Amerikan vaikutusvaltaisin kommunisti

Folk-ikoni Pete Seeger
uskoo yhä voittoon

(Kansan Uutisten Viikkolehti 14.7. 2006)

Pete Seegerin banjo soi 90 vuoden rajapyykin lähestyessä vähän kankeammin kuin ennen, mutta optimismiaan vanha aktivisti ei ole kadottanut. Jo 1940-luvun alussa uransa aloittaneen laulajan nosti jälleen parrasvaloihin rocktähti Bruce Springsteen.

KAI HIRVASNORO

– Siinä mielessä olen yhä kommunisti, etten usko maailman pelastuvan sillä, että rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät.

Amerikkalainen folk-musiikin legenda Pete Seeger, 87, on yhä voimissaan ja pitää periaatteistaan kiinni, vaikka erosikin kommunistisesta puolueesta jo 1950-luvulla.

Yli 50 vuotta sitten tapahtuneesta erostaan huolimatta Pete Seeger lienee historian vaikutusvaltaisin amerikkalainen kommunisti. Hänen poliittisista lauluistaan tuli 1960-luvun radikaalien hymnejä ympäri maailmaa ja niiden vaikutus ulottuu populaarimusiikkiin tänäkin päivänä. Ei ole kahtakaan vuotta siitä, kun amerikkalaiset rokin megatähdet kiersivät presidentti George Bushin uudelleenvalintaa vastaan.

Ja huhtikuussa yksi tuon kiertueen kantavista voimista, supertähti Bruce Springsteen teki kokonaisen Pete Seeger -levyn, jota on arvostelumenestyksen lisäksi myyty yksin Yhdysvalloissa lähes puoli miljoonaa kappaletta.

Tuoreissa haastatteluissaan maestro itse on jatkanut nuoruutensa aktivismin linjoilla. Ja vaikka laulaminen ja soittaminen käyvät nykyisin hieman vaivalloisesti, levytti hän toissa vuonna Irakin sodan vastaisen laulun Bring Them Home.

Folkin ja Live Aidin
kummisetä

Pete Seegerillä oli 1940-luvulla toisen legendan, Woody Guthrien kanssa yhteinen bändi The Almanac Singers. Toisessa maailmansodassa hän palveli viihdytysjoukoissa Tyynellämerellä. 1950-luvulla hän sai vankilatuomion senaattori Joseph McCarthyn kommunistivainojen aikaan ja 1960-luvulla varsinkin lauluista We Shall Overcome ja Where Have All The Flowers Gone tuli rauhan- ja kansalaisoikeusliikkeen maailmanlaajuisia symboleja.

Lauluun Turn, Turn, Turn Seeger lainasi sanat suoraan Raamatusta ja siitä tuli megahitti The Byrdsin sähköisenä versiona.

Hän oli myös nousevan folk-liikkeen kummisetä. Seeger järjesti suuren vaikutuksen aikaan saaneita folk-konsertteja jo ennen kuin Martin Luther King ehti kertoa unelmastaan.

Seegeristä kerrotaan myös kielteistä juttua, jonka mukaan hän oli vuonna 1965 Newportin festivaaleilla repimässä piuhoja irti Bob Dylanin sähkökitarasta, koska folk-puritaanina halusi sitä soitettavan akustisesti. Oman kertomansa mukaan Seeger vain hermostui festivaalin äänitarkkailijaan, koska rokin räimeessä Dylanin Maggie´s Farmin sanoista ei saanut selvää. Kun asialle ei tehty mitään, Pete Seeger tuli puuskahtaneeksi, että hän katkoisi piuhat itse, jos käsillä olisi kirves.

Pete Seegeriä voi pitää myös kaikkien Live Aid -konserttien henkisenä kummisetänä. Woody Guthrien hän nimittäin tapasi ensi kerran vuonna 1940 Kalifornian maatyöläisille järjestetyssä tukikonsertissa.

Gospeleista tuli
vasemmistolauluja

Pete Seeger imi musiikillisia vaikutteita kierrellessään isänsä kanssa etelävaltioissa 1930-luvulla. Kansanlauluihin kellään ei ollut tekijänoikeutta, joten monet folk-klassikot olivat tavallaan jo olemassa ennen kuin tunnetut muusikot jalostivat niitä eteenpäin. Seeger ja hänen hengenheimolaisensa myös politisoivat alkujaan uskonnollisia lauluja. Sellainen oli myös We Shall Overcome, jonka vasemmisto otti käyttöön omiin tarpeisiinsa vuonna 1937 Tenneseessä kommunistien perustamassa folk-koulussa.

Pete Seeger kuuli laulun vuonna 1946 ja luuli tenneeseeläisten tupakkatyöläisten tehneen sen lakkonsa tunnuslauluksi samana vuonna.

Kävi kuitenkin ilmi, että kaivostyöläisten lakkokokouksissa laulua oli laulettu ainakin jo vuonna 1909 ja että se oli todennäköisesti muokattu jo 1800-luvulla tunnetusta gospelista We Will Overcome.

We Shall Overcome, jonka Bruce Springsteen on levyttänyt kahteen kertaan, on sittemmin kääntynyt moneen tarkoitukseen ja monen liikkeen palvelukseen aina Kiinaan Tiananmenin aukiolle asti.

Bruce Springsteenin yhdessä Seegerin kanssa levyttämä ensimmäinen versio oli hitaampi, sisäänpäin kääntynyt ja joukkojen tunnuslaulun sijasta henkilökohtainen. Pete Seegerin levyjä tuottanut Jim Musselman on kertonut yleisön ensin suuttuneen uudenlaisesta tulkinnasta. Mutta laulun kauneus on hänen mielestään juuri siinä, että se toimii monella tasolla. Joukkoliikkeiden lisäksi siitä ovat saaneet voimaa leukemiaa sairastavien lasten vanhemmat, sitä soitettiin Yhdysvalloissa Columbinen koulun verilöylyn uhrien hautajaisissa ja NBC-yhtiö kuvitti laulun World Trade Centerin pelastustöillä uutisissaan 12. syyskuuta 2001.

Olen optimistisempi
kuin atomipommin aikaan

Poliittisen aktivismin lisäksi Pete Seeger perusti vuonna 1966 edelleen toimivan yhdistyksen New Yorkin Hudsonjoen puhdistamiseksi. Sen esimerkki pitää hänet edelleen optimistisena, sillä omien sanojensa mukaan Seeger ui jälleen Hudsonissa.

– Mielestäni ihmiskunnalla on 50 prosentin mahdollisuus säilyä hengissä. Ja jos niin käy, niin sen saavat aikaan naiset ja lapset, kaksi ihmiskunnan alistetuinta luokkaa. Lapset tekevät, mitä aikuiset määräävät ja he joutuvat maksamaan meidän virheemme. Heidän täytyy puhdistaa ympäristö, joka on täynnä kemikaaleja. Ja uskon, että naiset yhdessä lasten kanssa hoitavat homman. Ehkä miljoonin eri tavoin omissa kotikaupungeissaan.

– Joten tunnustan olevani nyt optimistisempi kuin 60 vuotta sitten, jolloin atomipommi pudotettiin, Pete Seeger sanoi äsken.

Optimistina Pete Seeger on kertonut uneksivansa maailman pelastuvan juuri miljoonilla pienillä teoilla. Hän on verrannut unelmaansa jättiläismäiseen keinulautaan, jonka toinen pää on maassa, koska se on täynnä suuria kiviä. Toisessa päässä joukko ihmisiä kantaa teelusikoilla hiekkaa saadakseen kivenjärkäleet nousemaan ilmaan. Ihmiset nauravat touhulle, mutta jonain päivänä teelusikan käyttäjiä on niin paljon, että keinulauta kääntyy toisin päin. Ja silloin ihmiset ihmettelevät, miten se nyt noin äkkiä kääntyi.

Tämä on siviilien massamurha

Libanonissa kasvaneen
Patsy Nakellin haastattelu

(Kansan Uutisten Viikkolehti 21.7. 2006)

Mihin Israelin hyökkäys Libanoniin lähiviikkoina johtaa? Maan eteläosissa asukkaat ovat loukussa ja jäävät massamurhan uhreiksi. Vaikutusvaltaansa menettäneen Hizbollah-järjestön suosio kasvaa ja se pyrkii laajentamaan taistelun luonteen islamilaiseksi sodaksi Israelia vastaan. Sisällissodan jälkeen jälleenrakennettu Libanon on joka tapauksessa pommitettu jo nyt takaisin kauas menneisyyteen.

KAI HIRVASNORO

Ruotsinkielinen vasemmistolehti Ny Tid on heinäkuun ilmestymistauolla, mutta lehden päätoimittajan Patsy Nakellin kesäloma meni piloille viime viikon keskiviikkona. Israelin armeija alkoi silloin moukaroida hänen entistä kotimaataan Libanonia kostona siitä, että Hizbollah-järjestön sissit olivat siepanneet sotilaitaan. Jo ensimmäisen vuorokauden ilmaiskuissa kuoli yli 50 siviiliä, joukossa toistakymmentä lasta.

