Heikki Patomäki: Uusliberalismi Suomessa, osa 1

Kuva: Jarmo Lintunen

(Kansan Uutisten Viikkolehti 28.9. 2007)

Lipposen hallitukset

sinetöivät uusliberalismin

Professori Heikki Patomäki kertoo maanantaina 1.10. ilmestyvässä kirjassaan, miten uusliberalismi saavutti ideologisen johtoaseman maailmalla ja Suomessa. Suomessa ratkaisevia käänteitä oli hänen mukaansa kolme; rahamarkkinoiden vapauttaminen 1980-luvulla, lamapolitiikka ja Paavo Lipposen hallitukset 1990-luvulla.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Jos tänä syksynä lukee vain yhden tietokirjan, niin viisaan valinta on professori Heikki Patomäen Uusliberalismi Suomessa (WSOY).

Vaikka uusliberalismin valtakautta maailmalla ja Suomessa on analysoitu jo monissa muissakin teoksissa, on Patomäen kirja maltillisesta sivumäärästään huolimatta järkäle, joka selittää tämän päivän yhteiskunnallisen tilanteen selkeästi yksissä kansissa. Ja menneen lisäksi se katsoo paljon myös tulevaisuuteen. Patomäen mukaan uusliberalismin valtakauden loppu on väistämätön lähimmän puolen vuosisadan sisällä, ja jo 2020-luku saattaa osoittautua käänteentekeväksi.

Uusliberalismi ei tullut Suomeen laman varjolla, mutta silloin ja sen jälkeen Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen kaudella sen voittokulku sinetöitiin. Maailmalla globaali rahoitusjärjestelmä alkoi asettaa ehtoja hallituksille 1970-luvun alussa sen jälkeen, kun Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon irrotti dollarin kultakannasta ja siirryttiin vapaasti kelluvien vaihtokurssien aikaan.

Tärkeä askel otettiin kymmenen vuotta myöhemmin. Ronald Reagan ja Margaret Thatcher astuivat johtoon omissa maissaan vapauden ja talousliberalismin lipunkantajina.

Rahoitusmarkkinoilta

se alkoi 1980-luvulla

Suomessa heidän kannattamiaan oppeja on sovellettu 1980-luvun puolivälistä lähtien. Alkuun päästiin rahoitus- ja pääomaliikkeiden vapauttamisella. Valtionhallinnon liikelaitostamisen aloitti Harri Holkerin hallitus (1987-91) ja siitä pitäen meno on vain kiihtynyt.

Heikki Patomäen mukaan laman alkaessa 1991 uusliberalismi oli saavuttanut ideologisen johtoaseman.

Nyt valtion ja kuntien hallintokin on muokattu pitkälti muistuttamaan yksityisiä markkinoita.

Rahoitusmarkkinoiden vapauttamisen toteutti pieni virkamieseliitti. Jälkeenpäin laman iskiessä poliitikot valittivat, ettei kenelläkään ollut kokonaiskuvaa siitä, mitä edellisillä vuosikymmenellä oli tehty. Näin, koska uudistukset olivat sarja teknisiä päätöksiä, joista ei käyty julkista keskustelua.

Se toinen Korpilampi

Virkamiesten sisäistä keskustelua sen sijaan käytiin Suomen Pankin seminaareissa, joista ensimmäinen järjestettiin kuulussa kongressihotellissa Korpilammella vuonna 1981. Useita vuosia jatkuneessa seminaarien sarjassa usein ulkomaalaiset asiantuntijat neuvoivat suomalaisia siinä, miten talouteen saadaan lisää markkinamekanismia, devalvaatiokierre katkaistaan ja inflaatiota hillitään eikä talouspolitiikalla enää aiheuteta vinoutumia.

– Uusklassisen tai oikeaoppista talouspolitiikkaa* tukevan taloustieteen maailmankuva tuli silloin Suomeen, Heikki Patomäki sanoo Viikkolehden haastattelussa.

– Minusta se oli keskeisin muutos. Kukaan ei ehkä käyttänyt termiä uusliberalismi eikä kukaan ajatellut tämän olevan uusliberaali projekti. Monilla mukana olleilla ei myöskään varmaankaan ollut suoraa näkemystä siitä, että tämä on samaa Reaganin ja Thatcherin projektia. Mutta yhteistä oli vapaiden markkinoiden ideologia, joka tulee oikeaoppisen taloustieteen* kautta.

Holkerin hallitus aloitti

hallinnon uudistamisen

Rahamarkkinoiden vapauttamisen lisäksi myös uusliberalismiin kuuluvan hallinnonuudistuksen juuret ajoittuvat 1970-luvulle. Jo silloin lähinnä kokoomusta lähellä olleet virkamiehet pyrkivät tuomaan Yhdysvalloissa nousseen uuden julkishallinnon, new public managementin, oppeja Suomeenkin. Silloin ne eivät menneet läpi. Mutta Harri Holkerin hallitus laittoi uudistukset vireille, ja varsinainen ryminä tapahtui sitten vasta laman jälkeen.

Vanhan ja uuden maailman taitekohdassa, Holkerin hallituksen ensimmäisenä vuotena 1987, Suomi oli taloudellisesti tasa-arvoisempi kuin koskaan aikaisemmin tai sen jälkeen. Tuloerot olivat pienimmillään vuotena, jona historiallisesti uudenlaisen sinipunahallituksen politiikka ei vielä ehtinyt vaikuttaa. Jo 1988 ja 1989 eriarvoisuus kääntyi hienoiseen kasvuun.

Lamassa laitettiin

bensaa liekkeihin

Lama oli uusliberalistien ”momentum.” Se antoi Esko Ahon porvarihallitukselle oikeutuksen toteuttaa ”välttämättömiä” uudistuksia, jotka eivät olisi tulleet kysymykseenkään vain muutamia vuosia aikaisemmin.

Heikki Patomäestä oli huikea innovaatio panna laman syyksi se, ettei markkinoilla ole tarpeeksi vapautta.

– Lamahan oli suora seuraus rahoitusmarkkinoiden vapauttamisesta, hän muistuttaa.

Patomäki korostaa, että maailmassa oli 1970-luvun lopulta lähtien koettu yli 200 merkittävää rahoituskriisiä – pankkikriisi tai valuuttakriisi tai molemmat yhdessä. Kaava oli tyypillisesti aina tämä: Markkinat vapautettiin holtittomasti, tuli luottoekspansio, markkinat ylikuumenivat ja buumi päättyi lopulta romahdukseen.

Silti jopa ay-liikkeen johto omaksui Suomessa eliitin lamatulkinnan, Patomäki hämmästelee.

Ei lippuja, vaan

teknisiä päätöksiä

Miksi Suomi-laiva alkoi 1980-luvulla kääntyä?

Heikki Patomäen mukaan rahoitusmarkkinoita alettiin vapauttaa tilanteessa, jossa uusi aika astui esiin. Suomi siirtyi Kekkosen jälkeiseen kauteen. Sosialismi oireili Itä-Euroopassa. Kaikki näytti puhuvan läntisen markkinatalousopin puolesta.

Suomen Pankin seminaareissa viitoitettiin se tekninen linja, jolla rahoitusmarkkinat vapautettiin nopeasti 1980-luvun kuluessa. Seminaareja pidettiin lähinnä asiantuntijoiden kesken. Laajemmalle talouspolitiikan päättäjien joukolle oli omia tilaisuuksia, kuuluisimpana se tunnetumpi Korpilammen seminaari, jonka SKP:n entinen puheenjohtaja Jouko Kajanoja nimesi keväällä Viikkolehden haastattelussa Suomen käännekohdaksi.

Heikki Patomäen mukaan suomalaiselle uusliberalismille tyypillistä on juuri teknokraatti-vetoisuus. Margaret Thatcherin kaltaisia lipunheiluttajia ei ole juuri ollut, vaan uusliberalismi on edennyt sektori kerrallaan teknis-hallinnollisen uudistamisen kautta. Laajemmat poliittiset pyrkimykset on pidetty pinnan alla.

Uusi aika tuottaa

raimosailaksia

Uusliberalismin nousu Suomessa on siinä mielessä hämmästyttävää, että käytännössä kukaan ei Suomessa myönnä olevansa uusliberalisti. Silti juna kulkee.

Heikki Patomäki nostaa veturinkuljettajista esille yhden nimen, eikä se mitenkään yllättävästi ole Raimo Sailas, jonka voi leikillisesti sanoa johtaneen kaikkia Suomen hallituksia vuodesta 1991 alkaen. Patomäen mukaan raimosailaksien nousu liittyy valtiovarainministeriöiden aseman vahvistumiseen kaikkialla länsimaissa. Poliitikot vaihtuvat, mutta sailakset pysyvät jopa vuosikymmeniä.

Ketkä muut henkilöt ovat Suomessa edistäneet tosiasiallisesti uusliberalismia merkittävissä määrin?

– Kääntäisin kysymyksen niin päin, että ketkä eivät ole tehneet sitä.

– Sailaksella on ollut keskeinen rooli, koska valtiovarainministeriöiden asema on muuttunut jokseenkin kaikissa maissa. Ne on kytketty Kansainväliseen valuuttarahaston IMF:n poliittisiin suosituksiin, joka myös kouluttaa eri valtioiden virkamiehiä. Tätä tapahtuu myös OECD:n ja nyttemmin Euroopan unioninkin kautta. Kaikki globaalit järjestelyt ovat vahvistaneet valtiovarainministeriöiden roolia, vastaa Patomäki.

Suomen sisällä taas kehysbudjetoinnin vuoksi valtiovarainministeriö päättää hyvinkin pienistä yksityiskohdista toisten ministeriöiden hankkeissa.

