Juhlat kriisin keskellä

(Kansan Uutisten Viikkolehti 30.4. 2008)

Jos katsoo aivan tuoreinta kotimaista vasemmistokeskustelua, niin vappua vietetään huomenna apeissa tunnelmissa.

Vähän kaikki on pielessä.

Vasemmiston pitäisi olla työn spesialisteja, mutta nykyistä työelämää vasemmisto ei tunne, väittää viime viikolla ilmestynyt pamfletti Vasemmisto etsii työtä. Siitä enemmän tämän lehden sivulla 20.

Puolueet ovat kriisissä, toteaa puolestaan maanantaina julkaistu pamfletti Puolueiden kriisi. Mutta pamfletin useimmat kirjoittajat vetävät tässä yhteydessä yhtäläisyysmerkin sanojen puolue ja vasemmisto välille. Puolueiden kriisi on varsinkin vasemmiston kriisi, sillä kyllähän kokoomuksen tavoitteet toteutuvat. Ja onhan se erityinen ongelma juuri vasemmistolle, jos kaikki puhuvat nykyisin samalla tavalla markkinoista ja perustelevat yksityistämistä tehokkuudella.

Tästä kirjasta enemmän ensi viikon Viikkolehdessä.

* * *

Ainakin sosialidemokraattien osalta tänä keväänä piti puhua ihan muista asioista kuin kriisistä. Tämän piti olla suuri toivon kevät. Sen jälkeen, kun Eero Heinäluoma ilmoitti jättävänsä puoluejohtajan paikan, ehdokkaita demarijohtajaksi nousi tulvimalla.

Mutta suuri ehdokasjoukko onkin kääntynyt tavallaan itseään vastaan. Laarin pohjatkin on kaivettu eikä tämän kummempaa saatu kasaan. SDP:n johtoon pyrkii joukko harmaita rivipoliitikkoja sekä muutama entinen ministeri, jotka nyt katuvat tekojaan ja vakuuttavat, että seuraavalla kerralla hallituksessa kaikki on toisin.

Missä ovat varsinaiset ajatukset? Vasemmistoliiton liepeillä sentään tuuletetaan railakkaasti, mutta SDP:n johtava ehdokas Erkki Tuomioja veivaa vanhaa levyään siitä, ettei Vasemmistoliittoa enää tarvita mihinkään. Maanantaina blogissaan Tuomioja tosin antoi Vasemmistoliitolle sittenkin luvan olla olemassa.

Ideoiden puute saattaa johtua siitä, että nuoren polven demarin Lauri Holapan mukaan SDP:n puoluetoimistosta on kokonaan lakkautettu poliittinen osasto. Jäljellä on enää palkanlaskijoita, järjestösihteereitä ja siivoojia, SDP:n ulko- ja turvallisuuspoliittisen työryhmän jäsen Holappa letkautti maanantaina, kun Puolueiden kriisi -kirja julkistettiin.

Toisaalta kirjan hengessä voi kysyä, mihin sitä poliittista osastoa enää tarvittaisiinkaan, kun politiikattomuudesta on tullut politiikan johtotähti. Suomea johdetaan kuin yritystä ja pääministeri Matti Vanhanenkin mieltää itsensä enemmän toimitusjohtajaksi kuin poliitikoksi. Vastakkainasettelu kielletään ja ristiriidoista ei saa puhua. Orwellilaisen uuskielen mukaan nykyinen hallitus on aiempia sosiaalisempi, vaikka köyhien kansoittamat leipäjonot pidentyvät.

Politiikan kuluttaja tuntee myötähäpeää, kun puolueet, ainakin osa niistä, vastaavat oikeisiin ongelmiin leikkimällä kömpelösti nokkelaa. Kaikkia työväen pyrintöjä aina vastustanut kokoomus kutsuu itseään työväen puolueeksi. Ja sitten jälkijunassa SDP puuskuttaa olevansa yrittäjien puolue.

* * *
Vasemmistoliitto, ja nyt oppositiossa ollessaan myös SDP, vastustavat useimpia porvarihallituksen hankkeita. Perustellusti.

Mutta mitä vasemmisto itse tahtoo? Tahtooko se muuta kuin päästä itse hallitukseen toteuttamaan suunnilleen samanlaista politiikkaa, mitä se oppositiossa vastustaa?

Vasemmistofoorumin tutkimusjohtaja Ruurik Holm patisti maanantaina vasemmistoa ohjelmalliseen työhön. Vasemmistolta tarvitaan kokonaisvaltaisia vaihtoehtoja oikeiston ja elinkeinoelämän esityksille. Oma vaihtoehto pitää esittää, vaikka se ei toteutuisikaan. Ainakin sillä ohjataan poliittista keskustelua haluttuun suuntaan, Holm perusteli.

Miksi vasemmistolta ei löydy vaihtoehtoa?

Ruurik Holmin mukaan syyt ovat eri puolueissa erilaiset.

SDP:n ideologinen latistuminen johtuu hänen mukaansa siitä, että puolueen päättävät henkilöt ovat käytännössä omaksuneet uusliberalismin. Puolue itse on suurin este vastahegemonialle.

Vasemmistoliitossa taas nykyisen hegemonian vastaista taistelua pidetään riskinä, koska se voi ajaa marginaaliin, Ruurik Holm kirjoittaa Puolueiden kriisi -kirjassa. Tätä kartetaan viimeiseen asti, koska marginaalista käsin puolue ei pääse "samoihin pöytiin" todellisten vaikuttajien kanssa.

"Tällöin mikä tahansa radikaali avaus punnitaan ensisijaisesti valtapoliittisesti ja vasta sitten sisällöllisesti."

"Tällainen poliittinen strategia korostaa vallan tavoittelua ohjelmallisuuden kustannuksella. Ongelmat ovat ilmeiset: Mitä tehdä vallalla, jos ei ole ohjelmaa? Miten ihmisten kannatus saavutetaan ilman ohjelmaa?"

Miten olisi nuordemari Lauri Holapan heittämä mahdollisimman suuri haaste? Vasemmisto esittäköön vaihtoehtonsa finanssikapitalismin nousulle.

Mutta siihen tarvitaan niitä globaaleja poliittisia puolueita, joista Heikki Patomäki kirjoittaa.

KAI HIRVASNORO

Tim Weiner: CIA ja KGB tekivät herrasmiessopimuksen Helsingissä 1969

CIA:n monista epäonnistumisista suurin oli Irakin sota. Näin sanoo tiedusteluviraston historian kirjoittanut toimittaja Tim Weiner. Hänen CIA-historiansa on juuri ilmestynyt suomeksi.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Tim Weinerin järkälemäinen historiateos CIA (Otava) tuottaa suomalaiselle lukijalle pienen pettymyksen. Suomessa on totuttu pitämään Helsinkiä yhtenä kylmän sodan polttopisteenä vakoilun maailmassa. Mutta Weinerin seikkaperäinen CIA-historia hädin tuskin mainitsee koko kaupunkia.

Suomessa kirjaansa alkuviikon julkistanut Weiner on selvästi valmistautunut kysymykseen. Hän ottaa kansiostaan kirjasta pois jääneen David Fisherin haastattelun, joka selittää asiaa. Fisher kuului Yhdysvaltain delegaatioon Neuvostoliiton kanssa käydyissä SALT-neuvotteluissa Helsingissä vuonna 1969. Neuvotteluiden tarkoituksena oli sopia strategisten ydinaseiden vähentämisestä.

Amerikkalaisen osapuolen tukikohtana toimi hotelli Kalastajatorppa, jonne pääsy oli ulkopuolisilta kielletty lukuunottamatta hotellissa sijainnutta diskoa.

Sana kiersi nopeasti Helsingissä. Kalastajatorpalla tapahtuu. Amerikkalaisten valtuuskunnassa oli 55 miestä ja diskossa öisin 150 suomalaista naista.

Fisher jatkoi:

”Uskon, että silloin tehtiin kylmän sodan oloissa ainutlaatuinen sopimus. KGB:n ja CIA:n paikalliset johtajat sopivat, ettei kumpikaan osapuoli yritä soluttautua toisen valtuuskuntaan.”

David Fisherin mukaan joku delegaatti olisi hyvinkin voitu johdatella ansaan suomalaisen blondin avulla. Mutta näin ei tehty.

Tim Weinerin tietojen mukaan tämä oli ensimmäinen kerta kylmän sodan aikana, kun KGB ja CIA tekivät herrasmiessopimuksen ja sitoutuivat olemaan vakoilematta toisiaan.

Myöhemminkään CIA ja KGB eivät Weinerin mukaan törmänneet mainittavasti toisiinsa Helsingissä, koska kaupungilla oli 1970-luvulla rooli neuvottelujen ja sopimusten keskuspaikkana.

Vain vanhempi Bush

tunsi CIA:n roolin

Tim Weinerin CIA on tylyä luettavaa maailman mahtavimmaksi luullusta tiedusteluorganisaatiosta. Kuten Viikkolehdessä jo viime syksynä kerrottiin, CIA:n 60-vuotinen historia on täynnä katastrofaalisia epäonnistumisia.

New York Timesin toimittaja Tim Weiner kertoo itseään yllättäneen eniten se, miten tulehtuneet Yhdysvaltain presidenttien ja CIA:n johtajien suhteet ovat olleet kautta vuosikymmenten.

– Uskon, että vain yksi presidentti on todella ymmärtänyt, mikä CIA on, miten salaiset operaatiot toimivat ja mihin CIA pystyy ja mihin ei pysty. Hän oli vanhempi George Bush, joka itse oli jonkin aikaa johtanut CIA:ta, Weiner sanoo Viikkolehden haastattelussa.

CIA perustettiin vuonna 1947. Tim Weinerin mukaan sille asetettiin vain muutama tehtävä. Sen oli määrä estää uusi Pearl Harbourin kaltainen yllätyshyökkäys, pitää presidentti täysin tietoisena muun maailman kehityksestä ja etenkin pitää presidentti informoituna niin, että hän pystyy suunnittelemaan Yhdysvaltain strategiaa pitkälle tulevaisuuteen.

