maanantaina, maaliskuuta 20, 2006

Laulava vallankumous ei syönyt lapsiaan


(Kansan Uutisten Viikkolehti 17.3. 2006)

Punaliput liehuvat taas ja kuulijalle esitetään haastava kysymys: Kenen joukoissa seisot? Jouko Aaltosen musiikkielokuva tarjoaa vajaaksi puoleksitoista tunniksi näkökulmasta riippuen nostalgisen tai eksoottisen matkan 1970-luvulle, aikaan, jolloin politiikkaa tehtiin niin että tuntui.

KAI HIRVASNORO

Jouko Aaltosen musiikkielokuvassa Kenen joukoissa seisot on hieno kaari. Ensin mustavalkoisessa arkistofilmissä Aulikki Oksanen laulaa sanoittamaansa klassikkoa, elokuvan nimisävelmää. Sitten lauluun yhtyy koko joukko 1970-luvun laululiikkeen tunnettuja ja vähemmän tunnettuja henkilöitä nykyisillä työpaikoillaan. Arkistofilmien ja uudelleen kuvattujen musiikkijaksojen kautta lopussa päädytään parin vuoden takaiseen Provinssirokkiin, missä Agit-Prop laulaa Oppimisen ylistystä lujaa fiilisteleville teineille. Lopputekstien aikana kuullaan sitä, mikä tänään on lähimpänä poliittista laulua; räppiä ja Mariskaa.

Dokumentaristi Jouko Aaltonen on puhunut uusimpansa yhteydessä mieluummin musiikkielokuvasta kuin varsinaisesta dokumentista. Vaikka puhuvia päitäkin on paljon mukana, niin suuri osa elokuvasta on silkkaa musikaalia.Aaltosen mukaan kyseessä on myös rakkauselokuva.

– Elokuvan ihmiset olivat nuoria ja elivät vahvasti, nuoruuteen kuuluvalla intohimolla, tunteella, vilpittömyydellä ja ehdottomuudella. He taistelivat ja rakastivat, rakastuivat, menivät yhteen ja erosivat. Ja yhteistä oli myös rakkaus aatteeseen, liikkeeseen, puolueeseen ja musiikkiin. Petettiin ja petyttiin, niin ihmisiin kuin aatteeseenkin, hän kirjoittaa.

Taistolaisia ja
enemmistöläisiä

1970-luvun johtotähti oli Pekka Aarnion, Monna Kamun, Martti Launiksen ja Sinikka Sokan muodostama Agit-Prop. Kvartetin maine on luja, vaikka se julkaisi vain kaksi omaa LP-levyä, ja jälkimmäisestä Laulu kaikille -levystä tulee tänä vuonna kuluneeksi 32 vuotta.

Elokuvassa kuullaan paljon muitakin kuin Agit-Propia. Sanansa sanovat ja laulunsa laulavat mm. Torpeedo, Koiton laulu, Vasara ja Neilikka. Soololaulajista kuullaan Anna-Riitta Minkkistä ja Kiti Neuvosta. Jouko Aaltosen tulkinnan mukaan laululiike ei siis ollut pelkkiä ”taistolaislauluja”, vaan myös SKP:n enemmistössä syntyi tasokasta musiikkia.

1970-luvusta on tullut jo myytti ja sitä muistellaan todella paljon. Analyyseissä erottuu kolme päälinjaa. 1970-luvulla taistolaisia vastustaneet vaativat nyt yli 50-vuotiaita katumaan sitä, mitä he parikymppisinä tekivät. Ex-taistolaisista toiset vähättelevät liikkeensä voimaa ja merkitystä, toiset nauravat ajan hölmöilyille.

