Kidutus arkipäivää Putinin Venäjällä

(Kansan Uutisten Viikkolehti 24.11. 2006)

Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International vaatii EU:ta ottamaan tänään Venäjä-huippukokouksessa esille maassa harjoitettavan kidutuksen. Venäjä on ratifioinut kidutuksen vastaisen sopimuksen, mutta ei päästä ulkopuolisia tarkkailijoita valvomaan sen toteuttamista.

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Aslan Umahanov, lakimies ja etniseltä taustaltaan tshetsheeni pidätettiin Jekaterinburgissa 29. maaliskuuta tänä vuonna. Poliisit hakkasivat hänet ensin asunnossaan, veivät sitten järjestäytyneen rikollisuuden vastaiselle osastolle ja jatkoivat hakkaamista siellä.

Huhtikuussa Aslan Umahov antoi todistajalausunnon, jonka mukaan eri viranomaiset löivät häntä nyrkillä sekä vedellä täytetyillä muovipulloilla saadakseen aikaan ”tunnustuksen.” Umahovin päätä hakattiin kirjoilla, hänen huutonsa tukahdutettiin ja hänelle annettiin sähkösokkeja. Kuuden tunnin kuulustelun jälkeen Aslan Umahov kirjoitti ”tunnustuksen” viranomaisten sanelun mukaan.

Venäjän ja EU:n huippukokous pidetään tänään Helsingissä. Venäjän presidentti Vladimir Putin saapui sen johdosta eilen Suomeen.

Venäläinen toimittaja ja ihmisoikeusaktivisti Oksana Tshelysheva vaati huippukokouksen alla Amnesty Internationalin tilaisuudessa Euroopan unionia nostamaan jälleen kerran esiin Venäjän ihmisoikeusrikkomukset. Hänen mukaansa Eurooppa näyttää olleen Anna Politkovskajan murhan jälkeen aiempaa valmiimpi pitämään näitä asioita esillä. Mutta jos linjasta ei pidetä johdonmukaisesti kiinni, Venäjän turvallisuusviranomaiset katsovat olevansa entistäkin vapaampia toimimaan mielensä mukaan, Tshelysheva varoitti.

Kidutuksella kaunistellaan
poliisin tilastoja

Amnesty Internationalin keskiviikkona julkistaman raportin mukaan kidutus on Venäjän vankiloissa ja pidätyskeskuksissa arkipäivää. Sen uhreina eivät ole vain tshetsheenit tai muut poliittisista syistä vainotut, vaan tavallisetkin rikolliset. Kidutuksella haetaan tunnustuksia ja tunnustuksilla saadaan paremmat tilastot rikosten selvittämisistä, sanoi Amnestyn Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson.

Amnestyn raportti perustuu venäläisten kansalaisjärjestöjen dokumentoimiin yli sataan kidutustapaukseen. Tietoja on koottu vain yhdeltätoista Venäjän 89 alueesta. Pohjois-Kaukasus ei ole luvuissa mukana.

Nizhni Novgorodissa asuva toimittaja Oksana Tshelysheva toimii pian Anna Politkovskajan murhan jälkeen kielletyssä Venäjä-Tshetshenia -ystävyysseurassa, joka on koko toisen Tshetshenian sodan ajan toimittanut länsimaihin todistajanlausuntoja alueella tapahtuneista hirmuteoista.

12 000 tshetsheenin arvioidaan olevan vankiloissa ja vankileireillä. Oksana Tshelysheva oli Tshetsheniassa viimeksi kesällä. Siellä hän sai korkea-arvoisen poliisin todistajalausunnon, jonka mukaan 80 prosenttia vangituista on syyttömiä.

Vangit mukana
kidutuksessa

Jekaterinburgissa sijaitsevan aluevankilan yhteydessä toimii myös pidätyskeskus, joka tunnetaan nimellä IK-2. Noin 30 miespuolista vankia on siirretty sinne vuosina 2004 -2006, koska eivät suostuneet puhumaan.

Amnesty International on pystynyt vahvistamaan, että tuomittuja vankeja on käytetty ”nopeuttamaan” tutkintaa. Heillä on ollut vapaa pääsy pidätettyjen tiloihin, missä vangit ovat pahoinpidelleet ja raiskanneet epäiltyjä erityisellä raiskauspöydällä.

Kidutuksen lisäksi Amnesty syyttää Venäjän viranomaisia siitä, ettei asianajajia aina päästetä seuraamaan kuulusteluja eikä pidätettyjen omaisille kerrota vangitsemisesta. Kidutetut eivät pääse lääkärin tutkittaviksi.

Tarkkailijoita ei
päästetä Venäjälle

Venäjä on ratifioinut eurooppalaisen kidutuksen vastaisen sopimuksen, mutta sen valvonta on puutteellista. Venäjän oma kontrolli ei toimi, koska sama viranomainen kontrolloi sekä poliisin toimintaa että rikostutkimusten edistymistä.

Kansainvälisten tarkkailijoiden pääsy Venäjälle on puolestaan estetty. Venäjä ei päästä eurooppalaisen kidutuksen vastaisen sopimuksen toteutumista valvovaa komiteaa Tshetsheniassa sijaitseviin pidätyskeskuksiin. Venäjä on myös ainoa Euroopan Neuvoston jäsenmaa, joka ei julkaise komitean tekemiä maaraportteja. YK:n kidutuksen vastaisen erityisraportoijan pääsy Venäjälle on estetty viimeksi kuluneet kuusi vuotta.

Itsekin kotiosoitteeseensa tappouhkauksia saavan Oksana Tshelyshevan mukaan tavalliset venäläiset ymmärtävät kyllä asioiden olevan pielessä, mutta kansalaisyhteiskunta on kovin hiljainen. Hän sanoi, ettei Venäjällä ole demokratiaa, vapaita vaaleja eikä vapaata lehdistöä. Ihmiset eivät luota keneenkään eivätkä odota kovin paljon tulevaisuudeltakaan.

Rostovin alueella 15-vuotias ”Sergei” pidätettiin viime kesäkuussa epäiltynä korvakorujen varastamisesta. Hänet vietiin paikalliseen poliisipiiriin, missä kaksi poliisia vaati ”Sergeitä” tunnustamaan varkauden. Kun hän kieltäytyi, poliisit löivät ja potkivat poikaa. Noin kaksi tuntia kestäneen kuulustelun aikana häntä lyötiin rintaan, selkään ja jalkoihin. Kahdesti ”Sergein” päähän vedettiin kaasunaamari, jonka ilmaventtiili oli suljettu. Molemmilla kerroilla hän menetti tajuntansa.

Amnestyn Frank Johanssonin mukaan EU:lla on hyvät ohjeet ihmisoikeuksien puolustajien tukemisesta. Jos unioni todella haluaa, se voi tänään huippukokouksessaan painottaa presidentti Vladimir Putinille, että kansallisten järjestöjen toimintaedellytyksiä pitää vahvistaa.

Amnesty myös vaatii Venäjän viranomaisia päästämään puolueettomat tarkkailijat etukäteen ilmoittamatta tarkastamaan kaikkia pidätyskeskuksia.

Kursivoidut otteet ovat Amnesty Internationalin keskiviikkona julkaisemasta raportista.

Näin alkoi perestroika, Gorbatshovin vuosi 1985

(Kansan Uutisten Viikkolehti 17.11. 2006)

Vanha aika Neuvostoliitossa päättyi maaliskuussa 1985, kun puoluejohtaja Konstantin Tshernenko kuoli ja hänen seuraajakseen nousi Mihail Gorbatshov. Gorbatshovin ulkopoliittisena neuvonantajana kuusi vuotta toiminut Anatoli Tshernjaev kirjasi muutosten vuoden päiväkirjaansa, jonka amerikkalainen tutkimuslaitos on nyt julkistanut.

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen kansainvälisen osaston virkamiehen Anatoli Tshernjaevin vuosi 1985 alkoi tavanomaisen ankeissa merkeissä. Hänen varsinainen työnsä oli yhteydenpito sellaisiin kansainvälisen kommunistisen liikkeen merkittäviin voimiin kuin mm. Maltan, San Marinon ja Britannian kommunistiset puolueet. Mutta suuren osan työajasta haukkasivat osastoa 30 vuotta johtaneen Boris Ponomarevin ja muiden esimiesten tieteellisten artikkelien ja analyysien muokkaaminen Kommunisti- ja Rauhan ja sosialismin ongelmia -lehtiin.

Myös Boris Ponomarevin päätoimittama kahdeksanosainen teossarja Kansainvälinen kommunistinen liike työllisti Tshernjaevia huomattavasti.

Anatoli Tshernjaev oli pitänyt päiväkirjaa vuosikymmenet. Sinne hän saattoi purkaa ne tunteet, joiden julkinen esittäminen oli mahdotonta.

Erityisen tympääntynyt hän oli juuri tammikuussa 80 vuotta täyttävään Ponomareviin, joka eli pitkälti yli 20 vuoden takaisissa muistoissaan. 1960-luvun alussa tämä oli ollut yksi NKP:n uuden puolueohjelman kirjoittajista.

