Thatcher näytti: Shokki puree demokratiassakin (Shock Doctrine, osa 2)

(Kansan Uutisten Viikkolehti 21.12. 2007)

1970- ja 80-luvuilla shokkikapitalismin teoriat muuttuivat käytännöksi. Ensimmäinen koekenttä oli Chile. Mutta Margaret Thatcherin Britanniassa selvisi, että viholliskuvia luomalla shokki mullistaa demokratiankin.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Toisen maailmansodan jälkeen eri puolilla maailmaa ymmärrettiin, että köyhyys ja taloudellinen epätasa-arvo ruokkivat epävakautta, joka pahimmillaan johtaa sotaan ja maailmanlaajuiseen katastrofiin. John Maynard Keynesin ajatuksille markkinoiden sääntelystä syntyi kysyntää. Yhtä hyvin fasismin kuin kommunisminkin pysäyttämiseksi kapitalistisiin maihin perustettiin sosiaaliturvajärjestelmiä ja julkista terveydenhoitoa. Työläisten oikeuksia parannettiin.

1950-luvulla tätä politiikkaa kannattaneet ekonomistit saivat vahvan jalansijan myös Latinalaisessa Amerikassa. Sellaiset maat kuin Chile, Argentiina ja Uruguay kokivat vahvan taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen vuosia.

Naomi Klein kirjoittaa kirjassaan The Shock Doctrine noiden olleen mustia aikoja Milton Friedmanille ja muille Chicagon yliopiston taloustieteen laitoksen vaikuttajille. Friedman julkaisi vuonna 1962 ensimmäisen suureen suosioon nousseen kirjansa Kapitalismi ja vapaus, jossa hän pyrki osoittamaan hallitusten olevan täysin väärillä jäljillä. Markkinoiden sääntelyn sijaan niiden tulisi poistaa kaikki esteet mahdollisimman suurten voittojen kasvattamiselta, myydä osuutensa valtionyhtiöistä sekä alentaa dramaattisesti sosiaaliturvaa.

Latinalainen Amerikka

uhmasi Yhdysvaltoja

Yhdysvalloissa Friedmanin oppeja ei tuohon aikaan kaivattu omaan maahan, mutta jo 1950-luvulla maan johto oli huolestunut kolmannen maailman hakeutumisesta kohti omaa tietä ja taloudellista itsenäisyyttä. Kylmän sodan oloissa sitä pidettiin tienä kohti kommunismia.

Miten puuttua Latinalaisen Amerikan maiden kehitykseen? Sitä pohti kaksi miestä Chilen Santiagossa eräänä päivänä vuonna 1953. Toinen oli Yhdysvaltain taloudellista apua maalle koordinoinut Albion Patterson, toinen Chicagon yliopiston taloustieteen tiedekunnan johtaja Theodore W. Schultz.

Pattersonia huolestutti Latinalaisten Amerikan maiden vaaleanpunaisten ekonomistien vaikutusvalta, Schultzia Yhdysvaltain johdon toimettomuus taistelussa marxilaisuuden leviämistä vastaan.

Projekti Chile

jo 1950-luvulla

Tapaamisessa luotiin pohja hankkeelle, jossa Yhdysvallat ryhtyi kustantamaan chileläisnuorten taloustieteen opintoja taatusti antimarxilaisessa Chicagon yliopistossa. Projekti Chile ryhtyi antamaan tarkoin valituille chileläisnuorille ideologista koulutusta Yhdysvalloissa vastapainoksi maan vaaleanpunaisille ekonomisteille. Vuosina 1957-1970 ohjelman kävi läpi sata chileläistä opiskelijaa.

Vuodesta 1965 samanlaisia ohjelmia järjestettiin myös argentiinalaisten, brasilialaisten ja meksikolaisten opiskelijoiden kanssa.

Ford-säätiön rahoittaman ohjelman laajentuessa Chicagon yliopistoon perustettiin kokonainen latinalais-amerikkalainen taloustieteen koulutusohjelma. Kerralla opiskelijoita oli 40-50, kun esimerkiksi Harvardissa Latinalaisesta Amerikasta tulleita opiskelijoita oli vain muutama.

Erityisesti Chilen talous joutui Chicagon yliopistossa nyt suurennuslasin alle. Opiskelijoille painotettiin, että sen sosiaaliset turvaverkot, kansallisen teollisuuden suojamuurit ja hintakontrolli olivat väärin.

Ainoat vierailevat latinalaisamerikkalaiset luennoitsijat olivat sellaisia, jotka olivat itse opiskelleet saman ohjelman. Opetus oli niin yksipuolista, että Fordin säätiön asiantuntijoitakin hirvitti.

Katolinen yliopisto

pikku-Chicagoksi

Kotiin palatessaan monet chileläiset löysivät kotipesän Katolisesta yliopistosta, josta tuli eräänlainen pikku-Chicago. Enää ei tarvinnut matkata Chicagoon opiskelemaan sen koulukunnan oppeja, vaan nyt niitä sai myös omasta maasta.

Naomi Kleinin mukaan hankkeessa oli vain yksi vika. Se ei toiminut. Chicagon pojat olivat marginaalissa Yhdysvalloissa ja samoin myös Chilessä, missä keskustelua ei hallinnut kapitalismin vapauttaminen, vaan käänne entistä enemmän vasemmalle. Käänne huipentui Chilessä vuoden 1970 presidentinvaaleihin, jotka Salvador Allende voitti.

Nixon loi

koekentän

Mutta vuotta aiemmin presidentin virkaan oli astunut myös Richard Nixon. Hän loi Chicagon pojille Chilestä pelikentän, jossa testata oppeja käytännössä.

Yhdysvaltain talouselämä ryhtyi sabotoimaan Allenden hallintoa jo ennen kuin tämä oli ehtinyt astua virkaansa. Yhdysvallat oli harjoitellut käytännössä vallankaappauksia viimeksi Indonesiassa ja Brasiliassa. Niiden oppien mukaan Katolisen yliopiston Chicagon pojat yhdessä maan liike-elämän kanssa ryhtyivät levittämään kriisimielialaa ja valmistelemaan omaa talousohjelmaansa, joka otettaisiin käyttöön sen jälkeen, kun Allenden hallinnosta on päästy eroon. Yhdysvaltain senaatin tutkimuksen perusteella 75 prosenttia tämän oppositiotoiminnan rahoituksesta tuli CIA:lta.

Chicagon pojat valmistivat 500-sivuisen yksityiskohtaisen talousohjelman, Tiilen, jota sotilasjuntta piti ohjenuoranaan vuoden 1973 kaappauksen jälkeen.

Kolminkertainen

shokkihoito

Jo 1950-luvulla syntyneiden oppien mukaan chileläisille annettiin syyskuusta 1973 alkaen kolminkertaista shokkihoitoa.

Ensimmäinen shokki oli kaappaus itse, vaaleilla valitun hallituksen väkivaltainen kaataminen.

Toinen oli Milton Friedmanin kapitalistista shokkiterapiaa. Maan talous laitettiin kriisin varjolla uuteen uskoon.

Kolmanneksi Chilessä hyödynnettiin psykiatrisissa sairaaloissa testattuja menetelmiä vastustajien kidutuksessa ja tuhoamisessa. Se oli oppia kaikille, jotka vielä uskalsivat vastustaa maan talousuudistuksia.

Ja Naomi Kleinin mukaan se oli myös nyt 34 vuotta kestäneen uuden maailmanjärjestyksen lähtölaukaus.

Kleinin mukaan Chilen kaappauksen shokkivaikutusta tehostettiin tietoisesti. Sotilaallista vastarintaa ei juuri ollut, mutta silti Santiago pantiin näyttämään sotatantereelta. Kauhua levitettiin pidättämällä tuhansia ihmisiä muutamassa päivässä. Satoja teloitettiin ja heidän ruumiitaan levitettiin teiden varsille pelon ilmapiiriä tehostamaan. Neljässä päivässä terrori ulotettiin kaikkialle maahan.

Vapaa kapitalismi

kylvi tuhoa

Pinochetin juntta noudatti aluksi pääosaa Chicagon poikien ohjelmasta. Osa valtionyhtiöistä yksityistettiin, rajat avattiin ulkomaisille tuotteille, valtion menoja armeijaa lukuun ottamatta supistettiin ja hintojen kontrollista luovuttiin.

Kun kapitalismi sai näin toimia vapaasti, inflaatio nousi 375 prosenttiin vuonna 1974, peruselintarvikkeiden hinnat pomppasivat kattoon ja joukoittain chileläisiä joutui työttömiksi, koska vapaa kauppa johti halvempien ulkomaalaisten tuotteiden vyöryyn maahan ja paikalliset firmat joutuivat sulkemaan ovensa.

Talousoppineiden mukaan vika ei ollut heidän teorioissaan, vaan siinä, etteivät markkinat vieläkään olleet tarpeeksi vapaat. Leikkauksiin ja yksityistämisiin tarvittiin lisää vauhtia.

Kaappausta tukenut kotimainen bisneseliittikin alkoi kääntyä sen tuloksia vastaan.

Chilen ”kokeilu”

vaikuttaa vieläkin

Siitä huolimatta ja Friedmanin kannustamana shokkiterapiaa jatkettiin yhä raivoisammin vuoteen 1982. Silloin vapaan kapitalismin laboratorion talous luhistui. Augusto Pinochet joutui peräytymään. Yrityksiä alettiin kansallistaa uudelleen ja talousneuvonantajat saivat potkut. Täydelliseltä tuholta maan säästi vain se, ettei Pinochet ollut missään vaiheessa yksityistänyt Allenden hallinnon kansallistamaa valtion kupariyhtiötä Codelcoa, joka vastasi 85 prosentista maan vientituloja.

