Peli uusiksi pelin politiikalla

Kansan Uutiset 31.3. 2009

Kesäkuun eurovaalien asetelmat muuttuivat viikonloppuna, kun Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini söi sanansa ja lähti ehdokkaaksi. Perussuomalaisten ja kristillisten vaaliliitto saa yhden, mahdollisesti jopa kaksi paikkaa. Jo Suomen paikkaluvun väheneminen vienee RKP:lta euroedustajan, mutta nyt menetyksiä tulee muillekin.

Jos jossain muussa puolueessa venkoiltaisiin kuin Soini, Soini olisi heittämässä ensimmäisen kiven pelin politiikan paluusta. Vasta joulukuussa Timo Soini oli sitä mieltä, ettei euroedustajan ja puoluejohtajan tehtäviä voi yhdistää. Nyt voikin, koska puheenjohtaja on laihduttamiseltaan hyvässä kunnossa. Soini on myös äänekäs EU-kriitikko, mutta eroamista unionista hän ei pidä tarpeellisena. Kukapa keppihevosestaan haluaisikaan luopua.

Perussuomalaiset (lue: Timo Soini) pitää äänestäjiä pilkkanaan. Jos tulee valituksi, hän ehtii juuri ja juuri päästä jyvälle europarlamentin tavoista. Sitten ovatkin vuorossa eduskuntavaalit ja hänen tilalleen nousee uusi untuvikko aloittamaan kaiken alusta. Seuraaja on todennäköisesti vielä kristillisistä, koska vaaliliitossa perussuomalaisten äänistä noin 99 prosenttia tulee menemään Soinille.

Viikonloppuna myös varmistui, ettei Perussuomalaisia Helsingin kaupunginvaltuustossa edustava Jussi Halla-aho pääse puolueen ehdokkaaksi eurovaaleihin. Päätös tulee ainakin jossain määrin hajottamaan Perussuomalaisen puolueen. ”Maahanmuuttokriittiset” kääntävät sille selkänsä. Halla-ahon ehdokkuuden tueksi kerätään jo nimiä.

Mitä pesäero halla-aholaisiin merkitsee Soinin puolueelle? Sen kannatuksesta leikkautunee ainakin pari prosenttiyksikköä, mutta puolue voi jatkossa vahvistuakin. Siitä tulee sisäsiistimpi, jos rasismileima karisee pois.

Vasemmistoliitto asetti viikonvaihteessa yhden euroehdokkaan lisää. Annika Lapintien myötä vahvistui entisestään kuva, että puolue lähtee vaaleihin korkealla profiililla.

On silti syytä tunnustaa, että Timo Soinin ehdokkuus on ongelma myös Vasemmistoliitolle. Esko Seppänen on ollut aiempien vaalien äänimagneetti. Enää hän ei ole ehdolla eikä ehdokasjoukossa ole yhtään lähellekään Seppäsen tunnettavuuteen yltävää EU-kriitikkoa. Jos sellaista ei löydy, Vasemmistoliittoa uhkaavat passivoituminen tai äänikato Soinille.

Tarjous josta ei voi kieltäytyä (Hetket jotka jäivät 27)

"Minä uskon Amerikkaan."

Näillä sanoilla alkaa ehkä sittenkin kaikkien aikojen paras elokuva Kummisetä (Godfather, 1972), jota studio ei olisi millään halunnut antaa tuntemattoman Francis Ford Coppolan ohjattavaksi.

Kaikkien aikojen elokuva Kummisetä on nimenomaan siten, että ajatellaan ykkös- ja kakkososa yhdeksi kokonaisuudeksi.

Alun pitkässä hääjaksossa esitellään elokuvan keskeiset henkilöt ja tehdään selväksi Corleonen perheen bisnesten laatu.Näin sen tekee Michael Corleone (Al Pacino) tyttöystävälleen Kay Adamsille (Diane Keaton), joka yllättyy, kun laulajakuuluisuus Johnny Fontane saapuu perheen juhliin. Kay kärttää Michaelia kertomaan, miten tämän isä auttoi Johnnya urallaan.

Michael: Uransa alkuaikoina Johnnylla oli sopimus erään big bandin johtajan kanssa. Kun menestystä alkoi tulla, hän halusi eroon sopimuksesta, mutta bändin johtaja ei päästänyt häntä. Isäni on Johnnyn kummisetä. Hän tarjosi bändin johtajalle 10 000 dollaria, jotta Johnny pääsisi irti. Tämä kieltäytyi. Seuraavana päivänä isäni meni uudestaan tapaamaan häntä yhdessä Luca Brasin kanssa. Tunnin kuluessa hän allekirjoitti sopimuksen, jolla Johnny vapautui tuhannella dollarilla.

Kay: Miten hän sen teki?

Michael: Isäni teki tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä.

Kay: Mikä se oli?

Michael: Luca Brasi piti asetta hänen ohimollaan ja isäni vakuutti, että sopimuspaperille tulee joko hänen allekirjoituksensa tai aivonsa.

Kay: ???

Michael: Tarina on tosi. Puhun perheestäni, en itsestäni.

Mainittakoon, että laulajatähti Frank Sinatra pyrki vuonna 1943 irti sopimuksestaan Tommy Dorseyn orkesterissa. Sinatra olisi maksanut 60 000 dollaria, mutta Dorsey ei halunnut luopua tähdestään. Sen jälkeen kolme herrasmiestä kävi puhumassa orkesterinjohtajalle järkeä ja Sinatra vapautui yhdellä dollarilla.

Täydellinen hakulaite (Hetket jotka jäivät 26)

Daniel Craigin tähdittämät uudet James Bond -elokuvat ovat kovin toisenlaisia kuin kymmeniä vuosia käytössä ollut Bond-kaava edellyttäisi. Uutta Bondia ei kiinnosta, ovatko hänen martininsa sekoitettuja vai ravisteltuja eikä hän ole smokissa viihtyvä keikari, vaan kylmäverinen tappaja.

