keskiviikkona, marraskuuta 01, 2006

Valtio väistyy vähitellen sosiaalipolitiikasta


(Kansan Uutisten Viikkolehti 13.10. 2006)

KAI HIRVASNORO

Raija Julkunen: Kuka vastaa? Hyvinvointivaltion rajat ja julkinen vastuu. Stakes.

Pohjoismaisen hyvinvointimallin yksi keskeinen piirre on vahva julkinen vastuu ja yhteiskunnan vastuu. Viime vuosina moni tutkimus on osoittanut, ettei Suomi ole enää perinteisessä mielessä pohjoismainen hyvinvointivaltio. Akatemiatutkija Raija Julkusen uusin teos Kuka vastaa? osoittaa, että ajan henki on muuttanut myös vastuunjakoa. Julkista vastuuta on siirretty yhteiskunnalta yksilöille. Rahalla taas houkutellaan yhteiskunnan entiselle tontille myös järjestöjä ja yrityksiä.

Käytännössä kaikki viime vuosina julkaistut sosiaalipoliittiset tutkimukset ovat osoittaneet harjoitetun politiikan epäonnistumista. Eriarvoisuus ja köyhyys ovat lisääntyneet, ja myös hyvinvointipalveluiden laadusta valitetaan toistuvasti. Etenkin vanhusten ihmisarvoinen kohtelu on asetettu säännöllisin väliajoin kyseenalaiseksi, viimeksi viime keväänä.

Raija Julkusen mukaan monet tahot tavoittelevat valtion sosiaalipoliittisen roolin kaventamista. Jotkut pitävät sitä taloudellisena välttämättömyytenä.

Valtion roolin rajoittaminen ja riskin siirto kansalaisille tapahtuvat monin mekanismein – tietoisin päätöksin tai hiipivän rapautumisen kautta eikä rajaa ole aina helppo nähdä. Toimeentuloetuuksien jäädyttäminen on tietoista politiikkaa, samoin palvelujen ja määrärahojen pitäminen ennallaan tarpeiden kasvusta huolimatta.

Hiipivää hyvinvointivaltion eroosiota taas on se, kun kansantalouden resursseja ei enää ohjata riittävästi hyvinvointijärjestelmiin tai kun kansalaisten luottamus ja usko hyvinvointivaltioon rapautuvat, Raija Julkunen kirjoittaa.

Hänen mukaansa suomalainen hyvinvointivaltio ei ole tällaisessa rappeutumisen ja luovuttamisen tilassa. Siihen ohjataan rahaa ja henkilöstöä enemmän kuin koskaan, kansalaiset haluavat säilyttää sen ja poliitikotkin joutuvat vannomaan hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisen nimiin.

Lamaleikkauksista
tulikin pysyviä

Silti samaan aikaan vedetään hyvinvointivaltion kustannuksiin rajoja, joita voi kutsua hyvinvointivastuun rajoittamiseksi. Lamaleikkauksin karsitusta tasosta ei tullutkaan uutta lähtölavaa, jolta olisi alettu etuuksien uusi kohentaminen talouskasvun myötä. Lamavuodet ovat kaukana takana, mutta edelleen tätä perustellaan suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ”terveen ytimen” säilyttämisellä.

Julkista toimeentulovastuuta kavennettiin lamasäästöjen aikana 80-100 muutoksella, jotka olivat pääosin leikkauksia. Tiukka linja jatkui vuoteen 2003 saakka. Sen jälkeen joitakin perusturva- ja vähimmäisetuuksia on korotettu niin, että niiden jälkeen jäämistä on hidastettu.

Tulonsiirtoja suositumpia ainakin puheessa ovat olleet julkiset hyvinvointipalvelut. Niitä koskevat muutokset ovat tapahtuneet yli 400 kunnassa erikseen, mutta Stakesin palvelukatsausten mukaan julkisen vastuun supistaminen on kohdistunut ainakin mielenterveys- ja päihdeongelmaisiin, pieniin vammaisryhmiin, lastensuojeluun, perheneuvontaan ja kotipalveluihin.