”Työssä lähes jokainen päivä todistaa hänen (Ponomarevin) avuttomuudesta”, Tshernjaev tuskaili päiväkirjalleen 4. tammikuuta 1985.

Gorbatshovin kanssa
Neuvostoliiton loppuun

Tuona päivänä Neuvostoliitossa edettiin vauhdilla kohti vanhan ajan viimeisiä hetkiä, sillä NKP:n pääsihteeri Kostantin Tshernenko teki jo kuolemaa.

Uusi aika oli orastanut vähän aikaisemmin, kun keskuskomitean jäsen Mihail Gorbatshov oli joulukuussa ällistyttänyt maailmaa Englannin vierailullaan sulavalla ja kansaan menevällä esiintymisellään.

Jo maaliskuussa 1985 Gorbatshov oli itse pääsihteeri. Seuraavana vuonna hän nimitti Anatoli Tshernjaevin ulkopoliittiseksi neuvonantajakseen. Miehet tekivät sen jälkeen yhdessä töitä Neuvostoliiton loppuun asti.

Nyt 85-vuotias Tshernjaev lahjoitti päiväkirjansa vuosilta 1972 - 1991 yhdysvaltalaiselle George Washingtonin yliopistolle. Siellä toimiva National Security Archive on aloittanut niiden englanninkielisten käännösten julkaisemisen. Ja ensimmäisenä päivänvalon näkivät juuri muutosten vuoden 1985 huippukiinnostavat päiväkirjat. Ne kertovat Gorbatshovin noususta valtaan, perestroikan ensimmäisistä oireista sekä sen kohtaamasta vastarinnasta.

Menneisyyteen
takertuen

Mutta Anatoli Tshernjaevin alkuvuosi sujui siis tavalliseen tapaan. Hän kuunteli keskuskomitean sihteeristön tuntikausien puhemyllyä, tapasi San Marinon kommunisteja ja evästi länsimaihin matkustavia NKP:n edustajia.

Myös seuraavaan puoluekokoukseen valmisteltava puolueohjelma työllisti Tshernjaevia, vaikka muodollisesti siitä vastasivat Boris Ponomarev ja Vadim Zagladin. Kommunistisen puolueen jäsenen moraalisista velvoitteista kirjoittaessaan Tshernjaev koki sanojen ja todellisuuden välisen ristiriidan henkilökohtaisesti tuskaisimmin. Puolueen periaate oli, että mitä korkeampi asema, sitä enemmän se velvoitti. Käytännössä Tshernjaevin kokemuksen mukaan kaikkein korkeimmat puoluevirkailijat olivat kuitenkin kaikkein kyvyttömimpiä muotoilemaan omia lauseitaan oli kyse sitten kirjoitetusta tai puhutusta tekstistä.

Ideologisesti Tshernjaevia kiusasi eniten se, että uudessakin puolueohjelmassa haluttiin pitää kouristuksen omaisesti kiinni NKP:n johtaman kansainvälisen kommunistisen liikkeen illuusiosta, vaikka monet puolueista olivat tosiasiassa levinneet omille teilleen jo edellisellä vuosikymmenellä. Esimerkkinä hän mainitsi Suomen Kommunistisen Puolueen, jonka kiihkeimpänä hajottajana Tshernjaev piti juuri Boris Ponomarevia. Hän yhdessä Vitali Shaposhnikovin, Stefan Smirnovin ja Vladimir Fjodorovin suosiollisella avustuksella oli loukannut SKP:n johtajia niin, että he olivat todellisuudessa liittymässä neuvostovastaiseen kuoroon. Kremlin sisäpiireissä nelikkoa kutsuttiinkin maantierosvoiksi, Tshernjaev kirjoitti.

Suorapuheinen
Gorbatshov

Politbyroon jäsenen, NKP:n kakkosmiehenä pidetyn Mihail Gorbatshovin joulukuussa 1984 Englantiin tekemä vierailu oli hurmannut itsensä rautarouva Margaret Thatcherin tavalla, joka herätti keskusteluja Gorbatshovin asemasta. Ajan merkkejä yritettiin Kremlin virkakoneistossa lukea rivien välistä. Mitä esimerkiksi tarkoitti se, että Gorbatshovin piti esiintyä tähtivieraana Ranskan Kommunistisen Puolueen edustajakokouksessa tammikuussa 1985, mutta hän joutuikin jäämään kotiin Boris Ponomarevin 80-vuotissyntymäpäiville? Oliko se varoitus, että liian pitkälle ei saa omin päin mennä?

Toisaalta Mihail Gorbatshov herätti huomiota kotimaansa vallan sisäpiirissä kärsimättömyydellään ja kriittisyydellään. Anatoli Tshernjaevin luonnehdintojen mukaan Gorbatshov oli selvästi kyllästynyt kuuntelemaan loputtomia, mutta päämäärättömiä keskusteluja milloin minkäkin teollisuudenalan ongelmista – ja ainakin paperilla myös saavutuksista – ja esimerkiksi 22. tammikuuta tuleva johtaja sanoi suorat sanat, kun käsittelyssä oli Neuvostoliiton lihantuotannon tila. Kolmen ministerin sekä talouden suunnitteluviraston Gosplanin edustajan puheenvuorojen jälkeen Gorbatshov kimmastui ja sanoi Neuvostoliiton jälkeenjääneisyyden elintarviketeollisuudessa olevan kuin luola-ajalta.

Tshernenko
ehti äänestää

Helmikuussa päänvaivaa tuottivat Neuvostoliiton korkeimman neuvoston vaalit, joita varten myös Neuvostoliiton ylimmän johdon oli pidettävä vaalipuheita. Konstantin Tshernenkon puhe julkaistiin sanomalehdissä 23. helmikuuta. Anatoli Tshernajevin mielestä puhe oli hyvä, mutta parhaat spesialistit olivatkin kirjoittaneet sitä kaksi kuukautta. 24. helmikuuta Neuvostoliiton televisiossa sitten näytettiin Tshernenko äänestämässä.

Pitkään sairastaneen miehen nimissä oli toki koko hänen sairaalassaolonsa ajan julkaistu puheita, avauksia ja muistioita. Maaliskuun alussa Tshernjaev kirjoitti Moskovan olevan täynnä huhuja ja kaskuja Tshernenkon todellisesta tilasta. Jotkut epäilivät hänen jo kuolleen ja huhupörssi kävi kuumana Tshernenkon seuraajasta.

Anatoli Tshernjaev itse oli tähän aikaan hieman pettynyt Mihail Gorbatshoviin. Tämä näytti sittenkin mukautuvan vanhaan menoon.

11.3. Moskovan radio alkoi soittaa Chopinia. Se oli merkki johtajan kuolemasta. Iltapäivällä siitä annettiin myös virallinen tiedote.

Gromyko kaivoi
oman kuoppansa

Kello 17 kokoontui keskuskomitea. Mihail Gorbatshov sanoi muistosanat ilman tunteilua ja siirtyi nopeasti varsinaiseen asiaan, seuraavan pääsihteerin valintaan, josta ehdotuksen tekisi politbyroon päätöksen mukaan ulkoministeri Andrei Gromyko. Jo tämä ilmoitus sai useimmat Tshernenkon seuraajaehdokkaana itseään pitäneet kalpenemaan ja ehdokkaan kehumisen jälkeen Gromyko ehdotti muitta mutkitta NKP:n pääsihteeriksi Mihail Gorbatshovia.

Ehdotus otettiin vastaan myrskyisin suosionosoituksin.

Anatoli Tshernjaev arvioi samana päivänä, että vuodesta 1957 ulkoministerinä toiminut Gromyko päättäisi uransa tähän ehdotukseen. Vielä samana vuonna hän saikin väistyä Eduard Shevardnadzen tieltä ja siirtyä uransa päätteeksi Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemieheksi.

Odotuksia ja
epävarmuutta

Anatoli Tshernjaev jatkoi synkkää yksinpuheluaan vallan vaihtumisen päivänä. Gorbatshovilta odotetaan paljon, mutta niin oli odotettu Juri Andropoviltakin. Puoluekoneiston uudet virkailijat ja todellinen älymystö tukevat Gorbatshovia, mutta riittääkö hänellä rohkeutta? Koetinkiviä oli Tshernjaevin ajattelun mukaan kolme: Uskaltaisiko hän syrjäyttää epäpäteviä ihmisiä viroistaan, sallisiko hän henkilöönsä kohdistuvan kultin ja siirtäisikö hän uudistuksia jälleen eteenpäin vai toisiko jotain uutta jo huhtikuun keskuskomitean kokoukseen.

Varovaisen myönteiset odotukset alkoivat toteutua jo muutaman päivän kuluttua, kun Gorbatshov Tshernenkon hautajaisten yhteydessä kävi neuvotteluja ulkovaltojen edustajien kanssa. Tässä näytti olevan mies, joka todella pystyy keskustelemaan muiden maailman johtajien kanssa tasavertaisesti ja ilman varta vasten paperille kirjoitettuja vuorosanoja.

