Emeritusprofessori Jorma Kalelan haastattelu: Miksi vasemmisto on neuvoton?
(Kansan Uutisten Viikkolehti 8.2. 2008)
Hyvinvointivaltion kultakauden päättyminen pisti vasemmiston uuden tilanteen eteen eikä se ole siitä toipunut vieläkään. Emeritusprofessori Jorma Kalelan mukaan vasemmalla ei haluta myöntää yhteiskunnan perusteellista muuttumista, joka on pannut elämisen ehdot uusiksi. Tosiasioiden kieltäminen on neuvottomuuden syy.
KAI HIRVASNORO
SDP:n vapaajäsen, poliittisen historian emeritusprofessori Jorma Kalela (67) arvosteli kirpeästi omiaan eräässä seminaarissa tammikuun lopulla. Hän torui varsinkin ennen 1960-lukua syntyneitä demareita takertumisesta menneeseen maailmaan ja sen myötä kuvitelmaan, että elämisen ehdot ovat kilpailukyky-Suomessa samat kuin vielä 1980-luvulla.
Nuorempia sosialidemokraatteja ei puolestaan näy missään, Kalela harmitteli.
SDP:n vasemmalla puolella on turha hekotella professorin sivallukselle. Ongelma kun ei Kalelan mukaan koske yksin SDP:tä, vaan koko vasemmistoa ja oikeastaan vielä laajemmin koko poliittista kenttää laidasta laitaan.
Kolme vuotta eläkkeellä ollut Jorma Kalela on pohtinut syviä syntyjä eduskunnan satavuotiskirjasarjan viimeiseen osaan. Siinä hän kirjoittaa politiikattomuudesta hallitusten politiikkana.
Kalela on tutkinut perusteellisesti Matti Vanhasen kahden hallituksen ohjelmat. Juuri niiden perusteella hän näkee suurta neuvottomuutta kautta koko puoluekentän.
Ei-tyypillisinä pidettyjen työsuhteiden yleistymisen merkitystä ei haluta myöntää.
Hyvinvointivaltion järjestelmät eivät voi enää perustua siihen, että kokoaikainen ja pysyvä yhden alan palkkatyö on ainoa normaali toimeentulon hankkimisen tapa.
Poliittisen johdon päiväjärjestyksen arvot ja kansalaisen arjen ongelmat ovat 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kuin eri planeetoilta. Hallituksille riittää työpaikkojen määrän lisääminen, sen sijaan niiden laatu ja ansioiden riittävyys ovat toissijaisia asioita, erityisesti työssä tapahtuneita muutoksia tutkinut Kalela toteaa.
Tutkija huomasi
olevansa elitisti
Jorma Kalela itse joutui ajattelemaan totutut asiat kokonaan uusiksi runsaat kaksikymmentä vuotta sitten. Hän oli opettanut viisitoista vuotta historiaa yliopistossa kunnes meni vuonna 1979 Paperiliittoon töihin kirjoittamaan liiton historiaa. Työn alkuvaiheessa hän joutui myöntämään itselleen, että ammattitutkijoiden käsitys historiasta on elitistinen. Kalela pohti, puhutteleeko tavanomainen historiateos tehtaiden miehiä ja naisia. Tulema oli, että tuskin.
Tämän myöntämisestä virisi aivan uudenlainen lähestymistapa paperityöläisten historiaan.
Jorma Kalela organisoi kentän miehet ja naiset tutkimaan itse omaa historiaansa. Eri puolille maata syntyi kymmeniä paperityöläisten tutkivia opintokerhoja. Hanke synnytti historiateoksen, jossa työläisten oma ääni pääsi kerrankin kuuluviin.
Samanlaista uudelleen ajattelua tarvitaan myös nyt, mutta paljon isommassa mittakaavassa, sanoo Kalela.
"Maailma on
edelleen kaunis"
Jorma Kalelan apeiden ajatusten takana ovat myönteiset kokemukset SDP:n ja Vasemmistoliiton sivistysjärjestöjen toiminnasta. Niissä paitsi oivalletaan, että maailma on muuttunut, myös katsotaan tulevaisuuteen.
Mutta jos samasta asiasta puhuu puolueen piirissä, niin syytetään liioittelusta ja mustamaalauksesta.
- Ei haluta keskustella. Takerrutaan siihen, että vielä 1980-luvulla valtaosa suomalaisista sai toimeentulonsa pysyvistä kokoaikaisista yhden ammatin duuneista. Jos sanoo, että tällaisissa työsuhteissa elantonsa hankkivien osuus on jo pitkään supistunut ja että niihin liittyneestä vakaudesta ei paljoa ole jäljellä, niin syytetään, että olet myynyt kaiken. Pistetään pää pensaaseen ja huudetaan, että maailma on edelleen kaunis, Kalela kuvailee kokemuksiaan parin viime vuoden keskustelutilaisuuksista.
