Irak - Lännen pelikenttä 1920-luvulta lähtien

(Kansan Uutisten Viikkolehti 30.3. 2007)

Höynäytettiinkö Saddam

hyökkäämään Kuwaitiin vuonna 1990?

Avoin sota Irakissa on jatkunut neljä vuotta, mutta konfliktit vuosikymmeniä. Tuore amerikkalaiskirja antaa ymmärtää, että alueellisesti ”liikaa” vahvistunut Irak höynäytettiin valloittamaan Kuwait vuonna 1990. Vauraan Irakin lopullinen alamäki alkoi tuosta hyökkäyksestä.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Näinä viikkoina muistellaan sitä, että sota Irakissa on jatkunut neljä vuotta. Ensi kuussa on jälleen yksi sodan vuosipäivä. Silloin tulee kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun presidentti George W. Bush julisti mahtipontisesti suuret sotatoimet päättyneiksi.

Vuosipäivien yhteydessä on kuitenkin hyvä muistaa, ettei Irakia sodittu maailmankartalle yhtäkkiä maaliskuussa 2003 eikä edes Persianlahden sodassa runsaat kymmenen vuotta aiemmin. Tapahtumilla on taustansa.

Nyt jo hirtetty presidentti Saddam Hussein oli länsimaiden kultapoika 1990-luvun alkuun saakka. Sen jälkeen Persianlahdella liian vaikutusvaltaiseksi noussut Irak houkuteltiin hyökkäämään Kuwaitiin. Ensimmäisessä Persianlahden sodassa ei vain käytännössä murskattu Irakia, vaan Yhdysvallat myös hankki itselleen sillanpääasemat alueen valtioihin. Siihen asti arabimaat olivat vastustaneet Yhdysvaltain pysyviä sotilastukikohtia alueillaan.

Britit perustivat

Irakin valtion

CBS-televisioyhtiön tutkivaa 60 Minutes -ajankohtaisohjelmaa neljännesvuosisadan tuottanut Barry Lando julkaisi pari kuukautta sitten kirjan Web of Deceit (Petosten verkko) joka perkaa Irakin ja länsimaiden suhteita 1920-luvulta lähtien, jolloin Britannia perusti Ottomaanien valtakunnan raunioille Irak-nimisen valtion. Sieltä lähtien maassa ovat häärineet omia tarkoitusperiään ajamassa johtajat Winston Churchillin ja John F. Kennedyn kautta kahteen presidentti George Bushiin.

Lando muistuttaa kirjassaan siitä hyvin tunnetusta tosiseikasta, että 1980-luvulla Yhdysvallat sekä monet eurooppalaiset yhtiöt toimittivat Saddam Husseinille kemiallisia aseita sodassa länsimaiden eduille erityisen vaaralliseksi koettua Irania vastaan. Kansainvälinen yhteisö tiesi kemiallisten aseiden käytöstä myös Irakin kurdeja vastaan, mutta ei välittänyt siitä. Sekä presidentti Ronald Reagan että George Bush vanhempi torjuivat kongressin pyrkimykset asettaa pakotteita Irakia vastaan.

Lisäksi monet maatalousvaltaisista osavaltioista kotoisin olevat senaattorit kävivät 1980-luvulla Irakissa tervehtimässä Saddam Husseinia, koska Irak osti Yhdysvalloista maataloustuotteita sadoilla miljoonilla dollareilla.

Yhdysvalloille Irak oli loppumattomien mahdollisuuksien maa. Öljyn lisäksi maata jälleenrakennettiin Iranin sodan jäljiltä. Vanhempi George Bush ja hänen ulkoministerinsä James Baker halusivat pitää Irakin lainahanat auki. Pentagonin varoituksista huolimatta Irakille myytiin myös tuotteita, joita oli mahdollista käyttää joukkotuhoaseiden valmistukseen.

Rumsfeld ei puhunut

kemiallisista aseista

Irak käytti kemiallisia aseita iranilaisia vastaan ainakin jo vuonna 1983. Iran vaati YK:tä tutkimaan laittomien aseiden käyttöä sodassa, mutta Yhdysvallat esti tutkinnan. Sen sijaan presidentti Ronald Reaganin erikoislähettiläs Donald Rumsfeld kävi Bagdadissa kättelemässä Saddam Husseinia 1983 ja 1984.

Mailla ei ollut diplomaattisuhteita. Ne oli katkaistu aikaisemmin, koska Irakin epäiltiin tukevan terrorismia Israelin ja Palestiinan välisessä konfliktissa. Mutta nyt suhteita oli lämmiteltävä, koska Yhdysvallat ei halunnut Iranin voittavan sotaa.

Barry Landon mukaan Rumsfeldilla oli Irakissa mukanaan ulkoministeriön katsaus, jossa käsiteltiin myös kemiallisia aseita. Ulkoministeri Tariq Azizille Rumsfeld mainitsikin asiasta, mutta myöhemmässä tapaamisessa Saddam Husseinin kanssa asiasta ei puhuttu.

Saddam Hussein hirtettiin vuonna 1982 tapahtuneesta shiiojen joukkomurhasta. On arveltu, ettei Saddamia haluttu päästää oikeuteen kertomaan myöhemmin tapahtuneista joukkomurhista, koska silloin esiin olisi noussut myös nykyisten miehittäjien rooli. Barry Lando ei usko tähän. Hänen mukaansa Saddam oli vain liian tärkeä symboli sunneille ja hänestä haluttiin yksinkertaisesti päästä eroon.

Vaikka Saddam vielä eläisikin, olisivat Yhdysvallat ja muut valloittajat turvassa, sillä oikeusistuimet ovat Yhdysvaltain järjestämiä, kouluttamia ja rahoittamia. Niissä voidaan tuomita vain irakilaisia.

Öljy ja tukikohdat

brittienkin motiivina

Irak muodostettiin kolmesta hajonneen Ottomaanien valtakunnan provinssista ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Uuden Irak-nimisen valtion alueella asuneilla shiioilla, sunneilla ja kurdeilla ei ollut aiemmin juuri mitään tekemistä toistensa kanssa. Barry Landon mukaan Britannialla oli alueella kaksi motiivia. Maan tiedettiin olevan rikas öljystä ja lisäksi Irak oli tärkeä tukikohta turvattaessa imperiumiin kuulunutta Persiaa.

Periaatteessa samasta syystä Yhdysvallat on ollut alueella aktiivinen 1950-luvulta lähtien. Yhdysvallat tuli Persianlahdelle brittiläisen imperiumin hajotessa ja kylmän sodan käynnistyessä. Presidentti Dwight Eisenhower ja hänen ulkoministerinsä John Foster Dulles järjestivät vallankaappauksen Iranissa 1953.

CIA nosti Baath-

puolueen valtaan

Kymmenen vuotta myöhemmin presidentti John F. Kennedy oli asialla Irakissa, missä kansallismielinen pääministeri Abd al-Karim Qasim syrjäytettiin CIA:n ja Britannian yhteisvoimin helmikuussa 1963. Samoin kuin Saddam, Qasim tapettiin näytösoikeudenkäynnin jälkeen.

Ironista tässä on se, että kaappauksella Yhdysvallat nosti valtaan Baath-puolueen, jonka riveissä Saddam Hussein oli osallistunut Qasimin murhayritykseen vuonna 1959.

Seuraava Irakin asioihin sekaantunut Yhdysvaltain presidentti oli Jimmy Carter. Iranin islamilaisen vallankumouksen jälkeen maata johtanut ajatollah Khomeini oli Yhdysvaltain, mutta myös muiden Persianlahden maiden, näkökulmasta vihollinen.

Carter rohkaisi

hyökkäämään Iraniin

Barry Landon mukaan Jimmy Carter rohkaisi Saudi Arabian kautta Saddam Husseinia hyökkäämään Iraniin. Tuloksena oli viime vuosisadan pisin, kahdeksan vuotta jatkunut sota, jolla oli miljoonia uhreja.

Sekä länsimaat että Neuvostoliitto myivät aseita Irakille. Mutta koska ne eivät halunneet kummankaan osapuolen voittavan sotaa, aseita alettiin myöhemmin myydä myös Iranille. Yhdysvallat toimitti myös tiedustelutietoja sodan molemmille osapuolille. Irakille annettiin tietoja vastapuolen sotilaiden ryhmityksistä vielä siinäkin vaiheessa, kun maan tiedettiin käyttävän kemiallisia aseita.

Talous raunioiksi

Kuwaitin avulla?

Sodan jälkeen Irakin oli määrä rahoittaa jälleenrakennustaan öljytuloilla. Saddam Hussein ei ollut välttämättä aivan väärässä puolustellessaan hyökkäystään Kuwaitiin myöhemmin sillä, että Kuwait yritti raunioittaa Irakin talouden. Lando muistuttaa, että heti Irak-Iran -sodan jälkeen Kuwait lisäsi öljyntuotantoaan, mikä käänsi hinnan laskuun. Saddam myös pyysi Kuwaitilta saamiaan lainoja anteeksi perustellen vaatimusta sillä, että sota ajatollah Khomeinia vastaan oli hyödyttänyt kaikkia Persianlahden öljyvaltoja.

Maiden välien kiristyessä amerikkalaiset lupasivat tulla apuun, jos Irak hyökkää Kuwaitiin. Saddamia vastatoimista ei kuitenkaan varoitettu. Hän luuli saaneensa vapaat kädet, sillä Yhdysvalloille Irak oli edelleen suunnattoman kiinnostava markkina-alue. Ja vain kahdeksan päivää ennen Kuwaitin valtausta amerikkalaiset diplomaatit vakuuttivat Bagdadissa Saddamille, ettei Yhdysvallat puutu maiden rajakiistoihin. Sen jälkeen Yhdysvaltain Bagdadin lähettiläs lähti lomalle.

Ennen valtausta Yhdysvaltain kongressissa järjestettiin vielä kuuleminen alueen tilanteen johdosta. Siinäkään viranomaiset eivät mitenkään vihjanneet vastatoimista.

Selkä nurin

kansannousulle

Irak hyökkäsi Kuwaitiin elokuussa 1990. Sitä seurasi Operaatio Aavikkomyrsky, ensimmäinen Persianlahden sota, jossa Irak lyötiin perusteellisesti.

Sodan jälkeen Yhdysvallat rohkaisi irakilaisia kaatamaan Saddam Husseinin hallinnon.

Shiiat ja kurdit nousivatkin vastarintaan, mutta kansannousu ei sopinut vanhemman presidentti Bushin suunnitelmiin. Hänen hallintonsa oli ajatellut siistiä sotilaskaappausta, joka putoaisi suoraan amerikkalaisten syliin. Kansannousu taas oli seurauksiltaan arvaamaton. Iran saattaisi hyötyä shiiakapinasta ja kurdien mahdollinen itsenäistyminen olisi suututtanut liittolaismaa Turkin.

Amerikkalaisilla oli suunnattomasti aseita alueella, mutta niitä ei annettu kapinoiville ryhmille. Sen sijaan he antoivat Saddam Husseinin hyökätä helikoptereilla kapinallisten kimppuun.

Yhdysvallat käänsi kapinallisille selkänsä. Saddam kukisti kapinan ja sen jälkeen kostona tapettiin ainakin 100 000 ihmistä.

Häviääkö vanha Eurooppa sodan vauraudesta?

(Kansan Uutisten Viikkolehti 4.5. 2007)

Länsi-Eurooppa on häviämässä globalisaationa tunnetun maailmanlaajuisen kilpajuoksun vauraudesta ja hyvinvoinnista. Muurien, niin poliittisten kuin taloudellistenkin, murtuminen toi maailman työmarkkinoille yli miljardi uutta ihmistä, jotka määrittävät yhä enemmän sen, millä ehdoilla vanhoissa hyvinvointivaltioissakin tehdään työtä. Seuraukset näkyvät jo nyt työehtojen huononemisena Länsi-Euroopassa.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Länsi-Eurooppa hyvinvointivaltioineen tulee olemaan vielä pahassa pulassa. Juuri nyt talous tosin kasvaa ja työttömyys EU-alueella alenee, mutta hintana on ollut kansan jako kahtia muissakin maissa kuin Suomessa. Ne, jotka putosivat kelkasta edellisen laman tai matalasuhdanteen aikana, putosivat totaalisesti.

