Ylimainostettu jalkapallo

(Kansan Uutisten Viikkolehti 19.6. 2008)

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Oli tarkoitus käyttää tämä tila vakavamieliseen katsaukseen politiikan kevätkaudesta.

Päivitellä poliitikkojen itsensä luomia skandaaleita.

Ihmetellä, miten kaikki asiat ovat jääneet niiden jalkoihin.

Hämmästellä, että niiden lisäksi politiikan uutiskynnyksen ylittävät vain asiakysymyksissä täysin näkymättömät Merikukka Forsius (loikkaus, ongelmallinen suhde ex-miehensä ex-puolisoon, vauva) ja Tanja Saarela (vai nyt jo Karpela ellei sitten Vienonen, ero ja uusi onni joka tapauksessa), sekä siinä välissä vähän aikaa Kanki-Kaikkonen.

Mutta tulin jo 1. helmikuuta - eduskunnan ollessa vielä joululomalla - pohtineeksi, miksi eduskunta tuottaa nykyään vain ikäviä uutisia.

Pohditaanpa politiikan sijasta paljon arkaluontoisempaa kysymystä.

Tästä voi tulla turpiin, mutta silläkin uhalla väitän, että jalkapallo on maailman yliarvostetuin asia.

* * *

Ennen kuin lyötte, niin saako vähän selittää.

Ennen kahden vuoden välein pelattavia arvokisoja yritän kyllä virittäytyä tunnelmaan. Talvella seurasin sen verran Englannin liigaa, että tiedän kyllä tähtipelaajat suunnilleen. Osaan pohtia heidän rooliaan maajoukkueissa. Luen asiantuntijoiden ennakkoarvioita suosikeista ja yllättäjistä. Katson ennakkolähetyksiä siinä toivossa, että minäkin liittyisin globaalin jalkapalloperheen jäseneksi. Että kaikki muu olisi toisarvoista turnauksen ajan.

Parhaimmillani olen jonkinlaiseen tunnelmaan päässytkin. Mutta aina se päättyy viimeistään ensimmäisen ottelun ensimmäisen puoliajan päättyessä. Tämähän on pirun tylsää.

Niin, jalkapallon ongelma on siinä, että ottelu on suurella todennäköisyydellä puuduttavan tylsä.

Jos vastakkain ovat kovin eritasoiset joukkueet, niin se huonompi lähtee hakemaan 0-0-tulosta eikä edes yritä tehdä maaleja. Lopulta ennakkosuosikki murtaa puolustusmuurin ja tekee sen yhden maalin, jonka jälkeen senkin aktiivisuus loppuu.

Ja jos vastakkain ovat tasavahvat joukkueet, niin sitten lohkon tilanne ei kerta kaikkiaan salli häviämistä. Parasta varmistella 0-0:aa ja toivoa, että joku muista joukkueista tekee virheen.

Myönnetään: Nyt pelattavissa EM-kisoissa on nähty toisenkinlaisia pelejä. Tähän mennessä parasta on ollut Espanjan rajun prässin tuottama viime hetken tappio Ruotsille. On oikein, ettei oman alueen kilpikonnapuolustusta palkittu tasapelipisteellä.

Ja olihan siellä Turkin nousu Tshekki-ottelun viime hetkillä.

Mutta nämä ovat harvinaisia poikkeuksia.

* * *

Nyt minun odotetaan kirjoittavan, että toista se on jääkiekko...

Mutta enpäs kirjoita. Vaikka on on vaikea kuvitella intensiivisempää urheilutapahtumaa kuin MM-kisojen loppuottelu Kanadan ja Venäjän välillä.

Tarkoitus ei ole väittää, että jalkapallon sijaan joku toinen on se oikea kuningaspeli, koska oikeasti se kuninkuus on jokaisen pelaajan ja katsojan sielussa. Ihmettelen kuitenkin miten vähän vastaväittäjiä löytyy ylenpalttiselle jalkapallohehkutukselle, vaikka peli siis on useimmiten tylsää ja vaikka sitä pilaavat lisäksi filmaajat ja kentällä makaavat ruikuttajat.