Kun maan talous alkoi vuonna 1988 kasvaa 45 prosenttia chileläisistä oli pudonnut köyhyysrajan alle. Chicagon poikien talouskokeilun jäljiltä Chile on edelleen vuosia diktatuurin jälkeen YK:n mukaan maailman kahdeksanneksi epätasa-arvoisin maa.

Toinen Chicagon koulukunnan koekenttä oli samaan aikaan Argentiinan sotilasdiktatuuri.

Thatcherin shokki

demokratian oloissa

Demokratian oloissa samaa politiikkaa testattiin 1980-luvulla Margaret Thatcherin, Augusto Pinochetin ihailijan, Britanniassa.

Helmikuussa 1982 Thatcher kirjoitti ystävälleen Friedrich Hayekille, Chicagon tohtorille ja oikeiston sankarille, kirjeen. Siinä hän harmitteli, miten tuskallisen hidasta Chilen kaltaisten talousuudistusten toteuttaminen on demokratian vallitessa.

Sitä se olikin, varsinkin kun Thatcherin ensimmäisen pääministerikauden politiikka oli äärimmäisen epäsuosittua. Työttömyyden, kodittomuuden ja hintojen nousun takia hänen hallituksensa kannatus oli historiallisen matalalla ja edessä häämötti varma tappio seuraavissa vaaleissa.

Huhtikuussa 1982 kaikki muuttui. Argentiina valtasi Britannialle kuuluneet Falklandin saaret. Syntyi järjetön 11-viikkoinen sota, jota kummankin maan epäsuositut johtajat kuitenkin tarvitsivat kipeästi. Argentiinan sotilasjohtaja Leopoldo Galtieri onnistui kääntämään hetkeksi huomion oman maansa ongelmista brittiläisen imperialismin vastustamiseen ja Thatcherista tuli vasta voittoisan sodan jälkeen se sotasankari ja rautarouva, jona historia hänet muistaa. Sekä pääministerin että hänen hallituksensa suosio kääntyi nousuun ja se takasi vaalivoiton.

Kaivostyöläisistä

sisäinen vihollinen

Toisella kaudellaan suuren suosionsa turvin Thatcher käynnisti oikeistolaisen vallankumouksensa. Vuonna 1984 käynnistyneen kaivostyöläisten lakon murskaamisella lamautettiin koko maan ammattiyhdistysliike. Sen jälkeen vietiin läpi kattava yksityistämisohjelma.

Margaret Thatcher osoitti, ettei Chicagon koulukunnan ohjelman läpivientiin välttämättä tarvita diktatuuria, vaan viholliskuvia luomalla se onnistuu myös demokratian oloissa. Thatcherin vertauksissa Argentiina oli sodan aikana ulkoinen vihollinen, lakossa olleet kaivostyöläiset sisäinen.

Tuntematon sotilas: Väinö Linna ärsytti aikanaan kuten Kristian Smeds nyt

(Kansan Uutisten Viikkolehti 21.12. 2007)

Ilmestyessään Väinö Linnan Tuntematon sotilas aiheutti samanlaisen kiihkeän skandaali-keskustelun kuin Kristian Smedsin romaanista tekemä näytelmä nyt. Mutta siihen aikaan keskustelu ei ollut ohi kahdessa päivässä ja myös teosta moittineet tunsivat sen.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Kohu Kansallisteatterin Tuntemattomasta sotilaasta jäi juuri niin lyhyeksi kuin joku taisi tässä lehdessä ennustaakin. Kulttuuriskandaali sai väistyä tavanomaisen tissiviihteen tieltä kahdessa päivässä.

On niin 2000-luvulle ominaista, että suunnilleen samanlainen myrskyisä keskustelu, mihin romaanin ilmestyessä käytettiin yli puoli vuotta, päättyi nyt ennen kuin juuri kukaan oli edes nähnyt näytelmää.

1950-luvulla riideltiin siitä, antoiko Väinö Linna oikean vai väärän kuvan suomalaisesta korpisoturista ja upseereista. 2007 riideltiin siitä, antoiko Kristian Smeds oikean kuvan Linnan teoksesta. 50 vuodessa kiistellystä romaanista tuli vastoin Linnan tahtoa virallinen totuus Jatkosodasta. Poleeminen ja pyhiä arvoja keikuttava teksti muuttui pyhäksi ja koskemattomaksi.

Aikamme nopeus on hätkähdyttävää. Helsingin Sanomien ensimmäinen kritiikki Kansallisteatterin näytelmästä ilmestyi verkossa noin tunti sen jälkeen, kun lehdistöennakko oli päättynyt. Skandaali! kirkuivat lööpit ensi-iltaa edeltäneenä aamuna.

1950-luvulla reaktio

tuli hitaasti

Kun romaani aikoinaan ilmestyi, ensin ei tapahtunut mitään.

Tuntemattoman sotilaan ensimmäinen 4 000 kappaleen painos ilmestyi kirjakauppoihin 3. joulukuuta 1954.

Arvosteluja alkoi ilmestyä verkalleen. Ensimmäisenä ennätti Hämeen Sanomat jo viides joulukuuta. Aktiiviupseeri ja entinen rintamasotilas Jaakko Toiviainen antoi romaanille varauksettoman tuen: Paras sotaromaani, mitä Suomessa oli koskaan kirjoitettu.

Seuraavan parin viikon aikana samanlaista innostusta Tuntemattomalle sotilaalle osoittivat mm. Kotimaa, Maaseudun Tulevaisuus ja Aamulehti, jonka upseeri-arvostelija Martti Santavuori totesi teoksen vallanneen mielen niin syvästi, että siitä oli vaikea palata takaisin arkeen. Santavuori tunnusti, etteivät johtajat sodassa läheskään aina täyttäneet heiltä edellytettyjä mittoja.

Romaani alkaa

muuttua myytiksi

Jouluaattona alkoi suitsutuksen toinen aalto: Jo silloin Tuntematonta sotilasta alettiin pitää jonkinlaisena dokumenttina Jatkosodasta, ei vain romaanina. Monet arvostelijat olivat itse sodankäyneitä miehiä ja halusivat todistaa, että juuri niin se meni. Suur-Keuruun Sanomien Aarre Ylhävaara vahvisti maaliskuussa 1955, että sotilaat taistelivat, purnasivat ja kaatuivat juuri sillä tavalla kuin Linna oli kuvannut.

Keväällä 1955 kirjasta alettiin etsiä yhä tiiviimmin yhtymäkohtia todellisuuteen. Saarijärveläinen Eetu Hyvämäki totesi Sampo-lehdessä Tuntemattoman sotilaan taistelujen seuranneen juuri saarijärveläisten vaiheita Jatkosodassa. Huhtikuussa samassa lehdessä ”tiedettiin”, että kahden romaanissa teloitetun miehen esikuvana oli ilmajokilaisten sotilaiden ampuminen syksyllä 1941.

Skandaali

joulun alla

Skandaaliksi Tuntematonta sotilasta alettiin viritellä vasta 16 päivää sen ilmestymisen jälkeen. Parissa pienemmässä lehdessä oli jo aiemmin valiteltu romaanin ikävää henkeä, mutta vasta 19. joulukuuta Helsingin Sanomien Toini Havu julisti Suomen kuuluisimmassa kirjallisuuskritiikissä romaanin yleiskuvan olevan valheellinen suhteessa sodan todellisuuteen. Linna ei Havun mukaan ymmärtänyt, että yksilöllisyyden korkein aste on se, kun ”yksilö vapaaehtoisesti alistaa itsensä yksilöä korkeamman asian palvelukseen.”

Vasta Toini Havun arvostelu käynnisti sen kirjallisen jatkosodan, jolle ei vertaa tästä maasta löydy. Kansalle kirja kävi kaupaksi kuin häkä, mutta osan upseereista se suututti pahan kerran. Silloinkin skandaalin äänitorvena toimi Ilta-Sanomat, jossa majuri Pauli Marttina ampui vuoden 1954 viimeisenä päivänä täyslaidallisen: Teos on eettisesti ala-arvoinen ja perustuu valheeseen eikä mihinkään todelliseen sotaan.

Vuoden 1955 alussa Tuntematon sotilas haukuttiin nimellä ja nimimerkillä Reservin Upseeri -lehdessä. Nimimerkin suojasta Linnan henkilöiden sanottiin olevan ”vähä-älyisiä pukareita, epäsosiaalisia purnaajia tai valtavia suunsoittajia.” Suuri osa nyt niin rakastetuista tuntemattomista näyttäytyi kirjoittajalle selvinä psykopaatteina.

Everstiluutnantti Paavo Susitaival palasi asiaan samassa lehdessä loppukeväällä ja valitti rivimiehen näkemyksen sodasta olevan pakosta rajallinen. Ja kun ”isänmaallinen aatepohja” oli niin heikko kuin Linnan sotilailla, niin silloin se vasta rajallinen olikin.

Väinö Linnan elämänkerran kirjoittanut Yrjö Varpio arvelee upseerien suuttuneen niin tavattomasti, koska heiltä puuttui kirjallista lukutaitoa. Heille teos näyttäytyi paljastuksia ja häväistyksiä täynnä olevana reportaasina eikä romaanina.