Suuri osa uusista työpaikoista on sitä paitsi vanhaa teollisuustyötä huonommin palkattua, epävarmaa ja pätkittäistä.

Ammattiyhdistysliike Euroopassa ei etene kohti uusia voittoja, vaan yrittää pitää kiinni vanhoista saavutuksistaan. Silti on jo nähty työajan pidennyksiä ilman palkankorotuksia, mitä viime syksynä Suomessakin esitti EK:n työnantajapoliittisen työryhmän puheenjohtaja Stig Gustavson.

Eurooppalainen sosiaalinen malli murenee hiljalleen, koska Eurooppa on häviämässä vauraudesta käytävän maailmansodan. Tässä sodassa ei käytetä ohjuksia, tankkeja eikä edes rynnäkkökivääreitä. Se perustuu talousmahtien välisiin sopimuksiin ja valloittajat ovat maailmanhistorian kohteliaimpia. Sodassa niskanpäällä olevat aasialaiset voimatekijät saattavat jopa kärsivällisesti kuunnella moitteita työoloista ja ihmisoikeuksista – ja jatkavat sitten hyväksi havaitsemallaan tiellä.

Länsimaisia yhteiskuntia ravisteleva hiljainen vallankumous on mahdollinen, koska viimeksi kuluneiden noin 15 vuoden aikana maailman työmarkkinoille on tullut 1,2 miljardia uutta työntekijää ja heidän lisäkseen miljoonat muut kilpailevat edelleen sinne pääsystä ehdoilla millä hyvänsä.

Työmarkkinoiden

pelisäännöt uusiksi

Der Spiegel -lehden toimittaja Gabor Steingart kirjoittaa uusimmassa kirjassaan Weltkrieg um Wohlstand (Maailmansota vauraudesta) globalisaatiosta maailmansotana, jossa vauraus laitetaan uusjakoon. Sodan seurauksena Länsi-Euroopassa ammattiyhdistysliike on menettänyt asemiaan, työehdot huononevat, hyvinvointivaltioita murennetaan ja Eurooppaan syntyy edellisiä sukupolvia huono-osaisempi köyhälistö.

Menneinä vuosikymmeninä hyvin koulutettua teollisuustyöntekijää ei voinut korvata. Tietotekniikka ja automaatio tekivät tuloaan työelämään vasta 1980-luvun puolivälin jälkeen. Ulkopuolista kilpailua länsieurooppalaisille työmarkkinoille ei ollut, koska heidät erotti Euroopassa rautaesirippu. Aasiassa teollistuminen taas oli lapsenkengissä ja läntinen tuotanto joka tapauksissa useimpien Aasian maiden ulottumattomissa. Läntiset työmarkkinat olivat kilpailulta suojattu kerho, minkä takia työehtoja oli mahdollista parantaa vuosi vuodelta.

Nyt kaikki on toisin. On kylliksi haastetta yrittää säilyttää entiset saavutukset edes suurin piirtein ennallaan. Usein sekin on liikaa. Länsi-Euroopassa on jo nähty, että ammattiliitot suostuvat alentamaan palkkoja.

Ylityö korvauksetta

arkea Suomessakin

Myös Suomessa palkkoja on käytännössä alennettu, kun työaika on pidentynyt ilman korvausta. Kuten professori Juha Siltala osoitti työelämän huonontumisen lyhyessä historiassaan, ylipitkien työpäivien määrä alkoi kasvaa viime vuosikymmenen lopulla ja ylitöiden rajoittamisesta lailla seurasi se, että nyt joka kolmas työntekijä tekee ylitöitä maksutta. Lähes miljoona palkansaajaa on korvauksetta tavoitettavissa vapaa-ajallaankin.

Gabor Steingartin esimerkit tulevat Saksasta. Berliinin kaupungin työntekijöitä edustava ammattiyhdistys suostui 12 prosentin palkanalennukseen. Julkisen alan ammattiliitto Verdi onnistui vuosi sitten neuvottelemaan yhden prosentin palkankorotuksen, joka 2 prosentin inflaation aikana on käytännössä käytettävissä olevien tulojen alennus. Ja kun osittain valtion omistama Deutsche Telekom ilmoitti lakkauttavansa 32 000 työpaikkaa, ammattiliitto oli hiljaa.

Ranskassa kerrotaan olevan 12 miljoonaa työläistä, joiden kuukausipalkka on alle 843 euroa.

Aikakauslehti Business Week katsoi äsken, mitä löytyy eri puolilla Länsi-Eurooppaa nyt nopeasti alenevien työttömyyslukujen takaa. Vastaus oli tilapäisyys ja vuokratyö, työläiset, joita on helppo palkata, mutta kätevä myös potkia pois. 14,5 prosenttia Euroopan työpaikoista oli tilapäisiä vuonna 2005.

Hyvä puoli asiassa on se, että Euroopan uudesta tilapäistöstä puolet oli aiemmin kokonaan työttömiä. Toisaalta he ovat myös niitä, jotka ensimmäisinä potkitaan uudelleen pois, kun yrityksellä on tarve vähentää työvoimaa. Prekariaatti ei voi suunnitella elämäänsä eteenpäin.

Vain joka viides

kuuluu liittoon

Kerran kapitalistit haastaneella ammattiyhdistysliikkeellä oli Länsi-Euroopassa parhaimmillaan 50 miljoonaa jäsentä. 40 prosenttia työntekijöistä kuului liittoihin. Voimaa näytettiin lakoilla ja mielenosoituksilla.

Ensimmäisenä Länsi-Euroopassa ammattiliitot murskasi rautarouva Margaret Thatcher jo 1980-luvulla. Sen jälkeen Britannian ammattiliitot ovat menettäneet noin puolet jäsenistään. OECD-maissa palkansaajien järjestäytymisaste oli 21 prosenttia vuonna 2000. Kymmenessä vuodessa se aleni 10 prosenttiyksikköä. Monissa maissa järjestäytymisaste puolittui.

Suomessa palkansaajista ammattiliittoihin järjestäytyneitä oli kansainvälisesti suuri osa eli 69 prosenttia vuoden 2004 lopussa, ilmenee työministeriön tutkimuksesta. Kolmessa vuodessa pudotusta tuli vain 2,2 prosenttia. Mutta laman jälkeen järjestäytymisaste on alentunut yli kymmenellä prosenttiyksiköllä. Tärkein syy on se, että ansiosidonnaisen työttömyysturvan saa muutenkin kuin ammattiliittoon kuulumalla.

Todennäköisesti kiinnostus ay-liikettä kohtaan jatkaa vähenemistään myös Suomessa. Palkansaajien tutkimuslaitoksen selvitys kahden vuoden takaa osoitti, että 1960-luvun alun jälkeen syntyneet jättävät muita useammin liittymättä liittoon. Vanhemmat ikäluokat siirtyvät kiihtyvään tahtiin eläkkeelle eikä heidän polvensa ay-aktiiveille löydy seuraajia nykyisistä nelikymppisistä.

Raha liikkuu ja

käy pyydyksiin

Ammattiyhdistysten heikentyessä kapitalistit ovat vahvemmilla kuin sataan vuoteen. Aiemmin maailmantaloutta hallitsivat suunnilleen samanlaiset maat, joissa työtä tehtiin suunnilleen samanlaisille ehdoilla. Yhteiskunta säänteli lainsäädännöllä työnantajien ja työntekijöiden välisiä suhteita. Toisenlaisessa järjestelmässä eläneet eivät kilpailleet samasta työstä.

Nyt eletään uudessa maailmassa, missä kapitalisti etsii vapaasti paikkansa parhaitten tuotto-odotusten mukaan käytännössä rajoitta.

Vanhassa maailmassa vuonna 1980 suorat sijoitukset eri maiden välillä olivat 500 miljardia dollaria. Sen jälkeen neljännesvuosisadassa suorien sijoitusten arvo on noussut 2 000 prosentilla. Joustava ja kärsimätön raha on loputtomassa liikkeessä. Sen jäljiltä työtä katoaa yhtä hyvin Lohjalta ja Kontiolahdelta kuin Euroopan vanhoista teollisuuskeskuksistakin. Työpaikat syntyvät uudelleen intialaisissa ohjelmistoyrityksissä, unkarilaisissa lelu- ja kiinalaisilla autotehtaissa.

Maailmanlaajuisten työmarkkinoiden synty muutti pelisäännöt verrattuna kaikkiin muihin aikoihin. Ensimmäistä kertaa historiassa suunnilleen samanlainen talousjärjestelmä vallitsee kaikkialla, missä tavaroita tuotetaan. Se mahdollistaa vallan ja vaurauden uudelleenjaon. Länsimaissa monet ennen taattuina pidetyt asiat horjuvat. Moni lyödään työelämästä ulos lopullisesti. Epävarmuus kasvaa.

Toisaalta Aasian tiikerimaissa tavallisten ihmisten mahdollisuudet ovat ennen kokemattomat.

Sama palkka

samasta työstä?

1,2 miljardin uuden ihmisen tulo maailmanlaajuisille työmarkkinoille on merkinnyt myös sitä, että ne lännen 350 miljoonaa hyvin koulutettua työntekijää, jotka vastasivat aiemmin maailman tavaratuotannosta, ovatkin nyt yhtäkkiä vähemmistönä.

Ja suhde muuttuu koko ajan Länsi-Euroopan tappioksi. Suomen ja Saksan kaltaisissa maissa syntyy vuosittain noin kymmenen lasta tuhatta asukasta kohti. Intiassa, Bangladeshissa ja Malesiassa suhde on 2,5-kertainen. Ne ja Kiina, missä sielläkin syntyvyys on 1,5-kertainen useimpiin Länsi-Euroopan maihin verrattuna, tuottavat tulevaisuuden työvoiman ja he ovat valmiita melkein mihin vain saadakseen oman osansa. He myös sanelevat yhä enemmän ne ehdot, joilla työtä kannattaa teettää Ylöjärvelläkin.

Vaatimus samasta työstä saatavasta samasta palkasta ei äkkiä ainakaan globaalilla tasolla tunnukaan hyvältä idealta, jos tason määrittelee teollisuustyöntekijöiden suuri enemmistö. Gabor Steingartin mukaan tällä hetkellä maailmassa on noin kolme miljardia palkansaajaa. Puolet heistä ansaitsee vähemmän kuin kolme dollaria päivässä, mikä merkitsee kahta asiaa: Heidän palkkansa ovat kyllä surkeat, mutta silti ne merkitsevät painetta alentaa myös paremmin tienaavan puoliskon palkkoja.

Maaseudulta Kiinan teollisuuskeskuksiin muuttava ammattitaidoton autotyöläinen ei välttämättä tiedä, missä sijaitsevat sellaiset vanhan ajan autokeskukset kuin Wolfsburg tai Detroit, mutta nykyaikaisen kapitalismin pirullisessa juoksupyörässä he kilpailevat vähitellen samasta palkasta. Ensin kiinalainen siirtotyöläinen on valmis mihin tahansa saadakseen vakituisen ammattilaisen paikan kiinalaisessa autotehtaassa. Kun hän joidenkin vuosien pitkien päivien, palkattomien ylitöiden ja kurssituksen jälkeen pääsee maaliinsa, hänestä tulee wolfsburgilaisen ja detroitilaisen autotyöläisen kilpailija. Autoyhtiön pääkonttorissa lasketaan tuotantokustannuksia investointipäätöksiä tehtäessä. Ammattiliiton suojaama länsityöläinen on silloin heikoilla, kun vastassa on kiinalainen, joka tekee työtä sillä hinnalla, millä johtajat käskevät.