Jouko Aaltonen tuli Helsinkiin opiskelemaan sen verran myöhään, vasta vuonna 1977 Taideteolliseen korkeakouluun, että ei ehtinyt mukaan liikkeen kuumimpaan vaiheeseen. Hänen näkemyksensä 1970-luvusta ei mahdu mihinkään edellä mainituista lokeroista. Aaltonen sanoo, että missään nimessä hänen elokuvansa ei tuomitse, vaan se pyrkii olemaan ymmärtävä.

Jouko Aaltonen ei halunnut tehdä jälleen yhtä puhuvista päistä koostuvaa politiikkaa käsittelevää elokuvaa. Loputtomien analyysien sijaan hän pyrkii välittämään kokemusta laulun ja musiikin kautta.

– Siitä kehkeytyi sitten idea tehdä vähän musikaalinomainen elokuva. Tehdään niin kuin hyvässä amerikkalaisessa musikaalissa, että yhtäkkiä jengi rupeaa laulamaan raitiovaunussa. Musiikillisesti kaikki elokuvassa ei välttämättä ole aina maailman parasta, mutta musiikillisesti se on mielenkiintoista.

Tältä tuntui
politiikka

Jouko Aaltonen painottaa 1970-luvussa juuri kokemuksen merkitystä. Hän yrittää kuvata sitä, miltä politiikka tuntui, mikä elämys ja kokemus oli olla osallisena isossa sukupolviliikkeessä. Mutta elokuva on panoraama. Se ei edusta vain liikkeen yhden osan näkemystä, vaan erilaisia suhtautumistapoja kuvaamaansa aikaan.

– Minä halusin tehdä puheenvuoron, jolla nostetaan 1970-luku vähän kypsemmän ja vähän moniulotteisemman keskustelun kohteeksi kuin että se olisi vain nostalgiaa tai vain tuomitsemista.

– 1970-luku ansaitsee sellaisen näkökulman, sanoo Agit-Propissa edelleen laulava Monna Kamu.

Hän ja Jouko Aaltonen muistelivat ja keskustelivat laululiikkeestä kahvikupin äärellä Viikkolehden pyynnöstä.

Monna Kamun mielestä 1970-luvun analyysissä ollaan toisella kierroksella. Ensimmäisellä taakse katsottiin vain siitä näkökulmasta, että ovatko taistolaiset nyt kääntäneet takkia ja heiltä vaadittiin tilityksiä.

Jouko Aaltosta suoraan sanoen pännii se, että vaikka liikkeen huippukohta on jäänyt 30 vuoden taa, niin se herättää edelleen voimakkaita aggressioita. Hän valmisteli elokuvaa pitkään ja seurasi tiiviisti 1970-lukukeskustelua.

– Kyllä minua pikkuisen rasitti se, että 1970-luku esitettiin pelkästään traumaattisena vuosikymmenenä. Nyt ajallinen etäisyys siihen on niin pitkä, että aika on kypsä keskustelun toiselle kierrokselle. Se on iso sukupolvi ja kyllä jokaisen sukupolven pitää käydä jollain tavalla läpi oma historiansa. Toivottavasti tämä elokuva osallistuu siihen keskusteluun.

Monna Kamusta on käsittämätöntä, että yhä edelleen kysytään, että miksi ja vaaditaan selityksiä.

– Kun nuoruudesta on kulunut 30 vuotta, niin ihminenhän rupeaa olemaan hellä itselleen ja muistelee sitä kivaa, mitä siinä oli. Kun se on omaa historiaa ja yhteistä historiaa, niin siihenhän suhtautuu hirveän tunteikkaasti eikä halua tulla naulatuksi. Eletty mikä eletty. Eihän se muuksi muutu, vaikka sanoisi, että tunnustan.

Joskus Monna Kamulle tulee mieleen, että tunnustuksia ja tilityksiä vaativat ovat vain kateellisia siitä, etteivät olleet itse mukana ajan totaalisessa kuohunnassa.

