Smedsin Tuntematon sotilas: Tulta munilla ja ikonit romuksi

(Kansan Uutisten Viikkolehti 30.11. 2007)

Nyt jytisee ja paukkuu.

Väinö Linnan tuntemattomien sotilaiden viimeinen taistelu on pitkä ja kaoottinen rock-biisi, jossa hoetaan, että Suomi on kuollut. Kansallisteatterin suuren näyttämön taustakankaalle ilmestyy kavalkadi eri sukupolvien Suomi-ikoneita Tarja Halosesta Kaj Chydeniuksen kautta Adolf Ehrnroothiin. Jokaisen kasvot tulitetaan rikki. Pahvi-Sauli Niinistö lentää roskakasaan.

Ollaan odotetun ja jo valmiiksi kohutun Kristian Smedsin Tuntemattoman sotilaan finaalissa. Yleisö ei oikein tiedä, loppuiko tämä jo, vai vieläkö shokkiefektejä on tulossa lisää. Osa ulvoo näytelmälle kuin hurmiossa, osa poistuu paikalta päätään puistellen.

Kristian Smeds ei teostaan selittele. Käsiohjelmassa ei ole ollenkaan tekstiä eikä haastatteluita tipu.

Lyhyessä julistuksessaan hän lupasi tehdä uuden sukupolven tuntemattoman, joka ”tekee kunniaa Linnalle, hänen yhteiskunnalliselle eleelleen.”

Ja sen hän totta vieköön teki. Oikein lekan kanssa. Kirjaimellisesti.

”Taiteellisena johtotähtenä on ollut Koskelan repliikki suolta: ’Tulta munille!’ Vastakkainasettelun aika ei ole ohi.”

* * *
Smedsin Tuntematon on yhtä aikaa tuttu ja tuntematon. Valtaosa tekstistä on suoraa Väinö Linnaa, mutta tapahtumien järjestystä on muutettu ja romaanin humoristisimmat osat on jätetty kokonaan pois. Niiden sijaan näytelmässä mennään suoraan asiaan, tappamiseen. Suomi-äiti kutsuu tämän sukupolven poikia ylittämään suon viuhuvien luotien keskellä. Heille isänmaa on jääkiekkoleijonat ja kansallislaulu Antero Mertarannan Ihanaa leijonat ihanaa.

Vain yhden muutoksen alkuperäistekstiin havaitsin. Teloituskohtauksen uhri onkin sotamies Riitaoja, joka muutenkin nousee aiempia tulkintoja keskeisempään asemaan. Tuskinpa Riitaojan pelko ja kauhu ovat koskaan olleet niin väkevästi läsnä kuin nyt.

Viholliset ovat tässä näytelmässä niitä kohuttuja pesukoneita. Niitä moukareilla hakkaava miesjoukko saa aikaan hurjan jylinän, sodan kumun.

Pesukoneiden ja mustaihoisen Rokan lisäksi Kristian Smeds provosoi pilkkaamalla Mannerheimia. Näytelmän riemastuttavin hetki on se, kun Koskela usuttaa koko katsomon laulamaan punakaartin marssia. Vastakkainasettelun aika on nyt!

* * *

Kansallisteatterin Tuntematon sotilas on totaalinen kokemus. Parhaimmillaan taistelukohtaukset pistävät koko talon tärisemään.

Myös visuaalisuus on huipussaan. Valmiiksi kuvattua videota käytetään paljon ja kamera tallentaa näyttelijöitä esitystilanteessa. Alikersantti Lehto kulkee kohti kuolemaansa yhtä aikaa katsomossa ja valkokankaalla. Kaikki tietävät, miten siinä käy ja silti kohtaus on piinaavan jännittävä.

* * *
Sytyttääkö uusi Tuntematon kulttuuriskandaalin? Sitä ainakin pyrkivät lietsomaan keskiviikkona näytelmästä ensimmäisenä raportoineet iltapäivälehdet.

Tuskin tästä suurta teatterisotaa kuitenkaan lopulta saadaan aikaan. Eikö siellä Big Brother -talossa tapahdu jotain kiinnostavampaa? Mitä kuuluu melkein viikon julkisuudesta poissa olleelle maajussi-Teijalle? Millaisessa puvussa Marja Tiura ensi viikolla menee linnan juhliin?

Olisi ennenkuulumatonta, jos kansallisen kulttuurin tärkeimpiin kuuluvan teoksen uustulkinta syrjäyttäisi nämä keskeiset kysymykset enempää kuin hetkeksi.

* * *

Väistämättä Kristian Smedsin näkemystä tullaan kritisoimaan siitä, että se antaa väärän kuvan Tuntemattomasta sotilaasta.

Jos niin käy, niin pää kylmänä: Väinö Linnaa haukuttiin aikoinaan siitä, että hän antoi väärän kuvan Jatkosodasta. Smedsin ampumien ikonien joukkoon kuuluva Adolf Ehrnrooth kokosi Parolan panssarirykmentin komentajana henkilökuntansa romaanin ilmestyttyä ja teroitti sen olevan pilkkakirjoitus Suomen armeijasta.
-----

Katso myös: Näin 1950-luvulla arvioitiin Tuntematonta sotilasta.

Joulutarina: Suomen Lapissa syntyy globaali pukki

(Kansan Uutisten Viikkolehti 16.11. 2007)

Joulutarina jatkaa poikkeuksellisen laadukasta kotimaista elokuvasyksyä. Lapissa viime talvena kuvattu elokuva näyttää kansainväliseltä suurtuotannolta, mutta on ihan suomalaista tekoa.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Suomalainen elokuva on parina viime vuonna ottanut etäisyyttä Suomeen. Yhä useampi kotimainen elokuva on sellainen, jonka olisi voinut tehdä oikeastaan missä tahansa Euroopassa, tai Jadesoturin tapauksessa vielä kauempana. FC Venus oli virtaviivainen eurokomedia, Paha maa ja Musta jää eurooppalaista laatudraamaa ja Ganes voisi kertoa minkä tahansa menestysbändin tarinaa.

Suomalaisinta suomalaiselokuvaa alkavat olla Matin kaltaiset ”suurmieselämänkerrat” ja junttikomediat kuten Kummelit ja Varekset.

Tänään ensi-iltaan tuleva Joulutarina on kansainvälisimmältä näyttävä suomalainen lastenelokuva ikinä. Lapin henkeäsalpaavia maisemia lukuunottamatta tarina joulupukin synnystä olisi voitu tehdä missä tahansa. Paikallisuutta hieman persoonattomaan elokuvaan tuovat aito lumi ja oikea pakkanen, jota viime talven kuvausten aikana oli enimmillään 36 astetta.

Ja onhan Joulutarina varsinkin rymisteleviin amerikkalaisiin joulu- ja lastenelokuviin verrattuna kieltämättä suorastaan hidas ja hiljainen, jopa harras.

Miksei aihetta

keksitty aiemmin?

Juha Wuolijoen tuottaman ja ohjaaman sekä Marko Leinon kirjoittaman elokuvan aihe on aivan täydellinen. Mutta eipä vain kukaan ole aiemmin keksinyt tehdä elokuvaa siitä, miten joulupukista tuli joulupukki ja millainen hänen oma lapsuutensa oli.

Joulutarina on sijoitettu johonkin epämääräiseen aikaan satoja vuosia sitten. Syrjäisessä Lapin kylässä pieni Nikolas-poika menettää perheensä onnettomuudessa ja kyläläiset ottavat hänet hoitaakseen. Mutta koska kaikki ovat köyhiä, kukin perhe pitää Nikolasta vain vuoden. Siirtyessään jouluisin uuteen perheeseen Nikolas jättää kiitokseksi läksiäislahjaksi itse veistämiään leluja.

Neljä vuotta sitten hankkeen käynnistäneet Juha Wuolijoki ja Marko Leino kertovat elokuvan aiheen olevan niin ilmeinen, että he olivat varmoja, että kyllä nyt ainakin joku jenkkileffa joulupukin syntyvaiheista on olemassa.

– Hyvät ideat ovat usein yksinkertaisia, mutta niitä ei tunnista ihan heti, sanoo Juha Wuolijoki.

Jännäreitä aikuisille

ja satuja lapsille

Wuolijoki halusi Marko Leinon kirjoittavan elokuvan, koska tämä on yksi alan harvinaisista ammattilaisista Suomessa. Lisäksi Leino on myös lastenkirjailija.

Marko Leinon edelliset elokuvat olivat suurmenestykset Matti sekä Vares-jännäri V2 - Jäätynyt enkeli. Kolme vuotta sitten häneltä ilmestyi pystyyn kehuttu jännitysromaani Epäilys. Mutta Marko Leino on kirjoittanut myös kolme lastenkirjaa ja nyt kirjanakin ilmestynyt Joulutarina on neljäs.

– Lapsiprojektit ovat oikeastaan itsellenikin sellaisia puhdistautumisen hetkiä, koska näissä asioita käsitellään hemmetin puhtaasti, isoin tuntein ilman aikuisuuden kyynisyyttä. Nämä ovat kaikkein nastimpia projekteja. Aikuiskirjani ovat synkänsävyisiä, nämä iloista ja kivaa, ääripäästä toiseen liikkuva Marko Leino vertaa.

