Parrua persiiseen Hannu Salaman Sovinistisiassa - Juri Nummelinilta kokoelma kirjailijoiden seksinovelleja

(Kansan Uutisten Viikkolehti 28.3. 2008)

Seksilehtien kustantajat olivat ehkä merkittäviäkin mesenaatteja Suomen kirjallisuudelle 1970- ja 80-luvulla. Moni nimekäs kirjailija hankki nopeaa rahaa senttaamalla Hymyyn, Kalleen ja Jalluun härskejä novelleja. Unohtuneesta kansanperinteestä ilmestyy nyt kokoomakirja.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

...oli lähinnä idealistista olla näissä asioissa turhan nirso: vähemmän mittatilaustyön mukaisesta pershaarukasta saattoi löytyä niin imelä tavara että moni linjakkaampi revuaari tuntui sen jälkeen kuin tiiranpesään olisi vedellyt selkälokin polvien välistä.

Teksti on vähän tunnettua, mutta mahdollisesti eniten luettua Hannu Salamaa. Novelli Sovinistisika julkaistiin Hymy-lehdessä tammikuussa 1976, jolloin lehdellä oli vielä mahtilevikki.

Hymyn tilauksesta seksinovellin lehteen kirjoittivat myös Kaari Utrio, Eila Pennanen, Alpo Ruuth, Lassi Sinkkonen ja M.A. Numminen.

Samoihin aikoihin nimekkäät kirjailijat avustivat myös suorasukaisempia seksilehtiä, Hans Selo ainakin Jallua ja Jorma Ojaharju Kallea.

Asentoja jos

jonkinlaisia

Eri lehdissä julkaistuja oikeiden kirjailijoiden seksinovelleja on koottu yhteen turkulaisen Harri Kumpulaisen Turbator-kustantamon kirjaan Asentoja, joka ilmestyy tänään. Sen on toimittanut kirjallisten alakulttuurien erikoismies, tietokirjailija Juri Nummelin.

Nummelin on aiemmin toimittanut saman kustantamon m-sarjaan Viides testamentti -nimisen kokoelman Turun seudun kirjoittajien jännitysnovelleja vuosilta 1939-2007. Hänen kirjoittamansa Pulpografia (Suomen Dekkariseura, 2000) taas kokosi tiedot yli 300 amerikkalaisesta kirjailijasta, joiden tuotantoa julkaistiin Suomessa kioskipokkareina 1936-1989. Lisäksi Nummelin toimittaa useita pulp-lehtiä itsekin.

Pulp, pulp fiction, koki jonkinlaisen maineenpalautuksen, kun Quentin Tarantino nimesi toisen elokuvansa tällä nimellä. Juri Nummelin toi Pulpografiassa esiin, että halpojen ja halveksittujen lukemistojen tarinoista löytyy riipaisevaa kapitalismin kritiikkiä, jos viitsii paneutua niihin tarkemmin.

Mutta että seksinovelleja! Niistä nyt ei ainakaan löydy muuta kuin suttuista pornoa.

Paitsi että Asentoja-kirjan kahdestatoista novellista yksikään ei silkaksi pornoksi luokitu. Kokoelman avaava Hannu Salaman Sovinistisika on itseironinen ja virtuoosimainen kieli-ilottelu. Sen päähenkilö, naisia kaatava Erik V. Pärstänen on todellakin kaksinaismoralistinen sika. Jorma Ojaharjun tarinassa Tahallinen hengenvaaraan saattaminen ei oikeastaan edes päästä itse asiaan, vaikka se on ilmestynyt Kallessa vuonna 1976.

Kokoelman vanhin novelli on Tampereen yliopiston tiedotustutkijana paremmin tunnetun Veikko Pietilän Kolme monologia vanhasta aiheesta vuodelta 1965. Uusin on kirjailija Riku Korhosen Mökkipano, joka on katkelma vielä julkaisemattomasta kirjasta Lääkäriromaani.

Harry B. Erichsin

Juhlapäivälliset

Turbatorin m-sarjassa julkaistaan ja pelastetaan yksiin kansiin jopa kymmeniä vuosia aiemmin eri lehdissä ilmestyneitä suomalaisia genre-novelleja ennen kuin ne katoavat lopullisesti divareistakin. Aiemmissa kokoelmissa on julkaistu jännitystä, kauhua ja science fictionia. Tänä vuonna seksinovellien lisäksi tarkoitus on julkaista suomalaisia länkkäreitä, joita lukemistolehtiin kirjoittivat muun muassa Totti Karpela ja Joni Skiftesvik. Tulossa on myös kahden kirjailijan, Tapani Baggen ja Kirsti Ellilän, novellikokoelmat.

Juri Nummelin julkaisee suomalaisia ja ulkomaalaisia jännäreitä muun muassa Isku-lehdessään. Esimerkiksi viime kesänä Iskun satoa oli nyt maineikkaan tamperelaiskirjailija Seppo Jokisen Rotantappokengät, joka voitti vuonna 1990 tamperelaisten kirjallisuudenopiskelijoiden rikosnovellikilpailun.

Turbatorin sarjassa kahden turkulaisen alakulttuuriharrastajan intressit yhtyivät. Juri Nummelin ei kuitenkaan muista, kuka keksi ensimmäisenä juuri seksinovellien kokoamisen yhteen. Idea-asteella hanke eli pitkään.

Taustaa löytyy sieltä asti, että Harri Kumpulainen itse kirjoitti 1970-luvun alussa seksitarinoita turkulaiseen Cocktailiin. Yksi niistä, nimimerkki Harri Erkin Juhlapäivälliset vuodelta 1972 löytyy Asentoja-kirjasta. Silloin sen kirjoittajaksi oli tosin merkitty Harry B. Erichs.

”Hätäpaskasta”

hyvät palkkiot

Juri Nummelinin mukaan ensimmäiset eroottisiksi luokiteltavat viihdenovellit ilmestyivät Suomessa Ilmarisen miestenlehti Kikissä 1920- ja 30-lukujen taitteessa. Kirjoittajina oli jälkipolvilta unohtuneita kirjailijoita.

Varsinaisesti lukemistot rantautuivat Suomeen sodan jälkeen. Kalle perustettiin jo vuonna 1950, mutta varsinaista erotiikkaa, saati pornoa ei seikkailuun ja jännitykseen paneutuneissa lehdissä nähty.

Ensimmäisiä kokeiluja seksinovellien saralla oli tamperelaisen Lehmus-kustantamon novellikokoelma Rakastaa vuonna 1965. Veikko Pietilänkin monologit ilmestyivät siinä.

Varsinaiset seksilehdet aloittivat 1960- ja 70-luvun vaihteessa, jolloin ilmapiiri vapautui muutenkin. Kirjoittajiksi hankittiin muutenkin tabuja kaataneita kirjailijoita sekä Juha Watt Vainion kaltaisia viihdepersoonia. Muistitiedon mukaan seksilehtiin kirjoitettiin nopeaa ”hätäpaskaa”, mutta palkkiot olivat hyviä, koska tunnettujen kirjailijoiden nimillä oli kaupallista vetovoimaa.

Suuressa maailmassa Playboy julkaisi maailmankuulujen kirjailijoiden kunnianhimoisia tekstejä. Jalluun, Kalleen ja Cocktailiin kirjoittamisessa ei ollut samanlaista hehkua. Lähimmäksi päästiin juuri Hymy-lehden kuuden novellin sarjassa, jossa Lassi Sinkkosen novelli jäi hänen viimeiseksi julkaisukseen.

”Tositarinat”

tulivat tilalle

Vielä 1980-luvullakin jotkut kirjailijat avustivat Jallua, Kallea ja Rattoa. Naiset taas kirjoittivat vuosikymmenen lopulla rohkeammaksi muuttuneeseen Reginaan, mutta usein salanimellä.

Miestenlehdissä kirjallisten seksinovellien tarina päättyi 1980-luvun lopulla, jolloin ne korvautuivat lukijoiden kirjoittamilla ”tosikertomuksilla.” Aluksi Asentoja-kokoelmaankin oli tarkoitus sijoittaa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2003 voittaneen Riku Korhosen rahapulassa 1980-luvun lopulla kirjoittama ”lukijakirje.” Korhonen kuitenkin päätti toisin.

Kokoelman harmillisin puute on, ettei siinä ole mukana Kaari Utrion historiallista Hymy-novellia Naisen viekkaudesta, jossa vanhan suvun viimeinen tytär kostaa Jöns Drakelle, nousukasmiehelle, jonka vaimoksi joutui nopanheitolla. Utrion avoimen pornografinen novelli on luettavissa Hymyn nettiarkistossa.

”Ei haittaa

kenellekään”

Juri Nummelin kertoo, ettei hän kirjaa kootessaan törmännyt mihinkään erityisen paheksuttavaan aineistoon.

– Minulla tuntuu olevan aivan valtavan suuri kynnys sen suhteen, mitä voi käsitellä kirjoitetussa pornografiassa. Eihän siinä tehdä väkivaltaa kenellekään todelliselle ihmiselle eikä siitä ole kenellekään haittaa. Siihen ei sisälly prostituution mahdollisuutta eikä sen ympärille voi koota laajamittaista rikollisuutta niin kuin pornobisneksessä muuten.

