Ensi vuoden uutisia

(Kansan Uutisten Viikkolehti 31.12. 2008)

Ensin sen ei pitänyt koskettaa meitä ollenkaan. Sitten sen piti heijastua myös Suomeen, mutta vaikutukset jäisivät joka tapauksessa vähäisiksi. Kun sen sitten myönnettiin vaikuttavan oikeastikin, sanottiin, että siihen on jo varauduttu ennen muita.

Lopuksi todettiin ensi vuoden rysäyksen olevan sitä luokkaa, että mitään ei voi ennustaa. Paitsi että talous painuu miinukselle ja työttömyys kääntyy kasvuun.

Tänään päättyvää vuotta 2008 tullaan tulevaisuudessa muistelemaan vähän niin kuin viimeistä rauhankesää 1939. Miten ihanaa kaikki oli juuri ennen kuin tuli se iso rysähdys.

Huomenna on 2009 ja sitten kaikki on toisin.

Syksyllä pantiin 40 000 ihmistä pakkolomalle. Talvella pannaan paljon lisää ja lomautukset alkavat muuttua irtisanomisiksi, kun vienti pysähtyy kuin seinään. Suomen keskeisistä vientimaista vain Venäjälle ennustetaan ensi vuonna kasvua, mutta mikään ei ole niin epävarma kuin Venäjä. Kaikkialla muualla mennään alaspäin ja lujaa.

Valtiovarainministeri Jyrki Katainen vakuutti joulun alla eduskunnassa, että mitään leikkauslistoja ei ole suunnitteilla. Saattoi pitää paikkansa tässä kuussa. Yhdentoista kuukauden kuluttua eduskunta valmistautuu päättämään vuoden 2010 budjetista. Uskokoon ken tahtoo, että siihen ei sisälly myös leikkauksia.

Hallituksen mukaan Suomi selviää muita paremmin, koska meillä elvytetään ensi vuonna ja ostovoima kasvaa palkankorotusten ja veronkevennysten ansiosta.

Pakkolomalla ollessa palkankorotuksesta tuleva ostovoiman lisäys kuitenkin leikkautuu pois eikä riitäkään.

* * *

Eivätkä veronkevennykset kohdennu ostovoimaa lisäävällä tavalla. Oppositio on tätä jankuttanut koko syksyn, mutta joulun alla tästä saatiin myös tutkimuksellista näyttöä. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus selvitti vuoden 2009 budjetin vaikutukset. Eniten kevenee suuri- ja keskituloisten verotus. Kaikkein pienituloisimmat, kuten kansaneläkkeen tai muun perusturvan varassa elävät, eivät juuri hyödy veronkevennyksistä.

Keskimäärin tulot lisääntyvät ensi vuonna 680 euroa per kotitalous. Alimmassa tuloviidenneksessä eli enintään 18 700 euroa vuodessa ansaitsevilla ne nousevat 71 euroa, ylimmässä viidenneksessä eli yli 72 300 euroa ansaitsevilla 1 470 euroa.

Prosenteissa pienituloisimmat saavat 0,6 prosenttia lisää, suurituloisimmat 1,8 prosenttia.
Tuloerot kasvavat ja suhteellinen köyhyys lisääntyy, sanoo VATT. Pienituloisten määrä lisääntyy 9 000 henkilöllä. Heistä puolet on eläkeläisiä.

Hallitus reagoi työttömyyden uuteen kasvuun tekemällä muutoksia työllisyysmäärärahoihin. Se vähentää niitä. Ensi vuonna palkkaperusteisia työllistämistukia kunnille ja kuntayhtymille annetaan 40,2 miljoonaa euroa. Vuonna 2001 tuki puolitettiin aiemmasta 95 miljoonaan ja tänä vuonna sitä maksettiin 61 miljoonaa euroa.

Syy vähennyksiin on ollut työttömyyden alentuminen. Silloin reagoitiin siihen tilanteeseen, mutta uudesta ei ole niin väliä.

* * *

Ja sitten myönteisiin ensi vuoden uutisiin: Jo runsaan kolmen viikon kuluttua George W. Bush on entinen presidentti.

Maailman huipulla, äiti (Hetket jotka jäivät 21)

Sarjan kolmessa edellisessä osassa esiintyneet John Ford, Howard Hawks ja Frank Capra kuuluivat Hollywoodin suuriin nimiin. Nimet lienevät tuttuja useimmille sellaisillekin, jotka eivät harrasta aktiivisesti elokuvaa.

Heidän rinnallaan toimi monia rautaisia ammattilaisia, jotka ohjasivat merkkiteoksia liikkuen sujuvasti lajityypistä toiseen, mutta nousematta itse koskaan parrasvaloihin. Monet heidän elokuvistaan tunnistetaan heti klassikoiksi, sanotaan nyt vaikka James Cagneyn vimmaisesti tähdittämä Valkoinen hehku (White Heat, 1949), mutta kuka senkin ohjasi?

Raoul Walsh oli 52 vuotta kestäneen uransa aikana 138 elokuvan mies. Jo mykkäelokuvan kaudella häneltä syntyi kymmeniä teoksia westernistä Henrik Ibsenin Peer Güntiin ja Carmenista vakoiluelokuviin.

1887 syntynyt Walsh toimi apulaisohjaajana ja leikkaajana jo D. W. Griffthin monumentaalisessa Kansakunnan synnyssä (1915) ja toi John Waynen valkokankaalle yhdeksän vuotta ennen John Fordia (The Big Trail, 1930). Humphrey Bogartin läpimurto High Sierra, 1941, oli Raoul Walshin käsialaa.

Valkoinen hehku oli Raoul Walshin viimeinen suuri gangsterielokuva. Karmeista päänsäryistä kärsivän gangsteripäällikkö Cody Jarretin (Cagney) jengiin solutetaan peitetehtävää suorittava poliisi Hank Fallon (Edmond O´Brien) ja äidistään riippuvaisen Codyn tuhontie alkaa.

1940-luvun elokuvaksi äärimmäisen kovaotteinen jännäri huipentuu Cody Jarrettin takaa-ajoon kemikaalitehtaalle. Cody on koko ikänsä janonnut huipulle ja nyt sairaassa mielessä syntynyt unelma korkealla liekkien keskellä vihdoin toteutuu.

Juuri ennen räjähdystä mielipuoli huutaa:

"Tein sen, äiti! Olen maailman huipulla."

Tyttäreenne rakastuvan pää pitäisi tutkia (Hetket jotka jäivät 20)

Elokuvassa on näppäräksi itsensä kuvittelema mies, mutta sitten tulee nainen ja ottaa ohjat.

Kuulostaa Howard Hawksin screwball-komedioiden perusjuonelta, mutta tällä kertaa kyseessä on Frank Capran huippuhauska Tapahtuipa eräänä yönä (1934).

Cary Grantin sijaan omaan näppäryyteensä sortuu Clark Gable, joka toimittaja Peter Warnen roolissa jahtaa jymyjuttua karkuteillä olevasta seurapiirikaunotar Ellie Andrewsista (Claudette Colbert). Tämä on karannut perheensä huvijahdilta ja liftaa rahattomana kohti New Yorkia, missä odottaa rikkaan isän Alexander Andrewsin (Walter Connolly) inhoama tuore sulho, seurapiirinilkki King Westley.

Peter ja Ellie inhoavat toisiaan, mutta tekevät matkaa yhdessä, koska uskovat hyötyvänsä toisistaan. Screwball-komedian sääntöjen mukaan he tietenkin päätyvät naimisiin.

