Kim il-Sauli

Kansan Uutiset 30.1. 2009

KAI HIRVASNORO

SAK:n puheenjohtajuuden toukokuussa jättävästä Lauri Ihalaisesta ei tiettävästi tule uutta valtakunnansovittelijaa. Pätevyys riittäisi, mutta muodollinen pätevyys puuttuu eikä kelpoisuusehtoja muokata häntä varten.

Tuskin Ihalainen pirteäksi eläkeläiseksi kuitenkaan heittäytyy. Vaaleja järjestetään vähän väliä. Kesäkuussa ovat jo eurovaalit, kahden vuoden kuluttua eduskuntavaalit ja siitä vajaa vuosi eteenpäin presidentinvaalit. Olisiko mikään yllätys, jos rehdin miehen maineensa harvinaisen hyvin säilyttänyt Ihalainen olisi ehdokkaana noissa kaikissa?

SDP:llä ei nyt ole edes näköpiirissä seuraajaehdokasta Tarja Haloselle. Mitat täyttäviä olisi moniakin, mutta jokainen on henkilönä sellainen, jolla on yhtä paljon vastustajia kuin kannattajia.
Päivänpolitiikassa ryvettymätön Herra Sopimusyhteiskunta voi olla kova sana, varsinkin jos talous noudattaa pessimistisimpiä oletuksia. Suurtyöttömyyden ja soppajonojen maassa turvaa ei haeta fiineiltä kokoomuslaisilta.

* * *

Valtakunnansovittelijan henkilö on vielä hakusessa, mutta valtakunnanhurmurin paikasta ei toisten kannata kilpailla puhemies Sauli Niinistön kanssa. Lehtitietojen mukaan Niinistö hurmasi yksistään yhden tammikuisen viikon aikana ensin Ruotsin prinsessan Victorian, sitten Taitoluisteluliiton puheenjohtajan Susanna Rahkamon ja lopuksi jäällä kai koko kansan. Triplan täydentämiseen tarvittiin muutama luistelupotku.

Taitoluistelussa hyppysarjoja nimetään niiden kehittäjien mukaan. Ihmissuhdemaailmassa viikon sisään mahtuva Niinistön tapainen urakkahurmaaminen on tästä lähtien kolmoissauli.

Voi sarjaan halutessaan lisätä vielä neljännenkin menestyksen, sillä hurmuri-Niinistö hurmasi myös Ylen presidenttigallupissa ylivoimaisesti. Gallupilla ei kylläkään ollut edes poliittisen hömppäviihteen arvoa, koska sen mukaan kokoomuksella presidenttiehdokkaita olisi kolme ja keskustan ehdokkaana suosion mittauksessa esiintynyt pääministeri Matti Vanhanen on kieltäytynyt kunniasta. Muut kysytyt nimet olivat vielä epämääräisempiä.

Mutta hyvä on, että gallup tehtiin. Muuten olisi tullut melkein viikonlopun mittainen tauko Sauli Niinistö -uutisiin. Ei olisi ollut muuta kerrottavaa kuin että Niinistö oli katsomassa taitoluistelua.

Hurmausuutisten lisäksi iltapäivälehdet raportoivat yhden viikon aikana 16.–23. tammikuuta Niinistön tanssineen jäällä, edustaneen yksin, näyttäneen rakastuneen reippaalta ja nousseen kansan silmissä talouspäättäjien kärkeen.

Lisäksi Niinistö antoi yhden erikoishaastattelun, jossa sanoi ihmisten odottavan hänen virhettään. Erikseen kerrottiin Niinistön vaimon olevan töissä.

Jos ei tällä myötäsukaisella julkisuudella nousta presidentiksi, niin ei sitten millään.
Pitäisiköhän luetteloon lisätä vielä yksi uutinen: Niinistö hurmasi toimittajat.

Kannattaako enää naureskella Pohjois-Korean Kim Jong-il-uutisille? Saammeko kohta kuulla, että 24. elokuuta 1948 juuri Salon kaupungin kohdalla taivaalle syttyi kirkas tähti, jota tieteilijät eivät olleet aiemmin havainneet?

* * *

Tällaisessa asioita puolueellisen tarkoitushakuisesti hahmottavassa puoluelehdessä on se vika, että ollaan yksipuolisia. Kerrotaan vain omien johtajien tekemisistä ja saavutuksista.
Onneksi maan lehdistö pääsääntöisesti on kuitenkin riippumaton ja moniarvoinen, asioita eri kanteilta puolueettoman viileästi tarkasteleva. Stalinilainen henkilöpalvonta ei niissä tule kuuloonkaan.

* * *

Kaiken huuman keskellä tuntuu unohtuvan, että kaikesta huolimatta Sauli Niinistö on vain kokoomuslainen poliitikko.

Eduskunnan puhemiehenä hän on toki valtion arvoasteikossa korkealla, mutta käytännössä puhemiehen työnä on tylsistyä täysistunnoissa. Ainoat kohokohdat kokee kerran vuodessa, kun valtiopäivien avajaisissa saa istua muiden arvovieraiden seurassa kahvipöydässä.

Muu väki juo kahvia ja syö pullaa seisaallaan valtiosalin tungoksessa

Talouden toisinajattelija Ari Ojapelto: Tällaista lamaa ei ennen ole koettu

Linkki: http://www.kansanuutiset.fi/etusivu/index.html

Tämä on vasta alkua, väittää innokas talouskeskustelija Ari Ojapelto. Lamaa ja sen jälkilaskuja maksetaan seuraavat kymmenen vuotta.

KAI HIRVASNORO

Talouden toisinajattelija Ari Ojapelto on ennustuksissaan osunut harmillisen hyvin oikeaan. Harmillisen siksi, että hän on yleensä paljon pessimistisempi kuin viralliset talousviisaat.
Kiihkeimmän kasinotalouden aikaan keväällä 1989 hän ennusti pankkikriisin ja suurtyöttömyyden. Vuonna 2006 Ojapelto kirjassaan Ahneuden aika näki tulossa olevan pörssiromahduksen ja Yhdysvaltain talouden hyytymisen.

On siis paikallaan kysyä Ari Ojapellolta nyt, miten hänen oikein ennakoimansa kriisi tästä etenee, kun talouden optimisti, pankinjohtaja Björn Wahlroos sanoi viime viikonloppuna, että valoa alkaa näkyä jo kesällä.

Ari Ojapelto ja Björn Wahlroos ovat talouskeskustelun ääripäät. Syksyllä Wahlroos piti finanssikriisiä normaalina korjausliikkeenä.

Ari Ojapelto ei anna armoa: tämä ei ole tavanomainen, vaan täysin poikkeuksellinen lama.

– Pankkimaailman ahneuden ja vastuuttomuuden seurauksena ennustaisin sen pituudeksi vähintään viisi vuotta ja hitaaseen toipumiseen kuluu toiset viisi vuotta. Lama ei mene ohi vuodessa eikä kahdessa kuten useimmat pankkien ekonomistit uskovat.

Ainutlaatuinen
finanssikupla

Useimmat suomalaiset muistavat 1990-luvun suuren ja kipeän laman, jossa kansantuote romahti laskuun ja työttömyys rojahti nousuun.

– Tämä on erilainen ja poikkeava lama, Ojapelto vastaa kysymykseen nykyisen laman (tai ehkä nyt vielä taantuman) suhteesta siihen edelliseen.

– Koskaan aikaisemmin ei ole ollut tällaista tilannetta, että finanssimaailman kupla olisi niin jättimäisen suuri kuin se nyt on.

Ari Ojapelto selittää, että muun muassa spekulatiivisella pörssikaupalla, kaikesta kontrollista vapaalla johdannaiskaupalla, veroparatiiseilla ja muilla kepulikonsteilla luotiin kupla, jonka suuruutta kukaan ei tiedä. Haarukka ulottuu 60 biljoonasta 1 000 biljoonaan euroon (biljoona = 1 000 miljardia).

Toisessa vaakakupissa koko reaalimaailman bruttokansantuote on 48 biljoonaa euroa.

Ojapelto on laskenut, että viiden prosentin reaalituotolla maailman BKT:n koko tuotto uppoaisi parhaassakin tapauksessa pankkimaailman mustaan aukkoon yli kymmenen vuoden ajan. Pahimmassa skenaariossa siihen kuluisi 200 vuotta.

– Tämä laskelma on vain kuvitteellinen, sillä reaalimaailman tuotot eivät ohjaudu poliitikkojen määräysvaltaan, vaan rikkaille pääomanomistajille. He eivät suinkaan ole valmiita maksamaan pankinjohtajien hölmöilyjä, Ojapelto huomauttaa.

Amerikan perässä
Kiina polvilleen

Kaikki huutavat maksumieheksi tavallista veronmaksajaa. Rahoitusmarkkinat pidetään hengissä rahoilla, jotka ovat sitten pois työpaikkoja luovista investoinneista, palkankorotuksista ja hyvinvointipalveluista.

Ari Ojapelto huomauttaa, että lama on vasta alussa ja siitä huolimatta Yhdysvaltoihin on muutamassa kuukaudessa tullut jo lähes kolme miljoonaa työtöntä ja Kiinaan, josta vähemmän puhutaan, kymmenen miljoonaa työtöntä.