Aasiassa riittää

työvoimareserviä

Euroopassa on noin 18 miljoonaa työtöntä. Gabor Steingertin mukaan lisäksi on otettava huomioon naiset, jotka ovat huonon työllisyystilanteen takia jääneet pois työmarkkinoilta sekä vasten tahtoaan eläkkeelle joutuneet. Todellinen työttömyys on 30 miljoonaa ja kun se otetaan huomioon, palkat per eurooppalainen laskevat.

Toisaalta Kaakkois-Aasiassa palkat eivät nouse ainakaan nopeasti, koska mahdollisuuksiaan jonottavaa työvoimareserviä on miljoonakaupalla. Saksalainen IFO-tutkimuslaitos on arvioinut, että vaikka palkat Kaakkois-Aasiassa ja Intiassa nousisivat tasaisesti, ne olisivat silti 30 vuoden kuluttua vain puolet siitä, mitä lännessä nyt.

Joka tapauksessa länsimaisten työläisten on parasta keksiä hyvät perustelut sille, miksi heille on maksettava edes nykyisen suuruisia palkkoja.

Kuluttajat tuhoavat

hyvinvointivaltion

Samaan aikaan, kun länsimaiset työläiset joutuvat yhä ahtaammalle, he itse äänestävät lompakoillaan hyvinvointivaltionsa purkamisen puolesta. Äänestys tehdään marketeissa ja yhä useammin myös Lidlin kaltaisissa ylikansallisissa halpamyymälöissä. Kuluttaja tekee hyvin yksinkertaisen valinnan. Ostaako hän tuotteen, jonka hintaan on leivottu sisään myös sen valmistajan palkalliset lomat, terveydenhoito ja sosiaaliturva. Vai tuotteen, jonka valmistajalta puuttuvat nämä kaikki.

Gabor Steingart nimittää Lidlin ja muiden halpaketjujen asiakkaita todellisiksi globalisaatiofanaatikoiksi, jotka tehokkaammin kuin kukaan muu ajavat hyvinvointivaltiota alas. Jopa romanttisia ajatuksia viljelevät vasemmistolaiset ovat globalisaatiokriitikoita vain silloin, kun kaupat ovat kiinni. Silloin he saattavat kysyä itseltään, miksi kännykät ja tietokoneet ovat nykyisin niin halpoja. Mutta halvimpia malleja ostaessaan he pikkuhiljaa tekevät kotimaista tuotantoa kannattamattomaksi ja murtavat kivi kiveltä hyvinvointivaltiota.

Sosiaalikuluilla

vai ilman niitä?

Nykyisin käytännössä kaikkea, mitä rahalla saa, voi ostaa myös ilman sosiaalikustannusten synnyttämää lisähintaa. General Motorsin johto väittää, että jokaisessa sen tuottamassa autossa on 1 500 dollaria sosiaalikuluja, joita korealaisella autonvalmistajalla ei ole. Euroopassa valmistettu pesukone on tehty 38 tunnin työviikon aikana kohtuullisen hyvällä palkalla ja ammattiyhdistysliikkeen valvovan silmän alla. Samasta kodinkoneliikkeestä voi ostaa myös Kiinassa, Taiwanilla ja jopa Puolassa valmistetun pesukoneen, jonka hinnassa ei ole hyvinvointilisää.

Electrolux aikookin sulkea puolet Euroopan, Yhdysvaltain ja Australian tehtaistaan. Nürnbergin AEG:n kokoinen tehdas säästäisi yhtiön mukaan 48 miljoonaa euroa vuodessa pelkästään siirtymällä Puolaan, vaikka Euroopan työnantajaliiton mukaan Itä-Euroopassakin palkat ovat viidessä vuodessa nousseet kymmeniä prosentteja.

Työnantajien näkemyksen mukaan itäeurooppalaisetkin työläiset ovat jo hinnoittelemassa itseään kilpailukyvyttömiksi. Viime kuussa Tshekissä Skodan autotehtaalla oli lakko, koska työntekijät vaativat 12 prosentin palkankorotusta seuraavan kahden vuoden aikana. Tavoitteena on saavuttaa vähitellen Saksan Wolkswagenin autotyöläisten palkkataso.

Seuraavaksi putoavat toimihenkilöt

Toistaiseksi työläiset ovat ottaneet vastaan kovimmat iskut, mutta toimihenkilöt seuraavat kohta perässä. Rengasvalmistaja Continental irtisanoi työläisiään Saksassa, vaikka he suostuivat tekemään pidempää työviikkoa ilman lisäkorvausta. Seuraavaksi yhtiön johdon mukaan katsotaan, miten voitaisiin alentaa kuluja Continentalin palkkalistoilla olevista 5 000 insinööristä.

75 prosenttia maailman ihmisistä ei tunne sellaista käsitettä kuin työttömyyskorvaus. He kantavat itse riskit myös sairastumisesta, köyhyydestä ja ikääntymisestä. Suurimmassa osassa maailmaa työläisellä on oikeus tehdä työtä, mutta ei valittaa. Palkka on annettu, siitä ei neuvotella. Jos sosiaaliturvaa on, siitä pitää huolen perhe eikä yritys.

Proletaarit

joukossamme

Tätä pohjaa kohti kulkee myös Euroopan uusi alaluokka, se, jota Outi Nyytäjä kutsui viime Viikkolehdessä henkiseksi ryysyköyhälistöksi.

Vaikka modernin ajan proletariaatti ei välttämättä näe nälkää, on se Gabor Steingartin mielestä monessa suhteessa heikommassa asemassa kuin menneiden sukupolvien proletaarit. He ainakin tunnistivat vihollisen, heillä oli luokkaidentiteetti ja usein myös oma kulttuurinsa. He lauloivat taistelulauluja, perustivat järjestöjä, kävivät poliittisia taisteluita ja arvostivat yhteiskunnallisia teoreetikkoja, vaikka eivät välttämättä täysin ymmärtäneet heidän sanomaansa.

”Eilispäivän köyhä oli historian subjekti. Tänään hän on olosuhteiden uhri. Ja jos hänen edeltäjänsä elikin yhteiskunnan marginaalissa, niin tänään hän on sen ulkopuolella”, Steingart vertaa.

Ei terrorismi, vaan

kahtiajako uhkaa

Hänen mukaansa uudenlainen alaluokka ilmaantui Eurooppaan vain kymmenen vuotta sitten. Sen nousu alkoi samalla, kun teolliset työpaikat alkoivat kadota.

”Euroopassa teollisuustyöpaikkojen katoamisella voi olla suuremmat yhteiskunnalliset vaikutukset kuin yhteisvaluutalla tai yrityksillä laatia unionille perustuslaki. Sosiaalinen kahtiajako uhkaa tänään Eurooppaa enemmän kuin kansainvälinen terrorismi, mutta poliitikot keskittyvät taistelemaan jälkimmäistä vastaan.”

Aasia ja Itä-Eurooppa linkitettiin maailmanlaajuisiin työmarkkinoihin kaikkien osapuolten vapaasta tahdosta. Gabor Steingartin mukaan ne, jotka kuvittelivat kylmän sodan jälkeen valtaan nousseen sosiaalisen markkinatalouden olevan historian loppu, olivat kolossaalisesti väärässä. Kiitos maailmanlaajuisten työ- ja finanssimarkkinoiden kapitalismi kukoistaa ja sosiaalivaltiolta putoaa pohja pois.

Sosiaalipehmoilu väistyy juurilleen palaavan kapitalismin tieltä.

Marx-väitös: Työttömyys hyödyttää pääoman omistajia

(Kansan Uutisten Viikkolehti 16.5. 2007)

Karl Marxilla on yhä annettavaa, kun tarkastellaan nyky-Suomea ja vaikka koko Eurooppaa. Jos nojaudutaan kilpailijoiden sijasta Marxin tulkintaan esimerkiksi työttömyydestä, niin havaitaan, että pääomalle siitä on hyötyä. Työttömyys hillitsee palkkavaatimuksia juuri niin kuin Suomessakin kävi. Ja niin palkkojen osuus kansantulosta laski ja pääomatulojen nousi.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Mitäs tämä nyt sitten on? Eletään 2000-lukua. Muurin murtumisesta on kohta 20 vuotta. Ja silti joku menee ja tekee väitöskirjan Karl Marxin teorioista.

Helmikuussa tällaisen tempun teki Kansaneläkelaitoksen erikoistutkija Pertti Honkanen. Hänen väitöskirjansa Työttömyys ja arvoteoria - Tutkielma työttömyydestä, talousteorioista ja sosiaalipolitiikasta tarkastettiin Turun yliopistossa.

Toimittajana pitkän uran tehnyt Honkanen on tehnyt tutkimuksen, joka eroaa kahdella tapaa edukseen väitöskirjojen tulvasta. Ensiksi Työttömyys ja arvoteoria on erinomaisen luettava ja selkeä kirja. Toiseksi se selittää hämmästyttävän tiukasti juuri tätä aikaa, vaikka lähtökohtana ovat Karl Marx ja muut taloustieteen klassikot. Pertti Honkanen tekee puhdasta jälkeä taustoittaessaan esimerkiksi sitä, miksi työttömyyden hoito ja hyvinvointivaltio eivät nykyään ole kovin tärkeinä poliitikkojen asialistalla. Ja mikä yhteys julkisen sektorin alas ajoon on vallitsevalla opilla inflaation hillinnästä tavoitteista tärkeimpänä.

Entinen Tiedonantajan toimittaja kertoo yhdeksi motiivikseen Marx-tutkimukseensa havainnon siitä, että omat tiedot marxilaisuudesta olivat yksipuolisia ja kehnonpuoleisiakin. Olisi liioiteltua sanoa, että maailman yliopistoissa on meneillään erityinen Marx-buumi, mutta kun nykyaikaista tutkimusta parta-Kallesta kuitenkin paljon tehdään, niin Honkanenkin ajatteli paneutua uudestaan miehen talousteoriaan.

Marxismia, mutta

ei leninismiä

Sitä paitsi tietyt Marxin visiot tuntuivat Pertti Honkasesta varsin ajankohtaisilta juuri nyt.

– Hän näki kapitalismin systeeminä, jossa kriisit toistuvat ja jossa tapahtuu polarisoitumista, jonka me ymmärrämme esimerkiksi tuloerojen kasvuna. Ja myös tämä globalisoituminen oli Marxin mielestä kapitalismin mukainen ilmiö, vaikka hän ei tietenkään kaikkia nykyajan ilmiöitä ennustanut, Honkanen kertoo.

Pertti Honkanen kuitenkin myöntää nykyaikaisen yhteiskuntatieteen monitahoisuuden. Olisi liioiteltua sanoa, että kaikki voidaan ottaa haltuun Marxin avulla, kuten joskus ehkä kuviteltiin.

1970-luvun Marx-buumista nykyajan Marx-kiinnostus eroaa luonnollisesti monin tavoin. Poissa ovat hänen oppinsa kanonisointi ja neuvostomarxismin vaikutus, marxismi-leninismi. Vielä 1970-luvulla tuntemattomia Karl Marxin käsikirjoituksia on julkaistu vasta nyt, ja vaikka ne eivät mullista hänestä muodostunutta kuvaa, niin Honkasen mukaan ne ovat kuitenkin tuoneet esiin uusia, aiempaa ristiriitaisempia piirteitä Pääoman kirjoittajasta.

Työttömyys on

osa kapitalismia

Taloustieteessä Karl Marx oli ensimmäinen, joka kiinnitti huomiota työttömyyteen. Muut taloustieteen oppisuunnat sivuuttivat sen, mutta Honkasen mukaan Marx näki työttömyyden keskeisenä, pysyvänä ja jopa pahenevana ilmiönä kapitalismissa.

– Hänen yksittäiset huomionsa eivät ehkä muodosta täydellistä teoriaa työttömyydestä, mutta hän puhui esimerkiksi työn epävarmuudesta ”suhteellisen liikaväestön oireena” eli hän oikeastaan määritteli pätkätyöläisyyden.

