Hyvinvointivaltion purkaminen on tarkoituksellista

Poliittinen eliitti ei enää
tunne koko sanaa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 25.8. 2006)

KAI HIRVASNORO

Kuin jatkoksi Pertti Honkasen tutkimukselle työttömyyden perusturvasta Kansaneläkelaitos julkaisi eilen Vääryyskirjan, kirjan sosiaalipolitiikan vääryyksistä.

Kirjan toimittaneet Kelan tutkijat Tuula Helne ja Markku Laatu ovat liittäneet sen johdannon perään lähdeluettelon, josta ilmenee, että viimeksi kuluneen viiden vuoden aikana Suomessa on julkaistu ainakin 20 kirjaa ja ainakin yhtä monta tieteellistä artikkelia hyvinvointivaltion alasajosta. Kun monet kirjoista ovat artikkelikokoelmia, niin äärimmäisen tuoretta tietoa yhteiskunnan kipupisteistä voisi arvioida olevan ainakin sadan tutkimuksen verran. Joukossa on myös väitöskirjoja ja pari monivuotista akateemista tutkimushankettakin.

Yhteiskunnan suunnanmuutoksen tutkimuksen pioneerityö on Jyväskylän yliopiston dosentin Raija Julkusen kirja Suunnanmuutos vuodelta 2001. Siitä samasta suunnanmuutoksesta kertoo jälleen tutun tarinan myös Vääryyskirja. Hallituksen ja eduskunnan täytyy olla syvässä koomassa, jos ne eivät kaiken tämän tietotulvan keskellä tunnista eriarvoisuuden lisääntymistä ja tee asialle jotain. Tai sitten ongelmaa vain pidetään vähäpätöisenä talouden kilpailukykyä korostavassa todellisuudessa.

Jälkimmäinen selitys on luultavasti oikea. Matti Vanhasen hallituksen ohjelmassa sanat kilpailukyky ja kasvu esiintyvät kumpikin noin 30 kertaa. Hyvinvointivaltio esiintyy samassa ohjelmassa yhden kerran.

Valtioneuvoston kanslian Suomi maailmantaloudessa -selvitys vuonna 2004 pisti vielä paremmaksi. Hyvinvointivaltiota ei mainita kertaakaan, mutta kilpailukyky on läsnä 80 kertaa. Samalta vuodelta oleva hallituksen strategia-asiakirja ei myöskään tunnista lainkaan hyvinvointivaltiota. Sana on kerta kaikkiaan kadonnut poliittisen eliitin kielestä.

Eliitin uudet opit
toimeen laman aikana

Tilalle puheeseen on tullut tehokkuus, suorituksien arviointi, tulospalkkaus, kustannusten alentaminen, managerismi. Ihmiset ovat resursseja, panoksia, inhimillistä pääomaa ja menestystekijöitä.

Kuten Raija Julkunen jo vuonna 2001 osoitti, ei Suomi muuttunut siksi, että tuli lama. Hyvinvointivaltion laajeneminen oli muualla Euroopassa pysäytetty jo 1980-luvulla. Suomi kypsyi hyvinvointivaltioksi muita Pohjoismaita hitaammin, joten täällä etuuksia ja sosiaalisia oikeuksia parannettiin vielä siinä vaiheessa, kun muualla oli jo painettu jarrua.

Mutta pinnan alla kyti. Eliitti omaksui kansainvälisiä virtauksia reaganismin ja thatcherismin myötä. Rahamarkkinoiden uudistuksesta, talouspolitiikan suunnanmuutoksesta ja Suomen talouden avautumisesta johtunut lama antoi hyvältä näyttävän syyn kääntää yhteiskunnan ja sosiaalipolitiikan kurssi kohti uusliberalismia ja ryhtyä kutistamaan hyvinvointivaltiota tervehdyttämisen nimissä.

Tuula Helne ja Markku Laatu kirjoittavat vanhan sosiaalipolitiikan perustuneen ajatukseen ihmisestä yhteiskunnan jäsenenä. Arvoja olivat yhteisvastuu, tasa-arvo ja huono-osaisten positiivinen diskriminointi.

Nyt hyvinvointivaltio nähdään ”markkinatalouden pöhöttyneenä ja häiriköivänä kuokkavieraana”, joka aiheuttaa kannustinloukkuja, riippuvuutta, tehottomuutta ja joka on liian kallis.

Itsestä se
on kiinni?

Lista siitä, miten ”pöhöttynyttä” hyvinvointivaltiota trimmattiin on toivottoman pitkä. Lyhyesti sanottuna toimeentuloturvan etuuksia leikattiin ja indeksikorotuksia jäädytettiin. Etuuksien saajien määrää vähennettiin lyhentämällä niiden saantiaikaa ja kiristämällä saantiehtoja. Eniten menettivät lapsiperheet, joiden perhepoliittisia tulonsiirtoja leikattiin 15 prosenttia. Työttömyysturvaa heikennettiin, asumistukea heikennettiin, sairauspäivärahaa heikennettiin ja palveluja karsittiin pikkulapsilta, koululaisilta ja vanhuksilta.

Sosiaalipolitiikan ideologista muutosta on kuvattu työttömyyden ja laajemmin köyhyyden syiden uutena tulkintana Suomessa. Hyvinvointivaltion laajentumisen aikana työ oli sosiaalinen oikeus ja ihmiset tulkittiin periaatteessa työhaluisiksi. Suomessahan vallitsi käytännössä täystyöllisyys lamaa edeltävinä vuosina, vaikka sosiaaliturva oli periaatteessa houkuttelevampaa kuin lamaleikkausten jälkeen.

Laman aikana työtä alettiin pitää velvollisuutena ja sosiaaliturvaa syynä työn välttämiseen, vaikka se ei laiskotteluun houkutellut ainakaan vielä vuonna 1990, jolloin työttömyysaste oli 3,4 prosenttia. Uusi tulkinta syyllisti epäsuorasti köyhät ja työttömät itse vastuullisiksi tilanteestaan aikana, jolloin työttömyys nousi 18,4 prosenttiin vuonna 1994.

Laman ideat
jäivät päälle

2000-luvun hyvän talouskehityksen aikana lama-ajan ideologia on säilynyt ennallaan. Uusin aktivointi astui voimaan tänä vuonna. Työtön voi menettää työmarkkinatuen vaikka kokonaan, jos ei osallistu viranomaisten osoittamiin aktivointitoimiin.

Suomen terveydenhuoltomenot ovat selvästi EU:n keskitason alapuolella, lapsiperheet on käytännössä pudotettu pois kotipalvelujen piiristä ja ikääntyneidenkin palvelut ovat aiempaa enemmän omaisten tai yksityisten kotipalvelujen vastuulla. Helne ja Laatu toteavat, että vireillä oleva kuntauudistus, tuottavuutta korostavat toimenpideohjelmat ja verotuksen keventäminen merkitsevät valitun linjan jatkamista. Terveys- ja sosiaalipalveluita supistetaan myös tulevina vuosina ja julkinen valta jatkaa vetäytymistä vastuustaan.

Kaikki tämä ja siihen päälle raittiusmies Matti Vanhasen johdolla toteutettu viinan hinnan alentaminen on johtanut siihen, että vankien määrä on noussut vuoden 1999 jälkeen 40 prosentilla ja lapsien huostaanotot lisääntyvät koko ajan.

Raija Julkunen kirjoittaa Vääryyskirjassa, että aiemmin kaikille kuuluneesta universaalista sosiaaliturvasta ollaan hiipien kulkemassa kohti köyhyyspolitiikkaa. Tämä johtuu kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta harjoittaa tasa-arvoistavaa yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikkaa.

Monet sosiaalipolitiikan tutkijat ovat sitä mieltä, että köyhyyspolitiikka lisää köyhyyttä. Köyhyys on yleisintä niissä maissa, missä sosiaalipolitiikalla ratkotaan ainoastaan huono-osaisten ongelmia.

Köyhyyspaketti paikkaa huonoa poliittista omatuntoa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 25.8. 2006)

170 000 köyhyydessä elävää työtöntä ei riittänyt luomaan poliittista painetta budjettiriihessä perusturvan parantamiseen. Eikä sekään, että välillisesti työttömän minimituloilla köyhyydessä elää myös 120 000 lasta.

