimatoimistoissa oli syyskuussa 275 400 työtöntä työnhakijaa. Avoimia työpaikkoja niissä oli samaan aikaan 38 200. Yli vuoden yhtäjaksoisesti työttömänä olleita pitkäaikaistyöttömiä oli syyskuussa 76 200 ja yli kaksi vuotta yhtäjaksoisesti työttömänä olleita 35 600. Pitkäaikaistyöttömyys väheni edelliseen vuoteen verrattuna muutamalla tuhannella, mutta kasvava joukko työttömiä putoaa pois edes jonkinlaisen toimeentulon takaavalta ansiosidonnaiselta työttömyysturvalta. Syyskuussa ansiopäivärahaa saaneita työttömiä oli 109 000.

Erilainen
traditio

Maaotteluhenki elää vahvana Suomen ja Ruotsin välillä. Miksei myös työllisyyden hoidossa? Molempien joukkueiden päävalmentajilla on käytössään suunnilleen samanlainen työvoimapolitiikan keinovalikoima eli ns. temput. Mutta jostain syystä vain Ruotsin joukkue saavutti päävalmentaja Göran Perssonin johdolla1990-luvun laman jälkeen nopeasti uudelleen täystyöllisyyden.

Vaikka Ruotsin työttömyys ei pahimmillaankaan noussut sille tasolle, millä se on Suomessa edelleen, näyttää Tre Kronorin esimerkki puhuvan senpuolesta, ettei aktiivinen työvoimapolitiikka ole pelkkää peräpeiliin katsomista. Tutkija Juhana Vartiainen Palkansaajien tutkimuslaitoksesta muistuttaa, ettei työttömyys Ruotsissa noussut jättisuureksi, koska lamashokin ei annettu tulla päälle yhtä ankarana kuin Suomessa. Valtion annettiin velkaantua enemmän.

- Niin kauan kuin työttömyys oli nousussa, ei tehty mitään budjettia kiristäviä toimia. Vaikka Ruotsissakin oli silloin porvarihallitus, tämä oli tietoinen valinta, sanoo Tukholmasta tavoitettu Vartiainen.

Hän toimii tällä hetkellä Ruotsin palkansaajien tutkimuslaitoksessaFIEF:ssä, missä oli myös vuosina 1994-96.

Vaikka hallituspohja oli sama, suhtautuminen työttömyyden kasvuun oli erilainen. Siinä näkyy Suomen ja Ruotsin erilainen traditio.

Suihkusta on
huono pelata

Työvoimapolitiikan keinovalikoima on naapurimaissa samankaltainen, mutta volyymi Ruotsissa huomattavasti korkeampi. Vuonna 2000 aktiivitoimien piirissä oli Ruotsin työvoimasta 3,8 prosenttia, Suomen työvoimasta 2,5 prosenttia. Työvoimapolitiikan osuus suhteessa bruttokansantuotteeseen on Ruotsissa lähes kaksinkertainen päävalmentaja Paavo Lipposen Suomeen verrattuna.

Suomessa aktiivitoimien piirissä on noin 86 000 ihmistä. Jos volyymi olisiRuotsin tasoa, määrä olisi 150 000. Suomen peli yskii, koska valmennusjohto ei ole huomannut, ettei pelissä pärjää, jos suuri osa joukkueesta on siirretty ottelurangaistuksen takia kokonaan suihkun puolelle.

Ruotsi pistää
työttömyyden poikki

Mitoituksen lisäksi ehkä tärkein ero naapureiden taktiikassa on se, että Ruotsissa työttömyys katkaistaan poikki eikä laajaa pitkäaikaistyöttömyyttä päästetä syntymään. Pidetään peli puhtaana ja rangaistukset enintään kaksiminuuttisina.

Ruotsissa ansiosidonnaisen korvaustaso on 80 prosenttia palkasta ja siitä nauttivat lähes kaikki työttömät. Suomessa korvaustaso on keskimäärin 58 prosenttia ja sen piirissä on enää alle puolet työttömistä. Ja jos Ruotsissa kaikesta huolimatta onnistuu jotenkin putoamaan peruspäivärahalle, niin sekin on kuusi euroa korkeampi kuin Suomessa.

Suomessa Lipposen ykköshallitus vaikeutti ansiopäivärahan uusimista pidentämällä työssäoloehdon kymmeneen kuukauteen. Ruotsissa ehto on puoli vuotta. Ruotsissa ansioturvan enimmäiskesto on 300 päivää, Suomessa 500 päivää.

Miten siis on mahdollista, että Suomessa ansiopäivärahalla on vähemmistö työttömistä, Ruotsissa ylivoimainen enemmistö?

Perälauta
takuuna

Kansaneläkelaitoksen tutkija Helka Hytti selvittääYhteiskuntapolitiikka-lehdessä (4/2002), mihin ruotsalaiset työttömät joutuvat 300 päivän jälkeen: Ensinnäkään 300 päivän raja ei ole ehdoton, vaan työttömyyskassa voi jatkaa tuen maksamista toiset 300 päivää työvoimatoimiston esityksestä, jos työtä ei löydy eikä aktivointia katsota siinä vaiheessa aiheelliseksi.

Työvoimapoliittiset toimenpiteet auttavat päivärahan uusimisessa ja viimeisenä perälautana on aktivointitakuu, joka toimii erilaisten ohjelmien sateenvarjona. Vähintään 24 kuukautta työttömänä ollut kuuluu takuun piiriin siihen asti, kun saa työtä avoimilta tai tuetuilta markkinoilta tai uusii työssäoloehtonsa koulutuksen avulla. Aktivoinnin aikana työttömyyskassan jäsenet saavat ansioturvan suuruisen toimeentulon.

Sekä Ruotsissa että Suomessa on toistuvasti vaadittu "liian anteliaan" ansioturvan keston leikkaamista. Ruotsissa vaatimus on Helka Hytin mukaan torjuttu sillä, että kohtuullinen toimeentuloturva estää pitkäaikaistyöttömiä marginalisoitumasta ja pitää heidät työmarkkinakelpoisina.

Ruotsissa on myös hyväksytty se, ettei toimeentuloturvan heikentäminen vähennä työttömyyttä, jos työvoimalle ei kerran ole kysyntää.