Mutta kaikki tämä on laiminlyöty niin kauan, etteivät amerikkalaiset enää osaa tiedustelua, Weiner sanoo. Sen, mitä tapahtuu juuri nyt, kertoo CNN, ei CIA. Silloin kyseessä on kuitenkin informaatio ilman kontekstia. Se ei korvaa tiedustelutietoa.

”Homma on

hoidettu”

Tim Weinerin kirja ilmestyi Yhdysvalloissa viime kesänä nimellä Legacy of Ashes. Samoihin aikoihin vietettiin CIA:n 60-vuotispäivää, mutta juhlia ei järjestetty.

Weinerin mukaan CIA:n nykyiset ongelmat juontavat juurensa kylmän sodan loppuun. Moni veteraaniagentti jätti viraston ja yleensäkin 1990-luvun alussa elettiin ”homma on hoidettu” -tunnelman vallassa. George Tenet sai 1990-luvun puolivälissä johdettavakseen tiedusteluviraston, joka oli raunioina. Viime vuonna ilmestyneissä muistelmissaan hän kuvasi sitä palavaksi öljynporauslautaksi.

1998 al-Qaida iski ensimmäisen kerran amerikkalaiskohteisiin Tansaniassa ja Keniassa. Iskujen jälkeen Tenet kirjoitti Valkoiseen taloon salaisen muistion, jossa hän varoitti tiedustelutoiminnan heikkouksista. Jos niitä ei laiteta kuntoon, Tenet ennusti tulevaisuudessa katastrofaalista epäonnistumista. Muistio oli päivätty 11.9. 1998.

Irakin sota CIA:n

suurin virhe

Tim Weiner ei kuitenkaan pidä CIA:n suurimpana epäonnistumisena syyskuun yhdettätoista kolme vuotta myöhemmin. Pahinta hänestä ovat sotaan johtaneet ”todisteet” Irakin joukkotuhoaseista. Maailman silmissä silloin Yhdysvaltain luotettavin mies, ulkoministeri Colin Powell, esitteli YK:ssa todisteita, jotka pohjautuivat neljä vuotta vanhoihin YK:n asetarkastajien tietoihin.

– He keräsivät kokoon kaiken tietämänsä ja julkistivat sen. Ei se ole mitään tiedustelutietoa, Weiner sanoo.

– Menimme sotaan huonon tiedustelun takia. Ja tässä ollaan viisi vuotta myöhemmin, jumissa Irakissa.

– Juuri näin käy, kun tiedustelu epäonnistuu. Sotilaita kuolee. Sota on tiedustelun epäonnistumisen pahin seuraus.

Tim Weinerin mukaan Irak-katastrofin jälkeen CIA:n purkaminen oli hyvin lähellä.

Nyt oppia on otettu sen verran, että analyytikot erottelevat hyvin tarkkaan sen, mitä he tietävät varmasti ja mihin varmuus perustuu, ja he sanovat myös, mitä eivät tiedä ja mitä luulevat.

Yhdysvaltain

maine murskana

Salaisen palvelun perustehtävä on rekrytoida ulkomaalaisia agentteja. Tim Weinerin mukaan tämä on CIA:lle kymmenen kertaa vaikeampaa Irakin sodan jälkeen. Syynä ovat salaisten vankiloiden verkosto sekä Guantanamo ja Abu Ghraib.

– Kylmän sodan aikana amerikkalaisen tiedusteluviraston oli helpompaa palkata ulkomaalaisia agentteja. Silloin Yhdysvallat edusti vapautta, oikeutta ja demokratiaa. Voitko kuvitella, miten paljon vaikeampaa CIA-virkailijan on tänään rekrytoida muslimeja Lähi-idän alueelta kaiken maan imagolle tehdyn vahingon jälkeen?

Weiner ennustaakin, että marraskuussa valittava seuraava Yhdysvaltain presidentti, on hän kuka tahansa, sulkee Guantanamon vankileirin ja kieltää kidutuksen Yhdysvaltain ulkopolitiikan välineenä.

Amerikkalaiset

eivät osaa arabiaa

Todella pätevän henkilöstön hankkiminen CIA:han on Tim Weinerin mukaan todellinen ongelma myös Yhdysvaltain sisällä. Hän uskookin, että seuraava presidentti myös käynnistää todella pitkän tähtäimen ohjelman parantamaan maan asiantuntemusta Yhdysvaltoja kiinnostavien maiden tuntemuksessa. Yksi mahdollisuus on aloittaa sotilasakatemioiden kaltainen kansallinen turvallisuusakatemia, jossa nuorille opetetaan eri maiden kieliä, historiaa ja kulttuuria.

Yhdysvaltain näkökulmasta tämä tulisi varmasti kipeään tarpeeseen. Kun entisen ulkoministerin James Bakerin johtama Irak-ryhmä viime vuonna vieraili Bagdadin vihreällä vyöhykkeellä, niin sen tekemän kyselyn mukaa tuhansista amerikkalaisista kuusi osasi edes auttavasti arabian kieltä. Sodassa oli oltu neljä vuotta ja edelleen tilanne oli tämä.

– Mutta tämä ei ole erityisesti CIA:n, vaan koko Yhdysvaltojen ongelma. Me haluamme kaikkien puhuvan kuin me, ajattelevan kuin me ja toimivan kuin me.

Yhdysvallat suurin

uhka itselleen

Tim Weiner sanoo, että todellisia terroristeja on joitakin satoja ja myötäjuoksijoita tuhansia. He pystyvät tappamaan amerikkalaisia, mutta eivät vahingoittamaan kansakuntaa.

– Ainoat, jotka siihen pystyvät, olemme me itse. Jos luomme terrorismi-teollisen kompleksin, elämme pelossa ja muodostamme orwellilaisen pelon ministeriön, he voittavat, hän toteaa mukaillen kuuluisaa puhetta sotilas-teollisen kompleksin muodostamasta uhkasta amerikkalaiselle demokratialle.

– Tapahtuuko niin? Ei vielä, Weiner kuitenkin lieventää.

ETYK lopun alku

Neuvostoliitolle

CIA:n toiminnasta on pakko löytyä joitain onnistumisiakin. Pyynnöstä Tim Weiner nimeää yhden:

– Helsingissä CIA vaikutti paljon aserajoitusneuvotteluihin ja ETY-sopimuksen muotoiluun 1975. Siellä on tämä upea lause ihmisten ja ajatusten vapaasta liikkuvuudesta. Uskon, että tämä melko tylsä lause oli suurin isku Neuvostoliiton panssariin. Jimmy Carter käytti lausetta hyväkseen ja hän käytti CIA:ta levittämään telefakseja ja muita kommunikaatiolaitteita Lech Walesalle Puolaan sekä Tshekkoslovakiaan, Moskovaan, jopa Siperiaan.

– Minä uskon, että tämä merkitsi lopun alkua kylmälle sodalle.

– Saiko CIA tämän aikaan? Ei, mutta sillä oli pieni rooli. Me emme menneet Viroon ja Latviaan heiluttamaan Amerikan lippua tai tanssimaan Berliinin muurin raunioille. CIA:n johtaja Bob Gates ja vanhempi presidentti Bush pysyivät rauhallisina. He tiesivät, mihin CIA pystyy ja mihin ei. Kylmä sota päättyi ilman, että oikeastaan laukaustakaan ammuttiin, koska kaikki pysyivät rauhallisina.

Kuollut silli kuutamossa - Hetket jotka jäivät 10

(Kansan Uutisten Viikkolehti 20.3. 2008)

Billy Wilderin hauskin elokuva on Yks, kaks, kolme (1961). Se on yksi kaikkien aikojen hauskimmista elokuvista yleensäkin. Ja tästä ei voi kiistellä.

Jaetussa Berliinissä ennen muuria kuvattu Yks, kaks, kolme irvailee kohtalaisen tasapuolisesti sekä kapitalismin että kommunismin huvittaville puolille. Suomessa tämä oli tietenkin niin arkaluonteista, että elokuva vapautui sensuurista vasta 1980-luvulla.

Yks, kaks, kolmessa Coca Colan Berliinin johtaja C. R. MacNamara (James Cagney) saa kaitsettavakseen pomonsa 17-vuotiaan tyttären Scarlettin (Pamela Tiffin), joka rakastuu oikopäätä tulisieluiseen itäsaksalaiseen kommunistiin Otto Ludwig Piffliin (Horst Buchholst). MacNamaran pomo on tulossa käymään, mutta Scarlett on sillä välin mennyt Oton kanssa naimisiin ja lähdössä tämän kanssa Moskovaan.

MacNamara yrittää lahjoa Oton jättämään Scarlettin. Otto on aluksi suostuvinaan, kun MacNamara nostaa koko ajan hintaa.

Otto: Halusin vain nähdä, mikä on onnellisen sosialistisen avioliiton hinta. Syljen rahoihinne, syljen Fort Knoxiin, syljen Wall Streetille...

MacNamara: Epähygieeninen liero.

Otto: Kaltaisenne ovat tuomittuja. Valtaamme Länsi-Berliinin ja Länsi-Euroopan. Hautaamme teidät.

MacNamara: Tehkää palvelus, vallatkaa vain, mutta älkää naiko.

Otto (osoittaen MacNamaran hienoa toimistoa): Mitä haaskausta. Kapitalismi on kuin kuollut silli kuutamolla. Loistaa, mutta haisee.

Scarlett: Otto puhuu aina noin. Kerro hänelle Coca Cola -kolonialismista.

Otto: Kuten Hrustshev sanoi vallankumouksen 40-vuotispäivänä...

MacNamara: Helvettiin vallankumous ja helvettiin Hrustshev!

Otto (painokkaasti): Helvettiin Frank Sinatra.

Vinyylilevyn kansi oli oma taidemuotonsa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 18.4. 2008)

Love Recordsin klassikkolevyille kansitaidetta tehnyt Risto Vuorimies kokosi katoavan taidemuodon parhaat ja pahimmat hienoksi kuvakirjaksi.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Rockherätyksen ennen cd-levyjen aikaa saaneet jakavat varmasti kokemuksen: Tuli ostettua levy hienon kannen takia ja todetuksi, että sisältö onkin sitten sitä itseään.

