perjantaina, helmikuuta 17, 2006

Suomi muuttui - Kenen ehdoilla?

Tutkijat hämmästelevät, miksei
uusliberalismi nostattanut vastarintaa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 17.2. 2006)



Suomen hyvinvointivaltiosta mankeloitiin alle 20 vuodessa uusliberalistisilla uudistuksilla kilpailuvaltio. Edelleen jatkuva muutos synnyttää ainakin yhden kysymyksen: Miksi yhdessä maailmanhistorian yltäkylläisimmistä yhteiskunnista pitäisi harjoittaa politiikkaa, joka lisää väestöryhmien välistä eriarvoisuutta sekä työn ja muiden elinolojen rasittavuutta?

KAI HIRVASNORO

Suomen 1990-luvun muutosta eräänlaisesta suunnittelutaloudesta nykyiseksi kilpailukykytaloudeksi on viime vuosina analysoitu useissa tutkimusprojekteissa ja yksittäisissä kirjoissa. Maanantaina julkaistu Uusi jako (Gaudeamus) käy vielä kerran läpi jo 1980-luvulla alkaneen muutoksen ja tarkastelee myös muutoksen mekanismeja. Miten kansainväliset vaikutteet uivat Suomen lainsäädäntöön ja mitkä olivat keskeiset lait, joilla markkinaperiaate valtasi koko yhteiskunnan? Entä millaisilla iskulauseilla muutos markkinoitiin kansalaisille? Miten yhtiöiden arvoista tuli koko yhteiskunnan tärkeimpiä arvoja?

Kirjoittajia askarruttaa se, miten näin suuri muutos oli mahdollinen maassa, jossa on voimakas sosiaalidemokraattinen puolue ja ay-liike, ja muukin puoluekenttä on sitoutunut hyvinvointivaltioajatteluun. Silti uusliberalistisesta talouspolitiikasta ei tullut Suomessa kirosanaa, vaikka taustalla olivat vasemmistossa vihattujen Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin omissa maissaan toteuttamat uudistukset.

Professori Pertti Alasuutari Tampereen yliopistosta toteaa yleisen vastauksen kysymyksiin olevan se, että 1980-luvulta alkaen uusliberalismi saavutti hallitsevan aseman julkisessa mielipiteessä ja varsinkin eliittien piirissä. Vapaasta ja avoimesta maailmantaloudesta tuli yritysjohtajien ja poliitikkojen yhteisesti hyväksymä tapa hahmottaa asioita.

”Kestämätön
talousjärjestelmä”

Kysymystä, miten se oli mahdollista, pohtii kirjassa useampikin tutkija. Olennaisin vastaus kysymykseen löytyy kuitenkin ihan toisesta kirjasta. Kyse oli siitä, että Paavo Lipposen nousu SDP:n puheenjohtajaksi käänsi sosiaalidemokraatit lopullisesti pois hyvinvointivaltioajattelusta kohti kansainvälistä markkinoiden ohjaamaa kehitystä.

Tämän vahvistaa Lipponen itse tuoreessa artikkelikokoelmassa Marginaalista ytimeen - Suomi Euroopan unionissa 1989 - 2003 (Tammi). Teoksen esipuheessa eduskunnan puhemies Paavo Lipponen arvostelee monien jääneen kiinni 1980-luvun saavutuksiin hyvinvointivaltion rakentamisessa. He eivät ymmärrä, että ne perustuivat suurelta osin kestämättömään talousjärjestelmään, jonka ytimessä olivat neuvostokauppa ja maatalous.

Lipposen mukaan Suomessa ei vieläkään ymmärretä sitä perusteellista muutosta, joka tapahtui siirryttäessä 1980-luvun suljetusta taloudesta EU:n sisämarkkinoihin. Lopullisesti suljetun talouden rakennelma romahti Neuvostoliiton mukana vuonna 1991.

Mitä OECD edellä,
sitä Suomi perässä

Uusi jako -kirjan toimittajat, tutkija Eeva Luhtakallio Helsingin yliopistosta ja yhteiskuntapolitiikan professori Risto Heiskala Jyväskylän yliopistosta toteavat, että he tarkoittavat siirtymisellä kohti kilpailukyky-yhteiskuntaa juuri yhteiskunnallisten toimijoiden tapaa suuntautua. Aiemminkin yritysten kilpailukyky oli tärkeä tavoite ja siihen pyrittiin sääntelyllä ja keskitetyllä suunnittelulla. Vasta kun niistä luovuttiin, suuntaus kilpailukykyyn levisi koko yhteiskuntaan.