Upseerien rintama oli kuitenkin kaikkea muuta kuin yhtenäinen. Puolustusvoimien myöhempi komentaja Yrjö Keinonen on muistelmissaan kertonut, että Katajanokan upseerikerholla järjestettiin tilaisuus, jossa oli määrä käynnistää kampanja Tuntematonta sotilasta vastaan. Upseeri toisensa jälkeen kuitenkin ilmoitti pitävänsä kirjaa loistavana ja hanke meni myttyyn.

Työkansan Sanomat

moitti ja kehui

Tukea Tuntematon-kriitikot saivat Kansan Uutisten edeltäjälehdiltä, joskin päinvastaisista syistä kuin upseerien kritiikki.

Arvo Turtiainen harmitteli Työkansan Sanomissa 23. joulukuuta 1954 romaanin jäävän puolinaiseksi, koska siitä puuttuu kotirintama, jossa käytiin ideologiset ja poliittiset taistelut. Määrätietoiset sodanvastustajat puuttuivat romaanista ja kuva kommunisti-Lahtisesta oli vääristelty.

Myös Vapaan Sanan Maija Savutie harmitteli tammikuussa ilmestyneessä arvostelussaan sodan kritiikin puutetta teoksessa. ”Linna tuntuu siis hyväksyvän kuvaamansa Jatkosodan”, Savutie paheksui.

Työkansan Sanomat palasi asiaan 23. tammikuuta ja silloin oli toinen ääni kellossa. Romaanista oli tullut jymymenestys, ja nimimerkki J.O. riemuitsi ”hurraa-isänmaallisten” saaneen nenilleen. Nyt romaani tulkittiinkin SKP:n pää-äänenkannattajassa voimakkaaksi vastalauseeksi sodalle ja sotaintoilulle. Tämä oli ärsyttänyt niitä, joille sota ”on liiketoimintaa, suurta seikkailua tai – meidän oloissamme – ainoa mahdollinen kanssakäymisen muoto naapurimme Neuvostoliiton kanssa.”

Linna astuu

julkisuuteen

Kansan kiinnostus Tuntematonta sotilasta kohtaan oli niin valtaisaa, että Finlaysonin tehtaan työläinen Väinö Linna joutui antautumaan haastattelujen ristituleen, vaikka se rooli tuntuikin vieraalta.

Tammikuussa 1955 Väinö Linna kertoi ensimmäiset tiedonmurut romaaninsa taustoista: Romaanin henkilöillä on esikuvat todellisuudessa eikä kirjan ole tarkoituskaan miellyttää kaikkia.

Kustantajan tiedotuslehdessä, WSOY:n Kirjasanomissa Väinö Linna avautui ensi kerran laajemmin ruotimalla kansallista uhrivalmiutta ja sodanjohtajien suosimaa elävän voiman käsitettä:

”...minä tahdoin näyttää, ettei se ole sen vähempää kuin eläviä ihmisiä, yksilöitä, persoonallisuuksia, joille elämä on yhtä tärkeä kuin kaikille ihmisille ja joiden elämän loppu hyvin usein merkitsi kaiken lisäksi sitä, että jonkin mökin nurkassa leski ja orvot nyyhkyttivät lohduttomasti itkunsa ainoana lohdutuksenaan pastorin ilmoitus siitä, että Jumala ja asevelijärjestö nyt ottavat tämän kaatuneen elatushuolet hartioilleen.”

Linnan mukaan monessa tapauksessa leskellä kuitenkin oli aiempaan kokemukseen perustuva tieto siitä, että sekä Jumala että asevelijärjestö ovat alakynnessä taistellessaan ihmisten raadollisuutta vastaan.

”Jatkosotaan

Pallen renkutuksilla”

Helmikuussa 1955 kirjailija tuli ensimmäisen kerran yleisötilaisuuteen kertomaan romaanistaan. Hän korosti tahtoneensa riistää sodalta kaiken arvon ja antaa sen eläväksi voimaksi kutsutuille sotilaille. Romaani oli romaani eikä mikään dokumentti, ja siinä mielessä alusta loppuun valhetta.

Samoihin aikoihin Linna vastasi romaanin ensimmäisenä ja myönteisesti arvostelleen kapteeni Jaakko Toiviaisen kirjeeseen, ja vertaili siinä kahta käytyä sotaa:

”Talvisotaan mentiin vakavin kasvoin, sielut valmistautuneina jännittämään kaikkensa, niin kuin sotaan pitääkin mennä...Jatkosota alkoi Pallen renkutusten hengessä ja päättyi teloituslaukauksiin.”

Oman pataljoonansa entiselle valistusupseerille Helge Ukkolalle Linna kirjoitti, ettei sota ole mitään ylevää juhlaa, vaan ”raskas ja järkyttävä kuoleman tie, Perkeleen aikaansaannos, ei Jumalan.”

Ensin luettiin,

sitten kommentoitiin

Kaikki eivät välittäneet väittää Linnalle vastaan argumenteilla, vaan hän sai kirjeitä, joissa oli ulosteita sekä kehotuksia painua omiensa luokse Moskovaan.

Lehtien yleisönosastoissa Tuntemattomasta kiisteltiin samalla lailla kuin nykyään internetin keskusteluryhmissä. Yhdellä poikkeuksella. Keskustelijat kuitenkin tiesivät, mistä puhuivat, teosta vastustaneet upseerit entisinä rintamamiehinä eritoten. Mutta myös ”kansa”, sillä maalis-huhtikuussa 1955 Suomen Gallup selvitti, että teoksella oli jo puoli miljoonaa lukijaa.

2000-luvun iltapäivälehtivetoisessa kulttuurikeskustelussa taas oikein ylpeillään sillä, että en ole näytelmää nähnyt enkä aio katsoakaan. Ja tämän perusteella iltapäivälehdet julistavat ”kansan” tuomion.

Lähde: Yrjö Varpio: Väinö Linnan elämä. WSOY 2006.

Tuhkat eivät riitä, EU vie myös pesän

(Kansan Uutiset 18.12. 2007)

KAI HIRVASNORO

Heikki Turunen: Pohjoinen ulottuvuus. 413 sivua. WSOY.

Maailmanloppu tulee pohjoiskarjalaiseen Vuomaan kylään syksyllä 1994. Kaupunkilaiskansa äänestää kyllä EU-jäsenyydelle ja siihen on maaseudullakin alistuttava. Seuraava yö on musta kuin hauta. Jostain kajahtaa laukauksia.

Hivuttamalla tapetaan, kivahtaa Hiirenportin Ville. Ihan tulee ikävä ryssän desanttia. Se ei jättänyt kitumaan, vaan ampui reilusti silmään.

Vuomaa on näyttämö Heikki Turusen uudessa romaanissa Pohjoinen ulottuvuus ja Ville yksi siinä EU:n pakkovallan alle kaatuvista talonpojista.

”Liitypä nyt vapaaehtosesti vieraan valtaan. Isosta rahasta vielä, kansan veromarkkoloilla”, Ville tuskailee kansanäänestyksen jälkeisen yön hiljaisuudessa.

Vuonna 1973 Simpauttajalla debytoineen Heikki Turusen kynä on viiltävän terävä, kun hän on mieliaiheensa, EU:n haukkumisen äärellä. Kerronta on rehevää, dialogi muhevaa ja sanoma kärkevää.

Romaanissa eletään syksystä 1994 vuosikymmenen loppuun ja koetaan pienoiskoossa yhden elämänmuodon lakkauttaminen Suomessa. Eipä olisi Turusen pyssy parempana ajankohtana voinut laueta kuin juuri tänä 141- ja eläinten tehotuotantosyksynä, jolloin Suomi on kysellyt huonolla menestyksellä Brysselistä lupaa maksaa viljelijöille tukea omista rahoistaan.

– Sellaista se on se EU:n hyvyys, ensin tapetaan suomalainen maaseutu ja sitten pelastetaan se antamalla EU-rahaa kyläyhdistysten laavuloille, mitä lie liider-rahaa erämiehille, perkele! Heikki Turunen noitui Viikkolehden haastattelussa lokakuussa.

Suomalaiselta kirjallisuudelta on perätty suuria aikalaisromaaneja, jotka vangitsevat aikakauden olennaisimmat piirteet. Heikki Turusen Pohjoinen ulottuvuus on juuri sellainen ja parhaasta päästä.

Mutta kaupunkilaisten hallitsemissa kulttuuripiireissä romaania tuskin noteerataan miksikään, koska maaseudun murros ei ole euro-suomalaiselle kiinnostava asia. Ei vaikka perheviljelmien katoaminen vie mennessään yhden kokonaisen elämänmuodon ja siirtyminen tehomaatalouteen on tehnyt suomalaisestakin lihantuotannosta monin paikoin helvetin esikartanon.

Enimmäkseen Turusen teksti on rajua. Mutta äärimmäisen herkäksi se muuttuu, kun hän kuvaa maahengen edellisiltä sukupolvilta perinyttä talonpoikaa ensimmäisenä kylvöttömänä keväänä. Siinä on kokonaisen kansanosan tuska puristettuna hienovaraisiin, myötäeläviin lauseisiin.

Naomi Klein: Shock Doctrine, osa 1

Shokkihoidolla rasvaa

kapitalismin rattaisiin

(Kansan Uutisten Viikkolehti 14.12. 2007)

Eivät vaalit, vaan shokit ovat avain maailman muuttamiseen. Shokkitilassa ihminen, mutta myös kokonaiset kansakunnat, hyväksyvät ”kipeitä ratkaisuja”, jotka muuten eivät menisi millään läpi. Vapaiden markkinoiden salainen historia on väkivallan historiaa.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Chilen vallankaappaus 1973, Neuvostoliiton jälkeinen ryöstökapitalismi Venäjällä, 9/11, Irakin sota, hurrikaani Katrina...