Kulttuurihistoriaa

se on tämäkin

Silti: Mitä järkeä on julkaista uudelleen vanhoja seksijuttuja?

– Ensinnäkin tässä saadaan helposti saataville ja säilymään jälkipolville suomalaisten nimikirjailijoiden alan tekstejä, Nummelin perustelee.

– On aina kiinnostavaa, kun jostain kertakäyttöiseksi tarkoitetusta tuotteesta löytyy kestäviä arvoja. Tässä on käsillä jonkinlainen vaihtoehtoinen näkemys suomalaisen kirjallisuuden historiaan. Näissä novelleissa korostuvat ruumiillisuus ja ironia sekä myös fantasia.

– Toiseksi tässä kokoelmassa ei ole yhtään suoraviivaista pornojuttua, vaan kaikissa on joku erikoinen pointti, joka tekee niistä epätavallisia ja kirjallisesti kiinnostavia. Eivät nämä ole vain ”hätäpaskaa.”

Juri Nummelin päätoimittaa sellaisia lehtiä kuin Ässä, pulp, Ruudinsavu, Isku ja Seikkailukertomuksia.

Hän on toimittanut suomeksi tavalliselle jännityskirjallisuuden suurkuluttajallekin täysin tuntemattoman Robert Silverbergin rikoskertomuksia 1960-luvulta.

Populaarikulttuuri on jo laajasti hyväksyttyä, mutta Juri Nummelinia kiinnostavat sen alimmat kerrokset, jotka pysyvät todennäköisesti aina suuren yleisön mielissä liian outoina. Esimerkiksi juuri Silverberg on kiinnostava jo pelkästään suunnattoman tuotteliaisuutensa vuoksi. Vuosina 1956-60 ainakin 24 nimellä kirjoittanut tieteiskirjallisuuden suureksi vaikuttajaksi kutsuttu SilverBob sai julkaistuksi noin 300 novellia ja viisitoista romaania.

– En osaa selittää, mikä juuri näissä kiinnostaa niin paljon minua. Se on jokin sisäsyntyinen tarve tuoda tällaista unohdettua ja hyljeksittyä kulttuuria julkisuuteen, Nummelin pohtii.

Eniten häntä lukijana ja tutkijana kiehtoo amerikkalainen kovaksikeitetty dekkari sen yhteiskunnallisuuden ja tarinoiden napakkuuden vuoksi.

Keskiverto

ei kiinnosta

Juri Nummelin kertoo olevansa kioskikirjallisuuden suhteen käännynnäinen. Vasemmistolaisen kulttuurikodin kasvatti suhtautui siihen nuorena kielteisesti ja suuntautui jälkikäteen miettien melko väkisin ”oikeaan” taiteeseen.

– Vaikka kyllä kokeellinen runous kiinnostaa minua edelleen. Minua näköjään kiinnostaa kaikkein alhaisin ja kaikkein korkein taide, mutta siinä välissä mainstream ei pure edelleenkään.

Välittäjänä kahden kulttuurikäsityksen välillä olivat Raymond Chandler, Dashiell Hammett ja Ross Macdonald joihin Nummelin tutustui varhaisteininä. Suomessa ajateltiin pitkään, että he ovat rikoskirjallisuuden ainoita varteenotettavia edustajia. Mutta Suomessa julkaistuista kioskipokkareista löytyikin ihan yhtä hyviä, mutta täällä täysin tuntemattomia kirjailijoita.

– Pulpografiaa tehdessä huomasin, miten laaja alue kioskikirjallisuuden kenttä on eikä siihen kannata suhtautua nuivasti. Todellista huonoa kulttuuria onkin ehkä juuri siinä keskivaiheilla, missä on lukijalle valmiiksi pureskeltua keskivertokirjallisuutta, Juri Nummelin väittää.

Me elämme kuin porsaat (Hetket jotka jäivät 8)

(Kansan Uutisten Viikkolehti 7.3. 2008)

John Fordin lama-aikaan sijoittuvassa työläiskuvauksessa Vihan hedelmät (1940) Tom Joad (Henry Fonda) joutuu jättämään perheensä. Hän on tappanut lakonmurtajan kahakassa, jossa nämä ensin tappoivat lakkojohtajaksi ryhtyneen entisen papin Casyn (John Carradine).

Vielä ennen ehkä lopullisia jäähyväisiä on hetki aikaa pohtia asioita äidin (Jane Darwell) kanssa.

Tom: Arvaa mitä olen miettinyt? Casya. Sitä mitä hän sanoi. Mitä hän teki. Kuinka hän kuoli. Muistan sen kaiken. --- Olen ajatellut meitäkin. Meikäläiset elävät kuin porsaat ja hyvä, rikas maa on kesantona. Ehkä yhdellä on miljoona eekkeriä ja satatuhatta viljelijää näkee nälkää. Olen miettinyt, että jos kaikki kokoontuisivat yhteen ja huutaisivat...

Äiti: Ei, Tom. Ne ajavat pois ja tallovat matalaksi niin kuin Casynkin.

Tom: Minut he ajavat pois joka tapauksessa. He saavat minut ennemmin tai myöhemmin yhdestä tai toisesta asiasta. Siihen asti...

Äiti: Tommy... Et kai aio tappaa ketään?

Tom: En, äiti. Mutta niin kauan kuin olen joka tapauksessa lainsuojaton, voin ehkä tehdä jotain. Saan ehkä jotain selville. Ehkä pummailen ympäriinsä ja keksin, mikä on vialla. Katson sitten, voiko sen hyväksi tehdä jotain. --- Ehkä se on niin kuin Casy sanoi. Kenelläkään ei ole omaa sielua, vaan jokainen on pieni osa isoa sielua, ja sitten...

Äiti: Ja sitten Tom?

Tom: Sitten minulla ei ole väliä. Olen ympärillä, pimeässä. Olen kaikkialla. Minne vain katsot. Jos jossain tapellaan, että nälkäiset saisivat ruokaa, olen siellä. Jos kyttä hakkaa jotakuta, olen siellä. Jos joku huutaa vihaisena, olen siellä. Olen siellä, missä nälkäiset lapset nauravat, koska tietävät illallisen olevan valmis. Ja ihmiset syövät ruokaa, jonka itse kasvattivat ja elävät itse rakentamissaan taloissa... Olen sielläkin.

Äiti: En ymmärrä, Tom.

Tom: En minäkään, mutta... jotain sellaista olen ajatellut.

Parag Khanna: EU ja Kiina USA:n rinnalle supervalloiksi

(Kansan Uutisten Viikkolehti 7.3. 2008)

Yhden supervallan, Yhdysvaltain, mahti maailmassa on mennyttä. Nyt ollaan siirtymässä kolminapaiseen maailmaan, jossa Yhdysvaltain rinnalle nousevat Eurooppa ja Kiina. Näin väittää amerikkalaistutkija Parag Khanna, tämän hetken kuumin nimi kansainvälisen politiikan analysoijana.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Euroopan unioni on menestystarina. Se edustaa kehittyneintä hallintatapaa koko maailmassa ja vetää siksi puoleensa kehittyviä alueita. Ja siksi Kiinan ohella EU:n vaikutusvalta maailmassa kasvaa Yhdysvaltain kustannuksella.

Nämä kolme ovat seuraavat supervallat. Mutta yksikään niistä ei pysty olemaan yksin johtavassa roolissa.

Tällä tavalla maailman muuttumista kolminapaiseksi ennustaa nuoren polven amerikkalaistutkija Parag Khanna kirjassaan The Second World, joka ilmestyi Yhdysvalloissa tämän viikon tiistaina.

Intiassa syntyneen, nyt 30-vuotiaan amerikkalaisen tulevaisuuden tutkijan kirjasta on ennakkokohun perusteella tulossa yksi kevään puhutuimmista, sillä aihe on tulikuuma muuallakin kuin hänen kotimaassaan. Ennustus Yhdysvaltojen aseman murenemisesta maailman ainoana supervaltana on mieliä kiihottava.

Yksikään Bushin

hanke ei onnistunut

Khanna on kertonut halunneensa kirjallaan panna Amerikan sille paikalle, missä se tänään oikeasti sijaitsee. Monet amerikkalaiset kuvittelevat elävänsä edelleen maailman mahtavimmassa maassa. Mutta näin ei ole.

– Yksi tosiasia on se, että jokaisella Yhdysvaltain roistovaltiona pitämällä maalla on diplomaattinen, sotilaallinen tai taloudellinen elämänlanka Kiinan kanssa, joten niitä ei johdeta Amerikan haluamalla tavalla, Khanna sanoi tammikuussa A Small World Magazinen haastattelussa.

– Toinen tosiasia on se, että Bushin hallinnon kahdeksan vuoden aikana yksikään sen ulkopolitiikan tavoite ei ole toteutunut, koska ne ovat herättäneet niin paljon vastarintaa.

Irak, Afganistan, Venezuela, Pakistan...Missään asiat eivät suju Yhdysvaltojen haluamalla tavalla.