Suomi lähti liikkeelle takamatkalta ja kypsyi hyvinvointivaltioksi varsin myöhään. Hyvinvointivaltion laajeneminen jatkui täällä vielä siinä vaiheessa, kun se muissa OECD-maissa oli jo pysähtynyt tai pysähtymässä. Myös rahoituskriisiin Suomi ajautui muita maita myöhemmin. Suomen 1990-luvun säästöt ja leikkaukset olisikin voinut ennakoida heti laman alussa, sillä muissa OECD-maissa vastaavia hyvinvointivaltion kuluja vähentäviä ratkaisuja tehtiin pitkin 1980-lukua. Muut kehittyneet teollisuusmaat seurasivat Yhdysvaltojen ja Britannian mallia ja hakivat uutta kasvua vapauttamalla pääomien liikkuvuutta ja purkamalla sääntelyä.

Suomessa talouskriisi mahdollisti samanlaisten ratkaisujen tekemisen äkkirysäyksellä, Risto Heiskala toteaa. Kriittiset ajatukset olivat kypsyneet 1980-luvulla ja lama tarjosi edellytykset siirtyä lopullisesti uuteen vaiheeseen. Mutta päätöksiä oli tehty vähitellen jo vuodesta 1985 alkaen ja vuoteen 1992 mennessä Suomesta oli tullut yksi vähiten talouttaan säätelevistä OECD-maista.

Nyt jo kolmasosa suomalaisten teollisuusyritysten henkilöstöstä työskentelee ulkomailla ja kaksi kolmasosaa suomalaisten pörssiyhtiöiden omistuksesta on ulkomaisissa käsissä.

Muutos toi sekä
hyvää että huonoa

Kirjan julkaisuseminaarissa Risto Heiskala sanoi, että Suomeen syntyi laman aikana kaksi puoluetta, jotka eivät juuri keskustelleet toistensa kanssa. Toisen puolueen näkökulmasta muutos oli sosiaalinen innovaatio, jolla Suomi uudistettiin tietoisen politiikan tuloksena. Toinen puolue huomautti muutoksen tuottavan epätasa-arvoa. 1960-luvulta asti jatkunut tasa-arvon lisääntyminen tehtiin tyhjäksi viidessä vuodessa.

1990-luvun murroksen tuloksetkin olivat Risto Heiskalan mukaan kahdenlaisia.

1990-luvun alun kolmea laihaa vuotta seurasi seitsemän lihavaa, joina kansantuotteen kasvu ylitti selvästi OECD:n keskiarvon. Tässä mielessä kyseessä oli siis selkeä onnistuminen.

Toisaalta yhteiskunnallinen jakomalli muuttui myös. Työttömyys jäi pysyvästi suureksi ja tuloerot sekä alueelliset erot kasvoivat.

Ja viime vuosina talouden kasvuvauhti on jälleen hidastunut. Edessä on uusi sopeutuminen kansainväliseen vero- ja työpaikkakilpailuun.

Valtio vetäytyi
monesta paikasta

Hyvinvointivaltion leikkauksista jotain kuvaa antaa se, että valtion budjettirahoitetun henkilöstön määrä laski runsaassa kymmenessä vuodessa 215 000:sta noin 131 000:een. Muutokseen liittyi valtion tehtävien siirtäminen kunnille, mutta vuonna 2002 kunnissa oli 10000 työntekijää vähemmän kuin vuonna 1990. Varsinkin alueellinen eriarvoisuus on muutoksen myötä lisääntynyt.

Kehityksen kuluessa myös eliitin ja kansan arvomaailmat erkanivat toisistaan. Eliitti puolusti ”välttämätöntä” ja jatkuvaa muutosta, kansa taas kaipaisi nykyistä enemmän turvallisuutta ja yhteisöllisyyttä.

Risto Heiskalan mukaan valtaa pitävää näkemystä haastavat saattavat kysyä, miksi yhdessä maailmanhistorian yltäkylläisimmistä yhteiskunnista pitäisi harjoittaa politiikkaa, joka lisää väestöryhmien välistä eriarvoisuutta sekä työn ja muiden elinolojen rasittavuutta.

Ainakaan vielä tällaiset kysymykset eivät kuitenkaan ole onnistuneet horjuttamaan kilpailukykyä korostavan puhetavan valta-asemaa.

Yhteenvetona Risto Heiskala toteaa, että 1990-luvun muutoksen jälkeen Suomi on 2000-luvulla rikkaampi, avoimempi, tehokkaampi, eriarvoisempi ja julmempi yhteiskunta kuin 1980-luvulla.