Raimo Sailaksen lisäksi Heikki Patomäki nimeää Suomen uusliberalismin lipunkantajiksi vähemmän tunnetut valtion työmarkkinalaitoksen sekä 1990-luvun alkupuolella toimineen hallinnon kehittämiskeskuksen, joka yhtiöitettiin ja yksityistettiin vuonna 2002.

OECD linjasi

uuden hallinnon

Käytännön tasolla uudistukset etenivät eri komiteoissa, joissa olivat mukana pääministeri ja/tai valtiovarainministeri, asianomaisen hallinnonalan ministeri sekä joukko virkamiehiä.

Opit ja mallit otettiin maailmalta. Keskeinen oli OECD:n konferenssi Managing Change in Public Administration, PUMA, joka järjestettiin Madridissa 1979 ja josta lähdettiin levittämään uuden julkishallinnon ilosanomaa ja markkinaperustaa jäsenmaihin. Koko maailma piti ahtaa samaan muottiin. Suomalaiset suhtautuivat ajatuksiin aluksi skeptisesti, mutta Holkerin hallituksen aikana ideoita saatiin liikkeelle.

– Vaikka useimmilla mukana olleilla virkamiehillä oli taustalla laajempia poliittisia ajatuksia, heillä ei ollut täsmällisesti artikuloitua suurta ideologiaa siitä, että Suomesta tehdään uusliberaali. Sen sijaan koettiin, että ajan henki on muuttunut ja sitä varten tarvitaan uudet mallit. ”Uusi” oli hyvin keskeinen sana, Heikki Patomäki painottaa.

”Uuden” mallit syntyvät kansainvälisissä organisaatioissa ja ne välitetään jäsenmaihin virkamiehiä kouluttamalla. Tämähän on kuultu jossain ennenkin. Stakesin tutkija Elina Palola kertoi heinäkuussa Viikkolehdessä uudesta eurooppalaisesta sosiaalipolitiikasta. Virkamiehet ja tutkijat sitoutetaan yhteiseen konsensukseen EU:n komission konferensseissa ja linjaukset levitetään sitten jäsenmaihin. Jäsenmaat ”oppivat” virkamiesten välisessä prosessissa, josta poliitikot ovat sivussa.

”Uusliberalismille

ei ollut oppositiota”

Aivan olennaisena suomalaisen uusliberalismin lopulliselle läpimurrolle Heikki Patomäki pitää sitä, että laman jälkeen projektiin sitoutettiin sen potentiaalisimmat kriitikot, Vasemmistoliitto ja vihreät.

Juuri Lipposen ensimmäinen hallitus oli kolmas ratkaiseva tekijä sen jälkeen, kun rahoitusmarkkinat oli vapautettu ja lamaan reagoitu Esko Ahon hallituksen politiikalla.

– Lipposen ensimmäinen hallitus, jossa Vasemmistoliitto ja vihreät olivat mukana, oli lopullinen sinetti tälle. Suomessa ei ollut oppositiota uusliberalismille. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän mukana, sanoo Patomäki.

Hänen mukaansa Lipposen hallitus teki suunnilleen samaa kuin Tony Blairin johtama New Labour Britanniassa: Se vahvisti uusliberalistista päälinjaa eräin pehmennyksin. Tärkein tulojen eriarvoisuutta lisäävä ratkaisu, pääomaverouudistus, oli tehty jo porvarihallituksessa, mutta Lipposen hallitus antoi kehityksen jatkua. Valtion omaisuuden yksityistämisestä suurin osa tehtiin Lipposen pääministerikausilla. Markkinatalousideologiaa tuupattiin yhteiskunnan jokaiseen kolkkaan. Suomi luopui omasta rahapolitiikasta.

Parempi vai

huonompi Suomi?

Heikki Patomäki sanoo, että ani harvalla uusliberalistisen kauden poliitikolla tai virkamiehellä on ollut kokonaiskäsitystä siitä, mitä tästä seuraa. Edes projektin kannattajat eivät miettineet läpi sitä, mikä on pidemmän aikavälin lopputulos, mikä Suomesta sitten tulee.

Aika moni sanoo, että Suomi on entistä dynaamisempi, vauraampi, hyvinvoiva maa. Ja sen täytyy olla uusliberaalien uudistusten ansiota.

Heikki Patomäki väittää, että kyseessä on osin illuusio. Toisenlaisella politiikalla Suomi olisi yhtä vauras, mutta lisäksi nykyistä tasa-arvoisempi, demokraattisempi, hyvinvoivempi ja ulkosuhteissaan edistyksellisempi maa.

* Jo 1800-luvulla harjoitettu oikeaoppinen talousliberalismi uskoi kysynnän ja tarjonnan lain huolehtivan automaattisesti kokonaistaloudellisesta tasapainosta. Geneveläinen talousteoreetikko J.C.L de Sismondi arvosteli teoriaa siitä, että se johtaa antaa mennä -talouspolitiikkaan ja varsinkin köyhien kärsimyksiin etenkin lama-aikoina. Sismondi oli ensimmäinen, joka otti käyttöön termin oikeaoppinen talousteoria.

Heikki Patomäen haastattelun toinen osa tulee tänne lähiaikoina. Se on jo julkaistu KU:n Viikkolehdessä.

Matti Kassila - tarinankertoja täydessä iskussa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 7.9. 2007)

Jos jotain katson olevani, niin tarinankertoja, hän sanoo. Ja kyllähän Matti Kassila tarinoita onkin kertonut. Ensimmäisen elokuvansa hän ohjasi 1949 ja uusin romaani ilmestyi keskiviikkona. 58 vuotta tarinoita, joista monet ovat kestäneet isältä pojanpojalle.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Suomalaisen elokuvan suurmestari Matti Kassila suoritti uuden aluevaltauksen 76-vuotiaana 2000-luvun alussa. 33 elokuvaa 45 vuodessa ohjannut mies yllätti julkaisemalla esikoisromaanin. Erotiikkaa ja poliittisia seikkailuja yhdistelleen Isä, poika ja Kekkonen -tarinan yksi juonikuvio paljasti, että juonikas vanha presidentti vain teeskenteli olevansa sairas, koska sairaalassa häntä odotti ihana Eva.

Esikoisromaanin henkilögalleriaan kuului myös makkaratehtailija Pappa Grönberg. Hän jatkaa elämäänsä keskiviikkona ilmestyneessä Kassilan uutuudessa Kun Pappa nauruun kuoli (Like).

No, jatkaa ja jatkaa. Kirjan nimi on nimittäin otettava aivan kirjaimellisesti. Tapahtumapaikka on Esplanadin Kappeli, jossa vietetään Papan 100-vuotispäiviä railakkaita tarinoita kertoen. Romaanin alaotsikko eroottisia tarinoita kertoo, millaisia.

Kirjan seitsemästä tarinasta yhden pääosissa on elokuvaohjaaja. Kassila itse se ei mitenkään voi olla, koska hän pääsee kuvauspaikkajärjestäjäksi ja ohjaajan assistentiksi Matti Kassilan kuvatessa Komisario Palmun erehdystä.

– En se ole minä, vaikka siinä on mukana omia kokemuksiani, Matti Kassila vahvistaa Jonatan Lahden tarinasta kysyttäessä.

Tarina putkahtaa

vaikka unesta

Vaikka onkin kaunokirjailijana melko tuore, on Matti Kassila tarinankertojana todellinen Grand Old Man. Hän muistuttaa kirjoittaneensa itse alkutarinan neljään elokuvaansa, ja niistä ensimmäinen, Radio tekee murron ilmestyi jo 1951. Muut olivat sen jatko-osa Radio tulee hulluksi (1952), Lasisydän (1959) ja Tulipunainen kyyhkynen (1961).

Tarina saattaa putkahtaa alitajunnasta ihmeellisiä teitä. Tulipunaisen kyyhkysen, Tauno Palon viimeisen elokuvan, idean Kassila sai näkemästään unenpätkästä.

– Nojasin kotona keittiön pöytään ja nukahdin siihen minuutiksi, kahdeksi. Sinä aikana näin pienen unen ja heti herättyäni ajattelin, että tässä on filmin aihe. Seuraavaan puoleen päivään mennessä olin kirjoittanut seitsemän liuskan tarinan. Tuottaja Toivo Särkkä luki sen, ja sanoi, että tämä tehdään.

Komisarion Palmun erehdys oli juuri kuvattu ja Kassila nukahti vähän tuskaisissa tunnelmissa. Taas pitäisi löytää uusi aihe. Lyhyessä unessa mies löysi vaimolleen tämän rakastajalta tulleen kirjeen. Siitä se sillä kertaa lähti.

Vain kosmonautilla

raskaampi ammatti

Nyt tarinoinnin muoto on muuttunut, sillä elokuvia Matti Kassila ei enää jaksa tehdä. Hän huomauttaa, että Neuvostoliitossa elokuvaohjaajan ammatti oli luokiteltu toiseksi raskaimmaksi. Raskainta oli olla kosmonautti.

Stressi sen tekee, Kassila pohtii. Hän viittaa kesällä edesmenneen Ingmar Bergmaninkin heränneen elokuvia tehdessään jo aamuviideltä ja reagoineen stressiin vatsallaan. Ripuloineen.

– En minä ripuloinut, mutta olin kyllä hyvin hermostunut, Matti Kassila muistelee filmausten aikoja.

Mutta tämä romaanien kirjoittaminen. Siinä on Matti Kassilan mukaan kaksi puolta.

Ensinnäkin hän sanoo olevansa neuroottisuuteen asti aktiivinen henkilö. Pitää olla tekemistä.

– Ikävystyn helposti ja turhaudun. Jo lapsena touhusin mukana kaikessa, mitä Haapamäellä oli; urheilussa ja partiossa. Toisella kymmenellä järjestin naapurien lapsille iltamia.

– Toinen puoli kirjoittamisessa on sitä, että kun joka aamu kirjoittaa, niin päivä alkaa hyvin. On pakko muotoilla ajatuksensa.