– Skenaarioni jo Ahneuden aika -kirjassa oli se, että kun Yhdysvallat menee polvilleen, niin sen jälkeen polvilleen menee myös Kiina, koska ne ovat niin riippuvaisia toisistaan. Toinen on luotottanut ylikysyntää ja vaikka säästämisaste Kiinassa on maailman parhaita, se ei ole luottanut omiin markkinoihinsa, vaan on laittanut spekulatiivisia sijoituksia Amerikkaan.

– Kiinan valtavat infrastruktuurihankkeet on rahoitettu velkarahalla ja siellä lainoittajina ovat olleet Japani ja Aasian rikkaat pankkiirit. Mutta eivät Kiinan sillat ja lentokentät mitään tuota, kun tulee laskukausi. Seuraavassa vaiheessa konkurssissa ovat Kiinan rahoittajat.

Häviäjiä ovat myös kiinalaiset työläiset. Paitsi, että kymmenen miljoonaa on joutunut työttömiksi, on maan sadalla miljoonalla siirtotyöläisellä hallituksen selvityksen mukaan palkkasaatavia 12 miljardia dollaria.

Veturit hyytyvät
toisensa jälkeen

Vielä viime kesänä monet viralliset ennustajat olivat sitä mieltä, ettei Yhdysvaltain finanssikriisi heiluta maailmantaloutta, koska sen veturina toimii koko ajan kasvava Kiina.

Ari Ojapelto sanoo, että syyllisiä tähän lamaan ovat poliitikot, jotka ”vapauden” huumassa päästivät rahoitusmarkkinat irti poliittisesta ja demokraattisesta kontrollista. Sen piti lisätä kasvua ja vaurautta, mutta kävikin toisinpäin. Vielä 1960-luvulla tuotanto maailmassa kasvoi neljä prosenttia vuodessa, mutta 2000-luvulla enää vajaan prosentin. Kasvun veturi toisensa jälkeen on hiipunut ja nyt niin kävi myös Yhdysvalloille ja Kiinalle.

– Euroopassa Suomi ja Irlanti ovat olleet ainoat, jotka ovat kasvaneet EU:n keskiarvoa nopeammin ja Irlantikin vain siksi, että se on ollut veroparatiisi. Suomi on ollut ainoa, joka on pystynyt kasvattamaan tuotannollisesti markkinaosuuttaan maailmalla.

Entä tästä eteenpäin?

– Suomen tärkein markkina-alue on Eurooppa. Jos se menee koomaan, niin täällä pysähtyvät kaikki hihnat. Meille tulee vähintään 1990-luvun laman työttömyys jos ei pahempikin.

Miten tähän uhkaan vastataan? Elvyttääkö hallitus ja elvyttääkö tarpeeksi?

– Pelottavimpia suunnitelmia on se, että pankkien mustaan aukkoon syydetään loputtomasti rahaa. Kyllä tässä pitäisi elvyttää nimenomaan kuluttajia ja yrittäjiä. Mutta nyt veroja alennetaan rikkailta ja eivät he rupea kuluttamaan. He laittavat ne sukanvarteen.

– Nyt pitäisi elvyttää nimenomaan niitä, jotka eivät pysty säästämään, vaan vain kuluttamaan, Ojapelto neuvoo.

Lopuksi hän kysyy, miten yhteiskuntarauha kestää uuden laman.

He johtavat Obaman kanssa Amerikkaa

Linkki: Kansan Uutisten Viikkolehti 16.1. 2009

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Ensi tiistaina Yhdysvallat siirtyy Barack Obaman kauteen. George W. Bush ja hänen hallintonsa jäävät historian tuomittaviksi ja siitä tuomiosta voi odottaa tyrmäävää.

Viime marraskuun presidentinvaalien jälkeen Barack Obama kokosi ennätysajassa oman hallintonsa. Sen tehtävänä on selvittää Bushin jälkeensä jättämä konkurssipesä.
Maan ja maailman talous on kriisissä, jota on jo pidetty pahempana kuin 1930-luvun lamaa. Liikkeelle se lähti holtittomasta rahankäytöstä Yhdysvalloissa.

Obama on luvannut sulkea pahamaineisen Guantanamon vankileirin ja sen hän varmasti tekee. Auki on se, minne vangit sijoitetaan ja missä käydään oikeutta syyskuun iskut tunnustaneita terroristeja vastaan. Ja mitä tehdään niille syyttömiksi todetuille vangeille, joita mikään maa ei halua ottaa vastaan.

Guantanamoon suljettiin yhteensä 770 vankia. Heistä kolme on tähän mennessä joutunut oikeuteen. 500 Donald Rumsfeldin pahimmista pahimmiksi kutsumista vangeista on kaikessa hiljaisuudessa vuosien mittaan päästetty vapaaksi ilman syytteitä.

Afganistaniin

lisää joukkoja

Irakista Obama on luvannut vetäytyä. Yhdysvallat pyrkii silti säilyttämään sotilastukikohtia maassa.

Afganistanin sota sen sijaan tulee kiihtymään. Sinne Obama haluaa lisää sotilaita. Sota rajan yli Pakistaniin on myös kiihtymään päin. Presidentinvaalien jälkeen Yhdysvallat on tehnyt joukon iskuja siellä sijaitseviin talebanien tukikohtiin.

Lisäksi ilmastonmuutosta pitäisi hillitä. Barack Obaman asenne siihen on täysin toinen kuin George W. Bushin. Samoin vaihtoehtoisten energialähteiden kehittämiseen.

Yksin Barack Obama ei tätä taakkaa lähde kantamaan. Hänen kabinettiinsa kuuluu kolmisenkymmentä avainhenkilöä sekä satoja avustajia ja tuhansia alempia virkailijoita, jotka muokkaavat Yhdysvaltain tulevan politiikan.

Viikkolehti esittelee Obaman tiimin. Esittelyjen pohjana on käytetty amerikkalaisessa Democracy Now! -ohjelmassa viime marras-joulukuussa tehtyjä haastatteluita, joissa asiantuntijat esittelivät ja arvioivat kabinettiin valittujen taustat ja mahdolliset tulevat toimet.

Taloustiimi: Pyromaani

palaa rikospaikalle

Talouskriisin takia Barack Obaman presidenttikauden alussa huomion keskipisteeseen nousee taloustiimi. Siihen kuuluvat valtiovarainministerinä keskuspankkitaustan omaava Timothy Geithner, Bill Clintonin valtiovarainministeri Lawrence Summers, joka johtaa Valkoisen talon talousneuvostoa, talousneuvonantajien ryhmää johtava Berkeleyn yliopiston professori Christina Romer sekä Melody Barnes, joka johtaa Valkoisessa talossa sisäpolitiikkaan keskittyvää ryhmää.
Barack Obama on luvannut presidenttikautensa alkuun isoa elvytyspakettia, jonka on määrä luoda 2,5-3 miljoonaa työpaikkaa. Voisi puhua lapiolinjasta; autoteollisuuden pelastamisen lisäksi siihen kuuluu siltojen ja teiden rakentaminen, laajakaistayhteyksien vetäminen syrjäseuduille, mutta myös isot panostukset uusiutuvaan energiaan.

Taloustiimiä johtavasta nelikosta eniten kritiikkiä on herättänyt talousneuvoston johtoon nouseva Lawrence Summers, koska häntä pidetään keskuspankin pitkäaikaisen johtajan Alan Greenspanin ohella yhtenä päävastuullisena konkurssiin ajautuneeseen hurlumheihin rahamarkkinoilla 1990-luvulta alkaen.

Juuri Summers oli se valtiovarainministeri, jonka toimesta Yhdysvallat purki 1930-luvun laman aikana säädetyn Glassin ja Steagallin lain, jolla estettiin talletuspankkien järjettömät riskisijoitukset.

Lawrence Summersin valintaa on Yhdysvalloissa verrattu siihen, että Paul Wolfowitz nimitettäisiin valvomaan vetäytymistä Irakista.

Jeltsinin

takapiruja

Naomi Klein huomautti Lawrence Summersin myös olleen johtamassa Boris Jeltsinin Venäjää talouskriisiin 1990-luvun alussa. Hän, apulaisenaan Timothy Geithner, silloin Maailmanpankin virkailijana syötti Venäjälle ja muille viime vuosikymmenen talouskriisiin joutuneille maille yhtä ja samaa lääkettä: lisää yksityistämistä ja sääntelyn purkua. Juuri sitä, jota vastaan Barack Obama viime vuonna kampanjoi.

Taloustoimittaja Robert Kuttner ei ollut yhtä pessimistinen. Hänkin olisi toivonut keskeiseen tehtävään jonkun toisen kuin Summersin, mutta sanoi todellisuuden ajavan mieheen järkeä: koska Lawrence Summers on opportunisti, hän on nyt eri mieltä kuin 1990-luvulla ja kannattaa elvytystä sekä pankkien tiukempaa sääntelyä, Kuttner sanoi.

Kampanjassaan Barack Obama myös tuomitsi George Bushin verohelpotukset rikkaille. Pitkän ajan taloustrendien tutkija Michael Hudson Missourin yliopistosta on huomauttanut Obaman puhuneen koko ajan vain tuloverotuksesta. Sen sijaan varallisuus- ja pääomaverotukseen hän ei tule puuttumaan. Ja ne ovat Yhdysvalloissakin kevyesti tai ei ollenkaan verotettuja.