Provosoiduin moittimaan jalkapalloa, koska se itse pitää itseään niin erinomaisena. Jalkapallosta ainutlaatuisen tekee sen suuri levinneisyys. Sitä pelataan kaikkialla.

Totta.

Mutta onhan esimerkiksi lentopallo samalla tavalla maailmanlaajuinen peli. Ja intensiteetiltään se on ihan toista luokkaa kuin jalkapallo. Jokainen hyökkäys- ja puolustustilanne ratkaisee pisteen. Mahdollisuutta pelin jäädyttämiseen ei ole. Ei voi lähteä pelaamaan maalitonta tasatulosta.

Tämä vain esimerkiksi.

* * *

Onko jalkapallohehkutuksesta sitten jotain haittaa?

Ei tule mieleen muuta kuin se, että lajissa liikkuu aivan liikaa rahaa.

Samat rikkaat suurseurat voittavat liigat vuodesta toiseen. Inter oli Italian mestari, Bayern München Saksan, Real Madrid Espanjan ja ManU Englannin. Yllätykset, nuo urheilun suola, ovat poissa. Niitä nähdään korkeintaan cupeissa, joihin kansallisen liigan ja Mestarien liigan rasittamat seurat eivät panosta täysillä.

Pelissä pitäisi olla mukana myös leikin elementti, mutta jalkapallomiljonääreiltä leikillisyyttä nähdään vain limonadimainoksissa. Varsinaisessa työssään he ovat kapitalistien tuottovaatimusten painamia hermokimppuja.

Hiljaista porukkaa (Hetket jotka jäivät 14)

Viime viikolla esitelty Heat on yksi tapa tehdä elokuva kaikkien aikojen keikasta. Toinen on Jean-Pierre Melvillen vähäeleinen Punainen ympyrä (1970), jossa Corey (Alain Delon) ja Vogel (Gian Maria Volonte) ryöstävät jalokiviliikkeen. Hälytysjärjestelmien lamauttamiseen tarvitaan täydellinen laukaus. Sitä ampumaan palkataan alkoholisoitunut entinen poliisi Jansen (Yves Montand). Kolmikkoa jahtaa äärimmäisen kärsivällinen komisario Mattei (Bourvil).

Elokuvan huipentaa puolituntinen ryöstöjakso, jonka aikana ei sanota sanaakaan.

Ryöstö alkaa. Jansen valaa itse tarvitsemansa luodit.

Corey ja Vogel saapuvat paikalle yön pimeydessä. He kiipeävät viereisen talon katolle ja lähtevät murtautumaan liikkeeseen katon kautta.

Jansen viimeistelee pukeutumisensa ja lähtee liikkeelle. Kivääri on kitarakotelossa.

Roistot tulevat sisään wc:n kautta. Vartija kolkataan ja paketoidaan.

Jansen päästetään sisään. Hän kokoaa kiväärin ja kiinnittää sen tukevasti kolmijalkaan. Tähtäin paikalleen.

Sitten Jansen irrottaakin kiväärin ja ampuu täydellisen osuman vapaalla kädellä. Ovet avautuvat, hälyttimet sulkeutuvat. Corey ja Vogel keräävät saaliin pusseihin. Jansen avaa taskumatin, mutta tyytyy vain nuuhkaisuun.

Hiljaista porukkaa, kommentoi komisario Mattei katsoessaan myöhemmin ryöstöä valvontakameran nauhalta.

Keikan jälkeen Jansen kertoo Coreylle, että luoti oli valmistettu lyijystä, antimonista ja tinasta. Kevyt, pehmeä, ei liian tiheä seos, hän selittää.

Corey: Mistä tiesit oikeat suhteet?

Jansen: Luodin lentoajasta. Meidän tapauksessamme 20 metriä viidessä sadasosasekunnissa. Siinä ajassa luoti ehtii osin sulaa ja alkaa jäähtyä siinä määrin, että osuessaan lukkoon se muotoutuu estenastojen mukaiseksi ja aktivoi ne. Ymmärrätkö?