Tämä oli yksi niistä elokuvista, joissa tämä sääntö keksittiin. Ovela reportteri huomaa, etteivät hänen taitonsa riitä naisen oveluudelle.

Alexander Andrews (A.A.): Saanko kysyä teiltä jotain? Rakastatteko tytärtäni?

Peter Warne (P.W.): Jokaisen, joka rakastuu tyttäreenne pitäisi tutkituttaa päänsä.

AA: Te väistelette.

PW: Hän valitsi itselleen täydellisen parin, King Westleyn, vuosisadan vetelyksen. Ellie tarvitsisi kaverin, joka panee hänet kuriin kerran päivässä. Jos teillä olisi aivoja puoliksikaan niin paljon kuin pitäisi olla, olisitte tehnyt sen itse kauan sitten.

AA: Rakastatteko häntä?

PW: Kukaan normaali ihminen ei voisi elää saman katon alla hänen kanssaan tulematta hulluksi. Hän ei ole minun tyyppiäni.

AA: Esitin yksinkertaisen kysymyksen: rakastatteko häntä?

PW: Kyllä. Mutta älkää käyttäkö tätä minua vastaan. Olen vähän sekaisin päästäni.

Lännen nopein kohtaa voittajansa (Hetket jotka jäivät 19)

John Ford vai Howard Hawks? Kumpi on maailman kaikkien aikojen paras elokuvaohjaaja?

Kummallakin on kannattajansa, mutta Hawksilla oli aikoinaan maine, että hän on ohjannut maailman parhaan elokuvan jokaisessa lajityypissä. Mutta onko esimerkiksi maailman paras länkkäri Hawksin Punainen virta vai Fordin Etsijät?

John Fordia ja Howard Hawksia yhdisti muun muassa mieltyminen samoihin näyttelijöihin, etenkin tietysti John Wayneen. "En tiennytkään, että tuo iso paskiainen osaa näytellä", Fordin kerrotaan murisseen seuratessaan juuri Punaisen virran kuvauksia lähes kymmenen vuotta sen jälkeen, kun hän itse oli tehnyt Waynesta tähden elokuvassa Hyökkäys erämaassa.

Howard Hawksin kuningaswesternissä Rio Bravo (1959) nähdään kaksikon yhteisestä tallista John Waynen lisäksi Walter Brennan ja Ward Bond. Myös Harry Carey Jr. oli mukana elokuvassa, mutta hänen osuutensa eivät päätyneet valmiiseen filmiin.

Rio Bravossahan sheriffi John T. Chance (Wayne) pitää epätoivoisesti puoliaan rosvojoukkoa vastaan apunaan juoppo sheriffi Dude (Dean Martin), jalkaansa klenkkaava vanha Stumpy (Brennan) ja nuori pyssysankari Colorado (Ricky Nelson).

Rosvoistahan aina selvitään, mutta entäs kohtalokkaasta naisesta, joka hawksilaiseen tapaan on vahva ja itsetuntoinen tapaus, miesten veroinen toimija eikä seinäkoriste? Sellainen on kapakkalaulaja Feathers (Angie Dickinson), jolle lännen nopeinkaan sheriffi ei pärjää.

Feathers: Luulin, ettet koskaan sano sitä.

Chance: Sano mitä?

Feathers: Että rakastat minua.

Chance: Sanoin tulleeni pidättämään sinut.

Feathers: Tiedät kyllä, että se on sama asia.

Pähkinöitä jouluksi

http://www.kansanuutiset.fi/mielipiteet/pähkinöitä_jouluksi_1734099.html

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Tänä viikonloppuna on jo melkein joulu. Sen kunniaksi nyt ei kirjoiteta Suomen politiikasta eikä maailmanpolitiikan arkipäivästä, vaan pidetään kunnon tietokilpailu. Sellainen, jossa ei pärjää lukemalla iltapäivälehtien lööppejä.

Tämä on Koop-vapaa tiedonmittaus. Kysymyksiä on vain kahta sorttia. Toiset ovat vaikeita, toiset mahdottomia.

1. Suomessa kauhukirjallisuus on ollut marginaalinen alalaji, mutta nimekkäätkin kirjoittajat ovat harrastaneet kauhunovelleja. Kuka oli Kristian Korppi, jonka Kuolleen silmät -novellikokoelma ilmestyi vuonna 1926?

2. Suomalaisiin kauhumestareihin kuului myös Harry Etelä 1930-luvun lopulla. Oikealla nimellään hän vaikutti kokonaan toisella alalla. Minkä erittäin tunnetun, vuonna 1964 levytetyn iskelmän Harry Etelä sanoitti omalla nimellään?

3. Kuka on Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja?

4. Milloin ja mihin Suomeen on viimeksi rakennettu uusi paperikone?

5. SATA-komitea uudistaa muun muassa työttömyysturvaa. Keskimääräinen ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha verojen jälkeen on Tanskassa 1 160 euroa ja Ruotsissa 1 050 euroa kuukaudessa. Paljonko se on Suomessa?

6. Tämän vuoden alussa edettiin nousukauden huippua, mutta siitä huolimatta Suomen Asiakastiedon rekistereissä 309 000 ihmisellä oli merkintä maksuhäiriöstä. Kuka omistaa vuonna 1961 Luottokontrolli Oy:n nimellä perustetun Suomen Asiakastiedon?

7. Kuka nykyinenkin vaikuttaja runoili 1970-luvulla tulevasta vallankumouksesta seuraavin säkein: Ei kehitystä kuitenkaan voi pysäyttää / vaikka silmänsä voi ummistaa I Ja joka vanhaan järjestykseen nojailee / hänet historia auttamatta tuomitsee.

8. Sami Hyypiä on nousemassa jalkapalloseura FC Liverpoolin legendojen joukkoon, mutta seuraennätyksiin 35-vuotiaalla voikkaalaisella on pitkä matka. Hän on pelannut joukkueen avauskokoonpanossa 456 kertaa. Mikä on ennätys ja kenellä?

9. Mikä on maailman vanhin edelleen esitettävä tv-ohjelma?

10. Kommunistien oli takavuosina tapana haukkua sosialidemokraatteja ”noskeiksi.” Mistä nimitys on peräisin?

Vastaukset

1. Kristian Korppi oli Mika Waltarin ensimmäinen yleisesti tunnettu salanimi.

2. Harry Etelä oli oikeasti sanoittaja Aimo Viherluoto, säveltäjä Pentti Viherluodon veli. Kyseinen iskelmä on Katri-Helenan suurhitti Puhelinlangat laulaa.

3. Perussuomalaisten edeltäjän Suomen Maaseudun Puolueen kantavat voimat olivat Sirkka, minä ja Pekka. Perussuomalaiset selviävät pienemmällä ringillä. Monille voi olla yllätys, ettei Timo Soini kuitenkaan ole eduskuntaryhmän puheenjohtaja, vaan Raimo Vistbacka. Soini on viisijäsenisen ryhmän varapuheenjohtaja.

4. Raumalle vuonna 1998.

5. 800 euroa.

6. Suomen Asiakastiedon suurin omistaja on Lontoosta johdettu GMT Communications Partners III LP.

7. Keskustan kansanedustaja Mikko Alatalo runoili vasemmistoaikoinaan tällä tavalla laulussaan Comedienne. Myös hänen Tabula Rasa -yhtyeelle tekemissä sanoituksissa elettiin luokattoman yhteiskunnan odotuksessa.