Eikä Kassila pane ollenkaan pahakseen, että menneitä muistellessa mieleen nousee jo alitajuntaankin vaipuneita asioita.

Ei erotiikka

vanhana häviä

Sitä Matti Kassila ei oikein osaa sanoa, mistä Pappa Grönberg hänen hahmokseen syntyi. Pappa on vahva henkilö, myötäelävä, lämmin ja menestynyt. Yhtäläisyydet Kassilan ”vanhempaan veljeen” Edvin Laineeseen eivät ole pelkkää sattumaa.

Ennen Pappa Grönbergin syntyä Kassila kertoo kokeilleensa monenlaisia tarinoita, jotka sijoittuivat lähinnä sota-aikaan. Pappa ja erotiikka löytyivät lopulta luontevasti.

– No, erotiikkahan on vahva voima, joka kannattaa koko elämää. Eikä se vanhuudessa mihinkään häviä. Voimat vähenevät ja se on luonnollista, mutta ehkä se siirtyy sitten mielikuvituksen puolelle, ja sittenhän siitä on hyvä kirjoittaa, Kassila miettii.

Matti Kassila muistuttaa olevansa sitä sukupolvea, jolle seksistä ei puhuttu mitään kodeissa eikä koulussa.

– Poikasakeissa tietysti puhuttiin. Ainahan se on ollut niin.

– Ja sitten minä sain vähän sellaisen uskonnollissävytteisen kasvatuksen. Äiti oli uskonnollinen ja seksikielteisyys tuntui kodin ilmapiirissä. Ja kun minä olen vähän sellainen yliherkkä neuroottinen luonne, niin se vaikutti minuun. Se näkyy noissa ensimmäisissä tarinoissakin, niissä on jotain omakohtaistakin, Kassila sanoo viitaten varsinkin kirjansa tarinaan numero kaksi, Liiteritarinaan.

Vähän moitteita

sukulaisnaisilta

– Minun täytyi ottaa alkoholia ennen kuin uskalsin mennä naisiin. Ja sitten kärsin kauheita tunnontuskia sekä krapulasta että siitä, että voi helvetti, mitä mä olen tehnyt.

– Tätä taustaa olen sitten pitkän elämäni aikana purkanut ja selvittänyt. Sen takia on kiva kertoa nyt vanhana seksistä ja erotiikasta, Matti Kassila juttelee.

Ensimmäisen romaaninsa jälkeen hän sai toruja sukulaisnaisiltaan. Miksi olet tuommoisia mennyt kirjoittamaan, he moittivat.

Edelläkävijä

Sininen viikko

Mutta olihan Matti Kassila jo elokuvaerotiikan edelläkävijä Suomessa. Sininen viikko vuodelta 1954 herätti aikanaan laajaa paheksuntaa. Jarl Hemmerin novelliin perustuvassa elokuvassa nähdään kohtalokas kolmiodraama ja aavistuksen verran paljasta pintaa. Kriitikko Jerker A. Erikssonia lukuunottamatta elokuva sai tylyn vastaanoton. Matti Kassilan muistin mukaan maaseutulehdet teilasivat sen suoraan ja pääkaupungin lehdet vähän hienovaraisemmin, mutta tekopyhästi.

Matti Kassila epäilee, että tuskin enää osaisikaan tehdä elokuvaa pitkän tauon jälkeen.

– Elokuvan teko on sellaista, että siinä pitää olla koko ajan mukana. Aika muuttuu, itse muuttuu, elokuvakerronta maailmalla muuttuu. Sen minä olen aina imenyt itseeni, että missä mennään nyt, ja jotenkin se on kuvastanut elokuvissanikin. Mutta en minä osaa kuvitella, mitä tänä päivänä tekisin.

Kassila hämmästelee sitä, että elokuvan tekniset ja ilmaisulliset mahdollisuudet ovat tänään verrattoman hienot. Mutta hyviä elokuvia ei juuri synny. Todella pitkän miettimisen jälkeen hän löytää uudemmista elokuvista mestariteokseksi Kummisetä-trilogian. Ja sen ensimmäisestä osasta on jo 35 vuotta.

Lähihistoriasta

saisi jännäreitä

Aiheitahan kyllä riittäisi. Jos voimia ja mahdollisuuksia olisi, Matti Kassila tarttuisi Suomen lähihistoriaan ja tekisi poliittisen jännityselokuvan.

Yksi aihe löytyisi ensimmäisestä romaanista Isä, poika ja Kekkonen, jonka eräs juonilanka sivuaa YYA-sopimuksen syntyä edeltäneitä päiviä.

Totta ja fiktiota sekoittavassa tarinassa on CIA:n toimittama salakuunteluasema Bulevardilla, ajan tärkeimmät poliitikot Kekkosesta Hertta Kuusisen kautta Yrjö Leinoon, mikrofilmi ja vallankaappaussuunnitelma. Sekä suurhyökkäyksen alkaessa rintamalla kohdanneet isä Reino Hällström ja nainen, Soile. Ja vielä Reinon poika Kake.

Ja olisihan hyvä aihe myös operaatio Stella Polaris syksyllä 1944 sekä muut Suomen kohtaloita sivuavat tapahtumat Tukholmassa sodan aikana. Tai Hella Wuolijoen vakoilujuttu jatkosodan aikana, hän vinkkaa nuoremmilleen.

Hella Wuolijoen ja desantti Kerttu Nuortevan tapauksesta Matti Kassila suunnitteli itse elokuvaa, mutta Yleisradio ei aikoinaan lähtenyt rahoittamaan hanketta.

Erkko ei tuottanut

Jääkärin morsianta

Toteutumattomia haaveita ja hankkeita on paljon muitakin. 33 elokuvan miehellä riitti ideoita, mutta ei läheskään aina rahoitusta.

Yksi toteutumaton haave oli uusi elokuvaversio Sam Sihvon laulunäytelmästä Jääkärin morsian. Kassila teki siihen käsikirjoituksen Kalle Holmbergin teatteriversion hengessä.

– Jääkärin morsiamen voi käsitellä täysin toisin kuin hurraa-isänmaallisessa Suomessa tehtiin, Kassila uskoo.

1930-luvulla näytelmä kuvattiin kaksikin kertaa. Elokuvat olivat esityskiellossa vuodesta 1949 vuoteen 1986, koska niiden katsottiin vaarantavan Suomen suhteita Neuvostoliittoon.

Matti Kassila olisi käyttänyt näytelmästä laulut, mutta kääntänyt sen militarismin päälaelleen. Ensimmäisen maailmansodan aikainen Libau Latviassa olisi Kassilan mielestä antanut loistavan kehyksen elokuvalle.

– Sehän oli täysin rappiokaupunki. Se oli milloin saksalaisten, milloin venäläisten hallussa. Siellä oli vakoilijoita, huoria, mustanpörssinkauppiaita...Minä otin sen kaiken mukaan, ja se oli loistava vastakohta näytelmän romanttiselle rakkaustarinalle. Ja siinä on kuitenkin hyvin jännittävä juoni, joka toimisi elokuvassa paremmin kuin teatterissa, hän kertoo käsikirjoituksestaan.

Kuvauspaikkojakin hankkeelle oli katsottu Tallinnasta ja Suomenlinnasta. Mutta elettiin suomalaisen elokuvan suurta lama-aikaa 1990-luvun alussa eikä hankkeelle löytynyt rahoitusta.

Kun julkista rahoitusta ei löytynyt, Matti Kassila kääntyi Aatos Erkon puoleen ja pyysi tätä elokuvatuottajaksi.

– Hän kysyi, että mitä varten te minun luokseni tulette.

– Sanoin, että ei ole suuria tuottajia, ja te voisitte minun mielestäni olla.

Matti Kassilan mukaan Erkko kiinnostuikin hankkeesta, mutta viikon mietittyään kuitenkin kieltäytyi. Syytä hän ei kertonut.

Tutkijat "haasteesta": Venäjä kehittynyt ennustetusti

(Kansan Uutisten Viikkolehti 14.9. 2007)

Venäjä-tutkijoiden mielestä maan kehitys on kulkenut ennustettuja latuja. Mitään poikkeavaa tai hälyttävää ainakaan sotilaallisesti ei ole viime aikoina tapahtunut.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Viikkolehti kysyi kahdelta tunnetulta ja tunnustetulta Venäjä-asiantuntijalta, mikä voisi olla se puolustusministeri Jyri Häkämiehen näkemä naapurimaan aiheuttama kolminkertainen haaste ”meille kaikille.”

Sekä dosentti Alpo Juntunen Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitokselta että dosentti Arto Luukkanen Helsingin yliopiston Renvall-instituutista sanovat, että ainakaan sotilaallinen se ei ole.

– Minun mielestäni nyt ei ole tapahtunut mitään poikkeuksellista, Alpo Juntunen sanoo.

– Venäjä on tavallaan palauttamassa sitä sotilaallista statustaan, joka heillä on aina ollut. 1990-luvulla Neuvostoliiton hajottua armeijakin joutui hyvin huonoon tilaan. Nyt kun Venäjä on saanut taloutensa vahvaksi, niin se haluaa myös aseistuksensa kuntoon. Siitähän tässä on kysymys.

Puolustusmenot

Ranskaa pienemmät

Myös Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen dosentti Arto Luukkanen toteaa, että Venäjällä on kyllä käynnissä voimakas sotilaallinen varustautuminen. Mutta hänkin sanoo, että maa on vain palaamassa normaalille sotilaalliselle tasolleen pitkän hiljaiselon jälkeen.

– Ei Venäjä ole uhitellut Suomea kohtaan sen enempää sotilaallisesti kuin poliittisestikaan, korostaa Luukkanen.

Venäjän puolustusmenot nousevat ensi vuonna 16 prosentilla 36,8 miljardiin dollariin. Vuonna 2010 puolustusbudjetin on määrä olla 45,5 miljardia.