Corey: En. Mutta se on nerokasta.

Naomi Klein: Kriisi tuottoisampaa kuin rauha ja vakaus

(Kansan Uutisten Viikkolehti 13.6. 2008)

Tuhokapitalismi rahastaa

seuraavaksi ilmastonmuutoksen

Kapitalismia voi vastustaa elegantistikin. Kanadalaisen menestysjournalistin Naomi Kleinin kieli on terävä, mutta esiintyjänä hän ei ole palopuhuja eikä aktivistin protototyyppi. Juuri siksikö hänen sanomalleen on niin paljon kysyntää?

KAI HIRVASNOROkai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Kuka journalisti ei haluaisi olla Naomi Klein? Merkkituotteitten vastustamisella kuuluisaksi tullut Klein on nyt itse merkkituote, jonka sanoma kapitalismin tuhoavasta vaikutuksesta leviää miljoonin kappalein kaikkialle maailmaan.

Viime viikolla maailman tämän hetken tunnetuin kapitalismikriitikko osoitti kaksipäiväisellä Suomen-vierailullaan, että sanoma puree, jos sen osaa oikein esittää. Yleisötilaisuudet olivat väkeä pullollaan, vaikka kanadalainen Klein esiintyy täysin vailla pohjoisamerikkalaisia show-elkeitä ja itseään korostamatta.

Naomi Klein oli Suomessa markkinoimassa kirjaansa Tuhokapitalismin nousu. Siinä hän kuvailee sokkien ja kriisien hyväksikäyttöä kapitalismin alttarille muun muassa 1970-luvun Chilessä, 1990-luvun Venäjällä sekä veden alle jääneissä New Orleansissa ja Sri Lankassa.

Eikä maailma pysähtynyt, kun Klein pani viimeisen pisteen kirjansa sivulle 676. Kirjan verkkosivuille (http://www.naomiklein.org/shock-doctrine) on koottu lisää uutisia tuhokapitalismin etenemisestä:

Israel yksityistää Länsirannan raja-alueen turvatarkastukset.

Sodan repimän Bagdadin vihreälle vyöhykkeelle ollaan perustamassa luksushotelleja, ostoskeskuksia ja huvipuistoja.

23 000 amerikkalaista liikemiestä toimii FBI:n ilmiantajina.

Yksityisistä palokunnista on tulossa massiivinen bisnes.

Agrobisnes kaappaa

ilmastonmuutoksen

Ja juuri nyt tuhokapitalismi on ottamassa haltuunsa myös ilmastonmuutoksen ja ruokakriisin sekä niiden hallintaan tarkoitetut keinot, Naomi Klein kertoi vierailullaan.

Samaan aikaan, kun Klein esiintyi helteisessä Helsingissä, pidettiin Roomassa huippukokous, jonka tarkoituksena oli löytää keinoja ruokakriisin ratkaisemiseksi. 180 maan kokous päätyi suosittelemaan kaupan esteiden purkamista ja maatalouden tukemista, mutta kieltäytyi ottamasta kantaa teollisuusmaiden maataloustukiin, jotka juuri näivettävät paikallista tuotantoa ja lisäävät nälkää.

Naomi Kleinin mielestä kyseessä oli klassinen kriisin synnyttämä lopputulos: Ongelma yritetään ratkaista tehostamalla ongelman synnyttäneitä syitä.

Klein kertoi, että kirjan uuteen painokseen tulee luku ilmastonmuutoksesta ja ruokakriisistä. Siinä hän tulee syyttämään teollistunutta maataloutta kriisien synnyttämisestä. Ja kriisin varjolla agrobisnesyhtiöt kaappaavat parhaillaan ilmastonmuutoksen omaksi bisneksekseen esimerkiksi patentoimalla ”ilmastovalmiita” siemeniä. Kärjessä tässäkin kulkee pahamaineinen Monsanto-yhtiö.