Sekä väkivaltaiset poliittiset mullistukset että luonnonkatastrofit muuttavat maailmaa, mutta tietokirjailija Naomi Klein esittää niille uuden tulkinnan kirjassaan The Shock Doctrine - The Rise of Disaster Capitalism.

Hänen mukaansa kapitalismi syvenee shokkien kautta ja tarvittaessa shokkeja luodaan itse, jotta kovapäiset kansalaiset saadaan ymmärtämään, ettei vaihtoehtoa välttämättömille uudistuksille kerta kaikkiaan ole olemassa.

Naomi Kleinista tuli globalisaatiokriittisen liikkeen mediakuningatar vuonna 2000 ilmestyneellä kirjallaan No Logo, joka on myös suomennettu. Kirja iski ajan hermoon vain vähän aiemmin Yhdysvaltain Seattlesta lähteneen liikkeen aallonharjalla. Sen sanoma oli sinänsä yksinkertainen: Suuryritykset ovat ulkoistaneet tuotantonsa kehitysmaissa sijaitseviin hikipajoihin. On paljastettava, millainen riistokoneisto merkkituotteiden, logojen, takana piilee.

Aikakautta muokataan

shokkien avulla

Uudessa, maailmalla myös hyvin kiistellyssä, kirjassaan kanadalainen Naomi Klein pyrkii selvittämään kokonaisen aikakauden luonteen yksissä kansissa. Hänen laskuoppinsa mukaan se aikakausi alkoi 11.9. 1973 Chilen sotilasvallankaappauksesta ja jatkuu edelleen. Sitä voi kutsua yhtiövallan ja yhä rajoittamattomamman kapitalismin nyt 34 vuotta jatkuneeksi kaudeksi nimellä Shokkidoktriini - Katastrofikapitalismin nousu.

Shock Doctrine on erinomaista luettavaa rinnan Heikki Patomäen Uusliberalismi Suomessa -kirjan kanssa. Kumpikin kirja valottaa samoja asioita, mutta eri kanteilta.

Naomi Kleinin mukaan katastrofikapitalismin teoreettinen isähahmo on viime vuonna kuollut taloustieteilijä Milton Friedman, joka onkin sanonut, että vain kriisi mahdollistaa todellisen muutoksen. Friedman itse pääsi testaamaan ideoitaan myös käytännössä mm. Chilen diktaattorin Augusto Pinochetin neuvonantajana.

Psykiatria tuotti

Friedmanin idean

Katastrofikapitalismin voittokulkua käsittelevä kirja lähtee liikkeelle yllättävästä suunnasta. Ollaan 1940-luvun psykiatristen läpimurtojen äärellä. Ajan uutisfilmit kertovat uusista teknologioista, joilla parannetaan mieleltään sairastuneita ihmisiä. Sähköshokeilla potilaan mieli ikään kuin tyhjennetään ja tähän tyhjään tilaan psykiatrit voivat istuttaa kokonaan uuden, terveen persoonallisuuden.

Shokkihoidolla ihminen voidaan rakentaa uudelleen ja tehdä hänestä tottelevainen.

Naomi Kleinin mukaan tämä täysin uusia näköaloja tuonut idea alkoi kiinnostaa CIA:ta 1950-luvulla. Se rahoitti sarjan psykiatrisilla potilailla tehtäviä kokeita, joiden ajatuksena oli juuri palauttaa ihminen pikkulapsen tasolle ja muokata hänet sitten uudeksi.

Mutta Naomi Kleinin oivalluksen mukaan tätä ideaa ei sovelleta ainoastaan yksilöihin, vaan myös kokonaisiin yhteiskuntiin. Sodan, vallankaappauksen, luonnonkatastrofin tai terrori-iskun kaltainen kollektiivinen trauma voi olla kokonaiselle yhteiskunnalle shokkihoitoa, jonka johdosta kokonaiset kansakunnat taantuvat lapsen tasolle ja ovat sen jälkeen valmiita uskomaan mitä tahansa johtajat lupaavatkin tehdä heidän omaksi parhaakseen, tietenkin.

Ja juuri Chicagon yliopiston professori Milton Friedman ymmärsi tämän hyvin varhain, Klein väittää.

Shokki mahdollistaa

radikaalit muutokset

Friedman oli radikaalin kapitalismin sanansaattaja. Hän uskoi yhteiskuntaan, jossa voitontavoittelun ja markkinoiden tulee ohjata kaikkea toimintaa kouluista terveydenhoitoon ja jopa armeijaan. Ostaminen ja myyminen oli demokratian ja vapauden korkein aste.

Jopa Yhdysvalloissa tällaiset ajatukset olivat New Deal -aikakaudella erittäin epäsuosittuja. Naomi Kleinin mukaan Friedman ymmärsi, ettei hänen ihanneyhteiskuntansa toteutuisi demokraattisten pelisääntöjen ja vaalien avulla. Sen sijaan katastrofien yhteydessä ja niiden jälkeen ihmisille voidaan syöttää uudistuksia, jotka eivät normaalioloissa tulisi kuuloonkaan. ”Kipeitä ratkaisuja” on tehtävä nopeasti ennen kuin kansalaiset toipuvat kokemastaan shokista.

Juuri tätä Naomi Klein kutsuu shokkidoktriiniksi. Hän sanoo kirjoittaneensa vapaiden markkinoiden salaisen historian.

Shokkidoktriini on Kleinin mukaan vallan filosofiaa.

Tämän filosofian mukaan paras tapa ja paras ajoitus radikaaleille markkinareformeille on sijoittaa ne suuren shokin jälkeiseen tilaan. Shokit pehmittävät yhteiskuntia hyväksymään kaikki muutokset kerralla. Ei ole kysymys yhdestä reformista tuolla ja toisesta täällä, vaan täydellisestä muutoksesta, jonka näimme Venäjällä 1990-luvulla ja jonka Paul Bremer yritti ajaa Irakissa läpi heti hyökkäyksen jälkeen, Klein sanoi kirjansa julkistamispäivänä New Yorkissa.

Hän ei väitä, että shokkiterapia on vain poliittisen oikeiston keino ajaa asioitaan. Siihen ovat aikanaan turvautuneet niin fasistit kuin kommunistitkin hallitsemissaan valtioissa. Mutta tämän hetken valtaideologia on rajoittamaton markkinatalous.

Milton Friedman oli rajoittamattomalle markkinataloudelle yhtä tärkeä ajattelija kuin Karl Marx sosialismille.

Friedman oli suunnattoman paljon vaikutusvaltaisempi kuin kukaan tavallinen taloustieteen professori. Augusto Pinochetin lisäksi hän toimi Richard Nixonin, Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin neuvonantajana. Friedmanin langat ulottuvat vielä Yhdysvaltain nykyiseenkin hallintoon, sillä entinen puolustusministeri, armeijan toimintoja voimallisesti yksityistänyt Donald Rumsfeld oli hänen oppilaansa.

1980-luvulla Milton Friedman toimi jopa Kiinan kommunistisen puolueen neuvonantajana Kiinan käynnistäessä omia markkinareformejaan.

McDonaldsien

voittokulku

Milton Friedmanin teoriat ovat näyttäneet kulkeneen voitosta voittoon sitä mukaa, kun aiemmin suljettuihin yhteiskuntiin avattiin ensimmäiset McDonald`s-ravintolat. Margaret Thatcher saattoi sanoa jo 1980-luvulla, että vaihtoehtoa ei ole. Nyt jo uuskonservatiivien kriitikoksi muuttunut Francis Fukuyama julisti 1990-luvun alussa historian loppuneen, sillä tästä lähtien kapitalismi ja vapaus kulkevat yhtä jalkaa.

Naomi Klein kertoo samoista tapahtumista, mutta hän lisää mukaan aiemmin vähemmin julkisuutta saaneen väkivallan.

Lisään mukaan shokit. Ja väitän, että joukkomurhat, kriisit ja suuronnettomuudet ovat yhteydessä sellaisen politiikan voittokulkuun, jota todellisuudessa enemmistö tämän planeetan asukkaista vastustaa, hän sanoi syyskuussa.

Nixon petti

Friedmanin

Maailmaa mullistanut muutos ei tietenkään ollut yksin Milton Friedmanin ansiota. Tai syytä. Naomi Kleinin mukaan koko Chicagon yliopiston taloustieteellinen tiedekunta muotoutui hyvinvointivaltion vastavallankumouksen keskukseksi 1950-luvulla ja sen oppeja levitettiin myöhemmin amerikkalaisella rahalla Latinalaiseen Amerikkaan.

Muut ajan johtavat yliopistot Harvardista Yaleen olivat keynesiläisiä ja se oli valtavirtaa 1960-luvun loppuun asti. Keynesiläiset ekonomistit uskoivat markkinoiden vaativan sääntelyä valtiollisin toimin, mikä oli kirjaimellisesti punainen vaate chicagolaisille.

Chicagon taloustieteilijöiden opit pysyivät marginaalissa siihen asti, kun Richard Nixonista tuli Yhdysvaltain presidentti.