Historia ei ollutkaan
meidän puolellamme
Jorma Kalela pitää liian helppona tulkintana sitä, että tilanteesta selvittäisiin kriittisellä keskustelulla SDP:n kahdentoista vuoden hallitusjaksosta.
Sitäkin toki tarvitaan. Mutta itse ongelma on paljon syvemmällä. Maailma on muuttunut. Ja juuri sen takia vähintään koko vasemmisto on nyt eksyksissä.
- Kyse on hyvin perustavanlaatuisista asioista, Kalela sanoo.
- Koko vasemmisto, 1800-luvulla siihen kuuluivat liberaalitkin, ajatteli historian olevan jatkuvaa edistystä. Minäkin ajattelin vielä 1960-1970 -luvuilla, että historia on meidän puolellamme ja kulkee lopulta oikeaan suuntaan. Eikö työväenliikkeessä yleensäkin ajateltu laulun sanoin, ettei "historiaa voi taaksepäin tuupata?"
- Mutta se ei valitettavasti pitänytkään paikkaansa.
- Näin syvällä olevan muutoksen myöntäminen on aika vaikeaa ja paljon vaadittu ihmiseltä. Itseltänikin se vei aikaa.
Mutta nyt Jorma Kalela myöntää maailman olevan aivan toinen kuin hyvinvointivaltion kultakaudella, joka vallitsi vielä 1980-luvulla. Viimeksi kuluneiden 15-20 vuoden aikana niin moni asia on mennyt niin täysin uusiksi, että asiat on pakko arvioida uudelleen.
- Maailman muuttumisen myöntäminen on vielä piece of cake, hän muistuttaa.
- Sitten pitäisi vielä löytää kokonaan uudet ratkaisumallit, että mitä tässä pitää nyt tehdä.
- Tämä on se asia, jonka itse opin Paperiliitossa.
SDP:n heräämisestä
ei juuri merkkejä
Tässä jutussa ei ole tarkoitus erikseen mollata sosialidemokraattista puoluetta, koska Jorma Kalelakin korostaa moneen kertaan, etteivät eksyksissä ole yksin demarit.
Mutta kun juuri SDP valmistautuu ensi kesän puoluekokoukseen ja puhuu uudistumisesta, niin pakko on kysyä erikseen, onko Jorma Kalela havainnut puolueensa lukevan oikein ajan merkkejä.
- Mikään ei viittaa, että siellä olisi yhtään kelattu tätä, Kalela vastaa.
- Jäsenten vaikutusmahdollisuuksien lisääminen on tietysti tärkeätä, mutta se ei voi olla ratkaisun avain. Tarvittaisiin puuttumista niihin asioihin, joita ihmiset pitävät epäkohtina, sisällöllisiä tavoitteita.
SDP:n sisäinen keskustelu on Kalelan mielestä masentavaa.
Menneen haikailun tekee ymmärrettäväksi se, että 1980-luvulla huipentunut hyvinvointivaltion kultakausi oli monella tapaa edistyksen huippu Suomessakin. Aikalaiset eivät tietenkään mieltäneet elävänsä historian parasta aikaa, vaan kyse on jälkiviisaudesta ja aivan toisenlaisen aikakauden vertautumisesta nykyiseen.
Mutta kun katsoo professori Matti Tuomalan pylväsesitystä viime vuoden lopulla ilmestyneessä Työväen Sivistysliiton julkaisemassa kirjassa Talouskasvun hedelmät, niin aika on todella toinen. Hyvinvointivaltion kultakaudella vuosina 1966-1990 eniten kasvoivat pienituloisimpien käytettävissä olevat tulot ja vähiten suurituloisimpien. Kilpailukyky-Suomessa 1990-2004 suhteet kääntyivät täsmälleen päinvastoin.
Vanhat tottumukset
sopeuttivat vasemmiston
Mutta miksi molemmat vasemmistopuolueet mukautuivat 1990-luvulla uuteen markkinavetoiseen politiikkaan?
Helppoa vastausta ei tähänkään kysymykseen ole, Kalela sanoo. Hän muistuttaa, että vuonna 1995 Paavo Lipposen hallituksen aloittaessa käynnissä oli jo voimakas nousukausi.
- Silloin ajateltiin vanhaan tapaan, että kun taloudella menee hyvin, niin kyllä se jollain aikavälillä poikii muuallekin. Oli perusluottamus kasvuun, jonka myötä ongelmat korjautuvat.