Toisella maailmalla

ratkaisun avaimet

Parag Khanna havainnoi tulevan maailmanjärjestyksen rakennuspuita vierailemalla kahden vuoden aikana 45 maassa. Hänen mukaansa avainasemassa jatkossa ovat ”toisen maailman” maat.

Toisella maailmalla Khanna tarkoittaa strategisesti tärkeillä alueilla sijaitsevia valtioita Itä-Euroopassa, Keski-Aasiassa, Etelä-Amerikassa, Lähi-idässä ja Kaakkois-Aasiassa. Niissä sellaiset valtiot kuin Turkki, Kazakstan, Brasilia, Venezuela, Libya, Saudi Arabia, Egypti, Iran, Malesia ja Indonesia ovat tämän hetken dynaamisimmat ja kiinnostavimmat maat koko maailmassa. Niiden valinnat määrittävät tulevien vuosikymmenien politiikkaa ja taloutta.

Ja toisin kuin kylmän sodan aikana niiden ei tarvitse kysyä lupaa toiminnalleen kummaltakaan pääleiriltä. Globalisaatio on sitä, että jokainen voi solmia ja purkaa sopimuksia kenen kanssa haluaa.

Toinen maailma ei Parag Khannan mukaan tarkoita sitä, että näillä alueilla sijaitsevat valtiot olisivat nyt matkalla kolmannesta maailmasta, kehitysmaista, suoraan parhaaseen A-ryhmään, ensimmäiseen maailmaan. Jotkut niistä nousevat, toiset polkevat paikallaan tai taantuvat.

Eurooppa tarjoaa

kehityksen mallin

Suomalaisesta perspektiivistä erityisesti Parag Khannan näkemys Euroopan unionista on kiinnostava. Hän sanoo, että unionin kanssa yhteistyötä tekeville Aasian ja Afrikan maille sen malli tarjoaa ainoan toivon.

– Ne ovat huomanneet, että ainoa keino mennä eteenpäin ja olla jäämättä jälkeen on koota luonnonvaransa samaan pooliin. Ja ainoan mallin tälle tarjoaa Eurooppa. Amerikkalaista mallia ei ole. Nämä maat kopioivat eurooppalaisen mallin toteuttaa tavoitteitaan. Kansalaiset haluavat olla eurooppalaisia ja se on yksi tapa, jolla Euroopan vaikutusvalta kasvaa Amerikan kustannuksella. Euron voima on tehnyt Euroopasta myös lupaavan pääoman lähteen, Khanna sanoi ASW-Magazinessa.

Helsingin Sanomien haastattelussa helmikuussa Khanna sanoi, ettei Suomi tarvitse Natoa mihinkään. Se on menneen maailman organisaatio.

– EU sen sijaan tarjoaa turvatakuiden ohella myös laaja-alaista taloudellista, sosiaalista ja poliittista yhdentymistä, joka syventää yhteistä turvallisuutta jäsenvaltioiden parissa. Ainoa organisaatio, joka puhuu Euroopan nimissä, on EU.

Eurooppa ei

tarvitse armeijaa

Parag Khanna kokosi ajatuksiaan myös New York Times Magazinessa tammikuun lopussa. Lehti käänsi puukkoa amerikkalaisten haavassa omistamalla hänen kirjoitukselleen koko kannen. Siinä Yhdysvallat on puristunut pikkuruiseksi peukalon ja etusormen väliin. Kuka kutisti supervallan? otsikossa kysytään.

Parag Khanna kirjoitti amerikkalaisten konservatiivien vähättelevän Eurooppaa, koska siltä puuttuu oma armeija.

Mutta ei se armeijaa mihinkään tarvitsekaan, hän totesi:

”Eurooppalaiset antavat tiedustelupalveluiden ja poliisin pidättää radikaalit islamistit, sosiaalipolitiikalla ne yrittävät integroida maltilliset muslimit ja taloudellisella voimallaan he yhdistävät itseensä entisen Neuvostoliiton alueen ja siten vähän kerrallaan vähentävät Venäjän vaikutusvaltaa”, Khanna kirjoitti New York Timesissa.

Hänen mukaansa EU:n vetovoimasta kertoo se, että unioniin on liittynyt keskimäärin yksi maa joka vuosi ja se on kasvamassa 35 valtion yhteenliittymäksi. Mihin muuhun supervaltioon on jonossa enemmän maita kuin paikkoja on tarjolla?

Euroopalla on myös paksu lompakko, Khanna hehkutti. Sen markkinat ovat maailman suurimmat, eurooppalainen teknologia määrää enenevässä määrin globaalit standardit ja Euroopan valtiot tekevät eniten kehitysyhteistyötä ja hankkivat siten vaikutusvaltaa kehittyvissä maissa.

Eurooppalainen

unelma nousussa

Iran on jo avannut oman öljypörssinsä, jossa kauppaa ei käydä dollareilla, vaan Iranin omalla valuutalla. Moni muukin öljyntuottajamaa pohtii, kannattaako öljykauppaa enää käydä ainakaan pelkästään dollareilla. Yksi vaihtoehto uudeksi valuutaksi on euro.

Khanna korosti, että Euroopan vaikutusvalta maailmassa kasvaa nimenomaan Yhdysvaltain kustannuksella. Yhdysvallat on juuttunut muokkaamaan maailmaa mieleisekseen sotavoimalla. Eurooppa sen sijaan sitoo valtioita itseensä politiikalla ja talousavulla. Eurooppalaisesta unelmasta on tullut houkuttelevampi kuin amerikkalaisesta.

Kiina hyörii

kaikkialla

Kiina taas nousee maailman tehtaasta taloudelliseksi ja poliittiseksi mahdiksi. Se kasvattaa vaikutusvaltaansa niin perusteilla olevan Itä-Aasian talousyhteisön kuin Shanghain yhteistyösopimuksenkin kautta. Edellisestä on tulossa Itä-Aasian, mahdollisesti myös Australian ja Uuden Seelannin ”EU”, jälkimmäinen on Kiinan, Venäjän ja Keski-Aasian tasavaltojen yhteinen talous- ja puolustusliitto, ”idän Nato.”

Amerikan mantereella Kiina haastaa Yhdysvallat tekemällä yhteistyötä varsinkin Venezuelan ja Kanadan kanssa.

Afrikassa se investoi energiantuotantoon sekä sen kuljetuksiin tarvittavaan infrastruktuuriin.

Kiina ja Japani ovat yhdessä perustamassa Aasiaan alueellista valuuttarahastoa, mikä heikentää Yhdysvaltain dominoivan IMF:n roolia kansainvälisenä luotottajana ja kehityksen ehtojen sanelijana.

Geopoliittinen

markkinatori

Parag Khannan mukaan toisen maailman valtioiden ratkaisuista ja liittoutumisista riippuu, mikä kolmesta uudesta supervallasta saa etulyöntiaseman seuraavan sukupolven geopolitiikassa. Tällä ”geopoliittisella markkinatorilla” valittavana on amerikkalainen koalitio, eurooppalainen konsensukseen pyrkivä hallintotapa tai kiinalainen konsultoiva tyyli, joka tarjoaa investointeja ja talousyhteistyötä, mutta ei puutu kumppaneiden sisäisiin asioihin.

Toisen maailman maat ovat paljon enemmän kuin ”kehittyviä markkinoita”, Khanna totesi. Jos mukaan lasketaan myös Kiina, niin niiden hallussa on enemmistö maailman reservivaluutoista ja niiden ostovoima pitää maailmantalouden liikkeessä silloin, kun amerikkalaisperäinen taantuma uhkaa.

Venäjä pysyy

kakkosluokassa

Entä mihin Parag Khanna sijoitti entisen supervallan Venäjän?

”Kreml-Gazprom-oligarkian johtama Venäjä” kuuluu Khannan luokittelussa toiseen maailmaan, ei supervaltojen joukkoon.

– Kaikesta muskelien näyttämisestä huolimatta Venäjä on katoamassa, hän kirjoitti.

Sen väestö vähenee vähintään puolella miljoonalla vuodessa mikä tarkoittaa, ettei Venäjän asukasluku ole paljon suurempi kuin Turkin vuoteen 2025 mennessä.

Vähenevä väestö lisäksi keskittyy valtavassa maassa yhä pienemmälle alueelle. Reuna-alueet tyhjenevät ja rappeutuvat.

Syntyvää aukkoa täyttävät jo nyt kiinalaiset, jotka ottavat haltuunsa ja hyödyntävät Venäjän Kaukoidän luonnonvaroja.

Öljytuloistaan ja valtavasta koostaan huolimatta Venäjän talous ei ole juuri suurempi kuin Ranskan.

Ja Euroopan riippuvuus Venäjästä vähenee sitä mukaa, kun se saa öljyä ja kaasua Pohjois-Afrikasta ja Keski-Aasiasta Venäjän ohittavia putkia pitkin, Parag Khanna totesi.

Punk on liikettä

(Kansan Uutisten Viikkolehti 14.3. 2008)

KAI HIRVASNORO

Jouko Aaltosen edellinen elokuva Kenen joukoissa seisot oli yllättävä yleisömenestys. 1970-luvun alkupuolen nuorisosta ja ajan (puolue)poliittisesta musiikista kertonut elokuva sai pitkälti yli 10 000 katsojaa, mikä on vähäisellä kopiomäärällä levitetylle dokumentille loistotulos.