Turvallisuustiimi:

Sota-ajan johtoryhmä

Barack Obaman turvallisuustiimin ytimen muodostavat ulkoministeri Hillary Clinton, virassaan jatkava puolustusministeri Robert Gates, turvallisuusneuvonantaja, entinen Nato-komentaja James Jones, kotimaan turvallisuudesta vastaava Arizonan kuvernööri Janet Napolitano sekä YK-lähettiläs Susan Rice.

Turvallisuudesta vastaavassa tiimissä ehkä eniten huomiota on kiinnittänyt James Jonesin tausta. Eläkeläiskenraali istuu puolustusteollisuuteen kytkeytyvien lentokonevalmistaja Boeingin ja öljy-yhtiö Chevronin hallituksissa. Nykyinen ulkoministeri Condoleezza Rice tuli samasta öljy-yhtiöstä.

Lisäksi Jones on johtanut Yhdysvaltain kauppakamarin energiainstituuttia, joka on ollut bushilaisilla linjoilla ilmastonmuutoksen vähättelyssä.

Taloussanomalehti Wall Street Journal nimitti Obaman kokoamaa ryhmää sotakabinetiksi.
Steven Clemons New America Foundation -nimisestä think tankista sanoi Obaman vaalikampanjan aikana lähentyneen vastaehdokkaansa John McCainin kantoja sotilaallisissa kysymyksissä. Yhdysvaltain uusikin turvallisuustiimi tulee nojautumaan vahvaan puolustukseen.

Myönteisenä Clemons piti sitä, että uusi tiimi on monia aiempia valmiimpi ottamaan radikaaleja askelia vuoropuhelun suuntaan sellaisiin vastapelureihin kuin Iran, Kuuba ja Syyria.

Irakista lähdöstä

väännetään vielä

Turvallisuuskysymyksiin keskittyvä tutkiva toimittaja Robert Dreyfuss arvioi Obaman joutuvan vielä kovaan vääntöön Irakista vetäytymisen kanssa. Kenraalit Robert Gatesin johdolla haluavat hänen hidastavan tahtia. Sen sijaan koko turvatiimi kannattaa lisäjoukkojen lähettämistä Afganistaniin.

Bushin menetetystä sodasta tulee Obaman menetetty sota, Dreyfuss ennusti.

Robert Dreyfussinkin mielestä uusi tiimi on silti paljon parempi kuin viimeisiään vetävä uuskonservatiivien miehittämä ryhmä.

Sekä Clemonsin että Dreyfussin mukaan tiimin outo lintu ja kummallisin valinta on James Jones. Hän on selkeästi öljyteollisuuden ja sotilasteollisen kompleksin edustaja uudessa hallinnossa.

Dreyfussin mukaan Nato-komentajana Jones ajoi radikaalia linjaa sotilasliiton toiminnan ulottamiseksi sen omilta alueilta energiaturvallisuuden kannalta keskeisille alueille Keski-Aasiaan ja Persianlahdelle. Siksi on syytä olla huolissaan Yhdysvaltain yhteistyökyvystä muiden energian suurkuluttajien – Japanin, Kiinan, Intian ja Venäjän – kanssa.

Bushilainen

Clinton

Tuleva ulkoministeri Hillary Clinton oli senaattorivuosinaan useissa keskeisissä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä samalla kannalla kuin George Bush. Hän kannatti hyökkäystä Irakiin, kovaa linjaa Irania kohtaan, tuki Israelia sen vuoden 2006 kesäsodassa Libanonia vastaan sekä vastusti kansainvälistä rikostuomioistuinta ja rypälepommien vientikieltoa.

Clintonin vastakohta tiimissä on Susan Rice, joka Clemonsin mukaan on hyvin tietoinen globaalin oikeuden merkityksestä tämän päivän ulkopolitiikassa. Hän on keskittynyt ilmastonmuutokseen, köyhyyden poistamiseen sekä aidsin ja muiden tappavien tautien vastustamiseen.

Kotimaan turvallisuudesta vastaava ministeri Janet Napolitano puolestaan kuuluu uuden hallinnon bushilaisiin. Hän loi maineensa kovilla otteilla laittomia maahanmuuttajia vastaan Meksikon rajalla.

Joukkomurhan

kaikuja Indonesiasta

Turvallisuustiimiin voidaan laskea myös tärkeimmät tiedustelujohtajat. Kaikkien Yhdysvaltojen 16 tiedusteluviraston ylimmäksi johtajaksi Barack Obama valitsi entisen Tyynenmeren laivaston komentajan, amiraali Dennis Blairin, jolla on musta menneisyys Indonesian Itä-Timorin miehityksen ajoilta 1990-luvulla.

Itä-Timorissa järjestettiin YK:n tukema kansanäänestys itsenäistymisestä vuonna 1999. Äänestyksen alla Indonesian miehitysjoukot tappoivat joukoittain siviilejä. Eräässä tapauksessa sotilaat murhasivat viidakkoveitsin kirkkoon paenneita ihmisiä. Kaksi päivää myöhemmin Blair tapasi Indonesian joukkoja johtaneen kenraali Wiranton ja lupasi tälle Yhdysvaltain täyden tuen sekä myös sotilasapua.

Yhdysvaltojen ulkoministeriö oli antanut Dennis Blairille toisenlaiset ohjeet. Tämän olisi pitänyt päinvastoin käskeä Wirantoa lopettamaan verilöylyt.

Dennis Blairin vastapainona tuleva CIA:n päällikkö Leon Panetta on nähty myönteisenä valintana.

Panetta on tosin outo mies tiedustelujohtajaksi, sillä häneltä puuttuu kokonaan alan kokemus. Hän on entinen demokraattien kongressiedustaja, Bill Clintonin budjettipäällikkö ja Valkoisen talon henkilöstöpäällikkö.

Myönteisenä Leon Panettaa on pidetty siksi, että hän on arvostellut jyrkästi Bushin hallinnon tapaa kiduttaa vankeja ns. terrorismin vastaisessa sodassa. Hyökkäystä Irakiin hän vastusti, koska katsoi sen tarjoavan al-Qaidalle tilaisuuden perustaa tukikohdan kriittiselle alueelle. Budjettipäällikkönä Panetta yritti leikata CIA:n rahoitusta.

Ympäristötiimi: Nobel-voittaja

vie uusiutuvaan energiaan

Vähiten Yhdysvaltain liberaalit ovat arvostelleet Barack Obaman ympäristötiimiä. Siihen kuuluvat energiaministerinä fysiikan Nobelin voittanut Steven Chu, Lisa Jackson ympäristönsuojeluviraston johtajana sekä Valkoisen talon ympäristöneuvostoja johtavat Carol Browner ja Nancy Sutley.

Tulevalle energiaministerilleen Barack Obama pisti kovan haasteen: Yhdysvaltain riippuvuus ulkomailta, usein vihamielisiltä hallinnoilta ja epävakailta alueilta, tulevasta öljystä on saatava katkeamaan. Siksi energiaa on ryhdyttävä tuottamaan ja kuluttamaan uusilla tavoilla.

New York Timesin tiedetoimittaja Andrew Revkin luonnehti valintoja niin, että vaikka talous on kaatumassa niskaan, ovat energia ja ilmasto Barack Obamalle ne tärkeimmät kysymykset. Ja tässä tarkoituksessa Steven Chu oli hieno valinta. Viimeksi kuluneet viisi vuotta hän on tutkinut uusia päästöttömiä energiatekniikoita. Revkinin mukaan Chun hallussa on teoreettisen tietämyksen lisäksi myös se, miten keksinnöt saadaan toimimaan ja hankkeet edistymään.

Revkinin mukaan Obaman energia- ja ympäristötiimi tulee toimimaan kahta kautta: lainsäädännön ja innovaatioiden.

Lainsäädännössä se yrittää toteuttaa Euroopassakin kiistellyn päästökauppajärjestelmän.

Innovaatioiden puolella vuosikymmenet laiminlyötyyn energiatutkimukseen on luvassa rutkasti lisää rahaa. Revkin sanoi, että Yhdysvallat on käyttänyt 80 miljardia dollaria vuodessa sotimiseen ja yhden miljardin energiatutkimukseen. Ja siitä yhdestäkin osan siihen, miten maasta saataisiin revittyä vielä vähän enemmän kivihiiltä. Tähän tulee suuri muutos.

Ympäristötiimiin läheisesti liittyy myös maatalousministeri. Hän on Iowan kuvernööri Tom Vilsack, joka tunnetaan agribisneksen voimakkaana tukijana. Vilsack haluaa poistaa kaikki rajoitukset geenimuunneltujen kasvien viljelyltä ja kannattaa maataloustuotteiden jalostamista liikennepolttoaineiksi.

Muita keskeisiä

vaikuttajia

Työministeri Hilda L. Solis tuo Obaman hallintoon matalapalkkaisten ja järjestäytyneiden työläisten äänen. Nimenomaan ammattiliitot painoivat päälle tämän latinomaahanmuuttajien tyttären valitsemiseksi.

Lopulta puhutuimmaksi Obaman valinnaksi seuraavien vuosien aikana saattaa kuitenkin nousta vaikutusvaltainen Valkoisen talon henkilöstöpäällikkö Rahm Emanuel, joka vuonna 1998 lähti Bill Clintonin hallinnosta investointipankkiiriksi ja kääri kolmessa vuodessa 18 miljoonan dollarin omaisuuden. Rahoillaan hän kilpailijoiden happamien kommenttien mukaan osti itselleen paikan kongressista vuonna 2001.