Työttömyyden syistä Marxin teoria antaa aivan erilaisen selityksen kuin sen kanssa kilpailevat ja nykyään vallitsevat uusklassiset teoriat. Niissähän työmarkkinoita tarkastellaan itsenäisenä osa-alueena yhteiskunnassa ja työttömyyttä pyritään ratkaisemaan useimmiten työmarkkinoiden sisäisten mekanismien kautta. Jos palkat eivät jousta tai työvoima liiku tarpeeksi, niin sitten syntyy työttömyyttä.

– Marxin teoriassa taas nousee esille toisenlainen tekijä; talouden rakenteelliset muutokset, tuottavuuden kasvu, teknologiset muutokset. Ja myös suhdannevaihtelut ilmiönä, jotka voidaan johtaa kapitalismin sisäisistä ristiriidoista eikä mistään satunnaisista tekijöistä.

Mitä mieltä Pertti Honkanen itse on?

– Aina voi sanoa, että tietysti työttömyys riippuu työmarkkinoidenkin toiminnasta. Mutta eihän sillä kaikkea voi selittää. Emme me voi sillä selittää, miksi Suomessa vuonna 1990 oli melkein täystyöllisyys ja 1993 puoli miljoonaa työtöntä. Eihän sitä voi ymmärtää pelkästään työmarkkinoita yhteiskunnan itsenäisenä osa-alueena tutkimalla, vaan tarvitaan jotain syvemmälle menevää, Honkanen vastaa.

Käytännön takana

vahva ideologia

Jos poliittisista päätöksistä puhuttaisiin vielä ideologisin termein, niin voitaisiin todeta, että Suomessa on noudatettu 1990-luvun alusta lähtien uusklassista talouspolitiikkaa.

Nykyään ei kuitenkaan puhuta tällaisin käsittein. Ideologiat on piilotettu käytännöllisyyttä korostavan puheen taakse. Näin on voitu sivuuttaa kokonaan kysymys esimerkiksi siitä, mistä suurtyöttömyys yhtäkkiä syntyi. Ja kun kysymys työttömyyden syistä on ohitettu, sitä on hoidettu etupäässä uusklassisen taloustieteen resepteillä, joita ovat palkkajoustot, sosiaaliturvan alentaminen, työttömyysturvan heikentäminen, kannustaminen ja veronkevennykset.

– Tosiasia kuitenkin on, että viime vuosien myönteisestä työllisyyskehityksestä huolimatta työllisiä on edelleen vähemmän kuin vuonna 1990 ja tehtyjen työtuntien määrä on pienempi. Nyt tuotetaan valtavasti enemmän kuin 15 vuotta sitten, mutta pienemmällä työvoimalla. Miksi tämä ei olisi teknologista työttömyyttä? Tällaisen kysymyksen voi heittää niille, jotka kiistävät koko teknologian vaikutuksen työttömyyteen, Honkanen sanoo.

Työttömyys ei

ole luonnonlaki

Pertti Honkasen kirjasta löytyy lause, jonka mukaan työttömyys on seurausta poliittisista valinnoista.

Kuka siis tarvitsee työttömyyttä, kun minä en eikä Nieminen?

Lause ei ole Honkasen oma eikä hän väitä, että työttömyys johtuisi yksinomaan poliittisista valinnoista. Mutta se on kuitenkin yksi näkökulma asiaan.

– Kyllä se pitkälti tietysti niin on. Jos verrataan vaikka eri Länsi-Euroopan maita keskenään, niin nähdään, että eri maissa on tehty erilaisia poliittisia valintoja ja joissakin maissa työttömyysaste on kaikista mullistuksista huolimatta edelleen selvästi alhaisempi kuin Suomessa. Ei se ole mikään luonnon välttämättömyys, että meillä pitää olla näin korkea työttömyys. Kyllä työvoima- ja budjettipolitiikalla on edelleen vaikutusta ja siinä mielessä se on myös poliittinen kysymys.

Pääoma hyötyy

työttömyydestä

Tarvitseeko työttömyyttä siis tämä järjestelmä kapitalistinen?

– Sitä sanotaan hienosti työttömyyden funktionaalisuudeksi, Honkanen selittää.

– Työttömyydellä on pääoman omistajien kannalta kuitenkin myönteisiä vaikutuksia. Se hillitsee palkkavaatimuksia, tekee työntekijät nöyremmiksi, on omiaan nostamaan työtahtia ja niin pois päin. Ja tämä teema oli juuri Marxilla.

Todisteena suurtyöttömyyden ja palkkamaltin yhteydestä voidaan esittää vaikkapa funktionaalisessa tulonjaossa tapahtunut muutos. Ennen 1990-luvulla syntynyttä suurtyöttömyyttä palkkojen osuus kansantulosta oli 59 prosenttia. Viimeisimmän tilastotiedon mukaan vuonna 2005 osuus oli pudonnut 46 prosenttiin. Samana aikana osinkojen osuus kansantulosta on noussut kahdesta prosentista seitsemään prosenttiin. Työttömyys on kiistatta hyödyttänyt pääoman omistajia.

Myös 1990-luvulta jatkuneen säästöpolitiikan juuret voidaan Pertti Honkasen mukaan jäljittää uusklassiseen talousteoriaan, vaikka siitä ei ääneen puhuttu mitään. Ensin päällimmäisenä perusteena oli vain valtion varojen säästäminen, mutta kun keskustelu eteni, niin mukaan tulivat uusklassisen teorian mukaiset kannat esimerkiksi sosiaaliturvan kannustavuudesta, minkä takia sitä on leikattava.

Vallitsevat kannat kehittyivät ajan mittaan perustaltaan ideologisemmiksi, mutta niitä perusteltiin vain käytännöllisinä ratkaisuina. Tämä voi Pertti Honkasen mielestä johtua suomalaisesta hallitsemistavastakin. Siinähän pyritään välttämään ideologisia ristiriitoja.

Inflaatiokin on

piru pääomalle

Ja ideologiaa on sekin, kun Euroopan unionissa kaiken muun ylittävä tavoite on hillitä inflaatiota eikä esimerkiksi työttömyyttä.

Miksi juuri inflaation torjunnasta on tullut niin keskeinen opinkappale?

– Yksi näkökohta on, että se liittyy finanssivallan kasvuun, Pertti Honkanen sanoo.

– Niille, joilla on finanssiomaisuutta – rahaa, talletuksia, osakkeita – on tärkeää, että varallisuus säilyy paremmin. Se on ainakin yksi tekijä koko ajattelutavan ja talouspolitiikan painopisteiden muuttumisessa.

– Tietysti voi ajatella niinkin päin, että siinä tulee tämä työttömyyden funktionaalisuus esille. Sitä ei tietenkään kukaan sano mielellään suoraan. Mutta kun miettii, miksi inflaation torjumista korostetaan enemmän, niin se liittyy kansanomaisesti sanoen rahavallan kasvuun. Jos sinulla on isot rahavarat ja talletukset eri valuutoissa, niin olet hyvin kiinnostunut rahan arvon säilymisestä.

Ei Pertti Honkanen pidä inflaatiota tavallisen kuluttajankaan etuna. Mutta jos palkat ja sosiaaliturva seuraavat inflaation kehitystä, niin ei kohtuullinen inflaatio suuri ongelmakaan ole ja velallisten asemaa se helpottaa.

Matala inflaatio

pitää velan korkealla

– Kun 1970-luvulla oli lama, niin ei valtio velkaantunut. Se johtuu osittain juuri siitä, että inflaatio söi velat pois. Mutta nyt kun on alhainen inflaatio, myös julkisen vallan velkojen reaaliarvo painaa kauemmin.

– Joillakin uusliberalisteilla tämä on jopa keskeinen motiivi. Inflaatio on edistänyt julkisen sektorin kasvua ja inflaatio on saatava kuriin myös tästä syystä. En väitä, että tämä on keskeinen motiivi, mutta se on yksi motiivi, kun mietitään, miksi painopiste on muuttunut.

Suomessa Marx-keskustelua edistää vuonna 1997 perustettu Karl Marx -seura: http://www.marx-seura.kaapeli.fi/

Jouko Kajanoja: Suomen käänne alkoi Korpilammelta

(Kansan Uutisten Viikkolehti 11.5. 2007)

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

– Kyllä Suomi kansainvälisessä vertailussa on vielä hyvinvointivaltio. Mutta vähän toiseen suuntaan me kuljemme. Pohjoismaiseen hyvinvointivaltiokäsitteeseen verrattuna me olemme aina olleet sellainen köyhän miehen versio. Ei taloudellisista, vaan ilmeisesti poliittisista syistä. Meillä ei viime vuosikymmeninä ole koskaan ollut täystyöllisyyden tavoite niin painava kuin muissa pohjoismaissa. Meillä se on aina ollut vähän toisarvoisempaa.

– Sama koskee myös sosiaalista turvallisuutta. Köyhyyden ja perusturvan suhteen muissa pohjoismaissa on meitä parempi järjestelmä kansalaisen näkökulmasta.

– Mutta olemme me tietysti lähellä muita pohjoismaita. Sillä tavalla meillä sosiaalinen turvallisuus ja hyvinvointi on parempaa ja köyhyys vähäisempää kuin useimmissa muissa maailman maissa.

Viime vuosina kovia kokenutta suomalaista hyvinvointivaltiota laittaa raameihin mies, joka neljännesvuosisata sitten esiintyi Kansan Uutisissa monta kertaa viikossa. Silloin Jouko Kajanoja oli työvoimaministeri ja SKP:n puheenjohtaja.

1980-luvun lopulla Kajanoja liukui puolueen vähemmistöön ja sen vaalipuolue Devan presidenttiehdokkaaksikin. 1990-luvulle tultaessa hän jätti politiikan ja katosi otsikoista.

Tutkija soveltaa

tietojaan HYVA:ssa

Nyt Jouko Kajanoja on toiminut neljä vuotta Kansaneläkelaitoksen yhteiskuntatutkimuksen päällikkönä. Siinä roolissa hänen nimeensä törmää tuon tuosta, jos liikkuu piireissä, joissa tuotetaan suomalaisen yhteiskunnan syvälle käyvää analyysiä nimenomaan sen suhteen, miten hyvinvointi eri kansalaisryhmien kesken jakautuu ja mitä muutoksia siinä on tapahtunut. Jouko Kajanoja puhuu seminaareissa ja tiedotustilaisuuksissa tukenaan patteristo käyriä ja muita kuvioita, joiden sanoma on kirkas: Eriarvoisuus on lisääntynyt, vaikka maa on vauraampi kuin koskaan. Ja kaikki on tapahtunut vastoin kansalaisten tahtoa.

Puoluepolitiikkaan Kajanoja ei enää osallistu, mutta yhteiskuntapolitiikkaan kylläkin paitsi asiantuntijana, myös kansalaisaktivistina. Hän kuuluu Hyvinvointivaltion vaalijat -nimisen yhdistyksen hallitukseen (http://capsicumguys.com/hyva/index.php).

Köyhyydestä on

monta totuutta

Hyvinvointivaltion tilasta on viime vuosina kirjoitettu raportteja toisensa perään. Niiden yhtä pitävä sanoma kuuluu, että heikoimmat ovat yhä enemmän kolmannen sektorin avustusjärjestöjen vastuulla, koska valtion takaama perusturva ei riitä. Eikä perusturvaan ole tuoreen hallitusohjelman mukaan luvassa oleellisia parannuksia tulevien neljänkään vuoden aikana.

Mutta mikä on totuus köyhyydestä? Yksi sanoo, että Suomessa on 600 000 köyhää. Toinen, ja sitä osoittavat Kajanojankin käyrät, että kansainvälisessä vertailussa Suomessa köyhiä on melko vähän.

– Tavallaan voi uskoa molempia, Jouko Kajanoja sanoo.

– Kyllä Suomi sijoittuu aika hyvin tässä köyhyyden vähäisyydessä kansainvälisesti verraten. Me olemme siinä pohjoismaiden ja Hollannin ryhmässä, missä on vähiten suhteellisia tuloköyhiä.