Klein kysyikin, millaisessa maailmassa me oikein elämme, kun rauha ja vakaus ovat uhka yhtiöiden voitoille, koska on niin paljon tuottoisampaa jatkaa katastrofien viitoittamalla linjalla. Hänen mukaansa öljy- ja kaasuteollisuus, ruokateollisuus sekä ase- ja turvayhtiöt adoptoivat salamannopeasti tulevat kriisit liiketoiminnakseen. Ja sen vuoksi se, mikä ennen koettiin suurkatastrofiksi onkin äkkiä uusi normaali tila.

Vihreä energia

ei kiinnosta

Kun markkinat nyt Kleinin mukaan sopeutuvat ilmastonmuutokseen ja kääntävät senkin liikevoitoikseen, niin tämä merkitsee samalla sitä, ettei todellisia panostuksia vaihtoehtoisiin energialähteisiin tehdä.

Hän kertoi jokin aika sitten tutustuneensa tilastoihin riskirahoituksen liikkeistä. Vuonna 2006 suurimmat investointikohteet Yhdysvalloissa olivat vihreä energia ja sisäinen turvallisuus.

Mutta sen jälkeen tapahtui jotain. Viimeisimpien tilastojen mukaan sisäisen turvallisuuden osuus kasvoi kaksinkertaiseksi ja investoinnit vaihtoehtoiseen energiaan kääntyivät laskuun.

Ilmastonmuutos on johtamassa ongelmiin ja näiden ongelmien vaikutukseen vastaaminen on liiketoiminnan näkökulmasta kannattavampaa kuin itse muutoksen hillintä.

– Suuri osa markkinoista näyttää lyövän vetoa sen puolesta, ettei ilmastonmuutoksen suhteen tehdä mitään ja se jätetään markkinoiden hoidettavaksi, sanoi Klein.

Ei enää yhtä

liikettä

Maailma on siis paha paikka. Mutta miksi vääryydet eivät synnytä enempää vastarintaa, Kleinilta kysyttiin. Päinvastoin parhaillaankin konservatiivit etenevät monissa maissa, ja vasemmisto ja ammattiyhdistysliike kutistuvat.

Naomi Klein vastasi puhumalla politiikan sykleistä.

Hän itse tuli kuuluisaksi keskellä 2000-luvun alun globalisaatiokriittisiä suurmielenosoituksia. Ensimmäinen kirja No Logo antoi selityksen juuri silloin esille nousseisiin kysymyksiin.

Kleinin mielestä erilaisten huippukokousten liepeille syntyneet suurmielenosoitukset olivat joukkojen kokoamisen aikaa. Ne edustivat vastarintaa uusliberaalille politiikalle ja niissä esiteltiin globalisaatiolle vaihtoehtoinen ohjelma.

Mutta enää hänen mielestään ei ole yhtä vastausta, koska globalisaatio kulkee eri mantereille eri polkuja. Latinalaisesta Amerikasta – joka aiemmin oli uusliberaalien ideoiden koekenttä – on nyt tullut vaihtoehtoisen politiikan laboratorio. Enää ei voi väittää, ettei vaihtoehtoa ole, koska Latinalainen Amerikka kokeilee sitä jo käytännössä.

Toisaalta Pohjois-Amerikassa uusliberalismin kasvot ovat entistäkin rumemmat, Klein sanoi. Eliittien sijaan Yhdysvalloissa viha kohdistuu latinoihin ja Kiinaan, joita syytetään työpaikkojen varastamisesta, sekä muihin vähemmistöihin.

Suomen ja Naomi Kleinin kotimaan Kanadan kaltaisissa demokratioissa taas yksinkertaisesti väsytään vanhoihin johtajiin ja halutaan uusia kasvoja eikä niinkään nimenomaan konservatiiveja valtaan.