Kovien otteidensa vuoksi Emanuelia kutsutaan lempinimellä ”Rahmbo.” Kovan jätkän imagoa lisää hänen tavaramerkkeihinsä kuuluva oikean käden keskisormi, josta on jäljellä vain tynkä. Sormen hän menetti nuorena työtapaturmassa metallitehtaassa. Vasemmistolaisten vastustajiensa mukaan Rahm Emanuel oli kongressin oikeistolaisin demokraatti.

Hallinnon avainasemassa hän on siksi, että henkilöstöpäällikkö pitkälti toimii portinvartijana Valkoiseen taloon sen suhteen, ketkä pääsevät hyvänä kuuntelijana tunnetun Obaman puheille.
Emanuel kannatti Irakin sotaa ja vastusti omassa puolueessaan ammattiliittojen tukemia ehdokkaita.

W -hän lähtee

Linkki: Kansan Uutisten Viikkolehti 16.1. 2009

Valehtelisin jos väittäisin, etteivät menneet kahdeksan vuotta ole olleet toimittajan laatuaikaa. Niin paljon tuhoa ja inhimillistä kärsimystä kuin hän saikin aikaan, niin Teksasin hyvän perheen hölmö poika oli mahtava jutunaihe.

Ja kyllä niitä juttuja syntyikin. KU:n arkistosta löytyy yli 800 juttua George W. Bushista kymmenen vuoden ajalta. Ensimmäinen syntyi nimittäin jo marraskuussa 1998, jolloin ulkomaantoimittaja Arto Huovinen tarkasteli republikaanien pientä tappiota kongressin välivaaleissa. Jutussa pohdittiin sen vaikutuksia myös vuoden 2000 presidentinvaaleihin. Vahvimmaksi republikaanien ehdokkaaksi oli noussut maltillisiin lukeutuva Teksasin kuvernööri George W. Bush.

Tämäkin kannattaa muistaa. Bush ei ollut pahin mahdollinen republikaani Yhdysvaltain presidentiksi 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle.

Hyvin suppea valikoima KU:n Bush-juttuja on nyt julkaistu uudelleen verkkosivuilla.

Vuodet W:n kanssa olivat toimittajan kannalta niin herkullisia siksi, ettei mikään epäinhimillinen ollut hänelle vierasta. Mehukkaita juttuja siis riitti viikosta ja vuodesta toiseen. Tahattoman komiikan vaikutelmalta ei voinut välttyä, vaikka taustalla oli käsittämättömän tuhon aiheuttaminen.

Bush valehteli ummet ja lammet eikä edes yrittänyt peitellä tietämättömyyttään.
Michael Mooren Fahrenheit 9/11-dokumentissa nähdään, miten hilpeästi hän virnistelee pari minuuttia ennen kuin julistaa sodan Irakia vastaan alkaneeksi. Velikulta vitsailee lähettäessään risteilyohjukset tuhoamaan elämää toisella puolella maapalloa.

Ja kaiken jälkeen suloinen ymmärtämättömyys kaikesta pahasta, mitä tuli tehtyä. Sen ovat George W. Bushin viimeiset haastattelut osoittaneet.

Joko hän ei vieläkään tajua kautensa saldoa tai sitten hän on Oscar-luokan näyttelijä. Ehkä hän yön hiljaisina hetkinä herää kylmässä hiessä: painajaisiin tulivat taas kaikki ne silpoutuneet ruumiit ja kidutetut ihmiset, joiden kohtalo oli viime kädessä Yhdysvaltain presidentin käsissä.

George W. Bushin kahdeksan vuotta presidenttinä oli niin uskomaton ajanjakso, että jos sellaisen olisi ennalta kirjoittanut yksi yhteen romaaniksi tai elokuvakäsikirjoitukseksi, niin kaikki kriitikot olisivat lytänneet tällaisen yliampuvan fantasian.

Jo presidenttiyden alku oli liian uskomaton voidakseen olla totta. Vaalit voittaa mies, joka saa vähemmän ääniä kuin kilpailijansa ja ratkaisevat äänet löytyvät osavaltiosta, jota hänen veljensä johtaa.

Bushin kauteen sisältyi melkein koko maailman tuntema myötätunto Yhdysvaltoja kohtaan syksyllä 2001 ja sen täydellinen romahdus parissa vuodessa. Maata alettiin pitää suurimpana uhkana maailmanrauhalle, paljon suurempana kuin ”pahan akselia”, josta Bush itse pauhasi.

Kohta kuusi vuotta kestäneeseen sotaan Irakissa mentiin jonkinlaisen hurmoksen vallassa ajattelematta sen todellisia kustannuksia tai jälkihoitoa. Kongressille uskoteltiin, että kyseessä on muutaman kuukauden keikka, joka rahoittaa itse itsensä Irakin mittavilla öljytuloilla.

Bill Clintonilta George W. Bush peri ylijäämäisen budjetin. Kahdessa vuodessa Bush oli sodilla ja veronkevennyksillä saanut aikaan 500 miljardin dollarin vajeen. Valkoinen talo määritteli silloin kriisirajaksi 600 miljardia, jota ei ylitetä. Tänä vuonna vaje ylittää 1 000 miljardin dollarin rajapyykin ilman, että mukaan on edes laskettu Barack Obaman jättiläismäistä elvytyspakettia.

Oma lukunsa oli Bushin oma perhe ja sen lähipiiri, joka kääri aiemmin suvun mustana lampaana tunnetun W:n ansiosta muhkeat sotavoitot. Niin kuin nyt Bushin Bucky-setä, joka rahasti puolustusvälineteollisuuden optioitaan juuri oikeaan aikaan tai monet perheystävät ja isä-Bushin hallinnon vaikuttajat, jotka istuivat poika-Bushin kampanjaa rahoittaneissa yhtiöissä ja käärivät sitten mukavat rahat, kun Irakin sota oli menestys näille samoille yhtiöille.

Ehkä George W. Bushia ajoi eteenpäin yksinkertaisesti halu näyttää isälleen, että hänestä on johonkin.

Isä George H.W. Bush oli toisen maailmansodan veteraani, mutta poika Bush katosi 1970-luvulla jonnekin Teksasin kansalliskaartista ennen sopimuksensa loppua.

Isä johti CIA:ta ja sitten koko maata. Poika juopotteli ja onnistui roikkumaan liike-elämässä vain isänsä suhteiden avulla kunnes ponnisti politiikkaan.

Siinäkö kaiken selitys? Isän pitkä varjo.

Kylmän sodan aikana Helsinki tuurasi elokuvissa Moskovaa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 9.1. 2009)

Kun kylmän sodan aikana tehtiin Neuvostoliittoon sijoittuvaa amerikkalaista jännäriä, sai Helsinki toimia kulissina. Jopa siinä määrin, että paikalliset poliitikot lopulta kielsivät neuvostotunnusten ripustamisen katukuvaan.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Siihen aikaan, kun Pietari oli Leningrad, ei amerikkalaisilla filmimaakareilla ollut sinne asiaa paukuttelemaan leikkipyssyjään. Suomi, varsinkin Helsingin Senaatintori ja sitä ympäröivät korttelit sekä Suomenlinna saivat kylmän sodan aikana muuttua vara-Neuvostoliitoksi monissa amerikkalaisissa jännityselokuvissa.

Helsinki Leningradina tai Moskovana -buumi yltyi 1980-luvulla sellaisiin mittoihin, että suomalaiset alkoivat paheksua moista menoa.

Aikaa tuon ajan osin Suomessa kuvatuista elokuvista on kestänyt vain Warren Beattyn historiallinen draama Punaiset (1981), joka kertoo amerikkalaisen vallankumousmiehen John Reedin vaiheista lokakuun vallankumouksessa.

Beattyn esittämä Reed puhuu venäläisille työläisille VR:n Pasilan konepajalla, kansa kuohuu Senaatintorilla, Säätytalon portaissa juostaan kuin Talvipalatsin valtauksessa ja Presidentinlinnan portti esittää Kominternin päämajan edustaa.

Outi Heiskasen hykerryttävä kirja Tehtävä Suomessa - Kotimaamme ulkomaisissa elokuvissa (Teos 2008) kertoo Suomessa kuvattujen elokuvien kuvauspaikat ja etenkin huikeat tarinat kuvauksissa tapahtuneista sattumuksista.

Neuvostoliitto paheksui Suomen käyttämistä neuvostovastaisen propagandan areenana ja amerikkalaiset ohjaajat ja tähdet oudoksuivat kummallisen maan kummia tapoja, mutta rahaa tuotannot jättivät Helsinkiin ja helsinkiläisille kahmalokaupalla, sillä avustajillekin maksettiin kelpo palkkioita värjöttelystä pakkasessa.

Jäätyneen maan

neuvosto-Sampo

Villeimmän kohtalon koki kuitenkin suomalais-neuvostoliittolainen yhteistyöelokuva Sampo (1959) ennen kuin amerikkalaiset löysivät Suomen.

Kalevalaa vapaasti luokkataisteluhengessä tulkinnut elokuva maksoi yhtä paljon kuin 70 normaalihintaista suomalaista elokuvaa.

