Irakin sisällissota alkoi jo kesällä

(Kansan Uutisten Viikkolehti 24.3. 2006)

Kansainvälisessä politiikassa arvuutellaan, onko Irak kolme vuotta jatkuneen miehityksen jälkeen luisumassa kohti sisällissotaa. Joidenkin tarkkailijoiden mielestä sisällissotaa on käyty viime kesästä asti. Ruumishuoneille on virrannut kidutettujen ja teloitettujen ruumiita, etninen puhdistus on täydessä vauhdissa ja kansanryhmät muodostavat omia sotajoukkojaan. Irak on lähellä tilannetta, joka muistuttaa 15 vuotta kestänyttä Libanonin sisällissotaa.

KAI HIRVASNORO

Yhdysvaltain Irakin pääministeriksi asettama Iyad Allawi sanoi sunnuntaina BBC:n haastattelussa maan olevan jo sisällissodassa. Miehittäjävaltioiden johtajat kiirehtivät sodan alkamisen kolmantena vuosipäivänä kiistämään ex-pääministerin näkemyksen. Presidentti George W. Bush, Britannian puolustusministeri John Reid ja Australian pääministeri John Howard vakuuttivat näkevänsä Irakissa edistystä vaikeuksista huolimatta.

Kaikkien muiden mielestä Irak on aivan sisällissodan partaalla. Joidenkin mielestä sisällissota on ollut käynnissä useita kuukausia.

Pääasiassa miehittäjän virheiden aiheuttamasta sisällissodasta eivät puhu eri maiden Pysäyttäkää sota -verkostot, vaan maailman arvostetuimmat tutkimuslaitokset. Yhdysvaltain luoma hallinto on korttitalo ja se on luhistumassa. Etninen puhdistus Irakissa on täydessä vauhdissa ja kaikki mahdolliset ryhmät aseistautuvat. Jos maa hajoaa, sillä on vakavat seuraukset koko alueen turvallisuuteen, varoittaa International Crisis Group (ICG) uudessa tutkimuksessaan.

Viime kuukausina valmistuneiden tutkimusten viesti on yhtenäinen: Jos sisällissota on ylipäätään vielä estettävissä, niin se edellyttää Yhdysvaltain politiikan radikaalia muutosta maassa.

Kapinaa taltutetaan
kosto mielessä

Tuhoisinta on miehitysjoukkojen tapa taltuttaa edelleen jatkuvaa aseellista vastarintaa. Historioitsija Gareth Porter kirjoitti jo tammikuussa, että liittouma ajaa eri kansanryhmiä toisiaan vastaan lähettämällä sunnialueille shiioista ja kurdeista muodostettuja sotilasosastoja. Enemmän kuin halu taltuttaa aseellinen kapina heitä motivoi yleensä viha sunneja, Saddam Husseinin aikana vallassa ollutta ryhmää kohtaan. Heitä ajaa kosto menneistä vääryyksistä ja halu nujertaa sunnit kokonaan.

Epäonnistuneen politiikan juuret ovat miehityksen alkuvaiheessa, jolloin Yhdysvaltain johtama miehityshallinto erotti kerralla sunneista muodostuneen Irakin turvallisuuskoneiston. Edelleen miehittäjät suosivat shiioista ja kurdeista muodostettuja sotilaita ja poliiseja myös sunnialueilla. Muun muassa Fallujahin kaupungin asukkaiden pyyntöön korvata poliisivoimat paikallisella väellä vastattiin kieltävästi.

– Ehkä heidän täytyy vain saada sisällissotansa. Sehän on täälläpäin melkein elämäntapa, sanoi korkea-arvoinen amerikkalainen upseeri uutistoimisto Knightridderille jo lokakuussa.

Brookings-instituutin tutkija Kenneth Pollack toivoo kuitenkin, että sisällissota yritettäisiin vielä estää. Tuoreessa tutkimuksessaan hän esittää, että aseelliseen vastarintaan pitäisi vastata jatkossa puolustuksellisesti eikä hyökkäämällä. Tärkeämpää kuin jahdata vastarintataistelijoita on tuottaa turvaa siviileille. Taistelijoiden summittaisessa pommittamisessa ei ole järkeä, koska liittoumalla ei ole kuitenkaan tarpeeksi sotilaita estämään heidän paluutaan vastarintapesäkkeisiin sen jälkeen, kun pöly on laskeutunut.

Pollackin esittämä turva-alueiden perustaminen merkitsisi kuitenkin päinvastaista kuin sodan vastustajat viime viikonlopun mielenosoituksissa vaativat. Liittoumalla on nyt Irakissa 140 000 sotilasta. Maan vakauttamiseksi heitä ei tule vetää pois, vaan sotilaita tarvittaisiin rutkasti lisää. Brookings-instituutin mukaan jopa puoli miljoonaa, oikeistolaisen Rand-tutkimuslaitoksen arvion perusteella hieman vähemmän, jos tavoitteena on vakauttaa Irak samalla tavalla kuin Bosnia 1990-luvulla.

Perustuslaki
sortaa sunneja

Irakissa asiat eivät menneet kuitenkaan pieleen vain väärän sotilaallisen strategian vuoksi, vaan myös Yhdysvaltain ohjaama poliittinen prosessi on ollut katastrofi. Perustuslaki sisältää kaikki sisällissodan siemenet, arvostelee hajonneisiin valtioihin erikoistunut tutkija Marina Ottaway Carnegie-rauhantutkimuslaitoksesta. Se jakaa öljytulot shiiojen ja kurdien hallitsemien provinssien kesken ja jättää sunnit tyhjän päälle. ICG:n mukaan Yhdysvallat ei tehnyt tarpeeksi estääkseen sunneja joutumasta poliittiseen marginaaliin ja näin se suorastaan lietsoi vastarintaa.

Onhan Irakissa pidetty jo useammat vaalit ja kansanäänestyksiä sekä laadittu perustuslaki. Kansainvälisten asiantuntijoiden mukaan ne eivät kuitenkaan ole merkinneet edistystä, vaan askeleita kohti sisällissotaa.

Yksi pahimmista askeleista on rakentaa Irakin omaa turvallisuuskoneistoa etniselle ja uskonnolliselle perustalle. Ottawayn mukaan Yhdysvallat käytännössä kouluttaa shiiajoukkoja tulevaan sisällissotaan.

Yhdysvaltain ja radikaalin islamismin aiemmasta yhteistyöstä kirjan Devil´s Game kirjoittanut Robert Dreyfuss tosin väittää sisällissodan olleen käynnissä viime kesästä asti. Tarkkaa aikaa on vaikea sanoa, mutta sisällissota käynnistyi hänen mielestään silloin, kun kuolonuhreja alkoi tulla enemmän etnisissä puhdistuksissa, salamurhissa ja kuolemanpartioiden käsissä kuin varsinaisessa miehittäjää vastaan käytävässä vastarinnassa.

Teloitettujen virta
alkoi heinäkuussa

YK:n entinen Irakin ihmisoikeusvastaava John Pace on ajoittanut tämän viime heinäkuuhun. Hänen mukaansa heinäkuusta lähtien ruumishuoneille on tuotu kuukausittain noin tuhat sellaista irakilaista, jotka on selvästi teloitettu ja joita on sitä ennen kidutettu. Pacen mukaan heinäkuussa Bagdadin ruumishuoneille tuotiin 1 100 ruumista. 900:ssa heistä oli merkkejä kidutuksesta ja teloituksesta. Tämä jatkui ainakin koko loppuvuoden 2005.

Viime viikonloppuna löytyi 87 ruumiin joukkohauta. Sitä ennen perjantaina Bagdadin ruumishuoneelta lähetettiin haudattavaksi 150 tunnistamatonta ruumista ja viime maanantaina 70 lisää. Tämä pyritään tekemään salassa, koska Irakia hallitsevat viranomaiset eivät halua, että tieto joukkomurhista leviää.

Bagdadista tulee
uusi Beirut

Robert Dreyfussin arvion mukaan Irakia odottaa samanlainen sisällissota, mitä käytiin Libanonissa 1975 - 1990. Siinä armeijat eivät ota toisistaan mittaa taistelukentällä, vaan taistelukentiksi muuttuvat kaupungit ja kaupunginosat. Perinteisten armeijoiden sijaan sotaa käyvät erilaiset etniset ja uskonnolliset ryhmät. Niiden toimintaa taas tuetaan myös ulkomailta käsin sikäli kuin joku katsoo hyötyvänsä juuri kyseisen ryhmän menestyksestä.

Dreyfuss arvioi, että Bagdad, jossa asuu viidennes irakilaisista, on jo muuttunut tässä mielessä sisällissodan aikaiseksi Libanonin pääkaupungiksi Beirutiksi. Eri asuinalueet on jo pitkälti puhdistettu ja aidattu etnisellä perusteella. Omien asemiehet hallitsevat ja poliiseja ei näy. Kutakin Bagdadissa toimivaa ryhmää tuetaan myös niiden vahvoilta alueilta sunnikolmiosta, Kurdistanista ja shiia-alueilta käsin. Irakin naapurimaat ovat sekaantumassa peliin.

Maa jakautuu
verilöylyn kautta

Myös Robert Dreyfuss viittaa Kenneth Pollackin tutkimukseen, ja sanoo inhoavansa olla hänen kanssaan samaa mieltä, koska Pollack kannatti vuonna 2003 hyökkäystä Irakiin. Mutta tällä kertaa Pollack on Dreyfussin mukaan oikeassa. Irakin hajoaminen tulee olemaan hirveä verilöyly. Syynä on se, että shiiat ja sunnit ovat myös sisäisesti jakautuneita ja sisällissota ruokkii myös ryhmien sisäistä vastakkainasettelua. Ne tulevat sotimaan keskenään, ja lisäksi alueilla missä uskonnolliset ryhmät asuvat sekaisin, tullaan näkemään vielä paljon lisää etnistä puhdistusta. Satojatuhansia ihmisiä tulee vielä kuolemaan.

Der Spiegel -lehti kertoi viime viikon torstaina, että etninen puhdistus on arkea Bagdadissa. Mustiin pukeutuneet shiiojen kuolemanpartiot ovat jokapäiväinen näky shiia-alueilla, mistä sunnit häädetään nyt pois väkivalloin. Onnekkaille annetaan viisi minuuttia aikaa poistua kotoaan, huono-onnisemmat ammutaan kotiinsa.

Kuolemanpartioiden uskotaan toimivan sisäministeriön tuella.

Sunnien mukaan yksistään Bagdadissa on tuhottu yli sata heidän moskeijaansa. Nyt myös sunnien aseellisiin joukkoihin virtaa uusia taistelijoita, Bagdadin lisäksi heitä tulee mm. Fallujahin kaupungista.

Aseellisten ryhmien noustessa tavallisten irakilaisten luottamus valtioon ja viranomaisten kykyyn taata turvallisuus on romahtanut.

Hector - Sadunkertoja ja protestilaulaja

(Kansan Uutisten Viikkolehti 24.3. 2006)

Syntyy jokin kumma värinä, kun lauluntekijä tajuaa, että se on siinä ja tämä ei voi mennä pieleen. Viimeksi näin kävi Hectorille, kun hän oli kirjoittanut kertosäkeen lauluunsa Kuunnellaan vaan taivasta. Muu albumikokonaisuus rakentui sen ympärille.

KAI HIRVASNORO

Miten tullaan mieheksi, jonka edelleen jatkuva levytysura on kestänyt 40 vuotta?

Joka on tehnyt 21 LP:tä ja cd-levyä (plus kokoelmat ja livelevyt), 50-60 singleä, lukemattoman määrän sanoituksia ja sävellyksiä muille artisteille, ja soolouran lisäksi soittanut monta vuotta Cumulus-yhtyeessä. Ja suuren osan tästä kaiken lisäksi sivutoimisena muusikkona. Varsinaiselta ammatiltaanhan Hector, Heikki Harma oli pitkään Yleisradion toimittaja.

Ensin pitää syntyä oikeaan aikaan. Ensi vuonna 60 täyttävä pieni Heikki Harma kuuli ensimmäisen kerran musiikkia radiosta aikana, jolloin tehtiin poikkeuksellisen hyviä ja visuaalisia sanoituksia. Georg Malmstenin Mikki Hiiri merihädässä ja muut lasten klassikot kuuluivat äänimaisemaan. Samoin kuplettiperinnettä jatkaneet Humppaveikot ja Kankkulan kaivolla -hupailut. Tunnelmallisempaa musiikkia edustivat Reino Helismaan - Tapio Rautavaaran laulut.

Mutta Hectoriksi tulemisen kannalta oli olennaista myös olla varhaisteini silloin 1950-luvulla, kun Suomeenkin kantautui uusi, outo, erilainen ja mieltä kiihottava rock-musiikki. Heikki Harma havainnoi töölöläiskorttelin pihapiirissä ensin, että isompien poikien ja tyttöjen pukeutuminen alkoi muuttua. Edelläkävijät saivat puolalaisista laivoista hommattuja aitoja amerikkalaisia farkkuja.

Paul Anka kiinnosti
enemmän kuin Elvis

Ja siihen mennessä kotiin oli hankittu radion lisäksi myös levysoitin.

– Pari vuotta vanhempi broidi oli saanut ilmeisesti pari vuotta vanhemmalta kaveriltaan Elviksen King Creole -singlen. Se on varsinaisesti ensimmäinen rock-levy, jonka mä muistan.

– Se kyllä kolahti, mutta muuten mä olin romanttisemman musiikin kuuntelija enemmän. Ehkä ikään liittyen Elviksen kanssa suosiosta kilpaillut Paul Anka oli enemmän minun juttuni. Mutta kyllä rock´n´rollkin oli koko ajan läsnä ja isommat osasivat jorata sitä.

Sanomalehdistä näki lisäksi kuvia ensimmäisistä rock-mellakoista, joita Rock Around The Clock synnytti.

Heikki Harmasta ei tullut varsinaisena teininäkään rokkaria. Hän oli ensin liian nuori pitämään rasvalettiä ja kun ikää sitten olisi ollut, niin läpimurron tekikin jo Shadows ja rautalankabuumi.

– Broidi osti jostain ensimmäisen sähkökitaransa, joka ei ollut kovinkaan kummoinen. Mutta se teki minuun suuren vaikutuksen. Olin lisäksi nähnyt Strangersin ensimmäisen keikan Messuhallissa tanssikoulun päättäjäisissä 1960 tai 1961 uudenvuoden paikkeilla ja silloin iski, että mitä tämä on? Mistä tuo ääni tulee? Mitä helvettiä? Tuollaiset litteät ihmeskebat!

Rock-fanaatikoille rautalanka oli vain soitettua iskelmää, mutta Heikki Harmalle se oli se juttu, joka vei mukaansa.

Tanssikoulusta
kitaristiksi

Mutta hetkinen. Tanssikoulun päättäjäisissä?