- Toinen asia on se, ettei hyvinvointivaltiossa tapahtunut mitään dramaattista käännettä. Suhteellisen pian 1990-luvun jälkipuoliskolla selvisi, että sen perusrakenteet säilyivät laman yli. Mikään ei näyttänyt muuttuneen, vaan leikkaukset olivat pieniä ja niitä voitiin jopa puolustella erilaisilla taloudellisilla argumenteilla.
Vasta jälkeenpäin tutkijat ovat osoittaneet, että uudenlainen yhteiskuntapolitiikka pohjustettiin jo 1980-luvulla toteuttamalla pieniä, pelkästään hallinnollisilta näyttäneitä ratkaisuja. Sama toimintamalli pätee tänäänkin. Noiden pienten toimenpiteiden yhteisvaikutus oli kaikkien nähtävillä sitten 1990-luvun laman aikana. Sen jälkeen yhteiskunta on muuttunut muun muassa tuloerojen kasvun suuntaan.
Jorma Kalela sanoo, että tutkijoilla riittää paljon selvittämistä siinä, mitkä tekijät ja miten muuttivat hyvinvointivaltion.
Tästä huolimatta on jo nyt selvää, että vasemmistolla on itsetutkiskelun paikka: Miksi yhteiskuntapolitiikan suunnan annettiin muuttua? Miksi molemmille vasemmistopuolueille riitti räikeimpien oikeistolaisten muutosesitysten torjuminen? Onko vasemmistolla ollut omia tavoitteita?
- Kysymyksiä riittää sellaisessa Suomessa, jossa verotuksen tason laskeminen ja valtion talouteen puuttumisen supistaminen ovat yhteiskuntapolitiikan itsestään selviä lähtökohtia. Ja jossa vasemmisto sopeutuu tuloerojen kasvamiseen, koska pitää sitä väistämättömänä.
Joten eikö vasemmistolaiselle politiikalle ole tilaa?
Jorma Kalelan mielestä on, vaikka hänellä ei valmiita reseptejä olekaan.
Siksi:
- Kunhan riittävän monet myöntävät, että vanhat eväät on syöty ja että tarvitaan uusia, kyllä reseptitkin porukalla löydetään. Kunhan vain useammat olisivat valmiit myöntämään tämän.
Hyvinvointivaltion kultakauden päättyminen pisti vasemmiston uuden tilanteen eteen eikä se ole siitä toipunut vieläkään. Emeritusprofessori Jorma Kalelan mukaan vasemmalla ei haluta myöntää yhteiskunnan perusteellista muuttumista, joka on pannut elämisen ehdot uusiksi. Tosiasioiden kieltäminen on neuvottomuuden syy.
KAI HIRVASNORO
SDP:n vapaajäsen, poliittisen historian emeritusprofessori Jorma Kalela (67) arvosteli kirpeästi omiaan eräässä seminaarissa tammikuun lopulla. Hän torui varsinkin ennen 1960-lukua syntyneitä demareita takertumisesta menneeseen maailmaan ja sen myötä kuvitelmaan, että elämisen ehdot ovat kilpailukyky-Suomessa samat kuin vielä 1980-luvulla.
Nuorempia sosialidemokraatteja ei puolestaan näy missään, Kalela harmitteli.
SDP:n vasemmalla puolella on turha hekotella professorin sivallukselle. Ongelma kun ei Kalelan mukaan koske yksin SDP:tä, vaan koko vasemmistoa ja oikeastaan vielä laajemmin koko poliittista kenttää laidasta laitaan.
Kolme vuotta eläkkeellä ollut Jorma Kalela on pohtinut syviä syntyjä eduskunnan satavuotiskirjasarjan viimeiseen osaan. Siinä hän kirjoittaa politiikattomuudesta hallitusten politiikkana.
Kalela on tutkinut perusteellisesti Matti Vanhasen kahden hallituksen ohjelmat. Juuri niiden perusteella hän näkee suurta neuvottomuutta kautta koko puoluekentän.
Ei-tyypillisinä pidettyjen työsuhteiden yleistymisen merkitystä ei haluta myöntää.
Hyvinvointivaltion järjestelmät eivät voi enää perustua siihen, että kokoaikainen ja pysyvä yhden alan palkkatyö on ainoa normaali toimeentulon hankkimisen tapa.
Poliittisen johdon päiväjärjestyksen arvot ja kansalaisen arjen ongelmat ovat 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kuin eri planeetoilta. Hallituksille riittää työpaikkojen määrän lisääminen, sen sijaan niiden laatu ja ansioiden riittävyys ovat toissijaisia asioita, erityisesti työssä tapahtuneita muutoksia tutkinut Kalela toteaa.