Kyisen pellon kyntämisessä tarvittavat käärmeet esimerkiksi lennätettiin parin minuutin kohtausta varten Suomeen Vietnamista.

Sampo levitettiin tuhansina kopioina Neuvostoliittoon ja Kiinaan.

Mutta se päätyi myös Yhdysvaltojen markkinoille. Ei tosin Sampona, vaan halpiselokuvien kuningas Roger Corman leikkasi sen uusiksi ja lisäsi lopputulokseen maisemakuvia omasta Terror-elokuvastaan. Syntyi englanniksi dubattu tieteiskauhuelokuva The Day The Earth Froze, siis Päivä jona maa jäätyi.

Alkuperäisen Sammon kaikki näyttelijät olivat Väinämöistä lukuunottamatta venäläisiä. Roger Cormanin käsissä elokuvan ohjaajaksi merkittiin Gregg Sebelious.

Yhdessä sivuroolissa nähtiin Palvo Nurme. Lemminkäistä esittänyt Andris Oshin muuttui ”suomalais-sveitsiläiseksi hiihtohissin hoitaja” Jon Powersiksi ja niin edelleen.

Joutoväkeä

ei riittänyt

Amerikkalaiset löysivät Suomen, kun David Leanin spektaakkelia Tohtori Zhivago kuvattiin Joensuussa ja sen ympäristössä keväällä 1965.

Kuvaukset työllistivät kymmeniä suomalaisia, sillä niitä varten kaivettiin 18 kilometriä juoksuhautoja ja rakennettiin yhdeksän kilometriä rautatietä, siperialaisasumuksia, puhelinlinjoja ja piikkilankaesteitä. Koululaisia palkattiin nälkäisiksi siperialaislapsiksi ja joensuulaiset miehet antoivat tukan ja parran rehottaa, koska heitä tarvittiin kuoleviksi partisaaneiksi. Päiväpalkka oli sata markkaa.

Tohtori Zhivagon uskottiin ja toivottiin tuovan Suomelle kansainvälistä mainetta, mutta ohjaaja David Lean valitti, ettei Suomessa voi tehdä elokuvaa. Maisemat ovat kyllä hienot, mutta maa on pöyristyttävän kallis, koska täällä ei ole statisteiksi tarvittavaa joutoväkeä.

Huston ja Siegel

ohjasivat Suomessa

Suomi sai poikkeuksellisesti olla Suomi ja Helsinki Helsinki Ken Russellin vuoden 1967 agenttiseikkailussa Miljardin dollarin aivot.
James Bond -tuottajien Harry Palmer -sarjaan kuuluvassa elokuvassa pääkonna Leo Newbigenin koti tosin sijaitsee Espoossa. Kyseessä on Gallen-Kallelan museo, jonka rannassa avantoa pidettiin auki viikon päivät, jotta Michael Cainen esittämä Harry Palmer voisi pujahtaa siihen saunasta.

Kun filmiryhmä viimein pääsi paikalle kohtaus peruuntui, koska Caine ei halunnut esiintyä yläruumis paljaana pakkassäässä.

1970-luvulla amerikkalaistuotannot toivat kaksi ehdotonta huippuohjaajaa Helsinkiin tekemään uransa ehkä huonoimmat elokuvat. Maltan haukan ohjannut John Huston teki sekavaa vakoiluelokuvaa Kremlin kirje ja muun muassa Likaisesta Harrysta muistettava Don Siegel Puhelimen.
Kremlin kirje (1970) toi itäistä eksotiikkaa Helsingin katukuvaan. Katajanokan katukuvaan ilmestyivät kyrillisin kirjaimin kirjoitetut kyltit ja julisteet. Silloisen Seutulan lentoaseman katolle nousi teksti ”Mockba” sirppi ja vasara -tunnuksin. Suomenlinnaan lavastettiin moskovalainen tori.

Kremlin kirjeen aikaan Suomi oli amerikkalaisin silmin eksoottinen ja sosialistinen maa. Kuvausryhmä kyseli paikallisilta kansanmiliisin suhtautumisesta ulkomaalaisten vapaaseen liikkumiseen kaduilla sekä ulkonaliikkumiskiellon alkamisen ajankohdasta iltaisin.

Leninin pää

oli liikaa

Elokuva synnytti myös kunnallispoliittisen kärhämän. Kiinteistölautakunta oli antanut luvan pystyttää lasikuidusta valmistetun Leninin pään Uspenskin katedraalin vierelle, mutta kaupunginhallitus kielsi sen viime hetkellä, koska Neuvostoliitossa oli paheksuttu koko elokuvahanketta.

Ohjaaja John Huston oli maailmanmies ja monista amerikkalaisista filmimiehistä poiketen hän suostui puhumaan lehdistöllekin. Hän kehui juoneensa Suomessa elämänsä kuivimman martinin, Poron kyynel -cocktailin (3 cl vodkaa, 1 cl punaista vermuttia) sekä kuvaili saunomista: Ensin istutaan 120-asteisessa löylyssä, ”sitten lumihankeen, eikä kylmä tunnu kylmältä eikä kuuma polta.”

Izvestija: Kansojen

ystävyyttä vastaan

Puhelimen kuvauksien aikana vuonna 1977 Neuvostoliitto protestoi jo varsin näkyvästi, vaikka jännäri oli hyvinkin liennytyshenkinen. Sen sankari oli KGB:n ”paras mies”, majuri Borzov (Charles Bronson), jonka tehtävänä oli ei enempää eikä vähempää kuin estää kolmas maailmansota.

”Tämän Puhelimen langat johtavat tunnettuihin lännen tiedustelupalveluihin, jotka käyttävät kaikkein likaisimpia menetelmiä Neuvostoliiton vastaisessa toiminnassa ja jotka toimivat kansainvälisen jännityksen liennytystä sekä kansojen ystävyyttä ja yhteisymmärrystä vastaan”, näki neuvostohallituksen äänenkannattaja Izvestija.

Protesti tehosi sen verran, että Suomen viranomaiset sallivat punalippujen vetämisen pikaisesti salkoon vain Suomenlinnassa, mutta ei Helsingin keskustassa kuvausten aikana.

Puhelimesta ei kannata muistaa muuta kuin se, että elokuva oli Ansa Ikosen viimeinen esiintyminen valkokankaalla. Hän vilahtaa roiston äidin roolissa.

Ilaskivi närkästyi

neuvostovastaisuudesta

Kylmän sodan aikana Helsingillä oli suurempaa roolia vielä Gorkin puistossa (1983) sekä Valkeat yöt -elokuvassa (1985).

Gorkin puistossa Helsingistä lavastettiin Moskovaa. Kansallismuseon torniin nostettiin punainen tähti ja se sai esittää Kremliä. Itä-Pasilan betonikolossit kävivät sellaisenaan Moskovan esikaupungista. Gorkin puiston virkaa hoiti Kaisaniemi, jonka yleiskuvaa väritti Unioninkadulla seinään kiinnitetty jättiläismäinen Lenin-juliste.

Elokuvan kuvausten aikana suomalaistenkin suhtautuminen amerikkalaisiin filmiryhmiin muuttui penseäksi. Kokoomuslainen Helsingin ylipormestari Raimo Ilaskivi sanoi, ettei halua täällä tehtävän elokuvia, joissa pahoinpidellään itäistä naapuria.

Helsingin kiinteistölautakunta ei myöntänytkään kuvauslupaa seuraavalle filmihankkeelle, jonka oli määrä kertoa Andrei Saharovista.

Salakuvaa

Leningradista

Viimeinen kylmän sodan kauden osittain Helsingissä kuvattu suurtuotanto oli neuvostosuhteiden kannalta äärimmäisen arkaluontoinen. Valkeiden öiden pääosaa esitti Neuvostoliitosta loikannut tanssija Mihail Baryšnikov, joka esitti elokuvassakin loikkaria.

Silti Valkeat yöt oli ensimmäisiä amerikkalaisia elokuvia, joissa nähtiin aitoa Leningradia. Ohjaaja Taylor Hackford keksi lähettää suomalaisen dokumenttiryhmän ottamaan ulkokuvia kaupungista. Helsingin tutuissa venäläismaisemissa kuvatut otokset liitettiin sitten aitoihin leningradilaiskuviin.

Porin Reposaaresta puolestaan lavastettiin siperialainen kaupunki. Mutkitta tämä ei onnistunut, vaan elokuvan tuottajan piti lähestyä paikallisia diplomaattisesti, koska enemmistö reposaarelaisista oli kommunisteja. Nykyrahassa 7,5 euron tuntipalkka ja ilmaiset ateriat avustajille viimeistään mursivat jään.

Valmis elokuva tuomittiin suomalaislehdistössä laidasta laitaan antikommunistiseksi ja reaganistiseksi.

James Bond

Lapissa

Viimeinen Suomessa filmattu kylmän sodan elokuva toi maahan tulevan James Bondin, Pierce Brosnanin. Frederick Forsythen romaaniin pohjautuvaa Neljättä sopimusta (1987) kuvattiin Helsingin sijasta Lapissa.

Kemissä kaupunginhallitus joutui äänestämään kuvausluvasta, koska SKP:n vähemmistöläiset halusivat estää neuvostovastaisen elokuvan filmaamisen.