Kansitaiteilijoista Johanna-kustannukselle töitä tehnyt Kari Riipinen oli kuitenkin 1980-luvun alussa niin kuuma nimi, että hänen kantensa toimi tavallaan laatutakuuna. Ei levy voi huono olla, jos siinä on Riipisen kannet.

Levynkansitaiteen kulta-aika päättyi samalla kun LP:n. Varsinkaan avattavien LP-levyn kansien lumovoimaa eivät nykyiset läystäkkeet voi saavuttaa ikinä.

Kun seuraavaksi cd-levy katoaa ja musiikki siirtyy ostettavaksi vain bitteinä, katoaa kansitaide lopullisesti.

Merkkilevyt täydessä loistossaan ovat kotikokoelmia lukuunottamatta enää satunnaisia divarilöytöjä, mutta itsekin joukon huippukansia kuvannut ja suunnitellut Risto Vuorimies on koonnut 300 hienoa (tosin myös hirveää) suomalaiskantta tieto- ja kuvakirjaansa Hirvi, älä tule tielle (Johnny Kniga).

Kirjalle nimen antanut Henrik Schüttin kansi Jussi Raittisen levyyn vuodelta 1984 menee suoraan hirviöosastoon. Hirveä on liian mieto sana kuvaamana tätä teosta.

Iskelmälevyissä

tärkeintä oli naama

Risto Vuorimies itse toimi vuonna 1973 perustetussa SAFTRA-nimisessä osuuskunnassa, jonka tärkein yhteistyökumppani oli Love Records. Vuorimies on tehnyt muun muassa Hurriganesin ensi-LP:n Rock And Roll All Night Long sekä Rauli ”Badding” Somerjoen ensilevyt.

Vuorimiehen kunnianosoitus katoavalle taidemuodolle vahvistaa ennakkoluuloja. Rokki on rautaa, mutta iskelmä imelää ja tämä kahtiajako näkyi myös kansitaiteessa. Voi sanoa, että mitä kunnianhimoisempi bändi tai artisti, sen hienommat olivat kannet. Ja päinvastoin. Iskelmälaulajien levyt näyttävät yhtä kamalilta kuin levyt kuulostavat.

Varsinainen suomalaisen kansitaiteen huippu jää Vuorimiehen kirjassakin alaviitteeksi. Risto Auersalon toteuttamat Jukka Gustavsonin ideoimat Wigwam-toteutukset Fairyport- ja Being -levyihin edustivat sekä muodon että sisällön osalta suomalaisen rockmusiikin korkeinta astetta.

Suuren joukon Suomen korneimmista kansista taas kuvasi Erik Uddström, jonka juuret ovat kuitenkin underground-bändi Spermissä ja joka teki kannen Hectorin Herra Mirandokseen.

Uddströmiä on paha mennä töistään syyttämään, sillä iskelmälevyissä ainoa sallittu vaihtoehto oli panna artistin naama kanteen. Muuta ei sallittu. Ja kyllähän se näkyy toisistaan erottumattomissa Kirkan levyissä tai Matin ja Tepon levyissä. Ainakin ulkoisesti ne erottaa toisistaan vain artistien kulloinenkin hulvaton tukkamuoti.

Rapataan niin

että roiskuu

Toista laitaa edustaa lehtikuvaajana aloittanut Stefan Bremer, joka tuli kansialalle vuonna 1981 Hanoi Rocksin esikoislevyllä. Bremerin lähtökohtana oli tehdä yhteistyötä pelkästään niiden artistien kanssa, joista hän itse piti. Ja tuolloin punkin jälkeen suomalaiseen rokkiin syntyi ennennäkemättömän moni-ilmeinen uusi aalto.

”Attityydi oli tärkein” ja ”rapataan niin, että roiskuu” olivat Bremerin asenne ja se näkyy varsinkin livetilanteissa kuvatuissa Smackin ja Sielun Veljien LP-levyjen ulospanoissa.

Rock on miesten laji ja ainoa mainittava nainen kansitaiteilijoidenkin joukossa oli aikoinaan myös rocklehtikuvaajana varsin nimekäs Riitta Sourander, joka aloitti 17-vuotiaana valokuvausliikkeen pimiöapulaisena ja sitten muotikuvaajan assistenttina.

Omalle alalleen hän päätyi kaksikymppisenä kuvattuaan juuri suuren läpimurron tehneen J. Karjalaisen bändin keikkaa Lepakossa.

Souranderin ylittämätön ässätyö on Peer Güntin Backseat.

Kari Riipisestä tuli kuitenkin 1980-luvun nimekkäin kansitaiteilija, vaikkei hänellä uransa aloittaessaan ollut edes omaa kameraa. Riipinen oli saanut tehtäväkseen Dave Lindholmin Vanha ja uusi romanssin, joka tehtiin juuri konkurssiin menneen Love Recordsin lähes tyhjässä studiossa lainakameralla ja Hurriganesin keikka-autosta lainatuilla valoilla.

Riipisestä tuli niin suuri tähti, että hän pääsi jopa levyttämään. LP-levy Itäistä pituutta (1984) kuuluu siihen sarjaan, jossa kansi on levyn paras osa.

CIA:n vähemmän kunniakas historia 2: Aina väärien tietojen varassa Vietnamista Irakiin

(Kansan Uutisten Viikkolehti 2.11. 2007)

Yhdysvallat on mennyt sokkona sotiin Vietnamista Irakiin CIA:n kelvottoman tiedustelun vuoksi. Tämä on jälkimmäinen CIA:n historiaa koskeva juttu, joka perustuu Tim Weinerin kesällä ilmestyneeseen teokseen Legacy of Ashes.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

CIA:ta 1966-1973 johtanut Richard Helms piti Vietnamin sotaa pahimpana painajaisenaan. Tiedustelupalvelu oli aiemmin epäonnistunut saamaan omia agenttejaan Itä-Euroopan kansandemokratioiden johtajien lähipiiriin. Nyt sama toistui Pohjois-Vietnamissa.

Kun Richard Helms pohti, miksi näin kävi, hän tuli lausuneeksi jotain yleispätevää CIA:n toiminnasta kautta vuosikymmenten: Ho Chi Minhin hallituksen toimintaa ei tunnettu, koska amerikkalaisia ei oikeasti kiinnostanut Vietnamin historia, yhteiskunta eikä kieli.

”Minua olisi pidetty

epämiehekkäänä”

Presidentti Lyndon B. Johnson puolestaan puolusteli Vietnamin sotaa tavalla, joka kertoo tuhansien ihmisten tapattamisen olleen hänelle miehisen kunniansa puolustamista. Johnson väitti myöhemmin, että jos olisi epäröinyt Vietnamissa, niin murhatun presidentin veli Bobby Kennedy olisi käyttänyt sitä presidenttipelissä häntä vastaan, ”että olin pelkuri. Epämiehekäs. Mies vailla selkärankaa”, Lyndon B. Johnson ruikutti muistelmissaan.

Vuonna 1967 Yhdysvaltojen kotirintamaa ravistelivat katutaistelut useissa suurkaupungeissa. Liikkeellä olivat sekä sodanvastustajat että mustien kansalaisoikeusliike, joita vastaan lähetettiin kansalliskaarti. Presidentti Johnson ja kongressin konservatiivit vaativat CIA:ta todistamaan, että kysymyksessä on kommunistien salajuoni.

Tällä kertaa vakoilujärjestö ei sortunut väärennöksiin, kun todisteita ei löytynyt. Niitä haki operaatio Chaos, suurisuuntainen Yhdysvaltain omiin kansalaisiin kohdistunut vakoiluoperaatio, josta ei puutu huvittaviakaan piirteitä. Alkuvaiheessa yksitoista CIA:n agenttia kasvatti pitkän tukan, opetteli uusvasemmiston slangin ja soluttautui sitten järjestöihin.

”Hankkiudu eroon

niistä pelleistä”

Richard Helmsin aika CIA:n johdossa päättyi vuoden 1972 viimeisinä päivinä. Aina epäluuloinen presidentti Richard Nixon ei tullut tämän kanssa toimeen. Tilalle hän nosti luotettunsa James Schlesingerin evästyksin, että CIA on saneerattava.

”Hankkiudu eroon niistä pelleistä. Heillä on 40 000 ihmistä lukemassa sanomalehtiä.”

Vain 17 viikkoa CIA:ta johtanut Schlesinger erotutti satoja agentteja ja analyytikkoja eri puolilla maailmaa. Panostettiin teknologiaan, joten vanhan ajan kenttätyön veteraanit saivat lähteä. CIA:n itsenäistä roolia heikennettiin ja siitä yritettiin tehdä vain yksi palikka turvallisuusneuvonantaja Henry Kissingerin työkalupakkiin.

Nixon kaatui Watergateen, vaikka hänen vuoden 1968 vaalikampanjaansa 549 000 dollarilla rahoittanut Kreikan fasistijuntta tarjosi taas apuaan. Everstijuntta oli valmis maksamaan skandaalissa vangittujen CIA-virkailijoiden vaikenemisesta.

Rumsfeld ja Cheney

tulevat taloon

CIA:n arvostus oli pohjamudissa. Lokakuussa 1975 presidentti Gerald Ford teki päätöksiä, jotka pohjustivat 2000-luvun katastrofit. Historian liberaaleimman kongressin penkoessa CIA:n toimia Valkoinen talo valmistautui paljastamaan vähimmän mahdollisen. Tätä pohjustettiin henkilövaihdoksilla. Puolustusministeriksi noussut James Schlesinger sai lähteä ja hänen paikkansa otti Donald Rumsfeld, jonka paikan henkilöstöpäällikkönä peri puolestaan Dick Cheney. CIA:n johtoon nousi George H.W. Bush, joka oli poliitikko vailla minkäänlaista kokemusta tiedustelumaailmasta.

Operaatiota on kutsuttu ”Halloween-verilöylyksi.”

80 prosenttia Yhdysvaltain koko tiedustelubudjetista oli Rumsfeldin peukalon alla Pentagonissa. Hän ei aikonut jakaa rahaa CIA:n kanssa, jonka sitä paitsi epäili vakoilevan itseään.