Maaliskuun loppuun mennessä Mihail Gorbatshov oli jo ehtinyt vähentää pääsihteerin avustajakaartia kolmanneksella sekä lakkauttaa kaksi kokonaista keskuskomitean osastoa. Hän alkoi tehdä työtä myös lauantaisin ja otti ulkopolitiikan ohjia omiin käsiinsä.

Afganistanissa
ensin vanha linja

Huhtikuun alussa alettiin puhua Afganistanin miehityksestä. Anatoli Tshernjaev kuuli, että sekä keskuskomitea että Pravda saivat paljon kirjeitä, joissa vaadittiin sodan loppua ja ainakin varusmiesten vetämistä pois Afganistanista. Toisin kuin aiemmin, kirjeet allekirjoitettiin avoimesti omalla nimellä. Myös sotilaat kirjoittivat, etteivät he ymmärrä, miksi ovat Afganistanissa. Kirjeissä myös syytettiin Pravdaa vääristelevästä sotauutisoinnista.

Sisäpiireissä alettiin ensi kertaa keskustella vetäytymisestä, mutta ymmärrettiin myös, että sillä olisi korkea-arvoisia vastustajia. Gorbatshovin itsensä pitäisi tehdä päätös, joka olisi samaa jymyluokkaa kuin Nikita Hrustshevin Stalin-puhe vuonna 1956.

Mutta keskustelumuistion mukaan Gorbatshov oli Raul Castron kanssa neuvotellessaan todennut, että ”me emme hylkää avun tarpeessa olevia veljiämme.”

6. huhtikuuta politbyroo sai raportin alkoholismista Neuvostoliitossa. Yhdeksän miljoonaa ihmistä oli viety juoppoputkiin ja puolitoista miljoonaa oli viinan takia pakkohoidossa. Toisin kuin tsaarin Venäjällä, viinapiru vietteli myös naiset ja nuoret. Valtio nettosi vodkan myynnistä viisi miljardia ruplaa vuodessa, mutta alkoholismin haitat maksoivat 80 miljardia.

Mihail Gorbatshov sanoi, ettei kyseessä ollut enää vain sosiaalinen ongelma, vaan uhattuna oli koko kansan tulevaisuus. Ellei asiaa ratkaista, kommunismin rakentamisesta on turha haaveillakaan.

Toimenpiteisiinkin oli jo ryhdytty. Viinan valmistusta vähennettiin ja kotipolton sakko kymmenkertaistui tuhanteen ruplaan.

Politbyroon vyörytys
huhtikuun aikana

Mihail Gorbatshovin vauhti ulottui joka suuntaan. Hän halusi uudistaa suhteet muihin sosialistisiin maihin tasavertaiselta pohjalta ja lopettaa niiden kohtelemisen satelliitteina. Maatalouskollektiiveille piti taata suora pääsy markkinoille ja teollisuustuotannon ongelmia alettiin ratkoa aidolta pohjalta. Ministereiltä lakkautettiin erikoisravintola Moskovassa, jotta he pääsisivät henkilökohtaisesti tutustumaan ruokatuotannon tarjonnan ja laadun todelliseen tilaan. Avustajat saivat tyytyä Tshaikojen sijaan Volgiin virka-autoina.

Huhtikuun loppuun mennessä Gorbatshov oli lähettänyt epäpäteviä virkamiehiä eläkkeelle ja nostanut suosikkejaan siinä määrin, että politbyroo oli täydellisesti hänen hallussaan. Tähän meni vain puolitoista kuukautta Konstantin Tshernenkon kuolemasta.

Kakkosmiehekseen hän nosti Jegor Ligatshovin, mikä oli väärä valinta. Kun perestroika ja glasnost pääsivät myöhemmin todella vauhtiin, Ligatshovista tuli Kremlin konservatiivien kärkimies. Vuonna 1990 hän sanoi glasnostin menneen liian pitkälle ja vaati rajoittamaan lehdistön vapautta. Heinäkuussa 1990 Jegor Ligatshov asettui Mihail Gorbatshovin vastaehdokkaaksi NKP:n pääsihteerin vaalissa. Hävittyään hän jäi eläkkeelle, mutta edusti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kommunisteja Venäjän duumassa.

Gorbatshov kannusti ottamaan riskejä, ratkaisemaan ongelmia paikallisella tasolla ja ylipäänsä lisäämään autonomiaa. Hyvinä esimerkkeinä hän piti Eestin Kommunistisen Puolueen johtajaa Karl Vainoa ja Georgian Eduard Shevardnazhea.

Tyyli oli täysin muuttunut jo huhtikuun lopun keskuskomitean kokouksessa. Puheita pidettiin vapaasti jopa huumoria viljellen niin, että välillä kokoussali purskahti spontaaniin nauruun.

Puoluevirkailijoiden keskuudessa uusi tyyli herätti epävarmuutta ja pelkojakin. Jokainen joutui miettimään, riittävätkö omat kyvyt Gorbatshovin aikakaudella.

Ihmisoikeuksissakin
tehtiin täyskäännös

Anatoli Tshernjaev sai kesäkuussa tehtäväkseen laatia suuntaviivat Neuvostoliitossa noudatettaville ihmisoikeuksille. Tasan vuotta aiemmin keskuskomitea oli aikonut voimistaa ideologista työtään länsimaisia ihmisoikeuskäsityksiä vastaan ja nyt edessä oli jälleen yksi täyskäännös.

”Näitä tyypillisiä sanaleikkejä: voimistaa, lisätä, saavuttaa, parantaa, laajentaa...Luonnollisesti asiat unohtuivat myöhemmin, mutta jos joku kysyi, niin aina saattoi sanoa, että kyllä me olemme voimistaneet, lisänneet jne”, hän purnasi päiväkirjalleen aiempaa menoa.

Loppukevät ja alkukesä sujuivat Kremlissä samaan malliin. Politbyroon ja keskuskomitean eteen nostettiin alastomana neuvostotalouden karmea tila ja vanhaa kaartia siirrettiin eläkkeelle ja vähemmän tärkeisiin tehtäviin. Vapaat tuulet puhalsivat koko neuvostoyhteiskunnassa.

Kesällä Afganistan
uuteen arvioon

Kysymys Afganistanista nousi esiin jälleen kesäkuun lopulla. Sisäpiirille alkoi valjeta, että miehityksen moottorina oli toiminut Andrei Gromyko puolustusministeri Dmitri Ustinovin tuella. He olivat vihkineet ”projektiin” myös Leonid Brezhnevin, Juri Andropovin ja Boris Ponomarevin. Sotilaat olivat olleet hyökkäystä vastaan, mutta Ustinov oli pannut heidät järjestykseen kysymällä, milloin sotilaat ovat alkaneet kyseenalaistaa poliitikkojen heille antamia tehtäviä.

Nyt Gorbatshov viestitti keskuskomitean ulkopoliittiselle neuvonantajalle Georgi Arbatoville olevansa samaa mieltä siitä, että Afganistanin sotkusta on päästävä irti.

Heinäkuun alussa hän teki jälleen yhden suurista siirroistaan. Andrei Gromyko sai lähteä ulkoministerin paikalta ja vanhan kaartin järkytykseksi hänen paikkansa otti Eduard Shevardnadze. Samassa kokouksessa Gorbatshov siirsi syrjään jälleen yhden potentiaalisen vastustajansa, Grigori Romanovin, joka sai lähteä eläkkeelle.

Toisaalta kaikista uusista tuulista huolimatta Kremlin sisäpiirejä kiersi kuin kuuma peruna yhden varhaisen perestroikaromaanin käsikirjoitus. KGB:tä myöten pohdittiin, voiko Anatoli Rybakovin romaania Arbatin lapset julkaista. Puolueveteraanit kauhistelivat, ettei romaanin kuvaamalla 1930-luvulla nyt niin paljon seksiä harrastettu.

Mihail Gorbatshovin pyörremyrskymäinen aloitus huipentui syksyllä 1985 lupaukseen vetää neuvostojoukot pois Afganistanista, missä heitä kuoli kymmenen sotilaan päivävauhdilla. Afganistanin puoluejohtaja Babrak Karmal vieraili salaa Moskovassa lokakuun puolivälissä, jolloin häntä neuvottiin pyrkimään kompromissiin jopa kapinallisten kanssa.

17. lokakuuta politbyroo sitten teki historiallisen ratkaisun. Gorbatshov sanoi, että kesään 1986 mennessä afgaanien tuli oppia pärjäämään omillaan. Neuvostoliitto antaisi muuta mutta ei enää sotilaallista apua. Sosialismin voisi unohtaa ja valta pitäisi jakaa niiden kanssa, joilla todella on kansan luottamus.