Outi Heiskasen kirja on omistettu Åke Lindmanille eikä syyttä. Lindman toimi useimmissa tässä mainittujen elokuvien sekä monien toteutumatta jääneiden hankkeiden yhteysmiehenä, ja esiintyi itsekin pikkurooleissa.

Vaunu vailla kuljettajaa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 9.1. 2009)

Arvaan, että sosialidemokraatteja harmittaa. Viime kesänä maailman luultiin jatkavan mallillaan ja siinä tuoksinassa oli mukavaa ”uudistua” sillä helpoimmalla tavalla, valitsemalla melko kokematon, mutta nuorehko nainen uudeksi puoluejohtajaksi.

Veikkaan, että jos yleismaailmallisesta taantumasta olisi viime talvena tai edes alkukesällä ollut vähänkään hajua, niin SDP:n puheenjohtajan nimi nyt olisi Eero Heinäluoma. Ay-taustainen, monessa liemessä koeteltu iso miehenjörrikkä olisi nyt kovaa valuuttaa, kun maailmankirjat ovat sekaisin.

Ei pidä pillastua. Kyse ei ole mies vastaan nainen -asetelmasta, vaan siitä, että suurimmassa oppositiopuolueessa johtajuus on hukassa. Viime kesänä puheenjohtajaksi valittu Jutta Urpilainen ei ole johtajuutta oikeastaan kadottanut, koska hänellä ei sitä missään vaiheessa ole ollutkaan. Vuodenvaihteen verkkosukat olivat olematon juttu sen rinnalla, että Urpilainen on koko puolen vuoden puheenjohtajuuskautensa ollut kuin eksynyt lapsi synkässä metsässä.

Oppositiojohtaja ei ole tullut tunnetuksi poliittisilla näkemyksillä, aloitteilla eikä uskottavalla vaihtoehdolla hallituksen politiikalle. Hän on tullut tunnetuksi tekotomeruudella, haluaisin kiittää kaikkia - ja me sosialidemokraatit –hokemilla sekä katoamistempuillaan. Kesällä Jutta Urpilaisen olisi pitänyt ottaa paikkansa suuren puolueen johtajana, mutta hän hävisi viikoiksi lomalle.
Nyt vuodenvaihteessa ilma oli täynnä lomautusuutisia ja yleistä epävarmuutta, mutta suurimman oppositiopuolueen johtaja on taas kadonnut lomalle. SDP:ssä linjaa vetävät entinen malli ja entinen pettäjäpiispa.

Eilisen Helsingin Sanomien mukaan Eero Heinäluoma saatetaan nostaa helmikuun alussa SDP:n eduskuntaryhmän uudeksi puheenjohtajaksi. Tämä takaisi hyväksi tv-keskustelijaksi osoittautuneelle Heinäluomalle paluun päivänpolitiikan eturiviin ja SDP:lle mahdollisuuden uuteen alkuun oppositiopolitiikassa. Eihän se kovin uskottavaa ole ollut, kun nykyinen hallitus on harjoittanut aivan samanlaista politiikkaa kuin edelliset, mutta SDP:n mielestä kansaa jaetaan kahtia vasta nyt ja vasta nyt eriarvoisuus kasvaa.

Nyt ei oikein muuta osata sanoa kuin että väärin elvytetty.

Tosin Eero Heinäluomakin toi valtiovarainministerinä eduskuntaan budjetin, jossa sen sanottiin suoraan lisäävän köyhien määrää tuhansilla.

Niitä verkkosukkia en laskisi piirun vertaa Jutta Urpilaisen synniksi. Kyllä leikkimielellä on sijansa politiikassakin, sanovat tiukkapipot mitä tahansa.

* * *

Vuodenvaihde on uutistoiminnassa eräänlainen miniheinäkuu. Mitään ei tapahdu, mutta sivut ja lähetysminuutit on pakko saada täyteen.

Tällaisten kolumnipalstojen täyttäjän pelastivat Jutta Urpilaisen sukat ja Sauli Niinistön häät.
Olihan siinä jotain symboliikkaa nähtävissä.

Vasemmistolainen yritys pieneksi glamouriksi sai aikaan marmatusta ja paheksuntaa.

Oikeistovoimien avioliitto taas vahvisti tunnelmaa, että kokoomukselta onnistuu ihan kaikki. Sillä aikaa, kun päivänpolitiikasta vastaavat kokoomuslaiset pitivät joululomaa, varasi kuningas Niinistö nuoren morsiamensa kanssa shown ja julkisuuden puolueelleen. Eikä kukaan napise niinistöläiselle glamourille.

En ollut paikalla, mutta kuulemma ennen taistolaisilla oli parhaat bileet. Kokoomus on nekin vienyt.

Mutta mistä johtuu, että juuri poliitikko- ja kulttuuripiireissä on tyypillistä, että 50-60-vuotias mies aloittaa avioruljanssin alusta oman lapsensa ikäisen naisen kanssa? Ja miksi juuri koskaan ei käy toisin päin?

Ja jos kävisi, niin miten siihen suhtauduttaisiin? Millaisia olisivat otsikot, jos kuvitteellinen puhemies Riitta Vuolukainen (60) olisi päätynyt avioliiton satamaan kuvitteellisen Kimi Tuovion (29) kanssa? Toivottavasti yhtä ihastuneita uudesta onnesta.

Bushin hallinnon viimeinen virhe Gazan sodan siemen

(Kansan Uutisten Viikkolehti 9.1. 2009)

Yhdysvallat on itse ollut sytyttämässä useimpia niistä liekeistä, joita se terrorismin vastaisen taistelun nimissä yrittää sammuttaa. Sota Gazassa ei ole poikkeus. Bushin hallinto sai aikaan palestiinalaisten sisällissodan, jonka seurauksena Israelin kammoama Hamas johtaa yksin Gazaa.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Israelin hyökkäys Gazaan on nyt kestänyt kaksi viikkoa.

Tämänkertaisen sodan perimmäinen syy ei löydy Hamasin ampumista raketeista Israeliin, vaan Yhdysvaltain hallinnon uhkapelistä, jolla se runsas vuosi sitten yritti aseellisesti syrjäyttää rehelliset vaalit voittaneen Hamasin vallasta. Tapahtumat muistuttivat 1980-luvun Iran-Contra-skandaalia ja osa pelimiehistäkin oli samoja.

Uhkapelin seurauksena palestiinalaisten välillä käytiin lyhyt sisällissota kesällä 2007 ja sen seurauksena lännessä terroristijärjestöksi laskettu Hamas pitää yksin valtaa nyt sotanäyttämönä olevassa Gazassa.

Julmaa ironiaa tässä on se, että islamistinen Hamas nousi vasemmistolaisen Fatah-liikkeen haastajaksi 1980-luvun alussa Israelin ja Yhdysvaltojen tuella. Silloin ne laskivat, että palestiinalaisten on parempi rukoilla moskeijoissaan kuin osallistua vasemmistoviritteiseen kansanliikkeeseen Israelin miehitystä vastaan.

Saudi-Arabian kautta Hamasille kanavoitiin varoja, joilla se saattoi perustaa suosionsa pohjana olevia sosiaaliohjelmia, kouluja ja klinikoita.

Bush halusi

Arafatin syrjään

2000-luvun alussa tuore presidentti Geoge W. Bush halusi päästä eroon silloin palestiinalaisia johtaneesta Jasser Arafatista. Arafatia syytettiin edellisen presidentin Bill Clintonin rauhanhankkeiden kaatamisesta ja uudesta palestiinalaisten kansannoususta. Kesäkuussa 2002 Bush ilmoitti, että palestiinalaisten on pidettävä vaalit, joissa he valitsevat itselleen uudet terrorismista vapaat johtajat. Yksinvaltaisen Arafatin tilalle on saatava parlamentti.

Arafat kuoli vuonna 2004.

Tammikuussa 2006 järjestetyissä vaaleissa voittajia eivät olleetkaan uuden presidentin Mahmud Abbasin ”maltilliset”, vaan kovan linjan Hamas, joka sai 56 prosenttia parlamentin paikoista ja oikeuden valita joukoistaan pääministeri. Aiemmin palestiinalaishallinnossa ei tunnettu pääministerin virkaa. Se otettiin käyttöön Yhdysvaltain vaatimuksesta, koska silläkin tavalla oli mahdollista kaivaa maata Jasser Arafatin jalkojen alta.

Bush halusi

Hamasin syrjään

”Väärän” vaalituloksen myötä Bushin hallinto muutti taas mieltään. Hamas oli raivattava tieltä ja Fatah takaisin valtaan. Ensin Hamasin johtamaa hallitusta painostettiin ja sitten se asetettiin taloussaartoon. Tämä syöksi tavalliset palestiinalaiset kurjuuteen, kun työpaikkoja suljettiin ja palkat jäivät maksamatta.

Lokakuussa 2006 Yhdysvaltain ulkoministeri Condoleezza Rice tapasi presidentti Mahmud Abbasin Ramallahissa. Ricen viesti kuului, ettei Hamasin kansainvälinen saarto toimi. Siksi palestiinalaispresidentin on ryhdyttävä toimiin hallituksen kaatamiseksi ja uusien vaalien järjestämiseksi. Abbas lupasi, mutta ei Ricen vaatimassa kahdessa viikossa.