Vertailun vuoksi: Yhdysvaltain ensi vuoden puolustusmenot ovat 623 miljardia dollaria. Britannia käyttää puolustukseen vuosittain noin 60 miljardia ja Ranska 50.

Venäjän puolustusbudjetin isot kasvuprosentit selittyvät sillä, että 1990-luvulla se käytti eräiden arvioiden mukaan sotilasmenoihin vain viisi prosenttia Neuvostoliiton tasosta. Kalustoa ei uusittu juuri lainkaan.

Venäjästä ei

USA:n haastajaa

Maanpuolustuskorkeakoulun Alpo Juntuselta ilmestyi vuonna 2003 Venäjän vaihtoehtoja pohtiva kirja Itään vai länteen?

– Jo siellä on sanottu selvät merkit siitä, mikä kehitys tulee olemaan. On selvää, että Venäjän varustelumenot ovat nousseet, mutta ne ovat olleet aivan suorassa linjassa Venäjän taloudellisen kasvun kanssa. Siltä pohjalta katsottuna ei ole tapahtunut mitään hälyttävää tilannetta.

Alpo Juntusen mukaan Venäjän puolustusmenot ovat 2,6 - 2,8 prosenttia kansantaloudesta. Rahaa on toki paljon enemmän käytettävissä, kun talous on kasvanut 6 - 7 prosentin vuosivauhtia.

– Mutta missään tapauksessa Venäjän varustelutaso ei ole kilpailukykyinen Yhdysvaltojen kanssa. Nykyiselläkään varusteluohjelmallaan he eivät kykene haastamaan Yhdysvaltoja.

Alpo Juntusen mukaan myöskään Venäjän sotilasopissa ei nyt 2000-luvulla ole tapahtunut mitään dramaattista.

– Sotilaallisella tasolla vallitsevat tietyt konservatiiviset ajatusrakennelmat, että Nato ja Yhdysvallat ovat edelleen uhka. Mutta eivät ne ole vihollisia.

Venäjällä tilausta

väärille tulkinnoille

Sekä Alpo Juntunen että Arto Luukkanen peräävät erityistä tarkkuutta Venäjää kohtaan suunnatuissa ilmaisuissa.

Arto Luukkanen huomauttaa, että Venäjä valmistautuu kaksiin vaaleihin ja maassa on ”tilausta” tulkita läntisiä puheita väärällä tavalla. Vaalien alla Venäjän poliittinen ilmapiiri on herkillä. Puheen väärä tulkinta voi tarjota aseita niiden käsiin, jotka lukevat länsimaissa pidettäviä puheita paranoidien silmälasien läpi, Luukkanen varoittaa.

Puolustusministeri Jyri Häkämies sanoi Washingtonissa, että Suomella on etuoikeus sijaita yhdessä maailman turvallisimmista kolkista.

”Ottaen kuitenkin huomioon maantieteellisen sijaintimme Suomen tämän päivän kolme pääasiallista turvallisuushaastetta ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Eikä tämä koske vain Suomea vaan meitä kaikkia”, hän jatkoi.

”Mielestäni olisi typerää ja virheellistä vetää sellainen johtopäätös, että uusi Venäjä muodostaisi uhkan Suomen turvallisuudelle”, Häkämies kuitenkin vähän myöhemmin sanoi.

Arto Luukkanen muistuttaa, että sanat ja niiden tulkinnat ovat kaksi eri asiaa.

– Haaste on jännä sana. Minä olen painohaasteinen ihminen, olemukseltaan pyylevä Luukkanen nauraa.

Mutta hän vakavoituu, että naapurissa sana ”haaste” luetaan kuitenkin sanaksi ”uhka.” Näin varsinkin, jos me itse Suomessa repäisemme vaatteemme ja toteamme ministerin uhittelevan Venäjälle.

Uutisoinnissa

mutkat suoriksi

Molemmat dosentit pohtivat myös sitä, vääristyikö puheen viesti mediassa. Arto Luukkanen epäilee, ettei Jyri Häkämies Suomen ja Venäjän kansojen ystävyysseuran varapuheenjohtajana halunnut provosoida puhettaan akselille Venäjän viholliset vastaan ystävät.

Suomalaisessa mediassa asia kuitenkin polarisoitui ja vääntyi alkuperäisestä yhteydestään.

– En syytä yleisesti lehtimiehiä, mutta silloin tällöin sitä rupeaa ajattelemaan, että ovatkohan nämä uutiset tarkkaan harkittuja, pohtii myös Alpo Juntunen.

– Puheenvuoroja ei ole nyansoitu tarpeeksi. Helposti mennään äärimmäisyyksiin niin kuin nyt tästä Häkämiehen puheesta. Tai jos Vladimir Putin sanoo, että Venäjä tarvitsee vahvat ja nykyaikaiset asevoimat, niin siitä päätellään heti, että Venäjä valmistautuu hyökkäämään. Eihän siitä ole kysymys ollenkaan.

Alpo Juntunen on tällä viikolla tavannut venäläisiä siviilitiedemiehiä ja puheeksi tuli tietysti myös puolustusministerin näkemys. Venäläiset olivat pitäneet Suomen ja Venäjän, ison ja pienen maan, suhdetta normaalina. Mutta iso on aina pienelle haaste. Eivätkä suuri ja pieni ole tasa-arvoisia.

Juntunen itse tarkoittaa haasteella sitä, että Suomen on seurattava Venäjän kehitystä jatkuvasti.

– Ja kyllähän meillä seurataankin. Meillä on myös toinen naapuri, Norja. Kuka meillä Suomessa on kiinnostunut Norjan puolustuspolitiikasta? hän kysyy.

– Venäjä on meille paljon merkittävämpi kuin Norja, vaikka meillä on monen sadan kilometrin yhteinen raja yhdessä Norjankin kanssa. Mutta kuka sitä täällä Helsingissä huomioi? Ei Norja ole sillä tavalla haaste meille.

– Tietenkin Suomen taloudelliset suhteet Venäjälle ovat ihan toista kuin Norjaan. Ja siksi toiseksi Suomi sijaitsee Venäjän kaikkein kehittyneimpien alueiden välittömässä naapurissa. Tämä on tärkeä asia, jolloin venäläiset kiinnittävät jatkuvasti huomiota Suomeen. Suomi on joka tapauksessa strateginen suunta Venäjän kannalta, eihän siitä päästä mihinkään.

Renvall-instituutin Arto Luukkanen antaa tunnustustakin Jyri Häkämiehen puheelle: Se oli tervetullut keskustelun avaamiseksi.

– Venäjä-suhteet eivät saa tulla minkään puolueen salatieteeksi tai yksinoikeudeksi. Venäjä-keskustelussa tarvitaan ennen kaikkea avoimuutta, avoimuutta ja avoimuutta.

Miksi Venäjä on epäluuloinen?

Eduskunnankin mielestä Venäjä lienee ainakin jonkinlainen haaste, koska tulevaisuusvaliokunnassa tehtiin viime vaalikaudella laaja arvio maan tilasta ja tulevaisuudesta.

Tammikuussa valmistuneessa Venäjä 2017: Kolme skenaariota -julkaisussa todettiin maan ulkopolitiikan olleen länsimielistä 1990-luvun alussa. Puhuttiin jopa liittymisestä läntisiin rakenteisiin Natoon ja EU:hun.

Vuosikymmenen jälkipuoliskoa leimasi kasvava epäluulo, jota Venäjällä lietsoi varsinkin Naton laajentuminen.

Vuodesta 2000 Venäjä on harjoittanut ”pragmaattista monensuuntaista suurvaltapolitiikkaa.”

Tutkija Hanna Smith Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutista totesi tulevaisuusvaliokunnan julkaisussa, että Venäjän ulkopolitiikassa on neljä sen käyttäytymistä selittävää päälinjaa: Suurvaltastatuksen saavuttaminen, monenkeskinen yhteistyö, imperialismin ja imperiumin jälkeinen ajattelu sekä ressenttiment-konsepti, joka tarkoittaa epäilevää ajattelua ulkopuolisia kohtaan. Vallassa oleva eliitti syyttää ulkoisia voimia yrityksestä heikentää asemaansa.

”Länsi haluaa

Venäjän alistuvan”

Venäjän suhteet Yhdysvaltoihin ja Euroopan unioniin ovat jännitteiset. Miksi Venäjän näkökulmasta?

Venäjän tiedeakatemian jäsen Aleksei Arbatov kirjoittaa mahdollisesta uudesta kylmästä sodasta neljännesvuosittain ilmestyvän Russia In Global Affairs -lehden uusimmassa numerossa.

Arbatovin mukaan kylmä sota ei toistu, mutta suhteissa on meneillään kylmä aalto.

Tämä johtuu ensiksikin siitä, että Venäjän voimistuminen 1990-luvun alennustilan jälkeen muutti myös silloin muodostuneet pelisäännöt Venäjän ja lännen välillä. Venäjä ei enää hyväksy lähtökohdaksi sitä, että se seuraa – tahtoen tai tahtomattaan – Yhdysvaltain politiikkaa vailla vaikutusvaltaa. Samaan aikaan ”enemmistö Yhdysvaltain poliitikoista – ja melkein yhtä monet eurooppalaiset – pitävät tätä 1990-luvun mallia luonnollisena ja oikeana.”

Toiseksi Yhdysvallat jätti 1990-luvulla käyttämättä tilaisuuden rakentavaan rooliin kansainvälisissä järjestöissä ja konfliktien ratkaisussa diplomaattisin keinoin. Sen sijaan se ryhtyi pitämään itseään maailman ainoana supervaltana ja turvautui yksipuoliseen voimankäyttöön.

Kolmanneksi Venäjä pyrki 1990-luvulla luomaan normaalit suhteet entisiin neuvostotasavaltoihin. Länsi vastasi tähän tukemalla venäläisvastaisia värivallankumouksia kyseisissä maissa.