Donald Rumsfeldin vainoharhat kumuloituivat kesällä 2001. Yhdysvaltain eri tiedusteluelimet olivat punaisella tulevan massiivisen terrori-iskun varoituksista. Mutta syvään juurtunut epäluulo esti tiedon kulkeutumisen eri elinten välillä. Puolustusministerinä jälleen toiminut Rumsfeld oli lisäksi yhtä epäluuloinen CIA:n suhteen kuin 1970-luvullakin.

1970-luvun puolivälin jälkeen Valkoisen talon avainvirat alkoivat olla uuskonservatiiviseksi kutsutun ryhmän hallussa. Se ei luottanut CIA:han, vaan tuotti omia analyysejään ja tarvittaessa muokkasi faktat omiin tarkoituksiinsa sopivalla tavalla. Tätäkin oppia hyödynnettiin vuodesta 2001 alkaen.

Afganistan tuli

täytenä yllätyksenä

Vuonna 1979 muslimikapinalliset ryhtyivät toden teolla uhkaamaan Afganistanin neuvostomielistä hallitusta. Presidentti Jimmy Carterin valtuutuksella heille ryhdyttiin toimittamaan erilaista tukea.

Syyskuussa CIA kokosi kaikki Afganistania koskevat tietonsa ja välitti Carterille terveiset: Moskova ei missään tapauksessa tule lähettämään taistelujoukkoja Afganistaniin.

Joulukuussa Bagramin lentotukikohdassa oli yli 5 000 neuvostosotilasta, mutta vielä 19.12. CIA oli varma, ettei mitään isompaa ole tekeillä. Vasta kun 100 000 neuvostoliittolaista vyöryi yli rajan, tiedustelupalvelukin uskoi miehitykseen.

Teheranista

Keski-Amerikkaan

Samoihin aikoihin CIA:n huippuanalyytikot arvioivat, että Teheranin katumellakoista huolimatta Iranin shaahi kestää vielä ainakin kymmenen vuotta. CIA:ssa ei voitu ymmärtää, että 20. vuosisadan lopulla uskonto on vallankumouksen käynnistävä voima.

1980-luvun alussa Yhdysvaltoja johti Ronald Reagan ja CIA:ta OSS-veteraani William Casey. Kaksikon erityinen mielenkiinto kohdistui Keski-Amerikkaan, jossa Nicaraguassa sandinistit olivat syösseet vallasta Yhdysvaltain liittolaisen ja sama uhkasi myös El Salvadorin oikeistohallitusta.

Casey sai vastoin oman virastonsa analyysejä Reaganin vakuuttumaan Nicaraguan vastaisesta sodasta. Hän pelotteli, että jos tässä epäonnistutaan, niin latinovasurit vyöryvät Keski-Amerikasta Teksasiin asti.

Latinalaisen Amerikan toimiston päällikkö Duane Clarrige laati Caseylle juuri sellaisen suunnitelman kuin tämä halusi: Järjestetään sota Nicaraguaan ja ryhdytään tappamaan kuubalaisia.

CIA aloitti salaisen sodan maaliskuussa 1982 tekemällä terrori-iskujen sarjan Nicaraguassa.

Mitä Afganistanin

sodan jälkeen?

Yhdysvalloille tuli täytenä yllätyksenä, että presidentti Mihail Gorbatshov ilmoitti kesällä 1987 liittolaisilleen Afganistanin miehityksen päättyvän. CIA:ssa kukaan ei ollut uhrannut ajatustakaan sille, mitä tapahtuu, kun militantit islamistit ovat ajaneet suurvallan ulos Afganistanista.

Aluksi CIA jatkoi radikaalien afganistanilaisten sotapäälliköiden rahoittamista ja aseistamista. Maahan saapui emiireiksi itseään kutsuvia saudeja, jotka alkoivat kyläpäälliköitä lahjomalla rakentaa omia pieniä imperiumejaan. CIA jätti Afganistanin 1990-luvun alussa.

Maailma näytti asettuvan rauhan aikaan. Neuvostoliitto oli vastoin CIA:n ennusteita kaatunut, joten kylmän sodan vakoilujärjestöllä ei tuntunut oikein olevan enää tekemistä. 1960-lukulainen presidentti Bill Clinton suhtautui CIA:han välinpitämättömästi.

Terrorin aika

alkoi 1993

Uusi aika alkoi 25. tammikuuta 1993. Pakistanilainen pyssymies ampui CIA:n virkailijoita heidän ajaessaan aamulla työpaikalleen. Egyptiläisen Omar Abdel Rahmanin organisaatio Al Gama´a Islamijja oli saapunut Yhdysvaltoihin.

Terrorismin aika oli alkanut.

1995 terrorismi nousi CIA:n kakkosjohtajan George Tenetin listalla ykköseksi. Sudanista kantautui tietoja valmisteilla olevasta isosta iskusta amerikkalaiskohteisiin. Maattomien terroristien kokoontumisleiriksi muuttuneessa maassa vaikutti myös Osama bin Laden, jonka CIA oli oppinut etäisesti tuntemaan jo 1980-luvun lopun Afganistanista.

Tammikuussa 1996 Osama alkoi vaikuttaa niin tärkeältä hahmolta, että CIA varasi kokonaisen yksikön pelkästään seuraamaan hänen toimiaan.

Hänen palattuaan Afganistaniin CIA kaavaili Osama bin Ladenin sieppaamista tai tappamista heimopäälliköiden avulla.

Saddam kiinnosti

Osamaa enemmän

Mutta Yhdysvaltain hallitusta kiinnosti enemmän toinen mies, Saddam Hussein. Bill Clintonin määräyksestä CIA:n Lähi-idän toimisto oli valmistellut kaksi vuotta sotilasvallankaappausta Irakissa. Kaappausta oli kätilöity miljoonilla dollareilla, mutta juoni paljastui kesäkuussa 1996. Ainakin 200 upseeria pidätettiin ja Saddam ammutti heistä vähintään 80.

1998 oli aika palata tapaus Osama bin Ladeniin, joka helmikuussa julisti pyhän sodan amerikkalaisia vastaan. Elokuussa pommit repivät Yhdysvaltain lähetystöjä Keniassa ja Tansaniassa. Yhdysvallat vastasi kostoiskuilla Afganistaniin ja Sudaniin.

Vuoden 1991 jälkeen CIA oli menettänyt viidenneksen parhaista asiantuntijoistaan. Ykkösmieheksi nousseen George Tenetin johdolla organisaatiota alettiin rakentaa uudelleen.

Uusia kykyjä etsittiin tiheällä kammalla, sillä CIA oli paitsi menettänyt henkilökuntaa myös kaventunut kulttuurisesti. Tiedustelupalvelussa ei juuri osattu kiinaa, koreaa, arabiaa, urdua, hindiä ja farsia - kieliä, joita puolet maapallon asukkaista puhui.

Monikaan agentti ei koskaan ollut itse liikkunut arabibasaareissa tai afrikkalaiskylissä. Likaisen veden juominen ja mudassa nukkuminen oli täysin vierasta uuden polven vakoilijoille.

Risteilyohjukset oli maalitettu Afganistanissa liikkuneeseen Osama bin Ladeniin vuosina 1998 - 2000 useita kertoja. Laukaisulupaa ei tullut, koska usko CIA:n kykyihin horjui jo sen omienkin johtajien piirissä. Syynä oli se, että Naton pommittaessa samaan aikaan Serbiaa CIA:n agentit olivat valinneet maalit käyttämällä turistikarttoja. Jugoslavian valtion hallintorakennusten sijasta pommit putosivat Kiinan suurlähetystöön.

Tämän jälkeen Valkoisen talon ja Pentagonin luottamus CIA:han oli nollassa.

Kohti vuoden

2001 syyskuuta

Valta vaihtui vuoden 2000 presidentinvaaleissa. Tuloksen selvittyä Bill Clinton omien sanojensa mukaan varoitti George W. Bushia siitä, että suurin uhka on Osama bin Laden. Bushin mukaan näitä sanoja ei lausuttu.

Vuoden 2001 alusta tiedustelun voimavarat alkoivat keskittyä Pentagoniin vanhan kaksikon Donald Rumsfeldin ja Dick Cheneyn käsiin. CIA:n Tenetin varoitukset al-Qaidasta eivät kiinnostaneet presidenttiä.

Valkoisen talon terrorismipäällikkö Richard A. Clarke varoitti turvallisuusneuvonantaja Condoleezza Ricea 29. toukokuuta, että isku Yhdysvaltoihin on todennäköinen. Vihjeitä sateli arabimaista, Israelista ja eri puolilta Eurooppaa.

George Bushin turvallisuuspoliittinen ykköskaarti käsitteli al-Qaidaa ensimmäisen kerran 4. syyskuuta presidentin pitkän kesäloman jälkeen. Päätöksiä ei tehty.

Suuren iskun jälkeen 17. syyskuuta 2001 Bush allekirjoitti 14-sivuisen erittäin salaisen valtuutuksen, jolla CIA määrättiin jäljittämään, vangitsemaan ja kuulustelemaan terroristeja kaikkialla maailmassa. Mitään rajoituksia ei ollut.

Salaiset vankilat ja kidutus perustettiin silloin. Molempia oli käytetty 1950-luvulta alkaen. Uutta oli se, että Bush määräsi CIA:n toimittamaan pidätetyt ulkomaisten tiedustelupalveluiden käsiin. Terrorismin vastainen pitkä sota oli alkanut.

Kaaripallon

ansaan

CIA:n viimeinen suuri epäonnistuminen tähän mennessä on Irakin sota. Valkoinen talo halusi sodan ja käytti tekaistuna perusteluna Irakin joukkotuhoaseiden muodostamaa uhkaa. CIA myötäili ja hankki ”todisteet.” Lokakuussa 2002 se toimitti Bushille juuri sellaisen asiakirjan kuin tämä halusikin: Bagdadilla on kemiallisia ja biologisia aseita, ja ydinaseesta se on enää muutamien kuukausien päässä.

Se vain, ettei CIA:lla ollut juuri minkäänlaisia lähteitä väitteidensä tueksi. Se kuitenkin luotti siihen, että miehityksen jälkeen sotilaat kaivavat todisteet esiin.