”1985 oli kuin
vuosi 1917”

Ja pari päivää myöhemmin Gorbatshov asemoi uusiksi koko kansainvälistä kommunistista liikettä. Puolueiden tuli uudistua ja mukautua nykyaikaan, hyväksyä, että niitä koskevassa kritiikissä oli usein perää ja kommunististen puolueiden erilaisuus ja itsenäisyys oli realiteetti. Kommunististen puolueiden kansainväliselle konferenssille ei ollut tilaa, eli Tshernjaevin tulkinnan mukaan Boris Ponomarevin linja oli haudattu lopullisesti.

Loppusyksyn aikana Neuvostoliitossa ei tapahtunut mitään ulkoisesti mullistavaa, mutta vanhaa kaartia, yli 80-vuotiaita puoluevirkailijoita, siirrettiin tasaiseen tahtiin eläkkeelle. Aivan joulun alla Moskovan puoluejohtajaksi nousi Viktor Grishinin seuraajana muuan Boris Jeltsin, josta Tshernjaevilla ei ollut mitään kommentoitavaa.

Päiväkirjansa jälkisanoissa Anatoli Tshernjaev toteaa, että jälkikäteen vuosien 1917 ja 1985 vaikutukset olivat samaa suuruusluokkaa. Vaikka kirjoittaja itse ja monet muut panivat toivonsa Mihail Gorbatshoviin ja hänen uudistuksiinsa, kukaan ei osannut kuvitella, että oven raottaminen tulee päästämään irti vyöryn, joka lopulta päättää Neuvostoliiton historian. Maagisia sanoja glasnost ja perestroika ei tuona vuonna edes ehditty nostaa uudistusten symboleiksi ja ainoa todella perustavaa laatua oleva päätöskin koski viinan myynnin rajoituksia.

Vuoden 1985 tärkeimpänä muutoksena Anatoli Tshernjaev pitääkin sitä, että politiikassa tyyli muuttui. Totaalisen byrokraattisessa yhteiskunnassa oli valtava muutos, että voitiin keskustella avoimesti ja kritisoida jopa johtajia ilman pelkoa seurauksista.

Mihail Gorbatshov lakkautti aluksi pelon ilmapiirin.

Syksyn 2006 parhaat dekkarit, osa 1

(Kansan Uutisten Viikkolehti 17.11. 2006)

KAI HIRVASNORO

Maailman paras dekkari?

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia. Suomentanut Marja Kyrö. 542 sivua. WSOY.

Otsikossa luvataan kieltämättä aika paljon, ja voi ihan yhtä hyvin sanoa, ettei sellaista asiaa kuin maailman paras dekkari voi millään mitata. Mutta ainakaan itseäni vastaan ei ole koskaan ennen tullut yhtä täydellistä jännityskirjaa, ja olen lukenut niitä tuhansia.

Stieg Larssonin ensimmäinen romaani on mielestäni maailman paras ainakin seuraavista syistä:

Se yhdistää useita dekkarien ja yleisemmin jännityskirjojen alalajeja saumattomaksi kokonaisuudeksi. On suljetun huoneen salaisuutta, sarjamurhaa, talousrikollisuutta, yksityisetsivägenreä, perinteistä ruotsalaista yhteiskuntakritiikkiä a´la Henning Mankell, hyppysellinen toimintaa sekä paljon talouspolitiikan kritiikkiä.

Miehet jotka vihaavat naisia on myös äärettömän hyvin kirjoitettu. Silloinkin kun siinä ei ole mitään ulkoista toimintaa, kirja suorastaan pakottaa etenemään vielä seuraavalle sivulle.

Ja Stieg Larsson onnistuu yhdistämään sietämättömän jännityksen oikeaan sanottavaan ilman saumakohtia.

Tai pystyi.

Hän nimittäin kuoli toissa vuonna sydänkohtaukseen vain 50 vuotiaana. Jälkeensä hän jätti kolmesta jännäristä muodostuvan Millennium-sarjan, jonka ensimmäinen osa tämä on. Ruotsissa sarjan toinen romaani ilmestyi toukokuussa.

Ennen jännäriuraansa Stieg Larsson tuli Ruotsissa tunnetuksi journalistina, joka oli erikoistunut oikeistolaisten ääriliikkeiden analyysiin ja rasismin vastustamiseen. Yksi hänen tutkimuskohteensa oli syyskuun vaaleissa osassa maata hyvin menestynyt siirtolaisvastainen Sverigedemokraterna.

Juuri ennen kuolemaansa Larsson sanoi kirjoittaneensa jännäreitä eläkepäiviensä talouden turvaamiseksi.

Mistä tässä vaikuttavassa kirjassa sitten on kyse?

Millennium-aikakauslehden kriittinen taloustoimittaja Mikael Blomqvist saa vankeustuomion kunnianloukkauksesta. Hän on lehdessään paljastanut teollisuuspohatta Wennerströmin kähmintöjä, mutta todistusaineisto oli heppoinen.

Lehti ja Blomqvist ovat heikoilla, mutta apu tulee yllättävältä suunnalta. Hiipuvan ruotsalaisen Vangerin teollisuussuvun vanhin haluaa Blomqvistin selvittävän 40 vuotta sitten tapahtuneen katoamisen, mahdollisesti murhan. Runsaan rahapalkkion lisäksi tarjolla on todisteet Wennerströmiä vastaan, jos tehtävä onnistuu.

Vastoin penseän Blomqvistin odotuksia Vangerin suvun salaisuudet alkavatkin paljastua, mutta eivät sillä epäuskottavalla tavalla kuin useimmissa rikosromaaneissa, missä amatööri selvittää yllätyskäänteen avulla poliiseilta pimeäksi jääneen jutun. Avaimena on journalistinen silmä katsoa kuvaa.

Apua Mikael Blomqvist saa tunnehäiriöiseltä hakkerinero Lisbeth Salanderilta, jonka hahmo menee kyllä liioittelun puolelle kirjan ainoana miinuksena.

Ja kyllä totta vieköön jutusta alkaa löytyä katetta romaanin hieman kankealle ja kummalliselle nimellekin.

Stieg Larssonin romaanin voimaa on myös se, että se jaksaa yllättää kerran toisensa jälkeen. Kun juttu näyttää jo selviävän, on sivuja vielä jäljellä ja tarina sen kuin paranee ja etenee jälleen uudelle tasolle.

Jos kirjaa on pakko jostain moittia, niin sitten kirjoittajan lempeydestä. Toisin kuin oikeassa elämässä, paha saa palkkansa.

Remes taas huippuvedossa

Ilkka Remes: 6/12. 464 sivua. WSOY.

Viime vuonna vaisu, tänä vuonna dynamiittia. Siinä tärkeimmät trillerikunkku Ilkka Remeksen kahdesta uusimmasta.

Kyllä Remes on parhaimmillaan silloin, kun hän tekee omista lähtökohdistaan rehellistä trilleriä. 6/12 sopii oivaksi työnäytteeksi kansainvälisille bestselleristeillekin. Juuri näin se pitää tehdä: Panttivankitilanne saadaan käyntiin heti kirjan ensimmäisellä sivulla, sitten takaa-ajo ja ensimmäinen tiukka pattitilanne.

Ja siitä päästään ilman jaaritteluja juonen päälinjaan, josta kirjan nimi ja kansikuva kertovat alkutilanteen. Tasavallan presidentin itsenäisyyspäivävastaanotto muuttuu painajaiseksi, kun serbiterroristit kaappaavat yhdellä iskulla suomalaisen yhteiskunnan koko kerman ja kaupan päälle vielä koko joukon diplomaatteja. Suomi saa maksaa tuestaan Naton pommituksille Kosovossa 1990-luvun lopussa.

Remesmäiseen tapaan toiminnan syvempi tarkoitus on tietysti aivan muualla kuin kostossa ja nerokkaasti punotussa lunnasrahojen kiristyksessä. Presidentinlinnaan ei jäädä kupeksimaan, vaan toiminta etenee mm. Ruotsiin ja Puolaan.

Oli itse asiasta mitä mieltä tahansa, niin Ilkka Remeksen huipputaitava jännäri on mitä tehokkain puheenvuoro Suomen Nato-jäsenyyden puolesta. Tunnetut Nato-maakarit yleensä kääntävät möläytyksillään kansaa enemmän jäsenyyttä vastaan. 6/12 on tässä suhteessa heillekin loistava manipuloinnin oppitunti.

Tapani Baggen vauhtisilmä ei petä

Tapani Bagge: Musta taivas. 238 sivua. Tammi.

Hämeenlinnan jännityshurjastelija Tapani Bagge pitää tinkimättä tyylinsä ja tasonsa. Kymmenien Jerry Cottonien luomalla varmuudella mies iskee tarinaa, jossa on niin jännitystä, vauhtia kuin huumoriakin. Mutta toisin kuin kaavamaisissa Cottoneissa, Bagge onnistuu tiukoissa rikosromaaneissaan uusimaan kerta kerran jälkeen tarinoitaan, vaikka miljöö sinänsä pysyy samana.