Päällekkäin satuja ja dekkareita hän ei pysty kertomaan.

– Yritin kyllä tehdä dekkaria ja joulutarinaa samaan aikaan, mutta ei siitä tullut yhtään mitään. Joulupukki alkoi saada psykopaatin piirteitä, hän nauraa.

Nyt joulupukkiv

varmasti kiellettäisiin

Joulupukin hahmon taustalla on vuonna 345 tai 352 kuollut piispa Pyhä Nikolaus, joka tarun mukaan toi yöllä kultaa kolmelle köyhälle neidolle näiden myötäjäisiä varten. Nykyisin tunnettu joulupukin hahmo syntyi Yhdysvalloissa 1840-luvulla.

Marko Leino pohtii, että jos joulupukki keksittäisiin nyt, hahmo kiellettäisiin. Vanha setä, joka pitää lapsia sylissä ja jakaa heille namuja olisi hyvin kyseenalainen.

Juha Wuolijoki ja Marko Leino arvioivat, ettei joulupukin syntytarinaa ole aiemmin Suomessa kerrottu, koska hahmo on meille liiankin tuttu ja itsestään selvä.

Lisäksi joulupukissa ei henkilönä ole ollut oikein mitään mihin tarttua.

– Meillä iso oivallus oli lopettaa tarina siihen, kun joulupukista tulee nykyinen hahmo, Wuolijoki kertoo.

Leino ja Wuolijoki eivät rakentaneet joulupukin menneisyyttä kokonaan omasta päästä, vaan taruista löytyi yllättävänkin paljon vihjeitä siitä. Kaikki lähtee Nikolaus-hahmosta, mutta eri maissa tarinat ovat sen jälkeen muotoutuneet omilleen.

Eihän suomalainen

joulupukki lennä!

Suomalaista katsojaa kirpaisee viimeistään elokuvan loppu. Kun joulupukki on ”valmis”, hän karauttaa jouluyönä matkaan lentävien porojen vetämällä valjakolla. Siis Suomen Lapissa syntyikin amerikkalainen pukki!

Juha Wuolijoki perustelee ratkaisua sillä, ettei ole mahdollista tehdä koko perheen jouluelokuvaa, jossa pukki on suomalaisen perinteen mukaisesti harmaa.

– Tässä on sirpaleita joulupukeista joka puolelta maailmaa ja ne on sitten istutettu suomalaiseen mielenmaisemaan, Marko Leino kertoo.

Kaksikon mukaan amerikkalaiset jouluhupailut eivät menesty Suomessa, koska niissä on liikaa melua ja melskettä.

– Joulu on meille jotenkin pyhä ja me kaipaamme siihen koskettavia elämyksiä. Sitä ei haluta karnevalisoida täysin, Juha Wuolijoki sanoo.

– Meille se on hiljentymisen ja hiljaisuuden juhla, yhdessäolon juhla, Marko Leino jatkaa.

Pukin työpaja

Tytyrin kaivoksessa

Sillä tavalla Joulutarina on kieltämättä hyvin suomalainen elokuva. Kyseessä ei ole oikeastaan ollenkaan komedia, vaan joulun edellyttämällä tavalla verkkainen, harras ja hiljainen tarina, jossa tunnelma on olennaista. Lohjan Tytyrin kaivokseen rakennettu työpaja vanhanaikaisine työkaluineen ja puuleluineen vastaa varmasti useimpien mielikuvaa ainoasta oikeasta joulupukin pajasta.

Mutta se lentävä valjakko!? Lisää perusteluja, saanko pyytää.

– Jos ajatellaan 2000-luvun suomalaista lasta, niin hänelle joulupukki on nimenomaan tuo, Marko Leino väittää.

Se on globaali pukki, mutta ei meidän suomalaisten pukki, väitän vastaan.

– Minulla on 8- ja 10-vuotiaat lapset, ja kun joulupukki on tullut meille, niin hän on punainen ja hänessä on ne globaalit piirteet, Juha Wuolijoki perustelee kärsivällisesti.

Ja miten joulupukki sitä paitsi pääsisi mustina jouluina perille muuten kuin lentämällä, kaksikko tivaa. Ja miten hän ehtisi kiertää maapallon, jos ei lentäisi?

– Olihan tuo sellaista tasapainottelua. Mutta pienille lapsille tutuin hahmo on ostoskeskusten joulupukki, joka on niin amerikkalainen kuin voi olla. Me emme voineet tehdä harmaata koukkuselkää, joka kulkee tuohikontti selässä, Marko Leino sanoo.

Amerikan pukki

ideoitiin Suomessa

Juha Wuolijoki uskoo, että asia herättää vielä keskustelua, koska joulupukki on suomalaisille tärkeä hahmo. ”Faktoihin” saatetaan suhtautua samalla vakavuudella kuin oikeasta ihmisestä tehdyssä elämänkertaelokuvassa.

– Sitä paitsi punapukuinen hahmo on alunperin ahvenanmaalaisen piirtäjän Coca-Colalle suunnittelema, hän heittää viimeisenä valttinaan.

Siis Amerikan pukki onkin oikeasti suomalainen luomus.

Kansainvälisen uskottavuuden vaatimus on siksikin ymmärrettävää, että Joulutarinassa on potentiaalia ensimmäiseksi todella suureksi suomalaiseksi vientielokuvaksi. Pohjoismaiden ulkopuolelle sitä myy kanadalainen Dolphin Films. Tämä on ensimmäinen kerta, kun pohjoisamerikkalainen yhtiö ostaa oikeudet suomenkieliseen elokuvaan ja sijoittaa rahaa itse tuotantoonkin.

Kanadalaiset rahoittajat näkivät valmiin lopputuloksen lokakuussa ja olivat tyytyväisiä näkemäänsä, Juha Wuolijoki kertoo.

– Se oli ihan kiva, koska pohjoisamerikkalainen yhtiö olisi ihan hyvin voinut vaatia leikkaamaan elokuvan nopeammaksi ja hauskemmaksi.

Ensi vuoden aikana Joulutarina dubataan englanniksi.

Lavastuksessa

haettiin aitoutta

Joulutarina näyttää äärimmäisen tyylikkäältä. No, helppoahan se on, kun lavasteina toimivat Levi ja Utsjoki parhaissa talviasuissaan. Vai kuinka?

– Ei se ihan niin ollut, vaan me jouduimme rakentamaan aika paljon, Juha Wuolijoki torjuu epäilyt helposta keikasta.

– Se on makeeta, ettei tämä näytä efektielokuvalta, mutta siinä on varmasti yli sata rakennettua kuvaa esimerkiksi tähtitaivaista. Rakennukset on rakennettu ja puita siirretty paikasta toiseen. Taloihin tilattiin erikseen kirveellä tehtyjä puuveistoksia ja lavasteiden sijaan me rakensimme oikean talon.

Viime tammikuussa pääkuvausjakson aikana Lapissa oli enimmillään 36 astetta pakkasta, mikä pisti tuotantoryhmän koville, mutta näyttää nyt valkokankaalla hienolta.

Yritysten seikkailut maailmalla: 2 miljardia veroeuroa katosi taivaan tuuliin

(Kansan Uutisten Viikkolehti 23.11. 2007)

Osta kalliilla ja myy halvalla. Tällä strategialla suomalaiset yritykset ovat valloittaneet maailmaa. Kriittinen taloustutkija Ritva Pitkänen osoittaa nyt, että yritykset hassasivat kymmenessä vuodessa rahaa pankkikriisin verran huonosti tuottavissa kaupoissa.

KAI HIRVASNORO

Suomalaiset yritykset kansainvälistyivät lähes Euroopan ennätysvauhdilla vuosina 1994 - 2004. Pääasiassa tämä tehtiin ostamalla ulkomaalaisia yrityksiä.

Eläkkeellä oleva KHT-tilintarkastaja Ritva Pitkänen on jo vuosien ajan tutkinut kriittisellä otteella suomalaisten yritysten liikkeitä maailmalle sekä niiden voittojen jakautumista.

Uusimmassa, maanantaina julkistetussa tutkimuksessaan hän kysyy, tuottiko ulkomaille sijoitettu pääoma. Palkansaajien tutkimuslaitoksen julkaisemassa raportissa vastaus kuuluu, että ei tuottanut. Tutkittuna kymmenvuotiskautena pääoman tuottoaste kotimaassa oli keskimäärin 11 prosenttia ja ulkomailla keskimäärin 6 prosenttia.

Suomesta ulkomaille on sijoitettu noin 70 miljardia euroa. Ulkomaalaiset yritykset ovat sijoittaneet Suomeen noin 50 miljardia.

Se, että Sonera osti neljällä miljardilla eurolla Saksan ilmatilaa tai Stora Enson tappiolliset Amerikan seikkailut eivät Ritva Pitkäsen mukaan selitä suurta eroa yhtiöiden ulkomaisten ja kotimaan toimintojen kannattavuudessa. Ylihintoja on kyllä maksettu rutkasti, mutta sen lisäksi Suomi näyttää olevan yrityksille niin edullinen toimintaympäristö, että täkäläistä tuottotasoa on muualla vaikea saavuttaa.