Mutta Friedman oli kokeva vielä yhden takaiskun. Vaikka Nixon arvostikin tämän oppeja, hän ei suin surminkaan halunnut kokeilla niitä omassa maassaan, koska se olisi merkinnyt tappiota seuraavissa vaaleissa. Täysin päinvastoin kuin opettajansa neuvoi, Nixon jopa pisti palkat ja hinnat sääntelyyn ja julisti, että nyt me kaikki olemme keynesiläisiä.

Chicagon pojat

Chilen ohjaimissa

Kun vapaan markkinatalouden oppeja ei voitu demokraattisessa yhteiskunnassa toteuttaa, niin kokeilukentäksi valikoitui Latinalainen Amerikka.

Ensimmäiseksi ”vapautta” sai maistaa Chile, joka oli Yhdysvaltain ankarasta vastustuksesta huolimatta valinnut vuonna 1970 vasemmistolaisen presidentin Salvador Allenden. Kun Nixonin hallinnossa suunniteltiin vastatoimia vääränä pidetylle vaalitulokselle, Nixon käski avustajiaan pistämään Chilen talouden kirkumaan.

Vastatoimet huipentuivat syyskuussa 1973 vallankaappaukseen. Siitä tiedetään hyvin ihmisten summittaiset pidätykset ja teloitukset, kidutus ja stadionien muuttaminen keskitysleireiksi.

Vähemmän on puhuttu siitä, että heti kaappauksen jälkeen joukko Chicagon yliopistossa opiskelleita ”Chicagon poikia” ryhtyi johtamaan maan taloutta. 12. syyskuuta he kaivoivat esiin Tiileksi kutsutun käsikirjansa ja esittelivät sen kenraaleille. Talousohjelmaan kuului sosiaaliturvan yksityistämistä, yksityiskouluja ja verotuksen keventämistä.

Chilen vuoden 1973 jälkeinen talousohjelma oli itse asiassa paljolti sitä, millä George W. Bushin joukkue voitti vuoden 2000 presidentinvaalit.

Friedman hyödynsi

vielä Katrina-myrskyä

Milton Friedman itse ehti panna peukalonjälkensä vielä syksyn 2005 tulvakatastrofiin New Orleansissa. Vanha kettu näki vielä kerran, 93-vuotiaana onnettomuudessa tilaisuuden.

Kolme kuukautta patojen murtumisen jälkeen Milton Friedman kirjoitti Wall Street Journaliin mielipidekirjoituksen, jonka mukaan kyseinen tragedia oli myös mahdollisuus uudistaa radikaalisti koulutusjärjestelmää. Hän vastusti tuhoutuneiden koulujen jälleenrakennusta ja vaati sen sijaan valtiolta kansalaisille palveluseteleitä, joilla nämä voivat pistää lapset yksityiskouluihin.

George W. Bushin hallinto noudatti Friedmanin neuvoja. New Orleansin jälleenrakennus takkuaa edelleen pahasti, mutta yhdessä suhteessa hallitus toimi erittäin tehokkaasti. Ennen hurrikaani Katrinaa New Orleansissa oli 123 yleistä koulua, tämän vuoden huhtikuussa niitä oli neljä. Yksityiskoulujen määrä sen sijaan nousi vastaavana aikana seitsemästä 31:een.

Lisäksi vahvan ammattiliiton muodostaneet 4 700 opettajaa erotettiin ja heidän työehtonsa mitätöitiin. Osa opettajista on saanut töitä yksityiskouluista aiempaa huonommilla työehdoilla.

New York Times kutsui New Orleansia yksityiskoulujen koelaboratorioksi Yhdysvalloissa.

Juuri näin Naomi Kleinin katastrofikapitalismi toimii. Sarjan seuraavissa osissa tutustutaan tarkemmin Chicagon koulukunnan toimintaan Latinalaisessa Amerikassa, ryöstökapitalismiin Venäjällä sekä Aasian toiseen tsunamiin.

Tutkija Anu Suoranta: Ay-liike ei kuule pätkäväen ääntä

(Kansan Uutisten Viikkolehti 14.12. 2007)

Erilaisia pätkätöitä tekeviä tulee koko ajan lisää, mutta kuuleeko ammattiyhdistysliike heidän ääntään? Heikosti, väittää tutkija Anu Suoranta, itsekin pitkäaikainen pätkäläinen. Aloite on yhä härskimmin käyttäytyvillä työnantajilla.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Tuntiopettaja, rahdittaja, pakkaaja, nuorisotyöntekijä, kalastusvälinemyyjä, mansikanpoimija, keittiöapulainen, polkupyörien huoltaja.

Siinä ovat tutkija Anu Suorannan määräaikaiset ja keikkaluonteiset työsuhteet noin kymmenen vuoden ajalta.

Juuri nyt valtiotieteen maisteri Anu Suoranta nauttii joulukuun mittaisesta määräaikaisesta pestistä tutkijana Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitoksella. Hän viimeistelee määräaikaisten töiden pitkää historiaa käsittelevää väitöskirjaansa. Tammikuun alussa Suorannasta tulee kolmeksi kuukaudeksi apurahatutkija saman aiheen parissa.

Mitä maaliskuun jälkeen, sen näyttää aika. Nyt tietoa mahdollisista tulevista töistä ei ole.

Yksi kesäloma

kymmenessä vuodessa

Anu Suorannan ainoa vakituinen työpaikka oli vuodet 1990 - 1998 Kansan Arkistossa. Sieltä hän lähti tutkimusmaailmaan, ”epävarmuuden maailmaan.” Ensimmäinen työsuhde kesti pari vuotta, mutta sen jälkeen Anu Suoranta on tehnyt pelkkää pätkää muutaman kuukauden jaksoissa. Paitsi pari vuotta sitten hän eli jonkin aikaa myös sovitellulla työttömyysturvalla.

Vuoden 1998 jälkeen hänellä on ollut yksi palkallinen kesäloma.

Jos Anu Suoranta vielä joskus saisi vakituisen työpaikan, niin hän uskoo suurimmaksi muutokseksi sen, ettei koko elämä menisi työnteon hallintaan.

– Se mahdollistaisi yksinkertaisesti laadukkaamman elämän. En ole niinkään kiinnostunut ostamaan seiniä ympärilleni, mutta mahdollistaisi se jonkin sortin suunnittelun elämässä, hän pohtii.

Puolet työajasta

uuden etsimiseen

Ainakin tietotyöläisellä pätkätyö merkitsee Suorannan arvion mukaan sitä, että yli puolet työajasta kuluu seuraavan pätkän hankkimiseen.

– Työnantajalle tehdään töitä ajankäytöstä puolet jos sitäkään. Ja ajankäyttö tarkoittaa koko päivää, koska tutkijat ovat aina töissä.

– Ainakin tutkimustyössä on ihan selvää, ettei työnantaja todellisuudessa saa sitä, mistä maksaa. Edelliseltä työnantajalta tavallaan varastetaan seuraavalle, hän myöntää.

Pätkätyöläisten edunvalvontaa Anu Suoranta harjoittaa Tieteentekijöiden liiton sosiaaliturvatyöryhmän puheenjohtajana sekä Tatusotu-liikkeessä (Taiteilijoiden ja tutkijoiden sosiaaliturvan puolesta työskentelevä työryhmä).

Ja edunvalvonnaksi on laskettava myös keskiviikkona ilmestynyt Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran julkaisema kirja Pärjäämisen ajat - horjuvat työmarkkinat, jonka Suoranta on toimittanut yhdessä Turun yliopiston sosiologian laitoksen määräaikaisen yliassistentin Anu-Hanna Anttilan (assistentti, hoitaja, juoksutyttö, kahvilavastaava, keittiöapulainen, koulunkäyntiavustaja, lehtori, siivooja, varanainen...) kanssa.

Riskit ulkoistetaan

työntekijälle

Kirjan artikkeleissa ruoditaan sitä, mitä tapahtuu työelämässä juuri nyt. Esimerkiksi maisteri Liisa Lähteenmäki (ei vielä koskaan vakituista työsuhdetta eikä palkallista kesälomaa) perkaa nopeasti yleistyneitä vuokratyömarkkinoita ja niiden antamia lupauksia.

Hän osoittaa, että työnantajat käyttävät vuokratyövoimaa mielellään silloinkin, kun työ on luonteeltaan selkeästi jatkuvaa. Liisa Lähteenmäki väittää syyksi vallan ja vastuun uutta jakoa. Kilpailutalouden riskit kaadetaan aina vain enemmän työntekijän päälle, mutta valta työsuhteista päättämiseen jää työnantajille.

Vuokratyöntekijöitä on muuten Suomessa yli 100 000 ja vuokratyötä välittäviä yrityksiä yli 600. Vuokratyötä markkinoidaan väylänä ”normaaleihin” eli pysyviin työsuhteisiin, mutta todellisuudessa työministeriön tilastojen mukaan vakinaistumisesta pääsee nauttimaan vain seitsemän prosenttia vuokratyöläisistä.

Psykologinen

sopimus purettu

Anu-Hanna Anttila ja Anu Suoranta osoittavat omissa artikkeleissaan, että epätyypillisellä työllä on pitkä historia. Esimerkiksi satamissa työsuhteet olivat aikoinaan tyyppiä päivä kerrallaan.

Anu Suorannan mielestä voi kysyä, oliko hyvinvointivaltion kultakausi vain väliaikainen vaihe ja onko nyt palattu siihen työnantajien arvomaailmaan, joka vallitsi ennen hyvinvointivaltiota.

– Ei työ, vaan työnantajien arvomaailma on muuttunut. Nyt ollaan tulossa takaisin siihen raakalaismalliin, mikä vallitsi aiemmin, Suoranta sanoo.