Sen jälkeen iskut ja vastaiskut ovat seuranneet toisiaan öin ja päivin. Pitkästä sisällissodasta toipunut Libanon osin sen pääkaupunkia Beirutia myöten on jälleen hävityksen kohteena.

Patsy Nakell tietää, miltä sota tuntuu. Hän itse eli Beirutissa sisällissodan keskellä teini-ikäiseksi asti. Suomalais-libanonilainen perhe muutti Suomeen vuonna 1985.

Nakellin libanonilaisen isän piti saapua vierailulle Suomeen viime lauantaina. Matka jäi tekemättä, sillä silloin Libanonista ei enää päässyt pois. Israel kävi sotaa "terrorismia" vastaan pommittamalla siviilikohteita, kuten Beirutin lentokentän ja maasta ulos johtavia teitä. Ja koska kyseessä ei ole Suomen kansalainen, häntä ei myöskään saatu mukaan suomalaisten evakuointiin maasta pois.

Lähi-idän uusin kriisi alkoi kärjistyä jo kesäkuun lopulla, kun palestiinalaisten Hamas-järjestö tappoi ja sieppasi israelilaisia sotilaita. Israel vastasi kovin ottein myös palestiinalaisalueilla ja tuhosi laajasti infrastruktuuria Gazassa.

Syyria muistuttaa
olevansa olemassa

Pommitusten alkamisen jälkeen Patsy Nakell on ollut lähes päivittäin yhteydessä Libanoniin. Ensikäden kontaktien lisäksi hän pystyy seuraamaan tapahtumia myös arabiankielisen median kautta. Mikä siis on Patsy Nakellin näkemys siitä, miksi ruuti leimahti Lähi-idässä taas kerran ja miksi juuri nyt?

Vasemmistotoimittaja ei lähdekään purkamaan vyyhtiä vain Israelia syyttäen, vaan aloittaa Hizbollahin ja sen taustavoimien vaikuttimista. Israeliinkin kyllä kohta päästään.

Kriisin monista haaroista Nakell nostaa ensiksi esiin Hizbollahia tukevan Syyrian, joka viime kesänä joutui vetämään joukkonsa pois Libanonista. Syyria kokee itsensä eristetyksi ja voimattomaksi. Hizbollahin kautta iskemällä se muistutti olemassaolostaan ja vaikutusvallastaan Lähi-idässä.

Samaan aikaan ja oikeastaan koko kevään tilanne Israelin palestiinalaisalueilla oli äärimmäisen tulehtunut. Vaaleilla valtaan noussut Hamas luokitellaan lännessä terroristijärjestöksi ja muun muassa EU katkaisi palestiinalaishallinnon taloudellisen tuen. Palestiinalaisia rangaistiin väärästä vaalituloksesta, mikä oli myös omiaan aktivoimaan naapurimaassa toimivaa ja Hamasin kanssa monessa suhteessa samankaltaista Hizbollahia.

- Kun kukaan ei tule palestiinalaisten avuksi, niin Hizbollahin täytyi tehdä jotain, Patsy Nakell sanoo.

Libanonin oma
hallitus voimaton

Hän uskoo myös Iranin vaikuttavan taustalla, mutta lännessä Iranin ja Hizbollahin välistä suhdetta liioitellaan.

- Se on vähän samanlainen kuin Israelin ja Yhdysvaltain välinen suhde. Totta kai Israel kuuntelee Yhdysvaltoja, mutta silti se toimii itsenäisesti. Ei Hizbollahkaan ole Iranin sätkynukke, vaan kyllä sillä on omatkin ajatuksensa.

- Mutta olen ihan varma siitä, että Iran on tiennyt, mitä on tulossa. Näin isoa kattilaa ei sekoiteta ilman, että alueen suuret voimatekijät tietävät siitä, Patsy Nakell uskoo.

Ainoa, joka on ollut asioista ulkona, on Patsy Nakellin mukaan heikko Libanonin hallitus. Ja vaikka se olisi jotain tiennytkin, ei se olisi voinut tehdä asialle mitään.

- Se on ehkä alueen heikoin hallitus ja tällä hetkellä on erittäin suuri vaara, että se kaatuu. Ja jos se kaatuu, niin sitten Libanon on liemessä. Syntyy valtatyhjiö, jolle ei ole muuta täyttäjää kuin Hizbollah. Ja yhtäkkiä Hizbollah ja Libanon ovat sama asia. Nyt vielä näin ei ole. Nyt on äärimmäisen hauras kansallinen yhtenäisyys.

Hizbollahin suosio
uuteen kasvuun

Patsy Nakell uskoo Israelin hyökkäyksen vain vahvistavan Hizbollahin roolia. Libanonilaiset eivät siitä kovin paljoa pidä, mutta tämän tunteen ylittää nyt viha Israelia kohtaan.

- Pääministeri Rafik Haririn murhan jälkeen syyrialaiset häädettiin pois Libanonista ja Hizbollahin suosio vastarintaliikkeenä heikentyi. Se uskallettiin kyseenalaistaa viimeksi kuluneen vuoden aikana enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

YK:n päätöslauselma 1559 vaati kaikkien miliisien riisumista aseista Libanonissa eikä maassa ole muita miliisejä kuin Hizbollah.

- Libanonin sisäpolitiikassa on ollut kuuma peruna, että miten saadaan Hizbollah riisumaan aseensa. Hizbollah on tähän asti halunnut esiintyä hyvin kansallisin tunnuksin libanonilaisena liikkeenä. Nyt heidän imagoonsa oli tullut särö. Kyse ei ollut enää kansallisesta identiteetistä, vaan siitä, että he haluavat pitää aseensa ja käyttää voimaa. Tämä on heikentänyt heidän kannatustaan, Nakell kertoo.

Aina joku myös
hyötyy sodasta

Aikaisemmin Hizbollahin suosio kattoi koko libanonilaisen yhteiskunnan. Syyrian lähtö heikensi sitä, mutta nyt Hizbollah on taas voimakkaampi kuin aikaisemmin.

Syyria kuuluu kriisin voittajiin, jos se pääsee takaisin valtapeleihin mukaan alueen voimatekijänä ja jos esimerkiksi Yhdysvallat lähettää edustajansa Damaskokseen hakemaan apua.

Iran on ainakin toistaiseksi turvallisen kaukana kriisistä ja päälle päätteeksi viime viikonlopun G8-huippukokouksessa sen ydinhankkeet unohtuivat taka-alalle.

- Libanonilaiset ovat jälleen kerran ne, jotka häviävät kaikista eniten, Patsy Nakell huokaa.

Kun Patsy Nakell on yhteydessä Libanoniin, hän kuulee monenlaisia viestejä. Jotkut kristityt ovat vahingoniloisia siitä, että taas kerran nähtiin, mitä Hizbollah saa aikaan. Toiset taas katsovat, että juuri tässä tilanteessa Hizbollahia ei saa kyseenalaistaa, vaan vahinko on jo tapahtunut ja voimat pitää koota yhteistä vihollista, Israelia, vastaan.

Israel käveli
suoraan ansaan

Ja sitten päästään Israelin rooliin kriisissä. Patsy Nakellin ilme kiristyy, kun kysyn, eikö hänellä ole mitään sanottavaa siitä. Kyllä on, mutta sokeri on vain jäänyt pohjalle. Patsy Nakell uskoo, että Israelin hallinnossa äärimmäistä voimankäyttöä on suunniteltu pitemmän aikaa. Israel on analysoinut tilannetta niin, että Hizbollahin on pakko tehdä jotain. Joko se luopuu aseistaan tai tekee jotain, joka vahvistaa järjestön otetta vallasta.

- Molemmat ovat kytänneet toisiaan, että milloin tapahtuu ensimmäinen liike. Hizbollah tiesi, mitä teki ja Israel meni ansaan, Nakell analysoi.

Jos sota tästä laajenee, niin seuraukset voivat olla arvaamattomat ja tasan päinvastaiset sille, mitä Israel tavoittelee. Patsy Nakell huomauttaa, että myös Syyrian hallitus on hauras ja armeija heikko. Jos Libanonin lisäksi Syyrian hallitus kaatuu, niin tilalle tulee islamistinen Muslimiveljeskunta. Muuta seuraajaa presidentti Bashar al-Assadille ei ole näköpiirissä.

- Israelissa ollaan nyt hysteerisessä hybriksessä. Siinä tilanteessa tuollaiset valtiot voivat tehdä todella tyhmiä arvioita, Nakell pelkää.

Raakuus ei anna
toivolle sijaa

Patsy Nakell ei näe Lähi-idässä tällä hetkellä mitään toivoa. Israel tuhoaa Etelä-Libanonia sellaisella raakuudella ja barbarialla eikä välitä siitä, että ympäri maailmaa leviävät kuvat pommituksissa kuolleista perheistä ja lapsista.

- Tämän junan voi pysäyttää vain jatkuva paine, joka tulee sekä EU:lta että YK:sta.