KAI HIRVASNORO

Noin 170 000 suomalaista elää työttömyyden perusturvan varassa. Heillä on noin 120 000 köyhyydessä elävää lasta.

Vuonna 1991 työttömällä kotitaloudella oli käytettävissään nykyrahaksi muutettuna 11 860 euroa vuodessa. Se oli 69 prosenttia kotitalouksien keskimääräisistä tuloista.

Vuonna 2003 työttömillä kotitalouksilla oli käytettävissään 11 568 euroa vuodessa. Se oli 56 prosenttia kotitalouksien keskimääräisistä tuloista.

Työttömän ympärivuotinen perusturva on nykyisin 6 000 euroa. Siitä maksetaan kunnallisveroa ja sairausvakuutusmaksua keskimäärin 18 prosenttia. Jos verrataan perusturvan ja saman suuruisen palkkatulon verotusta, niin työttömän verotus on 360 euroa kireämpi vuodessa.

Peruspäivärahan korotus 5 eurolla nostaisi 15 000 työtöntä pois toimeentulotuelta. Sen nettokustannus olisi 155 miljoonaa euroa vuodessa. Tämän vuoden alussa poistetun varallisuusveron tuotto oli edelleen yli 100 miljoonaa euroa, vaikka sitä oli jo aiemmin kevennetty. Puolet veron tuotosta kertyi niiltä, joiden tulot ovat vähintään 300 000 euroa vuodessa.

Kansaneläkelaitoksen erikoistutkijan Pertti Honkasen laskelmien mukaan iso joukko pitkäaikaistyöttömiä voitaisiin nostaa edes köyhyysrajan yläpuolelle myös erilaisin veromuutoksin ja tarveharkinta poistamalla. Keinosta riippuen nettokustannukset vaihtelisivat 200 miljoonasta 1,5 miljardiin euroon.

Pertti Honkasen tutkimus Työttömien perusturvan ongelmia julkaistiin maanantaina.

Miksi ei tehdä
juuri mitään?

Julkistamistilaisuudessa hämmästeltiin jälleen kerran sitäkin professori Veli-Matti Ritakallion usein esiin nostamaa seikkaa, että työttömät maksavat veroja jopa köyhyysrajan alle jäävistä tuloista. Kuten Viikkolehdessä jo viime lokakuussa kerrottiin, on köyhällä suomalaisella käytettävissään 11 euroa päivässä. Jotta pääsisi edes EU:n viralliselle 750 euron köyhyysrajalle, pitäisi tienata 16 euroa, Ritakallio sanoi viime syksynä työttömien ihmisoikeuspäivillä.

Tietoa suomalaisesta köyhyydestä on olemassa hyllymetreittäin, mutta poliittisessa päätöksenteossa köyhät ovat jakojäännös, joka muistetaan vasta budjettiriihen kynnyksellä, jos silloinkaan. Stakesin ylijohtaja Matti Heikkilä kummasteli jokasyksyiseksi muuttunutta ilmiötä, jossa kasataan nopeasti köyhyyspaketti. Kun huonon poliittisen omantunnon paine kasvaa riittävästi, niin jotain halutaan antaa köyhillekin, mutta erittäin maltillisesti, hän sanoi.

Matti Heikkilä pohti selityksiä sille, miksi ei tehdä juuri mitään, vaikka ongelmat ovat niin ilmeisiä.

Onko niin, että ongelmaa pidetään kuitenkin pienenä, koska se ei koske suuria väestöryhmiä?

Toisaalta 170 000 perusturvan varassa elävää työtöntä on pienessä maassa aika iso joukko, Heikkilä huomautti.

Vai onko niin, että perusturvan varassa elävät eivät ole poliittisesti merkittäviä ryhmiä?

Matti Heikkilän mukaan näin saatetaan oikeasti ajatella. Asia politisoituu vasta, kun oivalletaan, että työttömien lisäksi köyhyys koskee myös lapsiperheitä.

Köyhyyden poistamista ja vähentämistäkin saatetaan pitää myös kalliina.

Kaikki kohdennetut ratkaisut eivät sitä kuitenkaan ole, kuten Pertti Honkasenkin laskelmat osoittavat.

Tai sitten ei tiedetä, mitä pitäisi tehdä.

Ei voi pitää paikkansa. Matti Heikkilä kertoi, että eduskunnalle on vuosien ajan tehty selviä ehdotuksia kohdennetuista toimenpiteistä.

Tai sitten jouduttaisiin vain ottamaan kantaa sellaisiin poliittisesti arkaluonteisiin asioihin kuin perustuloon, Heikkilä mietti.

Rapautumaan jätetyn
korjaus kallista

Professori Veli-Matti Ritakallio Turun yliopiston sosiaalipolitiikan laitokselta huomautti, että perusturvan ostovoiman palauttaminen edes 15 vuoden takaiselle tasolle maksaa niin paljon, ettei sitä enää korjata yhdessä eikä kahdessa budjetissa. Järjestelmä on päästetty rapautumaan niin pahasti, että sen korjaaminen vaatii vuosien ohjelman.

Ritakallio arveli, että jos aikuisten työttömien asia ei kiinnosta, niin poliittista painetta voisi synnyttää se havainto, että välillisesti työttömyyden perusturvan varassa elää myös 120 000 alaikäistä lasta. Jostain käymistilasta hänen mukaansa kertovat huostaanottojen ja lastensuojelun tarpeiden lisääntyminen.

Jos köyhyydelle jotain halutaan tehdä, niin Veli-Matti Ritakallion mukaan on aika selvää, millä alueilla liikutaan. Pitää parantaa työttömyyden vähimmäisturvaa, toimeentulotukea ja asumistukea.

Vähimmäisturvalla
ei yllä köyhyysrajalle

On peruspäivärahaa ja työmarkkinatukea 2000-luvulla parannettukin. Vuonna 2000 puolison tuloista tehtävää tarveharkintaa lievennettiin merkittävästi ja vuonna 2002 tuli 84 sentin tasokorotus ja lapsikorotuksia parannettiin. Silti työttömyyden perusturvan reaaliarvo on nyt huonompi kuin 15 vuotta sitten. Ja jos päivärahojen korotus olisi seurannut palkansaajien ansiotasoindeksiä, niiden taso olisi nyt 649 euroa kuukaudessa eikä 505 euroa. Reaalinen ansiotasoindeksi on noussut 15 vuodessa 27 prosenttia, reaalinen peruspäiväraha alentunut 3 prosenttia.

Ja vaikka puolison tuloista tehtävää tarveharkintaa lievennettiinkin jo kuusi vuotta sitten, aleni viime vuoden syyskuussa 6 600 työttömän työmarkkinatuki puolison tulojen takia.

Työttömän toimeentulo koostuu tyypillisesti myös asumis- ja toimeentulotuesta sekä lapsilisistä. Pertti Honkasen laskemissa malleissa eri perhetyyppien vähimmäistulo oli tämän vuoden alussa pienempi kuin 1990-luvun alussa. Perhetyypistä riippuen vähimmäisturva on pienentynyt 30-140 euroa kuukaudessa. Vähimmäistuloilla elävät jäävät kaikissa Honkasen esimerkeissä alle köyhyysrajan.

Pertti Honkasen tutkimus osoittaa, että järjestelmä on mutkikas ja että viimeksi kuluneiden 15 vuoden aikana sitä on viilattu useasti ja vaihtelevin perustein. Ensin piti säästää sosiaalimenoissa, sitten kannustettiin työttömiä aktiivisemmiksi ja lopulta on yritetty myös parantaa pitkäaikaistyöttömien ja muiden pienituloisten taloudellista asemaa.

Tulokset ovat huonoja, Honkanen toteaa. Köyhyys on lisääntynyt 2000-luvulla, pitkäaikaistyöttömät eivät ole sanottavasti päässeet avoimille työmarkkinoille ja perusturvan varassa elävien määrä on pienentynyt vain hitaasti.

Hyssälä köyhille: Ei tule maailma valmiiksi vielä

Kuva: Pekka Pajuvirta

KAI HIRVASNORO

(Kansan Uutisten Viikkolehti 25.8. 2006)

Keskiviikkoaamuna 23.8. vietetään vallan näytelmästä osaa numero kaksi Helsingin keskustassa. Ministerit kiiruhtavat kuka jalkaisin, kuka mustassa autossaan Säätytalolle päättämään ensi vuoden budjettiesityksestä. Kamerat käyvät kuumina, vaikka kaikki tietävät, ettei virkamiesten valmistelemaan paperiin tehdä yhtään poliittisesti merkittävää muutosta.