Monet työelämän tutkijat puhuvat psykologisen sopimuksen muutoksesta. Esimerkiksi dosentti Tuomo Alasoini Työministeriöstä toteaa viime kesänä ilmestyneessä Työterveyslaitoksen artikkelikokoelmassa Työ murroksessa palkansaajien saattaneen aiemmin luottaa kahteen perusasiaan:

1) Hyvin tehty työ ja uskollisuus työnantajalle riittävät ja ne palkitaan turvallisuudella ja luottamuksella.

2) Työnantajan menestys palkitsee myös palkansaajaa lisäämällä palkanmaksuvaraa ja varmuutta työsuhteiden jatkuvuudesta.

Kun molemmat ovat kokeneet kolauksen, on myös työnteon mielekkyys koetteilla. Työolobarometreissä työnteon mielekkyys on ollut pahasti pakkasella koko 2000-luvun.

– Minusta yritykset ovat hetki hetkeltä härskimpiä. Työntekijää kohdellaan kertakäyttötavarana, Anu Suoranta sanoo asian suoremmin. Hänestä tätä asennetta ei enää välitetä juuri edes peitellä.

Naiset aina

pohjimmaisia

Huonon työelämän pitkässä historiassa alinta kastia ovat aina olleet naiset, Suoranta väittää.

– Väittäisin, että alkujaan työehtosopimuksilla itse asiassa rakennettiin epätasa-arvojärjestelmää. Naisten työ on aina ollut vähän katkonaisempaa. Toisen maailmansodan jälkeen erityisesti sak:lainen ammattiyhdistysliike reivasi tätä kurssia vähän. Mutta sata vuotta näitä palkkaeroja on kärsitty ja yhä edelleen tilanne on sama.

Anu Suoranta huomauttaa, että ensimmäisessä työehtosopimuksessa, kirjatyöntekijöiden sopimuksessa vuonna 1900 tosin todettiin, että naisilla ja miehillä on sama palkka. Mutta sen jälkeen tavoite unohtui 60 vuodeksi.

– Miksi? Ensin se oli varmaan kulttuurinen kysymys. Töitä arvotettiin silloin kuten arvotetaan edelleenkin. Naisen työ oli vähemmän arvokasta. Sitä kutsuttiin ammattitaidottomaksi ja muilla vastaavilla nimityksillä.

Nykyajan ominaispiirre huonomman palkan lisäksi on se, että kaikilla mittareilla kaikissa epätyypillisissä työsuhteissa naiset ovat enemmistönä.

– Ammattiyhdistysliike on jos ei nyt tietoisesti syrjäyttänyt, niin ainakin jättänyt pitkälle huomiotta tämän pätkä-, katko- ja osa-aikatyöntekijöiden edunvalvonnan. Homman ydin on siinä, että on keskitytty tähän palkkaedunvalvontaan siinäkin tilanteessa, kun työolosuhteet ovat joillakin aloilla todella heikot.

Kuuluvatko

kentän signaalit?

– Me elämme kuitenkin suhteellisen vauraassa maassa. Lisää liksaa ei ole turha vaade, mutta ei kuitenkaan ehkä keskeisin. Tuntuu, että tässä on aikamoinen katkos. Ay-liike ei kuule niitä, jotka ovat pätkätöissä.

Tutkija Kimmo Kevätsalo pohtii Pärjäämisen ajat -kirjassa samaa. Hän toteaa, että sekä SAK:ssa että STTK:ssa on käynnissä johtajasukupolven vaihdos.

Prosessi on kuitenkin niin hidas, että uudet johtajat ja avainasemissa olevat luottamushenkilöt joutuvat sisäistämään väistyvän sukupolven arvot päästäkseen johtoasemiin. Niinpä heidän on vaikea kuulla niitä signaaleja, joiden mukaan kasvava osa jäsenistä pitää ay-liikkeen ykköstehtävänä työttömyyden torjumista ja työsuhteen jatkuvuuden turvaamista.

Kevätsalon mukaan työnantajat kilpailuttavat häikäilemättä pätkä- ja silpputyöläisiä eikä kukaan organisoi tehokkaasti näiden palkkatyöläisten yhteistoimintaa.

Riittääkö kentän

tieto enää?

Avainkysymys kuuluukin, miten tämä on mahdollista Suomen kaltaisessa vahvan ay-liikkeen maassa.

Anu Suorannan mukaan ainakin yksi syy on tiedonhallinnan ongelma.

– Ay-liike on pitkään ja tyylikkäästi valvonut etuja sillä logiikalla, että kentältä tuleva tieto on riittävää. Mutta työmarkkinat ovat niin monimutkaistuneet, ettei kentältä tuleva tieto tai yhden sektorin tieto enää riitä. Tämä näkyy mm. siinä, että ay-liikkeen tutkimusosastot ovat aika surkeita ja sitten taas EK:lta tulee jatkuvasti uusia pelinavauksia. Juuri äsken sen tuutista tuli, että ihmiset haluavat tehdä osa-aika- ja pätkätöitä.

Päästävä yli

paikallisen

Suoranta pohtii, että aikoinaan noustessaan ay-liikkeen keskeinen elementti oli paikallisuuden ylittäminen. Vaatimukset olivat kansainvälisiä.

Nyt jonkinlainen oire uudenlaisesta ajattelusta on ruohonjuuritasolta viime kesänä lähtenyt Oikeutta siivoojille -liike.

– Hetken kukoistuksessaan se on hieno liike, mutta ennustan, että se tulee kuihtumaan paikallisuuteen. He eivät pääse niihin paikkoihin, joissa asioita ratkaistaan. Tämä olisi se hetki, jolloin sak:laisen ay-liikkeen pitäisi ymmärtää ottaa heidän argumenttinsa vakavasti, Anu Suoranta patistaa.

Hän itse on Tieteentekijöiden liiton sosiaaliturvatyöryhmän puheenjohtaja, jolle rinnakkainen kansanliike on Tatusotu-ryhmä.

– Mielestäni meillä Tieteentekijöiden liitossa otettiin alusta alkaen vakavasti se, että Tatusotu ilmentää jotain sellaista kentän tyytymättömyyttä, jota ay-liikkeen on kuunneltava. Ja sitä kuunneltiin ja teemme aitoa yhteistyötä. Siinä ei asennoiduttu niin, että kyllä ay-liike tietää. Väitän, että kokemus on ollut hyvä molemmin puolin.

Mitä ay-liike sitten voisi tehdä, ettei esimerkiksi juuri siivoojien liikkeen tarina jäisi lyhyeksi?

– Minusta ay-liikkeen pitäisi mennä itse aktiivisesti kuuntelemaan ja aika korkealta tasolta. Ottaa se vakavasti eikä suhtautua niin, että se on ohimenevä liike.

– Ja kyllähän PAM on minusta tätä yrittänytkin. Eivät he ole sitä millään lailla tyrmäämässä. Mutta näitä liikkeitä kannattaisi minusta kuunnella vakavammin ja toivoa, että niitä syntyy lisää, Anu Suoranta usuttaa.

– Ei tässä nyt ihan avuttomia olla. Ay-liikkeen pitäisi minun mielestäni lähteä rakentamaan uusia avauksia eikä perääntyä jatkuvasti.

Tänne ammuttiin Oskar Selkälä 29.4. 1918

(Kansan Uutisten Viikkolehti 5.12. 2007)

Jokioisissa talosta taloon kiertänyt evankelista Unto Kiiskinen kuuli 1960-luvulla vanhoilta ihmisiltä ihmiskohtaloista, joita silloin oli vaikea uskoa. Nyt eläkeläisenä Kiiskinen on julkaissut omakustannekirjan, jossa dokumentoidaan paikkakunnalla tapahtuneita punaisten teloituksia.

KAI HIRVASNORO

Jokioinen 29/4 1918
Viimeinen tervehdys Iidalle ja lapsille ja isälle ja kaikille omaisille koska minä olen nyt tuomittu kuolemaan niin pyydän että omaiset ei sure minua sillä minä menen mestauslavalle rohkein mielin ja pyytäisin että isä ukko ja omaiset pitäis huolta teistä ja myös Klemelän Jussille pyytäisin lausua että hän myös koittais teitä auttaa siinä torpassa sanokaa kaikille viimeinen tervehdys minulta - jääkää hyvästi viimeisen kerran. Joudun kuolemaan marttyyri kuoleman aatteeni tähden.

Hyvästi Rakkaani Iita ja lapset.

OJ Selkälä

Jumalan haltuun.

Valkoiset saapuivat voittajina Jokioisiin Lounais-Hämeeseen huhtikuun lopulla 1918.

Vain pari päivää myöhemmin alkoi kosto. 29. huhtikuuta valkoiset teloittajat ampuivat ensimmäiset kuusi miestä kunnan keskustan tuntumassa sijaitsevassa metsikössä nykyisen urheilukentän laidalla. Yksi ensimmäisistä teloitetuista oli samana päivänä jäähyväiskirjeen perheelleen kirjoittanut torppari Oskar Selkälä, kuntakokouksen ja elintarvikelautakunnan puheenjohtaja.

Oskar Selkälä oli kuin Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian räätäli Halme. Tunnettu puhuja työväenkokouksissa, mutta punakaartiin hän ei osallistunut.

Kirkon kupeessa

ehkä 200 vainajaa

Senaatin ohjeiden mukaan punaiset oli puhdistettava valtion ja kuntien hallinnoista. Jokioisilla "puhdistuksia" huhtikuun lopulta lähtien johti suojeluskunnan päällikkö Kaarlo Skutnabb.

