maanantaina, tammikuuta 08, 2007

Neuvostoliiton viimeiset taistot politbyroon kokemana


(Kansan Uutisten Viikkolehti 29.12. 2006)

NKP:n politbyroon viimeisten vuosien salaisuudet avattiin Venäjällä syksyllä. 15 vuotta sitten tiensä päähän tulleen valtion kuolinkamppailu oli täynnä ristiriitoja.

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Joulukuun 8. päivä 1991. Venäjän tasavallan presidentti Boris Jeltsin, Ukrainan johtaja Leonid Kravtshuk ja Valko-Venäjän päämies Stanislav Shuskevitsh sinetöivät Neuvostoliiton lopun allekirjoittamalla neuvostotasavaltojen itsenäistymistä koskevan sopimuksen.

Lopun alkua oli eletty jo elokuussa, kun kovan linjan kommunistit yrittivät kaapata maassa vallan ja syrjäyttää presidentti Mihail Gorbatshovin.

Viime maanantaina, ensimmäisenä joulupäivänä, tuli kuluneeksi 15 vuotta siitä, kun Gorbatshov piti viimeisen puheensa Neuvostoliiton presidenttinä. Puheen jälkeen Neuvostoliiton lippu laskettiin Kremlissä ja tilalle nousi nykyinen Venäjän lippu.

Mutta mitä neuvostovallan ytimessä, kommunistisen puolueen politbyroossa tapahtui maan viimeisinä vuosina?

Aiemmin salassa pidettyjä tietoja politbyroon kokouksista julkistettiin Venäjällä tänä syksynä yli 1 400 sivua. Mihail Gorbatshovin säätiö julkaisi kaksi kirjaa, jotka perustuvat Viikkolehdessä jo aiemmin tänä syksynä esitellyn Anatoli Tsherjaevin, Gorbatshovin ulkopoliittisen neuvonantajan sekä keskuskomitean sihteerin Vadim Medvedevin ja sosialististen maiden asiantuntijan Georgi Shaknazarovin muistiinpanoihin. Kirjoista laajempi kattaa politbyroon kokoukset koko Gorbatshovin kaudelta ja suppeampi keskittyy erityisesti Saksan kysymykseen.

Kirjat valottavat nyt ensimmäisen kerran, mistä 13 politbyroon jäsentä kokoontui keskustelemaan joka torstai.

”Jeltsinille pitäisi
antaa turpiin”

Berliinin muuri murtui marraskuussa 1989. Vajaa kuukausi myöhemmin Mihail Gorbatshov julisti kylmän sodan päättyneeksi. Maaliskuussa 1990 Liettua julistautui itsenäiseksi ja kesäkuussa saman teki Venäjän neuvostotasavalta. Venäjän parlamentin puhemies Boris Jeltsin erosi kommunistisesta puolueesta.

Gorbatshovin ja Jeltsinin valtataistelun riehuessa presidentin neuvosto, Gorbatshovin lähimmät työtoverit pitivät hätäkokouksen lokakuussa 1990.

”Hajaannus on levinnyt kaikkialle”, valitti pääministeri Nikolai Ryshkov, joka seuraavana kesänä tulisi häviämään Venäjän presidentin vaalit Jeltsinille.

Ryshkov kauhisteli tiedotusvälineiden, ammattiliittojen ja jopa puolueen joutuneen opposition käsiin.

KGB:n päällikkö Vladimir Krjutshkov myötäili:

”Tämä on sodanjulistus keskusvaltaa vastaan. Jos emme tee jotain, meidät heitetään ulos.”

Anatoli Tshernjaev luonnehti kokousta muistikirjaansa:

”Kaikkien kasvoilla oli pelkoa ja vihaa. Oli säälittävää, katkeraa ja häpeällistä seurata tätä valtiota johtavaa korkeaa neuvostoa. Nämä ihmiset eivät pystyneet ajattelemaan eivätkä käyttäytymään kuin valtiomiehet.”

Tshernjaev kirjoitti Mihail Gorbatshovin kuunnelleen keskustelua enimmäkseen vaiti. Vasta poistuessaan Gorbatshov oli puuskahtanut, että Jeltsinille tukijoineen pitäisi antaa turpiin.

Anatoli Tshernjaev pohti, että viimeistään tuolloin Mihail Gorbatshov ymmärsi historiallisen projektinsa, perestroikan, tulleen tiensä päähän.