Nykyisin köyhäksi määritellään se, jonka tulot ovat alle 60 prosenttia koko kansan mediaanituloista. Sillä mittarilla suurin osa opiskelijoista on köyhiä, samoin kansaneläkeläiset. Silti heidän köyhyytensä on hyvin erilaista. Kansaneläkeläinen elää samoilla tuloilla loppuikänsä ja ansiotuloihin verrattuna näillä näkymin hän köyhtyy vain lisää. Useimpien opiskelijoiden köyhyys sitä vastoin on vain väliaikaista.

Se on Kajanojan mukaan selvää, että tuloköyhyys on lisääntynyt. Mutta hän huomauttaa sen johtuvan myös siitä, että mediaanitulo kasvaa.

Jos köyhyyttä mitataan ihmisten kokemuksella tulojensa riittävyydestä juokseviin menoihin, niin köyhyys on viime vuosina vähän vähentynyt. Samoin, jos katsotaan sitä, mitä tässä yhteiskunnassa kohtuullisesti pärjätäkseen on oltava käytettävissä – sanomalehti, tv ja laajakaista esimerkiksi.

Tuloköyhyyden numerotkaan eivät kerro kaikkea. Joku voi olla reilusti rajan yläpuolella, mutta kuitenkin köyhä, jos on esimerkiksi kovat lääkemenot.

Eriarvoisuus kasvaa,

uusliberalismi etenee

Hyvinvointivaltion vaalijoissa, HYVA:ssa, Jouko Kajanoja haluaa toimia yksinkertaisesti hyvinvointivaltion puolustamiseksi ja kehittämiseksi. Motiivin takana on monien mittarien tuottama havainto siitä, että nyt pikkuhiljaa nakerretaan pohjoismaista hyvinvointivaltiota:

– Tuloeriarvoisuus on kasvanut aika vauhdikkaasti. Työllisyyspolitiikka, en tiedä onko se suorastaan heikentynyt, mutta kovasti nyt kritisoidaan tempputyöllistämistä, joka minun mielestäni viittaa siihen, että halutaan pois päin aktiivisesta työllisyyspolitiikasta. Päivähoitoryhmät ovat kasvaneet. Terveyserot ovat kasvussa ja terveydenhuollossa eriarvoisuus lisääntynyt. On menossa sellainen kehityssuunta, että julkiset palvelut jäävät köyhän väestön palveluiksi ja parempituloiset järjestävät asiansa yksityisesti.

– Nyt ollaan ikään kuin palaamassa takaisin siihen, mistä hyvinvointivaltio on suomalaisia kuljettanut pois. Kyllähän se jonkinlaista uusliberalismin etenemistä merkitsee, Kajanoja kiteyttää.

Vuonna 1977 Suomi

asemoitiin uudelleen

Useimmat tutkijat ajoittavat Suomen käänteen 1980-luvun puolimaihin. Silloin alettiin vähitellen tehdä uudistuksia, jotka toivat markkinaohjausta myös julkiseen hallintoon ja kasvattaa virkamiesten valtaa poliitikkojen kustannuksella.

Jouko Kajanoja entisenä poliitikkona katsoo vielä kauemmas. Hänestä käänteen voi ajoittaa vuoden 1977 Espoon Korpilammen suureen, valtakunnan silloiset vaikuttajat yhteen koonneeseen konsensuskokoukseen.

Korpilammen kokouksen alkusoittona saman vuoden maaliskuussa SDP asemoitui uudelleen muuttamalla selvästi suhtautumistaan yrityksiin. Se vaati tuotantokustannusten alentamista, maltillista tulopolitiikkaa ja niin edelleen. Uutta linjaa esitellyt puheenjohtaja Kalevi Sorsan puhe oli kuin ”patruunan päiväuni” luonnehtii tohtori Jukka Tarkka kirjoittamassaan Elinkeinoelämän valtuuskunnan historiassa Uhan alta unioniin (Otava 2002).

Syyskuussa Sorsan johtama hallitus sitten järjesti Korpilammella konsensuskokouksen, jossa saavutetun yhteiskuntasopimuksen perusteella kansantalouden tehokkuutta ja sopeutumiskykyä ryhdyttiin parantamaan korvaamalla sääntelyä ja etujärjestöjen neuvottelemia ratkaisuja vähitellen kilpailu- ja markkinamekanismilla.

Jukka Tarkka kirjoittaa konsensuskokouksen olleen Evan hahmottelema hanke, mutta Evan valtuuskunnan jäsenet eivät matkanneet Korpilammelle tässä ominaisuudessa. Evan kutsumatta jättäminen saattoi Tarkan mukaan olla Kalevi Sorsan tietoista taktiikkaa: ”Ei ollut viisasta näyttää kommunisteille, kuinka läheisesti sosiaalidemokraatit pitivät yhteyttä Evan vuorineuvosportaaseen.”

Devalvaatio

uudella tavalla

Itsekin seminaarissa mukana ollut Jouko Kajanoja kertoo omassa mielessään asettaneensa Korpilammen rajapyykiksi, jossa Suomea lähdettiin viemään toiseen suuntaan.

– Siellähän esimerkiksi elvytys-sanalle annettiin uusi sisältö. Sitä ennen elvytys tarkoitti ihmisten sosiaalisten ongelmien korjaamista, sosiaalisia edistysaskeleita. Mutta siellä elvytys rupesikin tarkoittamaan elinkeinoelämän elvytystä. Tämän yhden sanan sisällön muuttaminen toisenlaiseksi oli iso käänne, Kajanoja arvioi.

– Minulla on arvaus, että joskus niillä kulmilla tapahtui ideologinen asenteiden muutos talouspoliittisen eliitin piirissä. Ja siitä se lähti.

Meni kuitenkin vielä kymmenkunta vuotta ennen kuin käänne poiki näkyviä tuloksia ja eriarvoisuuden kasvu alkoi todella näkyä.

Kouriintuntuvasti Jouko Kajanoja sanoo kokeneensa käänteen viisi vuotta myöhemmin ollessaan ministerinä Mauno Koiviston toisessa hallituksessa vuonna 1982, jolloin syksyllä markka devalvoitiin.

– Devalvaatiohan merkitsi aina tulonsiirtoa rikkaiden hyväksi. Mutta sitä ennen devalvaatioihin oli aina liitetty jonkinlainen sosiaalipaketti ikään kuin lieventämään sen vaikutuksia tavallisen kansan kannalta. Nyt siihen laitettiinkin liikevaihtoveron korotus eli tavallaan kärjistettiin devalvaation vaikutuksia. Se oli aika reipas juttu ja kyllä se jollakin tapaa ilmensi tapahtunutta muutosta.

– Huono juttu se oli ja kivulias prosessi. Olen joskus mietiskellyt, olisiko silloin pitänyt nostaa kytkintä, Kajanoja kertoo.

SKDL pysyi kuitenkin hallituksessa. Jouko Kajanoja arvelee nyt, että olisi pitänyt vetää ainakin henkilökohtaiset johtopäätökset.

– Se alkoi mennä sellaiseen suuntaan, että hallitus toteutti päinvastaiseen suuntaan vieviä toimenpiteitä kuin mihin me pyrimme. Silloin käy helposti niin, että me olemme legitimoimassa niitä ratkaisuita, hän perustelee.

Kansa tahtoo yhtä,

eliitti päättää toisin

Nyt elettävää aikaa omiin poliitikkovuosiinsa Jouko Kajanoja vertaa niin, että markkinahenkisyys on lisääntynyt talouspoliittisen eliitin piirissä. Mutta kansan käsitykset taas ovat kulkeneet päinvastaiseen suuntaan. Evankin asennetutkimusten mukaan kansa haluaisi lisää julkisia palveluita, vähentää tuloeroja ja mieluummin lisää veroja kuin leikkauksia hyvinvointivaltioon.

Kajanoja kertoo Turun yliopiston tutkimuksesta, jossa kysyttiin, pitäisikö mieluummin leikata kunnallisia palveluita kuin nostaa veroja, jos nämä ovat vaihtoehdot. Vuonna 1992 kokoomuslaisistakin 48 prosenttia kannatti verojen korottamista. Kun tutkimus uusittiin vuonna 2000, niin kokoomuslaisista jo yli 60 prosenttia oli verotuksen kiristämisen kannalla. Eri puolueiden kannattajien erot ovat hämmästyttävän pienet.

Kuilu kansan ja poliittisen eliitin välillä on kasvanut, mutta silti asioita tehdään juuri niin kuin eliitti haluaa.

Vai tehdäänkö? Pääministeri Matti Vanhanen on kehunut hallitustaan juuri eriarvoisuuden vähentäjäksi. Eduskunnassa hän hehkutti pari viikkoa sitten, että elintarvikkeiden arvonlisävero alenee, kunnallisveron perusvähennys nousee 1 400 eurosta 2 000:een, kansaneläke nousee 20 eurolla, lapsilisä nousee, opintoraha nousee jne.

Perusvähennyksen

nosto tärkeää, mutta...

– En ole tehnyt tarkkaa vertailua edellisiin hallitusohjelmiin, mutta epäilen, että tässä uudessa hallitusohjelmassa on enemmän täsmällisiä, välittömästi pienituloisten asemaa parantavia asioita kuin edellisessä, Jouko Kajanoja myöntää Vanhasen arvion osin oikeaksi.

Yksi tervetullut täsmätoimi on sairaus- ja vanhempainminimipäivärahan nostaminen työmarkkinatuen tasolle, toinen muut etuuksien parannukset ja kolmas juuri kunnallisveron perusvähennyksen korotus ensimmäistä kertaa vuoden 1991 jälkeen.

– Se on tärkeä juttu pienituloisten kannalta, ja onhan se vähän yllättävää, että porvarihallitus on se, joka tekee enemmän kuin punamultahallitus kaikkein vähäosaisimpien näkökulmasta.

Mutta kovin syvällisenä Kajanoja ei Vanhasen toisen hallituksen uudelleenarviointeja pidä:

– Jos lukee hallitusohjelman läpi, niin sieltä puuttuu sellainen argumentaatio, jossa perustellaan toimenpiteet sillä, että koulutus, päivähoito, työvoimapolitiikka ja terveyspolitiikka luovat edellytyksiä sille, ettei köyhyyttä synny. Tässä paikataan seurauksia, mutta ei puututa niiden syihin. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion perustana on ollut ajattelutapa, jossa hyvällä työllisyys-, koulutus- ja päivähoitopolitiikalla sekä julkisen vallan turvaavalla terveydenhoidolla luodaan edellytykset tasa-arvoistuvalle kehitykselle ja kaikkien osallistumiselle.

– Jos haluaa vähän kärjistää, niin aikoinaan luotiin peruskoulu kaikelle kansalle, mutta nyt pointsina on tehdä huippuyliopisto.

Eriarvoisuuden

poisto ei ole pop

Jouko Kajanoja luki myös eduskuntapuolueiden vastaukset Matti Vanhasen kysymyksiin hallitusohjelmaa pohjustettaessa.

– Niissä oli hirveän paljon hyvää, mutta jos haluaa katsoa vastauksia kriittisestä näkökulmasta, niin kiinnostavaa oli se, ettei mikään eduskuntapuolue nostanut eriarvoisuuden kasvua ongelmaksi. Se ei ole nyt päällimmäisenä. Poliitikkojen päässä ei oikein enää pyöri se ajatus, että niissä maissa, missä koulutus-, työvoima- ja terveyspolitiikka on hoidettu hyvin ja missä sosiaaliturva on hyvä, on vähiten köyhiä. Ja taas niissä maissa, missä on keskitytty köyhien aseman hoitamiseen, on eniten köyhiä. Köyhyyspolitiikka saattaa luoda köyhiä ja tämä ajattelutavan ero ei tahdo näkyä poliittisen eliitin näkemyksissä.

– Luulen, että tämä on keskeinen syy Hyvinvointivaltion vaalijoiden perustamiseen. Nyt ollaan hukkaamassa aika isoa asiaa ja minun näkökulmastani vähän koko puoluekentän läpi on kulkenut tällainen uusliberalistinen virtaus.