Vanha Bond-kaava muokkautui pettämättömään kuosiinsa kolmen ensimmäisen elokuvan aikana. Tohtori No:ssa 007 esitteli itsensä ensimmäisen kerran Bond, James Bond. 007 Istanbulissa -elokuvassa tavattiin ensimmäisen kerran Desmond Llewelyn Q:na ja nähtiin ensimmäinen Q-osaston vekotin, salkku, johon kätkeytyi enemmän kuin päältä näytti.

Kultasormi (Goldfinger, 1964) oli se elokuva, jossa kaikki oli ensimmäisen kerran kohdallaan; Bond-teema, lyhyt toimintajakso, alkutekstit ja vasta sitten varsinaiseen juoneen.

Kultasormi on täydellinen viihde-elokuva, jossa nimihenkilö (Gert Fröbe) aikoo iskeä Fort Knoxiin, mutta ei varastaakseen kultavarastoa, vaan saattaakseen maailmantalouden vielä viekkaammin sekasortoon. James Bond (Sean Connery) on tulla halkaistuksi lasersäteellä kahtia ennen kuin tästä selvitään.

Mutta ennen kuin 007 syöksyy pelastamaan maailman, on aika Q:n esitellä uusimmat vekottimet:

Q: Tulet käyttämään tätä muunneltua Aston Martin DB5:ttä.

Seuraa nyt tarkasti. Tuulilasi - luodinkestävä kuten myös sivu- ja takaikkunat. Tietenkin kääntyvät rekisterikilvet, lailliset kaikissa maissa.

Tässä on pieni kätevä laite, jota sanotaan hakuriksi. Se viritetään vetämällä tämä taakse näin. Näetkö? Pienempi malli on nyt vakiovaruste kenttätyöhön ja se asetetaan kengänkorkoon. Isoveli on magneettinen. Se kätketään seuraamaasi autoon sinun pysytellessäsi piilossa. Vastaanotin on kojelaudassa. Audiovisuaalinen, kantama 250 kilometriä. Nerokas sekä käytännöllinen.

Bond: Antaa mahdollisuuden pikapanoon matkan varrella.

Q: Sitä ei ole kehitetty täydelliseksi vuosien kärsivällisellä työllä pelkästään sitä tarkoitusta varten, 007.

Mikkosten kieroutunut maailma

Kansan Uutiset 20.3. 2009

KAI HIRVASNORO

Tämä Mikkosten tv-perhe on kyllä kamalin, mitä on vuosiin nähty. Ainakin Suomesta. Roskakanava Subilla on tietysti sekoilemassa jos jonkinlaista amerikkalaista sekakäyttäjää ja povipommia.

Perusperhe Mikkoset: isä, äiti ja kaksi lasta. Asutaan hyvällä alueella jumalattoman komeassa talossa. On hieno auto, kaksikin, ja varallisuutta jos jonkinlaista.

Ja kaikki pelkkää kulissia. Isä-Mikkonen on tapaus, jota kuvaa parhaiten englanninkielinen sanonta has been. Hän on siis joskus ollut jotain, mutta enää ei oikein mitään. Onneton asiansa sotkenut luuseri.

Talo ei ole oma ja se varallisuus, mikä on, on hankittu umpikieroilla tempuilla. Sitten naama tuli liiankin tutuksi ja nyt pitää nöyryyttää itseään hanttihommissa.

Kotiäiti-Mikkonen on vielä kamalampi. Hän lorvii päivät keinotodellisuudessa ja hakee elämäänsä sisältöä päsmäröimällä siellä täällä. Siis puuttumalla toisten asioihin, kun ei osaa omiaan hoitaa.

Lapsista on vielä paha sanoa, mutta huonolta näyttää. Ei näin kieroutuneessa ja sairaassa perheessä hyviä eväitä elämäänsä tietenkään voi saada. Onni on uusi auto, uudet vaatteet ja näyttävät kulissit. Kasva siinä sitten tasapainoiseksi ja toiset huomioon ottavaksi aikuiseksi.

* * *

Mistä näitä hirveitä, itseään täynnä olevia Mikkosia oikein tulee? Tämäkin porukka olisi voinut elää hyvää tavallista elämää, mutta ahneus vei mukanaan. Kun kaikki muut rikastuivat, niin kai nyt sitten mekin. Otettiin hirveitä riskejä, jotka puhkesivat. Rahaa ei ole ja firma on pelkkää hämäystä keinottelun taustaksi. Herra on toimitusjohtaja ilman yritystoimintaa ja tuloja. Elämä rahoitetaan kepulikonsteilla.

Ollaan persaukisia, mutta halveksitaan silti tavallisia puurtajia, jotka nöyrästi kasvattavat kansantulon kakkua ja huolehtivat siinä sivussa esimerkiksi puutarhastaan. No, rouva ainakin halveksii kaikkia, jotka eivät ajattele niin kuin hän.

* * *
Onneksi nämä Mikkoset ovat kuitenkin ihan fiktiivinen perhe kevään parhaassa tv-sarjassa Helppo elämä. Se huipentuu ensi maanantaina viimeisessä jaksossaan oletettavasti hirmuisiin tapahtumiin. Yksitoista osaa lanka on palanut siihen malliin, että lopussa pamahtaa.

Helppo elämä on ollut yllättävä laatusarja MTV3:lla. Se on tutkinut, kuinka erilaisin moraalikäsityksin varustettuja ihmisiä Suomessa ja samassa naapurustossakin elää, ja haastanut pohtimaan, onko mitään yleistä suomalaista suoraa selkärankaa enää olemassa. Näin sarjan esittelytekstissä sanotaan ja näin se on mennyt.