Svenskit eivät
veroalesta piittaa

Sen sijaan Ruotsissa ei käydä sellaista keskustelua, että tuloverotusta pitäisi keventää työllisyyden parantamiseksi.

- Päinvastoin, viime vaalituloksen perusteella täällä aiotaan ilmeisesti kiristää verotusta, Juhana Vartiainen nauraa Tukholmassa.

Oikeisto kyllä ajoi verotuksen keventämistä vaaliteemanaan, mutta turpiin tuli. Suomessa sen sijaan on Vartiaisen mielestä poliittisista mukavuussyistä asetettu liian suuria toiveita sille, että veronkevennykset automaattisesti parantavat työllisyyttä.

- Koska Suomessa on poliittisesti mieluisaa ajaa veronalennuksia, niin sen takia kernaasti hankkiudutaan siihen uskoon, että niillä myös parannetaan työllisyyttä.

Jos Juhana Vartiainen saisi itse päättää, hän nostaisi Suomessa aktiivisen työvoimapolitiikan määrärahoja, mutta liittäisi siihen työttömille suuremman pakon ammatilliseen ja alueelliseen liikkumiseen.

- Kannatan hyvinvointivaltiota, joka antaa paljon, mutta vaatii myös paljon.

Aktivointi avaa
mahdollisuuksia

Helka Hytti kirjoittaa, että suomalaisin silmin naapurimaiden sosiaaliturvan suurimpia eroja on juuri se, miten työttömien toimeentulosta on huolehdittu.

"Kun meillä on pidetty tärkeänä, että työttömät eivät onnistuisi tukityöllä keinotekoisesti jatkamaan ansioturvaa, takaa Ruotsin järjestelmä ansioturvan jatkumisen lähes määräämättömän ajan sitoen työttömän samalla kuitenkin aktiivitoimenpiteiden kautta tiiviisti pyrkimykseen päästä takaisin ansiotyöhön. Meillä vaaditaan edelleen työttömyysturvan ehtojen kiristämistä, vaikka tähänastisen politiikan seurauksena kymmenet tuhannet ihmiset ovat pudonneet ansioturvalta tarveharkintaiselle työmarkkinatuelle ja joutuneet tätä kautta syvenevän köyhyyden kierteeseen."

Neuvotteleva virkamies Pekka Tiainen työministeriöstä pohtii, kumpi on järkevämpää, pitää ihmiset toimenpiteiden piirissä vai avoimen työttömyyden piirissä. Hän puhuu ensin mainitun vaihtoehdon puolesta.

- On parempi, että ihmiset ovat kiinni aktiivisessa toiminnassa kuten koulutuksessa tai työllistämistukipaikassa. Kyllä se vähentää syrjäytymisriskiä ja avaa mahdollisuuksia, hän sanoo.

- Tietenkin on budjettitaloudellisesti kalliimpaa pitää ihmisiä toimenpiteiden kuin pitkittyvän työttömyyden piirissä. Mutta sitten tulee kysymys, kumpi on sosiaalisempaa ja taloudellisesti järkevämpää. Vaikka toimenpide maksaa vähän enemmän, siitä palautuu kuitenkin suuri osa yhteiskunnalle takaisin verotuloina ja työttömyysturvan säästöinä. Eli kun budjettikustannuksesta vähennetään hyödyt, ei se niin kauhean kallista puuhaa ole, sanoo Tiainen.

Sosiaalipolitiikan suunnan muutos 1990-luvulla

Kansanvakuutus sai väistyä,
nyt vakuutetaan ansioita

(Kansan Uutisten Viikkolehti maaliskuu 2001)

Mitä suomalaisessa sosiaalipolitiikassa oikeastaan tapahtui 1990-luvulla? Oliko leikkauspolitiikka laman väistämätön seuraus? Vai oliko kysymys muustakin kuin lamasta? Antoiko lama vain oikeutuksen hyvinvointivaltion rakenteiden remonttiin?

KAI HIRVASNORO

Kysymyksiin vastaa dosentti Raija Julkunen kirjassaan Suunnanmuutos - 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa (Vastapaino).

Esko Ahon porvarihallituksen aikana vasemmisto-oppositio väitti, että laman varjolla tehdään leikkauksia, joilla murennetaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion perustaa. Hallitukseen noustuaan vasemmisto alkoi toteuttaa käännettä, jolla Suomea etäännytettiin pohjoismaisesta mallista ja lähennettiin kohti keskieurooppalaista.

Kansanvakuutuksen ajatusta on heikennetty ja sosiaaliturvasta on entistä enemmän tehty vain ansioiden vakuuttamista. Kysymys ei ollut niinkään lamasta, vaan siirtymisestä hyvinvointivaltion laajenemisen jälkeiseen aikaan, väittää dosentti Raija Julkunen.

Julkunen osoittaa, että Suomi on kulkenut saman tien kuin useimmat muutkin länsimaat, vaikka niissä ei koettu yhtä syvää lamaa kuin meillä 1990-luvun alussa. Taustalla oli talouden epävakaistuminen 1970- ja 80 -luvuilla. Vanha kasvumalli ei enää tuottanut samanlaista taloudellista kasvua, työllisyyttä ja vakautta kuin aiemmin. Uutta kasvu-uraa alettiin hakea antamalla enemmän tilaa markkinavoimille ja supistamalla julkisia talouksia. Näin siitä huolimatta, ettei julkinen talous ollut vanhan kasvu-uran kriisiytymisen syy.

Nelivaiheinen reformi
läpäisi teollisuusmaat

Yhtenä osoituksena uudesta opista veropolitiikan muutos läpäisi 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa koko läntisen maailman. Marginaali- jayritysveroasteita alettiin laskea, ja sehän oli yksi Harri Holkerin sinipunahallituksenkin tärkeimmistä hankkeista.

Suomi on kuitenkin yleensä kulkenut omissa aikatauluissaan. 1980-luvun lopulla yritettiin sovittaa yhteen vanhaa ja uutta maailmaa. Julkiset menot kasvoivat vielä merkittävästi, mutta samaan aikaan ajettiin sisään uutta ajattelua hallitun rakennemuutoksen nimellä.