Pääministeri Matti Vanhasta (kesk.) ja valtiovarainministeri Eero Heinäluomaa (sd.) ei näy. Ilmeisesti he kulkevat omia reittejään.

Näytelmän ensimmäinen osa esitettiin jo alkuviikolla maakunnissa. Hallituspuolueiden kansanedustajat kokoontuivat puhumaan mukavia ja kehumaan, miten hyvin kaikki on. Kesäpuheet vähävaraisille suunnattavista "täsmätoimista" oli pidetty jo aikaisemmin, joten asiat oli hoidettu.

Takaisin keskiviikkoon, missä kadun toisella puolella kymmenkunta Helsingin Työttömien edustajaa kannattelee muutamaa banderollia.

Eturivissä SKP:n puheenjohtaja Yrjö Hakanen on ikiaikaisten oppiensa mukaan jalkautunut joukkojen pariin.

Ministereistä kansaneläkkeeseen 300 euron korotuksen aikoinaan luvannut Liisa Hyssälä (kesk.) ja Tuula Haatainen (sd.) poikkeavat kuulemaan HeTyn puheenjohtajalta Anna-Maria Kantolalta, mitä työttömillä on mielessään.

Maanantaina on julkaistu Kansaneläkelaitoksen tutkimus, jonka mukaan 170 000 pitkäaikaistyötöntä elää perusturvan varassa ja köyhyysrajan alittavilla tuloilla. Ja elää jatkossakin, sillä nykyiseen työttömän 23,50 euron perusturvaan valtiovarainministeriö esittää 32 sentin korotusta.

Ei riitä, sanoo Anna-Maria Kantola. Peruspäiväraha on jäänyt jälkeen hintakehityksestä ja oikea taso olisi 35 euroa päivässä.

Ministerit nyökkäilevät myötätuntoisesti myös vaatimuksille työttömien täsmäkoulutuksesta ja ikääntyneiden pitkäaikaistyöttömien päästämisestä eläkkeelle.

- On käsittämätöntä, että Kelan sairauspäivärahalla oleva henkilö siirretään takaisin työttömäksi työnhakijaksi ilman kuntoutusta sen jälkeen, kun päivärahakausi tulee täyteen, Kantola kertoo esimerkin nykyisistä epäkohdista.

- Näitä pitää katsoa, vakuuttaa Liisa Hyssälä.

"Hallitus on
onnistunut"

Anna-Maria Kantola on huomannut, että poliitikot tuppaavat heräämään aina vasta viime tipassa myös köyhien asialle. Nopeasti kasatuissa köyhyyspaketeissa sovitaan sitten näennäisistä parannuksista.

Viikkolehti kysyi Hyssälältä ja Haataiselta, miksi köyhien asialle todellakin herätään aina vasta budjettiriihen kynnyksellä. Miksi asioita ei valmistella pitkäjänteisesti?

- Hallitus yhdessä aina sopii sen, mitä tehdään ja näistä on neuvoteltu ja esityksiä tehty. Me olemme tarjonneet sosiaali- ja terveysministeriöstä laskelmia, millä voidaan kohdentaa toimenpiteitä niihin ihmisiin, jotka kipeimmin sitä tarvitsevat, vastaa Tuula Haatainen.

- Hallitusneuvotteluissa on sovittu osasta toimenpiteitä ja nämä on tehty sen päälle. Totta kai katsotaan budjettikausittain, että mikä on liikkumavara, jatkaa Liisa Hyssälä.

Viikkolehti jankkaa, että valtiovarainministeriön budjettiesityksen mukaan köyhyys lisääntyy ensi vuonna ja se on lisääntynyt 90 000 henkilöllä 2000-luvulla...

- Keskeisintä on työllisyyden hoito ja siinä hallitus on merkittävällä tavalla onnistunut. Ja nyt pitää toimia kohdentaa niin, että pitkäaikaistyöttömyyden kehä pystytään katkaisemaan ja edesauttamaan ihmisiä töihin, Tuula Haatainen keskeyttää.

Köyhyys on kuitenkin lisääntynyt?

- Jää tavoitteita kyllä seuraavillekin vaalikausille. Että ei tule maailma valmiiksi vielä. Mutta eteenpäin mennään, Liisa Hyssälä päättää palaverin.

Saulistako valtakunnantyötön?

KAI HIRVASNORO

(Kansan Uutisten Viikkolehti 11.8. 2006)

Kesäkuun lopussa työvoimatoimistoissa oli 258 700 työtöntä työnhakijaa.

Sori vaan, mutta teidän täytyy vielä vähän odottaa. Valtakunnan huipulla on sitä ennen ratkaistava jotenkin tämä Sauli Niinistön tapaus.

Sauli Niinistö on tylsistynyt Luxemburgissa investointipankkiirin hommiin. Politiikka polttelisi toiminnan miestä, mutta kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki ”Boy” Katainen ei halunnut häntä eduskuntavaaleihin ymmärrettävästä syystä. Jos Niinistö häärisi kotimaan politiikassa, häntä pidettäisiin kokoomuksen todellisena johtajana ja Katainen sekoitettaisiin enää vain kaksoisolentoonsa, Kallen mätitahnatuubin viikarihahmoon.

Niinistön ongelma syntyy siitä, että käytetyn poliitikon pitäisi saada päättää uransa parrasvaloissa vanhempana valtiomiehenä. Siihen vain on nykyisin kovin vähän tilaisuuksia, kun yhä useampiin paikkoihin, jopa Suomen Pankkiin, on alettu valita johtajia asiantuntemuksen eikä jäsenkirjan perusteella. Jäljellä on oikeastaan enää eduskunnan puhemiehistö, jossa paikkoja on kovin vähän, vain kolme kerrallaan.

Sauli Niinistön tuleva loppusijoituspaikka on niin tärkeä asia, että siitä ovat viime viikkoina kantaneet huolta maan tärkeimmätkin tiedotusvälineet. Niinistön ura jää ilman huipennusta, surkutteli jopa Helsingin Sanomat viikko sitten.

Mutta olisiko eduskunnan varapuhemiehen paikka mikään huipennus Sauli Niinistölle? Viitsisikö hän todella istua puhemiehen korokkeella pahimmillaan monta tuntia päivässä ja olla ilman kommentoinnin mahdollisuutta kuuntelevinaan puheita, joita valtiovarainministeriaikoinaan pilkkasi usein herkullisin sanakääntein?

Onko ylipäänsä aikuisen miehen hommaa katsoa päältä hälisevää laumaa, joka onnittelee Hjallis Harkimon kulloistakin tyttöystävää?

Jos Sauli Niinistö malttaa hetkeksi pysähtyä pohtimaan asiaa, niin hän huokaisee vielä helpotuksesta, että välttyi moiselta uran huipennukselta.

Kokoomuksen puheenjohtajana ja valtiovarainministerinä Sauli Niinistön viesti työttömille oli, että aktivoitukaa. Nyt hän voisi itse näyttää mallia. Ryhtyisi ensin valtakunnantyöttömäksi ja ilmoittautuisi Salon työvoimatoimistoon työnhakijaksi. Menisi sitten ammattikurssille. Varsinais-Suomessa on kuulemma pilvin pimein vapaita metallimiehen paikkoja, joita ei saada työvoimapulan takia täytettyä.

Kouluttaudu, Sauli Niinistö, hitsariksi ja näytä mallia niille 258 700:lle, jotka eivät vieläkään ole ymmärtäneet aktivoitua.

Köyhillä on nyt ystäviä, onko enää budjettiriihessä?

(Kansan Uutisten Viikkolehti 18.8. 2006)

Vaalikauden loppusuoran avautuminen on pistänyt vipinää hallituspuolueiden kansanedustajiin. Ensi viikon budjettiriihessä nähdään, miten äkkiä syntynyt halu toteuttaa täsmätoimia vähävaraisten hyväksi käytännössä onnistuu.

KAI HIRVASNORO

Hallitus päättää ensi viikolla (viikolla 34) lopullisesti omasta esityksestään ensi vuoden budjetiksi. Takavuosina budjettiriihi oli poliittisen vuodenkierron huippukohta. Silloin ei taisteltu vain yksittäisten eri hankkeiden määrärahoista, vaan linjattiin yhteiskunnallista kehitystä vuosiksi eteenpäin. Tehtiin politiikkaa.