Vaihtoehtoinen selitys

voittajien historialle

Naomi Kleinilla on sankka joukko ihailijoita, mutta tietysti myös vihailijoita. Tuhokapitalismi-kirjan kansainvälisissä kritiikeissä häntä on syytetty teoriasta, jossa koko maailmaa pyörittää suuri yhtiöiden johtama salaliitto.

Klein luonnollisesti kiistää olevansa salaliittoteoreetikko. Hän sanoi, ettei kirja kuvaa salaliittoja, vaan markkinavoimien strategiaa ja taktiikkaa, jolla ne levittävät vaikutuksensa yhä uusille alueille. Tähän asti asialle on esitetty vain yksinkertainen ja naiivi selitys, jonka mukaan vapaat markkinat ja demokratia kulkevat käsi kädessä eivätkä maat, joissa on McDonald´s sodi keskenään.

Oman kirjansa Klein sanoi kyseenalaistavan tämän voittajien selityksen lisäämällä sokkien ja kriisien vaikutuksen historiaan.

Pohjimmiltaan Naomi Klein näyttää kuitenkin olevan optimisti. Kirjan päättävässä luvussa Sokki menee ohi hän esittelee vastarinnan muotoja ja vaihtoehtoisia kehityskulkuja eri puolilla maailmaa.

Hän katsoikin Helsingissä yllättäen, että nyt eletään oikeistolaisen ideologian kannalta vaikeita aikoja. Ja juuri siksi hänenkin kirjansa herättää niin paljon vihaa.

– Ironisesti voittajat ovat nyt kriisissä. George W. Bush on pahinta, mitä oikeistolle on koskaan tapahtunut, Klein arvioi saamiensa salaliittosyytteiden taustaa.

Kapitalismi

tuottaa sokkeja

Naomi Klein nauroi, etteivät häntä vihaa vain oikeistofanaatikot, vaan myös 9/11-salaliittoteoreetikot, koska hän ei usko CIA:n olleen New Yorkin kaksoistornien räjäytyksen takana.

Klein korostikin, ettei hän väitä, että joku suunnittelee katastrofit, jotta niitä sitten voitaisiin käyttää hyödyksi.

– Totean, että sokkeja syntyy monista eri syistä ja että sokkien syntyminen on rakennettu nykyisen talousjärjestelmän sisään. Tulemme näkemään lisää sotia luonnonvaroista ja ilmastonmuutoksen aiheuttamia luonnonkatastrofeja. Minä kuvaan kirjassani vallan strategiaa, joka käyttää näitä kriisejä hyväkseen, hän selitti.

Miksi juuri oikeistolla on vastaukset valmiina, kun jokin kriisi iskee? Naomi Kleinin mukaan oikeisto voi tästä kiittää erilaisia ajatushautomoitaan, joissa sille kehitellään uusia ohjelmia ja avauksia.

Tässä oikeisto onkin vienyt vasemmistolta perinteisen etulyöntiaseman. Hänen mielestään sokkidoktriinin johtava teoreetikko Milton Friedman kehittikin oppinsa itse asiassa 1930-luvun laman opetusten pohjalta. Silloinen kriisi johti vasemmistolaiseen muutokseen monissa maissa, esimerkiksi New Deal politiikkaan Yhdysvalloissa.

Kriisi voi siis vaikuttaa kumpaankin suuntaan. Paljon ratkaisee, kuka ja mitkä ideat ovat valmiimpia, kun on iskun paikka.

----------

Katso myös:

http://hirvasnoro.blogspot.com/2007/12/thatcher-nytti-shokki-puree.html

http://hirvasnoro.blogspot.com/2008/01/optio-pinochet-turvasi.html

http://hirvasnoro.blogspot.com/2008/01/shokkihoitoa-mys-suomessa-shock.html

Kuin kaksi tavallista kaveria (Hetket jotka jäivät 13)

Tuskinpa koskaan öisen suurkaupungin kauneutta on kuvattu niin sykähdyttävästi kuin Los Angelesia Michael Mannin rosvo ja poliisi -elokuvien kuninkaassa Heat (1995).