”Ceausescu
menköön helvettiin”

Saksat olivat juuri yhdistymässä ja Itä-Euroopan muutkin kommunistiset hallinnot luhistumassa. Gorbatshov, joka oli aloittanut oman maansa perusteellisen uudistamisen keväällä 1985, joutui nyt toteamaan, että Leningradissa säännösteltiin ruuan myyntiä, koska Liettua ja Kazakstan olivat katkaisseet viljan toimitukset maahan. Myös maidosta ja lihasta oli pulaa.

Lisää nöyryytyksiä oli tulossa. Myöhemmin syksyllä NKP:n aluejohtajat vaativat Gorbatshovia jättämään paikkansa. Joulukuussa 1990 ulkoministeri Eduard Shevardnadze erosi varoittaen maan olevan luisumassa diktatuuriin.

Neuvostohallinto ei ainakaan viimeisen kuuden vuoden aikanaan ollut mikään monoliitti eikä tahdoton pääsihteerin työkalu. Päinvastoin siellä riideltiin kitkerästi, puhuttiin suoraan ja mentiin jopa henkilökohtaisuuksiin. Mihail Gorbatshov oli uudistusten moottori ja hän joutui jatkuvasti luovimaan vastustajien painaessa päälle.

Papereista löytyy herkullisia luonnehdintoja siitä, miten paljon Gorbatshov arvosti muita Itä-Euroopan johtajia. DDR:n Erich Honeckerin puheista ei juuri kannattanut hänen mielestään välittää ja Romanian Nicolae Ceausescu oli neuvostojohtajan mielestä mieleltään häiriintynyt, ”painukoon helvettiin.”

Tshernjaevin
kanssa pornokuvissa

NKP:n keskuskomitean kansainvälisellä osastolla pitkään työskennellyt Anatoli Tshernjaev oli tutustunut Mihail Gorbatshoviin vuonna 1972, kun tuleva puoluejohtaja oli vielä Stavropolin alueen puoluesihteeri. Tshernjaev oli avustamassa Gorbatshovia yhdellä tämän ensimmäisistä ulkomaanmatkoista. Tuolloin Amsterdamissa hän houkutteli Gorbatshovin pistäytymään pornoelokuvissa.

Vuonna 1986 Gorbatshov nimitti Tshernjaevin ulkopoliittiseksi neuvonantajakseen. Elokuussa 1991 Moskovan vallankaappauksen aikaan miehet olivat yhdessä vankeina Krimillä.

Useimmiten Anatoli Tshernjaev tuki Mihail Gorbatshovia, mutta välillä hän oli pettynyt päämieheensä. Tshernjaev esimerkiksi kehotti Gorbatshovia eroamaan NKP:n pääsihteerin paikalta siinä vaiheessa, kun puolueesta hänen mielestään oli tullut perestroikan pahin este. Tshernjaevin silmissä Gorbatshov kuitenkin takertui valtaan.

Kohl loukkasi
Gorbatshovia

Maaliskuussa 1985 NKP:n pääsihteeriksi valittu Mihail Gorbatshov aloitti kautensa vauhdikkaasti, kuten Viikkolehdessä 17. marraskuuta kerrottiin. Hän julisti yksipuolisen ydinkoekiellon ja elvytti idän ja lännen väliset aserajoitusneuvottelut. Neuvostoliiton sisäinen uudistaminen alkoi ja maan imago lännessä muuttui täysin.

Mutta yksi musta piste kartalla oli: Saksa. Suhteet Länsi-Saksaan pysyivät kylminä pari vuotta, sillä lehtihaastattelussa liittokansleri Helmut Kohl tuli verranneeksi juuri valtaan noussutta Gorbatshovia natsi-Saksan propagandapäällikkö Göbbelsiin ja sitä hän ei saanut anteeksi.

Vuonna 1986 Gorbatshov antoi politbyroossa määräyksen rajoittaa kanssakäyminen Kohlin kanssa minimiin. Tshernjaevin epävirallisten muistiinpanojen mukaan pääsihteeri totesi, että liittokanslerin on opittava läksynsä.

Maiden suhteita alettiin lämmittää vasta kesällä 1987 eikä siinä mistään rakastumisesta ollut silloinkaan kysymys. Neuvostoliitossa laskettiin, että tiiviit suhteet ”Länsi-Euroopan tärkeimpään maahan” hermostuttavat Yhdysvaltoja. Lisäksi Gorbatshov inhosi Erich Honeckeria vielä enemmän kuin Helmut Kohlia. Suhteita Saksaan ei haluttu hoitaa Honeckerin kautta.