Tutkija huomasi
olevansa elitisti
Jorma Kalela itse joutui ajattelemaan totutut asiat kokonaan uusiksi runsaat kaksikymmentä vuotta sitten. Hän oli opettanut viisitoista vuotta historiaa yliopistossa kunnes meni vuonna 1979 Paperiliittoon töihin kirjoittamaan liiton historiaa. Työn alkuvaiheessa hän joutui myöntämään itselleen, että ammattitutkijoiden käsitys historiasta on elitistinen. Kalela pohti, puhutteleeko tavanomainen historiateos tehtaiden miehiä ja naisia. Tulema oli, että tuskin.
Tämän myöntämisestä virisi aivan uudenlainen lähestymistapa paperityöläisten historiaan.
Jorma Kalela organisoi kentän miehet ja naiset tutkimaan itse omaa historiaansa. Eri puolille maata syntyi kymmeniä paperityöläisten tutkivia opintokerhoja. Hanke synnytti historiateoksen, jossa työläisten oma ääni pääsi kerrankin kuuluviin.
Samanlaista uudelleen ajattelua tarvitaan myös nyt, mutta paljon isommassa mittakaavassa, sanoo Kalela.
"Maailma on
edelleen kaunis"
Jorma Kalelan apeiden ajatusten takana ovat myönteiset kokemukset SDP:n ja Vasemmistoliiton sivistysjärjestöjen toiminnasta. Niissä paitsi oivalletaan, että maailma on muuttunut, myös katsotaan tulevaisuuteen.
Mutta jos samasta asiasta puhuu puolueen piirissä, niin syytetään liioittelusta ja mustamaalauksesta.
- Ei haluta keskustella. Takerrutaan siihen, että vielä 1980-luvulla valtaosa suomalaisista sai toimeentulonsa pysyvistä kokoaikaisista yhden ammatin duuneista. Jos sanoo, että tällaisissa työsuhteissa elantonsa hankkivien osuus on jo pitkään supistunut ja että niihin liittyneestä vakaudesta ei paljoa ole jäljellä, niin syytetään, että olet myynyt kaiken. Pistetään pää pensaaseen ja huudetaan, että maailma on edelleen kaunis, Kalela kuvailee kokemuksiaan parin viime vuoden keskustelutilaisuuksista.
Historia ei ollutkaan
meidän puolellamme
Jorma Kalela pitää liian helppona tulkintana sitä, että tilanteesta selvittäisiin kriittisellä keskustelulla SDP:n kahdentoista vuoden hallitusjaksosta.
Sitäkin toki tarvitaan. Mutta itse ongelma on paljon syvemmällä. Maailma on muuttunut. Ja juuri sen takia vähintään koko vasemmisto on nyt eksyksissä.
- Kyse on hyvin perustavanlaatuisista asioista, Kalela sanoo.
- Koko vasemmisto, 1800-luvulla siihen kuuluivat liberaalitkin, ajatteli historian olevan jatkuvaa edistystä. Minäkin ajattelin vielä 1960-1970 -luvuilla, että historia on meidän puolellamme ja kulkee lopulta oikeaan suuntaan. Eikö työväenliikkeessä yleensäkin ajateltu laulun sanoin, ettei "historiaa voi taaksepäin tuupata?"
- Mutta se ei valitettavasti pitänytkään paikkaansa.
- Näin syvällä olevan muutoksen myöntäminen on aika vaikeaa ja paljon vaadittu ihmiseltä. Itseltänikin se vei aikaa.
Mutta nyt Jorma Kalela myöntää maailman olevan aivan toinen kuin hyvinvointivaltion kultakaudella, joka vallitsi vielä 1980-luvulla. Viimeksi kuluneiden 15-20 vuoden aikana niin moni asia on mennyt niin täysin uusiksi, että asiat on pakko arvioida uudelleen.
- Maailman muuttumisen myöntäminen on vielä piece of cake, hän muistuttaa.
- Sitten pitäisi vielä löytää kokonaan uudet ratkaisumallit, että mitä tässä pitää nyt tehdä.
- Tämä on se asia, jonka itse opin Paperiliitossa.
SDP:n heräämisestä
ei juuri merkkejä
Tässä jutussa ei ole tarkoitus erikseen mollata sosialidemokraattista puoluetta, koska Jorma Kalelakin korostaa moneen kertaan, etteivät eksyksissä ole yksin demarit.
