Ishmael Beahin tarina tuo toivoa lapsisotilaille
(Kansan Uutisten Viikkolehti 5.10. 2007)
Tappamisesta tuli Ishmael Beahille lapsena päivittäistä rutiinia Sierra Leonen sisällissodassa. Unicefin ohjelman avulla hän pelastui ja kerää nyt huomiota lapsisotilaiden hirveälle kohtalolle kirjallaan Leikin loppu.
KAI HIRVASNORO
Ishmael Beahin lapsuus Mogbwemon kaupungissa Sierra Leonessa oli kuin kenen tahansa uteliaan pikkupojan. Koulua, kirjoja, Rambo-elokuvia ja musiikkia.
Ishmaelin musiikkia oli rap, johon hän oli jäänyt koukkuun television musiikkivideoista. Kahdeksanvuotiaana Ishmael Beah perusti isoveljensä Juniorin sekä kavereidensa Talloin ja Mohamedin kanssa rap- ja tanssiyhtyeen. Lököttävät farkut ja muu rappareiden pukeutumistyyli kuului asiaan.
Yhdessä suhteessa sierraleonelaispojat erosivat länsimaisista. Kun he tammikuussa 1993 lähtivät Mattru Jongin kaupunkiin katsomaan ystäviensä rap-ryhmän esitystä kykykilpailussa, he kävelivät 25 kilometrin matkan säästääkseen rahaa.
Hauskasta matkasta tulikin Ishmael Beahin lapsuuden loppu. Mattru Jongiin kantautui tieto, että kapinalliset ovat hyökänneet Mogbwenomiin.
Pojat lähtivät yrittämään takaisin kotiinsa, mutta sinne ei ollut enää menemistä. Matkalla he näkivät ensi kerran, että sota onkin ihan muuta kuin Ramboissa. Ja kapinalliset olivat tulossa kohti Mattru Jongia.
Kaksitoistavuotiaana
lapsitappajaksi
Paljon myöhemmin Ishmael Beah pakotettiin sotilaaksi hallituksen joukkoihin. Hän joutui 12-vuotiaana tappamaan kaltaisiaan lapsia ja aikuisia. Oli tapettava tai tultava itse tapetuksi. Hurmeisia viikkoja ja kuukausia pidettiin yllä syöttämällä lapsisotilaille heidän päänsä sekoittaneita huumaavia pillereitä.
16-vuotiaana Ishmaelin piina päättyi. Osittain. Hän pääsi Unicefin ansiosta vapaaksi ja tuskallisten vaiheiden jälkeen parantui takaisin ihmisten kirjoihin. Nyt hän on 26, asuu New Yorkissa ja opiskelee kansainvälistä oikeutta voidakseen auttaa toisia sodan kouriin joutuneita lapsia.
Mutta hänen piinansa päättyi tosiaankin vain osittain kymmenen vuotta sitten. Hirveistä muistoistaan hän ei pääse koskaan eroon.
– Painajaisista en pääse koskaan. En voi unohtaa, mitä minulle on tapahtunut enkä kontrolloida, milloin ja missä muistot palaavat. Joskus siihen saattaa vaikuttaa se, että joku juoksee minua kohti tai auton rengas puhkeaa, niin olen toisessa paikassa. Mutta olen oppinut elämään tämän kanssa, Ishmael Beah kertoo.
Paha on yhä
keskuudessamme...
Ishmael Beah vieraili Suomessa julkistamassa kirjaansa Leikin loppu, lapsisotilaan muistelmat (Like), joka on aivan hirveää luettavaa.
Mutta hirveää on sekin, että samaan aikaan, kun Ishmael Beah istuu tässä helsinkiläisen hotellin aulassa kertomassa tarinaansa Viikkolehdelle, hänen tuhannet kohtalotoverinsa käyvät parhaillaan läpi samaa kurimusta maailman eri sodissa. Lapsisotilaita arvioidaan olevan tälläkin hetkellä 300 000 ja usein heidät pannaan etulinjaan.
Leikin loppu -kirja on Beahin tapa muistuttaa maailmaa siitä, että hirveyksiä tapahtuu kaiken aikaa. Paha ei mennyt pois silloin, kun Hitler kukistui.