- Siinä oli tällainen jännite, että Suomi toisaalta skandinavisoitui ja toisaalta lähti syventämään integraatiota. Suomi lähti mukaan rahamarkkinoitten liberalisointiin ja myös orientoitui EU-jäsenyyteen1980-luvun lopulla. Meillä yritettiin vielä sovittaa yhteen avautuvaa maailmantaloutta ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion täydellistämistä, Raija Julkunen sanoo Viikkolehden haastattelussa.

Suomessa sosiaalipolitiikan laajenemisen kausi kesti noin 30 vuotta.Kaikissa teollisuusmaissa se pysäytettiin periaatteessa samalla neliportaisella mallilla, joka koostui taloudellisesta yhdentymisestä, julkisen sektorin reformista ja kaventamisesta, työmarkkinoitten joustavoittamisesta ja yksilöivästä kannustinpolitiikasta.

- Lama oli tässä muutoksessa ehkä sillä lailla välttämätön, että se oikeutti karsinnan. On havaittu, että vaikka eliitit tavoittelevat sosiaalipolitiikan kasvun pysäyttämistä, niitä sitä on hyvin vaikea viedä läpi. Mutta akuutit budjettikriisit ovat tärkein sauma, jossa karsintaa voidaan toteuttaa, sanoo Julkunen.

Asiasta ei ole Suomessa juuri keskusteltu, mutta muualla on. Raija Julkunen yrittää kirjassaan rakentaa Suomen osalta kutistamisen tai takaisintyöntämisen teoriaa.

- Jos on ensin tuotettu lama, niin onko sen jälkeen välttämätöntä sellainen lamapolitiikka, mitä Suomessa tehtiin? Ei välttämättä. Mutta kyllä ns. julkisen talouden tasapainotus olisi jossain vaiheessa tullut joka tapauksessa vastaan, samoin sopeutuminen suhteellisesti niukempiin resursseihin.

Emu välittää
uudet säännöt

Hyvinvointivaltion rakentamista tuskin ajateltiin etukäteen selkeänä ohjelmana. Se koostui monenlaisesta sosiaalisesta uudistustyöstä kuten sosiaalisten oikeuksien kohenemisesta, järjestelmien luomisesta ja etuuksien paranemisesta.

- Nyt eletään laajenemisen jälkeistä aikaa. Enää ei luoda uusia järjestelmiä, ei uusia sosiaalisia oikeuksia, ei paranneta etuuksia eikä lisätä niiden kattavuutta, vaan yritetään reformoida olemassa oleva järjestelmä, että se pysyisi näissä taloudellisissa raameissa. Ikääntymisen vuoksi sosiaalimenojen osuus kasvaa, mutta ainakaan minkään muun takia niitä ei enää haluta kasvattaa.

Uuteen regiimiin sisältyy myös ajatus siitä, että enää ei olla entisellä tavalla itsenäisiä päättämään sosiaalipolitiikasta, koska ollaan osa globaalia taloutta ja myös Emua.

- Emun käsitän mekanismina, jolla ikään kuin välitetään globaalin talouden sääntöjä meille. On uusi ymmärrys, joka korostaa julkisten menojen hallintaa ja joissakin maissa se otetaan äärimmäisen vakavasti ja joissakin ei. Suomi on niitä, joissa näkemys budjettien kestävyydestä ja varautumisesta tulevaisuuteen menee läpi politiikan ohjenuoraksi, sanoo Julkunen.

Sosiaaliturva
vakuuttaa ansioita

Yksi tärkeimmistä 1990-luvun käänteistä koskee sosiaaliturvan ns. universalismia. Kansalaisuuteen perustuvaa sosiaaliturvaa on heikennetty ja keskieurooppalaiseen tapaan nyt meilläkin korostuu ansioturva.

Kirjaansa varten Raija Julkunen löysi "klubin" käsitteen. Sosiaaliturvassa on uudenlaisia klubeja, jotka sulkevat rajojaan siihen kuulumattomilta.

- Koko kansaa koskevat kansaneläke ja sairausvakuutus eivät olleet kovin selkeitä vakuutusajattelun kannalta, hän sanoo.

- Nyt on selvästi lähdetty kirkastamaan sosiaaliturvan luonnetta vakuutuksena ja nimenomaan ansioiden vakuuttamisena.

Klubit suljetaan koskemaan niitä, joilla on ansiotuloja ja jotka toimivat työmarkkinoilla. Muu kuin ansioiden vakuutus on yhä useammin sidottu joihinkin tulorajoihin tai tarpeen harkintaan, mikä ei ole kuulunut pohjoismaiseen sosiaaliturva-ajatteluun.

Huono-osaisten klubiin kuuluvat ne, joilla ei ole ansioita eikä työhistoriaa. Heihin voidaan kohdistaa aktivointia, velvoittamista ja vastikkeen vaatimista, koska he eivät saa ansaittua vakuutusta, vaan "tukea."

Kannustavuus
ainoana totuutena

Toisena läpimurtona Raija Julkunen pitää kannustavuusajattelua, sosiaaliturvan ja verotuksen yhteensovittamista niin, että työ kannattaa. Sinänsä se sopii pohjoismaiseen työkeskeiseen yhteiskuntaan, mutta kyseessä on myös tärkeä mentaalisen mallin muutos, jossa tasa-arvon idea on vaihdettu kannustavuuden ideaan.

Kannustavuusajattelussa Julkusta ärsyttää suomalaiseen keskusteluun kuuluva yhden totuuden politiikka, jossa nyt ainoa oikea tavoite on korkea työllisyys, joka ei välttämättä kuitenkaan ole sama asia kuin työttömyyden poistaminen.

- Itseäni arveluttaa se, että on ollut myös toisenlaisia ideoita, joissa on puhuttu työn lopusta, työn jakamisesta ja palkkatyön jälkeisestä yhteiskunnasta. Mietin ovatko he olleet ihan väärässä, jotka katsovat, että nyt pitäisikin rakentaa vähemmän työkeskeistä yhteiskuntaa.

Raija Julkusta askarruttaa myös se, toteutetaanko kannustinpolitiikkaa vetämällä sosiaaliturvaa alas, jotta saadaan hajurako matalimpien palkkojen ja sosiaaliturvan välille.