Pankkikriisin

suuruinen tappio

Yritysten seikkailuissa rahaa on palanut ja paljon. Ritva Pitkäsen mukaan kymmenessä vuodessa ne maksoivat tekemissään kaupoissa yhteensä 16 miljardia euroa ylihintaa.

Hän tarkastelee yrityskohtaisesti ajanjakson suurimpia yrityskauppoja ja toteaa, että niissä ylihintoja maksettiin noin 7 miljardia euroa. Summa on samaa luokkaa kuin 1990-luvun alun pankkikriisin hinta yhteiskunnalle. Ja tässäkään tapauksessa kyse ei ole vain yritysten tai osakkeenomistajien tappiosta, vaan menetetystä kansantulosta, josta koitui noin 2 miljardin euron verotulojen menetys.

Sillä olisi maksettu sairaanhoitajien palkankorotukset aika monta vuotta, Ritva Pitkänen vertasi maanantaina, jolloin työtaistelun uhka ei ollut vielä kokonaan lauennut.

Kannattavuutta

ei juuri kyselty

Suorien sijoitusten luvanvaraisuus poistui muun raha- ja valuuttamarkkinoiden vapauttamisen yhteydessä vuonna 1988. Kansainvälistymisbuumi käynnistyi meillä ja muualla yhtä aikaa. Varsinaiset huippuajat osuivat 1990-luvun jälkipuoliskoon. Kehittyneiden maiden vertailussa Suomi nousi seitsemännelle sijalle vuoteen 2004 mennessä.

Huippuvuotena 2000 suomalaiset yritykset sijoittivat enemmän ulkomaille kuin mitä koko kansantalouden investoinnit olivat. Ero aikaisempaan oli se, että 1990-luvun alussa yritysten kasvua ulkomailla pidettiin merkittävänä ilmiönä, josta olisi syytä käydä keskustelua. Vuosikymmenen lopulla ilmiö oli monin verroin laajempi, mutta enää ei kyselty, miten hyvin kannattavasta toiminnasta oikein on kysymys.

Palkkamaltti toi

tilaa kansainvälistyä

Rahaa kansainvälistymiseen yrityksillä oli 1990-luvulla runsaasti käytössä. Pääoma tuotti paremmin kuin kertaakaan lähes puoleen vuosisataan ja samaan aikaan palkkojen osuus kansantulosta oli historiallisen alhainen. Edellisessä tutkimuksessaan yhdessä Pekka Sauramon kanssa Ritva Pitkänen selvitti, että 42 prosenttia teollisuuden varojen käytöstä vuosina 1995 - 2003 suuntautui suorina sijoituksina ulkomaille.

Suomi sijoittaa

kalliisiin maihin

Toisin kuin päivittäisestä uutisvirrasta voisi päätellä, suomalaisyritykset eivät sijoita rahojaan halvan, vaan kalliin työvoiman maihin. Suurin osa sijoituksista tehdään Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Euroopassa pääkohteita ovat tärkeimmät kilpailijamaat Ruotsi, Alankomaat ja Saksa, Euroopan ulkopuolella Yhdysvallat.

Kustannustason nousua Suomessa valittavat yritykset panostavat siis maihin, joissa pääoman tuottoaste on huonompi kuin Suomessa ja useimpien maiden työvoimakustannukset tuntia kohden korkeammat kuin kotimaassa.

Kiinnostava yksityiskohta on, että suomalaiset yritykset sijoittavat paljon Alankomaihin ja Luxemburgiin, joissa niillä ei kuitenkaan ole juuri henkilökuntaa. Syynä onkin varojen kierrättäminen verotuksen minimoimiseksi.

Yli 300 000

työpaikkaa

Vuosina 1996 - 2006 suomalaisten yritysten henkilökunta Euroopassa, pääasiassa lännessä lisääntyi 95 000:sta 250 000:een, Pohjois-Amerikassa 31 000:sta 43 000:een ja Kiinassa 427:stä 21 000:een. Määrällisesti Kiina-ilmiö on siis vienyt vähän työpaikkoja, mutta kasvuvauhti on hurja.

Yritysten kansainvälistyminen on sekä suomalaisessa että kansainvälisessä mitassa melko pienen piirin toimintaa. Vuosina 1990 - 2003 suomalaiset yritykset tekivät vajaa tuhat ulkomaista yrityskauppaa ja kauppaa tehneitä yrityksiä oli 380.

Suuret sijoitusvirrat syntyvät vain joistakin jättikaupoista, joita tänä vuonna on tehnyt varsinkin Nokia Siemens-fuusiolla sekä Suomen kaikkien aikojen kalleimmalla yrityskaupalla maksamalla 6 miljardia euroa digitaalisia karttoja kehittävästä amerikkalaisesta Navteq-yhtiöstä. HK-ruokatalot osti suuren ruotsalaisen liha-alan yrityksen 300 miljoonalla eurolla.

Stora Enso puolestaan pääsi megakauppiaiden joukkoon myymällä Pohjois-Amerikan toimintonsa suurella tappiolla.

Kuka oli Irakin sodan avaintodistaja Curveball?

(Kansan Uutisten Viikkolehti 16. marraskuuta 2007)

Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin tekaistujen todisteiden perusteella maaliskuussa 2003. Viimeinen salaisuus oli, kuka oli avaintodistajana toiminut koodinimi Curveball, joka oli kertomansa mukaan itse työskennellyt salaisessa bioaseohjelmassa. Nyt myös Curveball on paljastunut alusta loppuun huijariksi.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Ensi vuoden helmikuussa tulee kuluneeksi seitsemän vuotta siitä, kun amerikkalaisten suunnittelema sota Irakia vastaan sai uuden käänteen. Helmikuussa 2001 Saksan tiedustelupalvelu kertoi CIA:lle irakilaisesta avaintodistajasta, joka oli itse työskennellyt Saddam Husseinin salaisessa bioaseohjelmassa. Biologisia aseita säilytettiin ja kuljetettiin liikkuvissa laboratorioissa.

Liikkuvat bioaselaboratoriot olivat ulkoministeri Colin Powellin tärkein uusi tieto, kun hän esitteli YK:ssa helmikuun viidentenä 2003 lopulliset todisteet siitä, että Yhdysvallat on oikeassa. Irak on riisuttava joukkotuhoaseista vaikka sitten sodalla.

Maaliskuussa 2003 Yhdysvallat liittolaisineen hyökkäsi, ja sota jatkuu edelleen.

Saksan tiedustelupalvelun lähde oli koodinimi Curveball, Kaaripallo.

Tähtitodistajan

tausta selvisi

Kaaripallon todellinen henkilöllisyys pysyi salassa marraskuun alkuun asti. Maineikas amerikkalainen ajankohtaisohjelma 60 Minutes jäljitti hänen tarinaansa kaksi vuotta. 4. marraskuuta ohjelma kertoi, miten yksi nykyajan fantastisimmista, mutta myös eniten siviiliuhreja vaatineesta huijauksesta tapahtui.

60 Minutesin mukaan Kaaripallo on oikeasti irakilaissyntyinen Rafid Ahmed Alwan, keskitasoa heikommilla arvosanoilla valmistunut insinööri.

CIA:n Euroopan toimintojen entinen johtaja Tyler Drumheller arvioi ohjelmalle, että jos amerikkalaisviranomaisilla ei olisi ollut Kaaripallon kertomia todisteita, he olisivat keksineet jotain muuta. Mutta sodan kannalta hänen kaltaisensa todistaja oli ehdottoman välttämätön.

Salaisen laitoksen

silminnäkijä

Rafid Ahmed Alwan saapui Saksaan turvapaikanhakijana vuonna 1999. Hän oli silloin 32-vuotias.

Alwan kertoi Saksan tiedustelupalvelulle olevansa kemikaali-insinööri. Erinomaisten opintosaavutusten vuoksi hänestä oli tehty Djerf al Nadafin laitoksen johtaja. Virallisesti siellä käsiteltiin kasvien siemeniä, mutta todellisuudessa laitos valmisti liikkuvia biologisia aseita, Alwan kertoi.

Hänen mukaansa erikoisvalmisteiset kuorma-autot ajettiin laitoksen toisesta päästä sisään, niiden säiliöihin pumpattiin bioaseita, jonka jälkeen ne poistuivat laitoksen toisessa päässä sijaitsevien ovien kautta.

Tätä läntiset tiedustelupalvelut olivat juuri pelänneet. Saddam oli Persianlahden sodan jälkeen joutunut tuhoamaan joukkotuhoaseensa, mutta ohjelmat olivat edelleen käynnissä.

Väärä kuvaus ei

huolettanut CIA:ta

Saksalaiset piilottivat Rafid Ahmed Alwanin ja antoivat hänelle koodinimen Curveball. Miestä kuulusteltiin säännöllisesti puolentoista vuoden ajan. Amerikkalaisia hän ei halunnut tavata, mutta kuulusteluista laaditut muistiot lähetettiin Yhdysvaltoihin ja ne vakuuttivat CIA:n analyytikot.

Erityisesti tiedustelupalveluita kiihdytti Kaaripallon kertomus laitoksessa vuonna 1998 sattuneesta onnettomuudesta, jossa kuoli 12 ihmistä. Viimeistään tämä vakuutti CIA:n siitä, että Djerf al Nadafin laitoksessa todella käsiteltiin myrkyllisiä aineita.