– Siihen aikaan oli yleinen tapa, että 13-14-vuotiaana viimeistään mentiin joululomalla tanssikouluun, koska se oli paras tapa saada iskettyä gimmakavereita uudenvuodenbileisiin. Siellä oli pakko hakea tanssimaan ja gimmojen oli pakko lähteä. Se oli aikamoista säpinää, Hector kertoo.

Hän vietti kaksi joululomaa Therpsikore-nimisessä tanssikoulussa.

Heikki Harman ensimmäinen bändi oli kouluaikainen rautalankayhtye Les Mirages, jossa hän soitti soolokitaraa. Beatlesin myötä bändien piti esittää myös laulettua musiikkia. Harma ei osannut laulaa ja soittaa kitaraa yhtä aikaa eikä suostunut opettelemaankaan. Niinpä hän sai bändistä potkut.

Hetkellinen takaisku oli loppuelämän kannalta kuitenkin vain hyväksi. Potkujen jälkeen hän alkoi opetella omien biisien tekemistä akustisella kitaralla ja hoksasi, ettei se nyt niin ylivoimaista ole pistää sointuja jonoon.

Folkissa riitti
rämpyttäminen

Hector Heikki Harmasta tuli kuitenkin folkin vuoksi.

– Hootenanny Trio kävi meillä koulussakin esiintymässä ja silloin ajattelin, että tämä on nastaa musaa ja tässähän riittää ihan rämpyttäminen.

Syntyi Folk-song Trio, jossa soittivat Hectorin lisäksi Antero Jakoila ja Per-Erik Hedman. Se ehti keikkailla hetken, mutta hajosi Jakoilan lähdettyä armeijaan. Sen jälkeen Hector rohkaistui esiintymään yksin Helsinkiin perustetussa Folk-klubissa, joka järjesti Kaivopuistossa Finnish-British Societyssä folk-iltoja.

Tullaan joulukuuhun 1965. Scandia-levy-yhtiön toimitusjohtaja Harry Orvomaa oli haistellut tuulia, että folk on nyt kova sana ja tähänkin talliin on kiinnitettävä joku folk-artisti. Folk-klubin keikkoja radioitiin kerran kuukaudessa suorina lähetyksinä ja Hectorkin pääsi ennen levytystään eetteriin yhdessä Hootenanny Trion kanssa. Ilmeisesti sitä kautta hänen kuultiin laulavan omaa käännöstään Buffy Sainte-Marien kappaleesta Universal Soldier.

Orvomaa kävi vielä Munkkiniemen yhteiskoulussa kuuntelemassa folk-konserttia ja kiinnitti sen jälkeen Hectorin levyttämään Palkkasoturin.

Se oli myös käytännössä ainoa vaihtoehto ensimmäiseksi singleksi, sillä muita suomennoksia Hectorilla ei ollut. Oli kyllä yksi kokonaan oma biisi, Huuto, ”tosi pateettinen maailmanparannus- ja maailmantuskanhuuto -tyyppinen biisi.”

Huutoa ei ole levytetty ja se oli vuosikymmenet kateissa. Kun Hector nyt kirjoittaa muistelmiaan, niin siinä vanhoja tavaroita penkoessa teksti yllättäen löytyi. Melodia ja soinnut ovat hänen päässään, mutta levytystä ei ole luvassa. Teksti saattaa kuriositeettina tulla kirjaan.

– Kelvoton biisihän se oli.

Tanssiyleisölle
protestilauluja

Oman materiaalin puutteen johdosta ensimmäisestä singlestä tuli vähintäänkin omituinen. Toisella puolella on nimittäin Hectorin ja Pirkan neitojen yhteisesitys Pikku Kalle, Juha Vainion uudelleen sanoittama Hämä-hämä-häkki.

Eli kauhean syvällistä Scandia-levy-yhtiön folk-kiinnostus ei ollut.

Kesästä 1966 tuli Hectorin ensimmäinen keikkakesä. Scandialla oli yhteistyösopimus legendaarisen managerin Tappi Suojasen kanssa ja hän sai yksinoikeuden myydä Hectorin keikkoja.

– Ne oli sellaisia, että satanen mulle ja tonni heille. Poltin itseni sen yhden kesän aikana loppuun, kun mua vietiin lentokoneella paikasta toiseen. Jossain Joensuussa odotti Pepe´s Quartet -niminen orkesteri, jonka tanssisetin välissä lauloin puoli tuntia folkia. Yleisö katsoi h-moilasena, että mitä helvettiä ja yritti tanssia näitä minun protestilaulujani.

Seurasi lisää singlejä, esiintyminen Hair-musikaalissa ja Cumulus-yhtye.

Myös satuja, ei
vain sanomaa

Seuraava etappi oli vuonna 1972 ilmestynyt ensi-LP Nostalgia, käsittämättömän upea esikoislevy, jossa folk-pohjaiset sävelmät kiedottiin Pirjo ja Matti Bergströmin poikkeuksellisen rikkaisiin sovituksiin.

Sanoittajana Hectorilla on maine miehenä, jolla on sanomaa ja joka ottaa kantaa. Sitäkin Nostalgialta ja seuraavana vuonna ilmestyneeltä Herra Mirandokselta löytyy, mutta hyvin paljon myös satua ja mystiikkaa. Jos Reino Helismaa onkin ollut yksi vaikuttaja sanoittajana, niin sitä ovat olleet myös satukirjat.

Selitys tälle löytyy siitä, että vuonna 1972 Hector tuli ensimmäisen kerran isäksi. Samaan aikaan suomeksi ilmestyi mm. Narnia-sarja ja Hector innostui 1960-luvun hippimystiikan jälkeen fantasioitten maailmoista.

– Sadut ovat olleet minulle tärkeitä lapsuudesta lähtien. Mulle on luettu paljon satuja ja olen lukenut niitä itse. Jotenkin se siinä 1970-luvun alussa oli hippiajan jatkumoa vielä. Ja hyvin pian siihen tulivat vaikuttamaan sellaiset tyypit kuin David Bowie, joka loi fantasiajuttuja ja jonka kanssa löytyi hengenheimolaisuutta.

– Yhteiskunnallisesti suuntautuneet laulut ja vähän kriittiset äänenpainot taas tulivat Jenkeistä Dylanin ja kansalaisliikeaktivistien kautta.

Sovituksellinen rikkaus jo ensi-LP:lle periytyy Hectorin Cumulus-vuosilta. Bergströmit tekivät paljon yhteistyötä Cumuluksen kanssa.

– Tuntui luontevalta jatkaa yhteistyötä heidän kanssaan. Ja kun he pääsivät tekemään duunia yhden lauluntekijän kanssa, niin he panostivat siihen omaa luovuuttansa vielä enemmän. Suurelta osin ne orkesterisävyt ja oivallukset siellä ovat heidän ansiotaan. Mä annoin hyvin epäakateemisella verbaalisella kuvailulla osviittaa, että mitä haluaisin tähän ja tähän. He toteuttivat sitä ja omia ideoitaan, ja siitä syntyi parhaimmillaan hyvin poikkeuksellista suomalaista pop-musiikkia.

Hyvä lainabiisi
voittaa huonon oman

Nostalgialla kaikki biisit Sadepäivälaulua lukuunottamatta ovat kokonaan Hectorin omia, mutta LP:tä edeltäneillä singleillä ja myöhemmillä levytyksillä hän on suomalaistanut lukemattoman määrän omien suosikkiensa lauluja. Satunnainen musiikinkuuntelija ei ehkä tajua, että niinkin keskeiset Hector-kappaleet kuin Kuinka voit väittää, Suomi-neito, Kissojen yö ja Ei mittään monien muiden joukossa ovat amerikkalaista ja brittiläistä alkuperää. Näin laaja vieraan materiaalin esittäminen on hyvin poikkeuksellista siinä laulaja-lauluntekijäperinteessä, jota Hector edustaa.

Hectorin mukaan tämä johtuu siitä, että radiotoimittajana hän kuuli tuoreeltaan uusimmat levyt.

– Kun tuli helvetin hyvä biisi, niin houkutus oli suuri. Kun tunsi jonkun biisin omakseen, niin tuntui, että mun täytyy tehdä tämä ja suomalaistaa teksti. Mä en varsinaisesti kääntänyt kauheasti biisejä, vaan halusin niistä sen melodian ja harmonian, mutta tekstissä kuvittelin sen enemmän suomalaiseksi.

Hector nousi ensimmäiseksi suomalaisen rokin, itse tehdyn ja suomeksi lauletun rokin, supertähdeksi vuonna 1973 ilmestyneellä Herra Mirandos -LP:llä. Folkista otettiin pitkiä askeleita kohti psykedeliaa ja levy poiki useita hittejä. Ykkösenä oli tietysti Lumi teki enkelin eteiseen.

Herra Mirandoksen myynti lähti hitaasti liikkeelle ja listaykköseksi se nousi vasta puoli vuotta ilmestymisensä jälkeen. Ykkösen paikalta sen pudotti vasta Hector itse seuraavalla levyllään Hectorock 1.

Suursuosio oli Hectorin muistikuvien mukaan hyvin outoa aikaa. Varsinkin kun se tuli täysin yllättäen.

– Minun näkökulmastani seuraukset olivat järjettömän mielettömät. En mä osannut siihen sopeutua sinä aikana ollenkaan ja vinksahdin vähän raiteiltaankin. Olin silloin kuitenkin nuori perheenisä niinä parina vuotena, kun se juttu oli kuumimmillaan. Ei se kovin terveellistä ollut. Mutta tulihan koettua sellainen esi-Dingo-vaihe.

Tekeillä oli suuria suunnitelmia kaupallisen menestyksen hyödyntämisestä, mutta aika pian Hector alkoi panna vastaan. Taiteellinen puoli oli tärkeintä, ei kaupallinen. Ensimmäiselle kiertueellekin hän lähti vasta vuosi Mirandoksen jälkeen.

Kenen joukoissa
Hector seisoi?

1970-luvun laululiikettä muistellaan viikko sitten ensi-iltaan tulleessa elokuvassa Kenen joukoissa seisot. Hector teki poliittisesti värittynyttä musiikkia jo Hectorockin Hecto-puoliskolla. Siinä ei tunnustettu puolueväriä, mutta sanoituksissa heijastui esimerkiksi Chilen vallankaappaus. Mutta vuonna 1975 Hectorkin oli siirtynyt Love Recordsille ja julkaisuun tuli Liisa pien, jossa riistetyt nousevat viimeinkin varjoistaan. Poliittisen laululiikkeen imu ja Loven henki rohkaisivat sanomaan asiat halki ja tekemään kaiken lisäksi progelevyn, vaikka Hector ei olekaan tyylisuunnan ylin ystävä.

Liisa pienen aikana Hectorkin koki äärivasemmiston paineen. Nimeltä mainitsemattomat muusikkokollegatkin edellyttivät aggressiivisesti, että nyt on alettava käymään opintopiireissä ja luettava tietyt kirjaset. Muuten ei hyvin käy.

– Minut melkein buuattiin ulos yliopiston lehdistö- ja tiedotusopin laitoksen tilaisuudesta, johon minut oli kutsuttu kertomaan Hectorock-albumin Hecto-puolen biiseistä, jossa oli juuri Chilen tapahtumiin liittyviä juttuja. Akateemisen Sosialistiseuran edustus siellä oli niin vahva ja asenne kielteinen siihen, että ensinnäkin teen tällaiselle levy-yhtiölle, PSO:lle, enkä ole sitoutunut puolueeseen. Melkein itku kurkussa keräsin kamppeet ja häivyin kesken tilaisuuden pois.

Hector sanoo, ettei koskaan ollut kommunisti. Jos olisi sitoutunut johonkin puolueeseen, se olisi ollut SKDL.

Kertosäkeen ympärille
kasvoi mestariteos

Artisteista kaikkein nimekkäimmillekin tulee nousuja ja laskuja, kun ura kestää kymmeniä vuosia. Faninsa epätoivoon ovat saattaneet niin Bob Dylan kuin Neil Youngkin, mutta aina he ovat myös nousseet takaisin.

On makuasia, mitä Hectorin levyistä pitää muita tärkeämpinä, mutta omalla laskutavallani hän on tehnyt kolme paluuta huipulle. Kadonneita lapsia edelsi pari heikompaa levyä, samoin vahvaa kolmikkoa Nuku idiootti, Varjot ja lakanat sekä Yhtenä iltana -levyä.

Ja sitten taas useamman vuoden levytystauon jälkeen ilmestyi marraskuussa 2004 Ei selityksiä, taiteellinen ja kaupallinen menestys, joka saavutti platinarajan vajaassa vuodessa.

Hector ei osaa selittää, miksi joku levy onnistuu paremmin, joku toinen huonommin. Sen virheen hän tosin sanoo tehneensä pari kertaa, että on tehnyt levyn huonossa luomisvireessä, koska on kuvitellut ihmisten muuten unohtavan.

– Mutta sitten syntyy joku värinä, kun on löytynyt sellainen biisi, jonka takana on täysillä. Silloin tietää heti, että tämä ei voi mennä pieleen ja tämä tavoittaa ihmisiä.

Sellainen kokemus oli Ei selityksiä -levykin. Se alkoi syntyä Kuunnellaan vaan taivasta -kappaleen kertosäkeen ympärille:

Niin kuunnellaan vaan taivasta, se vaikkei vastaakaan
On nukahtanut Jumala tai jatkaa luomistaan
Kai avaruuden tuolla puolen, jossain missä lie
saan vastauksen kunhan kuolen,
mutta on tää pitkän pitkä tie

Näiden säkeiden jälkeen Hector tiesi levystä tulevan hyvän, vaikka muusta materiaalista oli olemassa vain hajanaisia muistiinpanoja ja hahmotelmia. Näkökulma oli kuitenkin löytynyt. Se oli uskonnonfilosofinen pohdinta, jota värittivät lisäksi New Yorkin ja Washingtonin terrori-iskut, niitä seurannut sota terrorismia vastaan sekä islamilaisen ja länsimaisen maailman välinen konflikti.

– Todellisuus ruokki levyn tekemistä koko ajan. Halusin tai en, aiheita alkoi siivilöityä.

Kuunnellaan vaan taivasta on hyvä esimerkki siitä, miten yleisö ymmärtää laulun juuri päinvastoin kuin artisti sen tarkoitti. Kyseessä on agnostikon laulu, mutta palautteen perusteella sen sanoma on koettu uskonnollisen lohdulliseksi.

– Piispoja myöten on kiitelty ja ollaan siteerattu saarnoissa ja on pyydetty puhumaan.

Lauluissa on
paljon voimaa

Hectorilta on usein kysytty, voiko lauluilla parantaa maailmaa. Tässä haastattelussa sitä ei kysytty, mutta hän sanoi itse, että kysymys on hassu.

Mutta niillä voi vaikuttaa, hän jatkoi.

– Laululla voi vahvistaa joidenkin ihmisten mielipiteitä ja silloin sillä on myös poliittinen merkitys. Mutta sen takia se on myös vaarallinen. Historiasta löytyy esimerkkejä siitä, miten diktaattorit ovat käyttäneet taidetta häikäilemättä hyväkseen ja sen takia taiteen tekijät ovat myöhemmän tutkimuksen piirissä joutuneet outoon valoon.