Muutama viikko myöhemmin Yhdysvaltain ulkoministeriö lähetti Abbasin puheille Jake Walles -nimisen diplomaatin Jerusalemin konsulaatista. Walles oli saanut ministeriöstä mukaansa ”talking points” -muistion, jossa Abbasia kehotettiin ryhtymään nopeisiin toimiin Hamasin syrjäyttämiseksi. Viime kädessä presidentin oli määrä julistaa hätätila palestiinalaisvaltioon ja asettaa hätätilahallitus.

Koska kaikki tiesivät tällaisen uhkavaatimuksen johtavan verenvuodatukseen, Yhdysvallat lupasi lisäksi voimistaa Fatahin turvallisuusjoukkoja ”poliittisesti ja materiaalisesti.”
Aseita Egyptinkautta Fatahille

Hamas ja Fatah taistelivat vallasta koko syksyn 2006. Vuoden lopussa Yhdysvallat lupasi yli 80 miljoonaa dollaria Fatahin turvallisuusjoukkojen vahvistamiseen ”terrorististen rakenteiden hajottamiseksi sekä lain ja järjestyksen palauttamiseksi Länsirannalla ja Gazassa.”

Rahoja ei kuitenkaan saatu perille. Ne pysähtyivät Yhdysvaltain edustajainhuoneeseen, jossa epäiltiin aseiden ja muun materiaaliavun kääntyvän lopulta palestiinalaisten käsissä Israelia vastaan. Huhtikuussa 2007 Bushin hallinto sai läpi pienemmän apupaketin sillä ehdolla, ettei siihen sisälly aseita.

Väliajan Bushin hallinto oli käyttänyt muiden teiden etsimiseen asetoimituksille.

Ulkoministeriölle annettiin tehtäväksi tehdä mitä tahansa, jotta Fatah pystyy lyömään Hamasin sotilaallisesti. Jo vuoden 2006 lopulla Condoleezza Rice oli aloittanut Egyptin, Jordanian, Saudi-Arabian sekä Arabiemiraattien taivuttelun Fatahin jäsenien sotilaskoulutukseen ja asevarusteluun.

Bushin hallinnossa turvallisuusneuvonantaja Elliot Abramsilla oli jo Iran-Contra-ajoilta kokemusta siitä, miten ystäviä aseistetaan ohi kongressin määräysten.

Ensimmäiset asekuljetukset Egyptistä Gazaan ja Fatahin turvallisuusjoukoille tulivat perille joulukuussa 2006. Israelin tieten ja luvalla.

B-suunnitelmana

vallankaappaus

Fatahin ja Hamasin taistelut kiihtyivät helmikuun 2007 alussa. Sisällissodan välttämiseksi presidentti Mahmud Abbas ja pääministeri Ismail Hania pääsivät sopimukseen, jonka mukaan Fatah saa omia ministereitään Hanian johtamaan hallitukseen.

Yhdysvaltain ulkoministeriölle yhtenäisyyshallitus ei sopinut. Alettiin valmistella B-suunnitelmaa, jonka tavoitteena oli asettaa uusi palestiinalaishallitus valtaan vuoden 2007 loppuun mennessä. Tässä tarkoituksessa Yhdysvallat sitoutui siihen, että arabimaissa koulutetaan 6-9 kuukauden kuluessa 15 000 miestä Abbasin tueksi ottamaan valta Hamasilta. Lisäksi oli määrä erikoiskouluttaa 4 700 miestä Jordaniassa ja Egyptissä.

Huhtikuun lopulla suunnitelma vuoti julkisuuteen. Hamasin näkökulmasta kysymyksessä oli Yhdysvaltain tukema aseellinen vallankaappaus. Väkivaltaisuudet alkoivat uudelleen ja kiihtyivät toukokuun puolivälissä, kun 500 uutta Egyptissä koulutettua Fatahin sotilasta uusine aseineen saapui Gazaan.

Kesäkuun alussa toinen uutisvuoto sytytti täysmittaisen sisällissodan. Israelilainen Haaretz-lehti kertoi Abbasin ja Yhdysvaltain pyytäneen Israelia hyväksymään suuren asekuljetuksen Egyptistä Gazaan.

Hamasin ja Fatahin lopullinen välienselvittely Gazassa oli ohi alle viikossa kesällä 2007. Sen seurauksena Hamas valtasi palestiinalaisten hallintorakennukset Gazassa ja karkotti Fatahin alueelta.

Hamasin yksinvalta sai Israelin tiukentamaan alueen saartoa. 90 prosenttia Gazan tehtaista ja työpaikoista oli konkurssissa vuoden loppuun mennessä. Kansa köyhtyi ja radikalisoitui. Ja Fatahille tarkoitetut uudet aseet päätyivät Hamasin haltuun.

Uusi erä kostonkierteessä oli valmis alkamaan.

Lähteet: Vanity Fair 4/2008: The Gaza Bombshell

Stephen Zunes: Americas Hidden Role in Hamas´s Rise to Power. AlterNet 3.1. 2009

Minä en keskustele varkaiden kanssa (Hetket jotka jäivät 22)

Viikko sitten esitellyn Raoul Walshin rinnalla Michael Curtiz teki häikäisevän uran elokuvaohjaajana nousematta itse suureksi nimeksi.

Budapestissä 1886 syntynyt Manó Kertész Kaminer teki kymmeniä elokuvia Unkarissa ja Saksassa kunnes muutti Yhdysvaltoihin 1926, vaihtoi nimensä ja alkoi ohjata Warner Brothersille elokuvia kaikesta mahdollisesta. Yhteensä Curtizilta syntyi 172 elokuvaa, monet edelleen ylivertaisia klassikoita. Esimerkiksi Robin Hood on filmattu moneen kertaan, mutta Curtizin Robin Hoodin seikkailujen (1938) veroista versiota ei ole nähty.

Seikkailu-, gangsteri-, sota- ja lännenelokuvien lisäksi Michael Curtizilta syntyi kädenkäänteessä vaikka musikaali. Ja tietysti elämää suurempiin lukeutuva Casablanca (1942), joka ammattimiehelle oli vain työ muiden joukossa, yksi vuoden 1942 kolmesta ohjauksesta.

Muiden hommiensa ohessa Curtiz ohjasi myös kaksi suurta Erroll Flynnin tähdittämää merirosvoelokuvaa. Jälkimmäisessä, Merihaukassa (Sea Hawk, 1940), Flynn on seikkailija Geoffrey Thorpe, joka ryöstää espanjalaisia laivoja Englannin kuningatar Elisabeth ensimmäisen toimeksiannosta. Yhden armadan yhteydessä saaliiksi joutuu myös Espanjan kuninkaallisiin kuuluva superkaunotar Dona Maria (Brenda Marshall).Ymmärrettävistä syistä Dona Maria ei oikein lämpene Thorpen hurmausyrityksille.

Dona Maria: Minulla ei ole tapana keskustella varkaiden kanssa. Luulin tehneeni sen täysin selväksi kapteeni Thorpe.

Geoffrey Thorpe: Kyllä, lukuun ottamatta kuvaustanne. Kertokaapa, onko varas vain englantilainen, joka varastaa?

Dona Maria: Jokainen joka varastaa, on kyse sitten naisista tai merirosvouksesta.

Geoffrey Thorpe: Ymmärrän. Olen ihaillut noita teidän jalokiviänne, varsinkin tuota kultaista. Sehän on peräisin atsteekeilta, eikö vain? Ihmettelen, miten ne intiaanit suostuteltiin jakamaan kultansa.

Näin kannustamispolitiikka muutti Suomea: Tasa-arvon tuottamisesta tuloerojen kasvattamiseen

Suomessa aiemmin lähes tuntematon kannustaminen tuli rytinällä yhteiskuntapolitiikkaan 1990-luvulla. Kun aiemmin politiikalla oli tavoiteltu tasa-arvon lisäämistä yhteiskunnassa, niin nyt haluttiin lisätä kansalaisten välisiä eroja. Kannustamisen nimissä.

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Miten työttömien kannustaminen tuli Suomeen, sen kertoi Elsa Keskitalon väitös lokakuussa (Viikkolehti 31.10.).

Entä millaista ihmiskuvaa kannustaminen edustaa ja minkälaista yhteiskuntapolitiikkaa se tuottaa?

Sen kertoo Liisa Björklundin joulukuun alussa Helsingin yliopistossa tarkastettu väitöskirja Kannustaminen ja moraali – Kannustamisen idea suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa 1990-luvulta alkaen.

Kirkkopalvelujen Työ ja osallisuus -projektin päällikkö Liisa Björklund osoittaa havainnollisesti, miten Suomessa edellisen laman keskellä tartuttiin kannustamisen ideaan ja miten olennaisesti se muutti suomalaista hyvinvointipolitiikkaa.

Vielä ”vanhassa hyvinvointivaltiossa” tavoiteltiin tasa-arvon lisääntymistä sekä huono-osaisuuden ja köyhyyden vähentämistä ja ehkäisemistä. Vain muutamassa vuodessa yhteiskuntapolitiikan päämääriksi tuli työnteon kannustavuuden lisääntyminen, sosiaalisten oikeuksien alistaminen työmarkkina-asemasta riippuvaisiksi ja vähitellen niiden heikentäminen sekä kohdentaminen ainoastaan vähäosaisimmille.