Vähimmäisturvaa

pitäisi nostaa 30 %

Myös hallituksen lupaamat täsmätoimet ovat suhteellisia. Tuoreen, viime kuussa julkistetun sosiaalibarometrin mukaan kaikkein heikoimmalla ovat mielenterveyspotilaat ja päihdeongelmaiset, joihin ei aiota jatkossakaan panostaa. Työmarkkinatukea ei nosteta. Lapsilisän korotus leikataan toimeentulotuen varassa eläviltä pois.

Vuodesta toiseen jatkunut niukkaslinja on johtanut siihen, että vähimmäisturvan kaikkia etuuksia pitäisi nostaa heti 30 prosenttia, jos haluttaisiin niiden olevan samassa suhteessa ansioihin kuin 1990-luvun alussa. Kansaneläkettä pitäisi nostaa noin 200 eurolla, jotta se palaisi siihen, missä se parhaimmillaan oli 1980-luvun puolivälissä, Kajanoja kertoo. Nyt sitä nostetaan 20 eurolla.

– Koko suunta pitäisi saada kääntymään, jos asioihin haluttaisiin todellinen parannus. Hallitusohjelman lupaukset ovat pientä näpertelyä, kun yleinen virta vie toiseen suuntaan. Ja sellaisesta uudenlaisesta, tämän suunnan kääntävästä otteesta, ei ole muuta lupausta kuin perusturvan kokonaisuudistus, jonka sisällöstä on vain erittäin pyöreitä lauseita, Jouko Kajanoja sanoo.

Kuva veti välistä jakovaran?

(Kansan Uutisten Viikkolehti 11.5. 2007)

Pörssiyhtiöissä työntekijät tekevät tulosta kolmelle taholle; itselleen, verottajalle – ja osakkaille. Laskelma metsäteollisuudesta kertoo, että UPM-Kymmenen työntekijät tekivät viime vuonna vuoden kolme ensimmäistä kuukautta töitä osakkaiden pussiin ja sitten vasta itselleen.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Eduskuntavaalien dramaattisinta kiistaa käytiin siitä, paljonko valtiolla on ns. jakovaraa eli paljonko seuraavan neljän vuoden aikana voidaan käyttää hyvinvointimenojen lisäämiseen ja verotuksen keventämiseen. Hallitusneuvotteluissa pelin vihelsi poikki valtiosihteeri Raimo Sailas: Jakovaraa ei ole ollenkaan.

Suomen talous on kasvanut melkein yhtä soittoa yli kymmenen vuotta. Miksi siitä ei synny jakovaraa?

Yhden vastauksen antaa Kelan erikoistutkija Pertti Honkanen helmikuussa tarkastetussa väitöskirjassaan Työttömyys ja arvoteoria (josta enemmän ensi viikon Viikkolehdessä). Honkanen esittelee kiinnostavan laskelman tehdasteollisuudesta. Vuosina 1990-2000 teollisuuden tuotannon määrä työtuntia kohden kasvoi 95 prosenttia. Mutta reaalinen palkkasumma palkansaajan työtuntia kohden kasvoi vain 32 prosenttia.

Joku veti välistä. Mutta kuka?

Se tiedetään, että lamasta alkaen Suomessa tulonjako on muuttunut reilusti pääoman hyväksi.

Satoja työtunteja

osinkojen maksuun

Mutta esimerkki metsäteollisuudesta kertoo konkreettisesti, millaista taksvärkkiä nykyajan torpparit luovat aliverotetuista osingoista nauttiville isännilleen. Toimittaja Mikael Brunila vertailee uusimmassa Paperiliitto-lehdessä metsäyhtiöiden työntekijöiden tuottavuutta vuosina 2000 ja 2006.

Yksi StoraEnsolla hienopaperia tehnyt duunari vastasi 330 tonnin tuotannosta vuonna 2000, vuonna 2006 tulos oli 560 tonnia. Jokaista hienopaperia tekevää työntekijää kohden yhtiön liikevaihto nousi kuudessa vuodessa 360 000 eurosta 430 000 euroon.

UPM:llä suhde oli samanlainen. Samoin M-Realin tuottavuus. Mutta jälkimmäisen liikevaihto työntekijää kohden kasvoi huonoa tulosta tekevässä yhtiössä muita hitaammin. Kasvoi kumminkin.

Seuraavaksi Brunila tarkastelee sitä, mitä työntekijät, nuo kadehditut suurituloiset paperimiehet, saivat vaivan palkaksi itselleen.

UPM:ssä työntekijän keskipalkka oli viime vuonna 39 000 euroa, StoraEnsossa 37 000. Oman palkkansa lisäksi jokainen upm:läinen tienasi osakkaille 13 000 euron osingon. Storaensolainen tuotti osinkoja 7 800 euroa. Kun paperityöntekijän keskimääräinen työmäärä vuodessa on 1608 tuntia, niin jokainen UPM:n työntekijä teki ensin 402 tuntia töitä osakkaille ja sitten vasta omaan pussiinsa. StoraEnson työntekijät alkoivat tienata itselleen ja verottajalle jo 280 tunnin jälkeen.

Huonossa kunnossa olevan M-Realinkin työntekijät puristivat osakkailleen 1 300 euroa mieheen ja naiseen. Heiltä taksvärkin tekoon riitti vähän yli viikko, 49 tuntia.

Jakovaraa jaettu

20 miljardia euroa

Muutaman yhtiön työntekijöiden osakkailleen tienaavat tonnit saavat perspektiiviä, kun katsotaan, paljonko omistajille kaikkiaan on jaettu rahaa, sitä jakovaraa, viimeksi kuluneiden seitsemän vuoden aikana. Esko Seppänen on päivittänyt tiedot kansantulotilastosta uuteen Hymy-lehteen, ja näin se on mennyt: ”Omistajat ovat ottaneet yhtiöistään ulos osinkoja seitsemän vuoden (1999-2005) aikana yhteensä 20 652 miljoonaa euroa. On siis reilusti ylitetty yksi tasaluku, kun mainittuina vuosina on yhtiöistä otettu runsaan 100 miljardin vanhan markan osingot puhtaana käteen.”

Kyseessä on raha, jota pyörittää pieni piiri. Vuonna 2005 luonnolliset henkilöt saivat osinkotuloja yli 5 miljardia euroa. Tuosta tulosta, josta 43 prosenttia oli verovapaata, noin puolet meni 13 084 henkilölle.

Eräänlaisen osinko-orgioiden ennätyksen teki toissa vuonna lääketehdas Orion. Se maksoi työntekijöilleen palkkaa 185 miljoonaa euroa, mutta omistajille osinkoja 250 miljoonaa. Viime vuodelta potti jaettiin suunnilleen puoliksi. Osinkoja Orion maksoi 141 miljoonaa euroa, palkkoja 146 miljoonaa.

Jukka Härmälällä

muhkea lisäeläke

Työntekijöiden luoman työn arvosta oman osansa haukkaavat myös yhtiöiden johtajat. Viime vuonna 3 000 työntekijää pois potkinut UPM:n miljonääri-Jussi Pesonen tosin sai savottansa päätteeksi pienen palkanalennuksen. Hänen palkkansa luontoisetuineen vuonna 2006 oli 899000 euroa kun se edellisenä vuonna oli rapiat päälle miljoonan.

Myös yhtiön edellinen toimitusjohtaja Juha Niemelä tekee edelleen huipputiliä UPM:stä. Viime vuonna hänelle maksettiin työsuhteen päättymiskorvauksena 490 000 euroa. Edellisenä vuonna Niemelä sai 730 000 sitä edellisenäkin 306 000 euroa kultaista kädenpuristusta.

StoraEnson toimitusjohtaja Jukka Härmälä jäi maaliskuussa eläkkeelle 60-vuotiaana. Sama on Jussi Pesosenkin eläkeikä.

Jukka Härmälälle yhtiö on ostanut lisäeläkkeen. Hänen eläkkeensä on 660 000 euroa vuodessa. Kun Jukka Härmälän ikäisellä miehellä on edessä keskimäärin 20 elonvuotta, niin hän tulee tienaamaan vielä 13 miljoonaa euroa, kirjoittaa Mikael Brunila. Lisäksi Härmälälle on ostettu lisäeläke myös Englannista, mutta eläkeyhtiö ei kerro, paljonko ja missä ajassa se hänelle maksetaan.

Tutkimukseen

jää rippeitä

Eläkkeen päälle Jukka Härmälä tienaa 54 000 euroa vuodessa Outokummun hallituksen jäsenyydestä.

Yhtiöillä on nykyään niin kiire jakaa kaikki mahdolliset rahansa osakkaille ja johtajille, että esimerkiksi uutta luovaan tuotekehittelyyn ei jää juuri mitään. Suhteessa liikevaihtoon StoraEnson satsaukset tutkimukseen ja kehitykseen ovat alentuneet kahdeksassa vuodessa 0,8 prosentista 0,5:een. UPM panostaa tulevaisuuteen 0,4 prosentin satsauksella.

USA:n mustat lääketieteen koekaniineina

(Kansan Uutisten Viikkolehti 20.4. 2007)

Yhdysvaltain mustat olivat usein tuskallisten lääketieteellisten kokeiden uhreja vuosikymmenien ajan. Viimeinen tiedossa oleva koe päättyi vain kymmenen vuotta sitten. Nyt lääketehtaat tekevät vastaavat testinsä Afrikassa.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Se jatkui orjuuden ajasta yli 1990-luvun puolivälin. Aluksi mustien käyttöä lääketieteellisissä kokeissa perusteltiin Yhdysvalloissa ”tieteellisellä rasismilla.” Myöhempinä aikoina määritelmä katosi, mutta käytännössä tieteellistä rasismia jatkettiin viime vuosiin asti. Yhteistä usein tuskallisille ja myös tappaville kokeille oli se, ettei koehenkilöiltä itseltään kysytty mitään.

Harriet Washingtonin kirja Medical Apartheid (Lääketieteellinen rotuerottelu) sisältää 500 sivua kirjaimellisesti Amerikan mustaa historiaa.

Washington on kertonut kiinnostuneensa aiheesta työskennellessään yliopistoharjoittelijana eräässä sairaalassa. Siellä hän törmäsi kahteen vanhaan munuaispotilaan kansioon. Kummankin potilaan profiili oli muuten sama, mutta toinen oli ihonväriltään musta, toinen valkoinen.

Valkoisen potilaan paksusta kansiosta ilmeni, että hänelle yritettiin kuumeisesti saada aikaan silloin vielä harvinainen munuaisen siirto. Toisen miehen ohuen kansion jokaisella sivulla oli sana ”neekeri” ja häntä valmisteltiin vain kohtaamaan väistämätön kuolema.

Tarjous, josta ei

voinut kieltäytyä

Mutta lääketieteellisen rasismin juuret ulottuvat siis paljon kauemmas aikaan, jolloin mustien orjien todisteltiin tieteellisesti olevan hyvin erilaisia kuin valkoiset; vähemmän älykkäitä, eivät ihan ihmisiäkään, vähemmän kipua kokevia ja immuuneja malarian tai lämpöhalvauksen kaltaisille vaivoille. Siksi heidät voitiin pakottaa työhönkin helteisille pelloille syvässä etelässä.

Mitään varsinaisia tutkimustuloksia tämän ”tieteen” nimissä ei esitetty. Se vain palveli sen aikaisen yhteiskunnan tarpeita ja antoi myös lääkäreille ”luvan” tehdä ihmiskokeita.

Mustia naisia alistettiin kivuliaisiin kokeisiin ja jopa leikkauksiin sukupuolitauteja tutkittaessa. Lupaa ei tarvinnut kysyä, koska naiset eivät olleet siinä asemassa, että he olisivat voineet kieltäytyä.

Mustien lasten avatuista kalloista etsittiin tauteja.