Jonkin verran toivoa antaa se, että ilmeisesti myös Yhdysvallat yrittää kulissien takana hillitä Israelia.

- Kyllä kai amerikkalaiset ymmärtävät sen, että aiemmin Israelin ylimitoitetut toimet ovat synnyttäneet sekä Hamasin että Hizbollahin. Mitä ne ovat nyt synnyttämässä? En haluaisi edes ajatella sitä.

Tämän kesän piti
olla uusi alku

Libanonille sota on varsinainen tragedia siksikin, että maa ja varsinkin pääkaupunki Beirut oli palaamassa suosituksi turistialueeksi 15 vuotta kestäneen sisällissodan jälkeen. Viime kesän turistikauden pilasi kuitenkin pääministeri Rafik Haririn murha ja tämän kesän piti olla jälleenrakennetun kaupungin uusi alku.

- Tämä kesä näytti loistavalta. Ihmiset olivat palaamassa takaisin ja elettiin jotenkuten normaalisti. Libanonilaiset ovat koko 1990-luvun tehneet todella paljon töitä sen eteen, että maa on saatu rakennettua. Totta kai korruptoituneet poliitikot ovat saaneet ison osan tuloista, mutta libanonilaiset ovat hyväksyneet jopa sen, kunhan pääsevät taas jaloilleen. Beirutin keskusta oli libanonilaisille hirveän suuri symboli sodasta selviytymisestä, Patsy Nakell kertoo.

Myös nyt pahimmin pommituksista kärsineeseen Etelä-Libanoniin ehdittiin rakentaa teitä, siltoja, kouluja ja hotelleja.

- Usko siihen, ettei sota enää voi palata kasvoi vuosi vuodelta. Ja nyt se tuhottiin viidessä päivässä, Patsy Nakell sanoi viime maanantaina, jolloin tämä haastattelu tehtiin.

Israel on aiemminkin pommittanut Libanonissa sijaitsevia kohteita. Mutta kun Patsy Nakell viime viikolla kuuli myös lentokentän olleen kohteena, hän tiesi, että nyt on tekeillä jotain suurempaa ja pahempaa.

- Beirutin lentokentällä ei ole mitään tekemistä Hizbollahin kanssa. Se on kaikkien libanonilaisten lentokenttä, hän huomauttaa.

- Jos halutaan oikeasti päästä käsiksi Hizbollahin aseisiin, niin pitäisi ehkä pommittaa Damaskoksen lentokenttää Syyriassa tai rajaa, mistä Hizbollahille virtaa aseita.

Pahinta olisi
avoin maasota

Lentokentän pommituksen jälkeen Patsy Nakell ei ole juuri öisin nukkunut. Hän seuraa sotatapahtumia tunnista toiseen internetistä sekä CNN:n arabiankieliseltä kanavalta ja BBC:ltä. Hyvän kosketuksen tavallisten ihmisten tuntemuksiin saa hänen mukaansa myös nettipäiväkirjoista eli blogeista.

Mitä odotat, että lähimpien viikkojen aikana tapahtuu?

- Etelä-Libanon on täynnä pieniä kyliä ja kulkuyhteydet niiden välillä on nyt pommitettu. Suurin osa ihmisistä ei pääse sieltä pois. He ovat kuolemanansassa. Massamurha. Se on se, mitä minä odotan. En usko, että mitään tulitaukoa saadaan aikaan ellei herra George Bush itse ota (Israelin pääministeriä) Ehud Olmertia käsistä ja vaadi sitä. En usko, että niin tapahtuu.
Pahinta olisi, jos Israel tunkeutuisi Libanoniin myös maateitse ja ryhtyisi avoimeen sotaan Hizbollahin kanssa.

- Hizbollah on jo muuttanut retoriikkaansa, että kysymys ei enää ole pelkästään libanonilaisista, vaan nyt ollaan taas islamilaisia. Palestiinalaiset ovat jo tarjoutuneet taistelemaan Libanonissa Israelia vastaan ja ihan varmasti jihadisteja löytyy muualtakin.

Viime viikon lopulla Patsy Nakell kutsui yhdessä toimittaja Umayya Abu-Hannan ja ohjaaja Jari Halosen kanssa ihmisiä tuomaan kukkia Israelin suurlähetystön edustalle arkipäivisin noin kello 15.30 niin kauan kuin sotatoimet jatkuvat. Osoite on Yrjönkatu 36 Helsingissä.

Toisenlaisia lähteitä kriisin seuraamiseen

Lähi-idän kriisiä voi seurata kotimaisten tiedotusvälineiden lisäksi englanniksi monista vaihtoehtoista näkökulmaa edustavista laadukkaista internet-lähteistä. Joukossa on uutisia, analyysejä ja henkilökohtaisia tuntemuksia edustavia sivustoja.

http://www.informationclearinghouse.info/
Brittiläisen Independent-lehden maineikas kirjeenvaihtaja Robert Fisk on raportoinut alueelta 1970-luvun puolivälistä lähtien ja hän asuu Beirutissa. Independentin omilla sivuilla Fiskin analyysit ovat maksullisia, mutta ilmaiseksi ne voi lukea tuoreeltaan yllä olevasta osoitteesta.

http://www.avnery-news.co.il/
Israelilaisen rauhanveteraanin Uri Avneryn kommentteja.

http://www.haaretz.com/
Israelin johtavia sanomalehtiä ja usein kriittisiä näkökulmia maan hallintoon.

http://www.dailystar.com.lb/home3.asp
Libanonilainen päivälehti englanniksi.

http://lebanonheartblogs.blogspot.com/
http://mazenkerblog.blogspot.com/
http://ramziblahblah.blogspot.com/
Tunnelmia, kuvia, piirroksia, sotapäiväkirjoja Libanonista tässä ja nyt.

http://ontheface.blogware.com/blog
Nettipäiväkirja rajan toiselta puolelta Israelista.

http://www.bitterlemons.org/
Sekä palestiinalaisten että israelilaisten näkemyksiä Lähi-idän konflikteista samalla sivulla.

Essolta tiikeriä ilmastoskeptikkojen tankkiin

(Kansan Uutisten Viikkolehti 14.7. 2006)

ExxonMobil rahoitti konservatiivisia tieteen
vääristelijöitä kahdeksalla miljoonalla dollarilla

Sitä mukaa, kun tieteellinen konsensus ilmastonmuutoksesta ja sen vaikutuksista on vankistunut, ovat useimmat öljy- ja autoyhtiöt lakanneet rahoittamasta ns. ilmastoskeptikkoja, jotka yhä taistelevat tutkainta vastaan. Poikkeuksen muodostaa maailman suurin öljy-yhtiö ExxonMobil. Siltä riittää miljoonia tieteen vääristelijöille.

KAI HIRVASNORO

Ilmasto lämpenee enemmän kuin kertaakaan 20 000 vuoteen. Vuoteen 2100 mennessä maapallon keskilämpötila saattaa nousta jopa kuudella asteella. Kuudesta tunnetusta kaikkien aikojen lämpimimmästä vuodesta viisi sijoittuu 2000-luvulle. Se kuudes oli vuosi 1998.

Näin kertoo hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC vielä julkaisemattomassa uusimmassa arviossaan. Kyseessä on vuonna 1988 perustetun maailman johtavista ilmastoasiantuntijoista koostuvan paneelin arvio numero neljä, joka on tarkoitus julkaista vasta ensi vuonna. Toukokuun alussa se kuitenkin vuoti julkisuuteen.

Raportin mukaan enää ei ole minkäänlaista epäilystä siitä, että ilmastonmuutos on ihmisen aiheuttama eikä luonnollista vaihtelua.

Asia on jo pitkään ollut selvä kaikille muille, paitsi Yhdysvaltain hallitukselle ja sitä tukevalle öljyteollisuudelle. Sen pimein osa rahoittaa miljoonilla dollareilla erilaisia konservatiivisia aivoriihiä – think tankeja – joiden tarkoitus on kyseenalaistaa tieteellinen yksimielisyys ilmastonmuutoksesta ja sen syistä. Monilla Esson rahoittamilla painostus- ja tutkimusorganisaatioilla ei ole varsinaisesti mitään tekemistä itse asian kanssa, mutta ne julkaisevat tieteelliseltä näyttäviä artikkeleita siitä, ettei mitään ilmastonmuutosta ole tapahtumassa ja ainakaan se ei ole ihmisen aiheuttamien päästöjen tulosta.

Ilmastonmuutos
ja alienien hyökkäys

Mother Jones -aikakauslehden mukaan maailman suurin öljy-yhtiö ExxonMobil rahoitti presidentti George Bushin Kioton sopimuksen vastaisia näkemyksiä tukevia kampanjoita 8 miljoonalla dollarilla vuosina 2000 - 2003. Rahaa kipattiin 40 organisaatiolle. Joukossa oli johtavia konservatiivisia tutkimuslaitoksia kuten American Enterprise Institute (AEI) ja Heritage Foundation mutta myös sellaisia järjestöjä kuin Yhdysvaltain mustien kauppakamari, jonka pääpointti on vastustaa Kioton sopimusta, koska se saattaa haitata mustien ja latinojen taloudellista kehitystä tai Reason Public Policy Institute, joka väittää, että aurinko eivätkä kasvihuonekaasut aiheuttaa ilmaston lämpenemisen.