Neljänneksi Venäjän politiikkaa muuttui Vladimir Putinin myötä vuonna 2000. 1990-luvulla maassa oli kylläkin enemmän vapautta, mutta se koski lähinnä suurimpien kaupunkien älymystöä, kirjoittaa Aleksei Arbatov. Kansan suuri enemmistö koki vuosikymmenen kujanjuoksuna shokista toiseen. Siksi Putinin politiikalla keskittää valta Kremliin ja levittää sen kontrolli myös talouselämään on kansan tuki.

Markku Pölösen Lieksa! - Realismin tuolla puolen

(Kansan Uutisten Viikkolehti 14.9. 2007)

Vuonna 1933 perustetun Suomen Filmiteollisuuden SF-tunnus pyörähtää valkokankaalle tänään ensi kerran 44 vuoteen. Ja tämä on vasta alkua, kun ohjaaja Markku Pölönen pulppuaa taas ideoita.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Kun viimeksi tapasimme Viikkolehdessä elokuvaohjaaja Markku Pölösen, elettiin helmikuuta 2004. Miehen tunteet olivat kaksijakoiset.

Ensi-illassa oli siihenastisen uran pääteos Koirankynnen leikkaaja, josta oli tuleva yleisö- ja arvostelumenestys.

Mutta jollain tavalla takki oli tyhjä. Seuraavan elokuvan aiheesta hänellä ei ollut mitään ideaa. Markku Pölönen jopa pohti elokuvien tekemisen lopettamista ja keskittymistä pitkään televisiosarjaan.

Noiden pohdintojen jälkeen Pohjois-Karjalan männyt ovat kasvaneet toista metriä pituutta. Siellä Kontiolahden Selkien kylässä kasvoi Pölösellekin uusi startti. Kotiseudulle muuton lisäksi hän osti oikeudet vuonna 1933 perustetun ja Toivo Särkän johtaman Suomen Filmiteollisuuden nimeen.

Joten kun Markku Pölösen Lieksa!-elokuvan ensimmäinen kaupallinen näytös elokuvateattereissa tänään käynnistyy, niin siinä samalla SF:n kuuluisa mutteri-tunnus pyörähtää valkokankaalle ensimmäisen kerran 44 vuoteen. Tuntemattoman sotilaan -tuotantoyhtiö teki konkurssin vuonna 1965.

Rallielokuva ja

kaksi tv-sarjaa

Myöhemmin syksyllä Pölösellä on toinenkin ensi-ilta, kun 12-osainen tv-sarja Karjalan kunnailla alkaa marraskuussa.

Uudelleen vauhtiin päästyään hän on jo pitkälle ideoinut toisenkin mittavan tv-sarjan. Myös seuraavan pitkän elokuvan aihe on jo selvillä. Jokamies-luokan ralliautoilun maailmasta kertovan komedian nimi on Ralliraita.

Uuden Pölös-ajanlaskun ensimmäinen tuotos on nyt kuitenkin tämä Lieksa! Menneisyyteen sijoittuvan maaseuturealismin sijaan nyt seurataan myyttisen Koppelon suvun vaiheita. Eräänlainen mustalaisleiri etsii siinä taivastaan, mutta voi olla, että tie edessä on, mittaamaton.

Elokuva tapahtuu nykyajassa, mutta Koppelot elävät ajan kahleiden ulottumattomissa omassa todellisuudessaan ja lämmittelevät loistavan sukutarinansa loisteessa. He kun olivat legendan mukaan tsaari Nikolai ll:n hoviräätäleitä.

Mestari John Ford sen jo opetti. Jos legenda on parempi kuin todellisuus, niin sitten lehteen painetaan se legenda.

Maaperästä

muhi ideoita

Markku Pölösen elokuvien ja tv-sarjojen tukikohta on Kontiolahdelle rakennettu filmikylä, Suomessa ainutlaatuinen pysyvä lavastekylä. Kaiken muunkin Pölönen haluaa tehdä Pohjois-Karjalassa. Ainoastaan kuvan digitaalinen jälkikäsittely ja miksaus on tehtävä pääkaupunkiseudulla. Muuten Suomen Filmiteollisuus saa kaiken tarvitsemansa omasta maakunnasta.

– Näistä syistä oli aika luontevaa jatkaa elokuvan tekemistä. Tarkoitus oli tehdä vain tv-sarjaa, mutta kun muutin sinne, niin olosuhteet alkoivat tuntua hirveän mukavilta ja alkoi tulla ideaa. Siellä on maaperässä jotain mineraalia, hiljaisen huumorin taitaja Pölönen virnistää.

Sulku on rääkäisy

elokuvan puolesta

Lopettamisajatuksia ruokki sekin, että elokuvatuotanto on Suomessa liian raskasta. Siitä on Pölösen mukaan kyse myös viime viikolla alkaneessa tuotantosulussa.

– Suomessa ei pärjää elokuvataiteilijana. Pitää olla elokuvataistelija, koska joutuu punnertamaan niin triviaalien seikkojen kanssa koko ajan.

Markku Pölösestä on huono juttu, että elokuvantekijät ovat oppineet ylpeilemään jatkuvilla kompromisseilla.

– Ei se kuitenkaan ole se komein asia. Olemme vähän liiankin hyvin oppineet elämään suu säkkiä myöten, sillä se rupeaa näkymään niin, että me teemme vähän varovaisesti näitä juttuja. Käsikirjoittajatkin jo miettivät, että mitä täällä pystyy tekemään.

Markku Pölösen mielestä tuotantosulussa ei ole kyse vain 1,2 miljoonan euron määrärahasta, vaan se on ylipäätään rääkäisy suomalaisen elokuvan puolesta.

– Me olemme 1990-luvulta lähtien saaneet solmittua luottamuksellisen suhteen suomalaiseen katsojakuntaan. On tehty hyviä elokuvia ja ihmiset ovat katsoneet niitä eurooppalaisittainkin ottaen helkkarin hyvällä prosentilla. Ainoa tarkoitus meillä on, että voisimme tehdä vähän parempaa elokuvaa.

Pölönen tähdentää, ettei suomalainen elokuva operoi verovaroilla, vaan yhteiskunnan osuus on veikkausvoittovaroja. Kun otetaan huomioon kaikki muu elokuvassa liikkuva raha, niin verotuloja elokuva kyllä tuottaa tuplaten sen, mitä se yhteiskunnalta saa.

Viisikymppisen

vaikutteet

Lieksa!-elokuvaa Markku Pölönen luonnehtii antologiaksi.

– Olen laittanut siihen sellaisia asioita, joita olen pitkän aikaa halunnut tehdä elokuvalla. Olkoon se nyt sitten viisikymppisen ihmisen oikeus, sanoo sunnuntaina tuon rajapyykin saavuttava ohjaaja.

– Halusin tehdä pitkiä jaksoja ilman dialogia vähän mykkäelokuvan tyyliin niin, että annetaan kasvojen ja eleiden puhua. Sitten siinä on hieman vaikutteita venäläisestä elokuvasta ja hieman italialaisesta. Olisikohan tämä nyt sellainen elokuva, jossa on koitettu ottaa hallitusti esille ne vaikutteet, mistä olen aina tykännyt elokuvakerronnassa? hän pohtii.

Maaseudusta

ei pääse eroon

Lieksa! on erilainen, mutta ei Markku Pölönen juuristaan maaseudun elämän kuvaajana mihinkään pääse. Televisioon hän valmistelee parhaillaankin Ylen Teemalla uusintana pyörivän saksalaisen Kotiseutu-sarjan (Heimat) hengessä sarjaa nimeltä Maaseudun historia.

Jos suunnitelmat toteutuvat, niin sarja alkaa vuodesta 1945, jolloin pienviljelijä saa pikkutilansa palkinnoksi sotareissusta ja etenee sitten vuoteen 2000. Yksi 50 minuutin jakso kuvaa viittä vuotta. Kamera ei poistu ollenkaan maatilalta, vaan maailma tulee sinne ja sieltä lähdetään maailmalle.

Jokaisen jakson alkuun tulee kymmenen minuutin katsaus siihen, mitä Suomessa kyseisenä ajanjaksona tapahtui ja ketkä poliitikot mitäkin päättivät.

– Haluaisin tehdä tästä oikein vakavan, laajan yrityksen, jossa olisi ensinnäkin vankka tilastollinen pohja ja sitten ihmiset eläisivät lihaksi ja vereksi nämä tilastot sillä pientilalla, Pölönen haaveilee.

Yhteistyökumppanina hänellä on kirjailija Heikki Turunen.

– Että maaseutu tulisi käsiteltyä. Jos ei muuten, niin noille nuoremmille sukupolville, että näkisivät, miten se oli aika kovaa työtä, Pölönen perustelee pitkäaikaisinta teemaansa.

”Olin äärimmäisen

epätrendikäs”

Kuten Koirankynnen leikkaaja ylti metsätyön kuvauksena kansatieteellisiin mittoihin, haluaa Pölönen tv-sarjaansakin äärimmäistä tarkkuutta.

– Minusta elokuvantekijänä suurin loukkaus kovaa työtä tehneille ihmisille on esittää se työ ihan päin helvettiä. Se on niin kuin löisi rätillä naamaan. Pitää ainakin yrittää tehdä työn kuva oikein.

Enosta kotoisin oleva Markku Pölönen asui 23 vuotta muualla, mutta maalaisuus ei hänestä lähtenyt. Maalaiselokuvien tekemisessä on sekin hyvä puoli, ettei alalla ole kilpailua.

– Ei ketään muuta kiinnosta. Kun rupesin tekemään näitä 1980-luvulla lyhytelokuvien kautta, niin se oli valtavan epätrendikästä. Luulen, että en päässyt mihinkään oppilaitoksiinkaan, koska olin niin juntti.