Alabamalainen kirurgi James Marion Sims sulki ryhmän mustia orjanaisia viideksi vuodeksi laboratorioonsa etsiessään parannuskeinoa synnyttäneiden äitien virtsavaivoihin. Harriet Washingtonin mukaan kukin orjanainen joutui Simsin käsittelyssä keskimäärin 40 leikkauksen kohteeksi.

Nämä oman aikansa Frankensteinit olivat yhteisönsä arvostamia tiedemiehiä, jotka julkaisivat kokeidensa tulokset lääketieteellisissä julkaisuissa.

40 vuotta tuskaa

Tuskegeen kokeessa

1900-luvun lääketieteen kuuluisin rasistinen hanke Yhdysvalloissa on Tuskegeen koe, joka kesti 40 vuotta vuosina 1932-1972.

Jälleen Alabamassa kokeeseen valittiin noin 400 mustaa miestä. Tarkoituksena oli etsiä hoitokeinoa kuppaan. Verrokkiryhmänä oli 200 mustan miehen ryhmä, jolla sairautta ei ollut.

40 vuotta nämä sairaat miehet pidettiin siinä luulossa, että heidän tautiaan hoidetaan. Oikeasti ainoa heidän saamansa lääke oli aspiriini. Lisäksi heille syötettiin lääkkeen nimellä aineita, joilla kehitettiin testiä kupan toteamiseksi ja hoitamiseksi. Kun penisilliini oli myöhemmin keksitty, sitä ei annettu näille potilaille. Monet kokivat tuskallisen kuoleman, kun hoitamaton kuppa sai vapaasti edetä.

Viimeistään 1960-luvulla Yhdysvalloissa oli ainakin satoja ihmisiä, jotka tiesivät kokeesta, koska siitä kirjoitettiin lääketieteellisissä aikakauslehdissä ja sitä esiteltiin myös konferensseissa. Aika ajoin hallituksen alaiset terveysviranomaisetkin keskustelivat siitä, jatketaanko koetta. Jatketaan, oli vastaus riippumatta siitä, olivatko vallassa republikaanit vai demokraatit.

Monista muista epäinhimillisistä kokeista poiketen Tuskegeen tapaus sai 1990-luvulla jonkin verran huomiota, kun presidentti Bill Clinton pyysi sen uhreilta anteeksi. Tämän jälkeen Tuskegeen yliopistoon perustettiin bioetiikan keskus, jota Harriet Washington pitää tärkeänä edistysaskeleena.

Myös vangit

koekaniineina

Mutta juuri nyt Yhdysvalloissa puuhataan säännöksiä, jotka helpottaisivat vankien käyttämistä lääketieteellisissä kokeissa. Tähän tarkoitukseen suunniteltuja vankiloita suljettiin 1970-luvun jälkeen, mutta nyt niitä ollaan avaamassa uudelleen.

Harriet Washingtonin mukaan pahimmat rikkomukset on tehty juuri vankiloissa sekä fyysisinä että esimerkiksi mielen kontrollointiin tähdänneinä kokeina. Ja ketkä kansoittavat amerikkalaiset vankilat? Mustat ja nykyisin myös latinot.

Washington nostaa esiin Holmesburgin vankilan, jossa vankeihin ruiskutettiin viruksia ja tehtiin myös kosmetiikkateollisuutta palvelevia kokeita. Vankien selkään laitettiin erilaisia kemikaaleja ja sitten katsottiin, mikä on reaktio. Kokeisiin osallistuneiden vankien selkä muuttui ruudulliseksi kuin shakkilauta.

Mustia naisia

steriloitiin

Vääränlaisina pidettyjen ihmisten pakkosterilointia tapahtui kaikenlaisissa yhteiskunnissa Suomea myöten, mutta Harriet Washingtonin mukaan edelleen 85 prosenttia Yhdysvalloissa Norplant-implantin saaneista naisista on mustia.

Norplant poistettiin vasta äsken markkinoilta terveyshaittojensa tähden. Kyseessä on kapseli, joka ihon alle istutettuna aiheuttaa vähintään viisi vuotta kestävän steriliteetin. Sen käyttö oli pakollista naisille, jotka oli tuomittu lastensa laiminlyönnistä.

Kun Norplant tuli markkinoille, sitä ei mainostettu lääkkeenä eikä lääketieteellisenä kokeena, vaan keinona vähentää teiniraskauksia.

Vielä vuosina 1992-1997 New Yorkissa tehtiin testi 36 mustalle pojalle väkivaltaisten käytöshäiriöiden ehkäisemiseksi. Koehenkilöt eivät itse edes olleet syyllistyneet mihinkään, mutta heidän isoveljensä ja -siskonsa olivat.

Puolet poikiin testatusta aineesta oli lääkettä, joka oli poistettu markkinoilta, koska se aiheutti sydänoireita.

1960-70 -luvulla mustien poikien käytöshäiriöitä yritettiin Mississipissä poistaa aivoleikkauksilla. Sen ajan Mississipissä käytöshäiriöksi laskettiin se, että musta mies vislasi valkoisen naisen perään.

2000-luvulla ongelmat on Yhdysvalloissa Harriet Washingtonin mukaan pitkälti korjattu. Tämä on ollut mahdollista siksi, että nyt vastaavat epäinhimilliset lääketieteen kokeet tehdään Afrikassa. Afrikasta on tullut länsimaisen lääketieteen koelaboratorio.

Outi Nyytäjä: Luokkasopuilun aika on ohi

(Kuva: Pekka Pajuvirta

(Kansan Uutisten Viikkolehti 27.4. 2007)

Sairas nainen puhuu puhelimeen lujalla äänellä Bretagnesta: Luokkavihalla tarkoitan taisteluhuutoa. Kirjassaan menestysgurut paljaaksi riisuva dramaturgi Outi Nyytäjä peräänkuuluttaa työläisylpeyttä ja vastakkainasettelua. Ajan henki on saanut haastajansa.

KAI HIRVASNORO

Maanantaiaamuna Bretagnessa puhelimeen vastaa intoa puhkuva nainen.
Olemme sopineet puhelintreffit yli puolet vuodesta Ranskassa asuvan dramaturgi ja käsikirjoittaja Outi Nyytäjän, 71, kanssa hänen uuden kirjansa Menestys ja moraali johdosta. Pienen Minerva-kustannuksen julkaisemasta kirjasta on vaivihkaa tullut kevään puheenaihe, ja menestysvalmennuksen koomisten puolien lisäksi Nyytäjää on kysytty ottamaan kantaa yhteiskunnallisten kysymysten koko kirjoon. Näinä latteina aikoina lehdistö tuntuu suorastaan janoavan ihmisiä, jotka sanovat asiat halki. Ja Nyytäjä kyllä sanoo.

Syy Outi Nyytäjän intoon ei kuitenkaan ole kirjan saama huomio, vaan Ranskan presidentinvaalien ensimmäinen kierros. Puhelua edeltäneenä päivänä pidetyissä vaaleissa äänestysprosentti nousi 85:een. Viime kuussa Suomen eduskuntavaaleissa äänestysprosentti oli 69,7.

Nyytäjä ehdottaakin, että emme menisi suoraan menestysideologiaan, työväenluokkaan, luokkatunteeseen ja jopa luokkavihaan, joista tässä haastattelussa oli sovittu puhuttavan. Aloitetaankin Ranskan presidentinvaaleista. Sitäkin kautta pääsemme nopeasti nykyään niin harvinaiseen puheeseen luokkayhteiskunnasta.

Uusi ihminen on

yleismaailmallinen juttu

Outi Nyytäjä torjuu heti kättelyssä käsityksen, että 85 prosentin äänestysvilkkaus johtuisi hyvistä kampanjoista. Kampanjat olivat hänen mielestään kyllä reippaita ja osittain rajujakin.

Mutta olennaisinta on se, että ihmiset ovat uudelleen kiinnostuneita politiikasta.
Osin ranskalaisten kiinnostusta selittää Outi Nyytäjän mukaan se, että päättyvä Jacques Chiracin viimeinen kausi on ollut mitätön. Nyt tilalle nousee joko hyvin oikeistolainen Nicolas Sarkozy tai perinteisillä vasemmistoteemoilla kampanjoiva Ségolène Royal. Näistä kahdesta Nyytäjä kehuu Sarkozya loistavaksi demagogiksi ja taitavaksi manipuloivaksi puhujaksi. Hänen puheitaan onkin Ranskassa verrattu Martin Luther Kingin esiintymisiin.

Nicolas Sarkozyn, ja Suomessa kokoomuksen, vaalikampanjointi näyttää kuin suoraan Outi Nyytäjän kirjassaan lainaamista menestysoppaista repäistyltä. On kuin käynnissä olisi kokonaisten kansakuntien stailaus uuden yhteiskunnan vaatimuksia noudattaviksi uusiksi ihmisiksi.

Nyytäjä kuitenkin sanoo, ettei eurooppalaisen oikeiston ole tarvinnut ottaa reseptejä menestysvalmentajilta, jotka uskonnollisperäisellä kielellään asettavat ihmisen valintatilanteeseen: Sinusta tulee joko huippusuorittaja tai epäonnistuja.

- Ei heidän ole tarvinnut ottaa kaaviotaan menestysvalmennuksesta. Koko se terminologia, koko tapa suhtautua, koko uusi ihminen uuteen yhteiskuntaan -ajattelu on yleismaailmallinen juttu, Outi Nyytäjä sanoo.

Täsmälleen samat sloganit pulpahtavat pintaan milloin missäkin. Suomessa niitä käytetään parhaillaan esimerkiksi huippuyliopiston verukkeena. Kieli on normalisoitu menestysvalmentajien aaltopituudelle.

- Täällä Ranskassa on se hyvä puoli, kun tämä on tällainen itsepäinen valtio, että täällä tämä menestyshomma ei ole päässyt ihan sillä lailla tunkeutumaan läpi kulttuurin kuin esimerkiksi Suomessa, Nyytäjä kehuu toista asuinmaataan.

Kansalaistoiminta

on välttämätöntä

Outi Nyytäjän mielestä Ranskan hyvän äänestysprosentin taustalla on ihmisten valpastuminen.

- Se on positiivinen merkki, että ollaan kiinnostuneita politiikasta. Hitto, nuoret ovat katsoneet enemmän poliittisia ohjelmia kuin mitään tosi-tv:tä ja tv-sarjoja.

- Täällä on debattia. Täällä uskalletaan iskeä vastakkain aatteilla ja sitä tuodaan julki aika paljon, Nyytäjä innostuu.

Ranska ja Suomi eroavat hänen mukaansa siinä, että Ranskassa kansalaisliikehdintä on hyvin voimakasta.

- Tämä on minusta ratkaisevaa nyt Suomen politiikassa. Kun puoluepolitiikka tuntuu olevan hirvittävän laimeaa ja kaikki aika lailla saman oloisia, niin kansalaisliikkeitä on kuitenkin olemassa ja ne voimistuvat koko ajan.

- Suomen kansa pitäisi saada liikkeelle. Ei kannata jäädä istumaan, on pakko tehdä vaikka pieniä tekoja. Pitää ajatella, että kaikesta ei tule maksua, Nyytäjä sanoo viitaten nyt viime Viikkolehden kansijuttuun Helsingin koulujen puolustajista.

Se on hänestä välttämätöntä aatteellis-yhteiskunnallista työtä.

Häikäilemätön

oikeiston taktiikka

Mutta palataan vielä nykyaikaiseen oikeistoon. Outi Nyytäjä sanoi edellä, että Nicolas Sarkozy esiintyy kuin kansalaisoikeustaistelija Martin Luther King. Tämä on hänen mielestään tyypillistä nykyiselle oikeistolle. Kaikki vaikutteet kelpaavat käytettäväksi omaksi hyväksi. Vastapuolelta voidaan omaksua jopa sopivassa määrin arvoja, aatteita ja klassikoita. Kampanjoidaan vastapuolen tunnuksilla niin, että oikeistolainen pelaa työläisyydellä. Tätä taktiikkaa vasemmisto ei osaa.