Tänään elokuvateattereihin tulee Punk - Tauti joka ei tapa. Elokuva alkaa muutama vuosi siitä, mihin edellinen päättyi ja tulee nykyaikaan. Punk ei olekaan kuollut.

Punk-rokin tulosta Suomeen on kulunut 30 vuotta. Ensimmäiset bändit ehtivät levytysstudioon jo vuonna 1977, ja ihan ensimmäinen niistä oli Briard, jonka toisen johtohahmon Pete Malmin hautajaisista Jouko Aaltosen elokuva alkaa. Briardin kitaristi Andy McCoy kuiskaa haudalla ”mikä biisi” ennen kuin saattojoukko laulaa virren.

Tarina kahdesta

nuoruudesta

Kenen joukoissa seisot oli Jouko Aaltosen mukaan elokuva nuoruudesta. Punk - Tauti joka ei tapa on elokuva kahdesta nuoruudesta. Siinä puhuvat tunnetuimmat 1977-polven punkkarit Pelle Miljoonan yhtyeistä sekä Eppu Normaalista.

Ja sitten siinä puhuu tämän päivän punkkari Seve, 16 vuotta. Näin elokuva kertoo nimenomaan tämän päivän nuorista, ei historiasta, ei keski-ikäisistä eikä kolmikymppisten parisuhdekipuilusta kuten suomalainen elokuva normaalisti.

Agit Propin ja varhaisen Pelle Miljoonan välillä oli selvä linkki, vaikka toinen vannoi puolueen ja toinen anarkian nimiin. Ensimmäisiä punk-keikkoja järjestivät samat ihmiset, jotka olivat vähän aiemmin olleet järjestämässä agitproppia.

– Majoitus oli aina jonkun tyypin himassa. Aamulla kun heräsi, niin ikkunalla oli Spede-patsas, Pelle Miljoona nauraa.

Jouko Aaltosen mukaan yhteistä oli myös yhteiskunnallisuus ja laajassa mielessä poliittisuus. Mutta toisin kuin poliittinen laululiike, punk ei ollut missään tapauksessa puoluepoliittista, vaan spontaani liike, joka syntyi jengistä itsestään.

Ja tämä olikin ratkaiseva ero:

– Poliittinen laululiike oli osa poliittista liikettä ja aika hyvin organisoitu. Sillä oli oikeastaan aika tarkka ruutu puoluehierarkiassa.

– Punk oli siksi niin raikas, että se oli spontaani kansanliike, niin kuin työväenliikekin joskus historian hämärissä on ollut. Punk toteutti ihmisten spontaania halua ja tarvetta reagoida ympäröivään maailmaan.

”Hardcore kuin

oopperaa”

Nyky-punk on paljon nopeampaa ja vihaisempaa kuin alkuperäinen.

Hardcore on vähän outoa aluetta, myöntää punk-pioneeri Pelle Miljoona, jota Seve luonnehtiikin poppariksi.

Nyt jo yli viisikymppinen Jouko Aaltonen taas kertoo löytäneensä HC-punkista ihan uuden, kiehtovan maailman. Hän kertoo, että siihen pätee sama kuin oopperaankin. Mitä enemmän siihen tutustuu, sitä hienommalta se tuntuu.

– HC:ssä on paljon energiaa ja voimaa. Mutta lajityypin säännöt pitää oppia, että ymmärtää ja näkee yhteyksiä.

– Eihän oopperassakaan saa sanoista selvää, vaan pitää lukea libretto. Kun kuuntelet HC:tä, niin sinun pitää avata levykannen läystäke ja lukea, mitä siellä sanotaan. Ja sitten kun luet, niin se on ahaa, täällähän on painavaa tekstiä ja aika usein aika hyvää lyriikkaa, Aaltonen neuvoo.

HC haluaa pysyä

alakulttuurina

Punk ei kuitenkaan ole pelkkää musiikkia, vaan myös yhteiskunnallinen liike, Jouko Aaltonen painottaa. Se on elämäntapa.

– HC on alakulttuuria. Silloin kun Pelle oli tuomassa punkia Suomeen, siitä tuli mainstreamia, koko sukupolven juttu. HC:lle leimallista on, että se on näiden kundien ja mimmien oma juttu eikä se pyrikään julkisuuteen. Siellä on loistavia bändejä, jotka pyrkivät aktiivisesti välttämään julkisuutta. Tämän alakulttuurin sisällä on kukoistava, rikas, luova ja anarkistinenkin meininki. Ja se on minusta kiinnostavaa, Jouko Aaltonen kertoo.

Uuden Unabomber-bändinsä myötä Pelle Miljoonakin on palannut juurilleen. Välillä aika kauas punkista etääntynyt mies rokkaa uusimalla levyllään vuoden 1977 hengessä.

– Tästä ajasta eivät laulunaiheet lopu. Eikä minulla ollut oikeastaan mitään henkilökohtaista tilitettävää kenellekään eikä itsellenikään. Ja halusin tehdä jotain rytinää, Pelle selittää ympyrän sulkeutumista.

Mitä roomalaiset ovat meille antaneet? (Hetket jotka jäivät 7)

(Kansan Uutisten Viikkolehti 29.2. 2008)

Monty Python -koomikkoryhmän paras elokuva Brianin elämä (1979) sijoittuu noin 2000 vuoden takaiseen Nasaretin kaupunkiin. Kaupunki on täynnä omatekoisia profeettoja sekä poliittista kuohuntaa. Myös eräässä tallissa jouluna syntynyttä Briania ryhdytään vasten tahtoaan pitämään messiaana.

Joukko Rooman valtaa vastustavia vallankumouksellisia pitää salaista kokousta. Ryhmän Reg-nimisellä johtajalla (John Cleese) on vaikeuksia pitää joukkojaan kurissa. He löytävät miehityshallinnon toimista turhan paljon hyviä puolia.

Reg: Ne pirulaiset ovat vieneet meiltä kaiken. Eikä vain meiltä, vaan isiltämme ja isoisiltämme...

Stan: Ja isoisiemme isiltä. Ja isoisiemme isoisiltä...

Reg: Riittää jo Stan. Mitä he ovat ikinä antaneet meille vastineeksi?

Stan: Akveduktin?

Reg: Niin, se on totta...

Kapinallinen 1: Ja viemäröinnin. Muista, miltä täällä ennen näytti.

Reg: Hyvä on, roomalaiset ovat antaneet meille kaksi asiaa, akveduktin ja viemäröinnin.

Kapinallinen 2: Ja tiet.

Reg: No se nyt on itsestään selvää. Mutta niitä lukuun ottamatta...

Kapinallinen 3: Keinokastelu.

Kapinallinen 4: Koulujärjestelmä.

Kapinallinen 5: Eikä unohdeta viiniä.

Kapinallinen 6: Sitä me kyllä kaipasimme.

Kapinallinen 7: Kylpylät.

Kapinallinen 8: Öisin uskaltaa kävellä ulkona.

Kapinallinen 9: Vain he pitävät järjestyksen täällä.

Reg: Hyvä on. Mutta lukuun ottamatta viemäröintiä, kouluja, viiniä, järjestystä, teitä, vettä ja terveydenhoitoa, mitä roomalaiset ovat meille antaneet?

Kapinallinen 10: He toivat rauhan.

Reg: Rauhan... Tuki suusi.

MInä en tippaa (Hetket jotka jäivät 6)

(Kansan Uutisten Viikkolehti 22.2. 2008)

Quentin Tarantinon sensaatiomaisen hyvä esikoiselokuva Reservoir Dogs (1992) käynnistyy kahvilassa, missä konnajoukko istuu aamiaisella analysoimassa Madonnan kappaletta Like A Virgin.

Aamupalan päätteeksi Nice Guy Eddie pyytää jokaiselta taalan tarjoilijan juomarahoihin, tippeihin.

Mr. Pink ei anna. Hän perustelee, ettei periaatteessa usko juomarahoihin.

Muu seurue pitää Mr. Pinkin asennetta röyhkeänä ja suorastaan kiukuttavana:

Mr. Blue: Etkö tiedä, mitä tarjoilijat tienaavat? Eivät paskaakaan.

Mr. Pink: Ainahan se voi ottaa loparit.

Nice Guy Eddie: Edes juutalaiset eivät sano noin. Etkö siis ikinä anna tippiä?

Mr. Pink: En vain siksi, että yhteiskunta käskee tehdä niin. Jos he todella näkevät vaivaa, jos joku todella ansaitsee sen, voin antaa jotain ylimääräistä. Mutta automaattinen tippaaminen...Sehän tekee työtään.

Mr. Blue: Mutta tämä oli mukava tyttö.

Mr. Pink: Hän oli okei, mutta ei mitenkään erikoinen. --- Eivät ne nälkään kuole, ne saavat minimipalkkaa. Minäkin olen saanut minimipalkkaa enkä saanut mitään tippejä.

Mr. Blue: Etkö välitä siitä, että he ovat riippuvaisia tipeistään?

Seuraa lisää hälinää ja hämmennystä Mr. Pinkin käsittämättömän asenteen takia.