Tunnehahmosta

se lähti tulemaan

On kiehtovaa, mistä tarinat syntyvät. Markku Pölösen sielunveli Matti Kassila kertoi viime Viikkolehdessä yhden elokuvansa lähteneen torkahduksessa nähdystä unenpätkästä.

”Luoja tietää, mistä elokuvan aiheet tulevat”, kirjoittaa puolestaan Pölönen Lieksan! saatesanoissa. ”Yksi päivä vain on aivan selvää, että tästä se tehdään.”

Millä tavalla Lieksa! ilmoitti itsestään?

– Hirveän paljon vaikeampi sanoa kuin aikaisemmista jutuistani. Joskus ne lähtevät siitä, että heitetään joku vitsi jostain elämäntilanteesta tai asioitten kulusta. Sellainen, että entä jos olisi kyläseppä, joka haluaa rakentaa kuuraketin ja, perkele, onnistuisi siinä.

– Mutta tässä tapauksessa elokuvassa on perhe-teema, muuttamisen ja matkustamisen teemat, unelmien maantieteellisen kotipaikan teema. Ja sitten se, että halutaan varjella jotain pienelle ryhmälle tärkeää asiaa, Pölönen kuvaa Lieksaa!

Ensin hänellä oli vain tunnehahmo maailmasta, josta elokuva kertoo. Siinä ei ollut yksittäisiä henkilöitä eikä varsinaista tarinaakaan juonena. Mutta vahva tunnelma oli.

– Sitten aihe roikkuu tuolla mielessä niin kuin kärpäspaperi ja siihen rupeaa lentelemään näitä pikkuideoita. Se on alkupuolellaan aika sumealla logiikalla toimiva prosessi. Ja minusta hyvä systeemi.

Naiset ottavat

komennon

Lieksa! on vielä yhdellä tapaa erilainen Pölös-elokuva: Onnenmaassa keskushenkilö oli kotitilalleen kesäksi palaava nuori mies. Kivenpyörittäjän kylässä Ruotsiin muuttanut nuori mies todisti kotikylänsä kuolemaa. Kuningasjätkässä vähän vanhempi nuori mies haki elämäänsä uutta alkua uittovesiltä. Koirankynnen leikkaaja oli sodassa haavoittuneen nuoren miehen selviytymiskertomus. (Elokuvat Badding ja Emmauksen tiellä unohdamme tässä jutussa).

Lieksassa! sukua luotsaava Martta (Sanna-Kaisa Palo) on luja tahtonainen. Samaa niskavuorelaisten naisten sukua ovat Martan tyttäretkin. Mutta elokuvan miehet, heistä ei sankaritarinoita synny.

Markku Pölönen kertoo, että idea vahvasta naisesta elokuvan kantavana voimana on kotoisin jo vuonna 1998 valmistuneen Kuningasjätkän ajoilta. Sen valmistuttua hän sai itäsuomalaiselta naiselta kirjeen. Nainen kertoi olleensa sota-aikana naisista koostuneessa porukassa, joka hoiti yhden joen koko uiton.

– Jos olisin saanut sen kirjeen ennen kuin aloitin tukkijätkäelokuvan, niin olisin ehdottomasti tehnyt sen siitä naisporukasta. Sieltä se kaiku tämän elokuvan matriarkaattiin tulee.

Kansainvälinen

Markku Pölönen

– Ylipäänsä luulen, että näitä matriarkaatteja alkaa syntyä enemmänkin. Jo nyt on nähtävissä, että naiset nousevat yhteiskunnassa johtopaikoille, koska äijät eivät viitsi mennä edes lukioon. Naiset ottavat kaikki miesten tylsät hommat, että miehet voivat sitten keskittyä pullisteluun ja kalasteluun. Toivon mukaan, Pölönen virnistää.

Lieksa! kuvattiin myös englannin kielellä. Repliikkejä ei dubattu, vaan näyttelijät todella näyttelivät kohtaukset myös englanniksi. Vielä keskeneräinen toiskielinen versio valmistuu ainakin festivaalikäyttöön.

Festivaaleista puheen ollen Markku Pölösen supisuomalainen Koirankynnen leikkaaja teki hurjan ulkomaisen kierroksen. Se nähtiin 35 festivaalilla Shanghaista Los Angelesiin ja elokuva keräsi palkintoja Pietarista Portugaliin.

Lieksakin! saavutti valtavaa maailman laajuista huomiota jo ennen kuin kukaan oli sitä nähnyt. Elokuvaa mainostava Nightwish-muusikoiden musiikkivideo pistettiin YouTubeen ja siellä se on kerännyt yli 380 000 katsojaa kautta maailman Keniasta Intian kautta Yhdysvaltoihin.

Abu Ghraib - Kenraali joka tiesi liikaa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 7.9. 2007)

Abu Ghraib -skandaalista on tuomittu vankeuteen yksitoista rivisotilasta. Ainoa syytteeseen asetettu upseeri vapautettiin syytteistä. Komentoketjun yläpää jätettiin kokonaan tutkimatta.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Keväällä 2004 koko maailma – kerrankin näin voi oikeasti sanoa – järkyttyi. Syynä olivat julkisuuteen levinneet irakilaisessa Abu Ghraibin vankilassa otetut kuvat vankien kiduttamisesta ja häpäisemisestä. Vartijat olivat sitoneet alastomia arabimiehiä kasoihin toistensa kanssa. Vankeja uhkailtiin koirilla. Toisia kidutettiin pakottamalla heidät kivuliaisiin asentoihin. Ruumiiden ympärillä ilveiltiin.

Skandaalin symboliksi nousi vain parikymppinen naisvartija Lynndie England, joka virnuili useissa vartijoiden keskenään ottamissa valokuvissa alastomien vankien keskellä.

Lynndie England ja kymmenen muuta sotilaspoliisia saivat sittemmin enimmillään kymmenen vuoden vankeustuomion. Ketään ylempiarvoista ei ole tuomittu. Ainoa syytteeseen asetettu upseeri vapautui viime viikolla.

Sen sijaan kaikki ensimmäistä Abu Ghraib -tutkimusta seuranneet selvitykset ovat määrätietoisesti vältelleet kysymystä, eikö vallan ylimmillä portailla kukaan tiennyt asiasta mitään eikä siis ole mistään vastuussa.

Mutta kuka teki sen ensimmäisen, Abu Ghraibin kansainväliseksi skandaaliksi nostaneen tutkimuksen? Ja missä hän on nyt?

Rumsfeld: Ihan

tässä sydän murtuu

Vastenmieliset kuvat irakilaisesta vankilasta tulivat julkisuuteen huhtikuussa 2004. Skandaalin paljastivat yhtä aikaa CBS-televisioyhtiön maineikas ajankohtaisohjelma 60 Minutes ja vähintään yhtä maineikas New Yorker -lehden toimittaja Seymour M. Hersh, veteraani, jonka jutut kohahduttivat jo Vietnamin sodan aikana.

Sen jälkeen kuohuivat sekä läntinen että islamilainen maailma. Puolustusministeri Donald Rumsfeld joutui selittämään asiaa kongressin kummankin kamarin tiedusteluvaliokunnille 7. toukokuuta. Rumsfeld sanoi, ettei tiennyt koko asiasta mitään ennen kuin luki siitä lehdistä. ”Ihan tässä sydän murtuu, kun kukaan ei puhunut mitään”, hän voivotteli.

Kuvat Abu Ghraibista hän oli oman kertomansa mukaan nähnyt vasta edellisenä iltana. Silloin ministerin toimistoon oli kutsuttu kuultavaksi kenraalimajuri Antonio Taguba, joka oli määrätty tutkimaan tapausta tammikuussa ja jonka maaliskuussa valmistunut raportti oli sitten vuotanut julkisuuteen kahden tiedotusvälineen kautta.

Rumsfeld, apulaispuolustusministeri Paul Wolfowitz ja muu paikalla ollut Pentagonin johto otti perusteellista työtä tehneen kenraalin kylmästi vastaan. He yrittivät saada Taguban sanomaan, että Abu Ghraibissa oli tapahtunut vain pahoinpitelyjä, mutta ei sentään kidutusta. Kun Antonio Taguba ei muuttanut mieltään, seurasi syvä hiljaisuus.

Pitkän sotilasuran

nopea loppu

Raporttiaan seuranneen kohun jälkeen Antonio Taguba vaikeni 2,5 vuotta. Vasta tänä keväänä hän suostui puhumaan New Yorkerin Hershille, joka julkaisi kenraalin raporttia koskeneen juttunsa kesällä.

Taguban yli 30-vuotisen sotilasuran kehitys pysähtyi kuin seinään keväällä 2004. Hänet oli jo aiemmin määrätty siirtymään kesäkuussa 2004 armeijan johtotehtäviin Georgiaan. Nyt määräys peruttiin ja Taguba sijoitettiinkin Pentagoniin hoitamaan reserviläisasioita. Eläkkeelle jääneeltä kenraalilta Taguba kuuli myöhemmin, että sijoituspaikka oli Pentagon, koska siellä häntä voitiin paremmin pitää silmällä.

Tammikuussa 2006 Antonio Taguballe annettiin tasan vuosi aikaa suoriutua eläkkeelle.

Mutta nyt yli kolme vuotta myöhemmin jo otsikoista kadonneesta Abu Ghraibin skandaalista on edelleen raaputettu vasta pintaa.

Miksi kidutus alkoi

syksyllä 2003?

Vankien kiduttaminen alkoi Irakissa jo syksyllä 2003. Tammikuussa 2004 Irakissa toimivan sotilaspoliisin haltuun päätyi cd-levy, jossa on yli sata kuvaa vankien nöyryyttämisestä ja pahoinpitelystä.

Avainkysymys kuuluu, miksi vankien vartiointiin kouluttamattomat sotilaspoliisit ryhtyivät kaameisiin tekoihinsa. Ja miksi juuri silloin?