Viime vuosina budjettiriihestä sen sijaan on tullut eräänlainen kilpajuoksu. Jokainen valtiovarainministeri yrittää lyödä edeltäjänsä nopeusennätyksen siinä, miten vähällä keskustelulla ja olemattomalla poliittisella prosessilla seuraavan vuoden talousarviosta sovitaan. Viime vuonna Antti Kalliomäki (sd.) veti homman muutamassa tunnissa ja teki näin muodollisen päätöksenteon uuden ennätyksen, jota hänen seuraajansa Eero Heinäluoman (sd.) on vaikea enää alittaa, vaikka asiat on tälläkin kertaa jo sovittu muutamia tienpätkiä lukuunottamatta.

Vaaleilla valittavat poliitikot luovuttivat budjettivaltansa valtiovarainministeriön virkamiehille viime vuosikymmenellä, kun tarjolla oli vain ikäviä päätöksiä. Kehysbudjetoinnilla pidetään ministerit ja hallituspuolueiden eduskuntaryhmät kurissa, mutta estetään myös uudet avaukset ja painopisteiden valinnat silloinkin, kun siihen olisi polttava tarve ja kun tulee eteen jotain, jota ei hallitusohjelmaa sorvattaessa osattu ajatella.

Raha liikkuu vain ministeriöiden sisällä, mutta ei niiden välillä. Järjestelmä on niin kankea ja todellisuudelle vieras, että siitä on ollut huolissaan myös uusi budjettipäällikkö Hannu Mäkinen. Hän toivoi viime kuussa enemmän riitoja budjetin käsittelyyn.

Kesäpuheissa
muistettiin köyhät

Mutta nyt tehdään vaalikauden viimeistä budjettia ja paineet eduskunnassa ovat sen mukaiset. Jos mitään erityistä ei pystykään tekemään, niin aina voi yrittää antaa toisenlaisen vaikutelman.

Kesäpuheissa köyhillä on nyt ystäviä. Molemmissa päähallituspuolueissa on yli kolmen vuoden toimettomuuden jälkeen vaadittu budjettiin ”jotain” vähävaraisten tueksi. Valtiovarainministeriön budjettiesityksen mukaan Suomessa on ensi vuonna melkein 400 000 pitkittyneesti pienituloista ja heidän määränsä on lisääntynyt 2000-luvulla 90 000:lla.

Hallituksen kolmen ensimmäisen vuoden panostukset köyhille on äkkiä lueteltu ja ne voi luntata SDP:n kotisivulta (www.sdp.fi):

Toimeentulotuen asumiskulujen seitsemän prosentin omavastuu on poistettu.

Totta. Mutta sitä ei olisi tarvinnut poistaa ellei SDP yhdessä kokoomuksen ja vihreiden kanssa olisi sitä väen väkisin Lipposen hallituksessa säätänyt. Tämä tehtiin tietoisina asiantuntijoiden varoituksista, joiden mukaan lain ainoa vaikutus on köyhyyden lisääntyminen.

Pitkäaikaistyöttömiä on aktivoitu.

Mutta tavalla, joka ainakin työttömien oman järjestön mukaan pudottaa osan heistä jo ulos työmarkkinatueltakin.

5 000 iäkästä pitkäaikaistyötöntä on päässyt eläkkeelle.

Yli 55-vuotiaita työttömiä onkin sitten jäljellä enää 65 800. Tällä vauhdilla heidän ongelmansa on hoidettu noin 40 vuoden kuluttua.

Voihan olla, että SDP on unohtanut vielä jonkin köyhiin kohdistuneen täsmätoimen. Onhan se veropolitiikan saavutusten luettelostaankin unohtanut kokonaan kaikkein rikkaimpien varallisuusveron poistamisen.

Vähävaraiset unohdettu
vahvistavat kepulaiset

Pienituloisten lapsiperheiden, eläkeläisten ja työttömien toimeentulon asialla on nyt budjettiriihen alla enemmän hallituspuolueiden kansanedustajia kuin kertaakaan tällä vaalikaudella. Sen, että nämä asiat on tähän asti lyöty laimin, vahvisti äsken esimerkiksi eduskunnan varapuhemies Sirkka-Liisa Anttila (kesk.):

– Vanhasen hallituksen talouspoliittiset saavutukset on jaettava oikeudenmukaisesti, jotta heikompiosaisetkin pääsevät niistä osallisiksi, hän sanoi puhuessaan Jokioisilla.

Eli tähän asti heikompiosaiset eivät ole hyvästä talouskehityksestä päässeet osallisiksi.

Peruspalveluministeri Liisa Hyssälä (kesk.) sanoi Tarvasjoella, että tulokehitys on ollut epätasaista vähiten ansaitsevien osalta ja että heidän tilanteensa on vaikeutunut. Hyvinvointierot ovat kasvaneet ja perusturvan varassa eläminen johtaa yhä useammin köyhyysloukkuun.

Sama Liisa Hyssälä lupasi viime vaalien alla kansaneläkkeen nostamisen 400 eurosta noin 700 euroon. Tuosta 300 euron korotustavoitteesta hän on tähän mennessä saanut aikaan 12 euroa, joten kiirettä pitää viimeisessä budjettiriihessä.

Keskustan ryhmä valtiovarainvaliokunnassa vaati viikko sitten lisää rahaa yksinhuoltaja- ja monilapsisille perheille.

Ja köyhien asialla oli itse asiassa koko Keskusta Oulun puoluekokouksessaan vaatimalla ruoan arvonlisäveron alentamista. Keskustan varapuheenjohtaja Antti Rantakangas muistutti äsken, että tämän lisäksi pitäisi alentaa myös perintö-, lahja- ja tuloverotusta.

SDP:kin muisti
juurensa

Valtiovarainministeri Eero Heinäluomalla ei ole pitelemistä yksin keskustalaisissa, joilla on suurin hätä, koska viime vaalien historiallisen hyvän tuloksen takia heistä moni putoaa ensi vuonna puolueen kannatuksen palatessa normaalitasolleen. Myös sosialidemokraatit ovat viime aikoina olleet köyhän asialla, vaikka monille varmasti suurena yllätyksenä SDP:n puoluehallitus kaksi viikkoa sitten totesi olevansa ”tyytyväinen valtiovarainministeri Eero Heinäluoman budjettiesitykseen.”

Täsmätoimia köyhille demareista ovat vaatineet mm. kansanedustaja Jukka Gustafsson sekä sosiaali- ja terveysministeri Tuula Haatainen. Täsmätoimista on ollut puhetta, mutta konkreettista näissä maalailuissa ei ole ollut edes puolta piirua ihmisen suuntaan.

Ei olisi kovin suuri yllätys, jos ”täsmätoimet” siirretään täsmentymään budjettiriihestä ensi joulukuuhun, jolloin hallituspuolueiden eduskuntaryhmät saavat jakaa parisataa miljoonaa euroa haluamiinsa kohteisiin. Se on vaalikauden viimeinen hetki konkreettisiin tekoihin.

Chilen kaappauksen anatomia

Rockefeller, Pepsi-Cola, Anaconda
ja puhelinfirma ITT häärivät kulisseissa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 11.8. 2001)

Vasta julkistetut dokumentit kertovat suuryhtiöiden ja Yhdysvaltain hallituksen tiiviistä kanssakäymisestä Chilen vuoden 1970 presidentinvaalien aikana. Yhtiöiltä riitti rahaa "oikean" vaalituloksen ostamiseen ja tämän hankkeen epäonnistuttua Salvador Allenden valinnan estämiseen ja lopulta hänen kaatamiseensa.

KAI HIRVASNORO

Kun amerikkalaisen suuryhtiön omaisuus kansallistetaan jossain päin maailmaa, on apu aina yhtä lähellä kuin lähin Yhdysvaltain presidentti. Näin todettiin Viikkolehdessä 7.7. jutussa, jossa esiteltiin Stephen Kinzerin kirjaa Yhdysvaltain toteuttamista demokraattisten hallitusten kaatamisista 1900-luvulla (Overthrow: America´s Century of Regime Change From Hawaii to Iraq).