Mr. White: Et tajua yhtään, mistä puhut. Tämä on raskasta työtä. --- Tämä ala on kouluttamattomien naisten suurin työnantaja. Melkein ainoa työ, jonka voi saada ja elättää itsensä. Tippien ansiosta.

Mr. Pink: Paskat siitä.

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 29.2. 2008)

Menestyskirjailija Khaled Hosseini vie lukijansa toisen kerran Afganistaniin romaanissa Tuhat loistavaa aurinkoa. Naisten asema on kurja riippumatta siitä, ketkä maassa kulloinkin pitävät valtaa.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Loistava tarinankertoja Khaled Hosseini on itseoppinut kirjailija. Kirjailijan kieli on englanti, jota hän ei vuonna 1980 Yhdysvaltoihin muuttaessaan osannut kuin jonkin sanan ja yksinkertaisen lauseen.

Afganistanilaisen emigranttiperheen poika opiskeli Yhdysvalloissa lääkäriksi, koska halusi elannon varman päälle. Diplomaattiperhe oli paennut neuvostomiehitystä Pariisin kautta Kaliforniaan vuonna ja menettänyt kaiken. Aluksi perhe joutui turvautumaan sosiaaliapuun ja sitä Khaled Hosseini ei halunnut kokea enää koskaan.

Kirjoittamista Hosseini oli harrastanut omaksi ilokseen lapsesta asti. Vuonna 1999 hän kirjoitti omaan lapsuuteensa perustuvan pienen tarinan, joka osui vaimon ja appiukon silmiin. He vaativat saada tietää lisää.

Hosseini ryhtyi laajentamaan kertomustaan. Tuloksena oli vuonna 2003 ilmestynyt esikoisromaani Leijapoika, josta tuli maailmanlaajuinen menestys. Sen elokuvaversio sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa joulukuussa. Suomeen elokuva tulee maaliskuun viimeisenä perjantaina.

Naisten kohtalosta

oli pakko kirjoittaa

Siinä välissä suomeksi ilmestyi Khalid Hosseinin toinen romaani, ilmiömäisen hyvä Tuhat loistavaa aurinkoa. Se on riipaiseva ja julma tarina kahden nuoren naisen, oikeastaan teinitytön, unelmien järjestelmällisestä murskaamisesta miesten yksin hallitsemassa yhteiskunnassa.

Khaled Hosseini esitteli uutuusromaaniaan todella harvoin päivittyvässä blogissaan (www.khaledhosseini.com/blog) tammikuussa. Hän kertoi tienneensä jo Leijapoikaa viimeistellessään seuraavan romaanin kertovan afganistanilaisista naisista. Afgaaninaisten kohtalo oli hänestä niin pakottava, traaginen ja tärkeä aihe, ettei sitä voinut vastustaa.

Hosseini vieraili Kabulissa 27 vuoden tauon jälkeen maaliskuussa 2003. Talibanit oli lyöty eikä heidän vastaiskunsa ollut vielä alkanut. Maassa oli pidetty vaalit. Tuolla matkalla hän kuuli tarinoita talibanien hirmuhallinnon ajalta ja uusi romaani alkoi muotoutua niiden pohjalle.

”Kuulin tarinoita naisista, jotka oli raiskattu, hakattu, vangittu, nöyryytetty. Naisista, jotka olivat nähneet miestensä räjähtävän kappaleiksi ja lastensa kuolevan nälkään.”

Sellainen oli ääriliikkeiden ja anarkian vaikutus naisiin ja siitä Tuhat loistavaa aurinkoa lähti muotoutumaan alkuvuodesta 2004.

Kaiken kurjuuden vastapainoksi Hosseini oli kuullut yhtä inspiroivia naisten tarinoita naisten vastarinnasta sekä heidän kyvystään pitää kiinni edes unelmien sirpaleista äärimmäisten vaikeuksien keskellä.

”Kirja on kunnianosoitukseni ihmisryhmälle, joka vastusti vahvasti ja sinnikkäästi uskomattomia vastoinkäymisiä.”

Miten kirjoittaa

naisten äänellä?

Vaikeinta Khaled Hosseinille oli kirjoittaa kirja niin, että siitä välittyy naisten ääni mahdollisimman aidosti. Kirjan kertojina vuorottelevat itseään vuosikymmeniä vanhemman Rashidin kaksi vaimoa Mariam ja Laila.Aluksi siitä ei tuntunut tulevat mitään. Mariam ja Laila puhuivat, mutta he kuulostivat Hosseinin mielestä liikaa häneltä itseltään.

Oivalluksen hetki koitti, kun Khaled Hosseini lakkasi ajattelemasta päähenkilöitään nimenomaan naisina. Sen sijaan hän ryhtyi kirjoittamaan ihmisistä ja heidän peloistaan, unelmistaan, pettymyksistään ja niin edelleen.

Kun kirja ei oikein lähtenyt rullaamaan, Hosseini oli omasta mielestään eräänlainen vatsastapuhuja. Hän käytti omaa ääntään Mariamin ja Lailan kautta. Mutta kun palaset loksahtivat paikalleen, osat vaihtuivat. Nyt Mariam ja Laila puhuvat ja Hosseini koki toimivansa vain välikappaleena.

Fiktio vie lukijan

uusiin paikkoihin

Tähän on helppo uskoa, sillä Tuhat loistavaa aurinkoa on kuin kahden ihmisen kertomaa tositarinaa. Joskus sitä lukiessa unohtuu, että kyseessä on kuitenkin romaani.

”Fiktiolla voi viedä lukijan paikkaan, missä hän ei ole ikinä käynyt ja laittaa heidät täysin toisenlaisten ihmisten asemaan”, Hosseini sanoi joulukuussa verkkolehti Salonin haastattelussa.

Hosseini on kertonut kirjansa inspiraatioksi kysymystä entä jos. Entä jos kaksi täysin erilaista naista on sidottuina samaan mieheen ja talouteen. Miten he suhtautuvat toisiinsa? Ja miten suhde kehittyy?

Kirjan työnimenä Hosseinilla oli Unelmia Titanic Cityssä. Romaanissa kuvataan, miten kaikesta talibanien terrorista ja elokuvakielloista huolimatta Titanic-elokuvan piraattiversioita katsottiin salaa afganistanilaiskodeissa. Titanic-kuume oli niin totaalinen, että Kabulissa myytiin jonkin aikaa kaikkea mahdollista etuliitteellä Titanic, koska siitä, esimerkiksi Titanic-hammastahnasta sai vähän paremman hinnan.

Hosseini kuitenkin luopui nimestä, koska useimmille lukijoille se olisi herättänyt väärän mielleyhtymän.

Afganistan

avun varassa

Toisen kerran Khaled Hosseini vieraili nyky-Afganistanissa viime syyskuussa. Hän kävi Kabulissa ja muualla pohjoisessa YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n kanssa.

Neljässä vuodessa toiveet paremmasta tulevaisuudesta näyttivät valuneen suurelta osin hiekkaan. Talibanien kukistumisen jälkeen viisi miljoonaa afgaania oli palannut suurin toivein kotimaahansa Iranista ja Pakistanista vain huomatakseen, että elämä on jatkuvaa taistelua hengissä pysymiseksi. Kylästä toiseen hän tapasi perheitä, joiden ravintona oli vain leipä ja likainen vesi. Koulutusta ei ole. Lääkäriin on tuntikausien matka. Talven kylmyys tappaa lapsia ja heikkoja.

”Matka muistutti, miten toivottoman riippuvainen Afganistan on edelleen kansainvälisestä, varsinkin länsimaiden, avusta. Afganistan on kriittisessä tilassa. Sitä uhkaavat kapinalliset etelässä ja idässä sekä kasvava turvattomuus ja huumekauppa. Afganistan tarvitsee apua enemmän kuin koskaan”, Khaled Hosseini vetosi lukijoihinsa.

Näyttelijöille

tappouhkauksia

Hosseinin ilonaiheisiin puolestaan kuului ensi-iltaan tullut Leijapoika-elokuva. Se on ensimmäinen Hollywood-elokuva, joka keskittyy tavallisten afgaanien kohtaloihin.

”Kerrankin tästä alueesta kertova elokuva ei kerro terrorismista, ääriliikkeistä tai poliittisesta väkivallasta, vaan tavallisista ihmisistä, ystävyydestä, perheestä, rakkaudesta ja suvaitsevaisuudesta.”

Mutta ei niin hyvää ettei jotain ikävääkin. Tuotantoyhtiö joutui siirtämään Leijapojan Yhdysvaltain ensi-iltaa siinä näyttelevän 12-vuotiaan afgaanipojan Ahmad Khan Mahmidzadan ja kahden muun lapsen turvallisuuden takia.

Elokuvaan sisältyy puoli minuuttia kestävä jakso, jossa kaksi poikaa raiskaa kolmannen. Kun tieto tästä levisi Afganistanissa, pojat uhattiin tappaa. Elokuva päästettiin julkisuuteen vasta, kun pojat oli saatu turvaan.

Leijapojasta Khaled Hosseini on kertonut, että hän halusi kirjoittaa tarinan Afganistanista ennen neuvostomiehitystä, koska se on unohdettu jakso maan historiaa. Lännessä Afganistan on sotien ja kaaoksen symboli, mutta suurimman osan viime vuosisataa afgaanit elivät rauhassa.