- Silloin heikennetään ihmisten toimeentuloa liikaa kannustavuuden nimissä ilman että työmarkkinat kuitenkaan ottavat niitä ihmisiä vastaan. Samaan aikaan on olemassa aika valikoivat ja vaativat työmarkkinat ja kannustin ideologia, joka lähtee hyvin tarjontakeskeisestä politiikasta. Ajatellaan, että työllisyyden ongelmat voidaan ratkaista tarjontapolitiikalla. Kysyntäkeskeinen työllisyyspolitiikka on pitkälti haudattu.

Tuloerot
dramaattinen
muutos

Käytännön tekojen lisäksi myös sosiaalipoliittinen ajattelu muuttui 1990-luvulla vähä vähältä. Ilman sitä ei olisi mahdollista politiikka, joka heikentää universalismia, lisää eriarvoisuutta ja vähentää julkista vastuuta kansalaisten elämästä. Siirtymän tunnuksia Suomessa olivat oma vastuu, yrittäminen, kannustavuus ja aktiivisuus.

- Tasa-arvon vaihtuminen kannustavuuteen on osa tätä eetoksen vaihtumista, mutta ehkä muutenkin siedetään herkemmin köyhyyttä ja eriarvoistumista, Raija Julkunen arvioi.

Eetoksen vaihtumisesta kertoo myös se, että tuloerojen annetaan kasvaa, ja katsotaan, ettei sille voi tehdä mitään.

- Minusta se on merkittävä muutos, jos suunnilleen 30 vuotta tuloerot ovat supistuneet ja sitten tulee käänne. Ei enää haluta tai pystytä tekemään mitään.

- Itse ajattelen, että tuloerojen supistuminen oli ekspansiokauden seurausta. Niin kauan kuin sosiaaliturva laajeni tai hyvinvointivaltiolliset palvelut laajenivat, se tuotti myös tuloerojen supistumista. Mutta tällä jälkiekspansiivisella kaudella en oikein tiedä itsekään, mikä sitä voisi enää tuottaa, myöntää Julkunen.

Hyvinvointivaltio
ei enää sama

Leikkauspolitiikka meni Suomessa läpi ilman suurempia protesteja ehkä siksi, että sitä perusteltiin hyvinvointivaltion pelastamisella. Raija Julkusen mukaan osittain näin myös tehtiin. Karsittu hyvinvointivaltio on kestävämpi tulevaisuuden haasteiden edessä.

- Allekirjoitan sen, että eläkejärjestelmää oli pakko muuttaa realistisemmaksi kestämään uuden talouden ja ikärakenteen muutos.

Toisaalta leikkausten jälkeinen hyvinvointivaltio ei ole sama.

- Se poliittinen lupaus, että ainakin tärkeimmät piirteet säilytetään leikkauspolitiikalla ei pidä paikkaansa. Kyllä hyvinvointivaltion luonne muuttuu leikkausten myötä.

Suomessa muutos tapahtui muun muassa niin, että julkisen vallan vastuu kansalaisten elämästä kaventui, optimi muuttui kohti minimiä ja sosiaaliturvan kyky tasoittaa taloudellisia ja elämänlaadun eroja väheni. Hyvinvointivaltio ei vain "keventynyt", vaan se myös siirtyi laadullisesti alemmalle tasolle.

Suomalainen hyvinvointivaltio käväisi 1980-luvulla hyvällä pohjoismaisella tasolla, mutta sekä etuuksien tason että institutionaalisten piirteiden osalta se keikkuu taas pohjoismaisen klubin reunamilla, kuten on enimmäkseen keikkunutkin.

Ei ideologiaa,
vaan "välttämätöntä"

Oliko 1990-luvun käänne uusliberalismia? Raija Julkusen mukaan käännettä ei voi selittää uusliberalismilla eikä sen nimi ole kovin olennaista. Kirjassaan hän kutsuu harjoitettua suomalaista politiikkaa pragmaattiseksi tai rajoitetuksi uusliberalismiksi. Ideologisella uusliberalismilla oli Raija Julkusen mukaan kylläkin tärkeä rooli vanhan kehityskulun lopettamisessa muualla.

- Suomessa ei ole koskaan tarvittu tällaista ideologista uusliberalismia.Mutta se on nyt instituoitu globaaliin maailmanjärjestykseen ja sen pelisääntöihin. Ja ne meillä on omaksuttu ilman, että on koskaan tarvittu ideologista taistelua. Kaikki on tapahtunut taloudellisen rationalismin ja välttämättömyyden nimissä.

Julkunen ei ole varma, kannattaako koko uusliberalismin käsitettä enää edes käyttää.

- Kaikki sosiaalidemokraattiset hallitukset Euroopassa yrittävät nyt tehdä taloudellisesti rationaalista politiikkaa ja toimia näiden pelisääntöjen mukaisesti. Jotkut paremmin, jotkut huonommin. Jossain on enemmän vastarintaa, Suomessa on vähän vastarintaa sellaiselle politiikalle.

Euroopassa Suomi mukaan lukien suunnanmuutos toteutettiin useimmiten samalla tavalla.

- Oikeistolaiset tai konservatiiviset hallitukset, jotka olivat ehkä ideologisesti innostuneita uusliberalismista, ovat toteuttaneet jarrutuksen, kasvun pysäytyksen. Mutta tällaiseen syvempään uudelleen muotoiluun tarvitaan sosiaalidemokraatit. Sosiaalidemokraattinen ja yleensä vasemmistolainen ajattelu on muuttunut aika perusteellisesti. Ehkä Suomessa rajummin kuin monessa muussa maassa.

Suomessa muutosta ei ole kuitenkaan tarvinnut perustella millään ideologioilla.

- Suomalaiselle näyttää vakaa talous ja julkisen talouden tasapaino ja uskottavuus markkinoiden silmissä ja kaikki tämä sopivan hyvin osaksi politiikkaa. Se on sitä suomalaista taloudellista pragmatismia. Voidaan aina sanoa, että kaiken tämän pitää olla kunnossa, jotta voitaisiin ajatella jotain ylellisyyksiä kuten tasa-arvoa.

Nyt kun kriisitietoisuus alkaa väistyä, tilalle ovat tulleet uudet puheet, että talous on epävarma ja verotulojen kasvu oli vain väliaikaista eikä huomisesta tiedä.

1990-luvun tärkein prioriteetti oli liittää Suomi globaaliin talouteen -EU:hun ja talous- ja rahaliittoon - ja niiden pelisääntöjen mukaisesti.