Pitkään jatkuneen kestosuosion välillä Hector sanoo kulkeneensa toisinaan ihan rotkon pohjalla. Se oli tällaista:

– Kun olin Tavastialla keikalla, niin paikalla oli 50 ihmistä. Sitten joku Albert Järvinen tulee keikan jälkeen takahuoneeseen ja sanoo, että vittu mitä paskaa. Kun tällaisia on kokenut oikeasti, niin tietää olleensa syvällä. Mutta sitä nastemmalta on sitten tuntunut tehdä parempaa matskua ilman mitään ihmeempää yrittämistä. Ehkä olen ollut onnenpekka, tai sitten on vaan ollut sopiva aika kullekin jutulle, joka on innostanut isommat joukot ihmisiä.

Suomessa vain
Sibelius on ikoni

Joskus se on innostanut niin isot joukot, että Hector on tuskastunut asemaansa suomalaisen rokin ikonina ja instituutiona. Ensimmäisen kerran hän uhkasi lopettaa totuttujen Hector-levyjen tekemisen jo vuonna 1978 Kadonneet lapset -levyn ilmestyttyä.

Tänäänkin hän sanoo, että jossain vaiheessa into tulee loppumaan.

– En mä nyt ole panemassa hanskoja santaan, mutta tommoinen ikonisoiminen on minusta jotenkin...Elvis on jonkinlainen rock´n´roll-ikoni, Beatles pop-musiikin ikoni ja Bob Dylan oman lyriikkansa kannalta ikonisoitu. Mutta ei minusta Suomessa voi olla kuin yksi ikoni ja se on Sibelius. Karita Mattila ja Matti Salminen eivät ole ikoneita, ja sen takia myöskään minä en ole ikoni. Olen vaan yksi lauluntekijä, joka on tässä maassa menestynyt paremmin kuin kohtuullisen hyvin, mutta ei se minua minnekään jalustalle nosta.

– Mutta tietysti olen mielelläni pidetty. Kuka ei olisi?

Afrikka odottaa EU:n taistelujoukkoja

(Kansan Uutisten Viikkolehti 17.3. 2006)

EU:n taistelujoukkojen ensimmäinen osoite ensi vuonna on hyvin todennäköisesti Afrikassa. Maanosassa riittää kriisejä ja katastrofeja, jotka eivät kiinnosta Irakin suossa tarpovaa Yhdysvaltoja. EU on sen sijaan jo kokeillut siipiään Kongossa.

KAI HIRVASNORO

Eduskunnan hyväksymän uuden kriisinhallintalain jälkeen Suomi on valmis osallistumaan Euroopan unionin nopean toiminnan joukkojen – tai taistelujoukkojen – toimintaan. Yksi yksikkö perustetaan Ruotsin, Norjan ja Viron kanssa, toinen Saksan ja Alankomaiden kanssa. Suomalaissotilaiden ensimmäiset pääsykokeet pidettiin viime viikolla Porin prikaatissa.

Taisteluosastossa on 2 000 sotilasta. Pohjoismais-virolaiseen osastoon, joka on valmiudessa vuoden 2008 alussa, tulee 200 suomalaista. Saksalaisten ja hollantilaisten kanssa perustettava osasto päivystää ensi vuoden alusta lähtien. Siihen tulee 160 suomalaista sotilasta.

Ensi vuoden alussa alkaa ensimmäisen taisteluosaston puoli vuotta kestävä päivystysvuoro. Jos EU niin päättää, joukot lähtevät liikkeelle viiden vuorokauden kuluessa. Toiminta-alue on 6 000 kilometriä Brysselistä mihin tahansa suuntaan.

Ilmastonmuutos
tuottaa lisää uhkia

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa kuullut asiantuntijat olivat melko varmoja siitä, että suomalais-saksalais-hollantilaisen EU:n ensimmäisen taisteluosaston suunta on etelään, Afrikkaan.

– On monta hyvää syytä olettaa, että Afrikka tulee olemaan tärkeä EU:n kriisinhallintaan liittyvän toimeliaisuuden näyttämö, totesi Ulkopoliittisen instituutin johtaja Tapani Vaahtoranta valiokunnalle.

Näitä syistä painavin on konflikteja ruokkiva maanosan köyhyys, joka nopean väestönkasvun ja ilmastonmuutoksen vuoksi on pikemminkin syvenemään kuin helpottumaan päin. YK:n mukaan Afrikan väkiluku noin kaksinkertaistuu lähes kahteen miljardiin ihmiseen vuoteen 2050 mennessä. Ilmastonmuutos pienentää viljelyalueita varsinkin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa eikä ilmastonmuutoksen pysäyttäminen näytä realistiselta lähivuosikymmeninä.

– Ilmastonmuutoksen arvellaan lisäävän luonnonkatastrofien ja humanitaaristen kriisien määrää, johtavan valtioiden luhistumiseen sekä lisäävän konfliktien todennäköisyyttä, Vaahtoranta toteaa lausunnossaan.

Amerikkalaisia jatkuva
sotiminen kyllästyttää

Miksi Afrikan kriisit sitten kaatuvat juuri EU:lle?

Syynä on se, että Yhdysvaltoja alue ei kiinnosta. Sitä kiinnostaa Lähi-itä ja itäinen Aasia.

Ministeri Jaakko Iloniemi huomautti, että myös Yhdysvaltojen yleinen mielipide on kääntymässä kielteiseksi maailman kriiseihin sekaantumiseen. Hän viittasi arvovaltaisen Foreign Affairs -lehden julkaisemaan mielipidemittaukseen, jonka mukaan Yhdysvallat turvautuu liian herkästi sotilaalliseen voimaan etäisten kansainvälisten konfliktien yhteydessä ja pilaa samalla kansainvälisen maineensa.

Tutkimusta johtanut sosiologi Daniel Yankovich tulkitsi amerikkalaisten olevan kyllästyneitä sotaan ja tappioihin sekä niiden seurauksiksi miellettyihin julkisen velan kasvuun ja öljyn hinnan nousuun.

Yankovichin mukaan yleisessä mielipiteessä ollaan lähestymässä samanlaista käännettä, joka aikoinaan vaikutti Vietnamin sodan päättymiseen. Siksi EU:ssa ei kannata laskea sen varaan, että amerikkalaiset ovat ilman muuta halukkaita puuttumaan humanitaarisiin tai strategisiin kriiseihin.

Jaakko Iloniemi arvioi, että kriiseihin osallistumisen hyötyjä ja haittoja myös punnitaan kylmästi. Jo nyt Lähi-idässä ja eri puolilla Afrikkaa kilpaillaan öljystä ja muista luonnonvaroista, ja esimerkiksi Kazahstanin tai Sudanin ihmisoikeuspolitiikkaa arvioidaan suhteessa niiden energiavaroihin.

Pentagonin kartta
käytössä EU:ssakin

Mutta Afrikka ei ole maailman ainoa kriisipesäke. Tapani Vaahtoranta on viitannut Thomas Barnettin kirjaan Pentagon´s New Map, jossa maailma jaetaan vakaaseen ytimeen ja sen väliin jäävään epävakauden alueeseen. Vakaalla alueella asuu neljä miljardia ihmistä, epävakaalla kaksi miljardia. Jälkimmäiseen Barnett lukee Karibian alueen, Afrikan, Balkanin, Kaukasuksen, Keski-Aasian, Lähi-idän, Lounais-Aasian ja suurimman osan Kaakkois-Aasiaa.

– Oletan, että EU:n taisteluosastojen käytön näkökulmasta maailma näyttää samanlaiselta kuin Barnettin piirtämä Pentagonin kartta, Vaahtoranta totesi.

Epävakauden alueen hän jakaa edelleen islamilaiseen maailmaan ja Afrikkaan.

EU:n taisteluosastojen lähettämistä ilman YK:n mandaattia hän pitää epätodennäköisenä suurvaltojen väliseen konfliktiin tai Keski-Aasiaan ja Kaukasukselle Venäjän ja Kiinan vastustuksen takia sekä syvälle islamilaiseen maailmaan islamilaisen reaktion vuoksi.

Afrikan lisäksi taistelujoukkoja voidaan tämän päättelyn jälkeen käyttää lähinnä vain EU:n lähialueilla, mm. Balkanilla.

Kongossa
käytiin jo

Afrikassa valmiita jo odottavia konflikteja ovat Kongon demokraattinen tasavalta (entinen Zaire) ja Sudanin Darfur.

YK:n suurin rauhanturvaoperaatio on tällä hetkellä meneillään juuri Kongossa, joka yrittää toipua neljä vuotta kestäneestä ja kaksi miljoonaa uhria vaatineesta sisällissodasta. Maassa on määrä järjestää vaalit kesäkuussa.

EU toteutti jo yhden, ja itse asiassa ensimmäisen itsenäisen operaationsa, Kongossa vuonna 2003. Tämä 1 400 sotilaan Artemis-operaatio oli sitä, mikä taistelujoukkojakin saattaa odottaa. YK-joukot eivät pystyneet hillitsemään väkivaltaa, mutta EU-sotilailla oli lupa ampua. Ja erikoiskoulutetut sotilaat myös ampuivat ja tappoivat paikallisia asemiehiä suojatessaan avustuskuljetuksia ja siviilejä. Rajattu operaatio kesti kesäkuun alusta syyskuun alkuun 2003.

Paikka oli Iturin maakunnan pääkaupunki Bunia Kongon koillisosassa. Alue oli kärsinyt vuosia etnisestä väkivallasta. Ensimmäiset EU-joukot saapuivat Buniaan 12. kesäkuuta. 21. päivä ne antoivat määräyksen kaikille aseellisille ryhmille luopua aseista 72 tunnin kuluessa. Määräaikaa jatkettiin vuorokaudella, mutta 25. kesäkuuta asemiehet olivat jättäneet Bunian. Humanitaarinen tilanne pääkaupungissa parani nopeasti, mutta ympäröivään maakuntaan EU-joukkojen resurssit eivät riittäneet.

Kongon lisäksi EU:n taistelujoukkoja saattaa odottaa myös Sudanin Darfurissa pitkään jatkunut konflikti. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR joutui juuri supistamaan toimintaansa Darfurissa jatkuvan väkivallan vuoksi.

Kansainvälisen tutkijaryhmän karkean arvion mukaan Darfurissa on kahdessa vuodessa kuollut 400 000 ihmistä. Sudanin hallitus ja sen tukemat aseelliset ryhmät ovat tappaneet 140 000 ihmistä. 250 000 ihmistä on menehtynyt väkivallan seurauksena nälkään ja tauteihin. Joka päivä kuolleita tulee 500 lisää.

Laulava vallankumous ei syönyt lapsiaan

(Kansan Uutisten Viikkolehti 17.3. 2006)

Punaliput liehuvat taas ja kuulijalle esitetään haastava kysymys: Kenen joukoissa seisot? Jouko Aaltosen musiikkielokuva tarjoaa vajaaksi puoleksitoista tunniksi näkökulmasta riippuen nostalgisen tai eksoottisen matkan 1970-luvulle, aikaan, jolloin politiikkaa tehtiin niin että tuntui.

KAI HIRVASNORO

Jouko Aaltosen musiikkielokuvassa Kenen joukoissa seisot on hieno kaari. Ensin mustavalkoisessa arkistofilmissä Aulikki Oksanen laulaa sanoittamaansa klassikkoa, elokuvan nimisävelmää. Sitten lauluun yhtyy koko joukko 1970-luvun laululiikkeen tunnettuja ja vähemmän tunnettuja henkilöitä nykyisillä työpaikoillaan. Arkistofilmien ja uudelleen kuvattujen musiikkijaksojen kautta lopussa päädytään parin vuoden takaiseen Provinssirokkiin, missä Agit-Prop laulaa Oppimisen ylistystä lujaa fiilisteleville teineille. Lopputekstien aikana kuullaan sitä, mikä tänään on lähimpänä poliittista laulua; räppiä ja Mariskaa.

Dokumentaristi Jouko Aaltonen on puhunut uusimpansa yhteydessä mieluummin musiikkielokuvasta kuin varsinaisesta dokumentista. Vaikka puhuvia päitäkin on paljon mukana, niin suuri osa elokuvasta on silkkaa musikaalia.Aaltosen mukaan kyseessä on myös rakkauselokuva.

– Elokuvan ihmiset olivat nuoria ja elivät vahvasti, nuoruuteen kuuluvalla intohimolla, tunteella, vilpittömyydellä ja ehdottomuudella. He taistelivat ja rakastivat, rakastuivat, menivät yhteen ja erosivat. Ja yhteistä oli myös rakkaus aatteeseen, liikkeeseen, puolueeseen ja musiikkiin. Petettiin ja petyttiin, niin ihmisiin kuin aatteeseenkin, hän kirjoittaa.

Taistolaisia ja
enemmistöläisiä

1970-luvun johtotähti oli Pekka Aarnion, Monna Kamun, Martti Launiksen ja Sinikka Sokan muodostama Agit-Prop. Kvartetin maine on luja, vaikka se julkaisi vain kaksi omaa LP-levyä, ja jälkimmäisestä Laulu kaikille -levystä tulee tänä vuonna kuluneeksi 32 vuotta.

Elokuvassa kuullaan paljon muitakin kuin Agit-Propia. Sanansa sanovat ja laulunsa laulavat mm. Torpeedo, Koiton laulu, Vasara ja Neilikka. Soololaulajista kuullaan Anna-Riitta Minkkistä ja Kiti Neuvosta. Jouko Aaltosen tulkinnan mukaan laululiike ei siis ollut pelkkiä ”taistolaislauluja”, vaan myös SKP:n enemmistössä syntyi tasokasta musiikkia.

1970-luvusta on tullut jo myytti ja sitä muistellaan todella paljon. Analyyseissä erottuu kolme päälinjaa. 1970-luvulla taistolaisia vastustaneet vaativat nyt yli 50-vuotiaita katumaan sitä, mitä he parikymppisinä tekivät. Ex-taistolaisista toiset vähättelevät liikkeensä voimaa ja merkitystä, toiset nauravat ajan hölmöilyille.

Jouko Aaltonen tuli Helsinkiin opiskelemaan sen verran myöhään, vasta vuonna 1977 Taideteolliseen korkeakouluun, että ei ehtinyt mukaan liikkeen kuumimpaan vaiheeseen. Hänen näkemyksensä 1970-luvusta ei mahdu mihinkään edellä mainituista lokeroista. Aaltonen sanoo, että missään nimessä hänen elokuvansa ei tuomitse, vaan se pyrkii olemaan ymmärtävä.

Jouko Aaltonen ei halunnut tehdä jälleen yhtä puhuvista päistä koostuvaa politiikkaa käsittelevää elokuvaa. Loputtomien analyysien sijaan hän pyrkii välittämään kokemusta laulun ja musiikin kautta.