Viimeinen, kaiken ratkaiseva keikka on rikoselokuvan kerrotuimpia tarinoita. Heatissa aiemmin lähinnä tv-töistään tunnettu Mann otti sen täydellisesti haltuunsa.

Mutta varsinaisesti Heat muistetaan siitä, että se on kahden amerikkalaiselokuvan suurnäyttelijän Al Pacinon ja Robert De Niron toistaiseksi ainoa yhteinen elokuva. Toinen, sarjamurhatrilleri Righteous Kill tulee USA:n ensi-iltaan elokuussa.

Heatissa kuluu vielä lähes puolitoista tuntia ennen kuin Pacino ja De Niro saadaan samaan kohtaukseen. Härkäpäinen poliisi Vincent Hanna (Pacino) kutsuu vertaisensa vastustajan, ryöstökoplaa johtavan Neil McCauleyn (De Niro) kahville. Poliisi yrittää puhua rosvolle järkeä. Tekeillä oleva keikka on pantu merkille ja siitä olisi nyt parasta luopua.

”Minun elämäni on katastrofialue”, Vincent Hanna esittelee itsensä.

”Tytärpuoleni on sekaisin, koska hänen isänsä on kusipää. Vaimon kanssa olen kolmannen avioeroni partaalla, koska jahtaan koko ajan sinunlaisiasi.”

Vincent: Me istumme tässä niin kuin pari tavallista kaveria. Sinä teet, mitä teet ja minä teen, mitä minun on tehtävä. Nyt ollaan tavattu. Ja jos minun pitää tappaa sinut, en pidä siitä. Mutta sanon vain...Jos pitää valita sinut tai joku raukka, jonka vaimosta olet tekemässä lesken, niin veli, sinulle tulee lähtö.

Neil: Kolikolla on kääntöpuolensa. Mitä jos ahdistat minut nurkkaan ja minun pitää tappaa sinut? Vaikka olisi mikä, sinä et minua estä. Joo, nyt on tavattu. Mutta en epäröi hetkeäkään.

Kohtaus päättyy. Rautaiset ammattilaiset katsovat vielä kerran arvostaen toisiaan.

Seuraavan kerran kohdataan elokuvan loppumetreillä Los Angelesin lentokentällä. Silloin puhuvat aseet, eivät miehet.

Ramzanstanin valtakunnassa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 30.5. 2008)

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Yksi maailman unohdetuista sodista on entistäkin unohdetumpi nyt, kun varsinaiset taistelut ovat päättyneet.

Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan Tshetsheniassa on kuitenkin kaikkea muuta kuin rauhallista. Ihmisiä katoaa ja murhataan. Kansalaisjärjestöt ja tiedotusvälineet eivät voi toimia vapaasti. Väkivaltaisuuksiin syyllistyneet ovat rankaisematta. Sodan tuhoamassa Groznyissa eletään edelleen tilapäisasumuksissa.

Norjalainen toimittaja Åsne Seierstad pääsi viime vuonna kurkistamaan ”Ramzanstanin” kulissien taakse ja kirjoitti Afganistanin ja Irakin sotia kuvaavien kirjojensa jatkoksi raportin Ramzan Kadyrovin johtamasta Tshetsheniasta. Kirja Groznyin enkelit (WSOY) ilmestyi suomeksi (suomentanut Päivi Kivelä) keväällä.

Ensimmäisen kerran Seierstad vieraili Tshetsheniassa jo vuonna 1995. Silloin hän oli 24-vuotias vapaa toimittaja ensimmäisellä ulkomaankeikallaan Moskovassa. Hän kirjoitti silloin juttuja norjalaiselle Arbeiderbladetille.

Tammikuussa 1995 hän joutui ensimmäisen kerran kirjoittamaa sanan Tshetshenia. Venäjän televisiossa näytettiin hirvittäviä kuvia hiiltyneistä ruumiista Groznyin kaduilla.