Helmikuussa 2001 amerikkalaiset ja saksalaiset tiedusteluekspertit tapasivat Münchenissä keskustellakseen tapaus Kaaripallosta. Amerikkalaiset kertoivat, että heillä on satelliittikuvaa Djerf al Nadafin kemiallisesta laitoksesta. Se vastasi muuten todistajan kertomuksia, mutta juuri siellä, mistä hän oli sanonut rekkojen ajavan sisään ja ulos näytti olevan läpipääsemätön muuri.

CIA:n analyytikot selittivät sen olevan keinotekoinen. Tekomuuri oli pystytetty nimenomaan hämäämään amerikkalaisia.

Ohjelman ”johtaja”

oli poistunut Irakista

Kaaripallon todistus tuntui vakuuttavalta siksikin, että hän osasi nimetä Irakin bioaseohjelman johtajaksi tohtori Basil al Sa´atin.

Basil al Sa´ati sanoi 60 Minutes -ohjelmalle Kaaripallon tarinoiden olleen suurta valhetta.

– Jos olisin johtanut huippusalaista ohjelmaa, niin miksi Saddam olisi antanut minun muuttaa maasta vuonna 1999? hän kysyi.

Amerikkalaiset eivät koskaan tavanneet Kaaripalloa kuten eivät Basil al Sa´atiakaan, mutta brittien tiedustelupalvelu haastatteli jälkimmäisen.

Tästä kuultuaan Kaaripallo muuttui kuulusteluissa hermostuneeksi ja vähemmän yhteistyökykyiseksi. Hänelle oli yllätys, että al Sa´ati oli muuttanut pois Irakista.

CIA kävi kuumana,

Saksassa epäilyjä

Saksalaisia tietolähteen luotettavuus alkoi epäilyttää ja epäileviä ääniä kuultiin myös CIA:n puolelta, kun tiedustelupalvelujen edustajat tapasivat jälleen joulukuussa 2002.

Mutta CIA:n johto piti Kaaripalloa edelleen avaintodistajana. 18. joulukuuta 2002 CIA:n johtaja George Tenet lähetti kiireisen avunpyynnön Saksan tiedustelupalvelun johdolle. Hän tapaisi presidentti George W. Bushin kolmen päivän kuluttua keskustellakseen Irakista. Tenet halusi, että Kaaripallo tulisi televisioon kertomaan tarinansa. Jos tämä ei suostuisi, niin Tenet pyysi ainakin lupaa käyttää Kaaripallon tietoja julkisesti.

Kaksi vuorokautta myöhemmin Saksan tiedustelujohtaja August Hanning vastasi ja kieltäytyi amerikkalaisen virkaveljensä pyynnöstä. Hän kirjoitti Tenetille, että Kaaripallon tiedot vaikuttavat luotettavilta, mutta yritykset todentaa niitä ovat epäonnistuneet. Siksi Kaaripallon raportteihin tulee suhtautua vahvistamattomina tietoina.

Tästä huolimatta 21. joulukuuta Tenet kehotti Bushia kertomaan julkisesti, että heillä on ”donkki”, Saddam Husseinin joukkotuhoaseista on varma tieto.

Asian julkistaminen pistettiin ulkoministeri Colin Powellin harteille. Hän tekisi sen YK:ssa. Powell käski esikuntapäällikkönsä Larry Wilkersonin valmistelemaan esityksen yhdessä CIA:n kanssa.

Powell puhui

pötyä YK:ssa

Wilkerson kertoi 60 Minutesille CIA:n esitelleen hänelle Irakin bioaseohjelmaa todella dynaamisesti, dramaattisesti ja yksityiskohtaisesti. Erityisesti CIA korosti lähteen arvoa. Hän oli itse ollut laboratoriossa ja erittäin luotettava.

Wilkersonin mukaan Colin Powell uskoi kaiken. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin luottaa tiedustelupalveluun.

Joten 5. helmikuuta 2003 Colin Powell kertoi kuvin ja sanoin kautta maailman televisioidussa YK-puheessaan, että Irakilla on biologisia aseita ja niitä säilytetään liikkuvissa laboratorioissa. Powell korosti lähteen olevan silminnäkijä, irakilainen kemikaali-insinööri, joka oli itse työskennellyt kyseisissä laitoksissa.

YK:n asetarkastajat

paljastivat huijauksen...

Ratkaisevimmat todisteet olivat tulleet mieheltä, jota Yhdysvaltain tiedusteluviranomaiset eivät itse olleet tavanneet.

Kolme päivää myöhemmin YK:n asetarkastajat vierailivat epäillyssä joukkotuhoaseita valmistavassa Djerf al Nadafin laitoksessa. Heidän tarkastuksensa tulos oli, ettei Kaaripallon kertomus voinut pitää paikkaansa. Siellä todellakin oli se muuri, jonka vuoksi kuorma-autoja ei voitu ajaa sisään myrkyillä lastattavaksi. Mitään salaisia ovia muurista ei löytynyt.

Asetarkastajat palasivat Djerf al Nadafiin uudelleen 20 päivää myöhemmin. Heidän ottamiensa näytteiden perusteella laitoksessa ei ollut merkkiäkään kielletyistä aseista.

...mutta USA

hyökkäsi

YK:n asetarkastajien löydöillä ei ollut merkitystä. Yhdysvallat hyökkäsi keksittyjen todisteiden perusteella kolme viikkoa myöhemmin.

Kun Yhdysvallat oli vallannut Bagdadin, Kaaripallon lento päättyi lopullisesti. He kaivoivat esiin tiedot, joiden mukaan Rafid Ahmed Alwan ei ollutkaan valmistunut yliopistosta huippuarvosanoin, vaan keskitasoa huonompana oppilaana. Djerf al Nadafin ”salaisessa” laitoksessa käsiteltiin sittenkin kasvien siemeniä.

Tohtori Basil al Sa´ati oli kylläkin johtanut laitosta. Hän tiesi Rafid Ahmed Alwanin tosiaan työskennelleen laitoksessa insinöörinä sen rakennusvaiheessa, mutta tämä oli lähtenyt ennen sen valmistumista vuonna 1995.

Varkauden jälkeen

kiertolaiseksi

60 Minutes jäljitti Alwanin liikkeitä sen jälkeen. Aluksi hän oli työskennellyt televisioyhtiössä, mutta saanut potkut varastettuaan arvokkaita laitteita. Syytteistä luovuttiin sen jälkeen, kun hän oli korvannut varastamansa omaisuuden.

Seuraavaksi Alwanin tiedettiin valmistaneen kotitekoista kosmetiikkaa.

Amerikkalaisille paljastui valtauksen jälkeen, ettei Djerf al Nadafissa tapahtunut 12 ihmistä tappanutta onnettomuutta vuonna 1998. Ja vaikka olisi tapahtunutkin, Rafid Ahmed Alwan ei olisi siitä tiennyt, koska hän oli jo poistunut Irakista. Alwan matkusti Jordaniaan, Egyptiin, Libyaan ja Marokkoon. Sen jälkeen hänen jälkensä katoavat, kunnes mies vuonna 1999 ilmestyi Saksaan ja muuttui koodinimi Kaaripalloksi.

CIA:n edustajat tapasivat Kaaripallon viimein maaliskuussa 2004, vuosi Irakin sodan aloittamisen jälkeen. Hänelle näytettiin kuvia laitoksesta ja kysyttiin sitä ympäröivästä muurista, joka jo yksin veti pohjan pois kertomukselta. Mutta muuri oli rakennettu vasta vuonna 1997, joten Alwan ei tiennyt siitä. Sen jälkeen Kaaripallo ei sanonut enää mitään. Huijari oli paljastettu, mutta sitä odotellessa Irak oli myös suurelta osin tuhottu.

Entinen CIA-johtaja Tyler Drumheller arvioi 60 Minutes -ohjelmassa Alwanin motiiviksi yrityksen saada työ- ja oleskelulupa Saksaan.

Sen hän saikin. Ohjelman tietojen mukaan Rafid Ahmed Alwan elää Saksassa väärällä nimellä.

Ilkka Remes popularisoi hienosti tiedettä / Osallistu dekkarikisaan

(Kansan Uutisten Viikkolehti 9.11. 2007)

Ilkka Remes: Pahan perimä. WSOY 2007. 539 sivua.

Pahan perimä on Ilkka Remeksen yhdestoista trilleri. Se on myös hänen parhaansa. Silti, vaikka niissä kymmenessä ensimmäisessäkin on useita valioluokan saavutuksia.

Ilkka Remes on turbotoiminnan mestari, mutta hän on koko uransa etsinyt toisenkinlaista kerrontatapaa. Rauhallisemman jännityksen luomisessa hän ei ole aiemmin onnistunut, mutta nyt homma toimii. Tällaisen romaanin pakollinen loppukiihdytyskin on enemmän tyylikäs kuin täyteen ahdettu kilpajuoksu.

Tieteen etiikka on vähitellen noussut Ilkka Remeksen keskeisimmäksi teemaksi. Nytkin hän on aivan perimmäisten kysymysten äärellä. Natsi-Saksassa tiedettä tehneiden vanhempien suomalaispoika saa tuta, että isien ja äitien pahat teot tunkevat väkisin myös nykyisyyteen.