Vartijoiden tehtävä on vain vartioida vankeja ja pyörittää vankilan rutiineja, mutta ei osallistua millään tavalla kuulustelutoimintaan. Ja Abu Ghraibissa vartijat olivat Länsi-Virginiasta värvättyjä nuoria, joiden pohjakoulutus tähtäsi lähinnä liikennepoliisin työhön eikä vankien hoitamiseen ollenkaan.

Mutta samaan aikaan elokuussa 2003 siihen asti leikiten sujunut Irakin valtaus alkoi mennä Yhdysvalloilta pieleen. Nyt maa on käytännössä sisällissodassa, mutta tapahtumat käynnistyivät kesän 2003 jälkeen lähinnä sunnikapinana.

Ja kun ongelmat alkoivat, puolustusministeriö Pentagon halusi selvittää, mistä on kysymys. Valkoisessa talossa syntyi paniikki, koska kapinallisten taustoista ei tiedetty mitään.

Ministeriö määräsi Guantanamon vankileiriä johtaneen kenraali Geoffrey Millerin Irakiin selvittämään, miten maan vankiloista saataisiin paremmin irti kapinointia koskevaa tiedusteluaineistoa. Millerin suositusten keskiössä oli saattaa vankilan vartioinnista vastaava sotilaspoliisi osaksi kuulusteluprosessia. Heidän tuli toimia läheisessä yhteistyössä kuulustelijoiden kanssa ja saattaa vangit kuulusteluille otolliseen tilaan. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että ylemmältä taholta kävi käsky vankien pahoinpitelystä ja ”pehmittämisestä.”

Yksi vartijoista kertoi Antonio Taguballe sotilastiedustelu-upseerin käskeneen vähän käsitellä näitä kavereita. Pitäkää huoli, että heillä on kurja yö.

Tyhmät teinit

pelinappuloina

Sotilastiedustelu käytti kylmäksi hyväkseen nuoria sotilaspoliiseja, heidän kokemattomuuttaan ja tietämättömyyttään. Esimerkiksi ”spesialistin” arvoinen Lynndie England täytti 21 vuotta vasta Abu Ghraibissa. Hän on pikkukaupungin tyttö, joka jo lukiossa värväytyi armeijan reservijoukkoihin päästäkseen pois yötyöstä broileritehtaassa.

Yllättäen juuri Guantanamosta tuttu Geoffrey Miller lähetettiin takaisin palauttamaan järjestystä Abu Ghraibiin huhtikuussa 2004 sen jälkeen, kun tiedot väärinkäytöksistä olivat levinneet maailmalle. Hänestä tehtiin vankilan varajohtaja.

Antonio Tagubaa Geoffrey Miller ei ennen uutta tehtäväänsä tavannut, vaikka niin oli tarkoitus.

Ei terroristeja

eikä kapinallisia

Jos he olisivat tavanneet, Taguba olisi muistuttanut, että toisin kuin Guantanamossa, Abu Ghraibin vangeista juuri kellään ei ollut terroristiyhteyksiä. Luottamuksellisten raporttien mukaan Abu Ghraibissa vain yhdellä tai kahdella vangilla oli yhteyksiä al-Qaidaan eikä useimmilla ollut mitään tekemistä myöskään nousevan sunnikapinan kanssa. Monet vangit olivat tavallisia rikollisia.

Kansainvälisestä kohusta huolimatta Yhdysvalloissa ei keväällä 2004 edes yritetty selvittää vakavasti sitä, miten korkealta tasolta Abu Ghraibia koskeneet määräykset oli annettu. Erikseen sitä kysyttäessä 7. toukokuuta puolustusministeri Donald Rumsfeld kieltäytyi eroamasta skandaalin takia, koska hänen mielestään asiaa yritettiin vain politisoida.

Kysymyksen silloin esittänyt floridalainen demokraattisenaattori Kendrick Meek sanoi tänä keväänä Seymour Hershille, ettei Rumsfeld voinut olla tietämättä, mitä vankilassa milloinkin tapahtui. Hänhän on mies, joka haluaa pitää kaikki langat omissa käsissään.

Erikoisjoukot ovat

komentoketjun ulkopuolella

Antonio Taguban raportin jälkeen Abu Ghraibin skandaalista on tehty yli kymmenen uutta selvitystä. Jotkut ovat kosketelleet Taguban esiin nostamia kysymyksiä, mutta yhdessäkään ei ole lähdetty penkomaan sitä, kuka oli viime kädessä vastuussa tapahtumista. Donald Rumsfeldin ja muiden Pentagonin silloisten siviilijohtajien tekemisiä ei ole perattu.

Seymour Hershin mukaan tämä johtunee myös siitä, että vuodesta 2003 Abu Ghraibissa ja muualla Irakissa toimivat armeijan tiedustelupalvelun DIA:n sekä CIA:n lisäksi Yhdysvaltain salaisimmat erikoisjoukot, jotka erikoistapauksissa voivat toimia komentoketjun ohittaen suoraan puolustusministerin alaisuudessa. Juuri näitä joukkoja on käytetty myös paljon kohutuissa vankilennoissa. Niillä on myös lupa tappaa tärkeinä pidettyjä terroristijohtajia.

Ja juuri heidän kuulustelutekniikkansa tuotiin nyt Abu Ghraibin vankilaan.

Hersh kirjoittaa, että kun Abu Ghraibin kuvat tulivat julkisuuteen, niin Pentagonissa ja Valkoisessa talossa kaikki eivät pitäneet niitä sittenkään kovin pahana paljastuksena. Kuvissa oli vain nuoria värvättyjä sotilaita, mutta laajempi kuvio pysyi piilossa.

Ja skandaalin jälkeen Yhdysvaltain ylimmän johdon strategia oli panna syytteeseen kuvissa esiintyvät nuoret tämän laajemman kuvion varjelemiseksi. Heistäkin tuli ns. terrorismin vastaisen sodan uhreja.

Salaisia toimia

ohi kongressin

”Suurempaa kuviota” haluttiin pitää piilossa siksi, ettei kukaan alkaisi kysellä hankalia siitä, mitä ja millä valtuuksilla Pentagon oikein toimii Irakissa ja muualla maailmassa. Lain mukaan CIA:n on saatava presidentin valtuutus salaisiin operaatioihin ja niistä on informoitava myös kongressin kummankin kamarin tiedusteluvaliokuntien johtoa. 9/11:n jälkeen George Bushin hallinto kuitenkin päätti yksipuolisesti, että tiedusteluoperaatiot, mukaan lukien Pentagonin salaiset erikoisjoukot, voitiin laittaa liikkeelle pelkällä presidentin valtuutuksella ”taistelukenttää valmistelemaan.”

Ei ole tiedossa, milloin presidentti Bush sai tietää Abu Ghraibista. Se saattoi tapahtua jo tammikuussa 2004, jolloin Pentagon sai asiasta tiedon sähköpostilla. Tai maaliskuussa, jolloin Antonio Taguban raportti oli valmis. Bush ei joka tapauksessa puuttunut väärinkäytöksiin millään tavalla ennen kuin jupakka tuli julkiseksi. Hän ei vaatinut vangeille parempaa kohtelua, ei uutta arviota sotilaspoliisien ja kuulustelijoiden tehtäviinsä saamasta koulutuksesta eikä myöskään itse valtuuttamiensa erikoisjoukkojen toiminnasta. Sen sijaan Bushkin piti parhaana panna syytteeseen muutama rivisotilas.

Antonio Taguba sanoi Seymour M. Hershille, että ”he ampuvat aina sanansaattajan.”

Taguban mukaan Yhdysvallat rikkoi Abu Ghraibissa sodankäynnin sääntöjä ja sotavankien kohtelua sääntelevää Geneven sopimusta vastaan. Sen lisäksi Yhdysvallat toimi omia periaatteitaan ja armeijansa arvoja vastaan, maalleen edelleen lojaali evp-kenraali sanoi.

Anna Politkovskajan murha yhä avoin tapaus

(Kansan Uutisten Viikkolehti 7.9. 2007)

Anna Politkovskajan murhasta pidätettyjen kymmenen henkilön nimet vuodatettiin vauhdilla julkisuuteen viime viikolla. Novaja Gazeta -lehti uskoo, että näin tehtiin tarkoituksella murhatutkimuksien sotkemiseksi ja murhan taustavoimien suojelemiseksi.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Toissa maanantaina Kremlissä järjestettiin huomattava mediatapahtuma. Venäjän valtakunnansyyttäjä Juri Tshaika raportoi presidentti Vladimir Putinille toimittaja Anna Politkovskajan murhan olevan ratkeamassa. Televisiokameroiden seuratessa Tshaika kertoi kymmenestä pidätyksestä jutussa. Murhan takana on tshetsheenien johtama rikollisjoukko, johon kuuluu myös sisäministeriön ja turvallisuuspalvelun virkailijoita.

Murhan tilaaja on kuitenkin ulkomailla, Tshaika sanoi tiedotustilaisuudessa. Murhan motiivina oli horjuttaa presidentti Vladimir Putinin asemaa.

Juttu näytti ratkeavan juuri niin kuin Putin jo viime syksynä vihjasi. Kaiken takana ovat ”ulkomaalaiset”, todennäköisesti Lontoossa maanpaossa elävä Kremlin nykyjohdon arkkivihollinen Boris Berezovski, vaikkei hänen nimeään toissa maanantainakaan lausuttu.

Mutta vain Venäjän ulkopuolella asuville oli hyötyä Politkovskajan murhasta, Putin sanoi viime syksynä.

Juri Tshaika myötäili viime viikolla oligarkkien haluavan palauttaa maahan haluamansa järjestyksen.

Kreml on antanut ymmärtää, että Berezovskin lisäksi murhan takana saattoi olla Siperiassa vankilassa olevan Mihail Hodorkovskin entinen liikekumppani Leonid Nevslin, joka asuu nykyään Israelissa.