Näistä ExxonMobilin pääjohtaja Lee Raymond itse kuuluu myös AEI:n johtoon. Vuonna 2004 instituutti julkaisi ilmastonmuutosta koskevan artikkelin otsikolla Don´t Worry, Be Happy, (Älä huoli, ole onnellinen). AEI sai Exxonilta lähes miljoona dollaria.

Enemmän rahaa sai vain Competitive Enterprise Institute (CEI), 1,4 miljoonaa dollaria, joka taistelee raivoisasti Kioton sopimusta vastaan ja pitää ilmastonmuutoksen vaarojen todennäköisyyttä suunnilleen samanlaisena kuin ulkoavaruuden olioiden hyökkäystä. CEI haastoi Bill Clintonin hallituksen kaksi kertaa oikeuteen ilmastomuutosta koskevien tietojen levittämisestä. Hanketta molemmilla kerroilla johtanut lakimies sai instituutilta 60 000 dollarin palkkion. Samaan aikaan ExxonMobil maksoi CEI:lle 60 000 dollaria juridisista toimenpiteistä.

Mother Jonesin mukaan ExxonMobilin tiedottaja Lauren Kerr on puolustanut yhtiön toimintaa sillä, että monet luotettavat tutkimuslaitokset pitävät ilmastonmuutosta edelleen todistamattomana asiana ja siksi tutkimuksia tarvitaan vielä lisää.

”Arktinen raportti
vain humpuukia”

Maksettu vähättely ulottuu myös journalismiin. Kun 300 tiedemiehen arktinen ilmastoraportti julkaistiin syksyllä 2004, sen sanoma oli, että arktisella alueella lämpeneminen on huomattavasti muuta maapalloa nopeampaa. Konservatiiviset kolumnistit irvistelivät heti, että oheneva jää on lähinnä jääkarhujen ongelma. Aiheen vähättelyyn antoi yksi lause 1 200-sivuisesta raportista. Siinä todetaan lämpötilojen arktisella alueella olleen korkeita myös vuoden 1940 tienoilla.

Bushilaisten kolumnistien mielestä tämä yksi asiayhteydestään irrotettu toteamus upotti koko muun tutkimuksen. Mutta asia ei jäänyt vain lehtien palstoille, vaan sitä käytettiin myös poliittisessa lobbauksessa. Usein puolueessaan omaa linjaansa vetävä republikaanisenaattori John McCain järjesti raportin johdosta kuulemistilaisuuden. Öljylobbarit osoittivat hänelle kirjeen, jossa väitettiin lämpötilan nousun arktisella alueella olevan vain luonnollista vaihtelua.

Konservatiivinen George C. Marshall Institute (310 000 dollaria Exxonilta) totesi myös lehdistötiedotteessaan, että koko arktinen raportti perustuu kelvottomiin ilmastomalleihin ja ennustuksiin. Kanadalainen Fraser Institute (60 000 dollaria) väitti, että toisin kuin arktisessa ilmastoraportissa todetaan, vuosi 2004 oli yksi viileimmistä pitkään aikaan. Vain kuukautta myöhemmin YK totesi vuoden 2004 olevan neljänneksi lämpimin sitten vuoden 1861.

Maailma heräsi,
niin myös teollisuus

Tietoisuus ilmastonmuutoksesta ja sen aiheuttamista uhkista on vielä suhteellisen tuore asia. Laajemmin se nousi esille vasta 1980-luvulla. Yksi pioneereista oli Nasan ilmastoekspertti James Hansen, joka vuonna 1988 totesi Yhdysvaltain kongressille olevansa 99-prosenttisen varma siitä, että muutoksen aiheuttaa kasvihuoneilmiö ja sitä on hillittävä vähentämällä fossiilisten polttoaineiden päästöjä.

Teollisuus heräsi vastarintaan lähes saman tien. Yhdysvaltain öljyteollisuuden ja autoteollisuuden järjestöt virittelivät vastatulia heti seuraavana vuonna. Exxon, nykyisin ExxonMobil, oli alusta asti toiminnan kantavia voimia, kun perustettiin Global Climate Coalition (GCC) vastustamaan kaikkia teollisuuteen kohdistuvia rajoituksia. 1990-luvun puoliväliin mennessä se onnistui ruokkimaan asiaan liittyvää epävarmuutta ja painottamaan, että mitään ei tarvitse tehdä. Kun Kioton sopimus valmistui vuonna 1997, GCC keskittyi tieteen sijasta perustelemaan kantojaan taloudellisilla argumenteilla.

YK:n alainen ilmastopaneeli IPCC perustettiin jo 1988. Sen ensimmäinen raportti ilmestyi vuonna 1990 ja se antoi sijaa myös tieteellisille epäilyksille käynnissä olevan muutoksen luonteesta. Kakkosraportissa vuonna 1995 epäilyksiä ei enää esiintynyt ja vuonna 2001 ilmestyneessä kolmannessa versiossa konsensus on vankka: Ihmisen aiheuttaman toiminnan vuoksi maapallon keskilämpötila saattaa nousta jopa 5,8 asteella vuoteen 2100 mennessä.

IPCC:n raporttien kehitys vakuutti myös monet skeptikoita aiemmin tukeneet yhtiöt. Öljy-yhtiöistä Shell, Texaco ja BP sekä autoyhtiöt Ford, GM ja DaimlerChrysler vetivät tukensa pois Global Climate Coalitionilta eikä sillä ole ollut toimintaa vuoden 2002 jälkeen.

Jäljelle jäi vain ExxonMobil ja se on toiminut yhä aktiivisemmin. Rinnalla on American Petroleum Institute (API), jossa Exxonilla on niin ikään johtava rooli.

Epävarmuuskin
on voitto

New York Times julkaisi jo vuonna 1998 API:n muistion, jossa kaavailtiin miljoonapanostusta skeptisten näkemysten tukemiseen kongressissa, tiedotusvälineissä ja muilla avainaloilla. Asiakirjan mukaan voitto on käsillä silloin, kun epävarmuudesta tulee osa yleistä tietoisuutta. Muistion takana oli useita konservatiivivaikuttajia, jotka nyt toimivat öljy-yhtiön rahoitusta saavissa instituuteissa.

Heidän kauttaan lonkerot pääsivät myös Valkoiseen taloon, kun valta vaihtui vuonna 2001. ExxonMobilista eläkkeelle jäänyt lobbari Randy Randol toimitti Bushin hallinnolle muistion jo talvella 2001, jossa leimattiin IPCC:n silloinen johtaja Robert Watson entisen varapresidentin Al Goren mieheksi ja ehdotettiin hänen vaihtamistaan. Myös muita Clintonin hallinnon ilmastoasiantuntijoita käsiteltiin yksitellen ja ehdotettiin heidän poistamista vaikutusvaltaisilta paikoilta.

Vuotta myöhemmin Bushin hallinto järjestikin Robert Watsonille potkut ilmastopaneelista.

Exxon syvällä
Bushin hallinnossa

Bushin hallitusta ei olisi sinänsä ollut mitään tarvetta lobata Kioton sopimukselle kielteiseksi tieteellisiksi naamioitujen argumenttien avulla. Sen keskeiset hahmot olivat tehneet kantansa selväksi jo Clintonin kaudella. Esimerkiksi varapresidentti Dick Cheney allekirjoitti vielä Halliburton-yhtiön johtajana toimiessaan Bill Clintonille osoitetun kannanoton, jossa vaadittiin pidättäytymistä Kioton sopimuksen hyväksynnästä.

Varapresidenttinä Cheney ei ehtinyt olla kolmeakaan viikkoa, kun hän jo neuvotteli ExxonMobilin Lee Raymondin kanssa.

ExxonMobil vaikuttaakin syvällä Yhdysvaltain nykyisessä hallinnossa. Yhtiön ex-lobbarin Randy Randolin suosittelema Harlan Watson on nyt Valkoisen talon pääneuvottelijoita ilmastokysymyksissä. Valkoisen talon ympäristöasioista vastaaviin virkamiehiin kuuluu myös Philip Cooney, joka aiemmin kuului API:n ilmastoasiantuntijoihin.

Larisa Dobriansky, Akin Gump -yhtiön entinen lobbari ja ExxonMobilin luottonainen, on korkea virkamies energiaministeriössä ja hänen sisarensa Paula Dobriansky ulkoministeriössä. Siinä roolissa jälkimmäinen on YK:n Kioto-neuvotteluissa kyseenalaistanut tieteellisen totuuden ilmastonmuutoksesta ja sen vaikutuksista. Greenpeacen julkistamien tietojen mukaan Paula Dobriansky sai vähän ennen nimitystään ohjeita ExxonMobilin lobbarilta Randy Randolilta.