Se, mikä 1930-luvulla kaikkialla länsimaailmassa, myös Suomessa, oli pyrkimystä ihmisjalostukseen, eugeniikkaan, muuttui jossain vaiheessa genetiikaksi, mutta perimmäinen pyrkimys on sama, Remes väittää.

Parhaissa kirjoissaan Ilkka Remes on lahjakas tieteen popularisoija. Pahan perimän lähdeaineistona hän mainitsee lähes 40 tutkimusta. Osalla kirjan henkilöistä on aidot esikuvat natsi-Saksassa vaikuttaneista tiedemiehistä ja -naisista, jotka ajattelivat tekevänsä vain tiedettä ilman sen kummempia poliittisia tarkoitusperiä. Se, että tutkimusmateriaali tuotiin keskitysleireistä, ei heitä häirinnyt.

Vaikka natsien rotuopit suunnilleen tuntisikin, niin silti Pahan perimä on paikoin hirveää luettavaa. Ilkka Remes tuntuu tavoittavan jotain aivan olennaista siitä kylmyydestä, millä huippuälykkäät ihmiset voivat tietyissä olosuhteissa sivuuttaa toisten kärsimykset.

Tämä ei koske vain natseja.

Natsi-Saksan ihmiskokeita rahoitti mm. amerikkalainen Rockefeller-säätiö. Sodan jälkeen saman säätiön rahoituksella samanlaisia kokeita jatkettiin Yhdysvalloissa, ja pitkälti vielä samojen tutkijoiden voimin. Radioaktiivisten aineiden vaikutusta ihmiseen tutkittiin ruiskuttamalla koehenkilöihin plutoniumia suonensisäisesti.

Siis 1950-luvun Yhdysvalloissa, ei 1930-luvun Saksassa.

Valitse Suomen paras jännäri

Suomi täyttää kuukauden kuluttua 90 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi jo perinteeksi muodostuneessa Viikkolehden dekkarikisassa valitaan Suomen parasta jännityskertomusta.

Kysymys on muotoiltu näin siksi, että äänestää voi romaanien lisäksi myös novellia, tv- tai elokuvakäsikirjoitusta ja miksei vaikka kuunnelmaa. Ainoa kriteeri on, että tarina on vastaajan mielestä luokiteltavissa dekkariksi / jännityskertomukseksi ja sen kirjoittaja on suomalainen.

Valita voi noin sadan vuoden aikana ilmestyneistä tarinoista, sillä ensimmäisinä suomalaisina jännäreinä pidetään Rikhard Hornanlinnan vuonna 1910 ilmestyneitä novelleja Kellon salaisuus ja Lähellä kuolemaa. Uusin on Matti-Yrjänä Joensuun romaaniin perustuva tv-sarja Rakkauden nälkä.

Ehdokkaita riittää. Pelkästään suomalaisia rikosromaaneja julkaistaan kymmeniä vuodessa.

Siis: Mikä on kaikkien aikojen paras suomalainen jännityskertomus?

Vastaa viimeistään perjantaina 23. marraskuuta ja perustele vastauksesi myös kunnolla, mutta kuitenkin tiiviisti. Kyselyn tulokset julkaistaan Viikkolehdessä itsenäisyyspäivän aattona.

Palkinnot ovat muhkeita kirjapaketteja, joista tänä vuonna saattaa uusien jännäreiden lisäksi löytyä muunkinlaisia teoksia.

Vastaukset sähköpostilla osoitteeseen kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi tai kirjepostilla osoitteeseen Kai Hirvasnoro / Kansan Uutiset, PL 64, 00501 Helsinki. Kisaan vastataan omalla nimellä ja jos haluaa olla mukana palkintoarvonnassa, niin postiosoite mukaan.

Vastata voi myös kommentilla tähän blogiin, mutta silloinkin mukana on oltava nimi ja osoite.

Rikkaimpien tulot nousivat 172 prosenttia, koko kansan alle 30

(Kansan Uutisten Viikkolehti 9.11. 2007)

Kaikkein rikkaimmat suomalaiset ovat jatkaneet valtaisaa rikastumistaan 1990-luvun puolivälistä vuoteen 2004, mihin asti tilastot ulottuvat.

Köyhyyden väheneminen sen sijaan pysähtyi vuoteen 2000.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Kuka sai ja kuka jäi ilman talouskasvun hedelmistä, kysytään Palkansaajien tutkimuslaitoksen ja Työväen Sivistysliiton yhteisessä artikkelikokoelmassa, joka julkistettiin tiistaina.

Lyhyesti vastattuna rikkaat saivat ja köyhät eivät polkeneet edes paikallaan, vaan köyhtyivät lisää.

Kirjassa ovat mukana mm. professorit Matti Tuomala Tampereen yliopistosta ja Veli-Matti Ritakallio Turun yliopistosta, joiden tutkimuksista Viikkolehdessä on kerrottu usein aiemminkin.

Suurituloisimmat

jatkoivat rikastumista

Yleensä tulonjakotilastoissa käytettävissä olevien tulojen kehitystä tarkastellaan tulonsaajakymmenyksittäin. Suomalaiset on ryhmitelty kymmeneen puolen miljoonan ihmisen ryhmään pienituloisimmista suurituloisimpiin.

Todellisemman kuvan laman jälkeisestä kehityksestä saa, kun tarkastellaan erikseen suurituloisimman prosentin, noin 50 000 ihmisen huippukerroksen, tulojen muutosta. Kolme vuotta sitten professori Matti Tuomalan tutkimus kertoi, että hyvätuloisimman kymmenyksen tulot nousivat 44 prosenttia 1990-2002, mutta eniten ansainneen prosentin samaan aikaan peräti 122 prosenttia.

Tiistain seminaarissa Tuomalalla oli päivitetyt luvut vuoteen 2004 asti. Nyt eniten ansainneen kymmenyksen tulot olivat nousseet 60 prosentilla vuodesta 1990, mutta 50 000 henkilöstä muodostuvan tulohuipun jo 172 prosentilla.

Kaikkien suomalaisten tulot nousivat 20 prosentilla 1990 -2002, ja 30 prosentilla 1990 - 2004.

Pienituloisimpien reaalitulot kasvoivat aiemmassa mittauksessa vain 1 prosentilla, uudemmassa lähes 9:llä.

Kansainvälisestikin

poikkeava irtiotto

Matti Tuomalan mukaan käänne ajoittui nimenomaan laman jälkeisiin vuosiin. 1970-luvulta 1990-luvun alkuun suurituloisimman prosentin tulot olivat 2,5-kertaiset koko kansan mediaanituloon verrattuna. Uusimmassa mittauksessa ne olivat 4,7-kertaiset.

PT:n ja TSL:n kirja ei pohdi, miksi Suomessa on viimeksi kuluneet 15 vuotta harjoitettu tällaisen kehityksen tuottamaa politiikkaa. Kirja on tilanteen kuvaus ja vastaus kysymykseen ”miksi” edellyttäisi kirjan toimittajan, erikoistutkija Heikki Taimion mukaan uutta laajempaa projektia.

Professori Matti Tuomalan mukaan tärkein syy on yhteiskunnallisissa instituutioissa tapahtunut muutos. Suurituloisten irtioton suuruus on hänen mukaansa kansainvälisestikin aivan poikkeuksellista ja siinä Esko Ahon porvarihallituksen pääomaverouudistus oli avaintekijä. Kaikki kynnelle kykenevät ottavat tulonsa matalammin verotettuina pääomatuloina eivätkä palkkatuloina. Tämä näkyy siinä, että vuonna 1987 suurituloisimman prosentin tuloista omaisuustuloja oli 11 prosenttia, mutta 2004 peräti 63 prosenttia. Rikkaiden palkkatulojen osuus sen sijaan romahti samaan aikaan 67 prosentista 28:aan.

Suunnanmuutos

ilman keskustelua

Tällainen rikkaiden rikastuminen ei ole luonnonlaki, Tuomala korosti. Hän otti pienestä eurooppalaisesta maasta esimerkiksi Hollannin, missä vastaavaa huipun erkanemista ei ole tapahtunut.

Veropolitiikan lisäksi kansan jakautumista ovat edesauttaneet maltillinen tulopolitiikka, tiukka julkisten menojen kuri ja sosiaaliturvan heikko kehitys.

– Viimeisen 10-20 vuoden aikana Suomessa on tapahtunut merkittäviä suunnanmuutoksia näissä instituutioissa ilman suurempaa poliittista keskustelua, Matti Tuomala huomautti.

Syrjäytymistä tapahtuu hänen mukaansa kahteen eri suuntaan. Toiset syrjäytyvät köyhyyteen, toiset rikkauteen, sillä eliitti eristäytyy yhteisistä instituutioista mm. terveydenhuollossa ja koulutuksessa.

Onko rikkaus

toisilta pois?

Kaikkien mielestä tällä kehityksellä ei ole suurta väliä. Sanotaan, ettei toisten rikastuminen ole toisilta pois. Tai että rikastuminen on sallittua, kunhan köyhistäkin huolehditaan.