Timo Varpion ja Mikko Pöllän käsikirjoitus hengittää juuri tätä aikaa. Täydellisestä moraalikadosta käynnistynyt talouskriisi on sen kannalta kuin piste i:n päälle. Vuosi sitten Helppo elämä ei olisi tuntunut niin iskevältä kuin nyt. Elokuvaohjaaja Veikko Aaltosen toteutus on täydentänyt parhaan suomalaisen tv-sarjan sitten Raidin.

* * *
Kun nyt tuli puhe MTV3:n, entisen Mainos-television, ohjelmista, niin on pakko myös vähän urputtaa. 1960- ja 70-luvuilla yhtiö tuotti kasapäin laatuviihdettä ja -draamaa, mutta missä nämä ohjelmat ovat nyt. Miksi niitä ei näytetä missään?

Yle on esittänyt tv-arkistossaan paljon vanhaa ohjelmistoaan, joka kiinnostaa jos ei muuten, niin ainakin ajankuvana. Missä viipyy MTV-arkisto? Vai eikö Maikkari edelleenkään halua katsojikseen yli kolmikymppisiä?

Esimerkiksi sellaista suomalaisen elokuvan merkkiteosta kuin Simpauttaja ei ole nähty tv-ruudussa sitten vuoden 1985. Aitiopaikallaan MTV esitti näitä huippunäytelmiä ja itse tuottamiaan tv-elokuvia vuodesta 1965 aina 1980-luvun alkuun asti. Siellä oli Ralf Långbackan ohjaama Woyzeck, Veikko Kerttulan Veijo Meren romaanista ohjaama Taksikuski ja samoin Kerttulan Hannu Salama -sovitus Se tavallinen tarina.

Yle uusii jatkuvasti ja perustellusti Neil Hardwickin komediasarjoja. Hänen MTV:lle vuonna 1984 tekemäänsä Niilin lähteillä -sarjaansa ei ole uusittu kertaakaan.

Kaupallinen yhtiö tuli hömpän ohella tuottaneeksi elokuvallisen aarreaitan, mutta nyt se pitää sitä piilossa, vaikka julkaisukanavista ei ole pulaa. Yhtiöllä on kaksi maksutonta tv-kanavaa ja seitsemän maksukanavaa. Sitten ovat vielä DVD ja miksei nykyään jo nettikin.

Että miten olisi pitkästä aikaa Simpauttaja opastamassa Imppaa: ei mikään terve, vaan hojo, hojo.

Alussa on runo

Tämä on lyhennelmä. Lue koko haastattelu: Kansan Uutiset.

Ensin on runo, ja jos se sytyttää säveltäjä Kaj Chydeniuksen, siitä saattaa syntyä laulu. Toisin päin se ei mene. Chydenius ei ryhdy säveltämään Vanhasen vastaista melodiaa.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Säveltäjä Kaj Chydenius aloitti Eino Leinolla. Muistelmissaan (Muistin juuri, Otava 2009) hän kertoo lainanneensa Eino S. Revon hyllystä Leinon näytelmän Tuonelan joutsen ja säveltäneensä sen loppulaulun. Laulu julkaistiin vuonna 1966.

Laulusävellys numero kaksi osoitti solidaarisuutta Hiroshiman atomipommin uhreille. Siihen hän kirjoitti tekstinkin itse, mutta silloinen kumppani Kaisa Korhonen kehotti jättämään runojen kirjoittamisen niille, jotka osaavat.

Chydenius totteli. Hän säveltää edelleen noin sadan laulun vuosivauhdilla, mutta ottaa runot hengenheimolaisikseen kokemiltaan ammattilaisilta ja harrastajilta. Heitä ovat vuosien varrella olleet muun muassa Elvi Sinervo, Marja-Leena Mikkola, Aulikki Oksanen, Pauli Ylitalo ja Ahti Taponen.

Ei Vanhasen

vastaista melodiaa

Chydeniukselta on turha kysyä, mistä aiheista nyt pitäisi tehdä yhteiskunnallisia lauluja. Hän ei pyydä keneltäkään runoja, mutta säveltää mielellään, jos sellaisia tekstejä tarjotaan. Mutta marssijärjestys on tämä: ensin on runo ja siitä saattaa, siis saattaa syntyä laulu.

– Minä en pyydä keneltäkään runoja, en ole siinä asemassa. Runoja ei pitäisi kirjoittaa muista kuin itselle tärkeistä aiheista, Kaj Chydenius torjuu ajatuksen yhteiskunnallisista tilaustöistä.
Sellaisten runojen ja laulujen tarvetta hän ei kiistä.

– Laulajatkin olisivat kiinnostuneita. Ei ole vaikea löytää laulajaa tärkeälle asialle. Mutta ensin on teksti ja sitten on musiikki. Ei niin, että nyt minä teen tässä Vanhasen vastaisen melodian.

Kaunein runo

yhdessä aamussa

Kaj Chydenius itse syttyy runolle monta kautta. Joitain pitää ensin makustella, monet kolahtavat heti. Mutta se, mikä kolahtaa säveltäjään, ei välttämättä innostakaan laulajaa.

– Sitten pitää vaan ottaa lusikka kauniiseen käteen, koska laulajan ei pitäisi ottaa laulua ohjelmaansa vain siksi, että minä pidän siitä. Hänen pitää itsekin tykätä.

– Jotkut runot kolahtavat ilman muuta. Eräänä päivänä oltiin kaljalla Sikalassa (Sea Horse) ennen KOM-ravintolaa ja Kuhmon kulttuurisihteeri Toivo Mikkola sanoi, että kyllä sinä olet paljon säveltänyt runoja, mutta et Suomen kauneinta runoa. Minä, että mikä se mukamas on. Se on Oiva Paloheimon Lähtevien laivojen satama, vastasi Mikkola.