...mutta sitä
voi vastustaa
Ishmael Beah haluaa kuitenkin painottaa, että pahaa vastaan voidaan taistella.
– Kirjoitin kirjan, jotta ihmiset eivät unohtaisi lapsia, jotka ovat vieläkin siellä. Minä ja jotkut muut selvisimme, mutta sodat jatkuvat eivätkä ihmiset edes tiedä, että tällaista tapahtuu.
– Näin on käynyt ihmiskunnan historiassa aina uudestaan ja uudestaan. Mutta halusin sanoa, ettei näissä paikoissa aina ole ollut tällaista ja sodista voidaan myös toipua.
Ishmael Beah valittaa sitä, että länsimaissa Afrikan, Latinalaisen Amerikan ja Aasian sisällissodista ja väkivallasta puhutaan asettamatta niitä asiayhteyksiinsä. Ihmiset tuntevat, ettei asioille voi tehdä mitään, koska ”ne” nyt ovat tuollaisia ja toisenlaisia kuin ”me.”
Jokainen voi
menettää ihmisyytensä
– Mutta me kaikki voimme joissain olosuhteissa menettää ihmisyytemme. Ja myös saada sen takaisin, Beah muistuttaa.
Hän sanoo, että sotien vastustaminen alkaa tämän ymmärtämisestä. Kun ymmärtää, että näin voi käydä kenelle tahansa, niin ymmärtää myös sen, että ongelma koskee omaakin lasta ja minua itseänikin.
Auttaa voi sitten monella tavalla. Lapsisotilaita pelastavia organisaatioita on useita, muun muassa juuri Unicef.
Mutta Ishmael Beah painottaa, että on oltava myös suurempi tavoite, kuin tässä ja nyt: On painostettava hallitukset noudattamaan kansainvälisiä lakeja ja saatettava oikeuteen ne, jotka ovat vastuussa sotien kauheuksista. On estettävä kansakuntansa tuhonneita johtajia löytämästä turvapaikkaa mistään maapallon kolkasta.
– Hallituksia on myös painostettava estämään konflikteja ennalta. Minusta ihmiskunnan historia todistaa sitä, ettei kansainvälisellä tasolla ole halua tehdä sitä silloinkaan, kun tuleva kehitys on nähtävissä. Asioihin kiinnitetään huomiota vasta sitten, kun pahin on jo tapahtunut.
Sisällissota
timanttikaivoksista
Sierra Leone itsenäistyi vuonna 1961. Sotilas- ja siviilihallinnot vaihtelivat maassa. Vuonna 1978 Sierra Leonesta tuli yksipuoluemaa, ainoa sallittu puolue oli Koko kansan kongressi APC.
Vuonna 1991 Vallankumouksellinen yhteisrintama RUF käynnisteli sisällissotaa maan itäosassa Liberian rajan tuntumassa. Liberian johtajan Charles Taylorin aseistamat kapinalliset saivat haltuunsa timanttikaivoksia ja valloittivat suurimman osan maaseudusta vuoteen 1995 mennessä. Palkkasotilaiden avulla maan väliaikainen hallitus sai ajettua RUF:n rajaseuduille sen jälkeen kuukaudessa.
Sisällissota jatkui vuoteen 2002 asti. Sen jälkeen rauha maassa on säilynyt.
Juuri RUF-sissit tuhosivat Ishmael Beahin kotikaupungin ja tappoivat hänen perheensä vuonna 1993. Itse Ishmael soti hallituksen joukoissa.
Raakuudessa taistelevat osapuolet eivät juuri eronneet toisistaan, Beah sanoo. Ainoa ero oli se, että RUF:n tunnusmerkki oli vastustajien tai sellaisina pidettyjen käsien katkaisu silloin, jos heitä ei tapettu.
Ishmael Beah kertoo joidenkin olevan sitä mieltä, ettei vuosia kestänyttä sisällissotaa käyty minkään asian takia. Kyseessä oli puhdas hulluus.
– Sisällissota alkoi, koska poliittinen korruptio teki maasta hyvin köyhän ja tuhosi ihmisten moraalin. Ihmiset halusivat jotain muuta ja luulivat vallankumouksen palvelevan etujaan. Todella pian he saivat huomata, että niin ei ole. Mutta sitten oli jo liian myöhäistä.