– Siitä kehkeytyi sitten idea tehdä vähän musikaalinomainen elokuva. Tehdään niin kuin hyvässä amerikkalaisessa musikaalissa, että yhtäkkiä jengi rupeaa laulamaan raitiovaunussa. Musiikillisesti kaikki elokuvassa ei välttämättä ole aina maailman parasta, mutta musiikillisesti se on mielenkiintoista.

Tältä tuntui
politiikka

Jouko Aaltonen painottaa 1970-luvussa juuri kokemuksen merkitystä. Hän yrittää kuvata sitä, miltä politiikka tuntui, mikä elämys ja kokemus oli olla osallisena isossa sukupolviliikkeessä. Mutta elokuva on panoraama. Se ei edusta vain liikkeen yhden osan näkemystä, vaan erilaisia suhtautumistapoja kuvaamaansa aikaan.

– Minä halusin tehdä puheenvuoron, jolla nostetaan 1970-luku vähän kypsemmän ja vähän moniulotteisemman keskustelun kohteeksi kuin että se olisi vain nostalgiaa tai vain tuomitsemista.

– 1970-luku ansaitsee sellaisen näkökulman, sanoo Agit-Propissa edelleen laulava Monna Kamu.

Hän ja Jouko Aaltonen muistelivat ja keskustelivat laululiikkeestä kahvikupin äärellä Viikkolehden pyynnöstä.

Monna Kamun mielestä 1970-luvun analyysissä ollaan toisella kierroksella. Ensimmäisellä taakse katsottiin vain siitä näkökulmasta, että ovatko taistolaiset nyt kääntäneet takkia ja heiltä vaadittiin tilityksiä.

Jouko Aaltosta suoraan sanoen pännii se, että vaikka liikkeen huippukohta on jäänyt 30 vuoden taa, niin se herättää edelleen voimakkaita aggressioita. Hän valmisteli elokuvaa pitkään ja seurasi tiiviisti 1970-lukukeskustelua.

– Kyllä minua pikkuisen rasitti se, että 1970-luku esitettiin pelkästään traumaattisena vuosikymmenenä. Nyt ajallinen etäisyys siihen on niin pitkä, että aika on kypsä keskustelun toiselle kierrokselle. Se on iso sukupolvi ja kyllä jokaisen sukupolven pitää käydä jollain tavalla läpi oma historiansa. Toivottavasti tämä elokuva osallistuu siihen keskusteluun.

Monna Kamusta on käsittämätöntä, että yhä edelleen kysytään, että miksi ja vaaditaan selityksiä.

– Kun nuoruudesta on kulunut 30 vuotta, niin ihminenhän rupeaa olemaan hellä itselleen ja muistelee sitä kivaa, mitä siinä oli. Kun se on omaa historiaa ja yhteistä historiaa, niin siihenhän suhtautuu hirveän tunteikkaasti eikä halua tulla naulatuksi. Eletty mikä eletty. Eihän se muuksi muutu, vaikka sanoisi, että tunnustan.

Joskus Monna Kamulle tulee mieleen, että tunnustuksia ja tilityksiä vaativat ovat vain kateellisia siitä, etteivät olleet itse mukana ajan totaalisessa kuohunnassa.

Musiikki esti
pahimmat traumat

Jouko Aaltoselle oli positiivinen yllätys, että melkein kaikki hänen haluamansa henkilöt suostuivat haastatteluun. Vain yksi pyydetty ei enää halua esiintyä julkisuudessa näissä yhteyksissä, ja Aaltosen mielestä se on hänen nykyisen työnsä kannalta ihan perusteltua.

Kiinnostavaa on myös se, että vaikka Aaltonen on haastatellut ison joukon ihmisiä, vain yhdellä on huonot fiilikset 1970-luvusta. Niin huonot, että hän ei suostu laulamaan 1970-luvun lauluja edes vitsinä, koska kokee olleensa niin tiukasti totalitarismin palveluksessa.

Enimmäkseen 1970-luvun kiivaista nuorvasemmistolaisista näyttää elokuvan perusteella tulleen tasapainoisia keski-ikäisiä, jotka elävät tavallista elämää tavallisissa ammateissa.

– Luulen, että siinäkin yhtenä selittäjänä on musiikki. Toki kuva olisi harmaampi, jos olisi tehty elokuva ihmisistä, jotka olivat pelkästään politiikassa mukana. Mutta niillekin ihmisille, jotka ovat nyt poliittisesti ehkä ihan toista mieltä, musiikki oli hirvittävän vahva kollektiivinen kokemus. Luulen, että aika harva tämänkin elokuvan ihmisistä haluaisi luopua siitä, Aaltonen miettii.

Se yksi toisinajattelija on Jouko Aaltosen mielestä silti tärkeä hahmo elokuvassa. Hän muistuttaa, miten vahvoista lauluista oli kysymys. Ei laulettu vain laulamisen vuoksi.

Nuorille 1970-luku
on eksotiikkaa

Mitä enemmän Jouko Aaltonen uppoutui aiheeseensa ja tapasi ihmisiä, sitä määräävämmältä nimenomaan sukupolvikokemus alkoi näyttää. Eivätkä sen ajan eläneet ole päässeet asenteistaan irti vieläkään. Nykyisille 50-60-vuotiaille tuntuu olevan kovin tärkeää, mihin ryhmään kukin kuului ja minkä väriseen paitaan pukeutui.

– Sitten kun on tavannut kolmikymppisiä, niin heidän näkökulmansa on ihan toinen. Heistä ei ole kauhean kiinnostavaa, kenellä oli punainen ja kenellä sininen paita, vaan se, että nuoriso oli ylipäätään liikkeellä. Se on heistä jopa pikkuisen eksoottista ja jännittävää, koska hekin ovat ajatelleet hyvin yksiulotteisesti 1970-luvusta, Aaltonen kertoo.

Sibelius-Akatemiassa opiskellut Monna Kamu oli aluksi kaukana liikkeestä, sitten sen liepeillä ja yhtäkkiä ytimessä laulamassa Agit-Propissa. Hän nauraa, että tietoisuuden taso ei olisi aluksi riittänyt juuri mihinkään, mutta sitä parannettiin kiivaasti opintopiireissä. Sibelius-Akatemiassa perehdyttiin nuottien lomassa Marxin arvoteoriaan.

– Sieltä on hellyttäviä muistoja, koska yhdessä oleminen oli se funktio ja tärkeämpi asia kuin se, mitä siellä tehtiin.

Sattumoisin Ylen Teema-kanavalla nähtiin kaksi viikkoa sitten myös Kenen joukoissa seisot -niminen ohjelma. Siinä 1970-lukulaiset muistelivat etupäässä pilke silmäkulmassa entisiä tekemisiään. Ohjelmassa kommunistiksi tuloa verrattiin uskoon tulemiseen, mutta kommunismissa puhuttiin tietoiseksi tulemisesta.

Monna Kamu kertoo, että hänellekin valaistiin pitkin matkaa, mikä on sopivaa ja mikä ei. Kun hän alkuaikoina oli lähdössä SKDL:n vaalikiertueelle, niin annettiin ymmärtää, että se ei ole Agit-Propin jäsenelle sopivaa, koska kyseinen kiertue oli ”niiden” juttu. Kamulle ei vielä tuolloin ollut täysin selvää, mikä oli se pieni mutta olennainen ero kansandemokraattisessa liikkeessä.

Mutta kyllä hänkin sitten tuli valaistuksi.

On oikeus
olla väärässä

Jouko Aaltonen pitää elokuvalleen edullisena sitä, että hän itse ei ollut mukana poliittisen kiehunnan ytimessä. Toisaalta Taideteollisessa korkeakoulussa sai kyllä omakohtaista tuntumaa aiheeseen vielä silloinkin, kun liike muualla oli jo hiipumassa.

– Minun asemani suhteessa tähän elokuvaan on ollut aika hyvä. Tiedän ja tunnen, mutta en ollut itse mukana kaikkein kiivaimpana aikana. En tiedä, olenko jopa ollut pikkuisen kateellinen näille, jotka olivat.

Aaltonen miettii, että osapuolijako näyttää edelleen olevan melkoinen pähkylä purtavaksi, vaikea ja monille vieläkin kipeä asia.

– Mutta minä en halua, että kun puhutaan 1970-luvun vasemmistolaisuudesta, niin aina aloitetaan siitä, että kuka oli missäkin ja kuka oli väärässä. Väärässä oleminen on suurimpia inhimillisiä perusoikeuksia. Ihmisillä täytyy olla oikeus olla väärässä ja myöskin myöntää olleensa väärässä...

– ...ja oppia näkemään asiat myös toisin, Monna Kamu jatkaa.

– Ja kun Agit-Prop laulaa komeasti oppimisen ylistyksestä, niin siellähän on koko liuta hyviä neuvoja. Perusasiat kannattaa oppia ja lasku tarkistaa, Aaltonen sanoo.

– Ja kysyä miksi, Monna Kamu painottaa.

– Nyt siihen ei enää vastata. Kun kysyy miksi, niin vastataan, että se on vaan sellainen tapa. Jos ihminen haluaa oppia jotain, niin tärkeintä on kysyä, miksi tämä on näin, onko sen pakko olla näin ja eikö se voisi olla toisin...

– ...ja miksi sitä kysymystä ei edes kysytä, Jouko Aaltonen kysyy.

Äkkiä koko Suomi
lauloi politiikkaa

Jouko Aaltosen mielestä Agit-Prop on maineensa ansainnut 1970-luvun parhaana lauluryhmänä. Yhtye perustettiin aluksi kertaluontoiseksi kokoonpanoksi vuoden 1971 poliittisten laulujen festivaalille Berliiniin. Aaltosen mukaan siitä se pomppasi suoraan huipulle ja täysin käsittämättömästi yhtye on säilyttänyt statuksensa vuosikymmenestä toiseen. Sen johtoasemaa ei ole kyseenalaistettu sen enempää vähemmistöläisten kuin enemmistöläistenkään piirissä.

Mutta Kenen joukoissa seisot -elokuva näyttää, että koko Suomi oli siihen aikaan ohjelmaryhmiä pullollaan.

– Laulaminen oli olennainen osa poliittista liikettä. Se on aika mielenkiintoinen erikoispiirre ja sillä voi olla jotain yhteyttä suomalais-ugrilaiseen lauluperinteeseen. Kun lähdetään muuttamaan maailmaa, niin otetaan laulut mukaan ja laulu aseeksi siihen työhön, Aaltonen miettii.

1970-luvulla osastolla piti olla ohjelmaryhmä. Niiden taso vaihteli, mutta Jouko Aaltosen mielestä pääasia oli se, että porukalla oli kivaa.

Monna Kamu muistuttaa, että yleensä ryhmät tekivät biisinsä itse. 1970-luvun alkuun asti kevyessä musiikissa oli tyypillistä, että artisti levytti ammattilaisten sanoittamaa ja säveltämää musiikkia, usein käännösiskelmiä.

– Mutta sitten kisällilauluperinne tuli takaisin ja porukat rupesivat itse tekemään tekstejä, säveltämään ja soittamaan. Tuli se henki, että me tehdään yhdessä.

Agit-Prop tosin oli tässä suhteessa poikkeus. Runoilijat kirjoittivat sille tekstejä, jotka Kaj Chydenius ja Eero Ojanen sitten sävelsivät. Runoilijat tosin tekivät usein tilaustyötä, kun kvartetin jäsenet antoivat aiheen ja vaativat, että tästä pitää kirjoittaa. Ja kun ajankohtaisista asioista laulettiin, niin tekstien piti syntyä nopeasti.

Agit-Prop myös koulutti muita ohjelmaryhmiä erilaisilla leireillä ja muissa tilaisuuksissa. Monna Kamu myös opetti musiikin teoriaa Ohjelmakeskuksessa ohjelmaryhmien oman sävellystyön pohjaksi ja Pentti Saaritsa puolestaan kiersi maata opastaen kirjoittamaan hyviä tekstejä.

– Kun olen tavannut ihmisiä eri puolilla Suomea, niin moni kertoo juuri siitä, miten tärkeä kokemus oli, että joku Kaj Chydenius tuli pitämään kurssia amatööriporukalle. Se oli kollektiivisen tunteen vahvistamista ja ilmeisen vahva tuntemus koko laululiikkeessä, Jouko Aaltonen vahvistaa.

Maailma otettiin
haltuun musiikilla

Mikä teki Agit-Propista niin hyvän?

Jouko Aaltosen mielestä syynä ovat aivan musiikilliset tekijät. Äänten kombinaatio ja yhteen laulamisen tarkkuus ovat aivan huippua. Ja ohjelmistossa olivat Kaj Chydeniuksen komeimmat sävelmät. Hänen mukaansa laululiikkeen kova taiteellinenkin taso ei ollut mitään sattumaa. Aikakauden lahjakkaitten nuorten aktiviteetti kanavoitui laululiikkeeseen ja maailma otettiin haltuun musiikilla.

Monna Kamu miettii, että aiemmin kirjailijat ja runoilijat tekivät työtään omissa kammioissaan. Mutta nyt hekin tulivat mukaan ja heidän puoleen saattoi kääntyä.

– Se oli hyvin luontevaa taitojen vaihtamista.

– Nyt taas runoilijat ovat hyvin kaukana musiikin tekijöistä, Kamu harmittelee.

Jouko Aaltosen mielestä vähemmistöllä oli eittämättä parhaat ohjelmaryhmät, mutta hän antaa kunniaa myös enemmistöläisille. Elokuvassa esiintyviä Neilikkaa hän pitää jumalattoman taitavana yhtyeenä ja edelleenkin esiintyvää Anna-Riitta Minkkistä hienona sooloartistina.

Monna Kamu sanoo, että enemmistön lippulaiva Neilikka oli tosiaankin taitava, mutta esittämisen tapa tuntui agitproppilaisesta näkökulmasta passiiviselta. Tuli vaikutelma, ettei yhtye ollut tukevasti sanomisensa takana.

Mitä 1970-luvun laululiikkeestä jäi käteen?

Monna Kamulle ainakin se, että sisältö ratkaisee.

– Mitä tahansa on sittemmin tehnyt, laulun teksti on tärkeämpi kuin minä. Me emme olleet tärkeitä, vaan se, mitä missäkin laulussa sanottiin.

Takaisin kun on
puoli miljoonaa työtöntä

Agit-Propin toiminta hiipui vuoteen 1980 mennessä. Yhtye ei ole koskaan lopettanut toimintaansa, mutta 1980-luvulla sillä ei ollut esiintymisiä. Pistokeikan verran palattiin yhteen vasta Eero Ojasen 50-vuotispäivillä vuonna 1993.

– Siellä joku kysyi, että milloin te kokoonnutte seuraavaksi. Muistan, että siinä Kahden kanan eteisessä Pekka Aarnio veti takkia päälle ja sanoi, että sitten kun Suomessa on puoli miljoonaa työtöntä. Heitti tällaisen hirmuluvun, että ei tarvitsisi enää ryhtyä siihen puuhaan. Ja se oli puoli vuotta, niin työttömyysluvut olivat tuota luokkaa. Siinä oli otettava lusikka kauniiseen käteen ja siitä me jälleen aloitettiin, kertoo Kamu.