– Sanoin, että jaa, en ole lukenutkaan. Seuraavana aamuna sävelsin sen ja oli kyllä helvetin kaunis runo. Että kiitos Toivo Mikkola, kun sanoit tuon jutun.

Seuraavana aamuna Suomen kauneimman runon. Aika nopeaa?

– Joo, se on vaan aktiivisuudesta kiinni. Saadessani noin kauniin runon käteeni, halusin kokeilla, mitä piano antaa siitä.

Romaani tehdään,

mutta runo tulee

Isännän tuolista kuuluu syvä huokaus, kun säveltäjä miettii itselleen tärkeitä runoja.

– Hannu Mäkelä sanoo aina, että romaani rakennetaan, mutta runo annetaan. Romaanin kanssa tehdään työtä, mutta runo tulee jos tulee. Jos ei, keksi muuta, mene kävelylle... Sama se on pienen laulun säveltämisessä. Jos ei tule, niin polje vaikka kuntopyörää.

Politiikka –

aikansa kutakin

1970-luvun poliittisen laululiikkeen ykkössäveltäjä Kaj Chydenius tekee toimittajalle selväksi, että hän ei halua nyt puhua politiikasta.

Ja se on kyllä ihan ymmärrettävää. Kenen joukoissa seisot syntyi vuonna 1970. Sen jälkeen on syntynyt satoja muita lauluja, oopperoita, satuoopperoita, kantaatteja, oratorioita, kamarimusiikkia...

Politiikasta Chydenius ei paljoa puhu muistelmissaankaan. Toteaa, ettei ole tuntenut tarvetta aatteelliseen takinkääntöön, vaan on edelleen SKP:n jäsen. ”Hulluuden olen laskenut nuoruuden tiliin ja vanhuudelta odottanut viisautta.”

Sen verran säveltäjä suostuu pohtimaan, ettei minkään uuden poliittisen joukkoliikkeen synnystä näyttäisi olevan merkkejä.

– Onko niitä joukkoja menossa muualle kuin Soinin piireihin? hän esittää vastakysymyksen.

– Jotakin tulee tapahtumaan ja laulamiseen on kyllä syytä. Mutta missä järjestyksessä se jotakin tapahtuu ja missä järjestyksessä siitä tulevat taiteelliset kommentit, sitä en ole hyvä veikkaamaan. Mutta hyvät neuvot ovat kalliit.

Sitten Kaj Chydenius pistää tälle keskustelulle pisteen: hän on julkaissut yli 300-sivuiset muistelmat, joissa puhutaan runoudesta. Se häntä kiinnostaa ja politiikkaa Chydenius ei enää aio tehdä.

– Olen aikani tehnyt ja hyvin meni.

Tunneli vapauteen (Hetket jotka jäivät 25)

Yhtenä jännityselokuvan kuningaslajeista voi pitää elokuvaa vankilapaosta.

Yleensä pakoelokuvissa suurin osa ajasta näytetään paon valmistelua. Lakanoista punotaan köyttä ja vähistä tarpeista muokataan elokuvasta riippuen koukkuja muurien ylitykseen tai työkaluja muurin alta kaivautumiseen. Ulkonaista toimintaa on vähän ja silti katsojan on pysyttävä pihdeissä.

Jaqcues Beckerin kolmesta jännäristä (Rakastajatar ja Älkää koskeko ovat ne muut) Loukku (Le Trou, 1960) onnistuu tavoitteessa täysin, ja enemmän. Elokuva on säilyttänyt arvoituksellisuutensa näihin päiviin asti.

Pääosanesittäjät ovat kaikki amatöörejä ja yksi heistä kääntyy alkajaisiksi autoremontista kohti kameraa sanoen tarinan oleva tosi, hänen oma tarinansa.

Ehkä näin onkin.

Loukussa neljä vankia jakaa saman sellin. Pakosuunnitelmat ovat jo pitkällä, kun selliin heitetään vielä viideskin mies. Karskin, mutta toisilleen äärimmäisen solidaarisen nelikon vastapainoksi viides on erilainen ja epäilyttävä.

Loukkua katsoessa pitää välillä muistuttaa itseään hengittämään, niin tiukasti elokuva pitää otteessaan, niin paljon katsoja toivoo viisikon onnistuvan ja niin paljon hän pelkää tulokkaan olevan petturi.

Mutta mistä Loukku oikeastaan kertoo? Vankilapaon valmistelusta, vai niin kuin myös on tulkittu, luokkataistelusta.

Sellin alkuperäinen nelikko on käsistään huipputaitava, kekseliäisyydessään nerokas ja ruumiinrakenteeltaan vankka. Työläisiä siis.

Tulokas Gaspard on hintelä ja passiivinen. Hän osallistuu paon valmisteluun, mutta hänen ei näytetä tekevän varsinaista työtä. Tulokas vain nauttii toisten tekemän työn hedelmistä. Ilmiselvä porvari, joka on aina valmis liittoutumaan työväenluokan vihollisten kanssa pelastaakseen oman nahkansa?

Gaspardin vastakohta on Jo, joka ei aio osallistua pakoon, koska tietää, että sen jälkeen poliisit kiusaisivat hänen sairaan äitinsä hengiltä. Silti Jo osallistuu paon valmisteluun yhtä uutterasti kuin muutkin työmiehet.

Rottakokeita kokoomuksen tapaan

Kansan Uutiset 6.3. 2009

Jos joku vielä luulee, että kokoomusta johtavat kauppakamaripojat, joiden yleinen elämänkokemus rajoittuu eri kabinettien sisustuksen, ruokien ja ruokajuomien tuntemukseen, niin on täsmälleen oikeassa. Kokoomuksen mannekiineiksi kelpaavat kyllä pienipalkkaiset sairaanhoitajat ja muut palkansaajat, varsinkin jos ovat näyttäviä nuoria naisia. Mutta kun on aika vetää linjaa, heidän kokemuksensa ei kiinnosta. Paitsi tietysti imagoa rakentavissa kampanjoissa.

