Julkisuuskin eliitin harmina laman aikana

(Kansan Uutisten Viikkolehti, talvi 2002)

Julkisuus muodosti suuren vaaran kansantaloudelle laman aikana. Ainakin talouseliitin mielissä.

KAI HIRVASNORO

Talouseliitille kansa ja poliitikot olivat laman aikaisissa kriisioloissa riesa, jotka haittasivat "järkevää" toimintaa, osoitti tutkija Anu Kantola väitöskirjassaan Markkinakuri ja managerivalta (Viikkolehti 15.2. 2002). Mutta eliitin harmina näyttämöllä oli vielä kolmaskin häiriötekijä, julkisuus, Kantola kirjoittaa artikkelikokoelmassa Laman julkisivut. Helsingin yliopiston tutkimus- ja koulutuskeskus Palmenian julkaisema teos on Suomen Akatemian lamaprojektin satoa. Kantolan tutkimusaineistona ovat tässäkin kirjassa 1990-luvun puolivälissä tehdyt ylimpien päättäjien haastattelut.

Anu Kantolan mukaan talouseliitin puhe oli aivan erilaista riippuen siitä, oliko kohteena suuri yleisö vai asiantuntijat. Asiantuntijoiden kesken korostettiin toimintaympäristön ja tiedon epävarmuutta. Kansalle puhuttaessa kaikki oli varmaa ja kehitys väistämätöntä.

Keskustelun puute leimasi jo rahamarkkinoiden vapauttamista Suomen Pankin hallinnollisina päätöksinä. Kun asiasta ei puhuttu, elettiin yhtäkkiä uusien pelisääntöjen vallitessa ilman, että monikaan ymmärsi tapahtunutta. Myöskään Suomen Pankissa kaikessa hiljaisuudessa omaksutusta devalvaation vastaisesta linjasta ei puhuttu. Syynä vaikenemiseen oli ehkä se, että julkinen keskustelu asiasta olisi vaikeuttanut valitun linjan läpivientiä. Sen sijaan asiantuntijoiden sisäpiirissä devalvaatiota pohdittiin paljonkin vuosina 1988-92.

Anu Kantolan mukaan kansalaisten oli tämän takia vähintääkin vaikea ymmärtää sitä, mitä politiikassa todella tapahtuu:

"Kun luotettavana pidetty asiantuntija puhuu julkisuudessa, voi olla vaikea ymmärtää, että hän ei sano, mitä ajattelee."

Suu suppuun
riviministeri

Pahimmillaan lama kärjistyi Suomessa vuosina 1992 ja 1993 lähes kassakriisiksi. Markkinoiden valta ohitti politiikan mahdollisuudet, sillä tärkeimmäksi nousi ulkomaisten sijoittajien mielialojen tyynnyttely. Tämän takia julkisuuden hallinnasta tuli tulenarka asia. Päättäjien epäyhtenäinen esiintyminen saattoi laukaista valuuttapaon tai nostaa lainojen korkoa.

Politiikan johtotähdeksi nousi yksimielisyys. Ulkomaisten sijoittajien takia Suomen Pankista ja hallituksesta piti tulla julkisuuteen yksimielinen näkemys. Kun porvarihallituksen ministerit Hannele Pokka ja Paavo Väyrynen eivät olleet täysin sisäistäneet ainoaa oikeaa vaihtoehtoa, ryhdyttiin hallituksessa tiukentamaan julkisuuden hallintaa. Valtioneuvoston kansliassa perustettiin työryhmä laatimaan pelisääntöjä taloustiedotukselle. Ajatuksena oli se, että vain pääministeri ja valtiovarainministeri saavat antaa lausuntoja talouspolitiikasta.

Osa päättäjistäkin katsoo, että hysteria meni naurettavuuksiin, mutta päällimmäinen julkisuusnäkemys oli kuitenkin se, että varomaton puhe saattaa upottaa koko kansantalouden.

Poliittisen keskustelun pääkohteeksi nousivatkin markkinat: sijoittajat, sijoitusrahastojen hoitajat, investointipankit ja luokituslaitokset kuten Moody's ja Standard & Poor's. Kansalaiset ja äänestäjät eivät olleet enää kiinnostavia poliittisen keskustelun näkökulmasta.

Naistoimittajat
liian pehmeitä

Yksinkertaiselle kansalle esitettyjä viestejä leimasi korostettu tiukkuus ja jäykkyys ja kuri. Suomen Pankista sanottiin, että pitää mennä pää pystyssä Eurooppaan ja annettiin ymmärtää, että politiikan taustalla olivat arvovalta- ja kunniakysymykset.

"Ei semmoisin termein keskusteltu talon sisällä", sanoo Suomen Pankin päättäjä.

Kansalle ja poliitikoille piti yksinkertaistaa asioita:

"Jos sä menet sanomaan päätöksentekijälle, että sun pitäisi nyt hillitä valtion menoja, koska pitkällä tähtäimellä velka kumuloituu pahasti ja sitäpaitsi korkotaso nousee ja syrjäyttää investointeja sekä heikentää luottamusta, jolloin tämä ei oikein kannata. Tällaiset perustelut on hyviä argumentteja, mutta ne ovat hiukkasen mutkikkaita eivätkä ne ikään kuin pure siihen kuulijaan. Jos sä sanot hänelle, että rahat loppuvat huomenna, jos et tee niin kuin tässä ehdotetaan, niin se ikään kuin pelon voimalla saattaa toimia tehokkaammin."

Järkevän talouslinjan vastavoimia olivat tunteet ja pehmeys. Erään päättäjän mielestä radioon vaikuttaminen oli tärkeämpää kuin televisioon koska, "...huomaan, että siellä on yleensä naiset toimittajina. Siellä on selvästi nämä pehmeet arvot esillä. Se on aina se näkökulma, josta asioita katsotaan, niin ei sitten pidä ihmetellä, jos sitten pehmeät arvot yhteiskunnassa leviää."

Erityisen hyvä vastavoima pehmeydelle oli päättäjän mielestä pääministeri Esko Aho. Hän oli jämerä eikä osoittanut tunteitansa.

"Kaikki pitäisi
panna leviäksi"

Julkisuus ja toimittajat ovat päättäjän näkökulmasta hulluutta edustava voima, joka ajaa päätöksentekoa väärään suuntaan. Yleensä toimittajat ovat "mielellään aina niin sanotusti heikon puolella eli että kaikki pitäis panna leviäks mieluummin kuin että pidettäisiin ankaraa järjestystä."

Poikkeuksen muodostavat päättäjien luottotoimittajat, jotka jakavat heidän arvomaailmansa. Heihin otetaan yhteyttä, kun halutaan sanoa jotain julkisuuteen.

Aivan samoin kuin Anu Kantola pelkäsi lama-ajan poliittisen keskustelun jääneen päälle myös kriisin jälkeen, hän kysyy, onko myös poliittinen keskustelu siirtymässä pois julkisuudesta. Tuleeko julkisuudesta vain näyttäytymispaikka, jossa satsataan henkilökohtaisiin ja karismaan liittyviin piirteisiin?

Kantolan mukaan näin ei välttämättä ole. Myös hyvä kierre on mahdollinen. Mitä enemmän asioista keskustellaan julkisuudessa, sitä vähemmän ne hätkähdyttävät ja heiluttelevat markkinoita. .