Kvartetin seuraava iso keikka on vapun aattona Kulttuuritalolla. Ja Eero Ojasen yhtye säestää.

Kamu epäilee, että Agit-Propin nykyinen kysyntä on osin nostalgiointia. Siinä on kysymys samasta asiasta kuin Back to the 60´s -konserteissa. Halutaan kokea uudelleen huumaavaa nuoruutta.

– Ihminen jotenkin heltyy nuorelle itselleen ja seurustelee romanttisesti itsensä kanssa kuunnellen musiikkia, joka liittyy niin moniin asioihin.

Mutta toisaalta.

Laulujen ydin ei ole vanhentunut eikä niiden esittäminen tunnu toistolta.

– Maailma on yhä tällainen paska ja asiat yhtä kieroja ja salamyhkäisiä kuin aiemminkin. Lauluissa on koko ajan se, että miettikää tätä tekstiä. Niille on tarvetta. Luulen, että me ei laulettaisi, jos se tarve häviäisi.

Missä viipyy
Laulu UPM:stä?

Pari tuntia tämän haastattelun tekemisen jälkeen lahtelainen Foxconn ilmoitti lopettavansa koko tuotannon Suomessa. Lopputulos on 400 työtöntä. Seuraavana päivänä jysähti oikein pommien pommi: UPM Kymmene lakkauttaa Suomesta 3 000 työpaikkaa.

Pienet ja suuret yt-neuvottelut ovat päivittäisiä uutisia ja yhteiskunnallinen tilanne aivan eri lailla kärjekäs kuin 1970-luvulla, jolloin hyvinvointivaltiota vasta rakennettiin eikä purettu. Miksi tästä ei synny uusia poliittisia lauluja?

– Sanopas se. Kuka kirjoittaisi tekstit? kysyy Monna Kamu.

– Onko teillekin hienoimmat tekstit kirjoittanut lyyrikkopolvi jo ukkoutumassa? Pitäisikö sitä pikkuisen tyrkkiä? Jouko Aaltonen puolestaan kysyy.

Monna Kamun mielestä ei. Nyt olisi uuden sukupolven aika tarttua asiaan, mutta nuoremmat eivät tunnu olevan tästä kiinnostuneita.

Vai ovatko sittenkin, mutta toisella lailla? Siksikö Jouko Aaltonen päättää elokuvansa Mariskan lauluun Pedon merkki?

– Kyllä se traditio jatkuu. Laulamisen yksi elementti on, että se on sosiaalista, yhteisöllistä ja yhteiskunnallista. Se saa vaan erilaisia muotoja ja räppi on epäilemättä yksi keino tuoda asioita esille, Aaltonen sanoo.

– Jos oikein tarkkaan kuuntelee siinä leffan lopussa ensin Oppimisen ylistyksen ja sitten Mariskan Pedon merkin, niin siellä on jopa sanoituksissa yhtäläisyyksiä. Molemmat kysyvät, että kuka maksaa laskun, hän kehottaa katsomaan myös lopputekstit.

me hukumme omaan paskaan eikä siin oo mitään uutta
joka hengenvedolla lyhennämme tulevaisuutta
kuka maksaa?
ne joilla ei oo mitään
täältä tulee ahneet teidän vähätkin pöllitään

UPM:n miljonääri-Jussilla 24 paperimiehen palkka

(Kansan Uutisten Viikkolehti 17.3. 2006)



UPM:n toimitusjohtajan Jussi Pesosen viime vuoden palkka oli noin 24-kertainen verrattuna tavalliseen paperityöläiseen. Pelkästään viime viikon massairtisanomisten aiheuttama kurssinousu tuotti hänelle päivässä yhden työläisen vuoden palkan.

KAI HIRVASNORO

UPM-Kymmenen irtisanomiset ovat Suomen ennätys. Kaikessa niihin liittyvässä puhutaan pelkästään suurista numeroista: 3 000 työntekijälle kenkää Suomessa. Sen seurauksena metsäyhtiöiden pörssikurssien raju nousu. Toimitusjohtaja Jussi Pesosen 52 prosentin palkankorotus. Ja UPM:n osakkaille tänä vuonna historian toiseksi suurimmat osingot.

UPM-Kymmenen yhtiökokous hyväksyy ensi viikolla omistajille 392 miljoonan euron osingot. Toissa vuonna maksettiin vielä miljoona euroa enemmän. Osinkopotti on tähtitieteellinen kun sitä vertaa lukuihin, joita maksettiin 1990-luvun puolivälin jälkeen, jolloin omistajia alettiin todella helliä amerikkalaiseen tyyliin. Vuonna 1997 ihmeteltiin jättiläismäisiä ennätysosinkoja ja arveltiin katon jo tulleen vastaan. Euroiksi muutettuna UPM-Kymmene maksoi tuolloin osakkailleen kuitenkin ”vain” 252 miljoonaa.

Sen jälkeen ennätykset on rikottu lähes joka vuosi. Ja niin käy nytkin. Viime vuonna pörssiyhtiöt tekivät uuden ennätyksen 8,4 miljardin euron osingoilla. Silloin buumin ajateltiin taittuvan osinkoveron kiristymiseen, mutta toisin kävi. Tänä vuonna ylitetään 9 miljardin raja. TeliaSoneran ja Nokian omistajat saavat yli 1,6 miljardia euroa, Fortumin 980 miljoonaa. Neljänneksi anteliain onkin sitten jo UPM-Kymmene. Duunareille se jakaa monoa, omistajille hilloa.

Kaikkiaan yhtiöiden osakkailleen maksamien osinkojen määrä kahdeksankertaistui vuosikymmenessä. Laman jälkeen ja uuden nousukauden käynnistyttyä vuonna 1996 osinkoja maksettiin juuri ja juuri yli miljardi euroa. Viime vuonna ensimmäisen kerran osingoista yli puolet maksettiin ulkomaille.

Ennätykset rikki
myös ensi vuonna

Mikään ei anna aihetta epäillä, etteikö ensi vuonna oltaisi taas uusien ennätysten äärellä. Kaikkiaan 3 600 ihmisen irtisanominen tuotti pörssirikkaille viime viikon mustana keskiviikkona jättipotin muutamassa tunnissa. Potkuista kerrottiin aamulla ja iltapäivällä UPM:n osake oli noussut jo 5,5 prosenttia. STT:n analyysin mukaan ”sijoittajat innostuivat ylikapasiteetin purkamisesta, mikä auttaa kääntämään yhtiön laskevan kannattavuuden jälleen nousuun.”

M-realin kurssi nousi keskiviikon aikana 7,3 prosenttia ja StoraEnson 5,3 prosenttia.

Viikossa UPM:n kurssinousu oli jo yli 15 prosenttia. Osakkeen arvo nousi lähes 2,50 euroa.

Viime vuonna ansioiltaan miljonääriluokkaan siirtyneelle UPM:n toimitusjohtajalle Jussi Pesoselle potkusavotta oli tuottoisa juttu. Hänen palkkansa, palkkionsa ja luontoisetunsa ylittivät viime vuonna niukasti miljoonan euron rajan nousten 1 012 000:een. Edellisenä vuonna hänen palkkansa oli 665 000 euroa, joten kuoppakorotukseksi muodostui 350 000 euroa.

Pesosen 20 000 UPM-osakkeen arvo nousi päivässä lähes 40 000 eurolla. Se on sattumoisin samaa luokkaa kuin paperityöntekijän keskimääräinen vuosiansio. Miljonääri-Jussi Pesonen sai viime vuonna yksin palkkaa yhtä paljon kuin 24 paperiduunaria. Pelkästään hänen viime vuoden palkankorotuksellaan maksaisi kahdeksan paperimiehen ja -naisen palkan koko vuoden ajan.

Muutosturvana
kahden vuoden palkka

Jos Pesoselle kävisi yhtä huonosti kuin esimerkiksi kaikille Voikkaan tehtaan työntekijöille eli hän saisi potkut, niin muutosturvaa kuitenkin riittäisi. Ensin tulisi puolen vuoden irtisanomisajan palkka, nykytasolla puoli miljoonaa euroa. Ja sen päälle vielä kahden vuoden palkka.

Potkuista päättäneen UPM:n hallituksen puheenjohtajan Vesa Vainion palkkio oli viime vuonna 160 000 euroa (lähes neljän paperityöläisen vuosiansio) ja varapuheenjohtajien Jorma Ollilan ja Berndt Brunowin 110 000 euroa (vain alle kolmen duunarin palkka). Hallituksen jäsenet, mm. presidentti Martti Ahtisaari saivat tyytyä kaksinkertaiseen työläisen palkkaan, 85 000 euroon vuodessa.

UPM:n hallituksella oli viime vuonna yhdeksän kokousta. Vesa Vainio sai jokaisesta kokouksesta 17 777 euroa, varapuheenjohtajat reilut 12 000 euroa, mutta rivijäsenet eivät edes kymppitonnia.

Huippujohtajien tupo-ratkaisut viime vuosina eivät ole noudattaneet varsinaisesti EK:n ajamaa linjaa. Palkat tuppaavat nousemaan jopa kymmeniä prosentteja vuodessa. Niin myös UPM-kymmenessä. Jussi Pesosen kuukausipalkka viime vuonna oli 83 000 euroa. Hänen edeltäjänsä Juha Niemelän kuukausipalkka vuonna 2001 oli runsaat 70 000 euroa. Silloin se nousi edellisestä vuodesta 66 prosenttia.

Terrorismisotaa Uzbekistanissa

Kidutuksesta raportoineelle
suurlähettiläälle potkut

(Kansan Uutisten Viikkolehti 3.3. 2006)

Pitkäksi muuttuneessa terrorismin vastaisessa sodassa poljetaan ihmisoikeuksia siekailematta. Erilaiset diktaattorit käyttävät asemaansa lännen etuvartiona hyväksi murskatessaan oman maansa oppositiota. Tämä esimerkki tulee Uzbekistanista.

KAI HIRVASNORO

Britannian suurlähettiläänä Keski-Aasiassa sijaitsevassa Uzbekistanissa kahden vuoden ajan 2002 - 2004 toiminut Craig Murray raportoi kotimaahansa huolestuttavia tietoja asemapaikkansa ihmisoikeustilanteesta. Yhdessä salaisessa muistiossa hän kirjoitti näin:

”Me saamme Yhdysvaltain kautta Uzbekistanin tiedustelupalvelun kiduttamalla hankkimia tietoja. Meidän pitäisi lopettaa... Tämä on moraalisesti ja laillisesti väärin.”

Toisen muistion yhteenveto kuului näin:

”Yhdysvallat heikentää Uzbekistanin ihmisoikeustilannetta. Vaarallista politiikkaa: kasvava painostus yhdessä köyhyyden kanssa edistävät islamilaista terrorismia.”

Kolmannessa muistiossa Craig Murray totesi, että Uzbekistanissa on 10 000 poliittista ja uskonnollista vankia.

Craig Murraylle vastasi ulkoministeriön lakiasioista vastaava neuvonantaja Sir Michael Wood. Woodin mukaan Britannia ei rikkonut YK:n kidutuksen kieltävää sopimusta niin kauan, kun keneltäkään kidutetulta ei erikseen kysytty, millä keinoilla tiedot oli häneltä saatu.

Craig Murray on julkaissut suurlähettiläänä tekemänsä muistiot sekä mm. Sir Michael Woodilta saamansa vastauksen nettisivuillaan (http://www.craigmurray.co.uk/).

On selvää, ettei Murray enää ole Britannian ulkoministeriön palveluksessa. Ensin häntä painostettiin itse eroamaan ja kieltäytymisen jälkeen Craig Murray sai potkut.

Terrorismisodan
luotettava kumppani

Hänen tarinansa kertoo jälleen omalta osaltaan ns. terrorismin vastaisen sodan varjolla käytävästä pelistä, jonka taustalta useimmiten löytyy kilpailu maapallolta hyvää vauhtia ehtyvistä energiavaroista. Uzbekistan ei ole tärkeä öljymaa, mutta sen maakaasuvarat kiinnostavat suurvaltoja. Yhdysvaltain nykyinen presidentti George W. Bush availi skandaaliyhtiö Enronille ovia Uzbekistanin maakaasukentille toimiessaan Teksasin kuvernöörinä vuonna 1997. Nyttemmin Uzbekistanin yhteistyökumppaniksi on vakiintunut Venäjän Gazprom.

Uzbekistan kiinnosti Yhdysvaltoja myös sijaintinsa vuoksi. Sillä on yhteinen raja Afganistanin kanssa, minne Yhdysvallat hyökkäsi syksyllä 2001.

Human Rights Watchin vuosiraportin mukaan Uzbekistanin ihmisoikeustilanne on katastrofaalinen. Vankien kidutuksen lisäksi presidentti Islam Karimovin yksinvaltaisesti hallitsemassa maassa pantiin viime vuoden toukokuussa toimeen verilöyly Andijanin kaupungissa, jossa arvioidaan kuolleen satoja ihmisiä. Turvallisuusjoukot ampuivat mielenosoittajia, jotka olivat vapauttaneet vankilasta 23 islamilaisesta fundamentalismista syytettyä liikemiestä.

Verilöylystä kertonut ihmisoikeusaktivisti Mukhtabar Tojibajeva on ollut vangittuna lokakuusta lähtien (Kuudes maaliskuuta hänet tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi vankilaan). Human Rights Watchin edustajia estettiin saapumasta tarkkailemaan hänen oikeudenkäyntiään 30. tammikuuta.

”Me emme puhu
näistä asioista”

Ex-suurlähettiläs Craig Murray kertoi tarinansa äsken toimittaja Amy Goodmanille Democracy Now! -ohjelman haastattelussa.

Murray saapui Uzbekistaniin elokuussa 2002. Hänen mukaansa maa elää vielä täyttä neuvostoaikaa, mutta raakuus, väkivalta ja korruptio ovat nousseet uudelle tasolle. Ihmisten katoamisia ja kidutusta sponsoroi maan tuolloinen liittolainen Yhdysvallat.

Uutena suurlähettiläänä Murray tapasi luonnollisesti pitempään palvelleita kollegojaan. Heille hän kauhisteli maan kamalaa ihmisoikeustilannetta. Ranskalaiset, saksalaiset, italialaiset jne. lähetystövirkailijat myönsivät, että tilanne on tosiaan tämä. Mutta:

– Me emme puhu siitä. Presidentti Karimov on George Bushin terrorismin vastaisen sodan tärkeä liittolainen, joten meillä on hiljainen sopimus vaieta näistä asioista, hänelle kerrottiin.