Kokoomuksen politiikka on vähän niin kuin tuo sosialismi. Näyttää hemmetin hyvältä paperille painettuna teoriana, mutta ei toimi käytännössä, vaikka kuinka yrittäisi tarkastella asiaa parhain päin.

* * *

Tämä purkaus johtuu siitä, että työ- ja elinkeinoministeriö todisti viime perjantaina kokoomuksen keskeisen viime laman jälkeisen linjauksen kuplaksi.

Kun kokoomus vuonna 1995 pääsi hallitukseen, sen tärkein linjanveto oli laman syrjäyttämien ihmisten syyllistäminen. Köyhän kyykyttäminen ei ollut tarpeeksi, maassa makaavaa piti varmuuden vuoksi vielä potkiakin.

Jotta ilman omaa syytään työttömiksi jääneet varmasti tuntisivat itsensä todella huonoiksi ja epäonnistuneiksi, kokoomus halusi kurittaa heitä kahdella innovaatiolla.

Toisessa toimeentulotukea kaikkein vähävaraisimmilta leikattiin säätämällä asumiskulujen omavastuu. Tavoite, jonka kaikki asiantuntijat tiesivät jo ennen lain säätämistä jäävän toteutumatta, oli ”kannustaa” köyhät muuttamaan halvempiin asuntoihin. Sitä korskeat poliitikot eivät kertoneet, mistä niitä halvempia vuokra-asuntoja löytyy.

Eikä niitä löytynytkään, mutta silti tätä kokoomuslaista rottakoetta jatkettiin eläinystävällisesti ihmisillä 2000-luvulle asti ennen kuin Matti Vanhasen ensimmäinen hallitus myönsi, että juuri niin siinä kävi kuin etukäteen oli tiedettykin, ja purki lain.

* * *

Toinen kokoomuksen Epätoivo-kampanja koski työttömyyttä. Kokoomuslaiset vetivät jostain propellihatusta ”tiedon”, että laman takia irtisanotut sadat tuhannet ihmiset ovat vielä vuosi laman jälkeen työttöminä omasta syystään. He eivät kannustu hakemaan töitä, koska ansiosidonnainen työttömyysturva houkuttelee laiskottelemaan. Työmarkkinoilla ei tietenkään ollut mitään tekemistä työttömyyden jatkumisen kannalta.

Alkoi työttömien kannustaminen keppikurilla. Vuonna 1996 nuorten pääsyä uudelle työmarkkinatuelle rajoitettiin ja kaikkeen kansaan uhkailu ulotettiin eri toimenpiteillä vuosina 1998 ja 2002.

2006 kokoomus oli oppositiossa, mutta SDP:n työministeri Tarja Filatov täydensi kokoomuslaisen teurastuslinjan uusimmalla työmarkkinatukiuudistuksella, jossa 500 päivää työttömänä olleelle tuli uhka peruspäivärahankin menettämisestä.

Viikko sitten työ- ja elinkeinoministeriö julkisti tutkimuksen tämän kokeilun tuloksista: ei toimi. Työttömät ohjautuivat kyllä toimenpiteisiin, mutta eivät päässeet töihin. Avoimilla työmarkkinoilla pitkäaikaistyöttömällä on seinä vastassa, vaikka häntä kuinka uhkailtaisiin ja ”kannustettaisiin” toimeentulon rippeidenkin menettämisellä.

Työministeri Tarja Cronberg totesi tutkimuksen julkistamistilaisuudessa, että pelotteet vain lisäävät ihmisten ahdistusta ja aiheuttavat vihaa yhteiskuntaa kohtaan.

Viikkolehti kertoi uudistuksen tuloksista jo viime elokuussa. Vuosina 2006 ja 2007 yhteensä 15500 pitkäaikaistyötöntä menetti sen vuoksi työmarkkinatukensa.

Jos todellisuus ja visiot ovat ristiriidassa kokoomuslaisuuden kanssa, niin sen pahempi todellisuudelle.

Ja olivathan siellä kannustamisen alkupäässä vasuritkin mukana. Valitettavasti.

* * *

Se on muuten kohta kevät. Arvoisat Suomen naiset. Eiköhän sovita yhdestä asiasta. Shortsikaudella minä en käytä niiden alla pitkiä kalsareita ettekä Te puolestanne hameen kanssa nk. leggingsejä.

Arto Salmisen Kalavale sähköistää nyt KOM-teatterin

(Kansan Uutiset 6.3. 2009)

Kahden euron hintaisella puhelulla saa äänestää viikon putoajaa ja viidellä eurolla vankia vartijaksi Auschwitz -ohjelmassa. Ja sitten vielä väitetään, ettei kansalla muka ole valtaa.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Me eletään transformaatiossa. Uusi yhteiskunta syntyy. Kaikki arvot käännetään päälaelleen, plus- ja miinusnavat menee sekaisin. Syntyy uutta virtaa...

Lauseet ovat armottoman realistin Arto Salmisen viimeiseksi jääneen romaanin näyttämöversiosta. Kalavale – Kansalliseepos sai ensi-iltansa KOM-teatterissa keskiviikkona.
Romaanin ja näytelmän moottori, nykyaikaa edustava Kasperi (Juho Milonoff) siinä esittää analyysinsä tulevaisuudesta vanhan polven viihdeguru Hanskille (Pekka Valkeejärvi). Ollaan tekemässä uutta tosi-tv -ohjelmaa, Auschwitzia, jossa pitkäaikaistyöttömät elävät vuoroin vankeina, vuoroin vartijoina.