Juovuksissa

kaupunkisotaan

Tshetshenia oli monien muiden neuvostotasavaltojen tapaan julistautunut itsenäiseksi kolme vuotta aiemmin. Joulukuussa 1994 presidentti Boris Jeltsin oli mennyt sairaalaan nenäleikkaukseen ja seuraavana päivänä hajanainen hyökkäys Tshetsheniaan alkoi.

Uudenvuodenaattona 1994 puolustusministeri Pavel Gratshov käynnisti suurhyökkäyksen. Kun panssarit saapuivat Groznyin keskustaan, kaupungin puolustajat tuhosivat ne yksi kerrallaan. Venäläiset sotilaat tapettiin. Armeija koki kaikkien aikojen nöyryytyksen.

Myöhemmin on tullut ilmi, että Gratshovin käynnistämä suurhyökkäys oli humalapäissä tehty päähänpisto. Kaupunkisotaan lähdettiin siihen mahdollisimman huonosti soveltuvilla panssareilla ja vailla minkäänlaista erikoiskoulutusta.

Åsne Seierstad seurasi hävitystä Venäjän eri televisiokanavilta ja sanomalehdistä, ja kirjoitti sodasta niiden antamien ristiriitaisten tietojen pohjalta. Uutistoimistojen palveluita freelancerilla ei ollut käytettävissään eikä vuonna 1995 kaikki ollut vielä netissäkään. Oli pakko mennä itse katsomaan ja ainoa keino oli hankkia paikka armeijan kuljetuslentokoneesta. Se onnistuikin, vaikka upseeri ihmetteli nuoren toimittajan hanketta:

– Nuorilla naisilla ei ole mitään asiaa sotaan. Mikset kirjoita naisellisista aiheista, vaatteista, kevätmuodista?

Ihmisiä sodan

keskellä

Seierstad saapui jo tuhottuun Groznyiin vailla mitään suunnitelmaa tai tietoa majapaikasta. Sattumalta hän pääsi asumaan perheeseen, jonka kaikki miehet oli tapettu. Åsne Seierstadin ensimmäisistä jutuista sodasta tuli myös hänen tavaramerkkinsä, joilla hän on kirjoittanut menestyskirjat Kabulin kirjakauppias ja Satayksi päivää; ne kertovat tavallisista ihmisistä sodan keskellä ja sodan vaikutuksesta heihin.

Åsne Seierstad lähti Venäjältä vuonna 1996.

Joskus on tehtävä

jotain tärkeää

Tshetshenia palasi hänen elämäänsä uudelleen vasta 2005. Silloin hän näki valokuvanäyttelyn maasta sekä Pirjo Honkasalon dokumentin Melancholian 3 huonetta.

– Joskus tulee hetkiä, että on pakko tehdä jotain tärkeää, Seierstad sanoi vieraillessaan Suomessa kirjaansa esittelemässä.

Nyt oli se hetki. Hänestä oli tällä välin tullut kansainvälinen menestyskirjailija. Oli pakko mennä takaisin, jotta voi kirjoittaa sankalle lukijakunnalleen, mitä Tshetsheniassa nyt tapahtuu.

Moskovassa kaikki oli toisin kuin kymmenen vuotta aiemmin. Tiedotusvälineet olivat tiukassa kontrollissa eikä Tshetsheniaan ollut pääsyä muuten kuin hallituksen kontrolloimissa ryhmissä. Niissä näkisi vain sen, minkä venäläiset haluavat näyttää.

Tai sitten valepuvussa. Meikillä ja vaatteilla Seierstad naamioitiin pohjoiskaukasialaiseksi naiseksi.

– Ja paina mieleesi: et saa hymyillä koko ajan ja katsella ympärillesi niin kuin sinulla on tapana. Avoin ilmeesi paljastaa sinut heti. Paina pääsi, rypistä kulmiasi ja näytä tylyltä, häntä neuvottiin ennen rajan ylitystä.

12 vuotta ensimmäisen käyntinsä jälkeen Åsne Seierstad näki monelta osin jo uudelleen rakennetun Groznyin, jossa vallitseva tunne oli kuitenkin pelko ja terrori. Hänen mukaansa Venäjän presidentti Vladimir Putin halusi Tshetshenian johtoon Ramzan Kadyrovin, ”brutaalin miehen”, jotta kuri maassa varmasti säilyy.