Suora tulonsiirto
työltä pääomalle

Myös rahoituksessa omaa vastuuta lisättiin suoralla tulonsiirrolla palkansaajilta työnantajille. Vuonna 1993 käyttöön otettuja eläke- ja työttömyysvakuutusmaksuja ei kompensoitu palkassa eikä verotuksessa. Nettopalkka pieneni työnantajien hyväksi, mutta tätä perusteltiin palkansaajien kustannustietoisuuden lisäämisellä ja odotusten reaalistamisella.

Vähän sen jälkeen julkisessa keskustelussa suureksi ongelmaksi nostettiin ”vastikkeettomat” sosiaalietuudet.

Vastuunsiirto on osa sitä laajaa yhteiskunnallista muutosta, jota Raija Julkunen ja monet muut sosiaalipolitiikan tutkijat ovat sinnikkäästi kartoittaneet. Kiinnostavaa on, että kun hyvinvointiyhteiskunnan arvot ovat kansalaisten suuressa suosiossa, niin sen purkaminen ei voi olla julkilausuttu tavoite. Siksi puhutaan hyvinvointiyhteiskunnan tai pohjoismaisen hyvinvointimallin säilyttämisestä takaamalla sen rahoituksellinen kestävyys.

”Tässä pyrkimyksessä on sinänsä jotain nurinkurista: pohjoismaista tai suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa säilytetään vetäytymällä sen keskeisistä normatiivisista sitoumuksista eli universalismista, tasa-arvoisuudesta ja laajasta julkisesta vastuusta”, Julkunen kirjoittaa.

Vastuuta siirtämällä
tilaa yksityistämiselle

Vastuunsiirto tuo mukanaan yksityistämistä ja se ehkä juuri päinvastaisia vaikutuksia kuin mitä oli toivottu; eriarvoisuuden lisääntymistä, vastuuta tahoille, jotka eivät sitä pysty kantamaan ja lopulta uhrien syyllistämisen omasta tilanteestaan.

Professori Jorma Sipilä tiivisti 15 vuotta sitten Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin sosiaaliuudistusten seuraukset niin, että muut säilyttivät etuutensa, mutta köyhät menettivät asuntonsa ja kerjäläisyys lisääntyi.

Ja mitä sitten tapahtuu, jos yksityiset palvelutuottajat lopettavat toimintansa, mutta niiltä tehdyt ostot ovat sitä ennen näivettäneet vastaavia julkisen sektorin palveluita?

Aktivoinnin
nimissä

Raija Julkusen mukaan sosiaalipolitiikan uuden kansalaisuuden perusideologian iskusana on ollut aktiivisuus. Mutta ihmiset, varsinkaan työttömät, eivät ”aktivoidu” vain kehotuksin, vaan siihen pitää pakottaa muuttamalla sosiaaliturvaa vastikkeelliseksi.

Aktivoinnin nimissä Suomessa on vuodesta 1994 lähtien toteutettu pitkä rivi hankkeita, joilla työttömille on asetettu lisää velvoitteita, mutta eri selvitysten mukaan niiden vaikuttavuus on ollut vähäistä. Ja vaikka politiikkaa on tehty huono-osaisten oman edun nimissä, niin nimenomaan huono-osaisten ääntä käyttävät ja heidän parissaan toimivat järjestöt sitä kuitenkin arvostelevat.

Raija Julkunen toteaa vastikkeellisuuden synnyttäneen uusia kysymyksiä eriarvoisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Työstä saadaan palkkaa. Mutta miksi köyhät eivät saa työstään palkkaa? Miksi köyhät ja työttömät laitetaan tekemään työtä jäljitteleviä toimintoja eikä anneta heille oikeaa työtä?