- Oikeisto vie kaiken. He vievät vasemmistosta sen ihanteellisen puolen. On se nyt vähän rivoa, noituu Nyytäjä.

Outi Nyytäjä kertoo Sarkozyn luvanneen häikäilemättä ranskalaisille täystyöllisyyden. Lisäksi hän lupasi, että kaikista heikoista ja avuttomista, onnettomista ja elämän kaltoin kohtelemista pidetään huolta.

Vastakkainasettelun

on annettu mennä ohi

Vastakkainasettelun aika on siis ohi myös Ranskan oikeiston vaalikampanjoissa.

Outi Nyytäjän mielestä väite vastakkainasettelun päättymisestä saattaa pitää paikkansa, mutta inhottavan kierolla tavalla. Vastakkainasettelua ei ole, koska kahdesta epätasa-arvoisesta osapuolesta sanelija väittää, ettei sitä ole olemassa. Ja sen takia sitä ei oikeastaan olekaan olemassa ainakaan politiikassa, koska sillä toisella osapuolella, vasemmistolla, ei ole sitä, minkä he asettavat vastaan.

- Miksi vastakkainasettelun aika on ohi? Kun on annettu sen mennä ohi, Nyytäjä kuumenee.

- Pitäisi katsoa, mistä löytyy vasemmiston uusi voima. Tämä voi nyt olla tällaisen vanhan sairaan naisen houreita, mutta pitäisi olla paljon anarkistisempi. Vasemmistoliiton ja demareiden parhaitten voimien pitäisi tehdä yhteistyötä ja rakentaa sitä vastakkaisuutta oikeistolle. Siinä tarvittaisiin paitsi aika syvällistä ja ihan oppinuttakin ideologista pohjaa, myös tavallisten ihmisten aika fiksuja mielipiteitä. Minä uskon tavallisten ihmisten suureen järkeen. Tämä on rakentamatta - väittäisin - kummassakin puolueessa.

Vasemmisto on ollut puolustuskannalla 15 vuotta. Nyt on helvetinmoinen kiire lähteä eteenpäin, Nyytäjä patistaa.

- Pitää uskaltaa hyökätä. Mutta ei kannata hyökätä kuin humalainen baariin, vaan täytyy olla argumentit ja niiden täytyy olla kovat, hän painottaa faktojen pitävyyden vaatimusta nykyaikana.

Onko työläisiä

enää olemassa?

Mutta kuka sen hyökkäyksen tekisi, kun Menestys ja moraali -kirjankin keskimmäinen luku kysyy, onko työläisestä tullut näkymätön?

Outi Nyytäjä siteeraa luvun aluksi ranskalaisia sosiologeja, jotka kirjoittivat vuonna 2004 kirjan työläisestä ja työläisyydestä. Stéphane Beaud ja Michel Pialoux kyselivät siinä, mitä työväenluokasta on jäljellä.

"Ei näyttäisi olevan muuta kuin yksilöitä, jotka on hajotettu, jotka on pakotettu keskinäiseen hajaannukseen, joiden työtahti kiihtyy kiihtymistään ja jotka näyttävät luopuneen kollektiivisesta toiminnasta..."

Outi Nyytäjä jatkaa, että vain 22 prosenttia nuorista pitää itseään vasemmistolaisina. Solidaarisuus ei enää ole itsestäänselvyys, sillä luottamusmiehet saavat yhä nihkeämmin tukea muilta työntekijöitä. Työläisyyttä yhdistäviä tekijöitä ovat irtisanomiset ja yhä hajanaisempi työelämä. Pätkätyö alkaa olla vanhanaikaista, koska vuokratyöläisiä voi myydä ja ostaa vielä joustavammin eikä vuokratyöläisen irtisanomista tarvitse edes perustella.

Outi Nyytäjä antaa yhdessä mielessä synninpäästön menestysvalmentajille. Ihmisen itsetunnon kohottamisessa ei ole mitään pahaa. Mutta Nyytäjän mielestä eniten itsetunnon kohottamista tarvitsevat työväenluokka ja vasemmisto.

- Vastakkainasettelua on myös sen toteaminen, että minä kuulun tähän luokkaan, yhteiskunnalliseen ryhmään, ja se ei ole häpeä. Nyt hoetaan koko ajan, että palvelualat ovat tärkeitä, mutta eivät palkat siellä nouse ennen kuin näistä tulee ylpeitä ihmisiä.

Työläisyys on nyt

Pariisin muotitrendi

Nyytäjä sanoo, että tänäänkin ihminen erottuu ja yhdistyy toisiin ihmisiin työn kautta. Katutyöntekijät Helsingissä ja Brestissä puhuvat eri kieltä, mutta näyttävät hyvin samanlaisilta. Sama pätee vaikka kauppojen kassoihin.

- Työläisiä on hirveän paljon loppujen lopuksi.

- Työläisten kulttuuri on annettu aika paljon viihteelle. Pitäisi valloittaa takaisin tällaisia menetettyjä alueita, hän pohtii.

Eikä se ole niin utopistista kuin ensin voi tuntua. Belgialaiset elokuvaveljekset Luc ja Jean-Pierre Dardenne ovat saavuttaneet kaksi kertaa Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon työläisyydestä ja työläisistä kertovilla, yhteiskuntaa analysoivilla elokuvillaan, Aki Kaurismäki kerran.

- Olisi syytä haluta olla työläinen ennen kuin sekin imaistaan kaupalliseen käyttöön. Ei pidä antaa kaikkea, ei saa antaa käytettäväksi kaikkea, mitä on ennen ollut, Nyytäjä vimmastuu.

Vimma johtuu siitä, että Ranskassa kuluvan vuoden johtava muotitrendi kuuluu olevan työläistyyli. Työläisvaatteet ovat nyt kuuminta muotia.

"Peräänkuulutan

luokkavihaa"

Menestyskulttuuri on sellaista pohjatonta positiivisuutta kuin kokoomuksen vaalimainoksissa.
Outi Nyytäjä puolestaan peräänkuuluttaa luokkatunnetta eikä sekään riitä: "Peräänkuulutan luokkavihaa", hän kirjoittaa.

"Luokkaviha pani työläiset ottamaan selvää asioista, lukemaan, oppimaan, kirjoittamaan viestinsä ja puhumaan ne."

Luokkaviha synnytti sen "sisäisen tulen", jonka joku Jari Sarasvuo on nyt kaupallistanut.

- Luokkavihalla en tarkoita kaunaa, katkeruutta enkä kateutta, Nyytäjä tarkentaa.

- Tarkoitan sitä, että tajuaa oman asemansa epäoikeudenmukaisuuden, niin taloudellisen kuin henkisenkin, eikä hyväksy sitä. Näkee tarkkaan, mitä tekijöitä siinä on ja ketkä sen ovat aiheuttaneet. Eikä suostu siihen, vaan lähtee taistelemaan sitä vastaan. Täytyy ottaa selvää.

- Luokkaviha ei tarkoita sitä, että mennään polttamaan kartano. Minusta luokkaviha on tarpeellista, koska eivät edut tule ilmaiseksi. Luokkaviha on pikemminkin taisteluhuuto, Outi Nyytäjä julistaa.

Liberaali yhteiskunta

on pakkoa pakon perään

Nykyistä liberaalia yhteiskuntaa Outi Nyytäjä pitää vielä julmempana kuin vanhaa luokkayhteiskuntaa. Hän kirjoittaa liberaalin talouden olevan täynnä pakkoja. Kaiken takana vaanivat uhka ja pelko. Ja ellet noudata ainoaa sallittua vaihtoehtoa, seuraa onnettomuus.

Liberaali yhteiskunta on myös salakavalampi, Nyytäjä selittää. Pätkätyöyhteiskunnassa ei voi koskaan tarkkaan tietää, mihin luokkaan kuuluu. Ennen oli helppo tietää, kenen joukoissa seisoo, mutta nyt luokkarajat avautuvat kuin railoina siellä täällä. Siksi ihmisen on vaikeampi puolustautua. Hän ei ole niin valpas kuin aikaisemmin.

Yhden selkeän luokan Suomessa Nyytäjä kuitenkin näkee. Ne ihmiset, joiden väkivallanteoista luetaan iltapäivälehdistä, ovat nykyajan henkistä ryysyköyhälistöä.

- Siellä on pesäke, joka voi muuttua vaaralliseksi. Se ei ole mitään luokkataistelua, vaan se tuhoaa niitä ihmisiä itseään.

Tämä uusi ryysyköyhälistö on joka puolella maailmaa. He ovat esimerkiksi kielettömiä maahanmuuttajia ja kotimaisia koulupudokkaita. Outi Nyytäjän mielestä vasemmisto tekee virheen, jos se vain romantisoi köyhyyttä muutosvoimana, koska esimerkiksi Ranskan lähiömellakat eivät olleet vain yhteiskunnallista kapinaa. On myös pieni jengi, joka yksinkertaisesti pitää autojen polttamisesta ja paikkojen rikkomisesta.

Proletaarinen

hyökkäys?

Mutta näistä mellakoista saattaa myös syntyä jotain uutta ja positiivista. Outi Nyytäjä lainaa Guy Debordin kirjaa Spektaakkelin yhteiskunta, jossa lähiömellakoista sanotaan näin:

"Kun länsimaiden työläisten ammattiliittojen vastaiset taistelut joutuvat ennen kaikkea liittojen itsensä tukahduttamiksi, ja kun nuorison kapinallisten virtausten aloittamat ensimmäiset muodottomat protestit hylkäävät suoraan vanhan erikoistuneen politiikan, taiteen ja arkielämän, näemme kaksi puolta uudesta ja spontaanista taistelusta, joka ilmenee aluksi rikollisessa hahmossa. Nämä ovat enteitä toisesta proletaarisesta hyökkäyksestä luokkayhteiskuntaa vastaan."

Entinen sisäministeri Jean-Pierre Chevènement on todennut, ettei ole kuilua ranskalaisten ja "roskasakin" välillä kuten Nicolas Sarkozy on väittänyt. Sen sijaan kuilu on niiden tavallisten ranskalaisten välillä, jotka hyötyvät globalisaatiosta ja jotka ovat siinä häviäjiä.

Outi Nyytäjä muotoilee saman asian niin, että menestysyhteiskunnan arvot ovat tunkeneet kaikkialta läpi nuorille ihmisille. Kaikkea on tarjolla, mutta ei kaikille.

- Ei se ole sitä, että mulle kaikki heti nyt, vaan sitä, että jotain on olemassa, mutta ei minulle.

Outi Nyytäjä kertoo ranskalaisista lähiöneuvostoista, jotka ovat yrittäneet aktivoida asukkaita äänestämään. Lähiöissä on myös kerätty asukkaiden ehdotuksia tulevaan hallitusohjelmaan siitä, mitä niille pitäisi tehdä. Ehdotuksen allekirjoittivat myös useimmat presidenttiehdokkaat, ei kuitenkaan Nicolas Sarkozy.

Mellakoista syntynyt uusi aktiivisuus näkyikin jo viime sunnuntaina vaaleissa niin, että äänestysprosentit nousivat sielläkin yli 60 prosentin. Sosialistit olivat jo kadottaneet yhteyden työväenluokkaan, mutta nyt Ségolène Royal kulki lähiöissä ja sai kannatusta työläisäänestäjiltä.

- Suomessakin kannattaisi nyt lähteä liikkeelle. Ei kannata suhtautua niin, ettei Kontulassa kuitenkaan äänestetä. No, ei äänestetä keskusta-sosialidemokraattista puoluetta eikä välttämättä kokoomusta, Nyytäjä sanoo viitaten helsinkiläisten oikeistodemareiden vaalianalyysiin, jonka mukaan SDP:n ei kannata hakea kannatusta lähiöistä, vaan hakeutua poliittiseen keskustaan.

- Hyökätä pitää, mutta pitää myös katsoa, mihin se hyökkäys suuntautuu, kuuluvat Outi Nyytäjän päätöskoordinaatit poliittisen vapun viettäjille.