"Ei avustuksen
korotus mitään auta"

Nyt Suomessa on havahduttu eriarvoisuuden kasvuun niin, että tekeillä on hallitusohjelman mukaisesti köyhyyspaketti. Kun koko karsintapolitiikka on ollut samantapaista teollisuusmaissa, niin tutulta kuulostaa tämäkin: Kun Britanniassa Työväenpuoleen hallitus sai pian valtaan tulonsa jälkeen kritiikkiä siitä, ettei se aio tehdä mitään huono-osaisten puolesta, vastasi ministeri Peter Mandelson:

- Tehdään tämä asia selväksi. Ne ihmiset, joista olemme huolissamme, ne jotka ovat vaarassa pudota mahdollisuuksien askelmilta ja vieraantua yhteiskunnasta, eivät pitemmän aikavälin ongelmissaan hyödy mitään siitä, jos lisäämme heidän avustuksiinsa punnan viikossa.

Suomessa Vasemmistoliitto on toistaiseksi jäänyt yksin ajaessaan 10 markan korotusta työmarkkinatukeen ja peruspäivärahaan. Sekä Suomessa että Englannissa vallalla on aktivointilinja, jonka mukaan sosiaaliturvan parantaminen on vanhanaikaista vasemmistolaisuutta ja passiivista.

Raija Julkunen on valitusta linjasta eri mieltä.

- Kyllä minusta pitäisi mennä takaisin uudelleen jakopolitikkaan ja antaa vähän enemmän päivärahoina. Enkä usko, että se olisi ristiriidassa aktivoinnin tai kannustavuuden kanssa. Jos annetaan 200-300 markkaa kuukaudessa, se ei voi olla yllyke, jolla ihmiset asettautuvat passiivisuuteen ja työttömyyteen.

Ei paluuta
vanhaan

Nyt valittu linja on seuraavan kerran puntarissa melko tasan kahden vuoden kuluttua, jolloin seuraavan hallituksen ohjelma on valmistumassa. Keskustan Mauri Pekkarinen on jo luvannut, että Lipposen hallituksen toteuttamat säästöt puretaan, jos hänen puolueensa pääsee valtaan.

Onko kaikki siis vain pahaa unta? Voidaanko hyvinvointivaltion kulta-aikaan palata takaisin?

Raija Julkusen mukaan meillä näkyy selkeä vastaisku hyvinvointivaltion puolesta. Se näkyy kansalaismielipiteessä ja myös köyhyyskeskustelun nousussa.

- Mutta voiko politiikan suuntaa muuttaa? Sitä en oikein usko, vaikka jokin köyhyyspaketti tehdäänkin.

- Sen sijaan uskon, että suunnanmuutos jatkuu. Nyt kaavaillaan, että työttömyyseläke ja yksilölliset varhaiseläkkeet peruutettaisiin. Eurooppalaiseksi johtotähdeksi on valikoitunut pyrkimys korkeaan työllisyyteen ja sitä kautta sosiaalimenojen tarpeen vähentämiseen.

Syntyikö Suomeen uusi alaluokka?

Historioitsija Jorma Kalela kysyy:

Syntyikö Suomeen
uusi alaluokka?

(Julkaistu Kansan Uutisissa vuonna 2002)

Alaluokan syntymisen mahdollisuudesta kertovat professori Jorma Kalelan mukaan muun muassa edelleen pitkät ruokajonot. Tosiasiallisesti täysin työkykyiset ihmiset joutuvat hänen mukaansa jopa rinnastamaan itsensä kerjäläisiin.

KAI HIRVASNORO

Poliittisen historian professori Jorma Kalela Turun yliopistosta arvioi, että suomalainen politiikka on jämähtänyt paikoilleen.

- Ei ole osattu kysyä, onko Suomeen syntymässä uusi alaluokka korkealle tasolle vakiintuneen työttömyyden ja pysyväksi muuttuneen köyhyyden myötä. Tai ehkä ilmiö ei ole saanut riittävän dramaattisia muotoja, jotta siihen olisi puututtu tositoimin, Kalela kirjoittaa Lamakirjassa (Kirja-Aurora).

Lamakirja on Suomen Akatemian lamatutkimusohjelman satoa. Kirjoituksellaan Jorma Kalela pyrkii osoittamaan, että pitkittyvä työttömyys ja syvenevä köyhyys saattavat johtaa koko suomalaisen yhteiskunnan luonteen muuttumiseen.

Hän ei siis väitä, että Suomeen olisi jo syntynyt alaluokka, vaan varoittaa sen mahdollisuudesta.

Uhkaavia merkkejä hän näkee juuri työttömyydessä ja sen luonteen muuttumisessa. Työttömyyden keskimääräinen kestoaika on vuosi eikä pitkään jatkunut korkeasuhdanne auttanut sen lyhenemisessä.

Pitkäaikaisesti ja kroonisesti työttömät muodostavat jo enemmistön kaikista vailla palkkatyötä olevista ja työttömyyden vaikutukset kasautuvat. Työllistyminen vaikeutuu työttömyyden pitkittyessä ja aivan erityisen dramaattiset seuraukset ovat siinä vaiheessa, kun ansiosidonnainen työttömyysturva loppuu:

- Enää ei ole varaa uusiin vaatteisiin eikä parturissa tai kampaajalla käymiseen - ja kuitenkin ensivaikutelma on tärkein työnhakutilanteessa. Jos hakijoita on useampia, pitkäaikaistyötön on sitä paitsi jo lähtökohtaisesti kilpailijoitaan heikommassa asemassa, sillä työnantaja(n edustaja) kyllä huomaa työhistorian aukot ja katkokset, Kalela toteaa.

Kasvuun on
luotettu liikaa

Jorma Kalelan mukaan alaluokan syntymistä ei estetä pelkkään kasvuun tähtäävällä politiikalla. Päinvastoin hänen synkkä näkemyksensä johtuu nimenomaan liiallisesta luottamuksesta siihen, että kasvu kyllä ratkaisee ongelmat.

Pysyvää palkkatyön puutetta on hänen mukaansa edes auttanut myös kansainvälisen kilpailukyvyn säilyttämiseen tähtäävä talouspolitiikka, joka on nostettu kaikkia muita tavoitteita sääteleväksi tekijäksi.