Sun olisi parasta tajuta, että enää ei ole tärkeää, mikä on oikein ja mikä väärin, vaan mitkä ovat niiden suhteet. Tärkeää ei ole mikä on totta ja valhetta. Tärkeää on se, mitä ihmiset haluaa, Kasperi opettaa 2000-luvun perustotuuksia miehelle, joka nousi menestykseen 1960-luvulla lapsille sopivalla viihteellä.

Yhden palstan

lähiötodellisuus

Kalavale oli Salmisen kuudes romaani. Niihin hän kirjoitti 1 033 sivua raa´an rehellistä tekstiä siitä, miten hyvinvointivaltion jälkeinen uusliberalistinen yhteiskunta kohtelee sitä huono-osaista kansanosaa, jonka eläminen edellyttää vahvaa valtiota. ´

– On helppoa unohtaa köyhät sinne lähiöihin, mutta kyllä ne siellä oikeasti ovat – tyypit jotka sitten pääsevät julkisuuteen yhden palstan uutisissa puukottaessaan naapuriaan, Salminen luonnehti kuvaamaansa maailmaa Viikkolehden haastattelussa syyskuussa 2005 heti Kalavaleen ilmestymisen jälkeen.

Kirjailijan yllättävän kuoleman marraskuussa 2005 jälkeen hänen kustannustoimittajanaan WSOY:ssä toiminut Harri Haanpää kirjoitti muistosanoissaan Salmisen sanoneen, ettei mikään ole niin teennäistä kuin taide. ”Taide esiintyy pyhämekko päällä, vaikka maailma paskantaa tuulipukuunsa.”

Kansallisteatteri

ehti ensin

Kalavaleen ilmestymisen aikaan pienten piirien kirjailija oli tekemässä läpimurtoa isompaan tietoisuuteen, sillä hänen sovituksensa omasta Varasto-romaanistaan oli tulossa Kansallisteatterin ohjelmistoon. Salminen ei näytelmäänsä ehtinyt nähdä.

KOM-teatterin johtaja Pekka Milonoff oli syksyllä 2005 pikkuisen mustasukkainen Kansallisteatterille, sillä hänkin oli havitellut Varastoa omaan teatteriinsa, mutta myöhästynyt.

Tarkka havainto

yhteiskunnasta

Kalavaleen KOM-teatteriin ohjannut Milonoff oli niitä harvoja, jotka lukivat Salmista jo tämän eläessä. Harri Haanpäälle lähettämissään sähköposteissa Arto Salminen vähätteli itseään ja tekemisiään. Kerran hän kirjoitti, että kun kirjastojen ostot sekä sukulaisten ja tuttavien hankinnat vähennetään, niin tulokseksi jää parikymmentä myytyä kirjaa.

Pekka Milonoff uskoo tietävänsä, miksi ”poikkeuksellisen tarkkanäköinen, aikaansa edellä ollut” kirjailija ei ollut mikään myyntitykki:

– Hän näki ilmiöitä, jotka olivat vasta tulossa. Muun muassa tämä tosi-tv oli tähän päivään verrattuna aika kesyä vielä vuonna 2005. Hän osasi ennakoida, että tämä muuttuu rajummaksi.

– Ja muidenkin romaanien kohdalla hänellä oli tarkka havainto yhteiskunnasta. Parhaassa tapauksessa aikaansa edellä olevat taiteilijat aiheuttavat sellaisia reaktioita, ettei sitä todellisuutta haluta ottaa vastaan. Luulen tämän olleen yksi ongelma nimenomaan hänen kirjojensa vastaanoton suhteen. Kuva on liian ruma. Sen tunnistaa, mutta sitä ei halua käsitellä.

Kaupallistuminen

läpäisee kaiken

Tällaista on uusi demokratia. Kuluttaja äänestää lompakollaan. Ennen oli mies ja ääni, nyt on kaksi euroa ja ääni, meuhkaa Kasperi Salmisen romaanissa Auschwitz-ohjelman suuresta menestyksestä juopuneena.

Kalavale keksittiin KOM-teatterin näytelmäksi viime syksynä. Pekka Milonoffin mielestä nyt tuntui tärkeältä käyttää puheenvuoro läpikaupallistumisen ulottumisesta kaikille tasoille, ja Salmisen teksti tosi-tv:stä antaa siihen hyvän mahdollisuuden.

Kaiken kaupallistumisesta kertoo hänen mielestään se, mitä kaikkia keinoja ihmiset ovat valmiita käyttämään päästäkseen julkisuuteen.

Ajan henki on, että olet olemassa vain, jos olet julkisuudessa.

Kai sä tajuut, että mulla ei paljon muita tsargoja oo. Mulla ei oo mitään duunii eikä mitään koulutusta. Mä en oo käyny ku uimakoulun ja valuuttakurssit, perustelee osallistumistaan Auschwitzin tähtikiduttajaksi nouseva Herlevi (Niko Saarela).

Big Brotherista

myötähäpeää

Pekka Milonoff otti tuntumaa oikeaan tositelevisioon seuraamalla syksyllä suosittua Big Brother -ohjelmaa. Aivan kuten Auschwitzissa, BB:ssä 12 kilpailijaa asuu muulta maailmalta eristetyssä talossa viikkokaupalla. Big Brotherissa ketään ei sentään kiduteta eikä kilpailijoita istuteta oikeaan sähkötuoliin, kuten Arto Salmisen kuvittelemassa ohjelmassa.

Mitä näit, kun katsoit Big Brotheria?

– Sitä oli välillä vähän vaikeakin katsoa, koska ihmiset olivat valmiita panemaan itsensä täysin peliin tietäen, että kamerat ovat päällä. Sellainen myötähäpeän tunne siinä tietenkin nousee ja hämmennys, kun ei ihan pysty tavoittamaan sitä, miksi ihmiset ovat kaiken kansan nähden valmiita tekemään mitä vaan. Sitä tässä lähdettiin tutkimaan ja yritettiin samaistua siihen, että miksi.