Ennen yhtenäinen,

nyt jakautunut kansa

Suurin ero Åsne Seierstadin kahden vierailun välillä oli hänen mukaansa se, että kansa on jakautunut. 1990-luvulla yhtenäinen kansa taisteli miehittäjiä vastaan, nyt venäläismieliset ja itsenäisyyttä kannattavat eivät edes puhu toisilleen.

Monien mutkien jälkeen Åsne Seierstad pääsi haastattelemaan itseään Kadyrovia. Tämä Venäjän luonnontieteellisen akatemian kunniajäsen kehui toteuttaneensa murhatun isänsä unelman: Tshetshenia on nyt koko maailman rauhallisin paikka.

Entä toimittaja Anna Politkovskajan murha? Ramzan Kadyrovinkin nimi on liitetty siihen.

– Me emme tapa naisia, me rakastamme heitä!

Naisen rooli yhteiskunnassa?

– Vaimo on pyhä, hänen paikkansa on kotona.

Viikkolehti kysyi Åsne Seierstadilta, miksi länsimaissa ei juuri protestoitu Tshetshenian brutaalia sotaa vastaan.

Hetken mietittyään hän vastasi hallitusten kyllä tienneen, mitä maassa tapahtuu. Mutta ne, samoin kuin tavalliset kansalaisetkaan, eivät tienneet, mitä sodalle voisi tehdä. Kyseessä oli ja on monimutkainen konflikti, jonka ratkaisun avaimet ovat Moskovassa.

Ja ainakin 1990-luvulla Eurooppa oli enemmän huolissaan Venäjän vakaudesta kuin Tshetsheniasta.

New York on kova pala natseillekin (Hetket jotka jäivät 12)

Yksi kaikkien aikojen elokuva, Casablanca (1942), on perustaltaan näytelmä, jota ei ole koskaan esitetty. Sen kirjoitti Murray Burnett. Näytelmä Everybody Comes To Rick´s perustui hänen Euroopassa kesällä 1938 kokemaansa. Wien oli jo natsien hallussa. Etelä-Ranskassa Burnett osui yökerhoon, jossa pianoa soitti musta mies. Asiakkaina oli sekalainen seurakunta ranskalaisia, pakolaisia ja natseja.

Murray Burnett sijoitti näytelmänsä Casablancaan, koska oli kuullut Ranskan Marokon olevan eurooppalaisten pakolaisten etappi matkalla Yhdysvaltoihin.

Warner-yhtiö osti näytelmän päivä Pearl Harbourin hyökkäyksen jälkeen joulukuussa 1941. Casablancasta ei ajateltu mitään ”elämää suurempaa”, vaan se annettiin unkarilaissyntyiselle Michael Curtizille, jolta sujui mikä tahansa lajityyppi nopeasti ja ammattitaitoisesti.

Casablancassa kyynikko Rick (Humphrey Bogart) palaa vähitellen juurilleen. Espanjan sisällissodassa hän on taistellut Francoa vastaan. Välillä illuusiot olivat kadonneet, mutta tulee aika tarttua taas olennaisiin asioihin ja palata kukistamaan fasismia.

Yksi Rickin vastapeluri on saksalainen majuri Strasser (Conrad Veitd).

Strasser: Kuulutteko te niihin ihmisiin, jotka eivät voi kuvitella saksalaisia rakkaassa Pariisissanne?

Rick: Se ei ole erityisemmin rakas Pariisini.

Heinz: Voitteko kuvitella meidät Lontooseen?

Rick: Kysykää sitten, kun olette päässyt sinne.

Kapteeni Renault: Diplomaattinen vastaus.

Strasser: Entä New Yorkissa?

Rick: Majuri. New Yorkissa on alueita, joihin tunkeutumista en suosittelisi edes kolmannelle valtakunnalle.