Hypertuottelias Tapani Bagge on myös ahkera lasten ja nuorten kirjailija. Hämeenlinnan alamaailmaan sijoittuvista aikuisten rikosromaaneista Musta taivas on viides. Allu Nygren ja muut tutut konnat ovat jälleen kuvioissa mukana, mutta Bagge välttää monen muun sarjoja tehtailevan karikot siinä, että vakiohahmot ovat enempi sivuosissa ja päärooleissa hääräävät toiset miehet, ja usein aika paljon naisetkin.

Mustan taivaan lähtökohta on poskettoman herkullinen. Ruotsissa tehdään taas rahankuljetusauton ryöstö, mutta tällä kertaa saalis katoaa trombin mukana taivaan tuuliin. Liigan pomoille on turha selittää, että tuuli vei rahat, ymmärtää ryöstöön osallistunut Ernesto. Siksi chileläispakolaisen poika piiloutuu vanhoille kotikonnuilleen Hämeenlinnaan suunnittelemaan uutta isoa keikkaa, josta saaduilla rahoilla pomot ehkä rauhoittuisivat.

Jokainen tällaisia romaaneja lukenut ymmärtää, että Ernesto saa peräänsä konnat ja koukut, ja kainaloonsa yhden donnan. Mutta jälleen Tapani Bagge yllättää kaavoihin tottuneen lukijansa. Kuten aiemmissa kirjoissaankin, hänellä on silmää inhimillisille yksityiskohdille ja tälläkin kertaa jännäri ylittää kirkkaasti tavanomaiset paukkurautailut. Koskettavaa perspektiiviä haetaan muun muassa siitä toisesta syyskuun yhdennestätoista, siitä vuoden 1973 syyskuusta, jolloin fasistit ottivat komennon Chilessä.

Huikean dialogin kirjoittajana Tapani Bagge on ylivertainen.

Kiihkeän toiminnan lomassa kirjassa vedetään välillä hetki henkeä rosvo-Allun ja poliisi-Leilan rakkaustarinan edetessä. Siinä päästään jo synnytyslaitokselle asti.

Mustasta taivaasta ei hakemallakaan löydä yhtään tekovikaa. Kustantajaa sen sijaan voisi tukistaa tyylittömästä kannesta. Mikä muuten on suomalaisten dekkarien ongelma yleisemminkin. Palauttakaapa graafikot kunniaan.

Hitleristäkin tehtiin huumoria

(Kansan Uutisten Viikkolehti, elokuu 2006)

KAI HIRVASNORO

Hitler ja Göring olivat Berliinissä radiomaston huipulla. Hitler pohti, että hän haluaisi tehdä jotain, joka piristää kansaa. Miksi et sitten hyppäisi alas, ehdotti Göring.

Berliinin kaupungin työntekijä, joka tunnetaan enää vain nimellä Marianne Elise K. teloitettiin vuonna 1944 tällaisen vitsin kertomisesta.

Mutta ennen kolmannen valtakunnan luhistumista natsi-Saksassa purettiin paineita kertomalla suhteellisen avoimesti Hitler-vitsejä samaan tapaan kuin Neuvostoliitossa vitsailtiin sosialismista.

Hitler vieraili mielisairaalassa. Potilaat olivat rivissä ja jokainen tervehti Führeriä natsien tapaan. Rivin viimeinen mies ei kuitenkaan tervehtinyt.

"Miksi ette tee kunniaa niin kuin toiset?" tiukkasi Hitler.

"Herra Johtaja, olen hoitaja, en hullu."

Natsivallan aikaisista vitseistä ilmestyi Saksassa elokuussa kirja Heil Hitler, Das Schwein Ist Tot! Siis Heil Hitler, sika on kuollut. Kirjan kirjoittanut Rudolph Herzog ei yritä ensisijaisesti naurattaa lukijoitaan, vaan tutkia natsivaltaa toisesta näkökulmasta ja silloin kansan parissa kiertäneet vitsit kuvaavat hänen mielestään ajan todellisia tuntoja. Poliittiset vitsit eivät hänen mukaansa olleet varsinainen vastarinnan muoto, mutta ne heijastelivat kansan ärtymystä suureen johtajaan ja siihen, että valtakuntansa kukkuloilla olleet natsit miehittivät poliittisilla virkanimityksillä kaikki mahdolliset paikat.

Natsit eivät valtakuntansa alkuvaiheessa vastustaneet itsestään kertovia vitsejä. Muuten täysin huumorintajuton hallinto ymmärsi niiden arvon paineiden purkajana.

Vitsit myös osoittavat, että saksalaiset tiesivät jo hyvin varhaisessa vaiheessa, millaisia keinoja natsit käyttivät vastustajiinsa. Tällaista kerrottiin jo vuonna 1933 perustetusta Dachaun keskitysleiristä:

Kaksi miestä tapasi pitkästä aikaa.

"Mukava nähdä sinut vapaana. Millaista oli keskitysleirissä?"

"Mahtavaa. Aamiainen tarjoiltiin sänkyyn, ja lounaaksi oli keittoa, lihaa ja jälkiruokaa. Iltapäivällä pelailtiin pelejä ennen kahvia ja kakkuja. Sitten nokkaunet ja elokuvia päivällisen jälkeen."

"Tuohan kuulostaa hienolta. Tapasin äsken Meyerin, joka myös oli siellä. Hän kertoi ihan toisenlaisen tarinan."

"Niin. Siksi hän joutuikin sinne uudestaan."

Rudolph Herzogin kirjasta kertonut Der Spiegel -lehti arvioi sen olevan vain yksi osoitus saksalaisten uudenlaisesta suhtautumisesta natsimenneisyyteensä. Sitä mukaa, kun sodan kokenut sukupolvi kuolee, heidän lapsensa ja lapsenlapsensa ovat valmiita murtamaan tabuja. Saksassa on jopa kuvattu ensimmäistä Hitleristä kertovaa komediaa tänä vuonna. Sen takia Berliinin katukuvan lavasteissa nähtiin jälleen hakaristejä, mitä ei olisi voitu kuvitellakaan vielä paria vuotta aiemmin.

- Tabut on rikottu. Ajallisen etäisyyden myötä on alettu nähdä sen hallinnon hullunkuriset puolet unohtamatta kuitenkaan pahuutta, sanoi Herzog.

Uskaliaimmat tosin pilailivat natsien kustannuksella jo Hitlerin aikana. Kun natsit olivat mieltyneet paraateihin ja univormuihin, niin eräs vasemmistolainen sirkustirehtööri koulutti simpanssinsa nostamaan oikean kätensä natsitervehdykseen aina univormun nähdessään.

Ja lopuksi vielä yksi juttu kunnon natsiperheen elämäntavasta:

"Isäni on armeijassa, vanhempi veljeni SS:ssä, nuorempi Hitler-nuorissa, äiti kuuluu kansallissosialistien naisjärjestöön ja itse olen mukana natsien tyttöjärjestössä."

"No tapaatteko te koskaan toisianne?"

"Totta kai, joka vuosi Nürnbergin puoluepäivillä."

Kesäsota osoittautumassa Israelin nöyryytykseksi

Hizbollahin voitto muuttaa
Lähi-idän politiikkaa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 10.11. 2006)

Lähi-idän nykyinen perusasetelma luotiin vuonna 1967 Israelille voittoisassakuuden päivän sodassa. Viime kesän 34 päivän sota muuttaa lähes 40 vuotta säilyneen poliittisen tilanteen. Israel kärsi ensimmäisen suuren tappionsaja sitä myötä alueen voimatasapaino heilahti myös sitä tukevan Yhdysvaltojen kannalta ei-toivottuun suuntaan.

KAI HIRVASNORO

Israel ja Libanonissa toimiva Hizbollah-järjestö kävivät heinä-elokuussa 34 päivää kestäneen sodan. Sodan jälkeen ainakin lännessä viralliseksi tulkinnaksi näyttää nousseen näkemys, jonka mukaan Israel pitkälti saavutti tavoitteensa. Se onnistui vahingoittamaan Hizbollahin kykyä käydä sotaa sekä sai aikaan aselevon omilla ehdoillaan.

Ensimmäinen laaja ja virallisen totuuden haastava arvio päätyy aivan päinvastaiseen johtopäätökseen. Israel koki sodassa selvän häviön. Sen ilmaiskut epäonnistuivat lähes täysin ja maasodan heikko esitys oli järkytys kaikille, jotka ovat pitäneet Israelin armeijaa voittamattomana vuoden 1967 kuuden päivän sodasta lähtien. Nyt tämä armeija kuitenkin hävisi miliisille, jonka riveissä varsinaisiin taisteluihin osallistuneita oli ilmeisesti vain 3000.

Sodan seurauksena Lähi-idän voimatasapaino muuttui perusteellisesti.Israelin lisäksi tappion kärsivät sitä tukeva Yhdysvallat ja ennen kaikkea Yhdysvaltojen kanssa hyvissä väleissä olevat arabihallitukset. Johtavan roolin alueella ovat ottamassa radikaalit shiiamuslimit.