Aina ei kuitenkaan tarvitse vaivata itse päämiestä. Oikein pätevä neuvonantajakin riittää.

The National Security Archive on George Washingtonin yliopistossa toimiva riippumaton tutkimuslaitos, joka julkaisee Yhdysvaltain tiedonvapauslain nojalla julkisiksi tulevia virallisia asiakirjoja varsinkin turvallisuuspolitiikkaan liittyen. Toukokuun lopulla arkisto julkisti massiivisen kokoelman muistioita Yhdysvaltain entisen turvallisuusneuvonantajan ja ulkoministerin Henry Kissingerin käymistä keskusteluista maailman vaikuttajien kanssa.Yksi niistä valottaa hyvin käytännöllisesti sitä, miten Stephen Kinzerin mainitsemalla tavalla suuryhtiöt ja poliitikot asioita junailevat. Kyse on tietysti Chilestä 1970-luvun alussa.

Kansanrintaman ehdokas Salvador Allende voitti niukalla enemmistöllä Chilen presidentinvaalit syyskuussa 1970. Koska kukaan ehdokkaista ei saanut yli 50 prosenttia äänistä, valinnan suoritti parlamentti kahden eniten ääniä saaneen kesken. Parlamentti valitsi Allenden lokakuussa.

Anaconda
nostaa päätään

Salvador Allende ryhtyi toteuttamaan "chileläistä tietä sosialismiin." Välineinä olivat mm. maa-, koulutus- ja terveydenhuoltoreformit sekä hintojen jäädyttäminen ja palkkojen korottaminen. Mutta kuparikaivosten ja pankkien kansallistamisella hän astui suoraan amerikkalaisten liikemiesten varpaille.

Kupari oli silloin niin kuin nytkin Chilen tärkein vientituote ja kupariyhtiöistä tärkeimmät olivat amerikkalaiset Kennecott ja Anaconda. Jo edellinen hallitus oli osittain kansallistanut yhtiöt niin, että 51 prosenttia niiden osakkeista oli Chilen valtion hallussa. Heinäkuussa 1971 parlamentti päätti loppuosuudenkin kansallistamisesta. Allende piti yhtiöiden kulissien takaisesta vehkeilystä kuultuaan riittävänä korvauksena amerikkalaisten yhtiöiden Chilestä vuosikausia keräämiä voittoja.

Muutama viikko kansallistamispäätöksestä, 10. elokuuta 1971 Chase Manhattan Bankin hallituksen puheenjohtaja David Rockefeller lähestyi presidentti Richard Nixonin turvallisuusneuvonantajaa Henry Kissingeriä kirjeitse. Pankin varapääjohtaja John Place oli vähän aiemmin siirtynyt kupariyhtiö Anacondan palvelukseen ja halusi nyt päästä keskustelemaan ulkopolitiikan vaikutusvaltaisen takapirun kanssa yhtiönsä huolista.

"John arvostaisi erittäin paljon mahdollisuutta keskustella kanssasi asiasta, jotta sinulla olisi täysi käsitys Anacondan tilanteesta ja neuvottelujen taustoista", Rockefeller kirjoitti kesälomaltaan.

Henry Kissingerillä oli aikaa tavata Anacondan johtajat jo viikon kuluttua Rockefellerin kirjeestä. 2. syyskuuta Kissinger vastasi David Rockefellerille kuulleensa yhtiön edustajia 17. elokuuta. "Teemme mitä voimme auttaaksemme Anacondaa saamaan oikeudenmukaisen korvauksen omaisuudestaan, mutta kuten herra Place ymmärtää, tämä on vaikea kysymys ja koskee laajemmin Yhdysvaltain hallituksen etuja."

Kaappaus, joka
oli täysi munaus

Luonnollisesti Chilessä toimineet suuryhtiöt olivat olleet liikkeellä jo vuotta aiemmin. Salvador Allende oli toki saanut presidentinvaaleissa eniten ääniä, mutta koska chileläiset olivat äänestäneet "väärin", oli vielä aikaa estää hänen valintansa parlamentissa ja ainakin virkaanastujaisensa.

Jo 15. syyskuuta 1970 Henry Kissinger tapasi limonadiyhtiö Pepsi-Colan edustajat, jotka olivat huolissaan bisnestensä jatkuvuudesta Chilessä. Vastauksena tähän huoleen Pepsille 1940-luvun alussa lakimiehenä töitä tehnyt presidentti Richard Nixon antoi vielä samana päivänä CIA:n johtajalle Richard Helmsille määräyksen estää Allenden nimitys.

David Rockefeller oli kerännyt 500 000 dollaria Latinalaisessa Amerikassa toimivilta yhtiöiltä tarkoituksena ostaa riittävä määrä chileläisiä kansanedustajia estämään Salvador Allenden valinta.

Ensimmäinen sotilaskaappaus laitettiin liikkeelle syyskuussa 1970 ennen kuin Salvador Allende edes ehti presidentiksi. CIA:n valmistelemassa, mutta Yhdysvaltain hallituksen ilmeisesti viime hetkellä hylkäämässä kaappaushankkeessa Chilen armeijan kenraali Roberto Viaux yritti siepata kaappaushankkeita lujasti vastustaneen armeijan ylipäällikön Rene Schneiderin, mutta väijytys epäonnistui ja Schneider kuoli tulituksessa saamiinsa vammoihin.Viauxin hanke käänsi siinä vaiheessa yleisen mielipiteen lisäksi myös armeijan Allenden tueksi.

"Huoranpenikka"
epäonnistui

Richard Nixon ja Henry Kissinger olivat raivoissaan, kun yritykset estää Salvador Allenden valinta epäonnistuivat. Erityisesti tästä syytettiin Chilessä pitkään suurlähettiläänä toiminutta Edward Korrya, jolle oli kanavoitu 10 miljoonaa dollaria salahankkeisiin. Mutta "...se huoranpenikka epäonnistui", kuten Nixon pauhasi puhelimessa 23.3. 1972.

Kesällä 1971 Anacondan hallituksen varapuheenjohtaja William Quigley pyysi Kissingeriä lähettämään Chileen viestinviejän uhkaamaan kansainvälisten luottojen katkaisemisella, mikäli maa ei maksa kupariyhtiön haluamia korvauksia kansallistamisesta. Jos sopimus syntyisi, Anaconda olisi valmis normaaleihin suhteisiin Chilen kanssa.

Kissinger piti normaaleja taloussuhteita Chileen huonona ideana. Sillä tavalla vain nopeutettaisiin maan luisumista täyteen kommunismiin, hän järkeili keskustelumuistion mukaan.

John Place suositteli "kovaa linjaa" Salvador Allenden suhteen. Henry Kissinger kertoi hallinnossa pohditun, onko oikeampi linja pitää painetta Allenden yllä niin kauan kuin hän ei ole vielä sementoinut asemaansa maan johdossa. Vai olisiko parempi edetä hitaammin ja välttää vastakkainasettelua? Itse Kissinger sanoi kannattavansa "kovaa linjaa."

Anaconda-yhtiön edustajat tarkensivat vielä tarkoittavansa "kovalla linjalla" nimenomaan talouspakotteita.

John F. Kennedy
osti yhdet vaalit...

National Security Archive julkaisi jo helmikuussa 2004 kokoelman Chilen vuoden 1973 vallankaappaukseen liittyviä dokumentteja. Niistä selviää, että Henry Kissingerille "kova linja" tarkoitti aivan jotain muuta kuin näpertelyä taloudella. Jo kaksi päivää Salvador Allenden valinnan jälkeen Kissinger piti Nixonille tunnin mittaisen läksytyksen siitä, miten marxilainen hallitus Chilessä vaikuttaa kaikkialla maailmassa, varsinkin Italiassa, ja uhkaa kääntää koko maailman voimatasapainon.

Pitkäaikainen Yhdysvaltain Chilen suurlähettiläs Edward Korry avautui marraskuussa 1998 brittiläiselle The Observer -lehdelle ja kertoi omat tietonsa amerikkalaisen bisneksen sekaantumisesta Chilen sisäpolitiikkaan.

Virassaan jo John F. Kennedyn aikana aloittanut Korry sanoi Kennedyn ostaneen vuoden 1963 presidentinvaalit, joissa Salvador Allende oli matkalla kohti voittoa. Amerikkalaiset yhtiöt pumppasivat Allenden kilpailijan Eduardo Frein kampanjaan miljoonia dollareita ja saivat vaalien jälkeen vastalahjaksi edullisia sopimuksia.