CIA:n puolustukseksi voi todeta, että vaikka Irak oli tuhonnut joukkotuhoaseensa jo 1990-luvulla, halusi Saddam Hussein pitää yllä illuusiota siitä, että hänellä on kättä pidempää. Se oli hänen henkivakuutuksensa ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan. Lisäksi Saksan tiedustelupalvelulla oli lähde, koodinimi Curveball, joka väitti olevansa irakilainen insinööri ja vahvisti tiedot joukkotuhoaseista.

Mutta todisteet sotaa varten olivat tekaistuja ja perustuivat yhden huijariksi osoittautuneen lähteen puheisiin.

Tähtiliput valmiina

Bagdadissa

Itse sodan lähtölaukaus 20. maaliskuuta 2003 perustui sekin CIA:n toimittamaan virheelliseen tietoon. George Tenet ilmoitti Valkoiseen taloon, että Saddam piilottelee Bagdadin eteläpuolella sijaitsevalla maatilalla. Bush määräsi ohjukset sinne, mutta Saddamia ei paikalla ollut.

Sotilaat marssivat Irakiin odottaen CIA:n analyysien perusteella hurraavia väkijoukkoja, jotka heiluttavat tiedustelupalvelun sinne etukäteen toimittamia tähtilippuja. Sen sijaan vastassa oli luoteja ja pommeja.

Kolmen vuoden kuluttua hyökkäyksestä CIA myönsi arviossaan Irakin valloituksen olleen merkittävä innoituksen lähde jihadisteille kaikkialla maailmassa.

Ulkoistaminen

heikentää CIA:ta

CIA-historian kirjoittanut Tim Weiner sanoo, että valheellinen myytti CIA:sta perustuu yksinkertaiseen tosiasiaan. Sen menestyksiä rummutettiin julkisuuteen ja epäonnistumiset salattiin.

Tuoreimmissa arvioissa on päädytty siihen, ettei CIA tarvitse lisää henkilöitä eikä rahaa, koska kummankin kaksinkertaistaminen tuottaisi vain kaksinkertaisen määrän ”kuumaa ilmaa.”

Se tarvitsee laadukkaampia vakoilijoita. Mutta kehitys kulkee toiseen suuntaan. Bushin hallinto on suurelta osin ulkoistanut sekä sodankäynnin että tiedustelutoiminnankin. Yksityisellä puolella tarjolla on paremmat palkat ja edut kuin hallituksen tiedustelupalvelussa.

15 vuotta sitten CIA:n henkilöstöstä suurin osa oli vanhan maailman veteraanivakoilijoita. Vuonna 2005 rakenne oli muuttunut täysin. Puolella henkilökunnasta oli alle viiden vuoden työkokemus CIA:ssa. Jos Yhdysvallat katsoo turvallisuutensa edellyttävän tehokasta tiedustelukoneistoa, niin nyt se on kovin kokemattomissa käsissä.

Skandaaleja

tänäkin vuonna

Jälleen kerran, ties monennenko, CIA:ssa ovat käynnissä perustavaa laatua olevat uudistukset.

Niille onkin tarvetta.

CIA:n kolmanneksi korkein johtaja Dusty Foggo pidätettiin helmikuussa 2007 epäiltynä rahanpesusta ja salaliitosta edellisessä asemapaikassaan Frankfurtissa.

Myös helmikuussa CIA:n sopimustyöntekijä David Passaro tuomittiin yli kahdeksan vuoden vankeusrangaistukseen. CIA oli palkannut hänet Afganistaniin turvallisuustehtäviin, vaikka Passaro oli tuomittu väkivaltarikollinen.

Afganistanissa hän hakkasi miehen hengiltä. Kuollut oli 1980-luvulla Neuvostoliittoa vastaan taistellut Abdul Wali, joka oli pyydetty amerikkalaisten tukikohtaan Kunarin provinssissa kuultavaksi siellä tapahtuneista raketti-iskuista.

Wali sanoi, ettei tiedä asiasta mitään. Passaro heitti hänet selliin ja hakkasi kuoliaaksi.

Kunarin maakunnan kuvernööri kirjoitti amerikkalaiselle oikeusistuimelle, että Abdul Walin tapaus on vahingoittanut voimakkaasti amerikkalaisten asiaa maakunnassa ja tarjonnut hyvää propagandaa al-Qaidalle ja talebaneille.

CIA:n vähemmän kunniakas historia 1: Tuhansia tapettavaksi rautaesiripun taakse

(Kansan Uutisten Viikkolehti 26.10. 2007)

Maineikas tiedustelupalvelu CIA on kompuroinut alusta asti. Sen viime kesänä ilmestynyt historia kertoo neuvottomuudesta ja suoranaisesta tunaroinnista kylmän sodan ensihenkäyksistä lähtien. Viikkolehti kertoo CIA:n vaiheista kahdessa osassa.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Heinäkuussa 2007 vietettiin vähin äänin merkittävän organisaation 60-vuotispäivää. Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman allekirjoitti 26.7. 1947 kansallista turvallisuutta koskevan lain, jonka perusteella perustettiin 18. syyskuuta keskustiedustelupalvelu Central Intelligence Agency, CIA.

Ei juhlittu syyskuussakaan.

14. joulukuuta oli 60 vuotta siitä, kun Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden neuvosto antoi ensimmäiset salaiset määräyksensä CIA:lle. Sen tuli ryhtyä salaisiin operaatioihin, joilla vastataan Neuvostoliiton aiheuttamiin ja inspiroimiin uhkiin.

Italian vaaleista

ensi operaatio

CIA:n ensimmäinen operaatio toteutui vuonna 1948. Tehtävä oli estää hinnalla millä hyvänsä kommunistien voitto Italian parlamenttivaaleissa. CIA kanavoi ainakin 10 miljoonaa dollaria kristillisdemokraattien vaalityöhön ja se riitti. Kristillisdemokraatit voittivat eivätkä kommunistit suuresta kannatuksestaan huolimatta päässeet hallitukseen myöhemminkään kylmän sodan aikana.

CIA aloitti siis menestyksekkäästi. Mutta enimmäkseen sillä ei 60 vuoden aikana ole ollut aihettakaan juhlia. Tiedustelupalvelun tarunhohtoinen maine on pitkälti sen itsensä luoma ja ylläpitämä myytti, jota viihdeteollisuus on lisäksi ruokkinut.

Useimmissa operaatioissaan CIA on epäonnistunut. Se taas on johtanut useimmat Yhdysvaltain presidentit kohtalokkaisiin virheisiin. Epäonnistumisten sarja kumuloitui 2000-luvun alussa 9/11-terrorihyökkäyksiin ja Irakin sotaan, mutta näitäkin katastrofeja oli pohjustettu jo vuosikymmenien tunaroinnilla.

Näin toteaa CIA:n historian Legacy of Ashes kirjoittanut New York Timesin toimittaja Tim Weiner kirjassaan, joka ilmestyi Yhdysvalloissa kesä-heinäkuun 2007 vaihteessa juuri CIA:n vuosipäiväksi.

”CIA ei kykene

tehtäväänsä”

Suomalaisia on amerikkalaisvastaisuudesta arvostellut mm. eduskunnan puhemies Sauli Niinistö, mutta maailman amerikkalaisvastaisimmat kirjat ja lehdet julkaistaan juuri Amerikassa.

Tim Weinerin teos ei kuulu tähän sarjaan. Hänen mielestään Yhdysvalloilla pitää olla sellainen tiedustelupalvelu, joka pystyy suojelemaan maata erilaisilta uhkatekijöiltä.

Mutta hänen käytössään olleet 50 000 dokumenttia CIA:n omista arkistoista sekä sadat haastattelut, mukaan lukien kymmenen entisen CIA:n johtajan, todistavat toista. CIA ei ole juuri ymmärtänyt maailmaa, jota se on yrittänyt muuttaa ja useimmat johtajat ovat lisäksi jättäneet seuraajalleen huonommassa kunnossa olevan tiedustelupalvelun kuin sen itse saivat, Weiner väittää.

Jo kirjan eri lukujen nimet kertovat paljon. Kaikki ovat sitaatteja CIA:n omista asiakirjoista tai haastatelluilta:

”Ne olivat itsemurhatehtäviä.”

”Olimme huijanneet itseämmekin.”

”Olimme syvässä unessa.”

”Miksi maailmassa emme tienneet mitään.”

Ja niin edelleen.

Osa Marshall-

avusta CIA:lle

Selitystä alkuaikojen epäonnistumisille voidaan hakea siitä, ettei Yhdysvalloilla ollut varsinaista tiedustelupalvelua ennen CIA:ta. Sen edeltäjä Office of Strategic Services, OSS, perustettiin kesällä 1942 sotaa käyvän maan tarpeisiin. OSS:n toiminnan päämuoto oli vastarintajoukkojen aseistaminen ja kouluttaminen vihollisen linjojen takana sekä vakoilu.

Kun kommunistit olivat ottaneet vallan Itä-Euroopassa, CIA jatkoi OSS:ltä oppimallaan mallilla. Sille kanavoitiin viisi prosenttia eurooppalaisten valtioiden jälleenrakennukseen tarkoitetusta Marshall-avusta ja pian CIA perusti toimistoja Länsi-Eurooppaan poliittiseen sodankäyntiin.

Peiteorganisaatioiden keulakuviksi värvättiin neuvostoliittolaisia ja itäeurooppalaisia pakolaisia. Heidän oli määrä muodostaa maanalaisia ryhmiä, jotka sitten levittävät vapauden liekin rautaesiripun taa. Keinoiksi oli määritelty huhujen levittäminen, lahjonta, sissisota, sabotaasi ja salamurhat.

Vastarintaliike

vain toiveunissa

Mutta Itä-Euroopan maanalaiset sissiarmeijat olivat olemassa vain amerikkalaisten toiveunissa. Salaisia toimia Berliinissä johtanut Frank Wisner unelmoi satoihin tuhansiin nousevasta vastarintaliikkeestä, jonka avulla rautaesirippu murretaan. Tuhat miestä erikoiskoulutettaisiin tekemään shokki-iskuja poliittisiin kohteisiin. Tuhansien sijaan Wisner löysi seitsemäntoista vapaaehtoista.

Tiedustelupalvelua leimasi alusta alkaen eripura. Toimistoissa oli yleensä kaksi päällikköä. Toinen johti salaisia iskuja, toinen vakoilua. Toiminnan kaksi haaraa kilpaili rahalla samoista pätevistä henkilöistä.