USA toteuttaa vallankaappauksia yhtiöiden tarpeiden mukaan

(Kansan Uutisten Viikkolehti 7.7. 2006)

Havaiji, Kuuba, Puerto Rico, Iran, Guatemala, Chile... Aina kun amerikkalaisten yhtiöiden edut ovat olleet uhattuina jossain päin maailmaa, on apu ollut yhtä lähellä kuin lähin Yhdysvaltain presidentti. Demokraattisesti valittujen hallitusten ja presidenttien tilalle on nostettu diktaattoreita amerikkalaisvoimin yli vuosisadan ajan.

KAI HIRVASNORO

Viimeksi kuluneen 110 vuoden aikana Yhdysvallat on kaatanut 14 useimmiten demokraattista, vapailla vaaleilla valittua hallitusta. Useimpia kaappauksista on motivoinut se, että kyseisen maan hallitus on jollain tavalla ryhtynyt ryppyilemään maassa toimivien amerikkalaisten yritysten intressejä vastaan.

Monet kaappauksista ovat kääntyneet tarkoitustaan vastaan ja aiheuttaneet Yhdysvalloille enemmän harmia kuin hyötyä pitkässä juoksussa. Esimerkiksi Iran voisi nyt olla parlamentaarisen demokratian kirkas valo Lähi-idässä ellei Yhdysvallat olisi 1950-luvulla öljy-yhtiöiden pyynnöstä kaatanut maan vaaleilla valittua hallitusta, pannut tilalle omaa diktaattoriaan, jonka kansa lopulta syrjäytti nostaen ajatollahit valtaan.

New York Timesin Keski-Amerikan kirjeenvaihtajana 1980-luvulla toiminut ja Berliinin toimistoa 1990-luvulla johtanut Stephen Kinzer osoittaa uudessa kirjassaan, ettei hyökkäys Irakiin vuonna 2003 ollut millään lailla poikkeuksellinen tapahtuma, vaan osa 110-vuotiasta ulkopoliittista jatkumoa.

Yhtiöiden pyynnöstä
vapauden ristiretkelle

Kirjassa Overthrow: America´s Century of Regime Change from Hawaii to Iraq Kinzer katsoo, että amerikkalaisten suorittamat vallankaappaukset etenevät useimmiten samaa kolmivaiheista reittiä:

Ensin jonkin maan hallitus ryhtyy rajoittamaan amerikkalaisten yritysten kaikinpuolista vapautta vaatimalla niitä maksamaan veroja tai kunnioittamaan paikallista työ- ja ympäristölainsäädäntöä. Joskus ne jopa kansallistavat yhtiöitä ja ottavat haltuunsa niiden omistamia maita.

Toisessa vaiheessa kaltoin kohdelluksi itsensä tuntevien yhtiöiden johto tulee Washingtoniin valittamaan huonoa kohteluaan. Valkoisen talon poliittisessa prosessissa invaasiolle keksitään paremmat perustelut. Yhdysvallat ei hyökkää puolustaakseen avoimesti jonkin yhtiön etua, vaan kyse on laajemmasta strategisesta ajattelusta. Jos jokin hallitus rajoittaa amerikkalaisten yhtiöiden vapautta, sen täytyy olla anti-amerikkalainen ja Yhdysvalloille vihamielisen voiman kätyri.

Kolmannessa vaiheessa Yhdysvaltain johtajien täytyy selittää kansalaisilleen, miksi on välttämätöntä tunkeutua tähän tai tuohon maahan. Hyökkäystä ei perustella taloudella eikä politiikalla, vaan vapaudella, jonka alttarille sorrettu kansa on pelastettava.

Stephen Kinzerin tarkastelemista vallankaappauksista jo ensimmäinen noudatti tätä kaavaa täsmällisesti.

Havaiji oli
itsenäinen

Kyse oli Havaijista, joka oli vielä 1800-luvun lopulla itsenäinen monarkia.

Vuosisadan alussa Havaijille saapui satoja amerikkalaisia lähetyssaarnaajia omistaakseen elämänsä villien sivistämiselle ja kristilliselle kasvatukselle. Vuosikymmenten kuluessa he huomasivat elävänsä hedelmällisessä maassa, jota sen alkuperäisasukkaat eivät osanneet hyödyntää täysimääräisesti. He viljelivät sokeria alkeellisin menetelmin eivätkä ymmärtäneet tehdä rahaa viemällä sitä ulkomaille.

Jumalan sijasta lähetyssaarnaajat ja heidän jälkeläisensä ryhtyivätkin palvomaan mammonaa. Alkuperäisasukkaat karkotettiin mailtaan, joille perustettiin suuria sokeriplantaaseja ja niiden tuotanto myytiin hyvällä hinnalla Yhdysvaltoihin.

1890-luvun alussa paratiisille maan päällä tuli loppu. Yhdysvaltojen uusi tullilaki esti havaijilaisia myymästä sokeria maahan.

Mikä neuvoksi, jotta vienti voisi jatkua?

Sokerinviljelijät keksivät ratkaisun. Vienti voi jatkua, jos Havaijista tulee osa Yhdysvaltoja.

Havaijin ”vallankumouksellisten” johto matkusti Washingtoniin ja tapasi Yhdysvaltain laivastoministerin. Ministeri esitteli asian suoraan presidentti Benjamin Harrisonille, joka lupasi tukea ”vallankumouksellisille” eli Yhdysvalloista lähteneille suurviljelijöille ja heidän jälkeläisilleen.

Itse vallankumouksen he suorittivat lähes ilmoitusasiana yhdessä Yhdysvaltain lähettilään sekä Honolulun lähelle ankkuroituneen amerikkalaisen sotalaivan komentajan kanssa. Kuningatar Liliuokalani ei ehtinyt edes reagoida vallan vaihtumiseen, kun Yhdysvaltain lähettiläs oli jo marssittanut 250 sotilasta Honoluluun. Hän perusteli asiaa sillä, että maassa oli ilmennyt epäjärjestystä ja siksi merisotilaat tulivat turvaamaan uutta hallintoa ja kaikkien havaijilaisten turvallisuutta ja vapautta.

Havaijin liittäminen osaksi Yhdysvaltoja kohtasi kuitenkin vastustusta kongressissa, koska vallankaappaus oli toteutettu turhan härskillä tavalla. Lisäksi republikaani Benjamin Harrisonin virkakausi päättyi ja uudeksi presidentiksi valittiin miehitystä vastustanut demokraatti Grover Cleveland. Sen takia Havaijin amerikkalaistaminen saatettiin loppuun vasta seuraavan republikaanipresidentin William McKinleyn johdolla.

Kuubalaisia
vedettiin nenästä

Seuraavana kaappausvuorossa oli Kuuba vuonna 1898. Stephen Kinzerille tapaus on esimerkki siitä, miten Yhdysvaltain operaatiot iskevät lopulta omaan nilkkaan.

1898 Kuuba oli Espanjan hallinnassa, mutta sen talouselämä oli lähes kokonaan amerikkalaisissa käsissä. Havaijin tapaan päätuote oli sokeri. Lisäksi lähes kaikki maassa myyty käyttötavara oli amerikkalaisvalmisteista.

Kuuban vallankumoukselliset, joukossa Jose Marti, olivat pääsemässä voitolle espanjalaisista ja tämä huolestutti amerikkalaista elinkeinoelämää. Vallankumoukselliset olivat luvanneet maareformia, mikä uhkasi amerikkalaisia sokeriplantaaseja ja kotimaisen tuotannon turvaksi luvattu tullimuurikin huolestutti amerikkalaisia yrityksiä. Bisnesmiehet vihjasivat amerikkalaiselle lehdistölle, että Kuuba on hirmuinen Espanjan vallan alla kituva tyrannia, joka pitäisi vapauttaa. Lisää kohuotsikoita saatiin siitä, että amerikkalainen taistelulaiva Maine tuhoutui mystisessä räjähdyksessä Havannan satamassa.

Yhdysvallat tarjosi apuaan kuubalaisille taistelijoille, jotka eivät ottaneet sitä varauksetta vastaan. Toki he osasivat esittää kysymyksen, mitä amerikkalaisjoukot tekevät sen jälkeen, kun espanjalaiset on lyöty. Vastaukseksi epäilyihin Yhdysvalloissa hyväksyttiin lakiin Tellerin lisäys, jossa yksiselitteisesti luvattiin kotiuttaa joukot ja taata Kuuballe täysi itsenäisyys.

1898 sota oli voitettu ja kuubalaiset valmistautuivat itsenäisyysjuhliin. Silloin presidentti William McKinley ilmoitti, että edellinen laki oli säädetty hetkellisessä mielenhäiriössä eikä Kuuban itsenäisyys olekaan kovin hyvä idea. Kuuba pysyi sen jälkeen Yhdysvaltain hallinnassa omien sotilaskomentajien ja paikallisten diktaattoreiden avulla vuoteen 1959, jolloin muuan Fidel Castro laskeutui vuorilta ja ilmoitti, että vuoden 1898 tapahtumat eivät enää toistu.