...mutta ITT ei
pystynyt samaan

Mutta vuonna 1970 Richard Nixonin vaalikampanjan rahoittaneet yhtiöt olivat hädissään ja ne painostivat presidenttiään tekemään asialle jotain. Varsinkin Chilen puhelinyhtiön omistanut ITT Corporation oli Yhdysvalloissa republikaanien suurtukija ja se vaati toimintaa. ITT:n hallituksen jäsen, entinen CIA:n johtaja John McCone lupasi Henry Kissingerille miljoona dollaria toimista, joilla Allenden valinta estetään.

Oman kertomansa mukaan Edward Korry yritti Allenden valinnan jälkeen ajaa Yhdysvaltoja sopeutumaan uuteen hallintoon. Amerikkalaiset yhtiöt eivät nähneet asiaa tällä tavalla. Korryn mukaan ITT yritti 500 000 dollarilla ostaa Allenden hallituksen jäsenen, joka kuului kansallistettujen yhtiöiden korvauksia käsitelleeseen komiteaan. Kun Salvador Allende kuuli vuonna 1971 amerikkalaisten yhtiöiden vehkeilystä, hän kielsi lopullisesti niiltä kompensaatiot ja sinetöi samalla kohtalonsa.

Ulkoministeriö kutsui Edward Korryn pois Chilestä lokakuussa 1971. Korry väitti vaatineensa ITT:n johtoa rikossyytteeseen asiakirjojen väärentämisestä ja kongressille valehtelusta. Hän sanoi, ettei kukaan saa vakuutusrahojakaan, jos polttaa oman talonsa, ja ITT ja muut yhtiöt olivat toimineet juuri näin.

Mikä tahansa hallitus
on parempi kuin Allende

Mutta isommat voimat olivat liikkeellä ja "kova linja" voitti Yhdysvalloissa. 11. syyskuuta 1973 CIA:n tukema armeija otti Chilessä vallan. Salvador Allende murhattiin, ja pian alkoivat myös hänen kannattajiensa murhat. Jo 1. lokakuuta 1973 Kissingerin kabinetissa keskusteltiin siitä epämukavasta tilanteesta, että aikakauslehti Newsweek oli kertonut 2 700 ihmisen kuolleen kaappauksen ensimmäisten viikkojen aikana. Chilen uusi hallitus myönsi vain 284 kuolonuhria.

Henry Kissinger neuvoi alaisiaan olemaan kiistämättä asioita, jotka saattavat myöhemmin osoittautua todeksi. Sotilasjuntan toimintaa ei liioin saanut puolustella julkisuudessa."Mutta meidän pitäisi ymmärtää, että toimivatpa he sitten miten epämiellyttävästi tahansa, siellä on nyt parempi hallitus kuin Allenden", Kissinger opasti.

Seuraavien kuukausien aikana Henry Kissinger puolusti sisäpiirilleen moneen otteeseen Augusto Pinochetin juntan otteita. Uutiset väkivallasta saivat osan kongressia vaatimaan Chilen sotilasavun katkaisemista, mutta Kissingerin mielestä kyseessä oli vain aivan tavallinen Latinalaisen Amerikan meininki.

Myös ulkoministeriössä esiintyi kritiikkiä siinä määrin, että Kissinger syytti alaisiaan munimisesta demokraattisenaattori Edward Kennedyn koriin.

Syyskuussa 1975 Pinochetin ulkoministeri Patricio Carvajal vieraili Yhdysvalloissa. Henry Kissinger letkautti hänelle tapaamista varten valmistellun ulkoministeriön muistion sisältävän pelkkiä ihmisoikeuksia.

"Ulkoministeriö on täynnä miehiä, joilla on papin kutsumus. Mutta koska kaikille ei riitä kirkkoja, he tulevat tänne", Henry Kissinger selitti juntan ministerille keskustelupöytäkirjan mukaan.

Tarkkaan suunniteltu sota

(Kansan Uutisten Viikkolehti 4.8. 2006)

Israel esitteli ulkomaalaisille diplomaateille suunnitelman kolme viikkoa kestävästä hyökkäyksestä Hizbollahin asemiin yli vuosi sitten. Hizbollahin johtaja Hassan Nasrallah sanoi viime talvena, että hänen järjestönsä aikoo jatkaa israelilaisten sotilaiden sieppauksia. Kaikille tämä sota ei tullutkaan yllätyksenä.

KAI HIRVASNORO

Libanonilaiset siviilit ja koko maailma yllätettiin täydellisesti, kun Israel käynnisti täysimittaisen ilmahyökkäyksen Libanoniin 12. heinäkuuta. Sodan pääarkkitehdit Hizbollah ja Israel sen sijaan olivat valmistautuneet yhteenottoon jo pitkään.

Israel valmistautui tähän sotaan yli vuoden. Suunnitelmat olivat valmiina ja siksi se pystyi reagoimaan välittömästi kahden sotilaan sieppaukseen.

Valtiotieteen professori Gerald Steinberg israelilaisesta Bar-Ilan-yliopistosta sanoi kaksi viikkoa sitten San Francisco Chronicle -lehdessä, että tätä sotaa on valmisteltu enemmän kuin mitään toista sitten vuoden 1948 operaation, jota toiset kutsuvat Israelin itsenäisyyssodaksi, toiset terrorismiksi.

Steinbergin mukaan jo vuonna 2004 päädyttiin siihen, että hyökkäys tulee kestämään kolme viikkoa. Sen mittaista operaatiota harjoiteltiin simulaatioina siitä lähtien.

Lehden mukaan korkea-arvoinen israelilainen upseeri alkoi jo yli vuosi sitten esitellä kolme viikkoa kestävän sotaretken kulkua PowerPoint-kaavioilla myös eri maiden diplomaateille, avainjournalisteille sekä tutkijoille. Kaikki on edennyt luvatussa järjestyksessä, mutta Hizbollahin vastarinta yllätti Israelin sodanjohdon ja hyökkäys venyy suunnitellusta.

”Tässä on kyse
itsepuolustuksesta”

Viikkolehti kysyi hyökkäystä tukevalta professori Gerald Steinbergilta, miksi israelilaisesta näkökulmasta sota syttyi.

Steinberg vastasi Israelin viranomaisten ymmärtäneen vuoteen 2002 mennessä, ettei Hizbollahin aiheuttama uhka ole kadonnut minnekään eikä kansainvälinen yhteisö aio täyttää lupauksiaan Hizbollahin aseistariisumiseksi.

– Niin kuin mikä tahansa ajan tasalla oleva hallitus, Israel valmistautui siihen, että Hizbollah tulee Syyrian ja Iranin puolesta käyttämään tuhansia rakettejaan ja hyökkäämään Israeliin.

Steinberg muistutti, että vuoden 2000 vetäytymisestä huolimatta Hizbollah on tehnyt kevyitä hyökkäyksiä Israeliin, tappanut joitakin israelilaisia ja yrittänyt kidnapata heitä.

Gerald Steinbergin näkökulmasta käynnissä on siis oikeutettu vastahyökkäys, jonka tarkoituksena on tuhota Hizbollahilta terrorin välineet.

– Tietenkään missään suunnitelmassa ei ole täydellisiä yksityiskohtia eikä niillä voida välttyä sellaisilta traagisilta erehdyksiltä kuin Qanassa, missä rakennuksessa, josta ammuttiin raketteja, oli myös siviilejä.

Suomalaisia poliitikkoja Gerald Steinberg syytti moraalittomista lausunnoista koskien Israelia, joka harjoittaa vain itsepuolustusta.

Hizbollah lupasi jo
talvella sieppauksia

Myöskään Hizbollah ei noin vain päähänpistosta siepannut israelilaisia sotilaita juuri, kun Libanoniin odotettiin hyvää turistikautta.

Joukko eläkkeellä olevia amerikkalaisia diplomaatteja oli talvella Lähi-idässä valvomassa palestiinalaisten vaaleja. Matkalla he keskustelivat alueen eri maiden edustajien kanssa ja tapasivat Libanonissa myös Hizbollahin johtajan Hassan Nasrallahin. Keskustelussa, joka myös nauhoitettiin, Nasrallah ilmoitti suorin sanoin Hizbollahin aikovan siepata israelilaisia sotilaita vaihtaakseen heidät Israelin vankiloissa oleviin libanonilaisiin. Hän painotti moneen kertaan, että tämä on ainoa mahdollinen vaihtoehto.