Gangsterit

lakonmurtajina

Kommunistien valloittaessa Itä-Eurooppaa, Frank Wisner halusi suojella länttä murtamalla kommunistien vaikutusvallan suurissa ja tärkeissä ammattiliitoissa varsinkin Ranskassa ja Italiassa. Tätä toimintaa johti kaksi entistä Yhdysvaltain kommunistisen puolueen jäsentä, 1930-luvulla täyskäännöksen tehneet Jay Lovestone ja Irving Brown. Korsikalaiset gangsterit mursivat satamalakot ja CIA maksoi viulut.

Ensimmäisen arvion toiminnastaan CIA teetti jo vuonna 1948. Sen kirjoitti lakimiehen toimeensa palannut OSS-veteraani Allen Dulles, joka toivoi nousevansa CIA:n päälliköksi. Niin hän nousikin, mutta vasta viisi vuotta myöhemmin.

Jo ensiarvio kertoi niistä ongelmista, joista CIA:ta syytetään tänäänkin. Näihin päiviin asti salaisena pidetyn arvion mukaan CIA:lla ei ollut juuri mitään todellista käsitystä kommunismin aiheuttamista uhkista. Organisaatio ei ollut pystynyt soluttamaan vakoojia sosialististen maiden hallintoon.

Kriisistä ja vuosikymmenestä toiseen CIA:lla on ollut sama pulma: Sillä ei ole ollut silmiä ja korvia maissa, joiden kehitystä se on halunnut ohjata. Elektronista tiedustelua (SIGINT) amerikkalaisilla riittää, mutta käytännön vakoilijoista (HUMINT) on ollut huutava pula.

Satakielen lento

loppui lyhyeen

Taistelussa kommunismia vastaan CIA ei epäröinyt liittoutua entisten natsien kanssa. Yksi alkuvaiheen operaatioista oli Nightingale, satakieli. Siinä tuhansia juutalaisia murhannut natsimielinen ukrainalainen sissiarmeija lähetettiin taistelemaan Stalinia vastaan.

Operaatiota johtanut Steve Tanner ymmärsi, ettei Ukrainan metsissä piileskelevä sissiryhmä pysty kertomaan paljoakaan siitä, mikä on Stalinin seuraava siirto. Mutta hänen mielestään tällaisilla hankkeilla oli symbolista arvoa. Stalinille näytettiin, ettei hänen etenemistään seurata vaieten.

Vasta vuonna 2005 CIA myönsi, että neuvostoliittolaiset eliminoivat saman tien koko ukrainalaisen sissiryhmän.

Tämä oli Neuvostoliittoon solutettujen kylmän sodan sissien ja vakoojien kohtalo melkein aina. Osa tosin pantiin ensin syöttämään vääriä tietoja päämajaan ja tapettiin vasta sen jälkeen.

Myös pääosa CIA:n toimittamista rahoista ja aseista päätyi neuvostoliittolaisille.

Operaatiot saivat silti jatkua viisi vuotta ennen kuin ne pantiin poikki.

Mitä olemme tehneet väärin? CIA:ssa ihmeteltiin. Vasta paljon myöhemmin he ymmärsivät, että vihollinen oli soluttanut emigranttien koulutusleirit.

Ja Albaniaan suuntautunutta toimintaa koordinoinut James J. Angleton koordinoi sitä myös brittien kanssa, missä hänen yhteistyökumppaninsa oli muuan Kim Philby.

Koska toiminta oli äärimmäisen salaista, kukaan Yhdysvaltain hallituksessa ei tiennyt, että satoja maan lähettämiä agentteja tapettiin Itä-Euroopassa.

Sissien rahat

IKP:n vaalikassaan

1940- ja1950-luvulla CIA lähetti satoja ellei tuhansia agentteja tapettaviksi Neuvostoliittoon ja Itä-Euroopan maihin. Onnistumiset tiedustelutoiminnassa olivat surkeita. Vielä kolme päivää ennen Neuvostoliiton ensimmäistä ydinräjäytystä CIA vakuutti presidentille, ettei sellaista tapahdu ainakaan neljään vuoteen.

Operaatio WIN oli huikea CIA:han kohdistunut huijaus 1950-luvun alussa. CIA sai kontaktin Puolassa toimivaan WIN-nimiseen vastarintaliikkeeseen.

Frank Wisner pudotutti Puolaan viiden miljoonan dollarin arvosta kultaharkkoja, erilaisia aseita ja ammuksia sekä radiolähettimiä, sillä WIN oli voimakas liike. Sillä oli 500 sotilasta Puolan sisällä ja 20 000 partisaania maan ulkopuolella valmiina liittymään taisteluun puna-armeijaa vastaan.

Todellisuudessa Puolan salainen poliisi oli yhdessä neuvostoliittolaisten kanssa tuhonnut koko organisaation jo vuonna 1947. CIA astui ansaan. Se rahoitti kommunistien agentteja. Rahat puolalaiset välittivät Italian Kommunistisen Puolueen vaalikassaan.

Eisenhower

pohti ydiniskua

Maaliskuussa 1953 Stalin kuoli. Juuri presidenttinä aloittanut Dwight Eisenhower oli vimmoissaan. Hän pauhasi niin sanottujen asiantuntijoiden spekuloineen Stalinin kuoleman vaikutuksilla vuodesta 1946. Nyt Yhdysvalloilla ei kuitenkaan ollut mitään käsitystä Stalinin kuoleman merkityksestä Neuvostoliiton kehitykseen.

Tiedustelutietojen puute ei ollut naurun asia. Elokuussa 1953 Eisenhower pohti kansallisen turvallisuusneuvoston kokouksessa ennalta ehkäisevää ydiniskua Neuvostoliittoon ”ennen kuin on liian myöhäistä.” CIA:n johtajaksi vihdoin noussut Allen Dulles löi lisää löylyä varoittamalla, että Neuvostoliitto voi hyökätä atomiasein Yhdysvaltoihin vaikka tänään. Eisenhower vastasi, ettei mikään hinta ole liian korkea, jos panoksena on voitto tulevassa sodassa.

Miksi CIA kaikista epäonnistumisistaan huolimatta näytti ulospäin niin tehokkaalta ja taitavalta?Tim Weinerin mukaan syynä on se, että Allen Dulles käynnisti mahtavan PR-kampanjan. Hän piti aktiivisesti yhteyttä Yhdysvaltain tärkeimpiin sanoma- ja aikakauslehtiin syöttäen niille tarinoita vakoilun mestarisaavutuksista.

Toki CIA onnistuikin. Kermit Rooseveltin organisoima vallankaappaus Iranissa vuonna 1953 (Viikkolehti 4.3. 2005) oli kiistaton menestys Yhdysvaltain kannalta, samoin seuraavana vuonna Guatemalan kumous.

Berliinin tunneli

jymymenestys?

Samaan aikaan CIA näytti iskeneen kultasuoneen Berliinissäkin. Yhdessä Britannian tiedustelupalvelun kanssa se käynnisti JOINTLY-nimisen operaation tunnelin kaivamiseksi Länsi-Berliinistä itään Neuvostoliiton hallitsemalle vyöhykkeelle. Toukokuussa 1955 tietoa alkoi virrata Neuvostoliiton suurimmista sotasalaisuuksista Itä-Euroopassa ja sitä käsittelemään oli värvätty satoja analyytikkoja Yhdysvalloissa ja Britanniassa.

Tietoa virtasi 11 kuukautta. Sitten tunneli paljastui.

Neuvostoliitto oli tiennyt hankkeesta jo ennen kuin tunnelista oli kaivettu ensimmäistäkään lapiollista. Britannian tiedustelupalvelussa hankkeessa oli mukana muuan George Blake. Kreml oli mitä ilmeisimmin syöttänyt CIA:lle periaatteessa oikeaa, mutta merkityksetöntä tietoa suojellakseen Blaken selustaa.

Yhdysvallat

synnytti jihadia

Lähi-itä on ollut Yhdysvaltain ja CIA:n kestopäänsärky. Presidentti Dwight Eisenhower valitti kerran Allen Dullesille, etteivät ”arabit yksinkertaisesti tajua meidän ideoitamme vapaudesta ja ihmisarvosta.”

Nykyisin Yhdysvaltain päänsärky on ääri-islam, mutta 1950-luvulla sitä pidettiin liittolaisena.

Eisenhower sanoi haluavansa edistää jihadia, islamilaista pyhää sotaa taistelussa jumalatonta kommunismia vastaan. Aseita, rahaa ja tiedustelutietoja ryhdyttiin välittämään Saudi Arabian, Jordanian, Libanonin ja Irakin silloisille johtajille. Silloin pahin vihollinen oli baath-puolueen johtama Syyria, joten uusissa liittolaismaissa järjestettiin Syyrian syyksi pantuja terrori-iskuja.

Kuuban ohjukset

yllättivät CIA:n

Kuuban ohjuskriisiä 1962 on tavattu pitää Yhdysvaltain ja CIA:n suurena menestyksenä, joutuihan Neuvostoliitto perääntymään aikeistaan rakentaa ohjustukikohtia amerikkalaisten kotivesille.

Todellisuus on tälläkin kertaa toinen. Amerikkalaiset vakoilukoneet olivat kyllä kuvanneet epäilyttävää toimintaa Kuubassa pitkin kesää, mutta syyskuussa CIA väitti presidentti John F. Kennedylle, ettei Neuvostoliitto missään tapauksessa rakenna tukikohtia Kuubaan, koska se ei sopisi maan harjoittamaan politiikkaan.

Tämä virhearvio kesti CIA:n pahimpana 40 vuotta. Vasta sen ”todisteet” Irakin joukkotuhoaseista 2000-luvulla menivät vielä pahemmin pieleen.

Lokakuun 1962 alkuun mennessä Kuubassa oli 99 venäläistä ydinkärkeä, jokainen 70 kertaa voimakkaampi kuin Hiroshiman pommi. CIA:lle tämä selvisi U2-vakoilukoneen ottamista kuvista vasta 15. lokakuuta 1962. Kuvat esiteltiin Kennedylle seuraavana päivänä. Presidentin veli Bobby Kennedy totesi, että Hrustshev huijasi meitä, mutta onnistuimme myös huijaamaan itseämme.