Aina tarvitaan
pahan symbolia

Stephen Kinzer kysyy, olisiko Fidel Castro ollut Yhdysvaltain mieliharmina lähes 50 vuoden ajan, jos kuubalaisia ei olisi huijattu ja castrolaisille sen jälkeen muokattu maaperää vuosikymmenten ajan brutaalilla hallinnolla.

Kuuban tapauksessa erikoisasemassa oli myös lehdistö. Varsinkin lehtimoguli William Randolph Hearst näki sodassa mahdollisuuden kasvattaa sanomalehtiensä levikkiä ja painoi voimakkaasti päälle hyökkäyksen puolesta. Stephen Kinzerin mukaan amerikkalainen lehdistö on siitä lähtien reagoinut kansainvälisiin kriiseihin suunnilleen samalla tavalla. Se ei nosta tarpeellisen hyökkäyksen kohteeksi hallitusta, vaan yksilön, yhden vihollisen, joka on tyrannian symboli. Näitä ovat olleet mm. ajatollah Khomeini, Kuuban Castro, Libyan Gaddafi ja viimeksi Irakin Saddam.

Mutta vuoden 1898 espanjalais-amerikkalaisessa sodassa demonia oli vaikea löytää, koska Espanjassa ei ollut kuningasta, vaan maata hallitsi itävaltalaissyntyinen kuningatar ja hänen poikansa taas oli vasta 12-vuotias lapsi. Lopulta syntipukiksi kelpasi Espanjan joukkoja Kuubassa komentanut kenraali.

Dulles oli oman
aikansa Bush

Monien myöhempien vallankaappausten avainhenkilönä Stephen Kinzer pitää ulkoministerinä vuosina 1953-1959 toiminutta John Foster Dullesia, joka poliittista uraansa lukuunottamatta teki päivätyönsä yhtenä Yhdysvaltain menestyksekkäimmistä suuryhtiöiden lakimiehistä. Hän edusti eri puolilla maailmaa luonnonvaroja hyödyntäviä yhtiöitä ja näki maailman talouden pelikenttänä, jossa Yhdysvaltain rooli on suojella yhtiöidensä etuja. Dullesin uskonnollispohjaisessa amerikkalaisten arvojen pakkoviennissä oli paljon samaa kuin erään nykyisen Amerikan presidentin toimissa. Islamilaisen terrorin sijaan Dulles vain näki kaikkialla kommunistisia salajuonia, joiden tarkoituksena oli Yhdysvaltain vastainen myyräntyö.

John Foster Dulles oli ulkoministerinä, kun Yhdysvallat kaatoi demokraattiset hallitukset Iranissa ja Guatemalassa.

Iran voisi nyt
olla demokratia

Iranissa kyse oli siitä, että pääministeri Mohammed Mossadeq kansallisti maassa toimineet ulkomaiset öljy-yhtiöt vuonna 1951. Huhtikuussa 1953 CIA käynnisti Operaatio Ajaxin Mossadeqin syrjäyttämiseksi ja saman vuoden elokuussa hänen tarinansa oli lopussa.

Stephen Kinzer pohtii, mitä olisi tapahtunut, jos Yhdysvallat olisi antanut demokraattisen hallinnon jatkua Iranissa. Olisiko Iran nyt amerikkalaisvastainen mullahien maa? Ja olisiko esimerkiksi parhaillaan jatkuvaa kiistaa Iranin ydinohjelmasta edes olemassa?

1954 vuorossa oli Guatemala, jonka omisti käytännössä yksi amerikkalainen yhtiö United Fruit Company, jolla puolestaan oli vahvat siteet amerikkalaiseen poliittiseen eliittiin. United Fruit ei pelkästään omistanut Guatemalan banaanintuotantoa, vaan sillä oli reservissä valtavia maa-alueita. 1950-luvun alussa valtaan noussut vasemmistohallitus halusi jakaa United Fruitin käyttämättömät viljelymaat köyhille talonpojille.

Päätös vahvistettiin maan kongressissa. Päätöksen mukaan United Fruitin tuli myydä käyttämättömät maansa valtiolle siihen hintaan, jonka se oli ilmoittanut maan arvoksi vuosittaisissa veroilmoituksissa. Yhtiö hurjistui. Eihän kukaan ilmoita maan todellista arvoa verottajalle. Todellinen hinta on ainakin kymmenkertainen. Guatemalan hallitus ei kuitenkaan taipunut.

Joten United Fruit meni luonnollisesti Washingtoniin huolineen. Se vakuutti presidentti Dwight Eisenhowerin hallinnon siitä, ettei Guatemalan hallitus toimisi tällä tavalla ellei se olisi perustaltaan anti-amerikkalainen Kremlin käsikassara.

CIA kaatoi Guatemalan vasemmistolaisen hallituksen vuonna 1954. Kaappausta seurasi diktatuuri ja yli 30-vuotinen sota, jossa kuoli 200 000 ihmistä. Yhdysvaltain kaappauksen aikainen ulkoministeri John Foster Dulles oli aiemmin toiminut myös United Fruitin lakimiehenä. Kun yhtiön etuja uhattiin, hän koki sen Stephen Kinzerin mukaan henkilökohtaisena loukkauksena.

Kinzer itse seurasi Guatemalan tapahtumien loppuvaiheita paikan päällä New York Timesin toimittajana. Hän on sitä mieltä, että jos amerikkalaiset olisivat aiheuttaneet samanlaisen verilöylyn jossain muualla päin maailmaa, sitä olisi kutsuttu kansanmurhaksi.

Ei voi olla sekä suosittu
että luotettu

Stephen Kinzerin mukaan Yhdysvaltain toteuttamille kaappauksille ominaista onkin se, että heti vallanvaihdon jälkeen ollaan veitsenterällä jatkon suhteen. Kaikki riippuu siitä, kuka nostetaan maan uudeksi johtajaksi omana miehenä. Hänen pitäisi täyttää kaksi ehtoa – olla suosittu oman maansa sisällä ja olla amerikkalaisten kaveri.

Molempia ei voi kuitenkaan saada. Amerikkalaisten yhtiöiden takuumies ei voi olla kotimaassaan kovin suosittu. Joten lopulta johtoon asetetaan joku, joka on epäsuosittu, mutta luotettava. Hän joutuu hallitsemaan väkivallalla ja Yhdysvaltain sotilaallisella tuella. Kyseisen johtajan oppositiosta tulee myös Yhdysvaltain vihollinen ja uutta hallintoa pitää puolustaa vieläkin kovemmin ottein. Lopulta vallassa on tyranni.

Näinhän kävi myös Chilessä 1973. Istuva vasemmistolainen presidentti Salvador Allende oli tehnyt koko poliittisen uransa demokraattisten rakenteiden sisällä ja olisi todennäköisesti jättänyt paikkansa laillisessa järjestyksessä virkakautensa päättyessä. Mutta Yhdysvallat ei jaksanut odottaa. Demokraatin tilalle valtaan nostettiin diktaattori ja tyranni Augusto Pinochet.

Iranissa kyse oli öljystä, Guatemalassa banaaneista ja Chilessä kuparista. Chilen kuparivaroja hallitsi kaksi amerikkalaista yhtiötä, Kennecott ja Anaconda. Kun Allenden hallitus ryhtyi kansallistamaan maansa kuparivaroja, yhtiöt menivät paniikkiin, hankkiutuivat Washingtoniin, puhuivat ulkoministeri Henry Kissingerin puolelleen ja tämä hoiteli presidentti Richard Nixonin. Sama kuvio kuin aina ennenkin.

Puerto Ricon Yhdysvallat otti Stephen Kinzerin mukaan hallintaansa lähes epähuomiossa vuonna 1898. Espanjan hallitsemalla maalla oli laaja itsehallinto eikä siellä ollut samanlaista kapinaliikettä kuin Kuubassa. Mutta se sijaitsi joidenkin tärkeiden laivareittien varrella, joten Yhdysvallat murskasi Puerto Ricon itsehallinnon matkallaan varsinaiseen sotaansa Kuubaan.

Puerto Ricon asukkaiden tärkein tulonlähde olivat pienet kahviviljelmät. Ne tuhottiin amerikkalaisten yhtiöiden suurten sokeriplantaasien tieltä.

Grenada oli
sotanäytös

Grenada 1980-luvulla taas oli oma lukunsa. Vuoden 1983 vallankaappauksen aikana pikkusaarella oli joitakin satoja amerikkalaisia lääketieteen opiskelijoita. Yhdysvallat olisi voinut vain evakuoida heidät, mutta monien nöyryytysten ja etenkin Vietnam-trauman jälkeen se tarvitsi näyttävän sotilaallisen voiton edes jossakin. Presidentti Ronald Reagan oli luvannut tehdä Amerikasta jälleen suuren, joten noin 100 000 asukkaan Grenada vallattiin näytöstyyliin.