Orjina omassa kodissaan

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa. Suomentanut Kristiina Savikurki. Otava 2008. 399 sivua.

Miten vahvan vaikutuksen romaani parhaimmillaan voikaan tehdä. Päivittäinen uutisvirta kertoo kiihtyvästä verenvuodatuksesta kohta 30-vuotisesta sodasta kärsivässä Afganistanissa. Mutta autopommien ja itsemurhaiskujen uhrit jäävät vain turruttaviksi numeroiksi.

Afganistanilaissyntyisen, mutta Yhdysvalloissa asuvan Khaled Hosseinin toinen romaani Tuhat loistavaa aurinkoa antaa tavallaan kasvot sodan, Afganistanin tapauksessa sotien, uhreille, vaikka onkin fiktiota. Lahjakas tarinankertoja nostaa esiin muutaman ihmiskohtalon ja laittaa palaset paikoilleen. Jokaisesta väkivallanteosta kärsivät samanlaiset ihmiset kuin ruuhkabussissa kärvistelevät ja digiboksien oikuttelua kiroavat suomalaiset. Myös jokaisella afganistanilaisella on ainakin joskus ollut unelmia ja toiveita tavallisesta hyvästä elämästä.

Khaled Hosseini nousi maailmanmaineeseen kertaheitolla ensimmäisellä romaanillaan Leijapoika. Se käännettiin 40 kielelle ja kirjaa on myyty kahdeksan miljoonaa kappaletta.

Vuonna 2003 ilmestynyt tarina sai nostetta tosielämän tapahtumista. Yhdysvaltain hyökkäys Afganistania hallinneita talibaneita vastaan nosti tietoisuuteen maan, joka viimeksi oli ollut kansainvälisen huomion valokeilassa 1980-luvulla. Silloin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto sotivat toisiaan vastaan sen maaperällä. Tosin amerikkalaisten puolesta sotaa kävivät islamistiset sotapäälliköt, jotka yhden sodan voitettuaan ryhtyivät tappamaan toisiaan.

Leijapoika oli osin omaelämäkerrallinen kertomus pojista ja miehistä.

Tuhat loistavaa aurinkoa kahden naisen hirveä tarina. Kirja kattaa noin 30 vuotta. Se alkaa 1960-luvulta, jolloin pääkaupungissa Kabulissa elettiin kuin Euroopassa eli naisetkin pukeutuivat niin kuin halusivat, kävivät töissä ja osallistuivat julkiseen hallintoon.

Maaseudulla näistä virtauksista ei juuri tiedetty silloinkaan. Kirjan toinen päähenkilö Mariam naitetaan 15-vuotiaana itseään kolmekymmentä vuotta vanhemmalle suutari Rashidille.

Kabulissa vapaamielisessä perheessä kasvanut Laila joutuu saman ikäisenä Rashidin toiseksi vaimoksi parikymmentä vuotta myöhemmin. Hänen perheensä kuolee ”vapaustaistelijoiden” tuhotessa toisiaan raketti-iskuilla Kabuliin.

Kahden vaimon alkuun kyräilevästä, jopa vihamielisestä yhteiselosta kehittyy vähitellen syvä ystävyys, koska heillä on vain toisensa ja Lailan synnyttämät kaksi lasta. Rashid on naisia vihaava ja pahoinpitelevä raakalainen. Hän elää niin kuin on oppinut. Mies on perheen pää ja vaimo hänen omaisuuttaan.

Talibanien tultua valtaan naisilta kielletään viimeinenkin toivo. Naiset eivät saa käydä työssä eivätkä ylipäänsä liikkua kodin ulkopuolella ilman miespuolista saattajaa.

Naisten osana on ruoskimisineen kaikkineen käytännössä orjuus. Ainoa keino panna edes jollain lailla kampoihin on kahden samassa talossa asuvan naisen ystävyys ja viekkaus.

Khaled Hosseini syntyi Kabulissa, mutta perhe pakeni neuvostomiehityksen jälkeen Yhdysvaltoihin vuonna 1980. Pitkästä poissaolosta huolimatta hänen romaanissa kuvaamansa Afganistan tuntuu täysin aidolta. Kabulin kujat, basaarit ja rakennukset heräävät eloon. Samoin ihmiset iloineen ja sodan tuomine kauhuineen.

Kun taistelut väistämättä kevään tullen taas kiihtyvät Afganistanissa, niin uutisten takaa voi ja pitää ajatella, että siellä jaloissa ovat tuhannet mariamit ja lailat.

Vasuri ja demari: Moni muutos yhtä aikaa hämmensi vasemmiston

(Kansan Uutisten Viikkolehti 22.2. 2008)

Kaksi vasemmistolaista naista myöntää, että professori Jorma Kalelan väitteissä on perää. Ei vain työ, vaan moni muu asia meni 1990-luvulla toisin kuin oli totuttu ajattelemaan. Vasemmisto ei pysynyt mukana muutoksessa.

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Vasemmisto on eksyksissä, koska se ei tunnusta tosiasioita, väitti poliittisen historian emeritusprofessori Jorma Kalela Viikkolehdessä äsken. Yhtenä keskeisimmistä tällaisista tosiasioista hän piti sitä, ettei kokoaikainen ja pysyvä yhden alan palkkatyö ole enää ainoa normaali tapa hankkia toimeentuloa.

Vasemmiston on vaikea myöntää tätä, koska se on perinteisesti uskonut, että ajat muuttuvat aina vain paremmiksi. Edistystä ei voi pysäyttää.

Eurooppalaisen vasemmiston kriisiä käsiteltiin tammikuussa myös Vihreä Lanka -lehdessä.

Ranskalainen politiikantutkija Pascal Perrineau sanoi, että yhteiskuntaa halkovat toisenlaiset jakolinjat kuin ennen. Vasemmisto ei ole osannut sopeutua muutokseen, jossa työväen ja porvarien sijaan vastakkain ovatkin avoimen yhteiskunnan ja kansalliskeskeisen yhteiskunnan kannattajat tai eettisissä kysymyksissä vapaamieliset ja autoritaariset äänestäjät. Ikänsä kommunisteja äänestänyt ranskalainen huomaakin perinteisiä perhearvoja kannattavan oikeiston olevan lähimpänä omaa arvomaailmaansa.

Oikeisto omii
vasemmiston asiat

Onko vasemmisto neuvoton? Jos on, niin miksi? Miten aloitteen saisi uudelleen haltuun?Viikkolehti pyysi kahta näkemykselliseksi tunnettua vasemmistolaista keskustelemaan Jorma Kalelan ja Pascal Perrineaun ajatusten pohjalta. Toinen on Vasemmistoliiton puoluesihteeri Sirpa Puhakka, toinen SDP:n puoluehallituksen jäsen, entinen kansanedustaja Susanna Rahkonen.

Pascal Perrineau totesi oikeiston sopeutuneen vasemmistoa paremmin yhteiskunnan muutoksiin. Oikeisto ei yritäkään selittää maailmaa, vaan tarjoaa selkeitä arvoja ja omii jopa vasemmiston perinteiset teemat, kuten työn arvostuksen.

Suomessa kokoomus on onnistunut juuri tässä. Kannatuskriisissä vielä muutama vuosi sitten kärvistellyt puolue oli tuoreimmassa mielipidemittauksessa Suomen suurin.

– Kokoomus on lukenut ajan merkit, Sirpa Puhakka myöntää.

– Se on kyennyt täyttämään ennen vasemmistolaiset sisällöt omalla retoriikallaan, mistä työväen presidentti oli loistavasti onnistunut esimerkki.

Sen jälkeen nykyinen porvarihallitus on väittänyt olevansa sosiaalisesti oikeudenmukainen, mikä sekin on vasemmiston käsite.

Vasemmisto
haluaa messiaan

Puhakan mukaan oikeisto on edennyt markkinoinnin keinoin. Vasemmisto ei ole kyennyt vastaamaan.

– Meillä vasemmistossa odotetaan aina messiasta eli puheenjohtajaa, joka pistää kaiken järjestykseen. Se kuuluu jokaiseen puolueeseen, mutta onko tämä ajattelu vielä vahvempi vasemmistossa, Puhakka pohti Eero Heinäluoman eroilmoituksen jälkilämmössä.

Susanna Rahkonen ei ole aivan samaa mieltä Puhakan viimeisestä huomiosta:

– Kokoomuksessahan varsinaista messiasta tehtiin, kun Sauli Niinistö nousi äänikuninkaaksi, hän muistuttaa.

Rahkonen kuitenkin myöntää, että messiaille on kysyntää tässä hämmennyksen ajassa, missä sisällöt ovat hakusessa ja pintailmiöt vahvoilla.

– Silloin korostuvat ilmiöt, joissa joku yksi tulee ja sanoo, miten asiat ovat.

Se on Susanna Rahkosesta heikon demokratian merkki eikä millään lailla vasemmiston oma ongelma.