- Ongelma ei ole niinkään ollut itse tavoite vaan sen kapea-alainen ymmärtäminen. Kun turvallista yhteiskuntaa ei ole pidetty kilpailuvalttina, vaan siihen tähtäävä yhteiskuntapolitiikka on nähty kilpailukyvyn uhkana, on tultu lisänneeksi uuden alaluokan syntymisen todennäköisyyttä, Kalela lataa.

Alaluokan syntymisen uhkaa lisää hänen mielestään se, että työttömyyttä on kahta täysin eri lajia, mutta työttömistä puhutaan yhtenä joukkona.

Pysyvän työttömyyden vaaravyöhykkeessä olevien aseman kohentamiseen tarvittaisiin toisenlaisia toimenpiteitä kuin niille, jotka ovat vain väliaikaisesti työttöminä.

Pitkäaikaistyöttömät
toissijaisessa asemassa

Kaiken lisäksi viime nousukausi osoitti, että pitkäaikaistyöttömät on voitu jättää työvoimapolitiikassa toissijaiseen asemaan, koska heitä ei tarvita. Nousukausi osoitti, ettei nopea ja vahva talouskasvu edellytä täystyöllisyyttä, vaan lamaa edeltäneen nousukauden ennätykset ylitettiin olennaisesti pienemmällä työvoimalla.

Paitsi että pitkäaikaistyöttömät jätettiin Jorma Kalelan mukaan toissijaiseen asemaan työvoimapolitiikassa, heidät myös saatettiin sosiaaliviranomaisten tiukan valvonnan kohteiksi. Sosiaaliturvan ehtoja kiristettiin sen tavoitteen varjolla, ettei sosiaaliturva saa missään kohtaa estää palkkatyön hakemista.

Näin myös sosiaaliturvalla edesautetaan uuden alaluokan syntymistä, kun ansiosidonnaisuudella parhaaseen asemaan on asetettu ne, joiden työvoimalla on eniten kysyntää. Sillä köyhyydenkin rakenteessa tapahtui 1990-luvulla merkittävä muutos. Työttömyyden pitkittymisen myötä köyhyys ei enää ole suhdanneilmiö vaan laajasti pysyväksi muuttunut olotila.

Alaluokan syntymisen todennäköisyydestä muistuttavat Jorma Kalelan mukaan edelleen pitkät ruokajonot:

- Ne ovat todiste siitä, etteivät työttömyysturva ja toimeentulotuki yhdessäkään riitä kohtuulliseen elintasoon. Työkykyiset ihmiset joutuvat toisin sanoen jopa tosiasiallisesti rinnastamaan itsensä kerjäläisiin.

Kalelan mukaan sosiaalipolitiikka näyttää menettäneen jotain olennaista totutusta, kun sekä työvoima- että sosiaaliviranomaiset lähestyvät pysyvän työttömyyden uhkaavia ihmisiä pikemminkin psykologisena kuin yhteiskunnallisena ongelmana.

Hiipivä muutos
vakiintumassa

Jorma Kalela katsoo, ettei 1990-luvulla yhteiskuntapolitiikassa tapahtunut muutos ollut hallitusten ohjelmana. Kyse oli enemmänkin työvoima- ja sosiaalipolitiikan pragmaattisesta ja epäideologisesta alistamisesta kilpailukyvyn säilyttämiseksi. Siirtymä toteutui hiipien ja uusi politiikka on vasta vakiintumassa.

Vakiintumassa olevan yhteiskuntapolitiikan heikkona kohtana Kalela pitää juuri viranomaisvalvontaa, jota yhteiskunnan tarjoaman turvan ehtojen kiristäminen on lisännyt.

- Seuraavan laskukauden aikana on varsin suurella todennäköisyydellä odotettavissa kasvanut paine edetä samalla tiellä. Jos näin menetellään, ollaan tilanteessa, jossa tukea hakevien valvonta on asetettu heidän asemansa kohentamista tärkeämmäksi tavoitteeksi.

Kalela perää muunlaisia kannustimia kuin 1990-luvulla kehitetyt, heikoimmassa asemassa olevien nöyryyttämiseen perustuvat kannustimet. Keppikurin perusteluksi hän ei hyväksy "sosiaalipummien" olemassoloa.

- ...sellaista yhteiskuntaa ei kyetä kehittämäänkään, jossa ei olisi väärinkäyttäjiä. Siksi ei ole oikein, että "sosiaalipummien" synnit siirretään todellisessa ahdingossa elävien kannettaviksi. Tällainen rankaiseminen on sitäkin kohtuuttomampaa, kun heikoimmassa asemassa olevien enemmistö on joutunut tukalaan tilanteeseen ilman omaa syytään, Kalela väittää.

kai.hirvasnoro@pp.inet.fi

Väärä lamapolitiikka synnytti leipäjonot

Tutkija Jaakko Kiander pitää työttömyyden vapaata kasvua 1991-1993 keskeisimpänä virheenä

Väärä lamapolitiikka
synnytti leipäjonot

(Julkaistu Kansan Uutisissa 2000-luvun alussa)

1990-luvun lama ei johtunut idänkaupan romahduksesta eikä huonosta onnesta, vaan koko joukosta vääriä päätöksiä, väittää tutkimusjohtaja Jaakko Kiander Valtion taloudellisesta tutkimuskeskuksesta.

KAI HIRVASNORO

Suomen 1990-luvun alun lamassa oli kyse talouspoliittisen päätöksenteon epäonnistumisesta, sanoi Suomen Akatemian kolmivuotisen lamaprojektin koordinaattori Jaakko Kiander torstaina projektin päätteeksi.

Yli 100 tutkijaa yli 20 projektissa työllistänyt tutkimushanke haki vastausta kysymykseen, oliko Suomen poikkeuksellinen kriisi vain huonoa onnea vai oliko taustalla rakenteellisia syitä, jotka tekivät romahduksesta väistämättömän. Lisäksi selvitettiin sitä, missä määrin laman vauriot jäivät pysyviksi.

Projektin yhteenvedon suorittanut Kiander sanoi, että useimmissa eri maiden1990-luvun talouskriiseissä taustatekijöinä olivat rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkaminen, kiinteän valuuttakurssin politiikka ja valuutan yliarvostus. Muissa maissa ei kuitenkaan koettu niin syvää kriisiä kuin Suomessa.