Musiikki esti
pahimmat traumat

Jouko Aaltoselle oli positiivinen yllätys, että melkein kaikki hänen haluamansa henkilöt suostuivat haastatteluun. Vain yksi pyydetty ei enää halua esiintyä julkisuudessa näissä yhteyksissä, ja Aaltosen mielestä se on hänen nykyisen työnsä kannalta ihan perusteltua.

Kiinnostavaa on myös se, että vaikka Aaltonen on haastatellut ison joukon ihmisiä, vain yhdellä on huonot fiilikset 1970-luvusta. Niin huonot, että hän ei suostu laulamaan 1970-luvun lauluja edes vitsinä, koska kokee olleensa niin tiukasti totalitarismin palveluksessa.

Enimmäkseen 1970-luvun kiivaista nuorvasemmistolaisista näyttää elokuvan perusteella tulleen tasapainoisia keski-ikäisiä, jotka elävät tavallista elämää tavallisissa ammateissa.

– Luulen, että siinäkin yhtenä selittäjänä on musiikki. Toki kuva olisi harmaampi, jos olisi tehty elokuva ihmisistä, jotka olivat pelkästään politiikassa mukana. Mutta niillekin ihmisille, jotka ovat nyt poliittisesti ehkä ihan toista mieltä, musiikki oli hirvittävän vahva kollektiivinen kokemus. Luulen, että aika harva tämänkin elokuvan ihmisistä haluaisi luopua siitä, Aaltonen miettii.

Se yksi toisinajattelija on Jouko Aaltosen mielestä silti tärkeä hahmo elokuvassa. Hän muistuttaa, miten vahvoista lauluista oli kysymys. Ei laulettu vain laulamisen vuoksi.

Nuorille 1970-luku
on eksotiikkaa

Mitä enemmän Jouko Aaltonen uppoutui aiheeseensa ja tapasi ihmisiä, sitä määräävämmältä nimenomaan sukupolvikokemus alkoi näyttää. Eivätkä sen ajan eläneet ole päässeet asenteistaan irti vieläkään. Nykyisille 50-60-vuotiaille tuntuu olevan kovin tärkeää, mihin ryhmään kukin kuului ja minkä väriseen paitaan pukeutui.

– Sitten kun on tavannut kolmikymppisiä, niin heidän näkökulmansa on ihan toinen. Heistä ei ole kauhean kiinnostavaa, kenellä oli punainen ja kenellä sininen paita, vaan se, että nuoriso oli ylipäätään liikkeellä. Se on heistä jopa pikkuisen eksoottista ja jännittävää, koska hekin ovat ajatelleet hyvin yksiulotteisesti 1970-luvusta, Aaltonen kertoo.

Sibelius-Akatemiassa opiskellut Monna Kamu oli aluksi kaukana liikkeestä, sitten sen liepeillä ja yhtäkkiä ytimessä laulamassa Agit-Propissa. Hän nauraa, että tietoisuuden taso ei olisi aluksi riittänyt juuri mihinkään, mutta sitä parannettiin kiivaasti opintopiireissä. Sibelius-Akatemiassa perehdyttiin nuottien lomassa Marxin arvoteoriaan.

– Sieltä on hellyttäviä muistoja, koska yhdessä oleminen oli se funktio ja tärkeämpi asia kuin se, mitä siellä tehtiin.

Sattumoisin Ylen Teema-kanavalla nähtiin kaksi viikkoa sitten myös Kenen joukoissa seisot -niminen ohjelma. Siinä 1970-lukulaiset muistelivat etupäässä pilke silmäkulmassa entisiä tekemisiään. Ohjelmassa kommunistiksi tuloa verrattiin uskoon tulemiseen, mutta kommunismissa puhuttiin tietoiseksi tulemisesta.

Monna Kamu kertoo, että hänellekin valaistiin pitkin matkaa, mikä on sopivaa ja mikä ei. Kun hän alkuaikoina oli lähdössä SKDL:n vaalikiertueelle, niin annettiin ymmärtää, että se ei ole Agit-Propin jäsenelle sopivaa, koska kyseinen kiertue oli ”niiden” juttu. Kamulle ei vielä tuolloin ollut täysin selvää, mikä oli se pieni mutta olennainen ero kansandemokraattisessa liikkeessä.