Löytyikö vastausta?

– Ihmisillä on unelmia paremmasta elämästä ja tosi-tv:ssä on lupaus siitä. Jos luvataan pääpalkinnoksi 200 000 euroa, niin siinä on lupaus paljon paremmasta, turvatusta elämästä.

– Sen pystyy myös tunnistamaan. Yleinen epävarmuus, talouden tiukentuminen ja työttömyys ovat sellaisia asioita, jotka panevat ihmiset etsimään jotain, joka tuntuisi tukevammalta pohjalta.

Auschwitz

kuvaa arvoja

Arto Salmisen fiktiivinen Auschwitz sähkötuoleineen ei Pekka Milonoffin mielestä olekaan niin yliampuva kuin ensiajattelemalla voisi kuvitella.

– Ei se pohjimmiltaan ole sitä. Samanlaista julmuutta näkee nyt jo tosi-tv -ohjelmissa. Se, että Salminen vie sen Auschwitziin asti, on paljastava kärjistys. Niin pitkälle se voi mennä. Tarvitaan koko ajan kovempaa. Edeltävät ohjelmat pitää ylittää rajuudella tai jollain muulla tavalla.

– Kyllähän se kertoo koko yhteiskunnan arvoista. Kansa odottaa, joten vastataan kansan odotuksiin. Kohta eletään lama-aikaa. En usko, että tosi-tv lakkaa kiinnostamasta.

Näin puhui

Sarasvuo

Romaaninsa Kasperin puheen Arto Salminen löysi bisnesoppaista.

Me sublimoidaan syrjäytyminen, puristetaan työttömyyden henki aineeksi ja työnnetään se ruudun läpi koko valtakuntaan...

Taustalla on ainakin juuri miinaan ajanut bisnesguru Jari Sarasvuo.

– Kasperi käyttää sellaista bisnesjargonia, että pitää oikein tutkia, mitä sillä loppujen lopuksi tarkoitetaan, Milonoff pohtii.

Yhtäältä sitä hänen mielestään käytetään hämäykseen: ei edes tarvitse ymmärtää, mitä lauseet tarkoittavat. Toisaalta lauseet ovat saaneet uuden sisällön ja merkityksen. Ja Kasperi on tästä aivan tietoinen.

– Kun hän sanoo, että uusi yhteiskunta on tulossa, niin hän puhuu kyllä aika kovasta yhteiskunnasta, Milonoff sanoo.

”On täällä

aika kylmää”

Ja pitää Arto Salmisen näkemystä syvälle menevänä realismina:

– Hän näyttää kuvan, tarkan havainnon yhteiskunnasta. Se ei ole kaunis, mutta se on tosi. Kuvan terävyydessä Salmisen tekstit menevät minun mielestäni syvälle alitajuntaan, ne eivät ole hutaisuja.

Neljä vuotta romaanin kirjoittamisen jälkeen ollaan tilanteessa, jossa Kasperin puheet ovat täyttä totta. Ei kovin kauaa ole kehdattu sanoa sanoa ääneen, että hyvinvointi voidaan säilyttää vain, jos toiset ovat entistä köyhempiä ja toiset entistä rikkaampia.

– Se kertoo tästä ilmapiiristä, että oikeastaan mitään vastavoimaa ei ole, joka kyseenalaistaisi tällaiset mielipiteet ja alkaisi miettiä, millä muulla tavalla asioita voitaisiin hoitaa ja varallisuutta ja hyvinvointia jakaa.

– Kyllä arvot nyt ovat kovemmat kuin koskaan aikaisemmin minun elämäni aikana. On täällä aika kylmä elää, Pekka Milonoff toteaa.

Kylläpä minut taas liemeen järjestit (Hetket jotka jäivät 24)

- Well, here´s another fine mess you got me into.

Eli kylläpä on taas siisti sotku, johon minut järjestit.

Tämä lause kuullaan lähes jokaisessa Oliver Hardyn ja Stan Laurelin pitkässä komediassa. Siis niissä, jotka tehtiin kaksikon siirryttyä äänielokuvan pariin vuonna 1929.

Stan ja Ollie jättivät jälkeensä enemmän unohtumattomia hetkiä kuin kukaan muu. Yhdessä he tekivät yli sata edelleen täyttä tavaraa olevaa komediaa vuosina 1927-1940.

Laurel & Hardy -komedioiden yksi viehätys perustuu toistoon. Suunnilleen samoista aineksista syntyi aina yhtä riemukasta jälkeä. Katsoja oikein odottaa Stanin saattavan Ollien pulaan, jotta Ollie pääsee sanomaan otsikossa olevan lauseen.

Komedioiden aiheitakaan ei ole monta. Yksi on se, jossa kaverukset yrittävät olla vaimojaan ovelampia ja joutuvat pulaan. Tai ainakin Ollie joutuu, kuten tämän juonikuvion huipentaneessa Sons of the Desert -elokuvassa, jossa pojat lähtevät ilman vaimojen lupaa veljeskuntansa konventtiin.

Mutta täyttä rautaa ovat nekin elokuvat, joissa harmittomalta näyttävä kiista eskaloituu täydeksi tuhoksi ja katusodaksi. Big Business -elokuvassa joulukuusikauppiaamme hajottavat asiakkaan talon. Ja vain siksi, että Stanin takin lieve oli jäänyt James Finlaysonin oven väliin.

You´re Darn Tootin´ taas on se, jossa kahden katumuusikon riita paisuu housujen repimiseksi kaikilta vastaantulijoilta.

Onnellinen se, joka omistaa kaikki Stanin ja Ollien elokuvat ja voi katsoa niitä aina kun haluaa.

Olisiko jalkapuu tarpeeksi?