– Mutta vasemmiston niskaan se kaatuu, koska vasemmiston pitäisi haastaa markkinavetoiseksi lipsahtanut nykymeno. Meidän pitää tarjota sille demokratian vaihtoehto, ja se vaatii paljon enemmän työtä, pohdintaa, keskustelua ja analyysiä.

Rahkosta hirvittää, että SDP:nkin johtajaksi on esitetty pelkkää imagokeulakuvaa, jota kansa seuraa. Ja asiat voidaan sitten unohtaa.

Sirpa Puhakka huomauttaa, että kun näin on, niin markkinavetoisessa yhteiskunnassa kaikkein huonoimmin voivien ääni kuuluu kaikkein heikoimmin.

– He vaikuttavat kaikkein vähiten tämän yhteiskunnan menoon, ja tämä on vasemmistolle haaste. Millä tavalla ihmiset pystyisivät osallistumaan? Minusta puolueilla itsellään ei voi olla ratkaisua yhteiskunnan ongelmiin, jos me emme saa kansalaisia liikkeelle ja tukea sieltä.

Monta muutosta
kasautui yhtä aikaa

Jorma Kalela haastoi vasemmistoa itsetutkiskeluun siitä, miksi yhteiskuntapolitiikan suunnan annettiin muuttua.

Tässä keskustelussa vastaukseksi jää, että eduskunnassa on kuitenkin koko ajan ollut oikeistoenemmistö, talouteen liittyvä valta on karannut ylipäänsä politiikan piiristä ja kansainvälistymisen takia demokratiaakin pitäisi puolustaa kansainvälisesti.

– Pääomien vapauttamisesta se kehitys lähti vyörymään ja myöhemmin sitä on vaikea vetää takaisin, Susanna Rahkonen toteaa.

– Kun siihen lisää vielä teknologisen kehityksen ja ilmastonmuutoksen, niin muutokset ovat olleet niin isoja, ettei niissä kyllä ole pysytty perässä, hän myöntää.

Sirpa Puhakka liittää pitkään listaan vielä työelämän muutoksen sekä keskustelun pohjoismaisen hyvinvointimallin kestävyydestä.

– Kaikissa näissä isoissa asioissa vasemmisto on jäänyt sivuun. Työelämän murros tapahtui nopeammin kuin vasemmisto kykeni reagoimaan. Ilmastonmuutos taas lankesi luonnostaan vihreiden tontille. Vasemmisto ei ole siinä sisällöllisesti heikommalla, mutta retorisesti on.

Puhakasta on hämmentävää sekin, että historiallisesti kansainvälisyys on vasemmiston leipälaji, mutta modernissa maailmassa se on siinäkin altavastaajana, kun asiaa joudutaan käsittelemään globalisaationa.

Pätkätyötä ei ensin
huomattu ongelmaksi

Jorma Kalelan painottamassa työelämän muutoksessa kävi Susanna Rahkosen mielestä niin, että vuosikymmenten kuluessa luotiin hieno lainsäädäntö, jolla työntekijöiden asemaa parannettiin. Teoriassa.

– Mutta kun pätkä- ja vuokratöiden avulla voitiinkin kiertää työnantajavelvoitteita, niin näistä takaporteista onkin tullut melkeinpä pääsääntö ainakin palveluvaltaisilla aloilla ja ainakin pääkaupunkiseudulla. Ja tätä ei vaan ole osattu huomata ongelmaksi, hän myöntää.

Kehitys alkoi laman aikana ja silloin pidettiin myönteisenä, että syntyi edes jotain vireyttä ja työpaikkoja, Rahkonen selittää ymmärryksen hitautta.

Sirpa Puhakka liittää mukaan sen, että vasemmistopuolueet ovat olleet työväenpuolueita ja työläistä niissä on edustanut teollisuustyömies.

– Ymmärrys elinkeinorakenteen muuttumisesta on meillä ollut hitaanlainen. Jos me teemme poliittisia esityksiä teollisuuden näkökulmasta, niin kaksi kolmasosaa yhteiskunnasta jää ulkopuolelle. Kokoomus iski tähän tuomalla työväenpresidentin ja Sari Sairaanhoitajan, hän sanoo.

Nuoria pidettiin
kiittämättöminä

Susanna Rahkonen jatkaa kokoomuksen tarttuneen ihmisryhmään, joka on oikeasti ratkaiseva politiikassa, mutta joka oli jäänyt puolueilta katveeseen.

Olennainen kysymys kuuluu, miten on mahdollista, että näin perustavat asiat jäivät katveeseen vasemmistossa.

Varatuomari Susanna Rahkonen selittää asiaa omasta näkökulmastaan.

Hän tuli eduskuntaan julkiselta sektorilta 31-vuotiaana vuonna 1999. Samoissa vaaleissa demariryhmään tuli iso joukko hänen ikätovereitaan, jotka olivat kampanjoineet nimenomaan pätkätyöläisten teemoilla.

– Julkisella sektorilla työskentelevistä 80 prosenttia on naisia. Useat ovat hyvin koulutettuja, mutta palkka on mitä on. Silti kokoomus keksi tämän ryhmän. Itse yritin eduskunnassa muistutella näistä asioista, mutta ihmettelen, miksi viesti ei mennyt perille.

Susanna Rahkonen sanoo, että nyt tullaan tulenarkaan aiheeseen:

Hän on ollut 20 vuotta SDP:n jäsen. 1980-luvun nousukaudella puolueeseen liittyessään valtaa pitivät 40-50-vuotiaat, jotka olivat voimiensa tunnossa eivätkä nähneet minkäänlaista ongelmaa siinä, miten puolueeseen saadaan uusia sukupolvia.

– SDP:ssä on minun ikäisteni kohdalla aika iso aukko. Olen miettinyt, mistä se johtuu. Silloin meitä ei ainakaan hirveästi houkuteltu mukaan, koska neli-viisikymppiset istuivat tiukasti paikoillaan.

– Sitten kun tultiin pidemmälle ja alettiin puhua pätkätöistä ja perheiden epävarmuudesta, ja kun vielä globalisaatiokehitys kiihtyi ja syntyi monenlaista kansalaisliikehdintää, niin ihmisten epävarmuutta ei oikein otettu todesta.

Syyksi Rahkonen arvelee, että demareissa oli liian vähän vastaanottajia näille signaaleille, koska sama 1980-luvun lopun neli-viisikymppisten porukka oli edelleen viisi-kuusikymppisinä puolueen peräsimessä.

– He ehkä kokivat, että se on kiittämätöntä puhetta. Me olemme luoneet hienot systeemit, niin mitä te tulette tänne narisemaan. Vähän tällaista henkeä oli, kun alkoi nostaa esiin uusia ongelmia, jotka liittyivät työelämän muutokseen ja kansainvälistymisen tuomiin uhkiin. Omien käsien luoma rakennelma koettiin niin rakkaaksi, ettei haluttu nähdä uusia haasteita.

Puolueisiin
löyhemmin sitein

– Vasemmistoliitossa nämä on tiedostettu osittain, niin kuin teilläkin, mutta kuinka vahvasti ne ovat mukana politiikan keskiössä? Puhakka pohtii.

Sirpa Puhakkaakin askarruttavat puolueiden toimintatavat. Hän sanoo, ettei uuden väen saaminen mukaan ole vain demarien, vaan kaikkien ongelma. Hän ei usko, että puolueista enää edes tulee vanhan mallisia massaliikkeitä, ei edes keskustasta.

– Minä haluan Vasemmistoliittoon uudenlaisia tapoja kiinnittyä puolueeseen ja vaikuttaa muutenkin kuin perinteisen jäsenyyden kautta. Jäsenyys on tärkeä ja iso asia, mutta pitää olla myös löyhempiä tapoja.

– Samaan aikaan, kun vasemmisto näyttää ikään kuin pudonneen kärryiltä, ovat yhden asian liikkeet nousseet vahvasti. Minusta puolueiden pitää nähdä kansalaisliikkeistä niitä hyviä asioita, joita ovat löyhempi sitoutuminen ja se, että voi toimia vain yhden asian puolesta.

Hyvää esimerkkiä Puhakan mielestä antaa Kemijärvi-liike, joka on saanut ihmiset laajasti liikkeelle tukemaan toisenlaista politiikkaa.

– Jos vasemmistopuolueet olisivat käyttäneet sen esittämät puheenvuorot eduskunnassa, se olisi ollut kahden päivän uutinen. Jos vasemmisto haluaa oikeasti saada muutosta aikaan, pitää saada laaja kansalaistuki asioiden taakse.

Susanna Rahkosen mukaan myös SDP:ssä keskustellaan siitä, että vanhan hierarkkisen rakenteen rinnalle tarvitaan löyhempiä tapoja liittyä toimintaan ja verkostoihin. Politiikkaan todellakin on muitakin tapoja kiinnittyä kuin paikallisyhdistyksen kokous.

Vanhan maailman
puolustajia?

Vasemmiston ongelmana voi olla myös sukupolvien välinen ristiriita. Se, mitä vasemmisto perinteisesti puolustaa, näyttää kolmikymppisistä ja sitä nuoremmista keski-ikäisten yritykseltä puolustaa omaa yhteiskuntaansa, johon uusi sukupolvi ei edes koskaan päässyt kiinni.