Länsi-Eurooppa ei
halunnut yhdistymistä

Ajatus Saksojen yhdistymisestä esitettiin politbyroossa ensimmäisen kerran jo helmikuussa 1987. Ulkoministeri Eduard Shevarznadze kertoi vaikutelmistaan Berliinin vierailun jälkeen:

”Sikäläiset kommunistitkaan eivät vierasta ajatusta yhtenäisestä Saksasta. He hakevat kontakteja länteen eivätkä kritisoi Länsi-Saksaa. Meidän on tutkittava vakavasti ajatusta yhtenäisestä Saksasta.”

Sen sijaan muualla Länsi-Euroopassa ajatusta kyllä vierastettiin. DDR:n 40-vuotisjuhlassa lokakuussa 1989 Gorbatshovkin puolusti vallankumousta ja itäistä tasavaltaa. Kansa oli jo DDR:n kaduilla, kun Anatoli Tshernjaev kirjoitti 9. lokakuuta 1989 päiväkirjaansa:

”Koko Eurooppa tukee M.S:n Berliinin puhetta. Ja monet kuiskaavat meille: Hyvä, että Neuvostoliitto vastustaa käynnissä olevaa Saksojen yhdistymistä. (Gorbatshovin neuvonantaja) Sagladin on juuri matkustanut halki Ranskan. Hän lähetti sähkeitä Moskovaan. Jokainen, (presidentti) Mitterandista pormestareihin sanoo, että kukaan ei tarvitse yhdistynyttä Saksaa. Keskustellessaan M.S:n kanssa Thatcher sanoi yhtäkkiä: Ulkopuolella pöytäkirjan, vastustan Saksojen yhdistymistä. Mutta en voi sanoa tätä kotona enkä Natossa. Toisin sanoen he haluavat meidän estävän sen (Saksojen yhdistymisen).”

3. marraskuuta DDR:n johdossa oli jo Egon Krenz, joka pohti hätätilan julistamista, jos Berliinin muuria vastaan hyökätään. Mihail Gorbatshov kysyi KGB:n Vladimir Krjutshkovilta, kuinka kauan hän arvioi Krenzin kestävän. Tämä ei osannut sanoa, mutta Eduard Shevardnadzella oli hätkähdyttävä ehdotus: Revitään itse se muuri alas.

26. tammikuuta 1990 politbyroo saattoi vain todeta, että DDR on menetetty. Enää saattoi vain toimia siihen suuntaan, ettei yhdistynyt Saksa kuuluisi Natoon. Puoli vuotta myöhemmin periksi oli annettava tästäkin tavoitteesta.

Vaikea kysymys
Afganistanista

Toinen suuri päänsärky Neuvostoliitossa oli Afganistan. Jo lokakuussa 1985 Mihail Gorbatshov oli taipunut ajatukseen joukkojen kotiuttamisesta mahdollisimman nopeasti.

Puoluejohto jakautui asiassa kahtia. Osa politbyroon jäsenistä väitti nyt nähneensä alusta asti, että kyseessä on vastuuton seikkailu. Osa vastusti vetäytymistä, ja myös Neuvostoliiton varassa toiminut Afganistanin johto oli luonnollisesti samaa mieltä.

Afganistanista tuli politbyroon keskustelujen kestoaihe. Gorbatshovkin halusi vetäytyä hyvässä järjestyksessä niin, että Yhdysvallat ja Pakistan eivät ryntää heti tilalle. Vetäytyminen ei saanut näyttää nöyryyttävältä tappiolta.

Vielä toukokuussa 1987 KGB:n johtaja Vladimir Krjutshkov hangoitteli vastaan. Afganistania ei ole varaa menettää eikä sinne saa syntyä muiden tahojen sotilaallisia tukikohtia. Osa politbyroosta halusi vielä syksyllä 1988 vastata myöntävästi Afganistanin puoluejohtajan Najibullahin pyyntöön ilmaiskuista kapinallisia vastaan. Keväällä 1990 neuvostojoukot olivat jo jättäneet Afganistanin, mutta maan johdossa esitettiin yhä aseiden lähettämistä Najibullahille.”Jos Najibullah kaatuu, ihmiset kysyvät, miksi alun alkaen menimme Afganistaniin”, politbyroossa perusteltiin.