Mutta kyllä hänkin sitten tuli valaistuksi.

On oikeus
olla väärässä

Jouko Aaltonen pitää elokuvalleen edullisena sitä, että hän itse ei ollut mukana poliittisen kiehunnan ytimessä. Toisaalta Taideteollisessa korkeakoulussa sai kyllä omakohtaista tuntumaa aiheeseen vielä silloinkin, kun liike muualla oli jo hiipumassa.

– Minun asemani suhteessa tähän elokuvaan on ollut aika hyvä. Tiedän ja tunnen, mutta en ollut itse mukana kaikkein kiivaimpana aikana. En tiedä, olenko jopa ollut pikkuisen kateellinen näille, jotka olivat.

Aaltonen miettii, että osapuolijako näyttää edelleen olevan melkoinen pähkylä purtavaksi, vaikea ja monille vieläkin kipeä asia.

– Mutta minä en halua, että kun puhutaan 1970-luvun vasemmistolaisuudesta, niin aina aloitetaan siitä, että kuka oli missäkin ja kuka oli väärässä. Väärässä oleminen on suurimpia inhimillisiä perusoikeuksia. Ihmisillä täytyy olla oikeus olla väärässä ja myöskin myöntää olleensa väärässä...

– ...ja oppia näkemään asiat myös toisin, Monna Kamu jatkaa.

– Ja kun Agit-Prop laulaa komeasti oppimisen ylistyksestä, niin siellähän on koko liuta hyviä neuvoja. Perusasiat kannattaa oppia ja lasku tarkistaa, Aaltonen sanoo.

– Ja kysyä miksi, Monna Kamu painottaa.

– Nyt siihen ei enää vastata. Kun kysyy miksi, niin vastataan, että se on vaan sellainen tapa. Jos ihminen haluaa oppia jotain, niin tärkeintä on kysyä, miksi tämä on näin, onko sen pakko olla näin ja eikö se voisi olla toisin...

– ...ja miksi sitä kysymystä ei edes kysytä, Jouko Aaltonen kysyy.

Äkkiä koko Suomi
lauloi politiikkaa

Jouko Aaltosen mielestä Agit-Prop on maineensa ansainnut 1970-luvun parhaana lauluryhmänä. Yhtye perustettiin aluksi kertaluontoiseksi kokoonpanoksi vuoden 1971 poliittisten laulujen festivaalille Berliiniin. Aaltosen mukaan siitä se pomppasi suoraan huipulle ja täysin käsittämättömästi yhtye on säilyttänyt statuksensa vuosikymmenestä toiseen. Sen johtoasemaa ei ole kyseenalaistettu sen enempää vähemmistöläisten kuin enemmistöläistenkään piirissä.

Mutta Kenen joukoissa seisot -elokuva näyttää, että koko Suomi oli siihen aikaan ohjelmaryhmiä pullollaan.

– Laulaminen oli olennainen osa poliittista liikettä. Se on aika mielenkiintoinen erikoispiirre ja sillä voi olla jotain yhteyttä suomalais-ugrilaiseen lauluperinteeseen. Kun lähdetään muuttamaan maailmaa, niin otetaan laulut mukaan ja laulu aseeksi siihen työhön, Aaltonen miettii.

1970-luvulla osastolla piti olla ohjelmaryhmä. Niiden taso vaihteli, mutta Jouko Aaltosen mielestä pääasia oli se, että porukalla oli kivaa.

Monna Kamu muistuttaa, että yleensä ryhmät tekivät biisinsä itse. 1970-luvun alkuun asti kevyessä musiikissa oli tyypillistä, että artisti levytti ammattilaisten sanoittamaa ja säveltämää musiikkia, usein käännösiskelmiä.