Vuonna 2002 Yhdysvalloilla oli lentotukikohta Uzbekistanissa, mistä käsin se suoritti operaatioita Afganistanissa. Yhdysvaltojen oman ilmoituksen mukaan se antoi pelkästään tuona vuonna Uzbekistanille erilaista tukea 500 miljoonalla dollarilla. Siitä 80 miljoonaa meni uzbekkien turvallisuuspalvelulle, joka toimi läheisessä yhteistyössä CIA:n kanssa.

Bushin ja Karimovin hallintojen yhteistyö periytyy huhtikuuhun 1997, jolloin kuvernööri George W. Bush otti vastaan Uzbekistanin Yhdysvaltain suurlähettilään Sadyq Safajevin Enron-yhtiön pääjohtajan Kenneth Layn pyynnöstä. Enronilla oli silloin tekeillä 2 miljardin dollarin maakaasuhanke Uzbekistanissa ja se vaati myös poliittista voitelua.

Oppositio hengiltä
keittämällä

Islam Karimov vieraili George Bushin luona Valkoisessa talossa vuonna 2002. Samaan aikaan Karimovin vankiloissa keitettiin elävältä hänen vastustajiaan.

Näin Craig Murray perusteli Amy Goodmanille väitettään vankien tappamisesta kiehuvassa vedessä:

– Se oli ensimmäisiä tapauksia, johon törmäsin syyskuussa 2002. Kaksi muslimivankia keitettiin kuoliaaksi Jaslykin vankileirissä, joka on vanha Neuvostoliiton aikainen gulag Karakumin aavikolla. Se on eräänlainen pakkotyöleiri, hirveä paikka, mihin ihmisiä lähetetään kuolemaan.

Toisen kuolleen vangin äiti sai poikansa sinetöidyssä laatikossa. Nainen kuitenkin sai laatikon auki ja Murrayn mukaan otti ruumiista yksityiskohtaisia valokuvia, jotka hän toimitti Britannian lähetystöön.

– Minä lähetin ne Skotlantiin Glasgowin yliopiston patologian laitokselle. Kuvien perusteella tehdyn raportin mukaan ruumiin sormenkynnet oli vedetty irti, hänet oli hakattu pahasti ja hän oli kuollut upotettuna kiehuvaan veteen.Kuolinsyy oli päätelty ruumiissa näkyneistä vammoista.

Craig Murray välitti kotimaahan myös CIA:n uzbekkiviranomaisilta saamaa tiedustelutietoa, joka oli hankittu kidutuskammioissa.

– Me emme nyt puhu siitä, onko tämä tai kidutusta vain jotain muuta, vaan ihmisistä, joilta on kiskottu kynnet irti, hampaat murskattu vasaralla, jäseniä katkottu ja jotka on raiskattu erilaisilla esineillä, kuten rikotuilla pulloilla, mikä on hyvin yleistä uzbekistanilaisissa vankiloissa. Tällaista tietoa saimme tiedustelupalvelulta, joka toimi yhteistyössä CIA:n kanssa.

Lännen tärkeä
etuvartio

Itse tiedot olivat Murrayn mukaa hölynpölyä. Tarkoitus oli vain osoittaa, että kaikki oppositio Uzbekistanissa oli osa al Qaidaa, islamilaisia terroristeja, jotka kävivät Afganistanissa pitämässä kokouksia Osama bin Ladenin kanssa. Tiedoilla kasvatettiin myyttiä siitä, että Uzbekistan on osa terrorismisodan rintamaa ja että tukemalla Islam Karimovia George Bush edistää maansa turvallisuutta.

Craig Murray protestoi aluksi asioiden tilaa diplomaattikanavia pitkin salaisissa muistioissa oman maansa hallitukselle. Maaliskuussa 2003 hänet kutsuttiin Lontooseen, missä ulkoministeriön Sir Michael Wood selitti, etteivät kiduttamalla hankitut tiedot välttämättä ole YK-sopimusten vastaisia. Murraylle kerrottiin, että myös ulkoministeri Jack Straw oli hyväksynyt käytännön.

Craig Murrayn mukaan CIA ja Britannian MI6 pitivät tarkkaan huolen siitä, etteivät ne itse olleet paikalla vankeja kidutettaessa. Näin poliittiset päättäjät voivat sanoa, ettei tiedustelutietoja heidän tietääkseen ole hankittu laittomilla keinoilla.

Äärimmäinen
varoitus

Maaliskuussa 2003 Murray tapasi illallisella tajikin kirjallisuuden professorin Jamal Mirsaidovin, joka oli hieman aiemmin kirjoittanut pääministeri Tony Blairille ja presidentti George Bushille kirjeen niistä väärinkäytöksistä, joita hänen kotimaassaan toteutettiin terrorismin vastaisen sodan varjolla.

Miesten illastaessa Jamal Mirsaidovin pojanpoika siepattiin ja kidutettiin kuoliaaksi. Neljä tuntia tapaamisen jälkeen pojan ruumis heitettiin Mirsaidovin oven eteen. Se oli Uzbekistanin viranomaisten viesti, ettei suurlähettilään kannata tavata hallinnon arvostelijoita eikä heidän suurlähettilästä.

Murrayta alettiin savustaa asemapaikaltaan vuoden kuluttua hänen saapumisestaan. Elokuussa 2003 hänet käskettiin kesken loman Lontooseen ja tarjottiin uutta asemapaikkaa jostain rauhallisemmasta paikasta, esimerkiksi Kööpenhaminasta. Murray kieltäytyi ja häntä uhattiin rikostutkinnalla useista rikkomuksista. Virallisessa tutkinnassa ei kuitenkaan löytynyt mitään epäselvyyksiä ja hän palasi vielä vuodeksi Tashkentiin.

Euroopassa etsittiin joulu-tammikuussa selitystä CIA:n epätavallisen vilkkaalle lentotoiminnalle eri maiden lentokentillä. On epäilty, että CIA kuljettaa salaisilla lennoilla terroristeina pitämiään vankeja maasta toiseen ja kidutettavaksi salaisiin vankiloihin.

Craig Murray sanoo olevansa varma, että CIA:n vankeja lennätettiin myös Uzbekistaniin Afganistanista ja muualta, ainakin Puolasta.

Sitä hän ei tiedä, oliko CIA:lla Uzbekistanissa myös vankiloita, joissa säilytettiin kolmansien maiden asukkaita.

Enemmän aatetta, vähemmän peliä

Paavo Arhinmäki ilmoittautui
ensimmäisenä puheenjohtajakisaan

(Kansan Uutisten Viikkolehti 10.3. 2006)

Kun Paavo Arhinmäki ilmoittaa pyrkivänsä Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi, niin useimmin hän käyttää sanaa aate.

KAI HIRVASNORO

Vasemmistonuorten entinen puheenjohtaja, nykyisin Esko-Juhani Tennilän eduskunta-avustajana toimiva Paavo Arhinmäki pyrkii Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi. Arhinmäki kertoi ratkaisustaan eilen ja perusteli sitä Viikkolehdelle suoranaisella pyyntöjen tulvalla. Hän sai viime viikon keskiviikkona kello 11 tekstiviestin Suvi-Anne Siimeksen erosta. Ensimmäinen pyyntö asettua ehdokkaaksi tuli Arhinmäen kännykkään 11.05.

Ja siitä se lähti.

– Puolueen kannalta on erittäin tärkeää olla erilaisia ehdokkaita, ja nuorten, nousevan sukupolven ehdokas, joka pyrkii tuomaan aatteellisuutta, hän sanoo.

Paavo Arhinmäki lupaa, että hänen johtamansa Vasemmistoliitto olisi nykyistä enemmän sekä punainen että vihreä.

Aate. Sitä korostaa Arhinmäki itse ja sitä korostavat häneen yhteyttä ottaneet.

Puolueen vt. puheenjohtaja Risto Kalliorinne ilmoitti eilen, ettei pyri puheenjohtajaksi ja sanoi, että uuden puheenjohtajan on oltava kansanedustaja. Paavo Arhinmäki uskoo selviytyvänsä tehtävästä, vaikka ei kansanedustaja olekaan. Neljä vuotta nuorisoliiton puheenjohtajuutta oli hyvä koulu ja siinä oppi tuntemaan Vasemmistoliitonkin toimijat koko maassa. Valtakunnanpolitiikkaakin hän sanoo tehneensä viimeksi kuluneet 4-5 vuotta, vaikka ei olekaan eduskunnan istuntosalissa painamassa nappia ja pitämässä puheita.

– Ei varmaan löydy suoralta kädeltä Suvi-Annen vertaista taitoa ja osaamista, mutta kyllä minulla tuntemus ja ymmärrys niistä asioista on siinä missä kansanedustajillakin. Kaikki tieto ja taito on kyllä saatavissa ja se on vain omasta aktiivisuudesta kiinni.

Yhdessä tekemällä
hyvään fiilikseen

Vasemmistoliittoon Paavo Arhinmäki toisi nykyistä enemmän yhdessä tekemisen meininkiä ja hyvää fiilistä.

– Puheenjohtajan tehtävä on tietysti johtaa poliittisia linjoja ja tuoda niitä julkisuuteen. Mutta samaan aikaan on tärkeää, että puheenjohtaja kerää yhteen eri näkemykset ja yrittää löytää puolueväen tuntoja vastaavat ratkaisut ja aloitteet. Erityisesti haluan korostaa tätä yhdessä tekemistä.

Ja sitten tullaankin taas aatteellisuuteen:

– Viime aikoina monia asioita on pohdittu siltä kannalta, mikä niiden merkitys on jossain poliittisessa pelissä ja strategis-taktisesti. Minusta nyt on iso tilaus puolueelle, joka voimallisesti puolustaa heikossa asemassa olevia ja työntekijöitä, joita pannaan pihalle tässä globaalissa kapitalismissa. Mutta tämä tilaus tarkoittaa sitä, että meidän pitää tehdä politiikkaa vahvasti sydämellä. Puolueohjelmaprosessi on hyvä mahdollisuus kirkastaa linja meidän unelmastamme ja siltä pohjalta lähteä tekemään politiikkaa ehkä vähän aatteellisemmalta pohjalta kuin nyt.

Hallitukseen, mutta
kunnon tavoittein

Paavo Arhinmäen mukaan jokaisen puolueen tavoite on päästä hallitukseen, myös Vasemmistoliiton. Mutta sinne pyritään selkeillä ja konkreettisilla tavoitteilla, esimerkiksi heikoimmassa asemassa olevien etuisuuksien parantamisella.

– Hallitukseen pääsy on kiinni siitä, että meidän pitää saada vaalivoitto ja että meillä on vahva voima, jota tarvitaan politiikassa. Silloin jollain yksittäisellä kannalla YK:n mandaattiin ei ole ratkaisevaa merkitystä hallitusneuvotteluissa.

Vasemmistoliiton johtajakriisi muhi viimeistään syksyn 2004 puoluevaltuustosta ja se kulminoitui kysymykseen EU:n taistelujoukoista. Paavo Arhinmäelle on jäänyt epäselväksi, missä vaiheessa Suvi-Anne Siimes luopui vaatimasta YK:n mandaattia niiden käytössä. Pitkään kaikki olivat sitä mieltä, että siitä pidetään kiinni.

Arhinmäki korostaa kuitenkin kiistan alle jääneen sen tosiasian, että puolue on muissa kysymyksissä toiminut täysin yhtenäisesti. Jakoa vanhoillisiin ja uudistajiin ei ole.
Kiistan varsinaisina juurina Arhinmäki pitääkin ehkä Siimeksen ilmoitusta siitä, ettei hän ole minkään sortin sosialisti eikä usko ismeihin ja aatteisiin, vaan arvoihin ja asioihin.

– Siinä vaiheessa tuli aika ongelmallinen törmäystilanne, koska me olemme kuitenkin aatteellinen puolue. Meidän väkemme uskoo voimallisesti aatteisiin ja sanoo reilusti ja rohkeasti olevansa sosialisteja. Meidän pitäisi olla ylpeitä kansandemokraattisen liikkeen historiasta; peruskouluista, kirjastoista, terveydenhuollosta...

– Ehkä ongelma kuitenkin lähti tästä aatteellisesta pohjasta liikkeelle, liikkeen historiasta ja sen kunnioittamisesta. Suvi-Anne ei nähnyt samalla lailla, että vasemmistolainen liike on ollut niin vahvasti esimerkiksi rauhanliike. Meille sotilaallinen liittoutumattomuus, sotilasliittojen vastustaminen ja YK:n asemasta kiinni pitäminen ovat isoja asioita ja sydämen asioita. Ei niitä voi miettiä vain taktisesti.

Taistelujoukoilla
murennetaan YK:ta

EU:n taistelujoukkoja perustetaan Paavo Arhinmäen mukaan unionin kovaksi nyrkiksi ja toimimaan sitä kiinnostavissa kriiseissä. Se merkitsee YK:n roolin murentamista ja sen jatkamista, mitä Yhdysvallat jo tekee.

– Jos sekä Yhdysvallat että EU:n taistelujoukot toimivat ilman YK:n mandaattia, niin YK:n merkitys vähenee. Kyllä Yhdysvallat ja rikkaat länsivallat sellaisiin konflikteihin osallistuvat, jotka ovat taloudellisesta tai valtapoliittisesta näkökulmasta mielenkiintoisia. Mutta onko niillä oikeasti kiinnostusta estää kansanmurhia? Monet olisi pystytty estämään, jos niihin olisi ollut oikeasti halua lähteä. Jos Yhdysvallat ja EU ottavat nyt YK:n roolin, niin ne ottavat sen vain yhdeltä osin ja YK jää rammaksi. Kuka on silloin kiinnostunut niistä kriiseistä, jotka eivät ole länsivaltojen näkökulmasta niin mielenkiintoisia? Tämä on minusta se iso kysymys ja siitä ei ole keskusteltu riittävästi, että mihin EU perustaa taistelujoukkoja, joille ei haluta YK:n mandaattia.
Kosiskelijoille
tulossa rukkaset

Vihreät ja SDP ovat nyt runsaan viikon ajan jakaneet Vasemmistoliiton perintöä. Kummassakin puolueessa odotetaan kieli pitkällä loikkareita.

Paavo Arhinmäen kokemuksen ja palautteen perusteella sitä joudutaan ehkä odottamaan pitkäänkin. Vasemmistoliitolla on kaikkien tutkimusten perusteella uskollisimmat kannattajat, ja sen on jo ehtinyt huomata tässäkin kriisissä.

– Ihmiset ovat pikemminkin vihaisia siitä, miten röyhkeästi heitä kosiskellaan. Ymmärtäisin, jos sitä tehtäisiin aatteellisilla ja asiallisilla painotuksilla, mutta esimerkiksi Eero Heinäluomalla ei ollut muuta sanottavaa kuin tulkaa tänne. Ei mitään siitä, että miksi. Eivät aatteelliset ihmiset sen perusteella lähde mihinkään, että joku on vallan keskiössä.

– Minun tuntumani on se, että tämä on tiivistänyt jengiä eikä mitään merkittäviä vuotoja ole mihinkään suuntaan. Ne, jotka ilmoittavat aina tasaisin välein siirtyvänsä demareihin ovat olleet taas menossa. Mutta ei ketään uusia ihmisiä sinne ole ilmoittautunut.