Suomalaiset kokoomusjohtajat Sauli Niinistö ja Jyrki Katainen ovat katsoneet, ettei toisten menestymistä tule kadehtia ja Niinistön mukaan talouden menestys synnyttää jotenkin automaattisesti tuloeroja.

Kauppakamarilainen näkemys taas on, että sosiaalisen liikkuvuuden vuoksi kunkin vuoro tulee aikanaan.

Matti Tuomala väitti vastaan: Suuret tulot ja varallisuus tuovat myös määräysvaltaa taloudellisiin resursseihin ja ihmisiin. Hän viittasi taloustieteilijä J.K. Galbraithin lausumaan, jonka mukaan varallisuudesta on omat etunsa eivätkä päinvastaiset väitteet ole koskaan osoittautuneet kovin uskottaviksi.

Köyhyys pysyy

sitkeästi paikallaan

Entä vauraudesta osattomaksi jääneet? Heitä on tutkittu Turun yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksen ”Kuka on köyhä?” -hankkeessa, joka aloitettiin vuonna 1995 ja toistettiin vuosina 2000 ja 2005.

Kymmenvuotinen aikajänne kattaa Suomen itsenäisyyden historian nopeimman vaurastumisen jakson. Bruttokansantuote nousi korkeammaksi kuin koskaan ja sen vuosikasvu oli 3,8 prosenttia, kun koko 1900-luvun keskiluku oli 3 prosenttia. Laman pohjalta vuodesta 1993 vuoteen 2006 BKT kasvoi lähes 62 prosenttia. Työllisten määrä lisääntyi pohjalukemista 389000:lla ja työttömyys puolittui.

PT:n johtajan Jaakko Kianderin mukaan tästä kaikesta huolimatta kasvun hedelmiä ei riitä jokaiselle, koska Suomi maksoi 1990-luvulla syntyneen ulkomaisen velkansa nopeasti pois Romanian Ceausescun viitoittamalla tiellä, julkinen talous käännettiin ylijäämäiseksi ja yritysten kannattavuutta parannettiin.

Joten professori Veli-Matti Ritakallion mukaan tuloköyhyys oli vuonna 2005 jopa suurempaa kuin 1995. Muilla mittareilla (kasautuva puute, köyhyyden kokemus, velat, asiointi sosiaalitoimistoissa) köyhyys aleni selvästi 1995-2000, mutta sen jälkeen köyhyyden vähentyminen lähes pysähtyi.

Tilastokeskuksenkin tulonjakotilaston mukaan pienituloisten osuus väestöstä nousi 7,3 prosentista vuonna 1995 vuoden 2005 12,3 prosenttiin. Vuoden 2000 jälkeen köyhyys on jämähtänyt paikalleen ja vakiintunut.

Kannustimet

vaikuttavat nyt

Veli-Matti Ritakallion mukaan köyhyys paikantuu entistä selkeämmin viimesijaisen perusturvan varassa eläviin. Riski on erittäin suuri, jos elää toimeentulotuella, asumistuella, työmarkkinatuella tai opintotuella.

Kannustinvetoinen sosiaalipolitiikka vaikuttaa. Työnteko kannattaa entistä paremmin, mutta sosiaaliturvalla ei tule toimeen. Vähimmäisturvan taso on leikkautunut niin, että toimeentulotuen ostovoima oli kuukaudessa 30 euroa heikompi vuonna 2005 kuin vuonna 1990. Toimeentulotuki on 200 euroa kuukaudessa alempi kuin nykyisin käytössä oleva köyhyysraja.

Veli-Matti Ritakallion mukaan suomalaisella köyhällä jää asumismenojen jälkeen 11 euroa päivässä normaaleihin menoihin. Siitä puolet menee ruokaan, siisteyteen ja puhtauteen ehkä euro päivässä, puhelimeen ja muuhun viestintään toinen euro ja kuukausilippuun kolmas.

Varsinaiseen elämiseen jää näin ollen 2,5 euroa päivässä.

”Köyhän ainut huvitus on vilkas mielikuvitus”, Ritakallio siteeraa sanoittaja Juha Vainiota.

Kommentti

Vasemmiston markkinahäiriö

Tiistaina julkistettu tutkimuskokoelma talouskasvun hedelmien äärimmäisen epätasaisesta jakautumisesta on erityisen tuskallista luettavaa vasemmistolle. Kuten professori Veli-Matti Ritakallio toteaa, niin se ei ollut lama, vaan nousukausi, jolloin suhteellinen tuloköyhyys alkoi jyrkästi kasvaa.

Ajallisesti eriarvoisuuden kasvu alkoi silloin, kun molemmat vasemmistopuolueet olivat hallituksessa ensi kertaa yli kymmeneen vuoteen. Lipposen hallituksilla olisi ollut kahdeksan vuotta aikaa muuttaa suuntaa, mutta kuten Ritakallio myös toteaa, köyhyyden väheneminen pysähtyikin vuonna 2000.

Kun molemmissa vasemmistopuolueissa nyt pohditaan oppiraporttien muodossa syitä historiallisen huonoon kannatukseen, niin katse kannattaisi suunnata myös vuoteen 1995. Olisi analysoitava syyt siihen, miksi juuri vasemmistovetoisten hallitusten aikana kävi niin kuin kävi. Mikään talouskasvuun liittyvä luonnonlakihan eriarvoisuuden lisääntyminen ei ollut, vaan tulosta poliittisista valinnoista.

Tarvitaan siis mielellään SDP:n ja Vasemmistoliiton yhteinen projekti, jossa selvitetään vastaus yhteen kysymykseen:

Kylvettiinkö Lipposen hallitusten politiikalla ne epäluulon siemenet, joiden vuoksi kaikki puolueet näyttävät syrjäytettyjen silmissä ihan samoilta?

Lahjakkuus ja menestyminen olivat pakkomielteitä Sturmgeistille

(Kansan Uutisten Viikkolehti 9.11. 2007)

KAI HIRVASNORO

Vasemmistolaisilla keskustelupalstoilla on Jokelan tragedian jälkeen yhdistetty ampujan maailmankuva yhteiskunnassa yleisesti vallalla oleviin arvoihin. Kaikki vannovat nyt huippuosaamisen nimiin, tavallinen ja arkinen ei ole mitään.

Pekka Auvinen kirjoitti olevansa ”jumalankaltainen” ja odottaneensa ”suurta vapautuksen päivää”, jolloin ”älykkäät ihmiset ovat vihdoinkin vapaita.”

Dramaturgi Outi Nyytäjä kirjoittaa keväällä ilmestyneessä kirjassaan Menestys ja moraali, että menestyksen käsite on imeytynyt koko yhteiskuntaan. Eikä vain talouselämään, vaan kaikkiin yhteiskunnan alueisiin.

”Sen tartuttamia ovat kaikki – pahimmin ne, joilla ei ole mitään menestymisen mahdollisuuksia eikä edes kahleitakaan menetettävinä. Menestyskilpailu on kuin suomimaraton, johon kaikkien on osallistuttava, ja voi niitä, jotka putoavat reitin varteen.”

Pekka-Eric Auvinen näyttää sisäistäneen nämä nykyisen kilpailuyhteiskunnan vaatimukset äärimmillään. Jo paljon ennen murhia perustellutta manifestiaan hän kävi kiivasta keskustelua Suomi24-nimisellä internetin keskustelusivustolla.

Mies liittyi Suomi24:ään 4. maaliskuuta nimimerkillä Sturmgeist. Profiilissaan hän kertoi, ettei kannata mitään tiettyä ideologiaa, vaan pyrkii ajattelemaan asioita itsenäisesti.

En ole kuitenkaan tavallinen ihminen, vaan herramoraalinen yli-ihminen, hän jatkoi.

Pari viikkoa myöhemmin syntyneessä keskustelussa hän painotti lahjakkuuden merkitystä ja sanoi kannattavansa vahvaa palkka-armeijaa sekä Nato-jäsenyyttä.

Miehen on julkisuudessa luonnehdittu olleen kiinnostunut sekä äärioikeistolaisista että äärivasemmistolaisista aatteista. Suomi24:n perusteella ainakaan tänä vuonna hänellä ei enää ole ollut minkäänlaisia vasemmistosympatioita, päinvastoin.

Kommunistit ovat vallanhimoisia, umpikieroja ja saattavat näyttää ihmiseltä, mutta eivät ole ihmisiä. Kateutensa vuoksi ovat valmiina pilaamaan menestyksen ja hyvän taloudellisen kehityksen sekä hyvinvoinnin.

Toisessa yhteydessä 11. maaliskuuta Sturmgeist lisäsi vihalistalleen kommunistien lisäksi myös sosialistit sekä muut vasurit ja punikit, jotka uskovat että ihmiset kaikki ovat samanarvoisia, tasa-arvoisia ja vastustavat kaikkea lahjakkuutta sekä menestyviä henkilöitä.

Liberaaleja oikeistolaisia Sturmgeist ei sen sijaan asiaa häneltä kysyttäessä pitänyt omien kansalaistensa sortajina.

Kun annetaan yksilölle mahdollisuus nousta elämässä, kehittää taitojaan, kouluttautua ja hankkia kykyjä ja kiinnostusta vastaava työpaikka (oli se sitten yritysjohtaja, tehdastyöläinen tai opettaja), palkkaus ja yksilönvapaudet niin mitä sortoa se on?