– Mutta sitten kisällilauluperinne tuli takaisin ja porukat rupesivat itse tekemään tekstejä, säveltämään ja soittamaan. Tuli se henki, että me tehdään yhdessä.

Agit-Prop tosin oli tässä suhteessa poikkeus. Runoilijat kirjoittivat sille tekstejä, jotka Kaj Chydenius ja Eero Ojanen sitten sävelsivät. Runoilijat tosin tekivät usein tilaustyötä, kun kvartetin jäsenet antoivat aiheen ja vaativat, että tästä pitää kirjoittaa. Ja kun ajankohtaisista asioista laulettiin, niin tekstien piti syntyä nopeasti.

Agit-Prop myös koulutti muita ohjelmaryhmiä erilaisilla leireillä ja muissa tilaisuuksissa. Monna Kamu myös opetti musiikin teoriaa Ohjelmakeskuksessa ohjelmaryhmien oman sävellystyön pohjaksi ja Pentti Saaritsa puolestaan kiersi maata opastaen kirjoittamaan hyviä tekstejä.

– Kun olen tavannut ihmisiä eri puolilla Suomea, niin moni kertoo juuri siitä, miten tärkeä kokemus oli, että joku Kaj Chydenius tuli pitämään kurssia amatööriporukalle. Se oli kollektiivisen tunteen vahvistamista ja ilmeisen vahva tuntemus koko laululiikkeessä, Jouko Aaltonen vahvistaa.

Maailma otettiin
haltuun musiikilla

Mikä teki Agit-Propista niin hyvän?

Jouko Aaltosen mielestä syynä ovat aivan musiikilliset tekijät. Äänten kombinaatio ja yhteen laulamisen tarkkuus ovat aivan huippua. Ja ohjelmistossa olivat Kaj Chydeniuksen komeimmat sävelmät. Hänen mukaansa laululiikkeen kova taiteellinenkin taso ei ollut mitään sattumaa. Aikakauden lahjakkaitten nuorten aktiviteetti kanavoitui laululiikkeeseen ja maailma otettiin haltuun musiikilla.

Monna Kamu miettii, että aiemmin kirjailijat ja runoilijat tekivät työtään omissa kammioissaan. Mutta nyt hekin tulivat mukaan ja heidän puoleen saattoi kääntyä.

– Se oli hyvin luontevaa taitojen vaihtamista.

– Nyt taas runoilijat ovat hyvin kaukana musiikin tekijöistä, Kamu harmittelee.

Jouko Aaltosen mielestä vähemmistöllä oli eittämättä parhaat ohjelmaryhmät, mutta hän antaa kunniaa myös enemmistöläisille. Elokuvassa esiintyviä Neilikkaa hän pitää jumalattoman taitavana yhtyeenä ja edelleenkin esiintyvää Anna-Riitta Minkkistä hienona sooloartistina.

Monna Kamu sanoo, että enemmistön lippulaiva Neilikka oli tosiaankin taitava, mutta esittämisen tapa tuntui agitproppilaisesta näkökulmasta passiiviselta. Tuli vaikutelma, ettei yhtye ollut tukevasti sanomisensa takana.

Mitä 1970-luvun laululiikkeestä jäi käteen?

Monna Kamulle ainakin se, että sisältö ratkaisee.

– Mitä tahansa on sittemmin tehnyt, laulun teksti on tärkeämpi kuin minä. Me emme olleet tärkeitä, vaan se, mitä missäkin laulussa sanottiin.

Takaisin kun on
puoli miljoonaa työtöntä

Agit-Propin toiminta hiipui vuoteen 1980 mennessä. Yhtye ei ole koskaan lopettanut toimintaansa, mutta 1980-luvulla sillä ei ollut esiintymisiä. Pistokeikan verran palattiin yhteen vasta Eero Ojasen 50-vuotispäivillä vuonna 1993.