Kansantalouden kilpailukyky ja tuottavuuden parantaminen ohittivat muut tavoitteet.

Uusi suunta
parissa vuodessa

Ajan riento oli nopeaa. 1980-luvulla kannustamisesta ei juuri keskusteltu sosiaali- tai työvoimapolitiikassa. Vuoden 1991 Esko Ahon hallituksen ohjelmassakaan sitä ei edes mainita, mutta jo 1995 Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen ohjelmassa tulonsiirrot ja kannustavuus liitettiin yhteen. Siitä alkaen kannustaminen on muuttunut hyvinvointipolitiikan valtavirraksi.

Kuten Elsa Keskitalo omassa väitöskirjassaan osoitti, kannustamispolitiikan idea on kotoisin yhdysvaltalaisilta uusliberalisteilta 1970-luvulta. Heidän ajatuksensa levisivät Eurooppaan ja Euroopassa eri asiantuntijaorganisaatioiden välityksellä hallitusten politiikaksi.

Liisa Björklund nimeää joukon sanansaattajia, joilla Suomessa oli keskeinen rooli: Elinkeinoelämän valtuuskunta, työnantajien STK, valtiovarainministeriö ja Raimo Sailas erikseen, Osmo Soininvaara sekä varsinkin tutkija Matti Virén, joka jo vuonna 1994 julkisti laskelman liian anteliaasta sosiaaliturvasta.

Valtiovarainministeriö tosin ehti kaksi vuotta aikaisemmin vaatimaan julkisen sektorin supistamista sekä etuuksien ja vähemmän tärkeiden palvelujen karsimista ja maksullisuuden laajentamista.

Kannustaminen ja
suurtyöttömyys

1980-luvun Suomessa ei siis vielä tunnettu kannustinongelmaa, mutta jo 1996 perustettiin kannustinloukkutyöryhmä. Keskeiseksi ongelmaksi nähtiin tulonsiirrot ja kannustinloukut, eikä sitä, että käytännössä täystyöllisyydestä oli parissa vuodessa siirrytty massatyöttömyyteen.

Liisa Björklundin mukaan aiemmin hyvinvointivaltiossa ajateltiin, että yhteiskunnan universaalit perusoikeudet kannustavat ihmiset tekemään työtä ja tavoittelemaan parempia asemia. Sitä ei ajateltu, että tarvitaan sosiaalistaloudellisia eroja luomaan kannustavuutta.

– Ehkä uskottiin vahvemmin ihmisten haluavan tehdä töitä, kun perusturva on kunnossa. Mutta 1990-luvun talouskriisi aiheutti Suomessa myös hyvinvointivaltion kriisin. Kun ruvettiin miettimään, millä hyvinvointi kustannetaan, niin ajattelukin muuttui.

Björklund on tutkinut tätä ajattelun muutosta hallitusohjelmista sekä muista politiikkaa muokkaavista asiakirjoista. Uuden ajattelun mukaan perusturva on liian hyvä ja tekee työnteosta heikosti kannattavaa. Lisäksi palkkaverotus on liian korkea eikä ihmisten kannata hankkia lisäansioita.

Optioita ja
kannustimia

Vanhassa maailmassa oli ajateltu hyvinvointivaltion toimivan kannustimena. Nyt väitettiin, etteivät ihmiset suostu tekemään töitä jollei ole riittävän kannustavia tuloeroja. Liian turvatun kansalaisen ei kannata ponnistella toimeentulonsa eteen.

Samoihin aikoihin tulohaitarin yläpäähän tulivat optiot. Ilman optioita ja toisaalta huono-osaisten kannustamista etuuksia heikentämällä olimme kerta kaikkiaan liian tasavertaisia ollaksemme innovatiivinen, kilpailukykyinen, tehokas ja tuottava kansakunta.

Kannustaminen eteni vikkelästi ja itse idea on toiminut joustavasti erilaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa. 1990-luvulla kannustamisella ratkaistiin työttömyysongelmaa, 2000-luvulla työvoimapulaa.

Kannustaminen on niin elinvoimainen poliittinen idea, että sen nimiin vannotaan uudenkin laman kynnyksellä.

Kuitenkin Suomessa työttömyys oli historiallisen alhaisella tasolla juuri silloin 1980-luvun lopulla, kun kannustamista nykyisessä merkityksessä ei harjoitettu ollenkaan.

Työmarkkinoiden
muutos taustalla

Kannustamisen vaikutuksia mitattaessa tulokseksi on saatu, että sen kautta tuli 30 000 henkilötyövuotta lisää. Lamanjälkeinen talouskasvu lisäsi työllisyyttä 300 000:lla eli kannustamisen vaikutukset ovat melko vähäiset työllisyyteen, mutta radikaalit yhteiskuntapolitiikkaan kokonaisuutena.

Liisa Björklundin mukaan kannustamisen vaikutuksesta tapahtuukin jotain muuta kuin mitä sillä on tavoiteltu. Aidossa kannustamisessa kannustettavalla täytyy olla mahdollisuus valita vapaasti, vastaako hän kannustajan asettamaan kannustimeen. Ja kannustimen täytyy tuottaa hyvää kannustettavalle, hän linjaa.

Mutta sitten on suuri joukko ihmisiä, jotka eivät kannustettuinakaan kelpaa työmarkkinoille. Heidän tilanteensa muuttuu mahdottomaksi.

– Meillä on tapahtunut suuri työmarkkinoiden muutos. Ihmiseltä odotetaan tuottavuutta ja tehokkuutta. Kaikki eivät niitä mittoja täytä. Tuottavat ja kansantaloudelle tarpeelliset toimijat seurustelevat ”shoppalandioissa” keskenään, kun taas tuottamattomat ja tarpeettomat toimijat on jätetty kärvistelemään keskenään.

Tuottamattoman
oikeudet kapenevat

Liisa Björklund nojaa oman ajattelunsa aristoteliseen ihmiskäsitykseen ja Martha Nussbaumin toimintavalmiuksien teoriaan. Niiden mukaan ihmisellä tulee olla mahdollisuus muun muassa elää normaalipituinen elämä, pysyä terveenä, liikkua vapaasti paikasta toiseen, elää yhteydessä toisiin ihmisiin aidossa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, kunnioittaa itseään, tehdä itsenäisiä valintoja ja osallistua työelämään tasa-arvoisesti omista inhimillisistä lähtökohdistaan käsin.

Siinä on aika monta oikeutta, jotka markkinavetoinen kannustaminen kieltää tuottamattomiksi leimatuilta ihmisiltä.

– Markkinatalousyhteiskunnassa lähdetään markkinoiden ja tuotantorakenteiden tarpeesta, ei inhimillisistä lähtökohdista, Björklund sanoo.

Koska näin on, ihmisiä lähdetään muokkaamaan mahdollisimman tuottaviksi juuri markkinoiden kehyksessä.

Ja Liisa Björklund korostaa, että tässä on myös onnistuttu. On aivan totta, että hyvinvointi on kasvanut ja suurin osa kansasta on päässyt siitä osalliseksi.

– Mutta samaan aikaan me olemme onnistuneet kymmenen vuoden aikana tehokkaimmin OECD-maista lisäämään ihmisten välisiä sosiaalistaloudellisia eroja, hän vertaa.

SATA-komitealla
on näytön paikka

Kannustaminen on Liisa Björklundin mielestä hyvä pyrkimys. Jokainen meistä tarvitsee erilaisia kannustimia tavoitella hyvää, kohtuullista ja oikeudenmukaista elämää.

– Jos löydetään aidosti ihmisen hyvinvointia lisääviä kannustimia ja saadaan niillä lisättyä työpaikkoja, niin se on erinomainen poliittinen tavoite. Ja hyvää pyrkimystä on ollutkin. Kannustimia ei kuitenkaan tule kohdentaa vain työtä vailla oleviin kansalaisiin, vaan myös työnantajatahoihin. Tämä yhteisvastuun näkökulma on juuri nyt erityisen tärkeä, kun Suomi on sukeltamassa uuteen lamaan.

– Hankaluus tulee siitä, että vain työn tarjonnan kannustimia lisäämällä ja sosiaaliturvaa heikentämällä tilanteessa, jossa työtä ei ole tarjolla, kysymys ei ole enää kannustamisesta, vaan lannistamisesta ja pakottamisesta.

Sosiaaliturvaa uudistavalta SATA-komitealta odotetaan pitkälle meneviä linjauksia tammikuussa. Liisa Björklund on katsonut syvällisesti menneeseen. Mitä hän odottaa sen pohjalta tulevalta?

– Toivoisin, että nyt voisi olla se historiallinen hetki, jossa eri tahot yhdessä uskaltavat luoda jotakin uutta. SATA-komitean tulisi ottaa päätöksissään huomioon ei vain ihmisten itsekkyyttä, vaan myös moraalin näkökulma. Ketään ei pidä jättää oman onnensa nojaan työllisyystilanteen heikentyessä.

Björklund haastaa komitean tekemään rohkean uskonhypyn. Uskottaisiin, että ihmisiin luottamalla ja heidän sosiaaliset oikeutensa turvaamalla tuotetaan myös suurin määrä hyvinvointia. Ihmisiä voidaan kannustaa tavoilla, jotka tarjoavat aitoja tilaisuuksia ja lisäävät ihmisten yksityistä ja yhteiskunnan yhteistä hyvinvointia.