8. Huhtikuussa 1960 ensimmäisen ottelunsa pelannut Ian Callaghan pelasi avauskokoonpanossa 856 peliä. Hän oli koko ajan mukana Liverpoolin taipaleella entisestä toisesta divisioonasta vuoden 1977 Euroopan Cupin mestaruuteen asti.

9. Amerikkalaisen NBC-yhtiön sunnuntaiaamujen keskusteluohjelma Meet The Press aloitti 6. marraskuuta 1947. Politiikkaan ja talouteen keskittyvää haastatteluohjelmaa on tehty yli 4 800 jaksoa. Syksyn hävinnyt presidenttiehdokas John McCain on esiintynyt ohjelmassa vuosien varrella 53 kertaa, tuleva varapresidentti Joe Biden 43 kertaa. Entisellä presidenttiehdokkaalla Bon Dolella on ennätys, 63 kertaa.

10. Gustav Noske (1868-1946) oli saksalainen oikeistodemari, Weimarin tasavallan puolustusministeri 1919-1922. Vuonna 1919 München julistautui neuvostotasavallaksi. Puolustusministeri Nosken lähettämät oikeistolaiset freikorpsit surmasivat noin 1 000 kommunistia Münchenin neuvostotasavallan lopussa kostona paikallisten punakaartien suorittamista porvarillisten henkilöiden murhista.

Venäläinen sielu Manhattanilla

Reggie Nadelson: Järkkynyt maa. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Like 2008, 350 sivua.

Manhattanin kaksoistornien romahtamisesta on jo yli seitsemän vuotta, mutta kaunokirjallisuudessa iskujen vaikutusta amerikkalaiseen yhteiskuntaan on käsitelty vähän. Tarvitaan ehkä lisää ajallista etäisyyttä koko maailmaa muuttaneeseen tapahtumaan.

Osin New Yorkissa, osin Lontoossa asuva toimittaja-kirjailija Reggie Nadelson on tarttunut vaikeaan aiheeseen ja onnistuu loistavasti kuvaamaan sitä pelon ja vainoharhan ilmapiiriä, jonka kohta väistyvän presidentti George W. Bushin hallinto levitti maahansa terrori-iskujen jälkeen.

Nadelson on kirjoittanut seitsemän dekkaria, joiden päähenkilönä on Neuvostoliitossa syntynyt amerikkalainen poliisi Artie Cohen.

Järkkynyt maa on ilmestynyt jo joitakin vuosia sitten eikä se ole sarjan ensimmäinen. Mutta hieno valinta ensimmäiseksi suomennokseksi se joka tapauksessa on.

Artie Cohen kuuluu New Yorkin poliisin erikoisyksikköön, joka tutkii lapsiin kohdistuneita rikoksia. Talvella 2003 Brooklynistä löytyy verisiä lastenvaatteita ja Cohenin sukulaispoika on kateissa. Pian löytyy tytön ruumis. Onko sarjamurhaaja liikkeellä?

Onneksi Järkkynyt maa ei kuulu sarjamurharomaanien sarjaan, vaan se kertoo pääasiassa italialais- ja venäläistaustaisista ihmisistä Manhattanilla ja Brooklynissä. Maa on kohta lähdössä sotaan Irakiin ja sotatilassa näyttää Manhattankin Artien havaintojen mukaan olevan. Poliiseja ja sotilaita on kaikkialla, televisiossa kehotetaan hankkimaan varastoon vettä ja ilmastointiteippiä ja propaganda on samanlaista kuin aikoinaan Neuvostoliitossa.

Pelon ilmapiirissä erilainen on vaarallista. Artie Cohen on muuttanut Neuvostoliitosta Israelin kautta Yhdysvaltoihin ja puhuu monia kieliä, muun muassa arabiaa. Pidetäänkö siis häntäkin vihollisena, Artie joutuu kysymään itseltään, kun joku penkoo paikkoja hänen asunnossaan.

Reggie Nadelson tuntuu olevan erityisen hyvin perehtynyt venäläiseen sieluun sekä kylmän sodan aikaisiin erikoisuuksiin. Hänen kirjansa Comrade Rockstar (Toveri rocktähti) kertoo amerikkalaisesta Dean Reedistä, josta tuli Neuvostoliiton ja koko Itä-Euroopan suurin rocktähti neljännesvuosisadan ajaksi. Vuonna 1986 Reed löydettiin kuolleena itäsaksalaisesta järvestä. Tapaus on edelleen selvittämättä.

Toivottavasti Reggie Nadelsonin melankolisia dekkareita saadaan nopeasti lisää suomeksi.

Valtio teloittajana

Anders Roslund - Börge Hellström: Edward Finniganin hyvitys. Suomentanut Veijo Kiuru. WSOY 2008, sivuja 444.

Loistava juoni, tiukan moraalinen kannanotto, syvät ihmiskuvat, mieltä liikuttava kokonaisuus.

Ruotsalaisen rikoskirjallisuuden klassinen työpari Sjöwall & Wahlöö nauttii edelleen suurta arvostusta, vaikka heidän viimeinen kirjansa ilmestyi yli 30 vuotta sitten. Toimittaja Anders Roslund ja entinen rikollinen, nykyisin rikosten ehkäisemisen puolella toimiva Börge Hellström ovat ehkä se parivaljakko, joka viimein ohittaa komisario Beckin luojat.

Näin käy vääjäämättä, jos taso pysyy tämän kolmannen romaanin kaltaisena. Edward Finniganin hyvitys on nimittäin romaani, jonka kuvaamiseen ei voi käyttää muita kuin ylisanoja. Häikäisevä tarina on voimakkaasti tunteisiin vetoava kannanotto kuolemanrangaistusta vastaan.

Edward Finniganin hyvitys tapahtuu Yhdysvalloissa ja Ruotsissa ja kattaa useiden vuosien ajanjakson. Kuolemaantuomittu John Meyer Frey tietää täsmälleen, minä vuonna, missä kuussa, minä päivänä ja millä minuutilla hän kuolee.

Mutta kuten kirjan takakansi paljastaa, jostain syystä Frey ei kuolekaan seitsemän kuukauden kuluttua, vaan jatkaa elämäänsä Ruotsissa toisella nimellä.

Tukholman ja Turun välisellä laivalla John Meyer Frey tekee virheen ja päätyy Ruotsin poliisin haltuun. Selviää, ettei kuusi vuotta Ruotsissa asunut, siellä naimisiin mennyt ja isäksi tullut mies ole se, joka sanoo olevansa.

Yhdysvalloissa Frey on tuomittu kuolemaan Edward Finniganin tyttären murhasta. Kostoa kahdeksantoista vuotta odottaneen miehen toivo herää. Frey on saatava takaisin kuolemanselliin ja Edward Finniganin on saatava nähdä hänen teloituksensa myrkkyruiskeella.
Vaikutusvaltainen Edward Finnigan tietää, mistä naruista vetämällä hänen toiveensa toteutuu.

Roslund ja Hellström kuvaavat hyytävästi sitä amerikkalaisen pikkukaupungin mielenmaisemaa, josta silmä silmästä -ajattelu sukeutuu. Ja yhtä armottomasti he piiskaavat isomman tahtoon taipuvia ruotsalaispoliitikkoja ja -virkamiehiä. Samoin kuin amerikkalaista tekopyhyyttä. Säännökset takaavat kuolemaantuomitulle oikeuden tulla teloitetuksi ammattitaitoisella, humaanilla, hienotunteisella ja arvokkaalla tavalla.