Hän laati listan, leimasi sen suojeluskunnan leimalla ja osallistui itse teloituksiinkin.

Kaarlo Skutnabb oli poliisi. Hän asui tehtailija Karl Fazerin omistamassa huvilassa ja valvoi kymmenkunnan vartijan kanssa tämän metsästysmaita, jotka käsittivät kolme pitäjää. Fazerin huvilalta Jokioisten ensimmäiselle teloituspaikalle on tuskin sataa metriä.

Kylän keskustasta tappotoimet siirrettiin aluksi aivan kirkon kupeessa olleeseen soramonttuun, jonka joukkohaudassa on ainakin 200 ammuttua. Kirkkoherran kerrotaan toukokuussa 1918 voivotelleen soramontusta kuultuja laukauksia, mutta sanoneen, että "rikkaruohot täytyy kitkeä pois Herran seurakunnasta."

Kolmas teloituspaikka oli 6 - 7 kilometrin päässä Jokioisten keskustasta sijaitseva Lamminkangas, jossa muistomerkillä merkityllä alueella arvioidaan olevan ainakin 30 ruumista.

Kukaan ei tiedä, kuinka suurta satoa koston kevät Jokioisissa niitti. Virallinen luku on 220 teloitettua, mutta punaisten kohtaloita selvitellyt Tauno Tukkinen on kirjassaan Mäkeen, mäkeen vaan! päätynyt 590 nimeen Forssassa, Jokioisissa ja Tammelassa.

Evankelista

kuuli kummia

Oskar Selkälän ja monen muun tuon ajan rattaisiin hautautuneen ihmisen tarinan kertoo jokioislainen Unto Kiiskinen omakustannekirjassaan Äitiä en jätä.

67-vuotias Kiiskinen, entinen sahatyömies ja kirvesmies, päätyi teloitettujen jäljille varsin erikoista kautta. Hän toimi pitäjässä evankelistana vuosina 1964 ja 1965. Taloissa kiertäessään hän kuuli kertomuksia, joita ei ollut uskoa todeksi. Ei koulussa opetettu, että Suomessa oli tuomittu ihmisiä kuolemaan ja silti Emil Helminen Minkiön kylästä sanoi nuorukaiselle saaneensa kerran kuolemantuomion. Sitä ei kuitenkaan pantu täytäntöön, sillä Jokioisten kartanossa tarvittiin pätevää sahuria takaisin töihin.

- Kun kiertää mökistä mökkiin ja levittää uskonnollisia lehtiä, niin ihmisillä on joku paine puhua elämästään, Unto Kiiskinen selittää sitä, että hänelle kerrottiin asioita, joista aiemmin oli puhuttu vain tuttujen kesken.

Kiiskinen oli 24-vuotias tullessaan Juuasta Jokioisiin saarnamieheksi.

- Tiesin, että Suomessa on ollut Vapaussota, mutta en tiennyt yhtään kuolemantuomioista enkä vankileireistä. En yhtään mitään, Kiiskinen muistelee.

Ei tiennyt, koska kotiin oli tullut vain Maalaisliiton sanomalehti, jossa näistä asioista ei kirjoitettu eikä koulussakaan puhuttu mitään. Vänrikki Stoolin tarinat piti kyllä opetella ulkoa.

Selkälän pojan

päiväkirja julki

Kun Tauno Tukkisen kirja ilmestyi vuonna 2001, palaset loksahtivat kohdalleen. Eläkkeelle jäätyään Unto Kiiskinen kokosi kuulemansa sekä arkistoista keräämänsä tiedot maaliskuussa ilmestyneeseen kirjaansa.

Äitiä en jätä on vahvaa dokumenttia. Sisällissodan alkamisesta tulee ensi kuussa kuluneeksi 90 vuotta. Kiiskisen ansiosta vielä näin pitkän ajan jälkeen saadaan julkisuuteen aiemmin tuntemattomia kuolemaantuomittujen sekä punaorpojen ja -leskien omia tarinoita.

Kirjan helmi on Oskar Selkälän pojan Sulo Selkälän päiväkirja, josta Unto Kiiskinen on käyttänyt vain pienen osan.

"Hullummat porvarit

valkokaartin esikunnassa"

Muun muassa näin Sulo Selkälä kirjoitti päivää ennen isänsä teloitusta:

Äiti kävi tänäpän Isää katsomassa mutta sanottiin, että teidän miehenne kanssa on vähän niin ja näin, sillä hän on semmonen roisto. Valkokaartin esikuntaan kuuluu kaikki Jokioisten hullummat porvarit joten isän kohtalo on varma, mutta hänen aatteensa elää.

30. huhtikuuta tuolloin 14-vuotias Sulo Selkälä kirjoittaa:

Isä ammuttiin eilen illalla 5 ja 6 välillä. Samalla kertaa ammuttiin 5 muuta vankia. Kyynel himmentää silmäni, joten en voi kertoa enempää.
1. 5.

Tänään on Wapun päivä, siis köyhälistön juhlapäivä. Meille se onkin juhlapäivä, mutta vaan toisessa muodossa, surun juhla. -- Koston himo vallitsee minussa ja kasvaa kasvamistaan.

24. 5.

Satoi tavallisesti. Ammuttiin Jokioisilla monta vankia. Ammuttujen lukumäärä nousee täällä 200 mieheen. Astutin kaniinin.

Sulo Selkälä toimi Jokioisten kunnan rakennusmestarina vuosina 1949-1968. Vielä vuonna 1938 hänet erotettiin tiemestarin työstä Juuassa, kun oli tullut tietoon, että hän on punaorpo.

Sulo Selkälän päiväkirjan Unto Kiiskinen sai tämän jälkeläisiltä.

Liljelundin perheestä

vain yksi jäi henkiin

Kirjan nimitarina Äitiä en jätä on jo vuoden 1903 Forssan kokoukseen osallistuneiden Liljelundien tarina. Viisihenkisestä perheestä vuodesta 1918 hengissä selvisi vain nuorin tytär.
Isä Armas Liljelund työskenteli Forssan sahalla, äiti Jamina Liljelund siivosi pumpulitehtaalla.

Armas ja vanhin poika Julius liittyivät punakaartiin. Armas lähti rintamalle ja katosi sille tielle ehkä Lempäälään, missä Forssan seudun punakaartilaiset sotivat. Julius oli kotona punakaartin huoltotöissä.

Äiti Jamina ja vanhin tytär Martta tekivät töitä punakaartin keittiössä työväentalolla, kunnes se suljettiin elintarvikkeiden puutteen vuoksi.

Nuorin tytär, 13-vuotias Elvi pääsi huhtikuussa puutarha-apulaiseksi maalaistaloon muutaman kilometrin päähän Lamminkylään. Siellä sai ainakin syödäkseen.

Viimeinen matka

kesti yli tunnin

Eräänä päivänä Julius ei enää saapunut kotiin. Hänet oli ammuttu.

Huhtikuun lopulla suojeluskuntalaiset tulivat hakemaan Jaminaa. Kun Martta yritti estää pidätyksen, myös hänet vangittiin. Edessä oli paluu vankilaksi muutetulle työväentalolle.
Sotaoikeus tuomitsi molemmat naiset kuolemaan.

"On toiminut punakaartin hyväksi keittäjänä, kiihoittanut lapsiaan ja muitakin punikkien lauluilla sekä yllyttänyt kapinaan laillista järjestystä vastaan", oli Jamina Liljelundin tuomion syy. Martta Liljelundin rikoksiksi lueteltiin vastarinta pidätettäessä, kapinallisuus, maanpetos, agitaatio...

Jaminan ja Martan sekä samaan aikaan teloitettujen neljän miehen viimeinen matka kesti yli tunnin. Heidät kävelytettiin ammuttaviksi sinne samaan Lamminkylään, missä Elvi-tytär oli töissä. Teloitusten jälkeen joukkohaudassa työn viimeisteli Kaarlo Skutnabb ampumalla jokaista läheltä päähän.

Perheestä ainoana henkiin jääneestä Elvi Liljelundista tuli Forssan pumpulitehtaan siivooja. 1939 hänet passitettiin Hämeenlinnan naisvankilaan kommunistina.

Uskonto vaatii

olemaan puolueeton

Unto Kiiskinen kertoo, että palaute kirjasta on ollut kahdenlaista. Eräs lukija viestitti, että tämän kirjan pitäisi olla kaikissa Suomen kodeissa. Jotkut tuttavat ovat puolestaan syyttäneet häntä punaisuudesta.

Kiiskinen kertoo halunneensa rakentaa siltoja köyhien, rikkaiden ja uskovaisten välille. Kiittävää palautetta tulee paljon, mutta poikkeuksen muodostavat kirjaa punaisena pitävät uskovaiset.
Unto Kiiskinen korostaa, ettei ole poliittinen ihminen, vaan täysin puolueeton.

- Meidän uskontomme pakottaa puolueettomuuteen. Puolueettomuus ja sodanvastaisuus ovat maailmanlaajuisesti sen kulmakiviä.

Puolueettomuudestaan huolimatta Unto Kiiskinen on Kansan Uutisten lukija. Kirjansa tarkoitukseksi hän sanoo yksinkertaisesti totuuden saattamisen julki.

Kirja omistettu

rauhan sankareille

Käsikirjoituksen aikana Kiiskiselle sanottiin sitäkin, ettei vielä ole oikea aika puhua vuodesta 1918.

Miksi Unto Kiiskinen kuitenkin haluaa siitä puhua?