– Meillä on iso potentiaali siinä jengissä, joka on turhautunut yhteiskuntaan ylipäänsä eikä näe kenenkään enää puolustavan heitä. Se jengi saadaan liikkeelle sillä, että aletaan puhumaan ja painamaan tiukasti päälle näissä kysymyksissä ja olemalla aatteellinen pienten ihmisten puolustaja, Arhinmäki paaluttaa.

Uusi puheenjohtaja astuu remmiin noin yhdeksän kuukautta ennen vaaleja. Paavo Arhinmäki ei siinä tilanteessa kannata isompaa henkilöremonttia puolueen johdossa, mutta hänen mielestään myös varapuheenjohtajan pestin on oltava auki, jos varapuheenjohtaja Minna Sirnö lähtee tavoittelemaan puheenjohtajan paikkaa. Se ei voi tulla avoimeksi vain ehdollisesti.

http://www.punajuuri.net

Käynnistikö Hrustshev Neuvostoliiton tuhon?

(Kansan Uutisten Viikkolehti 3.3. 2006)

Viime lauantaina tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun NKP:n pääsihteeri Nikita Hrustshev pudotti todellisen pommin 20. edustajakokouksen päätteeksi. Stalin, Isä Aurinkoinen, olikin ollut verinen hirmuvaltias. Nyt monet historioitsijat ovat arvioineet Hrustshevin puheen olleen ensimmäinen lenkki ketjussa, jonka toisessa päässä oli Neuvostoliiton lopullinen luhistuminen.

KAI HIRVASNORO

Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen 20. edustajakokous oli viimeistä silausta vaille valmis 25. helmikuuta 1956. Lähes kaksi viikkoa jatkuneesta kokouksesta oli jäljellä enää pääsihteeri Nikita Hrustshevin puhe, jota ei ollut merkitty ohjelmaan.

Monet historioitsijat arvioivat, että tuon puheen päätepiste pantiin paikalleen vasta 35 vuotta myöhemmin, jolloin koko Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Nikita Hrustshevin salainen Stalinin rikokset paljastanut puhe laittoi liikkeelle prosesseja, joista jättiläisvaltio ei koskaan toipunut, vaikka Hrustshev itse syrjäytettiin muutama vuosi myöhemmin.


Nikita Hrustshevin puheen vaikutusta siihen täysin valmistautumattomille puoluekokousedustajille on jälkeenpäin kuvailtu värikkäästi. Jotkut pyörtyivät, toiset pitelivät epätoivoon vajonneina päätään. Ainakin kahden kokousedustajan on kerrottu tehneen muutaman viikon kuluessa itsemurhan. Puhetta ei julkaistu Neuvostoliitossa ennen kuin 1980-luvun lopulla. Se kuitenkin luettiin puolueen jäsenille tehtaissa, toimistoissa ja oppilaitoksissa. Stalingradissa kuulijat raivostuivat mestarinsa häpäisemisestä ja useita ihmisiä kuoli seuranneissa mellakoissa. Gruusiasta Moskovaan matkanneen junan ikkunat kivitettiin rikki.

Nikita Hrustshevin nelituntinen puhe olikin tylyä kuultavaa. Vain kolme vuotta aiemmin kuollut suuri Neuvostoliiton sankari olikin ollut itsevaltainen tyranni, joka häikäilemättä raivasi tieltään kaikki vastustajinaan pitämänsä toverit. Stalin oli teloituttanut vuosina 1937 ja 1938 ”kansanvihollisina” keskuskomitean 139 jäsenestä 98, Nikita Hrustshev kertoi 1 400 kokousedustajalle.

Moraalinen teko vai
valtataistelun osa?

Viime lauantaina kuuluisasta ”salaisesta” puheesta tuli kuluneeksi 50 vuotta. Paitsi puheen vaikutuksia, historioitsijat ovat viime päivinä arvioineet myös sen motiiveja. Miksi Nikita Hrustshev sanoi sen, mitä sanoi.

Aiemmin tekoa on kiitelty suorasanaiseksi ja rohkeaksi yritykseksi tehdä lopullinen pesäero stalinismiin ja uudistaa Neuvostoliittoa. Nyt on arvioitu Hrustshevin myös kiillottaneen omaa kilpeään NKP:n sisäisessä valtataistelussa. Stalinin puhdistuksiin ja terroriin täysillä osallistunut Hrustshev vieritti kaiken vastuun entiselle päämiehelleen, katsoo Venäjän tiedeakatemian tutkija Juri Zukov. Hän on tutustunut vasta avattuihin arkistoihin Nikita Hrustshevin omasta urasta Stalinin palveluksessa.

Guardian-lehdessä Zukov kertoi, että noustessaan Ukrainan puoluejohtajaksi vuonna 1938 Nikita Hrustshev pyysi Moskovasta lupaa tappaa ja vangita 30 000 ihmistä. Intellektuellien ja muiden vihollisten puhdistukset alkoivat pian sen jälkeen. Jo vuotta aiemmin Moskovan puoluejohtajana Hrustshev oli lähettänyt 8 500 ”petturia” ammuttaviksi ja 33 000 vankileireille.

Samalla tavalla puheen motiivia arvioi myös useita kirjoja Neuvostoliiton historiasta kirjoittanut Robert Conquest Los Angeles Timesissa. Puhe oli Nikita Hrustshevin hyökkäys kilpailijoitaan vastaan politbyroossa.

– Se palveli hänen tarkoitustaan antaa ilmi valikoidusti Neuvostoliiton menneisyyttä, syyttää siitä turvallisesti kuollutta Stalinia ja sotkea mukaan joitakin eloonjääneitä kilpailijoita.

Historioitsija, neuvostoaikainen toisinajattelija Roy Medvedev antoi intialaisessa Financial Express -lehdessä Hrustsheville puhtaammat paperit.

Kyllä, Nikita Hrustshev oli mukana Stalinin terrorissa.

Mutta ei. Hänkään ei tiennyt, mitä kokonaisuudessa oli tekeillä. Stalinistinen hallinto perustui täydelliselle salailulle. Vain pääsihteeri tunsi kokonaisuudet.

– Terrori ei ollutkaan Stalinin vallan perusta, vaan hänen monopolinsa tietoon. Nikita Hrustshev esimerkiksi oli tyrmistynyt, kun hänelle selvisi, että 70 prosenttia puolueen jäsenistä oli tuhottu, Medvedev sanoi.

Siitä alkoi iso ja
säännöllinen rytinä

Nikita Hrustshevin puhetta seurasi Neuvostoliitossa ns. suojasää. Tuhansia vankeja vapautettiin ja heidän kunniansa palautettiin. Lehdistö sai hieman vapauksia ja ovia ulkomaille availtiin.
Mutta muissa sosialistisissa maissa puhe oli dynamiittia, kun se vähitellen tuli julkisuuteen. Puolassa Poznanissa suuri lakkoliike murskattiin kesäkuussa, hintana 53 kuollutta. Lokakuussa Neuvostoliitto murskasi Unkarin kansannousun ja 20 000 ihmistä.

Ja samaan ketjuun monet historioitsijat asettavat myös Prahan 1968, Puolan Solidaarisuus-liikkeen 1980 ja lopulta Neuvostoliiton luhistumisen 1991. 11-12 vuoden väliajoin rytisi ja kovaa.
Nikita Hrustshevin lapsenlapsen lapsi Nina Hrustsheva kirjoitti Los Angeles Timesissa puheen merkityksen olleen siinä, että ensi kertaa tunnustettiin kommunismin ja kommunistijohtajienkin tekevän virheitä. Hrustshevan mielestä hänen isoisoisänsä puhe oli Neuvostoliitto-Venäjän viime vuosisadan kolmanneksi tärkein tapahtuma lokakuun vallankumouksen ja natsi-Saksasta saavutetun voiton jälkeen. Puhe merkitsi Neuvostoliiton lopun alkua.

Myös Nikita Hrustshevin elämänkerran toissa vuonna julkaissut William Taubman kuuluu niihin, joiden mielestä puhe käynnisti prosessin, joka kulminoitui vasta vuonna 1991 Neuvostoliiton hajoamiseen. Tämä ei suinkaan ollut pääsihteerin tarkoitus, vaan päinvastoin vahvistaa kommunismia ja omaa asemaansa. Kumpikin päämäärä meni totaalisesti pieleen.

– Nikita Hrustshevin puhe ei muuttanut maata niin kuin hän oli tarkoittanut. Mutta se merkitsi valtavaa muutosta hänessä itsessään. Toisin kuin useimmat toverinsa Stalinin sisäpiirissä, Nikita Hrustshev onnistui säilyttämään inhimillisyytensä. Hän ei ikinä antanut Stalinille anteeksi joutumistaan osalliseksi hirveisiin rikoksiin. Osittain salaista puhetta motivoi juuri hänen oma syyllisyyden tunteensa, Taubman kirjoitti New York Timesissa.

Robert Conquest huomautti, että puheella oli valtava vaikutus myös lännessä, kun se julkaistiin kokonaan kesäkuussa 1956 englantilaisessa The Observer -lehdessä. Kylmän sodan aikana lännessä oli toki julkaistu paljon ensikäden kuvauksia Stalinin vainoista, mutta monet intellektuellit olivat siihen asti kieltäytyneet uskomasta.

Täysi yllätys
myös tyttärelle

Mutta välittömästi helmikuussa 1956 puheesta eivät tienneet kuin ne 1 400 tyrmistynyttä puoluekokousedustajaa. Ja sen jälkeen vähitellen muutkin aktiivikommunistit, joille puhe luettiin erikseen painetusta kirjasesta, joka sen jälkeen otettiin takaisin parempaan talteen. Puhe oli niin salainen, ettei siitä tiennyt etukäteen edes hänen tyttärensä, nyt 76-vuotias Rada Adshubei. Hänkin kuuli asiasta vasta, kun puoluevirkailija kävi lukemassa puheen Moskovan yliopiston biologian laitoksen opiskelijoille kaksi viikkoa myöhemmin.

Moscow Times -lehdessä viikko sitten Adshubei ei pitänyt tätä mitenkään kummallisena.

– Hän oli Stalinin koulun käynyt valtiomies. Hän ei koskaan puhunut perheelle salaisista asioista ja se oli salainen puhe, Adshubei luonnehti isäänsä.

Kun puhe oli luettu, siitä ei keskusteltu yliopistossa. Niin oli käynyt myös itse puoluekokouksessa. Kuulijat jätettiin hämmennyksen valtaan.

– Stalin oli meidän jumalamme, tsaarimme, sankarimme ja kaikkea muuta. Ei ollut helppoa kuulla totuutta, Rada Adshubei myönsi.

Samassa lehdessä Juri Levada, entinen mielipidetutkimuslaitos VTsIOM:n johtaja kertoi työskennelleensä tiedelehden toimittajana vuonna 1956. Toimitus, samoin kuin koko Neuvostoliitto, oli hänen mukaansa täynnä huhuja Nikita Hrustshevin puheesta, mutta heillekin totuus paljastui vasta maaliskuussa. Levada luki puheen työtovereilleen kirjasesta, jonka puoluevirkailija vei sen jälkeen mennessään.

Levadan mukaan Hrustshev piti tarkkaan huolen siitä, ettei hän puheessaan analysoinut stalinismiin johtaneita syitä eikä halunnut keskustelua aiheesta. Esiin ei saanut nousta mitään, mikä kyseenalaistaisi itse puolueen johtavan roolin yhteiskunnassa.

Juri Levadan mielestä stalinismin tilinpäätös on Venäjällä edelleen kesken.

– Siksi olemme jumissa ja jopa kääntymässä takaisin. On käynnissä yritys toistaa, tai ainakin imitoida Stalinin hallintoa.

Patsaat nurin
vasta 1961

Roy Medvedev johti moskovalaista koulua vuonna 1956. Hän kuuli puheesta, kun se luettiin alueen puolueen ja Komsomolin jäsenille sekä kolhoosien ja sovhoosien johtajille. Kuulijoina oli sekä niitä, jotka olivat taistelleet sodassa natseja vastaan ja jumaloivat Stalinia että niitä, joiden vanhemmat oli tapettu vankileireillä. Medvedev kuului jälkimmäisiin.

Medvedevinkään muistin mukaan asiaa ei sen jälkeen käsitelty mitenkään. Lehdistö ei kirjoittanut puheesta ja televisiota ei ollut edes olemassa. Vankileireiltä vapautetut saapuivat kotiseuduilleen kaikessa hiljaisuudessa. Heidän puoluejäsenyytensä palautettiin ja he saivat uudet työpaikat. Mutta heitä oli kielletty puhumasta kokemistaan kauheuksista.

Hiljaisuutta kesti vuoteen 1961, jolloin Nikita Hrustshev salli uusia paljastuksia Stalinin rikoksista. Vasta silloin niistä käytiin laajempi keskustelu ja vasta silloin Stalinin ruumis poistettiin Punaisen torin mausoleumista, Stalinin muistomerkkejä poistettiin ja Stalingradin nimi muutettiin Volgogradiksi.

Mutta nyt heiluri näyttää liikkuvan taas toiseen suuntaan. Venäjällä tehtyjen mielipidemittausten mukaan maan entisistä johtajista Nikita Hrustshev on kolmanneksi vihatuin. Hänen edellään ovat vain Mihail Gorbatshov ja Boris Jeltsin.

Stalinista sitä vastoin on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana ilmestynyt 200 kirjaa ja elokuvaa. 18 prosenttia venäläisistä pitää häntä maan parhaana johtajana vuoden 1917 jälkeen ja lähes 50 prosenttia näkee Stalinin roolin myönteisenä. Mielipidemittauksissa näkyy, että erityisesti Venäjän suuruuden aikaa kaipaavat nationalistiset nuoret ihailevat Stalinia.

Ensi toukokuussa Venäjällä avataan ensimmäinen Stalin-museo puoleen vuosisataan. Hankkeen takana ovat hänen lapsenlapsensa ja museo avataan Volgogradiin, entiseen Stalingradiin.

Venäjän kommunistien nykyinen johtaja Gennadi Zjuganov sanoi uutistoimisto Interfaxin haastattelussa, että Nikita Hrustshevin puheesta oli enemmän haittaa kuin hyötyä.

Siimes halusi lopullisen pesäeron taistolaisiin

(Kansan Uutisten Viikkolehti 3.3. 2006)

Suvi-Anne Siimes ei olisi eronnut, jos Vasemmistoliitossa olisi päätetty jättää Jaakko Laakso ja hänen hengenheimolaisensa pois puolueen listoilta ensi vuoden eduskuntavaaleissa. Vaaleihin olisi pitänyt mennä kaksilla listoilla samalla tavalla kuin vuonna 1987, jolloin SKDL kävi kampanjan omillaan, vähemmistön Deva omillaan.