Thatcherismin
jalanjäljissä

Lainsäädännöllisiä välineitä Suomen muuttamisessa olivat professori Pertti Alasuutarin mukaan ainakin kansainvälistymisen paineen alla tehty kilpailulainsäädännön muutos, valtiohallinnossa toteutetut yhtiöittämiset ja yksityistämiset sekä tulosjohtamisperiaatteen käyttöönotto.

Alasuutarin mukaan muutoksen näyttää käynnistäneen se, että 1980-luvulla kansainvälisestä keskustelusta omaksuttiin puhetapoja, joilla arvioitiin valtion ja kuntien hallintoa ja niiden henkilöstön toimintaa. Vähitellen ne uivat lainsäädännön perusteluihin.

Uudenlainen puhetapa tuli julkiseen keskusteluun jo 1980-luvun alkupuolella. Alettiin kritisoida byrokratiaa ja korostaa asiakkaan ja tavallisen kansalaisen näkökulmaa. Esikuvina ja keskustelun virittäjinä olivat Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin hallitukset, jotka alkoivat pienentää julkista sektoria ja tehostaa toimintoja yksityistämisellä.

Kilpailutaloudesta tuli valtionhallinnon arkipäivää esimerkiksi siten, että vuosina 1989 - 2001 perustettiin 14 valtion liikelaitosta. Useimmat on sen jälkeen yhtiöitetty ja osa jo yksityistettykin.

Lainmuutoksia ei kuitenkaan perusteltu suoraan kilpailutaloudella, vaan puhuttiin hajautetusta, kansalaisläheisestä ja tehokkaasta hallinnosta. Valtiokeskeisestä suunnittelusta ja kontrollista taas alettiin luopua terveen ja toimivan kilpailun tunnuslauseella.

Kahdenlaista
krapulaa

Pertti Alasuutarikin kysyy, miten näin perustava muutos oli mahdollinen.

Hänen vastauksensa on, että Suomessa kärsittiin kaksinkertaista krapulaa. Koko maata koski suomettumisen krapula ja vasemmistoälymystöä lisäksi Neuvostoliiton liehittelyn aiheuttama krapula.

Tätä taustaa vasten muutoksen välineistä sana ”kansalaiskeskeisyys” oli Alasuutarin mukaan erityisen suuri retorinen innovaatio. Vasemmisto oli 1980-luvulla muuttunut kriittiseksi valtiota kohtaan. Tämä oli länsisaksalaisen vasemmistokeskustelun vaikutusta, sillä siellä suhtauduttiin kriittisesti vahvaan kapitalistiseen valtioon. ”Kansalaiskeskeisyydessä” pystyttiin yhdistämään tämä ”sosiaalivaltiota” vastaan esitetty kritiikki ja se, että byrokratian purkamiseksi tarvitaan yksityistämistä ja kilpailuttamista.

Kilpailulainsäädännön uudistaminen kapitalismin perusperiaatteiden mukaiseksi taas helpottui, kun Neuvostoliittoakin alettiin uudistaa 1980-luvun puolivälin jälkeen kohti markkinataloutta.

Vastarintaa vähensi vielä se, että kilpailun ulkopuolelle jätettiin korporatismin ydin, työmarkkinat ja maatalous.

Jo Holkeri laittoi
muutoksen liikkeelle

Vaikka nyt puhutaankin 1990-luvun muutoksesta, niin suurin osa sen instrumenteista otettiin käyttöön jo Harri Holkerin sinipunahallituksen kaudella 1987 – 1991.

Julkisenkin sektorin ihanteena on nyt kilpailu ja kilpailuttaminen. Ihanteen juuret ovat kilpailunrajoituksia koskevassa laissa, joka tuli voimaan 1988.

Tulostavoitteet ovat nyt arkipäivää valtionhallinnossakin. Sitä ei ehkä osattu ajatella lopputulokseksi vuonna 1987, jolloin tuli voimaan laki valtion liikelaitoksista.

Yksityistetyssä Suomen Autokatsastus Oy:ssä autonsa katsastuksen kanssa tuskaileva ei ehkä tule ajatelleeksi olevansa tekemisissä rahastosijoittajien firman kanssa, koska takaraivossa on muisto asioinnista valtion virastossa. Katsastustoiminta yksityistettiin monen vaiheen kautta, mutta sen juuret ovat vuoden 1986 komiteamietinnössä Hallinnon hajauttaminen. Sen tuloksena hallinnon tuottavuutta ryhdyttiin parantamaan Holkerin hallituksen kaudella purkamalla keskusjohtoisuutta ja perustamalla joukko kehittämiskeskuksia.