– Siellä joku kysyi, että milloin te kokoonnutte seuraavaksi. Muistan, että siinä Kahden kanan eteisessä Pekka Aarnio veti takkia päälle ja sanoi, että sitten kun Suomessa on puoli miljoonaa työtöntä. Heitti tällaisen hirmuluvun, että ei tarvitsisi enää ryhtyä siihen puuhaan. Ja se oli puoli vuotta, niin työttömyysluvut olivat tuota luokkaa. Siinä oli otettava lusikka kauniiseen käteen ja siitä me jälleen aloitettiin, kertoo Kamu.

Kvartetin seuraava iso keikka on vapun aattona Kulttuuritalolla. Ja Eero Ojasen yhtye säestää.

Kamu epäilee, että Agit-Propin nykyinen kysyntä on osin nostalgiointia. Siinä on kysymys samasta asiasta kuin Back to the 60´s -konserteissa. Halutaan kokea uudelleen huumaavaa nuoruutta.

– Ihminen jotenkin heltyy nuorelle itselleen ja seurustelee romanttisesti itsensä kanssa kuunnellen musiikkia, joka liittyy niin moniin asioihin.

Mutta toisaalta.

Laulujen ydin ei ole vanhentunut eikä niiden esittäminen tunnu toistolta.

– Maailma on yhä tällainen paska ja asiat yhtä kieroja ja salamyhkäisiä kuin aiemminkin. Lauluissa on koko ajan se, että miettikää tätä tekstiä. Niille on tarvetta. Luulen, että me ei laulettaisi, jos se tarve häviäisi.

Missä viipyy
Laulu UPM:stä?

Pari tuntia tämän haastattelun tekemisen jälkeen lahtelainen Foxconn ilmoitti lopettavansa koko tuotannon Suomessa. Lopputulos on 400 työtöntä. Seuraavana päivänä jysähti oikein pommien pommi: UPM Kymmene lakkauttaa Suomesta 3 000 työpaikkaa.

Pienet ja suuret yt-neuvottelut ovat päivittäisiä uutisia ja yhteiskunnallinen tilanne aivan eri lailla kärjekäs kuin 1970-luvulla, jolloin hyvinvointivaltiota vasta rakennettiin eikä purettu. Miksi tästä ei synny uusia poliittisia lauluja?

– Sanopas se. Kuka kirjoittaisi tekstit? kysyy Monna Kamu.

– Onko teillekin hienoimmat tekstit kirjoittanut lyyrikkopolvi jo ukkoutumassa? Pitäisikö sitä pikkuisen tyrkkiä? Jouko Aaltonen puolestaan kysyy.

Monna Kamun mielestä ei. Nyt olisi uuden sukupolven aika tarttua asiaan, mutta nuoremmat eivät tunnu olevan tästä kiinnostuneita.

Vai ovatko sittenkin, mutta toisella lailla? Siksikö Jouko Aaltonen päättää elokuvansa Mariskan lauluun Pedon merkki?

– Kyllä se traditio jatkuu. Laulamisen yksi elementti on, että se on sosiaalista, yhteisöllistä ja yhteiskunnallista. Se saa vaan erilaisia muotoja ja räppi on epäilemättä yksi keino tuoda asioita esille, Aaltonen sanoo.

– Jos oikein tarkkaan kuuntelee siinä leffan lopussa ensin Oppimisen ylistyksen ja sitten Mariskan Pedon merkin, niin siellä on jopa sanoituksissa yhtäläisyyksiä. Molemmat kysyvät, että kuka maksaa laskun, hän kehottaa katsomaan myös lopputekstit.

me hukumme omaan paskaan eikä siin oo mitään uutta
joka hengenvedolla lyhennämme tulevaisuutta
kuka maksaa?
ne joilla ei oo mitään
täältä tulee ahneet teidän vähätkin pöllitään