KAI HIRVASNORO

Mitä olisi pitänyt tapahtua toisin, että Suvi-Anne Siimes ei olisi eilen ollut viimeisen kerran Vasemmistoliiton puheenjohtaja?

Listat ensi vuoden eduskuntavaaleissa olisi pitänyt puhdistaa, hän sanoo. Jos Jaakko Laakso hengenheimolaisineen olisi päätetty jättää pois puolueen listoilta, näin ei olisi käynyt. Olisi pitänyt tehdä päätökset, jotka olisivat johtaneet Siimeksen mielestä siihen terveeseen vuonna 1987 vallinneeseen tilanteeseen, jossa SKDL ja Deva menivät vaaleihin kumpikin omillaan.

Siimes kertoo päättäneensä jo paljon aiemmin, ettei voi vuoden 2007 vaaleissa olla samalla listalla Jaakko Laakson kanssa. Muu puoluejohto sekä ay-liikkeen johto on tiennyt tämän viime vuoden tammikuusta asti. Oli pienestä kiinni, ettei Siimes eronnut eduskuntaryhmästä jo vuosi sitten.

– Mutta kukaan ei ole tehnyt mitään. Viime vuoden tammikuussa puhuttiin siitä, että on tärkeää saada täydet ehdokaslistat sekä näiden ”pahisten” kanssa että ilman heitä. Ja sille asialle ei vuoden aikana ole tapahtunut mitään. Kaikki vaan vikisee, ettei piirejä saa tekemään sellaisia päätöksiä.

”Muualla uhrataan
puoluesihteeri”

– Meillä ei kukaan johda, ei myöskään puolueorganisaatiota. Joissakin puolueissa uhrataan puoluesihteeri. Meillä ainut, joka tekee johtopäätöksiä, on puheenjohtaja, Siimes näpäyttää.

Hänen mukaansa Vasemmistoliitossa ei tehdä, ei edes yritetä tehdä töitä yhteisesti sovittujen strategisten linjausten mukaisesti. Esimerkkinä hän mainitsee Projekti 2007:n, jossa asetettiin selväksi tavoitteeksi paluu hallitukseen ensi vuonna ja tavoitteen mukaisen politiikan toteuttaminen. Tämä ja monet muut ohjelmat kyllä hyväksytään, mutta työtä niiden eteen ei olla valmiita tekemään.

– Kaikki vinkuvat heti, kun tulee ensimmäinen ongelma. En käsitä sitä, koska tässä puolueessa on paljon fiksuja ja kunniallisia ihmisiä. Miten se vaan voi olla niin vuodesta toiseen?

Tästä työlääntyneenä Suvi-Anne Siimes teki uudestaan tämän vuoden alussa selväksi, ettei ihan oikeasti aio olla samalla listalla Jaakko Laakson kanssa. Mutta kukaan ei ottanut tätä todesta. Sitä pidettiin bluffina. Esimerkiksi ay-liikkeen johtajat eivät Siimeksen arvion mukaan uskoneet hänen uskaltavan jäädä pois eduskuntavaaleista.

– Tämä ilmeisesti erottaa minut kaikista eniten skp:läisestä toimintakulttuurista, että minulle tosiaan arvot ja asiat ratkaisevat eikä se, mikä on oma asemani.

”Olisi pitänyt
hävitä äänestys”

Suvi-Anne Siimeksen eroon johtaneet tapahtumat alkoivat vyöryä torstaina 9. helmikuuta. Kahtena edellisenä päivänä puolueen johto ja vasemmistoliittolaiset ay-johtajat pitivät perinteistä strategiaseminaaria Kuopiossa. Seminaarissa oli keskusteltu myös etenemisestä kriisinhallintalaissa. Tällöin oli oltu sitä mieltä, että presidentiltä voi viedä lopunkin vallan eli päätös operaatioihin osallistumisesta kuuluu hallitukselle ja eduskunnalle.

Mutta torstaina eduskuntaryhmä asettuikin kannattamaan presidentin valtaa lisäävää perustuslain muutosta.

Suvi-Anne Siimes oli tuon kokouksen aikana jo aiemmin sovitulla matkalla Brysselissä hoitamassa puolueen yhteyksiä. Hän osallistui mm. GUE/NGL:n ryhmäkokoukseen. Kotiin palattuaan sunnuntaina 12. helmikuuta hän antoi palaa nettipäiväkirjassaan: Jaakko Laakson demagogia on taas mennyt ryhmässä läpi ja Laakso käyttää kunnon leninistin tapaan parlamenttia vain puhujalavana.

Siimeksen mielestä eduskuntaryhmän olisi pitänyt äänestää asiasta ja hävitä harkitusti. Laakson kanta olisi voittanut, mutta puolueen kannan tappion jälkeen olisi käyty asiallinen keskustelu siitä, edustaako eduskuntaryhmä Vasemmistoliittoa vai ”vapaata vasemmistoa.”

Mutta Vasemmistoliitossa ei haluta keskustella linjakysymyksistä, Siimes murehtii.

Hänen mielestään ei voi olla niin, että puolueen kannan puolustaminen eduskuntaryhmässä on kiinni siitä, onko puheenjohtaja paikalla kokouksessa vai ei.

”On laiskuutta olla
päivittämättä itseään”

Puolueen ongelmat koskevat nimenomaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa sekä integraatiota. Nyt tekosyyt olla keskustelematta niistä on poistettu, Siimes sanoo. Enää ei voi vedota siihen, että hallitukseen pyritään, koska Siimes haluaa hallitukseen ja on siksi valmis myymään periaatteet.

Tiistaina 14. helmikuuta Suvi-Anne Siimes syytti KU:n haastattelussa edustajatovereitaan laiskoiksi. Kyseessä ei ollut pikaistuksissa tehty ylilyönti. Samaa mieltä hän on tänäänkin.

– Minusta puolueessa ei voi olla kysymys siitä, että se tarjoaa suojatyöpaikkoja ihmisille eduskunnassa. Kansanedustajilla on erittäin hyvä palkka ja siksi sitä työtä pitää hoitaa vakavasti ja huolellisesti. Siihen kuuluu myös se, että yrittää oikeasti päivittää maailmankuvaansa koko ajan. Ei voi marxismi-leninismin käsikirjasta ottaa reseptejä.

Laiskuus-syytös liittyi tarkkaan ottaen vertailuun siitä, millä tavalla Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä ja vihreiden eduskuntaryhmä vastasivat pääministeri Matti Vanhaselle kysymykseen perustuslain muuttamisesta kriisinhallintalaissa. Siimeksen mielestä ne kertovat kovin erilaisesta työtyylistä. Vasemmistoliiton lyhyt vastaus perustui ”taktisiin laskelmiin ja demagogisiin höpinöihin”, vihreiden analyysiin toisaalta Suomen omasta perustuslaista ja toisaalta EU:n kehityksestä, vertaa Siimes.

Ex-puheenjohtajan mielestä reagointi selkäytimellä on laajemminkin eduskuntaryhmän ongelma.

– Minun käsitykseni vasemmistolaisuudesta on se, että se on valistunutta. Se perustuu siihen, että ensin tutkitaan ja sitten vasta hutkitaan. Täällä on nyt vaan hutkittu.

”Jakke menetti
kasvonsa”

Keskiviikkona Suvi-Anne Siimes sanoi tiedotustilaisuudessaan, ettei halua olla edistämässä entisten taistolaisten pääsyä eduskuntaan. Nimeltä hän mainitsi Jaakko Laakson. Jos Laakso on vuoden kuluttua ehdolla eduskuntaan, Siimes ei edes äänestä Vasemmistoliittoa.

Hän korosti, että ratkaisu on ulkopoliittinen. Suvi-Anne Siimes sanoo päivittäneensä päätään ulko- ja turvallisuuspolitiikasta 2000-luvun alusta asti ensin hallituksen ja sitten eduskunnan asianomaisessa valiokunnassa. Mitä enemmän hän on oppinut, sitä selvemmin on tullut selväksi, että Jaakko Laakso pelaa keskenään täysin yhteensopimattomilla palasilla.

– Minusta on hirveän surullista, että niihin uskotaan meidän eduskuntaryhmässämme.

Esimerkkinä Suvi-Anne Siimes kertoo, että viime marraskuussa eduskuntaryhmässä oli kuultavana ulkopuolinen asiantuntija, kun jälleen kerran kiisteltiin kriisinhallinnasta. Asiantuntija, jonka nimeä Siimes ei halua julkisuuteen, oli arvioimassa Siimeksen ja Laakson tahoillaan muotoilemia päätösesityksiä. Tämä Laakson yleensä suuresti arvostama asiantuntija asettui epäröimättä Siimeksen muotoilun kannalle.

Ryhmähuoneessa Siimes ja Laakso istuvat suurin piirtein vastakkain.

– Jaakko Laakson naama oli näkemisen arvoinen, siis se täydellinen hätääntyminen. Hän tuli nolatuksi koko ryhmän edessä.

Mutta ryhmän psykologinen logiikka on Suvi-Anne Siimeksen mukaan sellainen, ettei kukaan halua muistaa asiaa. Kaikkien mielestä oli pelkästään hirveää, että Jaakko Laakso menetti kasvonsa. Silti hän yhä ohjailee ryhmän näkemyksiä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.

– Kaikille on niin noloa ajatella, että he ovat vuosia uskoneet ihmiseen, joka puhuu roskaa.

”Ketä muuta voitaisiin
näin paljon haukkua?”

Omaa asemaansa puoluejohtajana ja eduskuntaryhmän jäsenenä Suvi-Anne Siimes pitää ainutlaatuisena.

– Missään muussa puolueessa eduskuntaryhmän puheenjohtaja ei voi sallia sitä, että useammassa kokouksessa peräkkäin kaksi tai kolme tunnetusti epälojaaleihin toimintatapoihin taipuvaista edustajaa saa käyttää yhteistä kokousaikaa puolueen puheenjohtajan haukkumiseen, mielipiteiden arveluttavuuden pohtimiseen ja omalta kannaltaan tarkoituksenmukaiseen tulkitsemiseen.

– Tämä on niin pimeä juttu, että en yksinkertaisesti halunnut enää töihin tähän ryhmään.

Suvi-Anne Siimestä syytettiin vielä pari vuotta sitten siitä, että hän kieltäytyy näkemästä entisten taistolaisten muodostamaa ongelmaa. Hän kiistää, että olisi jotenkin herännyt asiaan vasta nyt. Hän ei edelleenkään syytä ketään siitä, mitä he tekivät 1970-luvulla. Vaan siitä, miten he toimivat nyt. Ja sen taas selittää Siimeksen arvion mukaan skp:läinen toimintakulttuuri.

– Minun mielestäni sanoilla tarkoitetaan sitä, mitä sanotaan. Sopimukset tehdään vilpittömässä mielessä ja niistä pidetään kiinni. Sen mukaan mennään eteenpäin, mitä on yhdessä sovittu. Mutta olen kokemuksen kautta oppinut, että ei se olekaan niin tässä puolueessa.

”Uudistajien otettava
nyt itse vastuuta”

Suvi-Anne Siimeksen testamentti samat arvot ja asiat hänen kanssaan jakaville on se, että heidän täytyy nyt itse ottaa vastuuta.

– Pitää kasvaa aikuiseksi, pitää nousta autoritäärisen johtamiskulttuurin, sen piilo-opetussuunnitelman, takaa. Pitää olla itse aloitekykyinen ja tehdä eikä ajatella, että jossakin on joku suuri Johtaja, joka pelastaa ja pitää talon pystyssä, vaikka kaikki elävät kuin hollituvassa. Ei sellaista ole. Jos tätä ei Vasemmistoliitossa tajuta, niin se on sitten surullista. Se on sitten vain sitä, että tarjotaan suojatyöpaikkoja niille, jotka ovat jo aikaisemminkin istuneet eduskunnassa.

– Kellään ei ole vastuuta koko maailmasta eikä kaikista maailman asioista. Mutta jokaisella on vastuu siitä, että hoitaa oman osansa mahdollisimman hyvin, Suvi-Anne Siimes painottaa läksiäisiksi.

YK-mandaatti voi estää
puuttumisen hirmutekoihin

EU:n nopean toiminnan joukoista ja sotilaallisesta kriisinhallinnasta tuli lopulta se koetinkivi, joka katkaisi Suvi-Anne Siimeksen kauden Vasemmistoliiton johdossa. Osa puolueväestä vastustaa taistelujoukkoja jo periaatteesta, ja vaatii ainakin tiukkaa pitäytymistä YK:n mandaatissa ennen kuin niitä lähetetään mihinkään.

Heiltä on Siimeksen mukaan jäänyt huomaamatta, että YK-järjestelmässä turvallisuuskäsite päivitettiin jo 1990-luvun puolivälin jälkeen. Siinä ei olla enää kiinnostuneita vain ja ainoastaan valtiollisesta turvallisuudesta, vaan myös ihmisten turvallisuudesta. Jos valtio on jostain syystä kyvytön tai haluton suojelemaan kansalaisiaan esimerkiksi murhatuksi tulemiselta, niin se on muiden valtioiden tehtävä.

– YK-järjestelmässä on sellainen rakenteellinen vika tällä hetkellä, että peruskirjan tekemisen aikana valtion suvereniteetti oli paljon enemmän kaiken ylittävä arvo kuin enää kansainvälisessä ajattelussa. Turvallisuusneuvoston toiminta perustuu valtioiden toimintaan, joissa esiintyy erilaisia suurvaltaintressejä. Meillä on joihinkin kansanmurhiin jäänyt puuttumatta tässä maailmassa, meiltä ihmisiltä, osaksi siksi, että YK:ssakaan ei ole niin päätetty, Siimes sanoo.

– Minä haluan sellaisen maailman, jossa on mahdollista kantaa moraalisesti ja käytännöllisesti vastuuta ihmisten turvallisuudesta. Jos kansanmurhaan puuttuminen estyy siksi, että YK:n turvallisuusneuvosto ei jostain syystä pysty päättämään asiasta, niin se ei saa olla veruke olla suojelematta ihmisiä.

– Tämä on syy, miksi en pidä fundamentalistista YK:n mandaattiin hirttäytymistä perusteltuna. Sanoin tämän myös puoluekokouspuheessa eli en ole salannut, että ajattelen näin, Suvi-Anne Siimes painottaa.

Hän muistuttaa, että EU:n taistelujoukkojen yksi tarkoitus on käyttää niitä juuri YK:n apuna.

– Vasemmistoliitossa, erityisesti eduskuntaryhmässä, käydyssä mandaattikeskustelussa on ollut kysymys siitä, että oikeasti ei haluta muuttaa Suomen lakia niin, että Suomi osallistuisi kansanmurhan ehkäisyyn EU:n päätöksellä ilman YK:n mandaattia, Siimes tulkitsee.

– Tämä on myös ihmiskuvallinen kysymys. Mikä on turvallisuuspolitiikassa ensisijaista? Onko se valtiot vai ihmiset? Minun arvokäsityksessäni ihmisten turvallisuus menee valtioiden turvallisuuden yli.