Sota ei ollutkaan
Hizbollahin provokaatio

Tällaiseen analyysiin päädyttiin Hong Kongissa ilmestyvän Asia Times -lehden kolmiosaisessa sarjassa, jonka kirjoittajat ovat Lähi-idän politiikan kovia asiantuntijoita. Alastair Crooke ja Mark Perry johtavat lontoolaista Conflicts Forumia, joka pyrkii rakentamaan siltaa länsimaiden ja poliittisen islamin välille. Crooke on aiemmin toiminut EU:n ulkopoliittisen edustajan Javier Solanan Lähi-idän neuvonantajana. Perry on kirjoittanut moniin lehtiin Lähi-idän tilanteesta ja toiminut Jasser Arafatin neuvonantajana.

Asia Timesin analyysi näyttää pudottavan pohjaa pois sodan aikana esitetyiltä arvioilta, että Hizbollah provosoi itse Israelin hyökkäämään sieppaamalla sen sotilaita aamulla 12. heinäkuuta.

Ilmeisesti sieppaus johtui israelilaisten sotilaiden omasta varomattomuudesta. Israelin ja Libanonin rajalla partioineet sotilaat jättivät määräysten vastaisesti ajoneuvonsa Hizbollahin asemien näkyviin ja lähtivät liikkeelle ilman suojatulta. Sieppausta seuranneessa taistelussa kuoli kahdeksan israelilaista sotilasta.Tappiot johtuivat siitä, että sieppauksesta hurjistunut komentaja määräsi panssaroidut ajoneuvot jahtaamaan Hizbollahin sotilaita. Kaksi ajoneuvoa tuhoutui ajettuaan Hizbollahin miinoihin.

Hizbollahin
hämäys onnistui

Alastair Crooken ja Mark Perryn mukaan Israel koki sodassa tappioita kaikilla rintamilla eivätkä vähäisimpiä olleet epäonnistumiset tiedustelutoiminnassa.

Hizbollah oli valmistautunut Israelin vastaiseen sotaan kuusi vuotta. Se oli rakentanut taisteluasemia melko avoimesti Etelä-Libanoniin. Israelin tiedustelu ja israelin hyväksi vakoilleet libanonilaiset näkivät, mitä oli tekeillä.

Mutta avoimesti rakennetut asemat ja bunkkerit olivat pääosin hämäystä. Varsinaiset bunkkerit ja asevarastot kaivettiin jopa 40 metrin syvyyteenLibanonin kukkuloiden uumeniin. Strategisesti tärkeän Litani-joen eteläpuolella niitä oli lähes 600. Turvallisuussyistä yksikään Hizbollahin komentaja ei tuntenut koko verkostoa.

Israelin ilmavoimien tavoitteena oli tuhota Hizbollahin aseistuksen pääosa 72 tunnissa. Tämä epäonnistui. Samoin kävi 15. heinäkuuta yritykselle tuhota Hizbollahin päämaja. Israel ei saanut hengiltä yhtään Hizbollahin keskeisistä johtajista yli kuukauden kestäneen sodan aikana. Raskaista pommituksista huolimatta se ei pystynyt vaientamaan edes Hizbollahin al-Manar -tv-asemaa.

Siviilien rankaisu
oli suunniteltua

Hizbollah-kohteiden lisäksi Israel tuhosi ilmasta käsin Libanonin teitä, satamia, kaupunkeja ja Beirutin lentokentän. Kyse ei ollut sodan ensimmäisten päivien synnyttämästä turhautumisesta, vaan Crooken ja Perryn mukaan suunnitelma siviilien rankaisemisesta ja heidän kääntämisestään sillä tavalla Hizbollahia vastaan oli laadittu jo vuonna 2000.

Sodan käännekohdaksi muodostui Qanan kylän pommitus, missä kuoli 28 siviiliä. Sen jälkeen Israel suostui tulitaukoon, joka monien yllätykseksi piti myös Hizbollahin puolelta lähes 100-prosenttisesti. Israelin johdolle yllätys oli epämieluisa. Se osoitti, että Hizbollahin viestivälineet olivat säilyneet vahingoittumattomina viikkojen pommituksissa ja että vastapuolen komentoketju toimi kuin rasvattuna. Israelin ennen sotaa hankkimatiedustelutieto oli osoittautunut kelvottomaksi.

Sen sijaan Hizbollahilla oli Alastair Crooken ja Mark Perryn mukaan huikea tiedustelukapasiteetti. Kaksi vuotta rakennetun viestitiedustelun avulla Hizbollah tiesi, mihin Israel seuraavaksi iskee ja alkukesällä se oli myös murtanut Libanonissa toimivan vakoojarenkaan. Osa vakoilijoista käännettiin syöttämään väärää tietoa entisille isännilleen.

Maahyökkäys
epäonnistui

Kun ilmasota ei tuottanut 72 tunnissa tulosta, Israel joutui yllättävän huonosti valmistautuneena maasotaan. Israelin poliittinen ja sotilasjohto ei oikein osannut päättää, milloin, jos ollenkaan, on oikea aika maahyökkäykseen. Kun ilmahyökkäyksen luultiin riittävän Hizbollahin kukistamiseen, niin reserviläisiä alettiin kutsua palvelukseen vasta 21. heinäkuuta. Rintamalle he saapuivat huonosti varustautuneina ja organisoituneina. Ruuasta, jopa vedestä oli heinähelteellä pulaa.

Myös sodan päämäärä oli epäselvä. Ilmakampanjan tavoitteeksi oli sanottu Hizbollahin täydellinen tuhoaminen, mutta nyt riittikin sen sodankäyntikyvyn vaurioittaminen.

Jo 22. heinäkuuta Hizbollahin Nasr-prikaati ja Israelin armeija kävivät katutaisteluja Maroun al-Rasin kaupungissa. Illalla Israel väitti saaneensa kaupungista ensimmäisen jalansijan Etelä-Libanonissa. Todellisuudessa Israel pystyi vain tunkeutumaan alueen kaupunkeihin, mutta ei ottamaan niitä haltuunsa.

Israelin armeijasta vain Golani-prikaati oli maineensa veroinen. Armeija yllätti huonolla organisaatiolla ja jopa kurittomuudellaan. Se siitä seuraa, kun neljä vuosikymmentä vain tulittaa kumiluodein naisia ja lapsia Gazassa ja Länsirannalla, Libanonissa letkautettiin sodan jälkeen.

28. heinäkuuta todellisuus alkoi valjeta tavallisillekin israelilaisille. Tiedustelupalvelu Mossad vuoti julkisuuteen tiedon, ettei sota ollut aiheuttanut merkittäviä tappioita Hizbollahille. Päinvastoin sillä oli mahdollisuus jatkaa sotaa vielä useita kuukausia.

Hizbollahille jäi
14 000 rakettia

Sodan alkaessa Hizbollahilla arvioitiin olevan 18 000 rakettia. Se ampui noin 4 000 rakettia Israeliin, joten nyt jäljellä lienee 14 000 rakettia, koska Israelin ilmapommitukset eivät tehneet varastoille mainittavaa vahinkoa.

Suurimpana todisteena Israelin sotilaallisesta tappiosta Alastair Crooke ja Mark Perry pitävät Hizbollahin kuolonuhrien pientä määrää. Israel itse väittää tappaneensa 400-500 taistelijaa ja omia uhreja olleen paljon vähemmän. Crooken ja Perryn mukaan Hizbollahin uhrit voi suhteellisen luotettavasti todentaa laskemalla Libanonissa pidettyjen marttyyrihautajaisten määrän. Tuoreimman tiedon mukaan shiiamuslimien marttyyrihautajaisia järjestettiin sodan aikana ja sen jälkeen Etelä-Libanonissa tarkalleen 184. Israelilaisia sodassa kuoli suunnilleen saman verran.

Poliittinen
maanjäristys

Kirjoittajien mukaan Hizbollahin voitto oli poliittinen maanjäristys koko Lähi-idässä. Egyptissä tehdyssä kyselyssä kansa sai nimetä kaksi eniten arvostamaansa poliitikkoa. Ylivoimaisia suosikkeja olivat Hizbollahin johtaja Hassan Nasrallah ja Iranin presidentti Mahmud Ahmadinejad.

Tulos ei ollut hälytysmerkki vain sodan aikana Hizbollahia arvostelleelle Egyptin presidentille Hosni Mubarakille, vaan myös Saudi-Arabian ja Jordanian johtajille. Amerikkalaiset diplomaatit ovat huomanneet kaikissa kolmessa maassa olevansa nykyisin epätoivottua seuraa. Ydinasehankkeesta syytetty Iran näyttää olevan nousussa islamilaisen maailman johtoon.

Alastair Crooken ja Mark Perryn mukaan Hizbollahin voitto oli arabi- ja muslimimaiden kansalaisille todellinen oppitunti. Nyt tuli selväksi, etteivät amerikkalaismyönteisten muslimihallitusten toiveet toteudu. Yhdysvallat ei anna vastalahjoja myöntyväisyydestä.