Vuonna 1989 vuorossa oli Panama ja Yhdysvaltain palkkalistoilla kymmeniä vuosia ollut Manuel Noriega, joka ei suostunut laittamaan suitsia huumekaupalle ja oli muutenkin loitontumassa amerikkalaisten intresseistä. Panamalaiset olisivat päässeet Noriegasta eroon omin voiminkin, mutta se ei riittänyt Yhdysvalloille, koska kansallismieliset asevoimat olisivat jääneet rauhaan. Taas tarvittiin vallankaappausta.

Mitä McKinley edellä
sitä George W. perässä

Ja viimein tullaan Irakiin vuonna 2003. Stephen Kinzerin mukaan presidentti George W. Bush harjoitteli maaliskuussa 2003 invaasiosta ilmoittavaa puhettaan Valkoisessa talossa samassa huoneessa, jossa yli sata vuotta aiemmin allekirjoitettiin Espanjan antautumissopimus Yhdysvalloille. Huoneen seinällä on maalaus tuosta tilaisuudesta ja sitä maalausta hallitsee presidentti William McKinleyn hahmo.

Ja kukaan ei ymmärtäisi paremmin kuin McKinley, ettei Bush ollut johdattamassa Yhdysvaltoja uuteen aikakauteen, vaan jatkamassa yli satavuotista perinnettä, Stephen Kinzer arvioi.

Esa Karttunen, viimeinen iltamaveteraani

(Kansan Uutisten Viikkolehti vuonna 2000)

Kurtunsoittaja kiersi Suomea Tapio Rautavaaran,
Esa Pakarisen ja anatomisen vahakabinetin kanssa

Monena on mies ollut eläessään. Esa Karttunen aloitti iltamaesiintymiset jo1940-luvulla koulupoikana, kiersi maata 1960-luvulla Tapio Rautavaaran kanssa ja 1970-luvulla kumppanina oli Esa Pakarinen. Siinä välissä hän toi stripteasen Suomeen ja viime vuosikymmenet ovat kuluneet reissatessa anatomisen vahakabinetin kanssa ympäri Eurooppaa.

KAI HIRVASNORO

Suomiviihteen veteraani Esa Karttunen on pysäköinyt asuntovaununsa Finlandia-talon takana olevalle parkkipaikalle. Pysäkki saattaa olla viimeinen sillä viihdyttäjän tiellä, joka alkoi 1940-luvulla ja jonka aikanaKarttunen kiersi maata kymmenien viihdetaiteilijoiden kanssa akrobaattina ja hanuristina. Tunnetuimmat kiertuekumppanit olivat Tapio Rautavaara ja EsaPakarinen.

Pitkän kiertueen pää kyseessä on sikäli, että Karttusen yhdessä taikuri Wäinö Hamarin kanssa omistama anatominen vahakabinetti Panoptikon on myytävänä. Karttunen sanoo saaneensa kiertue-elämästä kyllikseen. Vahakabinetin hintaa hän ei paljasta.

Viime vuosina kiertue-elämä on vähän kerrassaan hiipunut, kun miehille on tullut ikää lisää.

Esa ja isä oli
uran alku

Niin että kuka Esa Karttunen ja mikä anatominen vahakabinetti?

Porilaisen Esa Karttusen isä Onni Karttunen oli TUL:n parhaita telinevoimistelijoita 1930-luvulla. Hän päätti, että elokuussa 1936 syntyneestä Esa-pojasta tulee esiintyvä taiteilija. Voimistelusali tuli Esalle harjoituspaikkana tutuksi jo parivuotiaasta lähtien ja ensimmäisen kerran hän esiintyi isänsä kanssa Porin Pyrinnön iltamissa syksyllä 1944. Taitovoimisteluparista "Esa ja isä" tuli nopeasti käsite ja keikkaa pukkasi viiden markan hintaan. Kymmenvuotiaana Esa osti keikkapalkkioillaan haitarin ja taiteilijaelämä alkoi viedä mukanaan.

Koko 1950-luvun Karttunen esiintyi sekä soittajana että akrobaattina. Oli E-osuuskauppajuhlaa ja erilaisia viihdeparaateja. Vuonna 1954 hänet palkittiin Suomen notkeimpana miehenä. Vuonna 1962 oli vuorossa iltamakiertue Riemuriihi, joka vei Esa Karttusen yhteen Tapio Rautavaaran kanssa ja kymmenisen vuotta myöhemmin tiet yhtyivät Esa Pakarisen kanssa.

Siinä välissä Esa Karttunen toi Suomeen stripteasen. 1960-luvun lopulla hän järjesti "Sex 2000 - Monica Shown" Lapissa.

Akrobaatin uransa Esa Karttunen joutui lopettamaan 1970-luvun puolivälissä käsivammojen takia.

Naisille sallittu
vain rajoitetusti

Esa Karttusen viimeisin ura on kestänyt 20 vuotta. Sen ajan hän on kierrättänyt taiteilijakaverinsa Wäinö Hamarin kanssa omistamaansa anatomista vahakabinettia ympäri Eurooppaa. Näytteillä on140 esinettä.

Anatominen vahakabinetti on peräisin 1800-luvun lopulta. Saksalaisetkuvanveistäjät Rudolf Pohl ja Emil Kotschi ikuistivat Dresdenissä mehiläisvahaan ihmisruumiin osia, niissä ilmeneviä sairauksia sekä ihmisen kehityksen munasolusta syntymään. Asiantuntijoina vahakabinetin valmistuksessa toimi Nobel-palkittuja tiedemiehiä.

Anatominen vahakabinetti - Panoptikon valmistettiin nimenomaan lääketieteellisiin opetustarkoituksiin. Sitä käytettiin ilmeisesti Dresdenin yliopistossa. Nähtävänä on muun muassa märkivä umpisuolentulehdus, keuhkomätä, mahalaukun syöpä, spitaali ja kuppa.

Panoptikonia kierrätettiin ympäri Eurooppaa jo 1900-luvun alussa. Näyttely on sen verran rajua katseltavaa, että silloin naiset pääsivät sisään vain kerran viikossa perjantaisin kolmen tunnin ajan. Nyt rajoituksia ei ole.

Kateissa 40 vuotta

Panoptikon katosi toisen maailmansodan melskeissä 40 vuodeksi. Esa Karttunen ja Wäinö Hamari löysivät sen Keski-Euroopasta pölyisestä kellarista saatuaan vihjeen tsekkiläiseltä akrobaattituttavaltaan. Mistä maasta, sitä Esa Karttunen ei paljasta. He saivat ostaa sen perikunnalta sillä ehdolla, etteivät kerro mitään aikaisemmista omistajista ja tämän ehdon Karttunen jaHamari ovat täyttäneet pilkulleen.

Ensikosketus vahakabinettiin oli tärisyttävä, kun kymmenen vuoden etsinnän jälkeen laatikoita alettiin aukoa.

- Kun pölyä pyyhkäisi, niin sieltä tuli pää esille. Heti tuli tunne, että tämä on rikollista hommaa. Että nämä ovat aitoja. Oikein säikähti, Esa Karttunen kuvaa.

Hamari ja Karttunen pelastivat ja entisöivät saksalaisen asiantuntijan avulla kokoelman 1980-luvun alussa, minkä jälkeen sitä on kierrätetty eri puolilla Eurooppaa.

- Pienen vihjeen perusteella pääsimme tämän näyttelyn omistaneen suvun jäljille ja perikunta halusi sen myydä, Esa Karttunen kertoo vahakabinetin löytymisestä.

Alun perin Esa Karttunen ja Wäinö Hamari havittelivat tuovansa Suomeen tavallisen kuuluisia ihmisiä esittelevän vahakabinetin. Esineitä he kävivät kyselemässä Lontoossa maailman kuuluisimmasta vahakabinetista MadameTussaudista. Kävi ilmi, että sieltä ei myydä mitään, vaan käytöstä poistettavat vahanuket sulatetaan tai viedään vintille. Madame Tussaudilla he kuitenkin kuulivat, että vanhoissa kirjoissa on maininta anatomisesta vahakabinetista.

- Kolusimme Euroopan museot eikä sitä löytynyt niistä mistään. Mutta se oli se pieni vihje, minkä saimme taiteilijakaverilta, Karttunen kertoo jäljityksestä.

Esa Karttunen kertoo, että anatominen vahakabinetti kiinnosti häntä valtavasti, kun hän kuuli siitä.

- Kun olen ollut akrobaatti, niin kiinnosti nähdä ihmisen rakennetta. Ja tämä on erikoinen juttu. Näitä muita vahakabinetteja on joka paikassa, mutta tämä on ainutlaatuinen.

Miehet herkkiä
pyörtymään

Kaksikko on kuljettanut vahakabinettia 20 vuoden ajan Suomen lisäksi Ruotsin, Norjan ja Tanskan suurimmissa kaupungeissa. Vierailuja on tehty myös Saksaan, Englantiin ja Itävaltaan. Esa Karttunen arvelee, että kyseessä on yksi Euroopan suosituimmista näyttelyistä.

- Malmössäkin oli satoja metrejä pitkät jonot. Kyllä se jotain osoittaa, Wäinö Hamari huomauttaa.