Ja mikä on se Edward Finniganin saama hyvitys? Ei mitään. Kosto ei olekaan suloinen.

Juuri kun romaani on kääntymässä lopuilleen Anders Roslund ja Börge Hellström kääntävät pakan kokonaan uusiksi ja esittelevät viimeisen, sen kaikkein kovimman käänteen.

Jos Edward Finniganin hyvitys olisi suomalaista työtä, se olisi Finlandia-voittajien sarjaa.

Toimivaa tekniikkaa, 007

(Kansan Uutisten Viikkolehti 12.12. 2008)

Yllättävän moni James Bondin agenttivempele on oikeasti olemassa. Lentoreppu, sukeltava auto, valesormenjäljet. Aikansa mielikuvitukselliset keksinnöt James Bond -elokuvissa ovatkin viimeistään 2000-luvulla todellisuutta.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Agentti 007:ään ei sovi ainakaan määritelmä ”salainen”. Ian Fleming synnytti James Bondin vuonna 1953 romaanissa Casino Royale. Valtaisaan, edelleen jatkuvaan maineeseen agenttimme kiihdytti kymmenen vuotta myöhemmin käynnistyneessä elokuvasarjassa, jonka uusin osa, Quantum of Solace on tänä syksynä ollut jättimenestys. 007 on maailman tunnetuimpia tuotemerkkejä.

James Bondissa viehättää varmasti moni asia, mutta vähäisin eivät ole Q-osaston hämmästyttävät kapineet, joilla hänen majesteettinsa salaisen palvelun agentti on selvinnyt kymmenistä konnista ja pelastanut maailman varmalta tuholta parikymmentä kertaa.

Hauskinta tässä on se, että monet mielikuvituksellisilta vaikuttavat vehkeet ovat oikeastikin olemassa tai ainakin teknisesti mahdollisia.

Lois H. Greshin ja Robert Weinbergin kirja James Bondin pelit ja vehkeet (Edita) olisi jokaisen Bond-fanin toiveuni, jos sen ulkoisessa esillepanossa olisi nähty edes pikkuisen vaivaa. Tällainen kirja vaatisi ehdottomasti näyttävän kuvituksen sekä niistä elokuvien Bond-välineistä että niiden vastineista todellisuudessa. Nyt kirja on kuitenkin harmaa ja halvan näköinen.

”En koskaan

vitsaile työstäni”

Mutta asiasisällöltään James Bondin pelit ja vehkeet on kyllä täyttä rautaa. Tekijöiden intohimo sekä James Bondia että tiedettä kohtaan tulee täysin selväksi ja monet kerrat nähtyjä 007-elokuvia katsoo vielä kerran uusin silmin kirjan ansiosta.

Vakoilu ja tekniset apuvälineet ovat kuuluneet yhteen aikojen alusta lähtien. Ensimmäinen vakoiluvempele saattoi olla spartalaisten käyttämä patukka, jonka ympärille salakielinen viesti kiedottiin. Vastaanottaja pystyi lukemaan sen samanlaisen patukan avulla.

Näkymätöntä mustetta käytettiin jo 1780-luvulla. Kenraali George Washington määräsi silloin perustettavaksi Culper Ring -nimisen vakoojaorganisaation, joka käytti tätä modernia menetelmää. Culper Ringillä oli myös jonkinlainen yhteys James Bondiin, sillä sen agentit nimettiin kolminumeroisilla koodeilla.

Varsinainen teknologia tuli kuvioihin mukaan ensimmäisessä maailmansodassa, jolloin britit kehittivät Q-alukset (!) saksalaisten sukellusveneiden turmioksi. Q-alukset ja niiden miehistö esittivät tavallisia merenkävijöitä. Kun sukellusvene nousi pintaan, niiden aseistus otettiin esiin ja fritzit tulitettiin upoksiin.

Saksalaiset tosin vastasivat tähän siirtymällä upottamaan brittialuksia sukelluksista käsin torpedoin.

”Aikuistu

jo, 007”

Toinen maailmansota ja sen jälkeen kylmä sota merkitsivät vakoiluteknologian etenemistä harppauksittain. Kamera mahdutettiin rannekelloon, brittiagentit käyttivät Bondeistakin tuttua veistä kengän kannassa ja CIA puolestaan kehitti kyynelkaasukynän. Itä-Saksan Stasi kehitti savukepakkauksen, jossa oli kamera, KGB solmiokameran. Kultasormi-elokuvasta tuttu kengänkantaan sijoitettava lähetin oli sekin KGB:n innovaatio.

Bond-elokuviin Q-osaston ihmelaitteet tulivat verraten myöhään. Esikoiselokuvassa Tohtori No 007 pärjäsi Walther PPK -pistoolillaan ja 007 Istanbulissa -elokuvassa hänellä oli lisäksi kameranauhoitin.

Kultasormessa Aston Martin oli varustettu vaikka millä laitteilla, mutta varsinaisesti varustelu pääsi vauhtiin vasta elokuvissa Pallosalama ja Elät vain kahdesti. Niissä Bondin varustelaukusta löytyi paineilmaohjuksia, geigermittarirannekello, lentoreppu sekä tappavan piikin ampuva savuke.

KGB muuten kehitteli samoihin aikoihin huulipunan, jolla pystyi ampumaan yhden luodin.

”Älä koske siihen,

se on lounaani”

Sitten ovat nämä ihan mahdottomat laitteet, autot varsinkin, joita Bond-elokuviin alkoi ilmestyä 1970-luvun alussa. Kultaisessa aseessa konna pakenee autolla, joka kesken takaa-ajon muuttuu lentokoneeksi. 007 rakastettuni -elokuvassa taas James Bondilla on huippuvälineenä sukellusveneeksi muuttuva auto.

Paitsi että lentäviä autoja patentoitiin Yhdysvalloissa viime vuosisadalla kymmeniä. Ensimmäinen, Autoplane, keksittiin jo vuonna 1917. Se ei tosin varsinaisesti lentänyt, mutta pääsi jonkin kerran ilmaan.

Robert Fultonin vuonna 1946 kehittämä Airphibia sen sijaan toimi. Se olikin lentokone, jolla pystyi ajamaan myös maantiellä. Siivet ja peräsimen sai irti viidessä minuutissa. Airphibian lentonopeus ylsi 190 kilometriin tunnissa, maantiellä se pääsi 80:een.

Rahoitusta Fultonin keksinnölle ei kuitenkaan löytynyt. Moulton Taylor jatkokehitteli Fultonin keksintöä. Hän rakensi Aerocarin, laitteen, jolla saattoi ajaa maantiellä, nousta ilmaan ja palata taas maahan. Siipien ja peräsimen irrottaminen maantieajoa varten teki siitäkin epäkäytännöllisen eikä se päässyt laajempaan valmistukseen. Suurrikollinen Scaramanga käyttää Kultaisessa aseessa lentoautoa, joka muuttuu autosta lennokiksi – no, lennossa. Lois H. Grestin ja Robert Weinbergin mielestä Scaramangan laite on juuri Aerocar.

”Sinulla on lupa tappaa,

ei rikkoa liikennesääntöjä”

Myös James Bondin sukeltavan Lotus-auton kaltaista vedenalaista kulkuneuvoa suunniteltiin samoihin aikoihin, kun elokuva tuli ensi-iltaan.

