Rosebud (Hetket jotka jäivät 29)

Tällaista sarjaa ei voi tehdä mainitsematta Orson Wellesin elokuvaa Kansalainen Kane (Citizen Kane, 1941), joka Sight And Sound -lehden kriitikkoäänestyksessä valitaan kerran kymmenessä vuodessa maailman parhaaksi. Näin on tehty vuodesta 1952 ja näin äänestettiin viimeksi 2002.

Ja kyllähän Welles yhdessä Mercury-radioteatterinsa näyttelijöiden, käsikirjoittaja Herman J. Mankiewiczin, kuvaaja Gregg Tolandin sekä leikkauksesta vastanneiden Robert Wisen ja Mark Robsonin kanssa loi sellaisen teoksen, joka mykistää alusta viimeiseen kuvaan.

Eikä unohtaa sovi säveltäjä Bernard Herrmania, jonka pahaenteinen musiikki tulee heti mukaan kuviin, kun lähdetään liikkeelle aidalta, jossa kyltti kieltää läpikulun. Usvan keskeltä mahtipontisen portin takaa kohoaa satulinna. Linnan miljööseen näyttää kuuluvan apinoita ja venetsialaisia gondoleja, ihmeitä kaukaisista maista sekä golfkenttä.

Vain yksi ikkuna on valaistu. Sitten sekin valo sammuu. Samoin musiikki.

Nyt ollaan huoneen sisällä. Musiikki alkaa uudelleen. Lumipyry täyttää valkokankaan. Ei, se onkin tekolunta lasipallossa, jossa on myös mökki. Lasipallo on miehen kädessä.

Lähikuva huuliin, joilta pääsee viimeinen henkäys: "Rosebud."

Ote kirpoaa, lasipallo vierii portaisiin ja särkyy.

Hoitaja astuu sisään ja peittää ruumiin. Muuan suurmies, lehtimagnaatti Charles Foster Kane on kuollut.

Mutta kuka oli Kane ja mitä hänen viimeinen sanansa tarkoitti? Sitä koko loppuelokuvan selvittää lehtimies, jonka kasvoja ei kertaakaan näytetä. Lopputulos? Ei yksi sana voi selittää ihmisen elämää.

Lehtimiehelle Rosebud jää arvoitukseksi. Elokuvan katsojalle salaisuus paljastuu sen viimeisissä kuvissa.

Mistä Kansalainen Kane kertoo? Tässä vain yksi puoli elämää suuremmasta:

"Kaleidoskooppimaisen elokuvan ytimessä ovat yksinkertaisimmat ja tärkeimmät asiat: lapsuus, ystävyys, rakkaudet. Kane menettää ne kaikki."

Lainaus on Peter von Baghin kirjasta Elämää suuremmat elokuvat.