- Jos Suomen kriisin ei voi katsoa olleen välttämätön seuraus rahamarkkinoiden vapauttamisesta, on pääteltävä kyseessä olleen talouspoliittisen päätöksenteon epäonnistuminen, Kiander sanoi.

Idänkauppa
ei selitä

Laman aikana keskeistä selitystä haettiin idänkaupan romahduksesta. Jaakko Kianderin mukaan sen jälkeinen häiriö oli sittenkin vähäinen, noin 2 prosenttia bruttokansantuotteesta, ja ohimenevä. Jo vuoden 1992 alusta Suomen viennin kehitys oli maailman kärkeä.

Laman syvyys ja kesto johtuivatkin Kianderin mukaan pitkälti siitä, että odottamattoman korkeiden korkojen aikaan saama varallisuuden arvon lasku johti jyrkkään säästämisen kasvuun ja kulutuksen ja investointien supistumiseen. Se oli myrkkyä työllisyydelle.

Myös valuutan yliarvostuksella ja kireällä rahapolitiikalla oli tärkeä merkitys lamadynamiikalle.

Kun markan kellutuksen jälkeen korkotaso kääntyi laskuun, muuttui talouden tilanne nopeasti. Lamaa selitettiin sen päällä ollessa Suomen talouden ja yhteiskunnan rakenteellisilla heikkouksilla. Että taustalla olisi ollut yritysten tehottomuus ja kilpailun puute, korkeat verot, suuri julkinen sektori, ylimitoitettu sosiaaliturva tai jäykät työmarkkinat.

Tällaisen rakenneselityksen kyseenalaistaa kuitenkin se, että talous toipui niin nopeasti lamasta 1990-luvun jälkipuoliskolla, Kiander huomautti.

Työttömyyttä
lisättiin turhaan

Jaakko Kiander nimesi sarjan päätöksiä, jotka jälkikäteen voidaan nimetä virheiksi. Tällaisia olivat säästöpankkilainsäädännön liberalisointi 1980-luvun alussa, pankkivalvonnan heikot valtuudet, luottomarkkinoiden vapauttaminen sääntelystä samalla kun talletuspuolen sääntelyä jatkettiin, vakaan markan linjan vieminen liian pitkälle, talouskasvua jarruttava ja työllisyyttä heikentävä finanssipolitiikka lamavuosina ja työttömyyden hoidon laiminlyönti.

- Keskeisin virhe tehtiin siinä, että työttömyyden annettiin vapaasti kasvaa vuosina 1991-93. Myöhempi kokemus osoitti, että työttömyyttä on helppo kasvattaa mutta vaikeata alentaa. Siksi työttömyyden käyttäminen makrotalouden epätasapainojen korjaajana on lähes aina ja kaikkialla osoittautunut vakavaksi virheeksi, Kiander latasi.

Vuosina 1991-93 lamapolitiikasta vastasi Esko Ahon (kesk.) porvarihallitus, joka valtiovarainministeri Iiro Viinasen (kok.) suulla läksytti kansaa elämisestä yli varojensa.

Kiander korosti, ettei työttömyyttä lisänneellä kireällä raha- ja finanssipolitiikalla saavutettu juuri mitään myönteisiä tuloksia.

- Julkisten menojen säästöistä huolimatta budjettialijäämät ja julkinen velka kasvoivat, koska työttömäksi jääneet lakkasivat maksamasta veroja ja tulivat oikeutetuiksi tulonsiirtoihin.

Jaakko Kianderista on mielenkiintoista, joskin suomalaisen talouspolitiikan perinteen mukaista, ettei talouspolitiikka laman aikana kiinnittänyt juuri mitään huomiota kansalaisten elintasoon tai työllisyyteen.

- Yksityisen kysynnän supistuminen ei laman alkuvaiheessa aiheuttanut huolta, koska sitä pidettiin tavoiteltavana.

Eliitistä työttömyys
vaikutti positiivisesti

Tutkija Anu Kantola Helsingin yliopistosta korosti, että nimenomaan poliittinen eliitti kielsi laman olleen seurausta poliittisista ratkaisuista. Se haki selitystä kansalaisten moraalisen selkärangan pettämisestä 1980-luvulla.

Kantola on tutkinut lamaprojektissa eliitin puhetta vuonna 1995 tehdyistä päättäjien haastatteluista. Hänen mukaansa eliitin suhde politiikkaan ja erityisesti eduskuntaan ja vaaleihin on pääosin kielteinen.

Jos muistellaan tiedotusilmastoa laman aikana, niin tapahtumia tulkitsivat pääosin Ahon hallituksen keskeiset ministerit, korkeat virkamiehet erityisesti valtiovarainministeriöstä, työmarkkinajärjestöjen johtajat sekä ekonomistit, joiden joukossa oli sekä elvytyksen että hallituksen peruslinjan kannattajia. Kaikkien voidaan katsoa kuuluvan "eliittiin."

Anu Kantola näki eliitin asettuneen "yhteisen järjen nimissä" kannattamaan julkisen sektorin karsimista. Se näki työttömyyden positiivisessa valossa tehokkuuden lisääjänä. Samalla päättäjät siirtyivät uuteen ajatteluun, jossa hyvinvointiajattelun ja tasa-arvon ajatukset korvasi yhteiskunnassa markkinoiden ylläpitämä kuri.

Projekti antoi lisävaloa sille, miksi laman kaltainen raju muutos ja sen aiheuttamat poliittiset toimet voitiin viedä läpi ilman merkittävää poliittista taistelua tai vastarintaa:

- Eliitti löytää yhtenäisen linjan, jossa laman ongelmat, kuten leikkaukset ja työttömyys, eivät nouse tärkeiksi ongelmiksi eivätkä näin jäsenny poliittisessa järjestelmässä julkisiksi ongelmiksi. Puoluepoliittiset erot ja intressit korvautuvat yhteisen edun nimissä esitetyllä ohjauspuheella.Tätä ohjauspuhetta höystetään moralistisella tuomiolla, joka kohdistuu kulutusjuhlaan langenneeseen yhteiskuntaan, Anu Kantola sanoi.

kai.hirvasnoro@pp.inet.fi

Hyvinvointivaltion aika päättymässä

Sosiaalipolitiikan tutkijoiden tyly johtopäätös Suomesta:

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion
aika on päättymässä

KAI HIRVASNORO

(Julkaistu Kansan Uutisissa vuonna 2000)

Hyvinvointivaltion kehittämisen aikakausi on Suomessa päättymässä, väittävätTampereen yliopiston sosiaalipolitiikan tutkijat. Viime vuosikymmenellä lähes kaikki valtion rahoittama toiminta heikentyi ja tarveharkinta korostui universalismin kustannuksella.