1970-luvulla alkanut kehitystyö putkautti maailmaan Bionic Dolphinin vuonna 1992. Kyseessä on auto, joka liikkuu sujuvasti myös veden alla. Ringspeed Splash on urheiluauto, joka hydrauliikan ja kantosiipijärjestelmän ansiosta muuttuu veneeksi. Bond Aquada on auton ja pikaveneen yhdistelmä.

Miljonääriseikkailija Richard Branson ajoi Aquadalla Englannin kanaalin poikki tunnissa ja neljässäkymmenessä minuutissa kesällä 2004.

Uusin superauto nähtiin elokuvassa Kuolema saa odottaa. Siinä Aston Martin muuttuu nappia painamalla näkymättömäksi.

Täysin epäuskottavaa? Paitsi että kyseinen optinen suojaväri on olemassa olevaa teknologiaa, joka saadaan aikaan auton rakenteisiin sijoitettavilla tuhansilla pikkuruisilla digikameroilla, joilla laite ”piiloutuu” maisemaan.

”Tästä olen

erityisen ylpeä”

Hämmästyttävien autojen lisäksi Bond-fanien mieltä kutkuttavat agentin henkilökohtaiset apuvälineet. Näinä digitaalisten erikoistehosteiden aikana mikään ei tietysti tunnu miltään, mutta menneinä vuosikymmeninä asiat olivat toisin.

Vuonna 1965 James Bond pakeni paikalta selkäreppuraketilla elokuvassa Pallosalama.

Ikimuistoinen lentolaite ei ollut fantasiaa, vaan toimivaa tekniikkaa. Sellaista oli 1950-luvulla alettu kehitellä kuinkas muuten armeijan tarpeisiin ja vuonna 1960 Wendell F. Moore -niminen tiedemies sai kehiteltäväkseen laitteen.

20. huhtikuuta 1961 Mooren rakettivyöllä tehtiin 13 sekuntia kestänyt 34 metrin lento. Mutta koska lentolaite nousi kuumalla paineistetulla höyryllä ilmaan, se oli epäkäytännöllinen. Agentti oli suuressa vaarassa saada pahoja palovammoja sitä käyttäessään. Polttoainettakin riitti vain 20 sekunnin pyrähdykseen, joten Mooren laitteelle ei ollut käyttöä.

Toimiva ratkaisu sen sijaan voisi olla vuonna 2000 valmistunut Solo Trek XFV, yhden ihmisen raketti, jolla yhdellä tankkauksella lentää 240 kilometriä. Laitetta kehittäneeltä yritykseltä loppuivat kuitenkin rahat kesken ja sen prototyyppiä kaupiteltiin huonolla menestyksellä verkkokauppa eBayssa.

Ehkä ihmiskunta ei lopulta tarvitse henkilökohtaista lentoreppua?

”Pitääkö sinun

koskea kaikkialle?”

Vuoden 1971 elokuvassa Timantit ovat ikuisia 007 oli vuosikymmeniä edellä aikaansa. Yksi elokuvan vekottimista oli äänisyntetisaattori, jolla arkkikonna Blofeld muutti ääntään.

Omana aikanaan laite oli mahdoton, mutta nykyään puheentunnistusohjelmat alkavat olla arkipäivää kenen tahansa kotitietokoneessa.

Samassa elokuvassa valehenkilöllisyyden turvin esiintyvä James Bond harhauttaa vastustajiaan väärennetyillä sormenjäljillä. Sormenpäihin on lateksikalvoilla kiinnitetty toisen miehen sormenjäljet.

Ihan perusvaruste, väittää Q, mutta niin ei ollut vielä vuosikymmeniin.

2002 japanilaiset tutkijat esittelivät tekosormenjälkiä, jotka harhauttivat sormenjälkiskannerin neljässä tapauksessa viidestä. Ihan hyvä, mutta ei kyllin hyvä salaiselle agentille, jonka henki on pelissä.

Vuotta myöhemmin saksalainen hakkerikaksikko Starbug ja Lisa esitteli Berliinissä menetelmän, jossa sormenjälki otetaan bondilaisittain talteen graffitijauheella ja teipillä. Sitä parannellaan. Lopullinen kuva siirretään nestemäisen lateksin pinnalle ja lateksi kiinnitetään käyttäjän sormenpäähän.

Hakkereiden mukaan valesormenjäljet toimivat mainiosti.

James Bondin pelit ja vehkeet on välttämätöntä oheislukemistoa kaikille 007:n ystäville, mutta kattavuudestaan huolimatta se jättää vastaamatta muutamaan olennaiseen kysymykseen: kun roistot virittävät ydinpommin, niin alkaako siinä todella kolminumeroinen numerosarja juosta kohti nollaa eli laukeamishetkeä? Ja laukeaako pommi, jos katkaisee väärän värisen johdon? Ja pysähtyykö se, jos katkaisee oikean?

Sota oli enimmäkseen ruma - Suomessakin

(Kansan Uutisten Viikkolehti 5.12. 2008)

Suomenkaan sodat 1939–1944 eivät olleet jatkuvaa sankarilaulua, vaan suurelta osin inhottavaa ja rumaa toimintaa.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Itsenäisyyspäivän vietto Suomessa on joka vuosi sotaisaa hommaa. Verellä lunastettua itsenäisyyttä muistellaan juhlapuheissa, televisiossa ja paraateissa kautta maan. Yleensä sota on vastenmielinen asia, mutta Suomen käymät talvi- ja jatkosota olivat jaloja taisteluita puhtaan asian puolesta.

Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama Ruma sota (Johnny Kniga) tuo esiin ilmiöitä, jotka sotahistorioista yleensä puuttuvat. Myös Suomen sodat olivat raakoja ja inhottavia – samalla tavalla rumia kuin sodat aina ja kaikkialla, moniääninen teos osoittaa.

Miehistölle ja suurelle yleisölle valehdeltiin surutta mielialan ylläpitämiseksi. Nuorten miesten kuolemiin suhtauduttiin kuin korkeammille voimille uhraamiseen. Sotaan muutenkin kuuluva väkivalta nousi raakuutena uusiin mittasuhteisiin. Sotaa käytiin juovuksissa ja huumeiden vallassa. Toista mieltä ei saanut olla. Toisinajattelijat pantiin vankilaan ja osa ammuttiin.

Talvi- ja jatkosodassa kuoli 90 000 ja haavoittui lähes 200 000 suomalaista.

Normista poikenneiden

kokemukset kuuluviin

Ruma sota -projektiin osallistuneet tutkijat eivät ole lähteneet selvittämään taas kerran sitä, mitä sodassa suurina linjoina tapahtui. He hakivat vastausta kysymykseen, miltä sota tuntui. Näkökulma on jäänyt vähälle huomiolle, koska kirjan toimittajien mukaan sotahistorian tulkintavaltaa käyttäneiden tausta on usein maanpuolustuksellinen. Lasten, nuorten, naisten, toisinajattelijoiden ja yleensä normista poikenneiden mielipiteet eivät ole mahtuneet sankarillisuutta korostaviin kuvauksiin.

Vaikenemiseen tutkijat löytävät kaksi muutakin selitystä. Sotaa kritisoiva leimautuu edelleen helposti epäisänmaalliseksi 1970-luvun taistolaisvuosien perintönä. Ja nyt ollaan varpaillaan myös siksi, etteivät viimeiset sotaveteraanit tuntisi itseään loukatuiksi.