Tämän jälkeen on hyvin epätodennäköistä, että Egypti, Jordania ja Saudi-Arabia voisivat tukea sotilaallisia tai edes taloudellisia pakotteita Irania vastaan. Yhdysvaltain hyökkäys Iraniin taas horjuttaisi pikemminkin näiden kolmen maan hallituksia kuin Iranin.

Asia Timesin analyysin mukaan Hizbollahin voitto tarjoaa Lähi-idässä 40 vuotta jatkuneelle tilanteelle esimerkin, joka tulee murskaamaan Yhdysvaltain hegemonian. Kahdesta viimeaikaisesta tapahtumasta Lähi-idässä Hizbollahin voitto on tärkeämpi kuin Irakin miehitys.

George W. Bushin kausi numeroina

Eli näin leikkasin terrorismibudjettia, kevensin
omia verojani ja pilasin USA:n maineen

(Kansan Uutisten Viikkolehti syksyllä 2002)

Amerikkalaisen Vanity Fair -lehden toimittaja Graydon Carter käy kylmän
viileästi läpi presidentti George W. Bushin ensimmäisen kauden numeroiden valossa.
Carterin kirja What We've lost ilmestyi syyskuussa 2002. Viikkolehti julkaisee
makeimmat palat Carterin löydöistä.

KAI HIRVASNORO

George W. Bushin hallinto mainitsi terroristijärjestö al Qaidan 1 kerran
kansallista turvallisuutta koskeneissa julkisissa lausunnoissaan 20.1. 2001
- 10.9. 2001.

Samoissa puheissa samana aikana mainittiin Irak ja Saddam Hussein 104
kertaa.

0 Näin monta kertaa Bush on sanonut sanat Osama bin Laden kansakunnan tilaa
käsittelevissä puheissaan.

73 Näin monta kertaa Bush on puhunut terroristeista ja terrorismista
samoissa puheissa.

Edelleen kansakunnan tilaa käsittelevissä puheissa Bush on sanonut 83
kertaa sanat Saddam, Irak tai sen hallinnon vaihtaminen.

0 Näin monta kertaa Bush on maininnut Saudi Arabian kansakunnan tilaa
käsittelevissä puheissaan.

79 prosenttia syyskuun 11:nnen lentokonekaappareista oli saudeja.
Saudi Arabia lisäsi PR-budjettiaan Yhdysvalloissa 1 700 prosentilla
vuodesta 2001 vuoteen 2002.

140 saudia, mm. yli 20 bin Ladenia evakuoitiin Yhdysvalloista Saudi
Arabiaan muutama päivä 9/11:n jälkeen. 1 200 ulkomaalaista muista maista
pidätettiin keskimäärin kolmeksi kuukaudeksi, pisimmillään kymmeneksi
kuukaudeksi.

Terroristijahdissa

USA:n maahanmuuttovirasto (INS) asetti 14 agenttia jäljittämään 1 200
laitonta maahanmuuttajaa, jotka ovat kotoisin maista, joissa al Qaida on
aktiivinen.

INS:n pyyntöön palkata lisää agentteja George Bush myönsi 0 dollaria.

INS:n terrorismibudjettia Bush leikkasi 10 miljoonalla dollarilla.

Valkoinen talo myönsi 3 miljoonaa dollaria syyskuun terrori-iskuja
tutkineelle komissiolle.

Avaruussukkula Columbian tuhoa tutkittiin aikoinaan 50 miljoonalla
dollarilla.

7 arabian kielen taitajaa erotettiin Yhdysvaltain armeijasta elo-lokakuussa
2002 homoseksuaalisuuden vuoksi.

Sotasankari

Vuonna 1972 George W. Bush jätti lentäjän tehtävänsä Teksasin
kansalliskaartissa, lähes kaksi vuotta ennen kuin hänen kuusivuotinen
sopimuksensa päättyi.

3 500 dollaria on palkkio, jonka joukko veteraaneja lupasi vuonna 2000
kenelle tahansa, joka voi todistaa Bushin palvelleen kansalliskaartissa
Alabamassa 1972-1973. Bushin yksikössä oli tuohon aikaan 600-700 sotilasta.
Yksikään ei ole ilmoittautunut palkkion toivossa. Nyt palkkio on noussut jo
50 000 dollariin.

Irakin sodan haukat eli Bush itse ja hänen lähimmät miehensä ovat olleet
sodassa yhteensä 0 minuuttia.

Irakin sotaa suunnitelleilla Pentagonin virkamiehillä on 0 perheenjäsentä
Irakissa univormussa.

Pentagon jäljitti 10 päivää sotilasta, joka oli Newsweek-lehdessä kutsunut
presidenttiä vitsiksi.

George Bush on virkakaudellaan hyökännyt kahteen maahan.

USA:n joukkoja on noin 130 maassa. Maailmassa on 191 valtiota.

Irakin pelastaja

Vuonna 1983 presidentti Ronald Reaganin Lähi-idän erikoislähettiläs,
nykyinen puolustusministeri Donald Rumsfeld antoi Saddam Husseinille
lahjaksi kultaiset kannukset.

2,5 tuntia syyskuun 2001 iskujen jälkeen Rumsfeld vaati iskuja Irakiin
kuultuaan, että pääepäilty on Osama bin Laden.

Bushin hallinto valehteli Irakin osuudesta iskuihin ja joukkotuhoaseisiin
vähintään 237 kertaa vuosina 2002-2004, totesi raportissaan
edustajainhuoneen jäsen Henry Waxman Kaliforniasta.

15 miljoonaa dollaria oli sopimuksen arvo, jolla amerikkalaisen yhtiön oli
määrä rakentaa sementtitehdas Irakiin. Lopulta viivyttelyjen jälkeen saman
tehtaan rakensi irakilainen yhtiö 80 000 dollarilla.

Vuonna 2000 varapresidentti Dick Cheney sanoi, ettei hänen entinen yhtiönsä
Halliburton tule tekemään mitään Irakissa. Nyt Halliburtonin sopimusten arvo
Irakissa ja Afganistanissa on yhteensä 4,7 miljardia dollaria.

92 prosentilla Irakin kaupunkialueista oli saatavilla juomavettä
loppuvuodesta 2002. Vuotta myöhemmin juomavettä oli saatavissa 60
prosentilla samoista alueista.

0 amerikkalaissotilasta kuoli taisteluissa natsien antauduttua toukokuussa
1945. Yli 2 800 amerikkalaista on kuollut taisteluissa Irakissa sen jälkeen,
kun Bush julisti suuret sotatoimet päättyneiksi toukokuussa 2003. (Luku marraskuun alussa 2006).

Bush on osallistunut 0 kertaa Irakissa kuolleiden sotilaiden
muistotilaisuuksiin.

Seitsemän kuukautta sodan alkamisen jälkeen 40 000 amerikkalaissotilasta
oli ilman luotiliivejä.

Rahamies

Bushin alkuperäisen 16-henkisen kabinetin keskimääräinen omaisuus oli 10,9
miljoonaa dollaria.

75 prosenttia amerikkalaisista ei hyötynyt Bushin veronkevennyksistä vuonna
2003.

Bushin kabinetin jäsenet hyötyivät itse veronkevennyksistä keskimäärin 42000 dollaria. Bush itse sai vuonna 2003 30 858 dollarin verohelpotukset.

2,3 miljoonaa amerikkalaista menetti työnsä Bushin hallinnon kolmen
ensimmäisen vuoden aikana. Bill Clintonin kahdeksanvuotisella kaudella
syntyi 22 miljoonaa työpaikkaa lisää.

34 miljoonaa amerikkalaista elää köyhyysrajan alapuolella, 6,8 miljoonaa
käy töissä ja on silti köyhiä, ja 35 miljoonaa kokee ainakin silloin tällöin
nälkää.

Hallitus leikkasi 300 miljoonalla dollarilla köyhille tarkoitettuja
avustuksia, jotka on tarkoitettu kotien lämmittämiseen.

Enron-yhtiön konkurssissa sijoittajat menettivät 60 miljardia dollaria.

Yhtiön pääjohtaja Kenneth Lay tienasi 101 miljoonaa myymällä osakkeita juuri
ennen konkurssia. George W. Bushin kampanja vuonna 2000 säästi 59 339
dollaria käyttämällä Enronin lentokonetta matkoillaan.

43 miljoonaa amerikkalaista oli ilman sairausvakuutusta vuonna 2002. Bushin
ensimmäisenä vuotena sairausvakuutuksen menetti 2,4 miljoonaa
amerikkalaista.

Ympäristönsuojelija

Bushin vuoden 2000 presidenttikampanja sai teollisuudelta rahoitusta 44
miljoonaa dollaria.

Ensimmäisenä kolmena vuotena Bushin hallinto heikensi 200 ympäristölakia ja
-säädöstä. Niistä noin 50 julkistettiin perjantaisin kello 17 jälkeen, jotta
asiaan kiinnitettäisiin mahdollisimman vähän huomiota.