Näinhän oli tehty ennenkin. Viimeksi Israel ja Hizbollah vaihtoivat vankeja vuonna 2004.

Yksi keskusteluun osallistunut ex-diplomaatti oli presidentti Ronald Reaganin hallinnon terrorismin vastaisen toimiston apulaispäällikkö Edward Peck, joka kertoi tapaamisesta Democracy Now! -radio-ohjelmassa viime perjantaina.

Peck oli sitä mieltä, ettei Israelin hyökkäyksen rajuus selity kahden sotilaan vangitsemisella.

– Uskon, että Israel odotti tekosyytä ja siinä se oli.

New Yorker -lehden toimittaja Jeffrey Goldberg ennakoi laajaa yhteenottoa jo lokakuussa 2002 tehtyään pitkän vierailun Libanoniin ja tavattuaan useita Hizbollahin edustajia. Hänenkin näkemyksensä mukaan molemmat osapuolet olivat lähtökuopissa.

Yhdysvaltain hallituslähteisiin nojautuen Goldberg piti vain ajan kysymyksenä, milloin on Hizbollahin vuoro joutua terrorismin vastaisen sodan maalitauluksi. Silloin vielä tuoreessa Bushin hallinnossa Hizbollah luettiin kansainvälisen terrorismin parhaaseen A-ryhmään.

Mutta myös Jeffrey Goldbergin tapaamat Hizbollah-lähteet uhkuivat pyhää sotaa, jonka lopullisena tavoitteena on karkottaa juutalaiset miehitetystä Palestiinasta.

Nasrallah iloitsi
poikansa kuolemasta

Hizbollahin johtajaa Hassan Nasrallahia jopa vastustajat kehuvat älykkääksi ja käytännölliseksi mieheksi, joka toimii eikä pidä arvoituksellisia puheita kuten Osama bin Laden. Kävi tässä sodassa lopulta miten tahansa, Nasrallahin maine tulee elämään vuosisatoja, sillä hän on ainoa arabijohtaja, joka on ajanut Israelin pois arabien mailta tekemättä rauhansopimusta perivihollisen kanssa.

Omiensa keskuudessa Nasrallahin maine kasvoi myyttisiin mittasuhteisiin jo syyskuussa 1997. Silloin Israelin armeijan iskussa kuoli Hassan Nasrallahin 18-vuotias poika Hadi Nasrallah.

Hassan Nasrallah piti saman päivän iltana televisioidun puheen, joka aluksi käsitteli aivan muita asioita. Sen jälkeen hän luetteli edellisenä yönä surmansa saaneiden marttyyrien nimet ja kiitti jumalaa siitä, että hänenkin perheestään oli nyt valittu marttyyri. Hassan Nasrallah sanoi tähän asti tunteneensa häpeää niiden perheiden edessä, jotka olivat menettäneet poikiaan maansa puolesta. Nyt Hadin kuolema oli voitto Hizbollahille, ei Israelille, Hassan Nasrallah painotti.

”Pysyvä rauha
oli käsillä”

Oliko siis mitään mahdollisuutta välttää tätä sotaa?

Oli, väitti maanantain Der Spiegelissä israelilainen kenraali Giora Eiland, joka on toiminut sekä nykyisen pääministerin Ehud Olmertin että Ariel Sharonin turvallisuusneuvonantajana.

Giora Eilandin mukaan viime vuonna oli ainutlaatuinen tilaisuus muuttaa Libanonin tilanne perinpohjaisesti Syyrian vetäydyttyä maasta.

Libanonissa vallitsi edes hauras kansallinen yhteisymmärrys ja omista syistään Yhdysvallat ja Ranska, mutta myös useat arabimaat olivat valmiita tukemaan Libanonin hallitusta YK:n päätöslauselman 1559 toteuttamisessa, jolla Hizbollah olisi riisuttu aseista. Vastineeksi Eilandin valmistelemassa suunnitelmassa Israel olisi vapauttanut libanonilaisia vankeja, lopettanut maan ilmatilan loukkaukset ja vetänyt joukkojaan Libanonin rajalta.

Poliitikkojen automaattinen reaktio näyttää kuitenkin olevan sellainen, että mitä ei ole pakko tehdä tänään, voidaan siirtää huomiseen, Giora Eiland pahoitteli.

Kimmo Sasi tienaa Israelin hyökkäyksellä

(Kansan Uutisten Viikkolehti 28.7. 2006)

Raytheon-osakkeet
lähellä huippukurssia

Yhdysvallat voisi määrätä Israelin lopettamaan Libanonin tuhoamisen tällä sekunnilla, sillä Israel on täysin Yhdysvaltain sotilasavun ja asetoimitusten varassa.

KAI HIRVASNORO

Amerikkalaisen ohjuksia valmistavan Raytheon-yhtiön tunnetuin suomalainen osakkeenomistaja on varmasti entinen ministeri, nykyinen kansanedustaja Kimmo Sasi (kok.). Ministeriaikanaan hän ilmoitti omistavansa 36 Raytheonin osaketta. Kun ministeriltä kysyttiin, onko oikein sijoittaa yhtiöön, joka tekee rahaa sodalla, hän vastasi näin:

”Ne ovat erittäin eettisiä tuotteita, mitä Raytheon valmistaa. Se tekee järjestelmiä, joilla pyritään pitämään huolta siitä, että ohjukset osuvat täsmällisesti.” (Ilta-Sanomat 10.10. 2001).

Kimmo Sasin arvostamilla Raytheonin täsmäohjuksilla on taas käyttöä. Sen valmistamilla Sparrow ja Sidewinder ohjuksilla on nyt moukaroitu Libanonia yli kahden viikon ajan. Täsmällisiä ohjukset ovat olleet vain, jos niiden on tarkoitettukin aiheuttavan maksimaalista tuhoa siviilikohteille.

Raytheonin kurssi New Yorkin pörssissä on kuluvan vuoden aikana kehittynyt Sasin kannalta mukavasti. Vuosi alkoi 40 dollarissa, mutta toissapäivänä osakkeen hinta oli noussut 46:een. Jos Kimmo Sasi omistaa edelleen 36 Raytheonia, on hänen omistuksensa arvo noussut vajaassa kahdeksassa kuukaudessa 216 dollarilla (170 euroa) 1 656 dollariin (1 308 euroa).

Alkukesällä osakkeen kurssi oli vieläkin korkeammalla, mutta kesäkuussa se ikävästi notkahti. Uusi sota käänsi Raytheonin jyrkkään nousuun.

Vain itsepuolustus
sallittua USA:n laissa

Raytheonin ohjusten lisäksi Israel sotii parhaillaan Libanonissa muutenkin puhtaasti amerikkalaisilla aseilla. Israelin armeijalla on myös joitakin ranskalaisvalmisteisia hävittäjiä, mutta käytännössä sitä aseistavat Raytheonin lisäksi amerikkalaiset asejätit Lockheed Martin (hävittäjiä ja kuljetuskoneita), Boeing (hävittäjiä ja helikoptereita), Northrop Grumman (hävittäjiä) jne.

New Yorkissa sijaitseva World Policy Institute julkaisi viime viikon torstaina selvityksen siitä, kenen aseilla Israel hyökkää ja mikä on Yhdysvaltain sotilasapu Israelille kokonaisuudessaan.

Kyse on kaikkiaan miljardien dollarien sotilasyhteistyöstä.

Koska lähes kaikki Israelin aseet ovat kotoisin Yhdysvalloista, se voisi määrätä lopettamaan hyökkäyksen vaikka heti. Yhdysvaltain laki aseiden viennistä nimittäin rajoittaa niiden käytön vain itsepuolustukseen ja sisäisen turvallisuuden vahvistamiseen. Miten kumpaakaan on libanonilaisten voimalaitosten, lentokenttien, teiden, matkapuhelinten tukiasemien, jopa meijereiden ja siviiliasutusten murskaaminen tai ambulanssien tuhoaminen?

Israel on perinteisesti ollut Yhdysvaltain tärkein sotilastuen kohde, mutta suhde on vain tiivistynyt sen jälkeen, kun nykyinen Bushin hallinto nousi valtaan vuonna 2001. Viidessä vuodessa Yhdysvallat on toimittanut Israelille suoraa sotilasapua yli 10 miljardilla dollarilla ja aseita yli kuudella miljardilla.