Sotilasvoima oli
enää bluffia

NKP:n pääsihteeriksi noustessaan Mihail Gorbatshov tiesi Neuvostoliiton sotilaallisen voiman olevan pitkälti bluffia. Neuvostoliitolla ei ollut mahdollisuuksia vastata Ronald Reaganin käynnistämään uuteen varustelukilpaan. Omat Länsi-Eurooppaan suunnatut SS-20-ohjukset myönnettiin Neuvostoliiton johdossa nyt tyhmäksi virheeksi.

Lokakuussa 1986 Gorbatshov alusti politbyroolle tulossa olevasta Reykjavikin huippukokouksesta Reaganin kanssa. Hän sanoi varustelukilvan tuhoavan Neuvostoliiton talouden.

Silloin vielä ulkoministerinä toiminut Andrei Gromyko sanoi, ettei asiassa voi tehdä täyskäännöstä, mutta keskimatkan SS-20-ohjukset olivat valtava virhe.

Gorbatshov varoitti, että jos Yhdysvallat käynnistää uuden aseistautumiskierroksen, se on Neuvostoliiton loppu.

Kaksi vuotta myöhemmin Wienissä neuvoteltiin asevoimien supistamisesta Euroopassa. 8. toukokuuta 1987 puolustusministeri Dimitri Sokolov kertoi, että Varsovan liitolla on Euroopassa 170 000 sotilasta enemmän kuin Natolla. 70 000 niistä oli Neuvostoliitosta.

”Miksi vähentää joukkoja? Jos teemme sen, niin miten puolustamme asioita, joiden vuoksi olemme taistelleet? Joukkojen vähentäminen olisi poliittinen virhe”, Sokolov jatkoi.

Gorbatshov vastasi, että jos aseiden kanssa jatketaan sulle-mulle-leikkiä, niin sosialismin kehittämisen voi unohtaa.

”Haluammeko todella muuttaa tämän maan sotilasleiriksi?” hän kysyi.

Mielenosoituksia
ja Mathias Rust

Puoli vuotta myöhemmin Washingtonissa allekirjoitettiin Gorbatshovin haluama sopimus keskimatkan ohjusten kieltämisestä, mutta samaan Neuvostoliiton sisäiset levottomuudet alkoivat. Alkuvuodesta 1988 azerit ja armenialaiset alkoivat kahakoida, puolueen vanhoilliset järjestäytyä ja Pravdaan ilmestyä kriittisiä kirjoituksia maan uudistuspolitiikkaa vastaan.

Mihail Gorbatshovin mitta täyttyi, kun miliisi ampui kuoliaaksi 20 itsenäisyyttä vaatinutta mielenosoittajaa Georgian pääkaupungissa Tbilisissä. Politbyroon kokouksessa hän syytti suorin sanoin armeijaa ja KGB:tä valehtelusta. Itse hän oli kuullut tapahtumista vasta jälkikäteen Moskovan lentokentällä.

Myös pääministeri Nikolai Ryshkov valitti saaneensa kuulla tapahtumista vasta, kun Pravda kertoi niistä.

Elettiin perestroikan lisäksi glasnostin, avoimuuden, aikaa. Silti neuvostokansa pidettiin täysin pimennossa näistä maan johdon ristiriidoista.

Totaalisesti Mihail Gorbatshovin päreet paloivat, kun saksalainen Mathias Rust lensi kaikessa rauhassa pienkoneella Moskovan Punaiselle torille toukokuussa 1987 ja saattoi Neuvostoliiton ilmapuolustuksen naurunalaiseksi. Gorbatshov huolehti, että 150 upseeria pantiin syytteeseen ja erotti henkilökohtaisesti puolustusministeri Dimitri Sokolovin. Uudeksi puolustusministeriksi hän nimitti Dimitri Jasovin, joka neljä vuotta myöhemmin oli kaappaamassa valtaa Gorbatshovin alta.

Yksi ratkaisematon ongelma olivat vankileirit. Elokuussa 1987 raportoitiin, että Neuvostoliitossa on 1,3 miljoonaa vankia ja yksistään vankileireillä tehtiin vuosittain 10 000 rikosta.

”Meidän vankilamme tuottavat satoja tuhansia kovanaamoja ja neuvostovallan vihollisia. Miljoonat ihmiset on passitettu leireille, jotka ovat paras koulu heidän muuttamiseksi toivottomiksi rikollisiksi”, Gorbatshov murehti.