Kansallisesti eheyttävä selviytymistarina edellyttää kuitenkin myös torjuttujen kärsimysten ja sisäpoliittisten vääryyksien liittämistä sotahistoriaan, Näre ja Kirves vaativat.

”Tämä teos on kirjoitettu siksi, ettei sodan rumuus pääsisi suomalaisilta unohtumaan – sotaa ihannoivilla äänensävyillä kun voi olla taipumusta lietsoa uusia sotia.”

Ristiretkellä

Karjalassa

Mitä tutkijat sitten viime sodista kertovat?

Suomen Akatemian tutkija Jenni Kirves murskaa heti alkajaisiksi puolustusvoimain komentajan, amiraali Juhani Kaskealan toteamuksen siitä, ettei suomalainen sotapropaganda yltynyt omahyväiseksi yltiöisänmaallisuudeksi eikä sortunut alentamaan vihollisen ihmisarvoa. Varsinkin jatkosodan alussa suomalainen sotapropaganda teki molempia näistä.

Jenni Kirveen mukaan suomalainen propaganda ei ollut samanlaista aivopesua kuin natsi-Saksassa. Suomalaisessa propagandassa ei niinkään muokattu mielipiteitä itse tuotetulla materiaalilla, vaan estettiin sopimattomana pidettyjen tietojen tuleminen julki. Näin tehtiin esimerkiksi syksyllä 1942, jolloin huomio Saksan epäonnistumisesta Stalingradissa käännettiin pois sadonkorjuu- ja mottitalkoilla.

Jatkosota haluttiin Suomessa esittää ristiretkenä. Marsalkka Mannerheim puhui miekantuppipäiväkäskyssään ”pyhästä maasta”, mikä loi ainakin työväestön mieliin vastenmielisen kuvan koko hyökkäyksestä. Se koettiin ”herrojen sodaksi”, kuten Olavi Paavolainen kuvaili.

Koska oltiin oikeutetulla ristiretkellä, ei suomalaisten sotatoimien siviiliuhreista Neuvostoliitossa saanut kirjoittaa. Sitä piti painottaa, että valloitetut alueet olivat Suomelle tärkeitä paitsi puolustuksellisista, myös taloudellisista syistä.

Kansatieteilijä Sakari Pälsi esitti Suur-Suomi-kirjassaan Voittajien jalanjäljissä maan kuuluvan suomalaisille niin pitkälle kuin kunnon saunoja riittää.

Propaganda

ärsytti rintamalla

Vihollisen ihmisarvoa suomalaispropaganda alensi esimerkiksi pitämällä heitä ali-ihmisinä ja vertaamalla venäläisiä eläimiin. Suomalaisen luoman viholliskuvan perusteella venäläiset olivat niin alkoholisoituneita, että jo 2-3-vuotiaat paitaressut istuivat likaisella lattialla votkamuki kourassaan. Itse asiassa venäläiset jopa pyrkivät suomalaisten sotavangeiksi päästäkseen inhimillisempiin oloihin, väitettiin.

Vasta syksyllä 1943, kun häviö jo häämötti, päämajan tiedotusosasto antoi ohjeen, jolla kiellettiin vihollisen asiaton halveksunta.

Kuten Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta kaikki ovat oppineet, herätti ilmiselvä ja jopa lapsellinen propaganda enemmänkin suuttumusta sotilaiden parissa. Tiedotuskomppanioiden miehiä halveksittiin ja heidän epäiltiin keksineen kirjoittamansa jutut.

Nuorisolle

kuului uhrautua

Sota-ajan tunneperintöä Helsingin yliopistossa tutkiva Sari Näre kirjoittaa lapsista ja nuorista sukupolviväkivallan uhreina.

Hänen mukaansa äideillä oli Suomessa muihin Euroopan maihin verrattuna erityinen rooli sotilaiden uhraamisessa jalolle asialle. Tämä saattoi liittyä vuoden 1918 tapahtumiin, joita nuorilla uhreilla talvi- ja jatkosodassa sovitettiin.

Uhrimielisyyteen nuoria oli kasvatettu koko 1930-luku erilaisissa militaristisissa hankkeissa. Sodissa sekä pojat että tytöt sitten kohtasivat kuoleman. Pojat kaatuivat rintamalla ja nuoret tytöt valmistelivat ruumiit haudattaviksi.

Sukupolviväkivallalla Sari Näre tarkoittaa juuri sitä, että vanhempi sukupolvi militarisoi ja asettaa nuoremman alttiiksi kuoleman vaaralle.

Erityisesti verta, vihaa ja uhrimieltä itäistä naapuria vastaan saarnasi 1930-luvun Suomessa pappien miehittämä IKL. Sen puheet olivat niin hurjia, että puoluetta arvosteltiin sotapsykoosin synnyttämisestä nuorison keskuuteen paljon ennen talvisotaa.

Kansanedustaja Elias Simojoki vastasi syytökseen IKL:n juhlassa vuonna 1935 näin:

”Tällä hetkellä pelätään suuresti nuorison fascistisoitumista. Jos fascismilla tarkoitetaan sitä kansallista herätystä, joka on ruvennut taistelemaan kansallisen valtion puolesta, onkin syytä pelätä nuorten fascistisoitumista.”

Simojoen mukaan liikkeen tärkein tehtävä oli voittaa työväestön sielu takaisin isänmaalle eikä mikään uhraus ollut liian suuri siinä taistelussa.

Uhrautuminen isänmaan hyväksi merkitsi myös sitä, etteivät äidit saaneet surra liikaa lapsiaan, lapset isiään. Eloon jääneiden piti olla kiitollisia, että saadaan elää vapaassa Suomessa.

Lyhyt kuherruskuukausi

(Kansan Uutisten Viikkolehti 5.12. 2008)

Amerikkalaisen politiikan seuraaminen on paljon mielenkiintoisempaa kuin kotimaisen. Suomessa mikään ei muutu vuosikymmenissäkään, mutta Yhdysvalloissa asetelmat kääntyvät päälaelleen yhdessä yössä.

Hyvä esimerkki tästä on presidentiksi valittu Barack Obama ja vasemmistolaisten, amerikkalaisittain liberaalien, suhtautuminen häneen. Koko alkusyksyn Obaman voitto John McCainista oli heille elämän ja kuoleman kysymys. Obama takaisi taivaan, McCain jatkaisi George W. Bushin kahdeksanvuotista helvettiä.

Kun Obama sitten voitti, edistyksellisiksi itseään kutsuvat amerikkalaiset jaksoivat juhlia noin vuorokauden. Sen jälkeen on keskitytty etsimään vikoja tulevasta presidentistä ja muun muassa haukuttu valtamedia siitä, miten se huijasi kansalaiset luulemaan Obaman olevan liberaali.

Näin puoluelehdessä työskentelevä ei voi kuin ihmetellä, miten mustavalkoisesti ja ääripuolueellisesti monet amerikkalaiset kollegat tekevät journalismia. Täällä nauraisivat naurismaan aidatkin, jos me kirjoittaisimme samalla lailla silmät kiiluen suomalaisesta politiikasta.

Ja turha on myös luulla, että ”edistykselliset” olisivat Yhdysvalloissa jotenkin kansainvälisemmin suuntautuvia kuin nurkkakuntaiset konservatiivit. Heidän julkaisunsa pyörivät tasan tarkkaan oman amerikkalaisen hiekkalaatikon ympärillä. Muuta maailmaa ei ole.