- Isännöitsijä tuli sanomaan, ettei saa laskea näin paljon väkeä sisään, että tämä vanha rakennus sortuu, Karttunen täydentää.

- Ja ihmisiä pyörtyi solkenaan. Saattoi mennä viisikin päivässä. Ihmiset kokevat tämän jotenkin niin vaikuttavana, että donks, kertoo kaksikon mukana Ruotsissa kiertänyt toimittaja Manu Paajanen.

- Se oli yllättävää, että raavaat miehet pyörtyivät herkemmin kuin naiset. Göteborgissa yksi kaveri sai sellaisen sokin tuossa kupan kohdalla, että virvoittaminen vei toista tuntia.

Esa Karttunen sanoo, että yhtälailla näyttelyssä kupsahtelee nuoria tyttöjä ja poikiakin.

Lääkäreiltä
parhaat arvosanat

Onko anatominen vahakabinetti asiaa vai viihdettä? Tavalliset ihmiset voivat ainakin kurkistaa sen avulla omaan sisimpäänsä, mutta järjestäjien mukaan se on saanut kehuja ainutlaatuisuutensa vuoksi myös lääketieteen ammattilaisilta.

- Lehti-ihmiset tuovat joskus patologeja ja lääkäreitä tullessaan. Me olemme kovin hyvillämme siitä, koska heiltähän me saamme parhaat arvosanat. Täältä ei puutu mitään ja täällä on kaikki paikalla. Näistä avatuista ihmisistä puuttuu ainoastaan se töhnä, mikä tulee, kun ihminen avataan, EsaKarttunen kertoo vahanukkien havainnollistamasta verettömästä ruumiinavauksesta.

Mutta asiaa, viihdettä vai taidetta? Siinä on Esa Karttusen mielestä ikuisuuskysymys. Porissa lääkärit ja patologit sanoivat hänelle, että näyttely on erittäin hyvää käsityötä ja taidetta.

Työ muuttui,
reissuaminen jäi

Varsinaisena leipätyönään Esa Karttunen pitää iltamakiertueita viihteen kulta-ajan suurten tähtien kanssa. Tapio Rautavaaran ja Esa Pakarisen lisäksi hän kulki viihteen lentojätkänä muun muassa Erkki Junkkarisen, Konsta Jylhän ja Georg Otsin kanssa. Kun soitto- ja voimisteluhommat piti 1970-luvulla lopettaa terveydellisistä syistä, niin vahakabinetti tuli sen jälkeen hyvään saumaan uudeksi leipäpuuksi.

- Reissuhomma jatkui, mutta työ muuttui.

Uraansa kiertävän vahakabinetin parissa Karttunen pitää mielenkiintoisena.

- Olemme kokeneet, että voimme näyttää ihmisille, minkälainen taideteos ihminen on. Ja täällä on varoittavia esimerkkejä nuorisolle. Täällä on aidot tupakoitsijan keuhkot. Se on ainoa aito, mitä täällä on. Sitten on sukupuolitauteja. Vaikka tämä on vanha näyttely, niin kaikki nämä sairaudet ovat vielä olemassa.

- Meillä käy nuoria lääkäreitä, jotka ovat käyneet hoitamassa eri sairauksia tuolla kehitysmaissa. Monet ovat sanoneet, että ovat hoitaneet ihan näinä päivinä täällä esiteltäviä pahaksi päässeitä sairauksia.

Nuuka Rautavaara,
lupsakka Pakarinen

Esa Karttunen ja Tapio Rautavaara tutustuivat toisiinsa jo 1950-luvun puolivälissä Uudessakaupungissa. Rautavaara oli siellä oman ryhmänsä kanssa iltamakiertueella ja Karttunen samaan aikaan juhlapuhujana Vakka-Suomen osuuskauppajuhlissa. Miehet asuivat samassa matkustajakodissa ja soittelivat siellä yhdessä. Rautavaara kutsui Karttusen iltamakiertueelleen 1960-luvun alussa ja sillä tiellä vierähtivät vuodet 1962-63. Se oli aikaa, jolloin tuli tv ja iltamaperinne alkoi kuolla.

- Kiersin Rautavaaran kanssa kaksi vuotta yhtä kyytiä. Olimme kolme viikkoa reissussa ja viikon kotona.

Linnanmäen Peacockissa Karttunen esiintyi ainoana suomalaisena 1970-luvun alussa. Samoihin aikoihin hän tapasi Järvenpään osuuskauppajuhlissa Esa Pakarisen, jonka kanssa lähdettiin taas kiertueelle. Kolmikon täydensi sillä kertaa Bruno Arkonaho.

Tapio Rautavaaraa Esa Karttunen on muistellut tavattoman nuukana miehenä. Basisti Matti Heiskasella täydennetty trio Riihiorkesteri kiersi Rautavaaran omistamalla Simca Beauleu -autolla, joka oli muuten hyvässä kunnossa, mutta akku ei tahtonut toimia talvipakkasilla. Rautavaara ei raaskinut ostaa uutta akkua, koska se olisi maksanut 60 markkaa. Niinpä hän pakkasöinä heräsi kolmen tunnin välein käyttämään auton moottorin lämpimäksi.

Rautavaara oli ajan suuri tähti ja tupa oli täynnä aina, kun hän esiintyi. Mutta muihin esiintyjiin hän suhtautui Karttusen mukaan hienosti.

- He niin kuin Rautavaarakin olivat vaatimattomia miehiä. Matkustajakoti kelpasi hyvin nukkumapaikaksi, Karttunen kuvaa suomiviihteen suurimpia tähtiä.

Esa Pakarinen taas osasi laukaista eteen tulleet kiperät tilanteet lupsakalla huumorillaan. Esiintymisiä hän jännitti ja oli tarkka siitä, että ohjelma oli hyvin harjoiteltu.

Esa Karttunen ja taikuri Wäinö Hamari elvyttivät iltamaperinnettä vuonna 1983 järjestämällä Vielä kerran pojat -kiertueen Pohjois-Suomessa. Esa Pakarisen viimeiseksi jäänyt kiertue veti yllättäen salit täyteen, vaikka sitä ei suuresti mainostettu.

Strippari veti
vaatteet päälle

Esa Karttunen on iltamaviihteen vanhoista konkareista viimeisiä hengissä olevia. Hän on viettänyt 50 vuotta tien päällä ja laskee ajaneensa autolla ainakin kaksi miljoonaa kilometriä. Viihteen kivisellä tiellä on pitänyt tehdä monenlaista henkensä pitimiksi. Kun vanhan ajan iltamat eivät enää lyöneet leiville, Karttunen toi kansan ihmeteltäväksi ensimmäisen suomalaisen striptease-shown 1960-luvun lopulla. Karttunen, Matti Heiskanen ja Monica Määttä tekivät vallesmanneille päänvaivaa aiheuttaneen kiertueen Lappiin.

- Vallesmannit istuivat joka paikassa, että miten ne saisivat minut kiinni hyvien tapojen vastaisesta esityksestä. Riisuuntumista yleisön edessä pidettiin sopimattomana. Pulmasta selvittiin sillä, että strippari tuli yleisön eteen alastomana ja alkoi pukeutua siinä.

Miten maltat jättää kiertämisen kaikkien näiden vuosien jälkeen?

- Jaa'a. Se onkin vaikeampi kysymys. Jos rupeaa jalkapohjissa kutittamaan, niin täytyy sitten vaan pistää asuntovaunu auton perään ja vetää sitä paikasta toiseen. Ei siinä muu auta.

Hehtaarihalleissa ei
saa kontaktia ihmisiin

Nykyistä viihde-elämää Esa Karttunen ei oikein arvosta.

- Nythän tilaisuuksia pidetään tuollaisissa hehtaarihalleissa. Eihän siellä ihmisiin mitään kontaktia saa. Ei siinä ole sellaista, mitä oli silloin. Kun mentiin iltamiin nuorisoseuran tai maamiesseuran talolle, niin siellä oli läheinen kosketus ihmisiin. Kun saliin oli ahdettu 200-300 henkeä ja näyttämö oli muutaman metrin päässä, niin siinä oli hyvin intiimi tunnelma.

Kiertueet järjestettiin yleensä niin, etteivät välimatkat paikkakunnalta toiselle keikkapaikalle olleet kovin pitkiä. Mutta joskus ajettiin Ivalosta suoraan kotiin Etelä-Suomeen.

- Minä muistan ne kiemuraiset hiekkatiet. Popedalla mentiin neljää-viittäkymppiä. Vaatiko raskas työ raskaat huvit?

- Ei minun parannut ottaa alkoholia ollenkaan, kun oli tuo akrobaatin homma.Eikä sitä siedetty, vaan oltiin hyvin tarkkoja, ettei esiintyjä saanut töpätä. Olavi Virta oli hyvä esimerkki siitä, miten hän joutui hampaisiin, kun säestäjä ei ollut Ilomantsissa esiintymiskunnossa.

Esa Karttusen haastattelun lisäksi lähteenä on käytetty Manu Paajasen kirjaa Jätkäviihteen kuninkaat.