Kansan Uutiset 27.2. 2009

KAI HIRVASNORO

Tämän viikon pääuutisia olivat työttömyyden nousu, kansalaisoikeuksia halveksivan Lex Nokian hyväksyminen eduskunnassa ja hallituksen päätös nostaa eläkeikää.

Nämä jäävät kuitenkin sivuseikoiksi, koska on tärkeämpääkin puhumista. Jos saa ennustaa, niin viikonloppuna tiedotusvälineet täyttyvät aina yhtä kuumasta aiheesta – hirveästä 1970-luvusta ja siitä, eivätkö Neuvostoliiton edessä rähmällään olleet vasemmistolaiset vieläkään pyydä anteeksi.

Ylen Pressiklubi aloittaa jo tänään. Siellä altavastaajana on 1970-luvun ”Yle-ikoni”, sittemmin poliitikoksi päätynyt toimittaja Antero Kekkonen. Lehdet seurannevat perässä viimeistään sunnuntaisivuillaan.

1970-luvusta puhutaan, koska viikon teema on Alma Median Helsingin toimituksen esimiehen Taneli Heikan ja Kauppalehden toimittajan Katja Boxbergin Barrikadi-pamfletti Lumedemokratia. Siinä pöyhitään – taas kerran – suomettumisen kaikki synnit, nuo DDR:n tunnustamiskomiteat, Suomi-Neuvostoliitto -seurat ja EEC:n vastustajat. Ja kuten kaikilla aiemmillakin kierroksilla, tikun nenässä ovat ne samat vasemmistolaiset Tarja Halosesta Erkki Tuomiojan kautta Kalevi Kivistöön. Heiltä Heikka ja Boxberg vaativat julkista tilintekoa, katumista ja anteeksipyyntöä.

Miksi tyytyä niin vähään. Selvintä olisi, että kaikki 1970-luvun vasemmistolaiset sekä Ilkka Kanerva istutettaisiin vuorokaudeksi jalkapuuhun esimerkiksi eduskunnan portaille tämän päivän älymystön pilkattavaksi. Olisiko siinä riittävästi tilintekoa edes muutamaksi vuodeksi.

* * *

Sillä mitään uutta tässä keskustelussa ei ole. Samat asiat ja komiteat on käyty läpi monta kertaa ennenkin ja samat nimet on nostettu joka kerta esiin. Tuntuu, että kokeneet toimittajat luulevat nyt keksineensä pyörän ihan itse ja ovat vilpittömän ylpeitä löydöstään.

Neuvostoliiton kanssa liian pitkälle menneiden toimittajien suomettumisesta kattava raportti ja nimilista on nähty esimerkiksi Ylen MOT-ohjelmassa helmikuussa 2000 ja emeritusprofessori Esko Salminen kirjoitti aiheesta kokonaisen kirjan.

Timo Vihavaisen Kansakunta rähmällään antoi aiheesta kokonaiskuvan jo vuonna 1991.
Ilkka Kylävaara julkaisi samoja nimilistoja samoista asioista Taistolaisuuden mustassa kirjassa vuonna 2004.

Suomettumisesta yritetään saada aikaan kansallista itseruoskintaa ja kohua noin viiden vuoden välein.

* * *

Aivan varmasti 1970-luvun politikoinnissa oli paljon iljettävää, siitä ei ole kysymys. Iljettävintä oli suomalaisten porvarien hännystely Neuvostoliiton, ideologisen vastapuolen kanssa. Omia ja puolueen etuja varsinkin Keskustapuolueessa ajettiin härskillä tavalla, kuten monissa tutkimuksissa on osoitettu. Kokoomuskin ehti uppoutua korviaan myöten nuoleskelukilpailuun.

Heikka ja Boxberg eivät kuitenkaan ole kiinnostuneita porvarien teoista. Heidän ”hämähäkkejään” ovat vasemmistopoliitikot.

Erityisen kohtuuttomalta tämä tuntuu SKDL:n entisen puheenjohtajan Kalevi Kivistön kohdalla. Hän lienee ollut 1970-luvulla edeltäjänsä Ele Aleniuksen jälkeen Neuvostoliiton eniten vihaama mies. Ainakin suomalaisista.

Edellisen kerran kuraa Kivistön niskaan heitti Ylen A-Studio syyskuussa 2007. Olemattomalla lähdekritiikillä hänet leimattiin DDR:n kanssa vehkeilleeksi luikuriksi.

Niin kummalliselta kuin se nyt tuntuukin, niin merkittävistä suomalaisista puolueista SKDL:llä oli huonoimmat suhteet Neuvostoliittoon. Siksikin riekkujaisiin toivoisi jotain suhteellisuutta.

* * *

Mistähän muuten johtuu, että uusoikeistolaisia pamfletteja julkaistaan aina juuri silloin, kun kapitalistit ovat munanneet omat ja varsinkin muiden asiat oikein kunnolla.

Lyhytikäisen nuorsuomalaisen puolueen syntyyn johtanut Ultimatum isänmaalle ilmestyi edellisen laman aikana 1994 kun kotikapitalistit olivat sotkeneet Suomen suohon ja Lumedemokratia nyt, kun saman ovat globaalissa mittakaavassa saaneet aikaan kaiken maailman kapitalistit. Mikä tarve on juuri nyt kääntää katse yli 30 vuotta ajassa taaksepäin?

* * *

Hyvä lukija.

Tämä Kansan Uutisten Viikkolehti ilmestyy työväenlehtipäivänä. Emme silti ole halunneet tehdä numeroa itsestämme, vaan työstä, sen eri puolista ja työn puutteesta sekä vähän myös vastarinnan mahdollisuudesta nyt, kun 1970-luvun rasitteista vapaat pörssikeisarit ovat saaneet näyttää kyntensä.

Kirjoittaja on osallistunut 1970-luvulla poliittiseen toimintaan Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton jäsenenä, mutta ei pyydä sitä anteeksi.