Vladimir Putinia tukeva Venäjän valtalehdistö nieli syötin välittömästi. Rossiskaja Gazetan mukaan ”Luoti tuli ulkomailta”, ja Izvestijan teettämän mielipidemittauksen mukaan 57 prosenttia venäläisistä on samaa mieltä.

Pidätettyjä vapaaksi

seuraavana päivänä

Anna Politkovskaja ammuttiin kuoliaaksi kotitalonsa rappukäytävässä seitsemäs lokakuuta viime vuonna. Viime vuosina Venäjällä on tehty 20 ratkaisematonta toimittajan murhaa, joten Kremlillä on paineita edistyä edes jossain tapauksessa. Ja mieluiten juuri suurimman kansainvälisen kohun aiheuttaneessa Anna Politkovskajan murhassa.

Mutta jo samalla viikolla kävi selväksi, ettei murha ratkennutkaan Juri Tshaikan kertomalla tavalla.

Juri Tshaika ei julkistanut pidätettyjen nimiä. Silti ne, pidätettyjen kuvat ja jopa osoitteet levisivät vuodon kautta venäläisiin tiedotusvälineisiin seuraavana päivänä.

Ja seuraavana päivänä alkoi myös pidätettyjen vapauttaminen. Jo tiistaina Tshaika joutui todisteiden puutteessa vapauttamaan henkivartija Aleksei Berkinin ja poliisi Oleg Alimovin.

Seuraavana päivänä poliisiupseeri Sergei Hadjikurbanov sisäministeriön järjestäytyneen rikollisuuden osastolta esitti syyttäjälle vedenpitävän alibin: Politkovskajan murhan aikana hän oli vankilassa. Hadjikurbanov kertoi toimittaneensa vankilassa istuvalle liikenaiselle lähetyksen kokaiinia, mikä näyttää olevan maan tapa hankkia poliisimiehille lisäansioita.

Seuraavaksi vapautui turvallisuuspalvelu FSB:n upseeri Pavel Rjagusov. Syyttäjän mukaan hänellä saattoi olla yhteyksiä Anna Politkovskajan murhanneeseen rikollisjoukkoon, mutta itse murhaan Rjagusovia ei pystytty yhdistämään.

Murhatutkimus

tärveltyi lopullisesti?

Anna Politkovskajan lehti Novaja Gazeta on tehnyt omia murhatutkimuksiaan kymmenen kuukautta, mutta pysynyt niiden tuloksista syyskuun alkuun asti vaiti. Kun Juri Tshaikan korkean profiilin läpimurrosta tulikin pannukakku, julkisti Novaja Gazeta osia omista selvityksistään. Yhtenä kirjoittajana oli Politkovskajan poika Ilja Politkovski.

Novaja Gazeta syyttää Juri Tshaikaa koko murhatutkimuksen tärvelemisestä. Lehden mukaan pidätyksien julkaisemisella varoitettiin murhan todellisia taustavoimia ja vietiin viranomaisilta yllätysmomentti jatkotutkimuksissa.

Jopa Tshaikan itsensäkin mukaan hänen omassa valtakunnansyyttäjänvirastossaan on räikeitä vuotoja. Samoin Moskovan kaupunginhallinnossa, poliisissa ja turvallisuuselimissä. Tämän takia Juri Tshaika kertoi lähettäneensä elokuussa kaksi kuljetuslentokonetta ja 300 raskaasti aseistautunutta poliisia Moskovasta Pietariin pidättämään Pietarin kummisedäksi kutsuttua Vladimir Barsukovia. Tshaika sanoi, että toisin toimittaessa Barsukovia olisi varoitettu etukäteen.

”FSB:llä avoimien

ovien päivät”

Novaja Gazeta syytti sisäministeriön, FSB:n ja syyttäjänviraston pitäneen avoimien ovien päiviä maanantaista 27. elokuuta lähtien. Siinä rytäkässä julkisuuteen vuodatettiin paitsi pidätettyjen, myös murhan päätutkijan nimi ja kuva ikään kuin vihjeeksi tappajille. Lehti väittää omien selvitystensä perusteella jälkien johtavan sisäministeriöön ja turvallisuuspalveluihin, ja pidätetyillä saattaa todella olla yhteyksiä murhan toteuttamiseen. Mutta toisin kuin Juri Tshaika ja Vladimir Putin väittävät, murhan tilaaja on Venäjällä.

Olennaisimpana Novaja Gazeta pitää tässä vaiheessa kuitenkin sitä, että joku järjesti pidätettyjen nimien vuodon tiedotusvälineille sekoittaakseen tutkinnan ja suojellakseen murhan tilaajaa sekä hänen tukijoitaan. Ennen vuotoa pidätetyt eivät tienneet, keitä muita on pidätetty eivätkä vielä vapaalla jalalla olleet ainakaan koko listaa. Vuodon jälkeen he voivat päätellä, mikä on tutkinnan pääsuunta ja paeta, lehti päätteli.

Novaja Gazeta kertoi, että ensimmäiset pidätykset tehtiin 13. elokuuta, ne valmisteltiin huolella ja pysyivät salassa.

Toissa maanantain jälkeen kaikki muuttui.

”Vaikuttaa siltä, että joku halusi nyt pidätettyjen listan jäävän lopulliseksi, ja myös estää muiden rikosten selvittämisen, joihin pidätetyt ovat mahdollisesti syyllistyneet. Näin luultavasti siksi, että lista näihin muihin rikoksiin osallistuneista olisi odottamaton”, neljän toimittajan kokoamassa artikkelissa pohditaan.

Lehti huomauttaa, että murhan jälkeisen kymmenen kuukauden aikana tämä oli ensimmäinen vuoto viranomaisten taholta. Nyky-Venäjällä tämä on hyvin harvinaista.

Novaja Gazeta:Politkovskajan

varjostus alkoi syyskuussa 2006

Oppositiolehti Novaja Gazeta on tutkinut toimittajansa Anna Politkovskajan murhaa viime syksystä lähtien. Tuloksista lehti vaikeni syyskuun alkuun asti. Juri Tshaikan julkistuksen jälkeen se kuitenkin paljasti osan omista tiedoistaan. Lehti on rekonstruoinut tapahtumat siitä, miten Politkovskajan murha tapahtui.

Murha tilattiin välittäjien kautta keväällä tai viimeistään kesällä 2006.

Syyskuun alusta lähtien Anna Politkovskajaa ryhdyttiin varjostamaan aamusta iltaan. Sitä ennen turvallisuuspalvelu FSB:n kautta oli selvitetty hänen todellinen osoitteensa. Politkovskaja oli vain vähän aikaisemmin muuttanut Lesnajakadulle.

Toimituksen mukaan paljon uhkailtu Anna Politkovskaja käyttäytyi normaalisti hyvin varovaisesti, ja hän kertoi aina, jos hänelle tai lähipiirilleen oli tapahtunut jotain poikkeavaa.

Viime vuoden elokuun lopussa ja syyskuun alussa Politkovskaja joutui kuitenkin luopumaan normaalista varovaisuudestaan ja rutiinien vangiksi. Hänen isänsä oli juuri kuollut ja äitinsä sairaalassa. Toisin kuin normaaleina työpäivinä, hänen kulkureittinsä olivat aina samat. Aamulla koira kävelylle, sitten kauppaan ja sieltä sairaalaan. Iltapäivällä taas koira kävelylle ja sitten äidin luokse sairaalaan.

Anna Politkovskaja oli sanonut, ettei osaa pitää itsestään samalla tavalla huolta, kun sukulaisilla on ongelmia. Hän oli kuitenkin maininnut nähneensä kotitalonsa rappukäytävässä outoja ihmisiä.

Tappaja kävi

kahdesti talossa

Novaja Gazetan päätelmien mukaan Anna Politkovskaja oli törmännyt tasan yhteen outoon mieheen. Tappaja oli lehden mukaan käynyt talossa sisällä kahdesti ennen kuin 7. lokakuuta kello 16.01 ampui viisi laukausta. Ensimmäinen ja viides osuivat Anna Politkovskajaa päähän.

Murhaaja kiirehti ulos, astui autoon ja poistui paikalta.

Lehti kertoo, että sen omat ja valtakunnansyyttäjän omat tutkimukset ovat tahoillaan päätyneet samaan tulokseen. Murhan toteutti ainakin kaksi rikollisryhmää, jotka tekevät hedelmällistä yhteistyötä. Ryhmissä on mukana myös poliiseja ja turvallisuusviranomaisia juuri niin kuin Politkovskaja monissa jutuissaan väitti. Tämä kumppanuus solmittiin jo vuosia sitten ja sen työtä ovat monet ratkaisematta jääneet rikokset.

Itse murhan suunnittelivat ja valmistelivat ammattilaiset, jotka ovat tottuneet hoitamaan tämän kaltaisia ”ongelmia.”

Käsitystään murhan tilaajasta Novaja Gazeta ei tässä vaiheessa kerro muuten kuin että hän on Venäjällä.

”Vaikenemme monista yksityiskohdista toisin kuin FSB:n ja valtakunnansyyttäjänvirasto. Liian monet rikokset on ratkaistu sanomalehdissä ja vain harvat niistä ovat todella johtaneet tuomioon.”

Lehden toimituskunta on kuullut monta kertaa kysymyksen, miksi murhan selvittely kestää niin pitkään.

”Anna Politkovskaja julkaisi yli 500 juttua Novaja Gazetassa. Lähes jokainen niistä voisi olla motiivi murhaan”, he vastaavat.

Anna Politkovskaja tunnetaan parhaiten Tshetshenian sotaa koskevista jutuistaan. Mutta hän kirjoitti paljon muustakin, väärinkäytöksistä kautta Venäjän Moskovaa ja Pietaria myöten.