Hannu Salama: Mannerheim oli sotilaskarkuri

(Kansan Uutisten Viikkolehti 4.4. 2008)

Hyvinvointivaltiota ajetaan alas, mutta kansa pysyy passiivisena. Mielenosoitukset ovat lempeitä nykyiseen politiikkaan nähden, ihmettelee kirjailija Hannu Salama. Hän palaa seuraavassa romaanissaan poliittisen vaikuttamisen voimavuosiin.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Tämä kansa on höynäytetty valitsemaan tiensä, tämän maan johto vie sen Natoon haluamatta nähdä ettei liittoutuma tule pitämään maata edes itsenäisenä.

Lainaus on Hannu Salaman romaanista Elämän opetuslapsia 3 vuodelta 2002. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi romaanisarjan nelososa ja siinä välissä runokokoelma.

Kirjoissaan ”kolmannen polven punikki”, 71-vuotias Hannu Salama on tulta ja tappuraa, samanlainen armoton nykyajan tarkkailija ja rääväsuu kuin ennenkin. Elämän opetuslapsia -sarjan kolmosessa hän huomioi silloista pääministeriä näin:

Rinssieversti Lipponen itse, tämä työväenliikkeen räikköräähkä, haluaa nimensä kirjoihin pääministerinä, joka johti maan lopullisesti lännen vasalliksi.

Henkilönä aikaa sitten raitistunut ja kuntoilun aloittanut Hannu Salama on seesteinen historiallisena päivänä, jona suomalaisen poliitikon sortuminen seksiskandaaliin ei päivämäärästä huolimatta ole aprillipila.

”Salamasota”

tv-elokuvaksi

Olemme Helsingin ydinkeskustassa muistelemassa menneitä. Yleisradio kuvaa Kotikatsomossa ensi syksynä esitettävää tv-elokuvaa Katso ihmistä, joka kertoo vuoden 1965 ”Salamasodasta.” Siis siitä, miten Hannu Salaman toinen romaani Juhannustanssit johtaa kokoomuksen tekemään eduskuntakyselyyn, sitten syytteeseen ja lopulta tuomioon jumalanpilkasta.

Oikeudessa kirjailija tunnusti syyllisyytensä ja sai ehdollisen vankeusrangaistuksen. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen kuitenkin armahti hänet vuonna 1968.

Salama on kutsuttu paikalle seuraamaan oikeudenkäyntikohtauksen kuvauksia ja markkinoimaan samalla tulevaa elokuvaa lehtiväelle. Hän antaa haastatteluja ja poseeraa välillä kuvaajille itseään esittävän Juho Milonoffin kanssa.

Mutta koska Hannu Salama esiintyy nykyisin kovin harvoin julkisuudessa, on hänen kanssaan menneiden muistelun lisäksi puhuttava myös nykyisistä. Varsinkin kun itse asia, Juhannustansseista syttynyt kulttuuriskandaali, kuuluu kirjailijan mielestä menneisyyteen.

”En pilkannut

tosiuskovaisia”

Elokuvan käsikirjoittaja Kari Hukkilakin peilaa ”Salamasodan” kautta nykyhetkeä. Hänen ideansa syntyi kaksi vuotta sitten Tanskasta alkaneesta pilakuvakiistasta. ”Näissä kiistoissa tavallisesti pieni, mutta aloitteellinen ryhmä saa aikaan konfliktin, kykenee laajentamaan sitä ja lopulta kaikkien on valittava puolensa”, Hukkila on kuvannut käsikirjoituksensa lähtökohtia.

Hannu Salama sanoo, ettei hän näe yhteisyyttä oman jupakkansa ja 40 vuotta myöhemmin syntyneen pilakuvakiistan välillä.

– Sen voi sanoa, että enhän minä ole koskaan halunnut pilkata tosiuskovaisia. Jos minä olen tahallisesti toiminut suomalaista tekopyhyyttä vastaan tässä jumalanpilkkasaarnassa, niin minusta se on eri asia kuin että olisin yrittänyt loukata tosiuskovaisia, Salama painottaa.

Tanskasta syttyneeseen pilakuvakiistaan hänellä ei ole kantaa.

– Jätän sen herran huomaan, hän naurahtaa.

– Sananvapaus on tärkeä asia, se on ihan selvä juttu. Mutta minä tunnen niin vähän muslimeja, etten voi sanoa, mikä on se aste, missä mennään todella pyhien tunteiden loukkaamisen puolelle.

Omassa saarnassaan Salama loukkasi mielestään nimenomaan epäpyhiä tunteita.

– Sen näytti koko tämä käytäntö, jossa maallinen esivalta tuli hengellisen esivallan tueksi, mikä oli tapana jo inkvisition aikana.

”Mannerheimista

tehty pyhäinkalua”

Maallistuneessa Suomessa jumalanpilkka on vaikeaa ellei mahdotonta ainakin niin, että sillä voisi hätkäyttää ketään.

Mutta onhan meillä marsalkka Mannerheim, ”suurin suomalainen”, joka monien mielestä näyttää olevan arvostelun yläpuolella niin kuin Jahve joskus ennen. Alkuvuoden kulttuuriskandaali oli Katariina Lillqvistin nukkeanimaatio Uralin perhonen, jonka toinen käsikirjoittaja oli Hannu Salama.

Samoihin aikoihin kohuttiin myös taiteilija Ulla Karttusen teoksesta Neitsythuorakirkko, josta hän sai syytteen lapsipornosta. Viime syksynä moni loukkaantui Kansallisteatterin Tuntemattomasta sotilaasta.

On siis jotain joka yhdistää tämän ajan vuoden 1965 Salamasotaan:

– Edelleen jonkin mielipideryhmän mukaan voidaan suunnata taiteilijoihin aggressioita ihan samalla tavalla kuin 1960-luvulla, Salama vertaa.

Taiteen kannalta hän pitää tätä kuitenkin hyvänä merkkinä. Taide onnistuu edelleen herättämään keskustelua.

Mitä Uralin perhoseen tulee, niin Salama korostaa, että Mannerheimiä on pesty puhtaaksi ja hänestä on tehty pyhäinkalua.

– Mutta sitten on vedetty yli ne asiat, jotka ovat olleet negatiivisia hänelle henkilökohtaisesti, kuten ehkä tämä hänen oletettu biseksuaalisuutensa.

”Mannerheim oli

köyhä poika silloin...”

– Toinen ovat potkut, jotka hän sai Haminan kadettikoulusta. Siitä ei löydy edes papereita. Elämänkerturin mukaan syynä oli joku pieni poikamainen kolttonen. Mutta minä en usko, että niin lahjakas sotilashenkilö kuin Mannerheim olisi lentänyt ulos jonkin pikkuasian takia. Kyllä siinä kyseessä on ollut isompi asia. Minusta voidaan olla oikeilla jäljillä silloin, kun muistetaan, että Mannerheim oli köyhä poika siihen aikaan. Ja mitä muuta köyhät pojat ovat koskaan halunneet kuin meidän hyvinvoivien ihmisten rahoja, Salama vihjaa.

– Enempää en uskalla sanoa, hän sitten vaikenee.

Kadettikoulusta Mannerheim erotettiin vuonna 1886. Elämänkertatietojen mukaan häntä rangaistiin muun muassa tarkkaamattomuudesta, kuiskuttelusta, meluamisesta, laiskottelusta ja lunttaamisesta.

Mannerheimin puhtaaksi pesijöitä Hannu Salama arvostelee vielä yhden epämiellyttävän käänteen unohtamisesta: Mannerheim oli vannonut uskollisuudenvalan Venäjän tsaarille. Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen moni vastaavan valan vannonut taisteli viimeiseen saakka tsaarinsa puolesta.

– Missä oli meidän suuri Mannerheimimme? Hän lähti lätkimään. Siihen aikaan kun minä olin sotaväessä sellaista tyyppiä sanottiin sotilaskarkuriksi.

”Vasemmistokaan ei

vapaa konservatismista”

Kertovatko viime kuukausien kulttuurikiistat siitä, että ajassa on jossain mielessä palattu 40 vuotta taaksepäin ja uuskonservatismi on tullut Suomeenkin?

– Kyllähän se on tullut. Mutta on hyvin vaikea määritellä, mikä on konservatismia ja mikä ei ainakin minun, joka olen saanut takkiini niin kokoomukselta kuin kommunisteiltakin. Ehkä sitä on aina ollut olemassa.

– Mutta oikeistolaisuus on lisääntynyt ja konservatiivisuus sillä suunnalla. Se on selvä, että näin on käynyt. Mutta kuten sanottu, ei vasemmistokaan ole ollut siitä vapaa.

Hannu Salaman viimeisin romaani ilmestyi vuonna 2005. Seuraava on tekeillä ja ilmestyy hänen arvionsa mukaan kolmen tai neljän vuoden kuluttua. Elämän opetuslapsia -sarja ei ainakaan nyt saa jatkoa, vaan Salama kirjoittaa poliittista romaania, joka sijoittuu 1960- ja 70-luvuille.

– Siinä on nuori poliitikko, joka on oikeistolaisesta kodista lähtöisin, mutta päätyy ihan äärivasemmalle. Näitä henkilöitähän oli paljon niin politiikassa kuin kulttuurielämässäkin. Seuraan hänen taivaltaan ja persoonaansa, Salama raottaa suunnitelmiaan.

Salaman monen kirjan päähenkilö Harri Salminen ei esiinny tässä romaanissa.

Elämän opetuslapsien jatkosta Salama ei nyt tiedä. Hän pohtii, että sarjan lopetus saattaa esimerkiksi tulla jonkin toisen kirjan sisään.

”Idealistisempaa

otetta saisi olla”

Työläis- ja vasemmistolaiskirjailijalta kysytään ajatuksia myös ajankohtaisista aiheista ja tapahtumista.

Kemijärven sellutehtaan kohtalo?

– Ei se voi herättää kuin yhdenlaisia ajatuksia. Hyvinvointivaltiota ollaan ajamassa alas, siitähän tässä on kysymys.