”Rauhanpolttoainetta”
Israelin hävittäjille

Raportin toinen kirjoittaja, erikoistutkija Frida Berrigan New Yorkin New School -yliopistosta on kertonut Yhdysvaltain ja Israelin sotilassuhteiden olevan monimutkaiset. Yhdysvallat vastaa viidenneksestä Israelin sotilasmenoista, mutta 70 prosenttia tuosta sotilasavusta palaa takaisin Yhdysvaltoihin aseostoina maailman suurimmilta valmistajilta. Amerikkalaiset veronmaksajat siis antavat Israelille rahaa 500 dollaria jokaista Israelin kansalaista kohden ja Israel palauttaa suurimman osan niistä Raytheonin kaltaisille bisnesjäteille.

Hyökkäys Libanoniin alkoi 12. heinäkuuta. Kaksi päivää myöhemmin Yhdysvallat päätti myydä Israelille hävittäjien polttoainetta 210 miljoonalla dollarilla. Ulkomaisesta sotilasavusta vastaava virasto DSCA totesi lehdistötiedotteessaan 14.7. 2006, että kyseisellä polttoainekaupalla pidetään yllä rauhaa ja turvallisuutta Lähi-idässä.

Myös Yhdysvaltain kuuliaisin liittolainen, Britannia, on lisännyt voimakkaasti asevientiä Israeliin. Maanantaina julkaistun tilaston mukaan Britannia vei viime vuonna Israeliin aseita 22,5 miljoonalla punnalla eli 32 miljoonalla eurolla. Määrä lähes kaksinkertaistui edellisestä vuodesta.

Britannia myy Israeliin mm. komponentteja taisteluhelikoptereihin, tutkalaitteita ja ohjuksia.

Oppositiossa olevat liberaalidemokraatit vaativat aseviennin keskeyttämistä Israeliin .

Miksi tämä sota ja miksi juuri nyt?

(Kansan Uutisten Viikkolehti 21.7. 2006)

Kansainvälisessä lehdistössä ja yhä antoisimmiksi muuttuneilla nettisivuilla on pohdittu Lähi-idän uusimman sodan vaikuttimia ja taustoja. Miksi Libanonissa toimiva Hizbollah-järjestö provosoi viime viikolla Israelin hyökkäämään? Ja miksi Israelin vastaus on niin silmitön ja brutaali?

Vuonna 1923 syntynyt, vuoden 1948 arabialais-israelilaisen sodan veteraani, entinen Knessetin jäsen ja sittemmin vasemmistolaiseksi rauhanaktivistiksi muuttunut Uri Avnery kirjoittaa verkkosivuillaan, että Israelin todellinen tavoite on asettaa Libanoniin nukkehallitus. Samaa yritti pääministeri Ariel Sharon jo vuonna 1982. Hanke epäonnistui, mutta oppi on ollut elossa koko ajan.

Toinen tavoite on tuhota Hizbollahin aseet ja asemat. Tavoitteen saavuttamiseksi sotilaat ovat shakkipelin tapaan valmiita uhraamaan Hizbollahin rakettien kantomatkan sisällä Israelissa eläviä omia nappuloitaan.

Kolmas tavoite Uri Avneryn mukaan on kääntää libanonilaiset Hizbollahia vastaan pommittamalla siviilikohteita. Hän uskoo, että tavoite kääntyy päälaelleen. Ihmiset enemmänkin yhdistyvät Hizbollahin taakse hyökkääjää vastaan.

Yhdysvalloissa
hurrataan

Monien arvioiden mukaan Israelilla on koville otteilleen Yhdysvaltain tuki takanaan. Brittilehti Guardian kertoikin keskiviikkona 19.7. useisiin lähteisiin nojautuen, että Yhdysvallat on antanut Israelille vielä viikon aikaa aiheuttaa maksimaalista vahinkoa Hizbollahille.

Yhdysvaltain kovan linjan oikeistolaiset ovat hurranneet sodalle. ”Tämä on meidän sotamme”, hehkutti uuskonservatiivien pää-äänenkannattajan Weekly Standardin päätoimittaja ja nykyhallinnon kulissivaikuttaja William Kristol lehdessään. Hänen mukaansa kriisissä on kysymys Hizbollahin taustalla olevan Iranin hyökkäyksestä eikä kohteena ole enempää eikä vähempää kuin koko läntinen sivistys ja sen etevin lipunkantaja Yhdysvallat. Siksi Kristol vaatikin huomion kiinnittämistä Hizbollahin sijaan sitä sponsoroiviin Syyriaan ja Iraniin. Parhaiten huomio hänen mukaansa kiinnittyisi sotilaallisella iskulla.

Myös Guardianin haastattelemien diplomaattien mukaan Yhdysvallat näpäyttää parhaillaan Israelin sotatoimien kautta niin Syyriaa kuin Iraniakin.

Clean Break,
vaihe kaksi

Verkkolehti www.antiwar.com huomautti, että nykyiset tapahtumat sopivat hämmästyttävän hyvin yhteen sen suunnitelman kanssa, jonka äärilinjan uuskonservatiivit laativat vuonna 1996 Israelin silloiselle pääministerille Benjamin Netanjahulle. Clean Break -ohjelmassa (Viikkolehti 13.1. 2006) esiteltiin strategia, jolla Israelin turvallisuus taataan kaatamalla alueen vihamielisiä hallituksia.

Clean Breakin ensimmäisenä askeleena oli Irakin Saddam Husseinin syökseminen vallasta. Seuraavaksi ohjelmassa ehdotettiin Israelin pohjoisosien turvaamista käymällä Syyrian ja Iranin kimppuun Hizbollahin kautta. Tämän teorian valossa käynnissä on siis vain yksi näytös ja yksi rintama loputtomassa ”terrorismin vastaisessa” sodassa.

Rintaman toiselta puolelta katsottuna kyseessä oli nimenomaan Iranin – ja myös Syyrian – pullistelu. Der Spiegelin mukaan amerikkalaiset asiantuntijat näkevät kriisin näin: Iran ampui Israeliin ja Yhdysvaltoihin varoituslaukauksia ja ilmoitti, ettei se ole valmis luopumaan ydinohjelmastaan hyvällä eikä pahalla. Iranin näkökulmasta kriisi nostaa koko ajan öljyn hintaa ja maan vientituloja eikä Yhdysvallat kuitenkaan Irakin kokemusten jäljiltä uskalla hyökätä.

Toimettomuuden
satoa kylvetään

Lähinnä vasemmistolaiseksi luokiteltavan amerikkalaisen Nation-instituutin tutkija ja entinen New York Timesin ulkomaantoimittaja Chris Hedges on arvioinut, että nyt käsissä on tulos Yhdysvaltain viisi vuotta jatkuneesta haluttomuudesta jatkaa Lähi-idän rauhanprosessia. Kun rauhantekijät eivät puhu, ääriainekset joka suunnalla puhuvat ja käynnissä on itseään ruokkiva, paheneva kierre.

Libanonista kotoisin oleva, mutta amerikkalaisen yliopiston valtiotieteen professori Asad AbuKhalil on vihainen arabi. Sellaiseksi hän itseään kutsuu blogissaan The Angry Arab News Service.

Juuri ennen sodan alkua Libanonista Yhdysvaltoihin palannut AbuKhalil muistuttaa, ettei ainoastaan Hizbollah sieppaa israelilaisia sotilaita, vaan myös Israel loukkaa monin tavoin Libanonin suvereeniutta. Hänen mukaansa Israel sieppaa maiden väliseltä raja-alueelta paimenia ja kalastajia, joista jotkut katoavat sen jälkeen jäljettömiin.

Israelilaisissa vankiloissa on myös libanonilaisia poliittisia vankeja. Ja Asad AbuKhalilin mukaan monet libanonilaiset pitävät omana asianaan myös niitä 10 000 palestiinalaista vankia, joita Israel pitää telkien takana ilman oikeudenkäyntiä.

Lisäksi Israel kylvi Etelä-Libanonia miehittäessään maahan 400 000 maamiinaa. Kansainvälisestä painostuksesta huolimatta se ei ole antanut miinakarttoja Libanonin hallitukselle.