Siksi, että hän haluaa osoittaa arvostusta vaikeissakin oloissa vakaumuksestaan kiinni pitäville rauhan sankareille.

Unto Kiiskiselle tärkein tällainen rauhan sankari on suojeluskunnan päällikön Kaarlo Skutnabbin vaimo, opettaja Olga Skutnabb, joka uskonnollista näkemystään noudattaen sai joitakin punaisina vangittuja vapautetuksi ja pelastetuksi todennäköiseltä kuolemantuomiolta. Hän myös jakoi lohtua orvoille ja leskille.

Vähän kuin

Pentinkulmassa

Jokioinen oli aikoinaan hyvin punainen pitäjä. Valkoisesta terrorista huolimatta vasemmisto sai 79 prosenttia kunnallisvaalien äänistä jo vuonna 1920. Nykyään voimasuhteet ovat 14 - 13 porvarien hyväksi. Vasemmistoliitolla on viisi valtuutettua.

Väinö Linnan trilogia Täällä Pohjantähden alla on kytketty hänen kotipitäjäänsä Urjalaan. Pentinkulma muistuttaa Honkolan kylää, josta Linna oli kotoisin.

Mutta myös Jokioisissa on jotain Linnalta tuttua maisemaa. Kunnan keskustassa on kartano, joka oli aikoinaan Pohjoismaiden suurin. Sen viimeinen yksityinen omistaja oli Alfred Kordelin. Nykyisin entisen kartanon tiloissa toimii maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus.

Kartanoa ympäröivä vielä jäljellä oleva vanhempi asutus on kuin Linnan 1980-luvun alussa luonnostelemasta Pentinkulman kartasta, joka on julkaistu Yrjö Varpion viime vuonna ilmestyneessä Linna-elämänkerrassa.

Räätäli Halmeen ja torppari Oskar Selkälän tapaukset eivät ole ainoat, jotka vastaavat toisiaan romaanissa ja todellisuudessa. Unto Kiiskinen on kirjannut, että kartanoon töihin pelastuneen Emil Helmisen lisäksi kuolemantuomion täytäntöönpanolta säilyi joukko työntekijöitä siirappi- ja naulatehtaista. Johtajat alkoivat pohtia, että mitä töistä tulee, jos kaikki ammattimiehet ammutaan.

Vastaavanlainen kohtaus löytyy Pohjantähdestäkin.

Tippa tuli silmään

yön hiljaisina hetkinä

- Tätä ei kukaan usko, mutta olkoon sitten uskomatta. Kun luin ensimmäisen kerran Pohjantähden, niin samaistin sen heti Jokioisten tapahtumiin. Että minähän tiedän, miten tämä menee. Se oli kuin rinnakkaiskertomus, Unto Kiiskinen kertoo.

Hän luki kirjan samaan aikaan 1960-luvulla, kun kiersi taloissa ja kuuli tosikertomuksia vuoden 1918 itse kokeneilta.

Kirjan kirjoittaminen oli Unto Kiiskiselle henkisestikin rankka urakka.

- Kun uskoo kirjoittavansa tosiasioista, niin yön hiljaisina hetkinä vanhalla miehellä oli tippa silmässä. Sitä eläytyy siihen tilanteeseen, rupeaa elämään niin kuin olisi itse läsnä joissakin lasten teloituksissa ja pidätystilanteissa.

Unto Kiiskisen kirjaa Äitiä en jätä saa Karkkilan, Forssan ja Urjalan kirjakaupoista sekä kirjoittajalta itseltään 15 euron hintaan. Kiiskisen puhelinnumero on 040-5226114.

Raja 1918 -elokuvan kirjoittanut Aleksi Bardy: Taiteilija puolustaa enemmän kärsinyttä

(Kansan Uutisten Viikkolehti 30.11. 2007)

KAI HIRVASNORO

Tammikuussa tulee kuluneeksi 90 vuotta sisällissodan alkamisesta Suomessa. Johtuuko tasavuosista vai mistä, mutta pitkän tauon jälkeen vuosi 1918 on taas kuuma aihe taiteessa. Viimeksi aihetta käsitteli Kjell Westö romaanissaan Missä kuljimme kerran.

1918-elokuvia ilmestyy lyhyen ajan sisällä kaksi ja Aleksi Bardyllä on sormensa pelissä molemmissa. Hänen käsikirjoittamansa Raja 1918 tulee ensi-iltaan nyt ja elokuussa 2008 on vuorossa Leena Landerin romaaniin perustuva Käsky, jonka Bardy on tuottanut. Sen ohjauksesta vastaa Aku Louhimies.

Aleksi Bardy myöntää, että uudesta 1918-buumista on kysymys. Hän katsoo sen alkaneen jo vuonna 1994 ilmestyneestä Heikki Ylikankaan kirjasta Tie Tampereelle, joka avasi keskustelun uudestaan.

Luokkaerot

ovat taas täällä

Aikaa on mennyt 90 vuotta, mutta ajankohtaisuuttaan sisällissota ei Aleksi Bardyn mielestä ole menettänyt. Teemalle on tilausta juuri nyt.

– Vuosi 1918 on ajankohtainen kiristyvän yhteiskunnallisen tilanteen takia. Enää on mahdotonta väittää samalla tavalla kuin kymmenen vuotta sitten, ettei Suomessa ole yhteiskuntaluokkia. Totta kai ne ovat olemassa, Bardy sanoo.

Hänen mukaansa uuden sukupolven kertomuksissa vuodesta 1918 on pystytty kaivamaan aivan uusia piirteitä.

– Käsky on siinä mielessä mielenkiintoinen, että se käsittelee seksuaalisuuden ja väkivallan suhdetta sisällissodan aikoina. Se on kerrottu todella sodan erilaisten uhrien, sekä voittaja- että häviäjäuhrien, sammakkoperspektiivistä ja käsittelee sitä ihmeellistä mielentilaa, johon kansakunta oli ajautunut. Se on sukua Kjell Westön tavalle kirjoittaa tunteiden historiaa. Ehkä voisi sanoa sen käsittelevän vihan ja rakkauden tai väkivallan ja seksuaalisuuden paikoitellen hyvinkin hämäriä vuorovaikutussuhteita, Bardy luonnehtii elokuussa nähtävää elokuvaa.

Taiteilijat yleensä

ihmisen puolella

Opponenttinsa vuotta 1918 käsittelevä taide sai syksyllä emeritusprofessori Esko Salmisesta, joka kirjassaan Päättymätön sota 1918 peräsi tunnustusta valkoisille voittajille ja syytti kirjailijoita punaisen totuuden levittämisestä.

– Tämä on ehkä oikea media todeta, että pääsääntöisesti kautta historian valtaosa taiteilijoista on ollut jollakin lailla vasemmistolaisia ja taiteellisena peruslähtökohtana heillä on lähinnä humanismi, ihmisen puolelle asettuminen. Silloin nämä tragediat näyttäytyvät helposti eniten kärsineen osapuolen tarinoina, Aleksi Bardy vastaa syytökseen.

– En sanoisi, että Raja 1918, Käsky tai muut nykyisen sukupolven käsittelemät tavat lähestyä vuotta 1918 olisivat siinä mielessä punaisia, että ne esittävät punaiset taistelijat sankarillisina ja nuhteettomina, ja valkoiset pahoina, vaan kyllä nyt on pystytty omaksumaan nimenomaan se uusi asia, että he kaikki ovat ihmisiä molemmin puolin ja tilanteet tekevät ihmisistä toisinaan hirviöitä, toisinaan jalompia. Tapa reagoida ei ehkä ole niinkään kiinni siitä, minkä värinen nauha heillä on kädessä.

Esko Salmisen tapaa vaatia selkeästi puolueellista taidetta Aleksi Bardy pitää vanhakantaisena ajatteluna.

1918 veteraaneja

pioneerileireillä

Toiko oma vasemmistotaustasi mitään lisälatausta näihin kahteen 1918-elokuvaan?

– Kyllä varmaan. Olenhan minä lapsena pioneerileireillä tavannutkin vuoden 1918 veteraaneja. Oma tunnesuhde aiheeseen oli vähän voimakkaampi kuin se muuten olisi ollut.

– Mutta en ole missään vaiheessa halunnut edistää esimerkiksi sellaista näkemystä, että punaiset eivät olisi syyllistyneet nykyisin sotarikoksiksi kutsuttaviin tekoihin, Aleksi Bardy korostaa.

– Minusta kiinnostavinta on tutkia, mitä sisällissodan aiheuttama mahdollisuus ja vaara joutua käyttämään silmittömästi väkivaltaa ilman suurempaa kontrollia tekee ihmismielelle. Ja koska siinä nyt kävi niin, että valkoiset voittivat, niin sen takia valkoinen väkivalta on elokuvassa hallitsevampaa.

Esko Salminen piti valkoisten voittoa edellytyksenä Suomen itsenäisyyden säilymiselle.

Aleksi Bardyn mukaan sillä voidaan tietysti spekuloida, mitä punaisten voitto olisi merkinnyt. Voi olla, että Suomi olisi ajautunut osaksi Neuvostoliittoa, vaikka se ei ollut punaisten tavoitteena. Mutta voi myös olla, että Suomi olisi välttynyt osallistumasta toiseen maailmansotaan, hän väläyttää.

– Minusta tällainen spekulointi on hedelmätöntä eikä ole kauhean kiinnostavaa arvottaa tapahtumia siltä kannalta, mitä olisi voinut tapahtua.