* * *

Mutta ei savua ilman tulta. Barack Obama julkisti tällä viikolla turvallisuuspoliittisen tiiminsä. Hillary Clintonista tulee ulkoministeri ja Bushin nimittämä Robert Gates jatkaa puolustusministerinä.

Nimet eivät olleet yllätys eikä yllätys ollut sekään, etteivät liberaalit heitä rakasta.
Enemmän kulmia nostattavat kuitenkin tiimin muut, vähemmän tunnetut jäsenet.

Pitkä vaalikampanja ja talouskriisi saivat melkein unohtamaan, että kansainvälisessä politiikassa Iran nousee vääjäämättä lähikuukausina uudelleen valokeilaan. Suurempien uutisten katveeseen jäi nimittäin Kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n tuore raportti, jonka mukaan Iran on jatkanut kaiken aikaa uraanin rikastamista ja sen yhteistyö IAEA:n tarkkailijoiden kanssa on heikkoa. Iran voi tehdä onnistuneen ydinkokeen vuoden kuluessa, IAEA väitti.

Samaan aikaan, kun Yhdysvalloissa politiikan valokeila kohdistui kahteen presidenttiehdokkaaseen, valmistauduttiin aluskasvillisuuden piirissä vaikuttamaan tulevan johtajan Iran-politiikkaan ja näitä Iran-haukkoja on nyt valikoitunut myös Obaman turvallisuustiimiin.

Suomalaiselle sellaiset nimet kuin Tony Lake ja Susan Rice lienevät vielä täysin tuntemattomia. Ensi vuonna tähän samaan aikaan heistä ehkä puhutaan samaan sävyyn kuin Bushin hallinnon superhaukoista Paul Wolfowitzista ja Richard Perlestä esimerkiksi.

Lake on Obaman tuleva neuvonantaja, Rice YK-suurlähettiläs. Vaalikampanjan aikana kumpikin osallistui Yhdysvalloissa monenlaisiin Iran-aktiviteetteihin, niihin samanlaisiin, jotka 2000-luvun alussa muokkasivat mielipideilmastoa otolliseksi hyökkäykselle Irakiin.

Yksi tällainen ryhmä neuvoi kesäkuussa seuraavaan presidenttiä voimistamaan yhteistyötä Israelin kanssa Iranin hankkeita vastaan. Mukaan lukien ”ennalta ehkäisevä” sotilaallinen isku.
Tony Lake ja Susan Rice muiden mukana yhtyivät näkemykseen, että Iran aikoo aseistaa terroristeja ydinaseilla. Tuntuuko tutulta?

Toiseen samanlaiseen ryhmään kuului myös Obaman tuleviin neuvonantajiin kuuluva Dennis Ross. Sen näkemyksen mukaan neuvotteluista Iranin kanssa ei tule mitään ja siksi sotilaalliset valmistelut pitäisi pistää käyntiin. ”Kineettinen toimintakin” on otettava huomioon. Se tarkoittaa käytännössä massiivista hyökkäystä, jossa iskut kohdistettaisiin Iranin ydinlaitosten lisäksi kaikkiin mahdollisiin ja vähän mahdottomiinkin sotilaallisiin kohteisiin sekä siviilikohteisiin kuten voimalaitoksiin ja siltoihin.

Samoissa piireissä myös kaavailtiin lisää sotilaallisia tukikohtia Iranin muodostamaa uhkaa vastaan Afganistania, Irakia, Keski-Aasiaa ja Kaukasusta myöten.

Turvallisuusneuvonantajan, eläkeläiskenraali James Jonesin voi puolestaan nähdä Obaman kabinetin Dick Cheneynä, miehenä, joka on itse syvällä puolustusteollisuudessa.

* * *

Tiistaina Democracy Now! -aseman radio- ja tv-keskustelussa arvioitiin Obaman turvallisuustiimiä tuoreeltaan otsikolla ”Muutos vai lisää samaa?”

Aseman palkittu tähtitoimittaja Amy Goodman kiinnitti huomiota paitsi siihen, ketä valittiin, myös siihen, ketä ei valittu:

”Edustajainhuoneessa 130 edustajaa ja senaatissa 23 edustajaa äänesti (Irakin) sotaa vastaan. Barack Obama ei valinnut heistä yhtäkään kabinettiinsa.”

* * *

Kaikesta huolimatta kannattaa muistaa, ettei Barack Obamasta tule presidenttiä vielä puoleentoista kuukauteen. Huolissaan voi olla, mutta ehkä on pikkuisen aikaista tuomita häntä uudeksi Bushiksi.

Yhdysvalloilla on maailmalla 761 sotilastukikohtaa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 14.11. 2008)

Yhdysvallat on maailman ylivoimaisin sotilasmahti. Se on sotilaallisesti läsnä melkein kaikkialla. Mutta imperiumi saattaa olla tulossa tiensä päähän, pohtii emeritusprofessori Chalmers Johnson.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Viime Viikkolehdessä tehtiin perusteellinen katsaus maailmanjärjestelmässä käynnissä olevaan muutokseen. Lehdessä, niin kuin parhaillaan eri puolilla maailmaa, pohdittiin sitä, ovatko maailman voimasuhteet muuttumassa ja nimenomaan Yhdysvaltain tappioksi.

Epäilevimmin Yhdysvaltain aseman heikkenemiseen suhtautunut Suomen Pankin Pekka Sutela perusteli kantaansa muun muassa maan sotilaallisella ylivoimalla.

– Vaikka olisikin syntymässä moninapainen maailma, niin kyllä tämä yksi napa tulee olemaan ylivoimaisen vahva vielä kauas tulevaisuuteen, Sutela sanoi.

Yhdysvallat onkin sotilaallisesti läsnä lähes kaikkialla maapallolla. Maan puolustusministeriön Pentagonin julkaisemien virallistenkin tietojen mukaan sillä on 761 sotilastukikohtaa eri puolilla maailmaa. Ne ovat siellä tietysti eri maiden hallitusten luvalla ja myötävaikutuksella. Mutta monissa tapauksissa kansalaiset näkisivät naapureinaan mieluummin muita kuin amerikkalaisia sotilaita raskaine kalustoineen.

Virallinen luku

ei koko totuus

Imperialismi on määritellyt vuosisatojen ajan valtioiden välisiä suhteita, mutta Yhdysvaltain sotilasmahdista huolimatta se saattaa nyt olla lähellä tiensä päätä.

Näin arvioi amerikkalaisesta imperiumista kriittisen kirjasarjan kirjoittanut Kalifornian yliopiston emeritusprofessori Chalmers Johnson (katso Yhdysvallat varustelee itsensä hengiltä, Viikkolehti 22.2.2008) Mother Jones -lehteen kirjoittamassaan arviossa.

761 ulkomaista sotilastukikohtaa on painava argumentti toiseen suuntaan, mutta Johnson perustaa väitteensä siihen, että Yhdysvaltain sotilaallinen pullistelu nostattaa kasvavaa vastarintaa eri puolilla maailmaa.

Luku 761 on peräisin Pentagonin julkaisemasta uusimmasta vuosiraportista Base Structure Report, tukikohtien rakenneraportti. Se ei suinkaan ole koko totuus Yhdysvaltain sotilaallisesta käsivarresta. Julkisista tiedoista puuttuvat maan tiedusteluasemat sekä sellaiset sotilastukikohdat, joista niiden isäntämaat mieluummin vaikenevat. Sellaisia on ainakin Israelissa, Kosovossa ja Jordaniassa.