Suomi on noussut 1990-luvun suuresta lamasta uuteen kukoistukseen. Lähes päivittäin on jokin selvitys tai tilasto kertonut yleisölle, miten Suomi on maailman kärjessä yhdessä tai toisessa asiassa, kirjoittavat sosiaalipolitiikan professori Jorma Sipilä ja sosiaalipolitiikan tutkija Anneli Anttonen Tampereen yliopistosta Vastapainon julkaisemassa kirjassa Suomalaista sosiaalipolitiikkaa.

He eivät liity menestyskuoroon.

- 1980-luvulla hyvinvointipolitiikkamme saattoi olla kansallinen ylpeydenaihe, mutta nyt se muistuttaa vanhaa puutaloa, jossa on paljon viehättävää, mutta vieraskin huomaa, ettei omistajalla ole vuosiin ollut rahaa eikä tahtoa pitää taloaan kunnossa.

Kirjoittajien mielestä voidaan hyvin kysyä, onko Suomi enää tyypillinen esimerkki pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta. Vai onko Suomi palaamassa asemaan, jossa se oli 1960- ja 1970-luvuilla?
- 1990-luvulla lähes kaikki valtion rahoittama toiminta on heikentynyt, ja kaventuneiden valtionosuuksien takia se on säteillyt myös kuntien ylläpitämiin palveluihin. Niinpä kaikinpuolinen tarveharkintaisuus on korostunut universalismin kustannuksella. Julkinen sektori on siirtynyt universalismista kohti marginaalisuutta.Valtio vetäytyy vastuustaan.

Jos hyvinvointivaltioksi nimetty sosiaalipolitiikan aikakausi on todella päättymässä Suomessa, oli se vain lyhyt historiallinen häivähdys. Suomi saavutti hyvinvointivaltion pohjoismaisen tason vasta 1980-luvulla ja1990-luvulla sitä jo kuopattiin.

Anneli Anttosen ja Jorma Sipilän mukaan hyvinvointivaltion aikakausi onpäättymässä ainakin yhdessä merkityksessä: Kansallinen hyvinvointivaltio-ohjelma on jäänyt muiden projektien varjoon. Tietoyhteiskunta ja osaaminen ovat nyt avain kansalliseen menestykseen.

Hyvinvointivaltion tilalle on mm. viime presidentinvaaleissa nostettu hyvinvointiyhteiskunnan käsite. Se tarkoittaa, että vähemmän valtiota ja enemmän markkinoita ja järjestöjen varassa tehtävää vapaaehtoista sosiaalityötä.

Kirjoittajat eivät usko, että Suomi silti hetkessä muuttuu aivan toisenlaiseksi kuin mitä se on ollut parin viime vuosikymmenen ajan. Mutta:

- Silti ne liitokset, jotka tekivät hyvinvointivaltiosta kansallisen projektin, ovat alkaneet repeillä. Universalismin ihanteesta on osittain luovuttu, kuri ja kontrolli ovat lisääntyneet ja kansalaisten sosiaaliset oikeudet heikentyneet. Yhä useamman on tukeuduttava markkinoihin ja perheeseen. Julkisesta vallasta on tullut epäluotettava partneri.

Tuesta
kontrolliin

Anttosen ja Sipilän mukaan Suomi rakensi 1990-luvulle asti pohjoismaista hyvinvointivaltiota länsieurooppalaiseen keskitasoon verrattuna niukoin resurssein ja hyvin kohtuullisella veroasteella. Koulutuksessa ja kansanterveystyössä tapahtui selvää edistymistä. Pienten lasten päivähoito, lasten kotihoidon tuki, ikääntyneiden kotipalvelu ja opintotuki ovat edelleen kansainvälisesti korkeatasoisia.

Monet muut järjestelmät eivät sen sijaan enää vastaa pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle asetettuja odotuksia. Terveydenhuolto ei enää vastaa kansalaisten kohtuullisiin odotuksiin, sairausvakuutuksen kattavuus ja korvaavuus on osin jo heikko, toimeentulotuki ja työmarkkinatuki ovat enemmän kontrollia kuin tukea, psykiatrinen hoito on häpeätilassa ja vanhusten laitoshoidosta tulee jatkuvasti esiin vaikeasti hyväksyttäviä asioita, kirjoittajat listaavat.

- Siirtyminen universaalista kohti marginaalista sosiaalipolitiikkaa on merkinnyt kansalaisille heikkeneviä oikeuksia, epävarmuutta viranomaisten päätöksistä, syrjäytymiskokemuksia, korkeita hallintokuluja ja uusia tuloloukkuja.

Rapautumisesta
uusia paineita

Jos julkinen rahoitus riittää jatkossakin enää marginaaliin sosiaalipolitiikkaan, sillä voi olla käänteentekeviä seurauksia suomalaiseen järjestelmään. Avainkysymykseksi tutkijat uskovat lähitulevaisuudessa nousevan sen, miten hyvin toimeentulevat kansalaiset järjestävät terveys- ja sosiaalipalvelunsa.

- Hyvin tai edes kohtuullisesti toimeentulevat ihmiset tuskin suostuvat jatkuvasti käymään syöttämässä äitiään vanhainkodissa ja riitelemään vaippojen vaihtotiheydestä tai lähettämään lapsiaan yliopistoihin, joilla ei ole varaa antaa opetusta. Silloin aletaan suosia yksityisiä palveluita, ja jos niistä maksetaan korkea hinta, vaaditaan verojen alentamista ja verovähennyksiä. Se merkitsisi lopullista hyvästijättöä julkisvaltavetoiselle sosiaalipolitiikalle.

Kirjoittajat muistuttavat, ettei perustuslaki takaa hyvinvointivaltion säilymistä. Pohjoismaista perinnettä voidaan jatkaa vain kansalaisten niin halutessa ja se edellyttää rahoituksen olennaista lisäämistä.