Risto Isomäki varoittaa nyt ydinpommista

(Kansan Uutisten Viikkolehti 2.11. 2007)

Jos ihmiskunta ryhtyy vastaamaan yhteen ongelmaan, ilmastonmuutokseen, väärällä tavalla, massiivisella ydinvoimaohjelmalla, niin huonosti voi käydä. Suurisuuntaiset seuraavan polven ydinvoimaohjelmat tekevät ydinpommin käytöstä aiempaa helpompaa.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Risto Isomäki räjäytti pankin kaksi vuotta sitten romaanillaan Sarasvatin hiekkaa. Pienen piirin science fiction -kirjailija nousi laajaan tietoisuuteen ekologisella jännitysromaanilla, joka päätyi Finlandia-ehdokkaaksi. Finlandiaa se ei voittanut, mutta monia muita palkintoja kylläkin.

Parhaillaan teosta käännetään saksaksi, viroksi ja englanniksi.

Tällaisen kirjan jälkeen odotukset ovat kovat. Pystyykö Isomäki kirjoittamaan vielä tanakampaa tavaraa ja onnistuuko hän uudelleen tasapainoilemaan jännärijuonen ja fakta-aineiston sekoittamisessa?

Vastaus on osittain kyllä. Risto Isomäen uusi romaani Litium 6 ei ole aivan täysosuma. Sarasvatin valttikorttina oli monen tason kiehtovuus. Se ei ollut vain ekojännäri, vaan myös kiehtova tarina kadonneesta kaupungista ja toisaalla henkeä salpaava kuvaus sulavilta jäätiköiltä.

Rauhallisia yöunia Isomäen lukijalle ei ole luvassa nytkään. Litium 6:n olettamassa tulevaisuudessa ilmastonmuutosta torjutaan rakentamalla suurisuuntaisesti seuraavan sukupolven ydinvoimalaitoksia.

Huonostihan siinä käy, koska jo nyt teknisesti mahdollisten hyötöreaktorien polttoaine soveltuu sellaisenaan ydinpommien raaka-aineeksi.

Sarasvatin hiekassa Eurooppa hukkui, Litium 6:ssa liekki on kuuma. Mutta jälkimmäinen on turhankin suoraviivainen trilleri.

Nykyinen ydinvoima

ei pitkälle riitä

Litium 6:n lähtökohtana on jälleen ilmastonmuutos. Entä jos hallitukset ryhtyvät torjumaan ilmaston lämpenemistä rakentamalla suurisuuntaisesti lisää ydinvoimaa?

Nykyisenlaisista ydinvoimaloista ei ole ilmaston lämpenemisen estäjiksi. Ydinvoimalla tuotetaan tällä hetkellä vain vähän yli kaksi prosenttia kaikesta ihmisten kuluttamasta energiasta.

Tarvitaan siis jotain tehokkaampaa. Sellaisia ovat uudet hyötöreaktorit sekä kauempana tulevaisuudessa mahdollisesti odottava fuusiovoima. Mutta Risto Isomäen mukaan niiden teknologia on myös nykyistä vaarallisempaa ja ne tuottavat entistäkin enemmän radioaktiivista ydinjätettä.

– Hyötöreaktoreja me osaamme rakentaa jo nyt, mutta ne ovat ratkaisevasti nykyisiä ydinvoimaloitamme vaarallisempaa teknologiaa. Hyötöreaktorien polttoaine on näet niin pitkälle rikastettua, että se soveltuu jo sellaisenaan, ilman minkäänlaista lisärikastusta, ydinpommien rakentamiseen. Hyötöreaktori voi siis, toisin kuin tavallinen ydinvoimala, ainakin periaatteessa myös räjähtää niin kuin suunnattoman suuri ydinpommi, Risto Isomäki sanoo.

Haluammeko

vaarallista energiaa?

Risto Isomäen mukaan vielä suunnitteluvaiheessa olevat fuusiovoimalat eivät käyttäisi polttoaineenaan pelkkää merivettä, vaan käytännössä deuteriumia ja tritiumiksi hajoavaa litium 6:tta.

– Nämä isotoopit ovat erittäin vaarallisia, sillä niitä voi käyttää erilaisten kaksi- ja kolmivaiheisten ydinaseiden rakentamiseen ja yksivaiheisten ydinaseiden tehon lisäämiseen. Lisäksi deuterium-tritium-fuusiovoimala tuottaisi monta kertaa enemmän voimakkaasti radioaktiivista ydinjätettä kuin tavallinen ydinvoimala.

Risto Isomäki sanoo, että maailma, jonka energiasta merkittävä osa tuotettaisiin fuusio- ja hyötöreaktoreilla sekä molemmat teknologiat yhdistävillä hybridireaktoreilla olisi todella vaarallinen paikka.

– Haluammeko me maailman, jonka energia tuotetaan näin vaarallisella tavalla?

Aurinkosähkö

jo olemassa

Vaihtoehtoja on hänen mukaansa olemassa.

– Tällä hetkellä on jo valmiina ainakin seitsemän sellaista aurinkosähkön tuotantotapaa, joilla olisi mahdollista tuottaa runsaan suoran auringonvalon alueilla hiili- ja ydinsähköä halvempaa verkkovirtaa heti, kun joku rakentaisi kertarysäyksellä riittävästi kapasiteettia. Tarvittava määrä olisi teknologiasta riippuen 1 000 – 5 000 megawattia. Voimayhtiöt eivät kuitenkaan ole innostuneita aurinko- ja tuulivoimasta, koska ne pelkäävät tarvittavan varavoiman kustannuksia. Mistä saadaan korvaavaa sähköä yöllä ja tyynellä säällä?

Risto Isomäen mukaan tähänkin ongelmaan on jo olemassa tekninen ratkaisu, uudet korkeaa jännitettä käyttävät tasavirtalinjat. Niissä sähkön siirtohävikki ei juuri kasva etäisyyden mukana. Jo nyt olisi siis teknisesti mahdollista siirtää aurinkosähköä itä-länsi-akselilla Kiinasta Intiaan ja Eurooppaan, ja päinvastaiseen suuntaan riippuen siitä, missä milloinkin on yö ja missä päivä.

Ydinpommin

riskiä vähätelty

Karmivassa skenaariossaan Risto Isomäki on yrittänyt miettiä, millaisia vaikutuksia ydinräjähdyksellä olisi nykyaikaisessa suurkaupungissa. Aihetta on käsitelty jännitysviihteessä paljonkin, mutta Isomäki sanoo, että tähän asti lähteenä on käytetty Yhdysvaltain ydinpuolustusviraston (DNA eli Defence Nuclear Administration) vanhoja malleja, jotka huomioivat ainoastaan ydinaseiden painevaikutuksen.

Isomäki sanoo oman kirjansa pohjautuvan uusimpaan tutkimukseen ja sen mukaan ydinaseita pitäisi ajatella ennen kaikkea eräänlaisina palopommeina.

– Hiukan yksinkertaistaen paineaalto purkautuu tilaan mutta säteily kohdistuu pintaan.

– Tästä syystä painevaikutus heikkenee paljon nopeammin kuin ydinräjähdyksen tuottama röntgen-, gamma- ja lämpösäteily. Uusien mallien mukaan ydinräjähdyksen synnyttämä tulimyrsky tuhoaa aina muutamia tai muutamia kymmeniä kertoja suuremman alueen kuin räjähdyksen paineaalto.

– Vielä tärkeämpi huomiotta jätetty tekijä ovat tulimyrskyn aiheuttamat erittäin voimakkaat tuulet. Suuren tulipalon ylle syntyy voimakkaita nousevia ilmavirtauksia, ja tilalle virtaa reunoilta uutta ilmaa.

Ydinsota toisi

superhurrikaaneja

Risto Isomäki muistuttaa, että jo toisen maailmansodan aikaiset tulimyrskyt Hiroshimassa, Nagasakissa, Dresdenissä ja Hampurissa pystyivät synnyttämään voimakasta hurrikaania vastaavia, paloa kohti puhaltavia tuulia. Nykyaikaisten suurkaupunkien palokuormat ovat vielä ratkaisevasti suurempia.

– Kaikkialla on paljon öljyä muovien, asfaltin ja polttoaineiden muodossa. Uusien tietokonemallien mukaan jo suhteellisen pieni, Hiroshiman pommia vastaava räjähdys Manhattanilla synnyttäisi tulimyrskyn, joka tuottaisi vähintään 600 kilometrin tuntinopeudella paloa kohti puhaltavia superhurrikaanituulia.

Tällaiset ilmavirtaukset olisivat yli kaksi kertaa nopeampia kuin voimakkaimpien maapallolla esiintyvien trooppisten hirmumyrskyjen eli niin sanottujen viitosluokan hurrikaanien synnyttämät tuulet. Esimerkiksi pilvenpiirtäjät on suunniteltu kestämään kaatumatta vain tavanomaisiin hurrikaaneihin liittyviä tuulennopeuksia.

Sodan uhka leijui

ilmassa vuonna 2002

Juuri nyt ydinsodan uhka tuntuu olemattomalta. Mutta onko näin enää esimerkiksi kahden vuosikymmenen tähtäimellä?