Virallisiin lukuihin eivät kuulu myöskään tukikohdat sota-alueilla, käytännössä Irakissa ja Afganistanissa. Washington Postin mukaan Irakissa oli 106 amerikkalaistukikohtaa vuonna 2005. Suurimmat tukikohdat ovat käytännössä amerikkalaisia kaupunkeja, jotka vain sijaitsevat toisen valtion alueella.

Viime joulukuussa yli puoli miljoonaa, 510 927, amerikkalaissotilasta oli sijoitettu 151 maahan. YK:ssa on edustettuina 192 valtiota.

Kylmän sodan aikana Yhdysvalloilla oli enimmillään 1 014 ulkomaista sotilastukikohtaa vuonna 1967.

Satelliitteja kuin

Neuvostoliitolla

Nykyaikaisia imperiumeja tutkinut brittihistorioitsija Eric Hobsbawm on luonnehtinut Yhdysvaltain ympäriinsä levittämää maailmanvaltaa koloniaalisen sijaan satelliitti- tai myöntyväisten valtioiden järjestelmäksi. Siinä mielessä Yhdysvallat toimii hänen mukaansa kuin Neuvostoliiton imperiumi toisen maailmansodan jälkeen.

Yhdysvaltain imperiumi nousi nopeasti toisen maailmansodan ja Korean sodan jälkeen. Maa jäi muun muassa Saksaan (nyt 265 tukikohtaa, 57 000 sotilasta), Italiaan (83 ja 9 700), Japaniin (124 ja 33 000) sekä Etelä-Koreaan (87 ja 26 000). Sodan voittajiin ja Yhdysvaltain liittolaisiin lukeutuneessa Britanniassa 45 tukikohtaan on sijoitettu 9 600 sotilasta.

Kulutuksen

turvaamista

Chalmers Johnson väittää, ettei Yhdysvallat ole sotilaallisesti läsnä kaikkialla maailmassa turvallisuutensa takia. Armeija voidaan yhtä hyvin lähettää tarvittaessa sotimaan ilmateitse kotimaasta käsin, samoin ilmassa tankattavat pommikoneet pommituslennoille.

Johnsonin mukaan varsinaisena tarkoituksena onkin näyttää Yhdysvaltain kaikkialle ulottuvaa mahtia sekä vahvistaa ilmiötä, jota on kutsuttu kulutuksen imperiumiksi; amerikkalaiset muodostavat maailman väkiluvusta viisi prosenttia, mutta kuluttavat neljänneksen sen resursseista, öljystä muun muassa.

”Imperiumimme on olemassa, jotta voimme kuluttaa suuremman osan maailman varallisuudesta kuin meille kuuluu ja estää muita kilpailemasta kanssamme siitä, että he saisivat heille oikeudenmukaisesti kuuluvan osan”, Johnson kirjoittaa.

Menetetty

maine

Mutta nyt hänen mukaansa tuo imperiumi saattaa siis olla tulossa tiensä päähän samalla tavalla kuin kaikki imperiumit ovat lopulta tulleet. Chalmers Johnsonin mukaan syynä on lisääntyvä vastarinta Yhdysvaltain sotilaallista läsnäoloa kohtaan vähän kaikkialla.

Johnson ei perusta näkemystään pelkästään omiin uumoiluihinsa, vaan esimerkiksi edustajainhuoneen ulkoasiainvaliokunnan heinäkuussa julkaisemaan raporttiin, jossa pohdittiin syitä maan maineen romahdukselle. Suorasukaisessa analyysissä syiksi löydettiin sota Irakissa, maan tuki erilaisille tyrannihallituksille, maan puolueellinen suhtautuminen Israel-Palestiina -konfliktiin sekä kidutuksen käyttö politiikan jatkeena.

Etelä-Amerikka

pitkälti menetetty

Eniten maineen menetys on aiheuttanut Yhdysvalloille vahinkoa Latinalaisessa Amerikassa, jossa sitä vastustetaan vihamielisesti tai suhtautuminen on ainakin epäluuloista. Näin on ollut siitä lähtien Venezuelan, Kuuban ja Bolivian kaltaisten maiden lisäksi muun muassa Argentiinassa, Chilessä ja Guatemalassa, kun Yhdysvaltain viime vuosisadalla antama tuki alueen diktaattoreille, kuolemanpartioille, katoamisille ja työläisten oikeuksia sortaville äärioikeiston johtajille on tullut ilmi.

Amerikkalaiset ovat tervetulleita enää Kolumbiaan, Salvadoriin ja Hondurasiin sekä varauksella Peruun.

Tällä hetkellä ”anti-amerikkalaisuus” on nousussa Paraguayssa, johon on huhujen mukaan suunnitteilla Yhdysvaltain sotilastukikohta.

Ecuadorissa maa on saamassa lähtöpassit vuonna 1999 kymmeneksi vuodeksi vuokraamastaan Eloy Alfaron lentotukikohdasta. Silloin tukikohta perustettiin huumeiden salakuljetuksen pysäyttämiseksi. Vuoden 2001 syyskuun jälkeen siitä on kuitenkin kasvatettu suuri vakoiluasema.

Ecuadorin presidentti Rafael Correa ilmoitti vuonna 2006, ettei vuokrasopimusta jatketa marraskuun 2009 jälkeen ellei Yhdysvallat vastavuoroisesti vuokraa Ecuadorille sotilastukikohtaa Miamista.

Eloy Alfaron tukikohta onkin tarkoitus vuokrata vuoden kuluttua Kiinalle kaupalliseen käyttöön.

Eteläiseen Peruun Yhdysvallat lähetti viime heinäkuussa tuhat sotilasta kaivamaan kaivoja ja tekemään terveydenhoitotyötä. Harmittomalta näyttävä hyväntekeväisyys on kuitenkin nostattanut mielenosoituksia, koska monet perulaiset katsovat Yhdysvaltain vain valmistelevan maaperää sotilastukikohdan perustamiselle.

Mielenosoituksia

Aasiasta Eurooppaan

Anti-amerikkalaisuus ei ole nousussa vain Latinalaisessa Amerikassa. Sotilastukikohtien tuottamat ympäristöongelmat ja sotilaiden rankaisematta jäävät rikokset ovat nostattaneet vastarintaa myös Etelä-Koreassa ja Japanissa.

Italiassa nähtiin suuria mielenosoituksia vuonna 2006, kun tuli ilmi, että Vicenzan kaupungin 6000 sotilaan tukikohtaa ollaan laajentamassa Saksasta siirrettäviä sotilaita varten.

Tshekin ja Puolan kanssa Yhdysvallat on sopinut ohjusten torjuntajärjestelmän perustamisesta, mutta Tshekissä sopimus on ratifioitava vielä parlamentissa. Sen on otettava huomioon, että enemmistö maan kansalaisista vastustaa hanketta.

Kesäkuussa julki tuli hanke, jonka mukaan Yhdysvallat on painostanut Irakia hyväksymään 58 pysyvän tukikohdan jäämisen alueelleen senkin jälkeen, kun armeija joskus vetäytyy maasta.

Maineensa menetyksen lisäksi toinen kysymysmerkki on, kuinka kauan raskaasti velkaantunut Yhdysvallat enää pystyy pitämään yllä tällaista sotakoneistoa.