Tuomiot ympäristörikoksista ovat vähentyneet 34 prosenttia Bushin
virkakaudella.

Vuoden 2004 kansakunnan tilaa käsittelevässä puheessaan George Bush
mainitsi ilmaston lämpenemisen, puhtaan ilman, saasteet ja ympäristön 0
kertaa.

Varapresidentti Dick Cheneyn johtamassa 63-jäsenisessä energiatyöryhmässä
on 62 jäsentä, jotka edustavat energiayhtiöitä. Sen kokouksissa ei ole
kuultu yhtään ympäristönsuojelijaa.

PR-mies

Vuonna 1991 USA:n julkikuvaa kiillotti 2 500 diplomaattia ympäri maailmaa.
Nyt samassa tehtävässä on 1 200 diplomaattia.

Yhdysvallat oli sijalla 4, kun Pew-tutkimuslaitos kysyi viime vuonna, mitkä
maat ovat pahin uhka maailmanrauhalle. Edellä olivat Israel, Iran ja
Pohjois-Korea. Irakia ei pidetty yhtä suurena uhkana kuin Yhdysvaltoja.

Vuonna 1949 Yhdysvallat käytti kansainväliseen apuun ja diplomatiaan 66
miljardia dollaria. Vuonna 2002 samaan tarkoitukseen käytettiin 24 miljardia
dollaria.

Valtio väistyy vähitellen sosiaalipolitiikasta

(Kansan Uutisten Viikkolehti 13.10. 2006)

KAI HIRVASNORO

Raija Julkunen: Kuka vastaa? Hyvinvointivaltion rajat ja julkinen vastuu. Stakes.

Pohjoismaisen hyvinvointimallin yksi keskeinen piirre on vahva julkinen vastuu ja yhteiskunnan vastuu. Viime vuosina moni tutkimus on osoittanut, ettei Suomi ole enää perinteisessä mielessä pohjoismainen hyvinvointivaltio. Akatemiatutkija Raija Julkusen uusin teos Kuka vastaa? osoittaa, että ajan henki on muuttanut myös vastuunjakoa. Julkista vastuuta on siirretty yhteiskunnalta yksilöille. Rahalla taas houkutellaan yhteiskunnan entiselle tontille myös järjestöjä ja yrityksiä.

Käytännössä kaikki viime vuosina julkaistut sosiaalipoliittiset tutkimukset ovat osoittaneet harjoitetun politiikan epäonnistumista. Eriarvoisuus ja köyhyys ovat lisääntyneet, ja myös hyvinvointipalveluiden laadusta valitetaan toistuvasti. Etenkin vanhusten ihmisarvoinen kohtelu on asetettu säännöllisin väliajoin kyseenalaiseksi, viimeksi viime keväänä.

Raija Julkusen mukaan monet tahot tavoittelevat valtion sosiaalipoliittisen roolin kaventamista. Jotkut pitävät sitä taloudellisena välttämättömyytenä.

Valtion roolin rajoittaminen ja riskin siirto kansalaisille tapahtuvat monin mekanismein – tietoisin päätöksin tai hiipivän rapautumisen kautta eikä rajaa ole aina helppo nähdä. Toimeentuloetuuksien jäädyttäminen on tietoista politiikkaa, samoin palvelujen ja määrärahojen pitäminen ennallaan tarpeiden kasvusta huolimatta.

Hiipivää hyvinvointivaltion eroosiota taas on se, kun kansantalouden resursseja ei enää ohjata riittävästi hyvinvointijärjestelmiin tai kun kansalaisten luottamus ja usko hyvinvointivaltioon rapautuvat, Raija Julkunen kirjoittaa.

Hänen mukaansa suomalainen hyvinvointivaltio ei ole tällaisessa rappeutumisen ja luovuttamisen tilassa. Siihen ohjataan rahaa ja henkilöstöä enemmän kuin koskaan, kansalaiset haluavat säilyttää sen ja poliitikotkin joutuvat vannomaan hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisen nimiin.

Lamaleikkauksista
tulikin pysyviä

Silti samaan aikaan vedetään hyvinvointivaltion kustannuksiin rajoja, joita voi kutsua hyvinvointivastuun rajoittamiseksi. Lamaleikkauksin karsitusta tasosta ei tullutkaan uutta lähtölavaa, jolta olisi alettu etuuksien uusi kohentaminen talouskasvun myötä. Lamavuodet ovat kaukana takana, mutta edelleen tätä perustellaan suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ”terveen ytimen” säilyttämisellä.

Julkista toimeentulovastuuta kavennettiin lamasäästöjen aikana 80-100 muutoksella, jotka olivat pääosin leikkauksia. Tiukka linja jatkui vuoteen 2003 saakka. Sen jälkeen joitakin perusturva- ja vähimmäisetuuksia on korotettu niin, että niiden jälkeen jäämistä on hidastettu.

Tulonsiirtoja suositumpia ainakin puheessa ovat olleet julkiset hyvinvointipalvelut. Niitä koskevat muutokset ovat tapahtuneet yli 400 kunnassa erikseen, mutta Stakesin palvelukatsausten mukaan julkisen vastuun supistaminen on kohdistunut ainakin mielenterveys- ja päihdeongelmaisiin, pieniin vammaisryhmiin, lastensuojeluun, perheneuvontaan ja kotipalveluihin.

Suora tulonsiirto
työltä pääomalle

Myös rahoituksessa omaa vastuuta lisättiin suoralla tulonsiirrolla palkansaajilta työnantajille. Vuonna 1993 käyttöön otettuja eläke- ja työttömyysvakuutusmaksuja ei kompensoitu palkassa eikä verotuksessa. Nettopalkka pieneni työnantajien hyväksi, mutta tätä perusteltiin palkansaajien kustannustietoisuuden lisäämisellä ja odotusten reaalistamisella.

Vähän sen jälkeen julkisessa keskustelussa suureksi ongelmaksi nostettiin ”vastikkeettomat” sosiaalietuudet.

Vastuunsiirto on osa sitä laajaa yhteiskunnallista muutosta, jota Raija Julkunen ja monet muut sosiaalipolitiikan tutkijat ovat sinnikkäästi kartoittaneet. Kiinnostavaa on, että kun hyvinvointiyhteiskunnan arvot ovat kansalaisten suuressa suosiossa, niin sen purkaminen ei voi olla julkilausuttu tavoite. Siksi puhutaan hyvinvointiyhteiskunnan tai pohjoismaisen hyvinvointimallin säilyttämisestä takaamalla sen rahoituksellinen kestävyys.

”Tässä pyrkimyksessä on sinänsä jotain nurinkurista: pohjoismaista tai suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa säilytetään vetäytymällä sen keskeisistä normatiivisista sitoumuksista eli universalismista, tasa-arvoisuudesta ja laajasta julkisesta vastuusta”, Julkunen kirjoittaa.

Vastuuta siirtämällä
tilaa yksityistämiselle

Vastuunsiirto tuo mukanaan yksityistämistä ja se ehkä juuri päinvastaisia vaikutuksia kuin mitä oli toivottu; eriarvoisuuden lisääntymistä, vastuuta tahoille, jotka eivät sitä pysty kantamaan ja lopulta uhrien syyllistämisen omasta tilanteestaan.

Professori Jorma Sipilä tiivisti 15 vuotta sitten Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin sosiaaliuudistusten seuraukset niin, että muut säilyttivät etuutensa, mutta köyhät menettivät asuntonsa ja kerjäläisyys lisääntyi.

Ja mitä sitten tapahtuu, jos yksityiset palvelutuottajat lopettavat toimintansa, mutta niiltä tehdyt ostot ovat sitä ennen näivettäneet vastaavia julkisen sektorin palveluita?

Aktivoinnin
nimissä

Raija Julkusen mukaan sosiaalipolitiikan uuden kansalaisuuden perusideologian iskusana on ollut aktiivisuus. Mutta ihmiset, varsinkaan työttömät, eivät ”aktivoidu” vain kehotuksin, vaan siihen pitää pakottaa muuttamalla sosiaaliturvaa vastikkeelliseksi.

Aktivoinnin nimissä Suomessa on vuodesta 1994 lähtien toteutettu pitkä rivi hankkeita, joilla työttömille on asetettu lisää velvoitteita, mutta eri selvitysten mukaan niiden vaikuttavuus on ollut vähäistä. Ja vaikka politiikkaa on tehty huono-osaisten oman edun nimissä, niin nimenomaan huono-osaisten ääntä käyttävät ja heidän parissaan toimivat järjestöt sitä kuitenkin arvostelevat.

Raija Julkunen toteaa vastikkeellisuuden synnyttäneen uusia kysymyksiä eriarvoisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Työstä saadaan palkkaa. Mutta miksi köyhät eivät saa työstään palkkaa? Miksi köyhät ja työttömät laitetaan tekemään työtä jäljitteleviä toimintoja eikä anneta heille oikeaa työtä?