Risto Isomäki muistuttaa ydinsodan uhkan leijuneen päällä viimeksi vuonna 2002, jolloin Intia ja Pakistan olivat ajautumassa konfliktiin. Hänen mukaansa tuolloin kummassakin maassa vieraillut Yhdysvaltain ulkoministeri Colin Powell käytti juuri DNA:n malleja selittäessään, miksi ydinsotaa ei saa päästää alkamaan, koska se tappaisi ainakin 12 miljoonaa ihmistä.

Kummankaan maan johtajat eivät viisi vuotta sitten tosissaan harkinneet ydinaseen käyttämistä. Mutta varsinkin Pakistanin tilannetta Isomäki pitää nyt erittäin vaarallisena. Luoteisprovinssin pashtut käyvät käytännössä matalan intensiteetin sotaa Yhdysvaltoja ja muita länsimaita vastaan Afganistanissa. Poliittinen valta luoteisprovinssissa ja Baluchistanissa on al-Qaidaa avoimesti tukevilla ääri-islamilaisilla liikkeillä, ja niiden kannatus on Afganistanin sodan takia vahvistunut jopa Punjabissa ja Sindissä.

– Emme siis voi sulkea pois käsikirjoitusta, jossa poliittinen valta koko Pakistanissa olisi kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua uskonnollisten fundamentalistien käsissä.

– Tällainen tilanne johtaisi lähes varmasti eräänlaiseen peilikuvareaktioon myös Intian puolella. Jos Pakistan talebanisoituu, hindunationalistit saattavat hyvinkin palata valtaan Intiassa ja heidän poliittinen linjansa on tällöin todennäköisesti vielä paljon kovempi kuin aiemmin.

– Jos ääriliikkeet jossakin vaiheessa nousevat valtaan Pakistanissa tai Intiassa, tai pahimmassa tapauksessa molemmissa maissa yhtä aikaa, on hyvin tärkeää, että länsimaiset diplomaatit eivät enää vähättele ydinaseiden tuhovaikutuksia. Colin Powellin siteeraama arvio Intian ja Pakistanin välisen ydinsodan uhrien todennäköisestä lukumäärästä oli todella huono vitsi.

Kuristaako hallitus työttömien toiminnan hengiltä?

(Kansan Uutisten Viikkolehti 26.10. 2007)


15 vuotta täyttävä työttömien toiminta on juhlavuonna ajautumassa kriisiin. Syynä on hallitusohjelma, joka korostaa tuetun työllistämisen suuntaamista yrityksiin ja uhkaa karsia ”tehottomat” kolmannen sektorin organisaatiot pois.

KAI HIRVASNORO

Työttömien valtakunnallinen yhteistoimintajärjestö TVY täyttää tänä vuonna 15 vuotta. Työttömät järjestäytyivät nopeasti suurtyöttömyyden räjähtäessä 1990-luvun alussa.

TVY:n tärkein koulutustapahtuma on ihmisoikeuspäivät, joita on järjestetty lähes järjestön perustamisesta alkaen. Järvenpään Seurakuntaopistolla järjestetyillä ihmisoikeuspäivillä pohdittiin tänä vuonna myös TVY:n omaa toimintaa ja tulevaisuutta.

Työttömien yhdistyksiä on viidentoista vuoden aikana perustettu yhteensä noin 270. Monen toiminta hiipui siinä vaiheessa, kun sen alueella työttömyys painui alle kymmenen prosentin.

Nyt TVY:n puheenjohtajan Lea Karjalaisen mukaan työttömien yhdistykset ovat suuressa kriisissä. Kyse ei ole siitä, että työttömyys olisi ratkaistu ongelma ja yhdistykset muuttuneet tarpeettomiksi. Vaan siitä, että työhallinto ja hallitus ovat ajamassa työttömien toimintaa alas. Työministeriöstä sekä kauppa- ja teollisuusministeriöstä muodostettava uusi superministeriö siirtää työllisyyden ja yrittäjyyden samaan osastoon. Työttömät unohdetaan, Karjalainen pelkää.

– Hallitusohjelma korostaa tuetun työllistämisen suuntaamista yrityksiin. Meidät kolmannen sektorin toimijat valjastetaan uusilla pakko-ohjeilla tiiviin yhteistyöhön yritysten kanssa vaikuttavuuden lisäämiseksi. Viesti ministeriöltä on suoraan se, että toimijoista karsitaan pois ne, jotka eivät kykene yhteistyöhön yritysten kanssa.

Järjestötoimintaa
tarvitaan aina

Hänen mukaansa jopa puolet työttömien yhdistyksistä saattaa joutua lopettamaan toimintansa, jolloin vaikeimmin työllistyvistä yhä suurempi osa jää kokonaan heitteille.

– Pitkäaikaistyöttömyys ei häviä mihinkään ja uusia tulee. Tässä maassa on 45 000 nuorta, jotka eivät ole kiinnittyneet millään tavalla yhteiskuntaan. Kolmannen sektorin toimijoita tarvitaan pelittämään ihmisiä osallisiksi yhteiskuntaan, mutta jos työhallinto tappaa meidät raskailla hankevaatimuksilla, niin tämä toiminta loppuu.

– Työttömien toimintaa tarvitaan pitämään niitä ihmisiä kiinni yhteiskunnassa, jotka eivät muualle kiinnity, Lea Karjalainen painotti.

Työttömyyttä ja
työvoimapulaa

Yhteiskunnallisessa keskustelussa työttömyys ei enää näy millään tavalla. Sen sijaan työvoimapulasta pidetään kovaa porua.

Tamperelainen työttömien aktiivi Jorma Markkula ihmettelee, miten samaan aikaan on työvoimapula, mutta Tampereellakin työttömyys on edelleen kymmenen prosentin paikkeilla.

– Rakennustyöläisiäkin tuodaan Puolasta ja Virosta, vaikka luulisi heitä kävelevän omastakin takaa. Kyllä tässä jonkinlainen ihmeellinen epäsuhde vallitsee, hän sanoo.

Tamperelaisen työllistämisyhdistys Etapin työpaikkapappina toimiva Ilmari Karjalainen muistuttaa, että pitkäaikaistyöttömyys on ja pysyy.

– Lauantainakin tapasin rouvan, joka oli jäänyt vuonna 1995 työttömäksi eikä ole vieläkään saanut vakituista työtä. Tällaisia henkilöitä on, jotka ovat tehneet puolen vuoden pätkiä, mutta vakituista työtä ei löydy.

Kurssitus ei vastaa
tarkoitustaan

Toisaalta Ilmari Karjalaisen mukaan Etapin auto- ja metallityöpajoihin on tällä hetkellä vaikea saada työntekijöitä, koska heidän työllisyystilanteensa avoimilla työmarkkinoilla on hyvä.

Näyttelijä Jorma Markkula sanoo, että monilla työttömillä on kyllä akateemisetkin tutkinnot, mutta ajan myötä työkokemus on vanhentunut. Eikä heille tarkoitettu kurssituskaan vastaa tarkoitustaan. Ainakaan se ei johda työhön.

Työttömätkin ovat jakautuneet kahtia niihin, jotka työllistyvät nyt korkeasuhdanteessa ja niihin, jotka eivät sittenkään. Ja jälkimmäisille sosiaalista kuntoutusta tarjonneet työttömien yhdistykset ovat leikkurin alla.

- Minusta se alkaa olla jo uskonnollisen mantran hokemista, että markkinat ratkaisevat ongelmat, Markkula tuhahtaa.

Ilmari Karjalaisen mielestä työikäisellä pitää olla mahdollisuus lähteä päivittäin työhön ja tulla työstä pois.

– Eikä sen aina tarvitse olla tuottavaa työtä. Sen takia pitää ehdottomasti olla paikkoja, joihin voi mennä. Se on monille ihan elämisen ehto. Ei välttämättä rahallisesti, mutta henkisesti, että saa kuulua johonkin.

”Kirkko menee
vasemmalta ohi”

– Vanhan liiton aikana työväenliike pystyi ehkäisemään syrjäytymistä, Jorma Markkula muistelee.

– Nyt työväenliikkeen voima on vähentynyt ja työttömäksi jäävälle ei loppujen lopuksi ole yhdistystä, koska ei työttömien yhdistys ole ylpeyden, vaan enempikin häpeän aihe. Joukkovoiman vähyys johtuu siitä, ettei sitä joukkoa saa näkyväksikään, koska harva viitsii tunnustaa olevansa kadulla siksi, että on työtön.

Jorma Markkula vanhan liiton miehenä kehuukin, että Tampereella seurakunnista on tullut edistyksen kärkijoukkoa työväenliikkeen kuihtuessa.

– Seurakunnat kulkevat ainakin henkisesti, mutta aika paljon myös taloudellisesti mukana. Mutta taloudellisen päävastuun on oltava yhteiskunnalla ja valtiolla, Ilmari Karjalainen sanoo, ja myöntää, että Markkulan kehut tuntuvat hyviltä.

– Vasemmistolla on nyt skarppaamisen aika, kun kirkko menee vasemmalta ohi, Jorma Markkula lisää vielä löylyä.