– Kyllä minä vähän tätä kansaa ihmettelen, että se on niin passiivista. Mielenosoitukset ovat aika vähäisiä ja lempeitä siihen nähden, mikä on koko politiikan suuntaus.

Vasemmiston tila?

– Kyllä minusta idealistisempaa otetta saisi olla molemmissa työväenpuolueissa. Ei Suomessa ole sellaista vasemmistoa kuin jopa Englannissa tänä päivänä. Siellä parlamentaarisuus on niin selvää, että tässä on vasemmisto ja tässä oikeisto. Mutta eihän se meillä mitenkään selvä ole se asia.

Enää hän ei jaksa tämän toteamista enempää ottaa kantaa politiikkaan. Päiväkirjassaan Vuosi elämästäni (Otava, 1979) Hannu Salama paneutui täydellä tarmolla kommunistisen liikkeen ongelmien kimppuun kotimaassa sekä Neuvostoliiton ja Kiinan suhteiden kautta laajemmin.

– Minulla on romaani tekeillä ja se imaisee sen verran, etten kykene. Olen jo yli 70 enkä yksinkertaisesti kykene tekemään sellaisia työpäiviä kuin aikaisemmin.

”EU vesittyy

pikkuasioihin”

Ilkka Kanervan tekstiviestit?

– Hänen poliittista uraansa ajatellen olisi ollut viisasta sanoa heti, että näin on asia. Olisi tunnustanut, koska silloin hänestä olisi jäänyt rehdin poliitikon kuva.

EU:n tulevaisuus? Hajoaako se?

– Sitä on vaikea ennustaa, mutta on siinä vähän samoja oireita kuin vaikkapa Itävalta-Unkarissa. Kansalliset näkökohdat ja ristiriidat nousevat.

– En hajoamisesta tiedä, mutta EU vesittyy sellaisiin asioihin ja uomiin, jotka aikaa myöten näyttävät merkityksettömyytensä. Se pystyy työskentelemään vain pikkuasioissa. Varsinaista kansallisuuksien ja valtioiden kombinaatiota ei pääse syntymään. En voi mitenkään uskoa, että EU olisi säilyvää kamaa.

Pähkäilevää johtajuutta

(Kansan Uutisten Viikkolehti 4.4. 2008)

KAI HIRVASNORO

Ei Suomen ulkopolitiikkaa ainakaan hampaattomaksi voi enää moittia, kun ministeri tänään vaihtuu.

* * *

Vakavasti ottaen Ilkka Kanervan tekstiviestien paljastuminen yö- eikä työasioita käsitelleiksi sataa lopulta kokoomuksen laariin.

Jollain ihmeen kaupalla kokoomuksen puheenjohtajan Jyrki Kataisen maanantaina tekemä pakkoratkaisu Kanervan potkuista on saatu näyttämään suurelta johtajuudelta, vaikka kyseessä oli pelkästään suuri pähkäily.

Kataiselta kesti melkein kuukauden tehdä ainoa mahdollinen päätös. Ja sittenkin hän toimi yhdennellätoista hetkellä. Kokoomuksen puheenjohtaja reagoi vasta, kun Naton huippukokouksen päähuomion kohteeksi oli nousemassa laajentumiskiistojen ja Afganistanin sijasta Suomen ulkoministerin vapaa-ajan vietto.

Jyrki Katainen osoitti johtajuutta maanantaina. Sitä ennen hän oli antanut julkisen tukensa Ilkka Kanervalle viimeisen kerran edellisenä lauantaina.

* * *

Mutta niin on miltä näyttää. Jälkikäteen jupakasta muistetaan vain se, miten ryhdikkäästi kokoomus ja Katainen siirsivät vanhan likaisen miehen sivuun ja nostivat ennakkoluulottomasti uudeksi ulkoministeriksi valovoimaisen Alexander Stubbin.

Sillä tästä Stubbista on tulossa todellinen tähti Suomen poliittiselle kartalle. Oikein megatähti, jollaiset menestyvät nykyään politiikassa. Hän on asiantunteva, edustava ulkomuodoltaan, hallitsee median, osaa käytöstavat, löytää asioista aina hyvät puolet ja on tarvittaessa myös rento. Tästä miehestä poliittisen päiväjärjestyksen nykyään laativat iltapäivälehdet repivät kymmeniä sankaritarinoita jo ennen juhannusta. Jo eilen Iltalehdessä Stubb punnersi yhdellä kädellä ja Ilta-Sanomissa Suomen tunnetuimmat mallitoimistojen johtajat kehuivat hänen ulkonäköään.

Ja aivan varmasti Alexander Stubb tuo uutta potkua Suomen vähäveriseen EU-politiikkaan. Hänellä on kaikki kaikki mahdollisuudet nousta EU-maiden ulkoministerien raskaaseen sarjaan ja sitä kautta kohottaa kaikkien suomalaisten itsetuntoa. Suomalaisia kun kansainvälisissä kysymyksissä tunnetusti kiinnostaa vain se, että mitähän ne meistä ajattelevat.

Kun vasemmalla vaaditaan uutta otetta EU-politiikkaan, niin siihen on parasta valmistautua omaa asiantuntemustaan lisäämällä. Tämän Euroopan omistaja -Stubbin kanssa ei muuten pärjää ainakaan kaiken lopulta ratkaisevassa imagojen taistelussa.

Jyrki Kataisen kyyneleet ja Alexander Stubbin kestohymy ovat yhdistelmä, joka siivittää kokoomuksen kunnallisvaalien jälkeen paalupaikalta kohti vuoden 2011 eduskuntavaaleja. Onko ankeuden apostoleilta näyttäytyvällä vasemmistolla mitään vastausta heidän terhakan optimisminsa edessä?

Seuraavien eduskuntavaalien yksi tulos muuten varmistui jo tiistaina. Kaiken suurelta pojaltaan sietävät turkulaiset tekevät silloin Ilkka Kanervasta kaikkien aikojen ääniharavan ellei hän sitten hae revanssia jo kesän 2009 eurovaaleissa.

* * *

SDP:ssä rivit olivat mielenkiintoisella tavalla sekaisin tiistaina, kun Alexander Stubbin valinta varmistui. Äsken Vasemmistoliittoa Varsovan liitto -haikailuista syyttänyt puheenjohtaja Eero Heinäluoma arvioi, että valinta tuo uusia paineita hallituksen sisälle Stubbin Nato-myönteisyyden takia.

Kansanedustaja Liisa Jaakonsaari riemuitsi Stubbin valinnasta juuri tämän tunnetun Nato-mielisyyden takia. Hän uskoi, että Alexander Stubb ryhtyy valistamaan kansalaisia Natosta.
- Ja se on minusta hieno asia, koska Natolla on semmoinen mörön luonne Suomessa, hän jatkoi Helsingin Sanomissa.

Joten mikä on nyt se SDP:n linja tässäkin kysymyksessä?

Näin voidaan kysyä.

Toisaalta:

Onhan se myös kadehdittavaa, että jonkun puolueen sisällä voidaan olla täysin eri mieltä keskeisistä kysymyksistä ilman, että siitä saadaan aikaan suuri sisäinen draama ja nokkapokka.

* * *

On myönnettävä, että kokoomus uudisti vajaassa vuodessa ulkopolitiikkaa railakkaalla tavalla. Siitä tuli ytimekkäämpää. Edellinen ministeri kirjoitti monisatasivuisia kirjoja, Kanerva kiteytti ajatusmaailmansa enintään 160 merkkiin.

Mitä muuta saatiin aikaan? Matti Vanhasen toinen hallitus solmi Ilkka Kanervan johdolla suhteet George W. Bushin hallintoon viime hetkellä ennen kuin jopa Bushin puoluetoveri, republikaanien tuleva presidenttiehdokas John McCain sanoutui siitä irti.

* * *

Kokoomuksen vetovoimaa ei voi kiistää. Tällä viikolla Ilkka Kanervan pudottanut erotiikkatanssija Johanna Tukiainen kertoi olevansa kokoomuslainen ja harkitsevansa ehdokkuutta kunnallisvaaleissa.

Miksi kaikki kohukaunottaret, salarakkaat ja megablondit ovat juuri kokoomuslaisia?

Tyyli on käymässä harvinaiseksi (Hetket jotka jäivät 9)

Ranskalainen Jean Renoir teki elokuvansa Pelin säännöt (1939) juuri toisen maailmansodan kynnyksellä.

Elokuvan hienolla dvd-julkaisulla (ei julkaistu Suomessa) Renoir esittelee itse teoksensa leikkeessä, joka on kuvattu 1960-luvun alussa.

Hän kertoo tehneensä Pelin säännöt järkyttääkseen porvareita. Hanke onnistui. Ensi-iltayleisö oli raivoissaan.

Pelin säännöt huipentuu metsästyslinnassa pidettäviin juhliin, johon kokoontuvalla joutilaistolla samoin kuin heidän palveluskunnallaankin on omat piirileikkinsä ihmissuhteiden karusellissa. Niiden seurauksena mustasukkainen riistanvartija Schumacher (Gaston Modot) ampuu erehdyksessä kansallissankari Andren (Roland Toutain).

Mutta porvariston kulissien on pysyttävä pystyssä, joten tapahtuma naamioidaan onnettomuudeksi. Juhlaväki odottaa selitystä linnan ulkorappusilla.

Retken isäntä Robert De La Chesnaye (Marcel Dalio): Se oli valitettava onnettomuus eikä mitään muuta. Vartijani luuli nähneensä salametsästäjän ja ampui. Kohtalo pani Andre Jurieun maksamaan tästä virheestä.

Hyvät herrat, huomenna jätämme tämän linnan itkien ihanaa ystävää, tuota loistavaa kumppania, joka tiesi niin hyvin, kuinka saada meidät unohtamaan että hän oli kuuluisa mies.

Ja nyt hyvät ystävät, on jo kylmä ja te olette vaarassa vilustua. Ehdotan, että siirrytte sisälle.

Saint-Aubin (Pierre Nay): Uusi määritelmä sanalle ”onnettomuus.”

Kenraali (Pierre Magnier): Ei vaan tässä La Chesnayessä on tyyliä. Ja se on käymässä harvinaiseksi, rakas Saint-Aubin. Harvinaiseksi.