Sierra Leonea lähes kaksi vuosikymmentä johtanut APC-hallinto varasti Ishmael Beahin mukaan käytännössä kaikki valtion varat. Opettajien palkat jäivät maksamatta, koulut ja sairaalat rappeutuivat, työtä ei ollut.
– Näissä oloissa ihmiset alkoivat käyttäytyä toisin kuin normaalisti. Virkamiehet ryhtyivät vaatimaan lahjuksia ja alkoivat varastaa, koska heille ei maksettu kuukausiin palkkaa. Ihmiset toimivat tavalla, jota ei aiemmin tunnettu.
Sisällissodan perussyy Beahin mukaan olivat kuitenkin Sierra Leonen luonnonrikkaudet, varsinkin timantit.
Hyvä muisti on
siunaus ja kirous
Kirjassaan Ishmael Beah kuvaa kokemuksiaan sisällissodan jaloissa piinallisen yksityiskohtaisesti. Hän kertoo muistavansa asiat tarkkaan. Hyvä muisti on sekä siunaus että kirous, kun on elänyt sellaisen lapsuuden kuin hän.
Hyvän muistin lisäksi kirjan elävää kuvausta selittää Ishmaelin mukaan myös hänen kulttuurinsa. Heillä kerrottiin paljon tarinoita, ja ne kerrottiin hyvin kuvailevasti, visuaalisesti, jotta ne jäisivät mieleen.
Lapsesta helppo
tehdä tappaja
Beah kertoo, että sodan lähestymisen saattoi tuntea. Luonto alkoi käyttäytyä eri tavalla.
– Maaseudulla tunsi aamuisin lintujen laulun ja tuulen luonteen. Kun aseet alkoivat paukkua, linnut lopettivat laulamisen ja oli hyvin hiljaista. Tuulikin oli erilainen. Vaikka olin lapsi, tunsin muutoksen jo ennen sotaa.
Ishmael Beahin mukaan sodan oloissa lapsesta voi tehdä tappajan melko helposti ja useilla eri keinoilla.
– Kun sota alkoi, kaupungit ja yhteisöt tuhottiin. Lapset joutuivat erilleen perheistään ja jäivät orvoiksi. Sotilaat ottivat heidät, ja sellaisena aikana, kaiken romahtaessa, lapset haluavat kuulua johonkin. He etsivät edes jotain tasapainoisuutta. Sotilaat käyttävät tätä heidän manipulointiinsa.
– Oli myös pakottamista. Yksinkertaisesti: Jos et tee, mitä käsketään, me tapamme sinut.
– Ja lapsille myös annetaan huumeita, jotta he eivät tunne tuskaa siitä, mitä tekevät toisille ihmisille.
– Ajan myötä tähän kaikkeen tottuu. Väkivallasta tulee pysyvä olotila ja mitään muuta ei ole, Beah puhuu rauhallisena ja valoisana kuin kuka tahansa ikäisensä.
Haluan lapsille
mahdollisuuden
Vuonna 1996 sotilaat luovuttivat Ishmaelin Unicefille. Toisin kuin luulisi, Beah ei olisikaan halunnut päästä pois sodasta. Tuntui sietämättömältä olla siviilien määräiltävänä. Toipuminen sodan aiheuttamista traumoista vei vuosia. Hän oli aluksi lojaalimpi entiselle ”perheelleen”, armeijalle.
Ishmael Beahin perhe tapettiin sisällissodassa, mutta hän pitää edelleen yhteyttä synnyinmaahansa. Ishmael matkustaa Yhdysvaltain ja Sierra Leonen väliä, koska hänen perustamansa rahasto kouluttaa siellä lapsia.
– Kun palasin ensimmäisen kerran Sierra Leoneen, tajusin että ainoa ero minun itseni ja siellä edelleen asuvien lasten välillä on perhe ja mahdollisuus käydä koulua. Sierra Leonessakin on huikeita mahdollisuuksia, jos on koulutus. Joten haluan varmistua, että heilläkin on samat mahdollisuudet.
– Mutta käyn Sierra Leonessa myös siksi, että se on kotini. Rakastan sitä huolimatta siitä, mitä aiemmin tapahtui.
posted by Kai Hirvasnoro at 12:14 ip.
0 comments