Mutta kun juuri SDP valmistautuu ensi kesän puoluekokoukseen ja puhuu uudistumisesta, niin pakko on kysyä erikseen, onko Jorma Kalela havainnut puolueensa lukevan oikein ajan merkkejä.
- Mikään ei viittaa, että siellä olisi yhtään kelattu tätä, Kalela vastaa.
- Jäsenten vaikutusmahdollisuuksien lisääminen on tietysti tärkeätä, mutta se ei voi olla ratkaisun avain. Tarvittaisiin puuttumista niihin asioihin, joita ihmiset pitävät epäkohtina, sisällöllisiä tavoitteita.
SDP:n sisäinen keskustelu on Kalelan mielestä masentavaa.
Menneen haikailun tekee ymmärrettäväksi se, että 1980-luvulla huipentunut hyvinvointivaltion kultakausi oli monella tapaa edistyksen huippu Suomessakin. Aikalaiset eivät tietenkään mieltäneet elävänsä historian parasta aikaa, vaan kyse on jälkiviisaudesta ja aivan toisenlaisen aikakauden vertautumisesta nykyiseen.
Mutta kun katsoo professori Matti Tuomalan pylväsesitystä viime vuoden lopulla ilmestyneessä Työväen Sivistysliiton julkaisemassa kirjassa Talouskasvun hedelmät, niin aika on todella toinen. Hyvinvointivaltion kultakaudella vuosina 1966-1990 eniten kasvoivat pienituloisimpien käytettävissä olevat tulot ja vähiten suurituloisimpien. Kilpailukyky-Suomessa 1990-2004 suhteet kääntyivät täsmälleen päinvastoin.
Vanhat tottumukset
sopeuttivat vasemmiston
Mutta miksi molemmat vasemmistopuolueet mukautuivat 1990-luvulla uuteen markkinavetoiseen politiikkaan?
Helppoa vastausta ei tähänkään kysymykseen ole, Kalela sanoo. Hän muistuttaa, että vuonna 1995 Paavo Lipposen hallituksen aloittaessa käynnissä oli jo voimakas nousukausi.
- Silloin ajateltiin vanhaan tapaan, että kun taloudella menee hyvin, niin kyllä se jollain aikavälillä poikii muuallekin. Oli perusluottamus kasvuun, jonka myötä ongelmat korjautuvat.
- Toinen asia on se, ettei hyvinvointivaltiossa tapahtunut mitään dramaattista käännettä. Suhteellisen pian 1990-luvun jälkipuoliskolla selvisi, että sen perusrakenteet säilyivät laman yli. Mikään ei näyttänyt muuttuneen, vaan leikkaukset olivat pieniä ja niitä voitiin jopa puolustella erilaisilla taloudellisilla argumenteilla.
Vasta jälkeenpäin tutkijat ovat osoittaneet, että uudenlainen yhteiskuntapolitiikka pohjustettiin jo 1980-luvulla toteuttamalla pieniä, pelkästään hallinnollisilta näyttäneitä ratkaisuja. Sama toimintamalli pätee tänäänkin. Noiden pienten toimenpiteiden yhteisvaikutus oli kaikkien nähtävillä sitten 1990-luvun laman aikana. Sen jälkeen yhteiskunta on muuttunut muun muassa tuloerojen kasvun suuntaan.
Jorma Kalela sanoo, että tutkijoilla riittää paljon selvittämistä siinä, mitkä tekijät ja miten muuttivat hyvinvointivaltion.
Tästä huolimatta on jo nyt selvää, että vasemmistolla on itsetutkiskelun paikka: Miksi yhteiskuntapolitiikan suunnan annettiin muuttua? Miksi molemmille vasemmistopuolueille riitti räikeimpien oikeistolaisten muutosesitysten torjuminen? Onko vasemmistolla ollut omia tavoitteita?
- Kysymyksiä riittää sellaisessa Suomessa, jossa verotuksen tason laskeminen ja valtion talouteen puuttumisen supistaminen ovat yhteiskuntapolitiikan itsestään selviä lähtökohtia. Ja jossa vasemmisto sopeutuu tuloerojen kasvamiseen, koska pitää sitä väistämättömänä.
Joten eikö vasemmistolaiselle politiikalle ole tilaa?
Jorma Kalelan mielestä on, vaikka hänellä ei valmiita reseptejä olekaan.
Siksi:
- Kunhan riittävän monet myöntävät, että vanhat eväät on syöty ja että tarvitaan uusia, kyllä reseptitkin porukalla löydetään. Kunhan vain useammat olisivat valmiit myöntämään tämän.
posted by Kai Hirvasnoro at 7:10 ip.
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home