– Ehkä lama oli jakava tekijä, Susanna Rahkonen myötäilee.

– Lamasta selvinneillä oli ne työpaikat ja asuntolainat jo aika hyvin maksettu. Pullat olivat hyvin uunissa. Mutta pätkätyöt alkoivat Suomessa vuonna 1991. Työttömyys aiheutti valtaisan epävarmuuden. Jonossa riitti aina tulijaa, jolloin oli helppo teettää työtä pienissä pätkissä. Alkoi jako ydintyövoimaan ja laajenevaan työelämän ulkokehään. Ja tästä kärsineet minun ikäiseni ja nuoremmat eivät päässeet niihin kokoaikaisiin pysyviin työsuhteisiin.

– Tämän toisenkinlaisen työelämän syntymisestä ei sitten ole ollut riittävästi ihmisiä puhumassa.

Sirpa Puhakka huomauttaa, että Suomessa on Euroopan koulutetuimmat nuoret pätkätyöläisnaiset.

Mutta Puhakan mielestä vasemmiston neuvottomuutta eivät selitä yksin työelämässä tapahtuneet muutokset, vaan jo 1980-luvulla syntynyt individualismi ja sen myötä muuttunut suhtautuminen työhön yleensä.

– Elämää ei nähdä pelkästään palkkatyön kautta, vaan se on monimuotoisempaa. Meitä nuoremmilla on toinen elämäntyyli.

Miten tästä
eteenpäin?

Susanna Rahkosen mielestä vasemmiston pitäisi konkretisoida ongelmakohdat ja esittää sitten omat eri ihmisryhmiä eri tilanteissa koskevat vaihtoehdot.

– Teillä on ehkä tehtykin tätä, hän sanoo Puhakalle.

– Mutta ongelma on juuri siinä, että miten se saadaan läpi. Tämä laaja keskustelu vaatisi nyt isommat talkoot ja aivotyötä. On vuosien työ tarttua tässä ajassa oleviin kipupisteisiin ja tarjota ratkaisuja. Minusta siinä tarvitaan meidän molempia puolueita, tutkijoiden panosta ja ihan kansalaisten panosta. Jotenkin ne nyt pitäisi saada koottua mukaan projektiin, jossa etsitään selkokieliset ratkaisut tiettyihin ongelmiin.

Sirpa Puhakka ei usko, että politiikka toimii enää tällä tavalla. Ihmiset kohtaavat politiikan lähinnä median kautta ja siksi asiat on esitettävä toisella tavalla. Täsmäratkaisujen rinnalla poliittisen liikkeen on luotava yleistä uskottavuutta, että se pystyy ratkaisemaan kaikenlaisia ongelmia.

Rahkonen selvittää, ettei hänkään halua puolueilta vain pikkunäppäriä ratkaisuja arjen ongelmiin, mutta näistä käytännön esityksistä välittyy se oma arvopohja.

– Ehkä ei pitäisi enää puhua perinteisillä termeillä vasen-oikea ja porvari, vaan asioilla. Miten haluat, että koulu ja päivähoito toimivat. Siinä päästään sitten puhumaan yksityistämisestä, kilpailusta ihmisten välillä, julkisen sektorin roolista. Mutta totta kai siinä takana pitää olla uskottava ideologia ja arvomaailma.

Kompromissien
kompromisseja

SDP:n ongelmana Susanna Rahkonen pitää sitä, että puolue oli kaksitoista vuotta hallituksessa. Se edellytti ensin puolueen sisäisiä kompromisseja, joilla sen jälkeen tehtiin kompromisseja hallituskumppanien kanssa.

– Meidän vaihtoehtomme ei ole käynyt kauhean selkeäksi kompromissien kompromisseilla, hän myöntää.

Sen takia Rahkosen mielestä SDP:n on nyt selkiytettävä itselleen, missä mennään.

Keskustelijat nyökyttelevät toisilleen. Kaikki tutkimukset todistavat, että suomalaisten valtaenemmistö kannattaa vasemmistolaisia arvoja. Silti valtaenemmistö äänestää oikeistoa tai jättää kokonaan äänestämättä. Vasemmiston viestissä on jotain vikaa, kun se ei mene perille.

Sirpa Puhakka sanoo, että Englannissa Tony Blairin vasemmisto paransi mielikuvaa itsestään koukkaamalla keskiluokan kautta.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on puolestaan nähtävissä murros, jossa hyvin koulutetut pienipalkkaiset naiset eivät enää tyydy heille varattuun osaan. Pystyykö vasemmisto olemaan tässä liikkeessä mukana, on tulevaisuuden ratkaiseva asia.

Ja siinä Puhakkaakin askarruttaa, osaako vasemmisto puhua politiikasta sillä tavalla, että se tuntuu ihmisistä kiinnostavalta.

– Retoriikka, jossa puhutaan rakenteista sosiologisilla käsitteillä kohtaa erittäin pienen osan. Minä uskon asiapohjaiseen politiikkaan, jossa esitetään vaihtoehdot ihmisten kielellä.

Kallo on kiinnostavampi kuin alaston nainen (Hetket jotka jäivät 5)

(Kansan Uutisten Viikkolehti 15.2. 2008)

Ingmar Bergmanin Seitsemännessä sinetissä (1957) ritari Antonius Block (Max von Sydow) palaa ristiretkeltä ruton riivaamaan kotiinsa. Matkalla hän kohtaa erilaisia ihmisiä sekä erään, Kuoleman (Bengt Ekeroth), joka on tullut liian lähelle.

Antonius ei ole valmis kuolemaan, koska hän haluaa etsiä vastauksia mieltään vaivaaviin elämän ja kuoleman, uskon ja epäuskon kysymyksiin. Aikaa hän ostaa pelaamalla shakkia kuoleman kanssa.

Ruumiini on valmis, mutta minä en ole, hän vastaa Kuolemalle ensikohtaamisella.

Ingmar Bergman on kertonut Seitsemännen sinetin kytkeytyvän omaan lapsuuteensa. Hän kulki mukana isänsä saarnamatkoilla maaseutukirkoissa. Isä saarnasi, mutta pojan huomion vangitsivat freskot, joiden kuvastoa hän lainasi elokuvaansa. Yksi elokuvan kohtaus sijoittuukin kirkkoon. Antoniuksen aseenkantaja Jöns (Gunnar Björnstrand) tapaa kirkossa maalari Albertus Pictorin (Gunnar Olsson), ja kysyy, miksi tämä maalaa kuvia kuolemasta.

Albertus: Miksi pitäisi aina tehdä ihmiset onnelliseksi. Ehkä on hyvä idea joskus säikytellä heitä.

Jöns: Silloin he sulkevat silmänsä ja kieltäytyvät katsomasta.

Albertus: Kyllä he katsovat. Kallo on kiinnostavampi kuin alaston nainen.

Jöns: Ja jos saat heidät pelkäämään?

Albertus: He ajattelevat.

Jöns: Ja sitten?

Albertus: He pelkäävät vielä enemmän.

Arto Halonen ja Ruhnama - Pyhän kirjan varjo

(Kansan Uutisten Viikkolehti 29.2. 2008)

Suuryritykset käännättivät diktaattorin julkaisemaa hölynpölyä neljällekymmenelle kielelle saadakseen öljy- ja kaasusopimuksia Turkmenistanin kanssa. Ne pääsivät myös rakentamaan suuren johtajan kultapatsaita ja muita monumentteja.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Otetaan vertailuun kaksi kansalaisiaan sortavaa diktatuuria.

Kummankin yksinvaltainen johtaja on kehittänyt omatekoisen aatteen, joka korostaa luojansa suuruutta. Kansa seuraa kuuliaisena perässä. Aatetta opiskellaan kouluissa ja vapaa-ajalla. Sen ja johtajan kunniaksi järjestetään mahtipontisia juhlia, ja muita juhlia ei sitten järjestetäkään. Rivit ovat aina ojennuksessa.

Mutta näistä kahdesta valtiosta vain toinen, Pohjois-Korea, on naurunalainen kansainvälinen hylkiö.

Se toinen on yhteiskuntavastuutaan julistavien suuryhtiöiden lemmikki siinä määrin, että ne ovat kääntäneet Kim Il Sungin juche-aatteeseen verrannollisen Ruhnama-eepoksen jo noin neljällekymmenelle kielelle omalla kustannuksellaan.

Miksi? Siksi, että Turkmenistanin nyt jo edesmenneen diktaattorin Saparmurat Nijazovin nuoleskelu oli avain suureen bisnekseen.

Suuruudenhulluuteen sairastunut ”kaikkien turkmeenien isä”, turkmenbashi istui massiivisten öljy- ja kaasuvarantojen päällä. Lisäksi entisen neuvostotasavallan pääkaupunkiin, keskellä autiomaata sijaitsevaan Asgabatiin rakennettiin turkmenbashia esittäviä kultaisia näköispatsaita sekä palatseja ja suihkulähteitä. Öljyä, kaasua ja rakennusurakoita saivat ne yhtiöt jotka osoittivat kunnioitusta Nijazovia kohtaan tekemällä tunnetuksi tämän Ruhnama-eeposta.

Dokumentista Suomen

myydyin elokuva

Dokumenttiohjaaja Arto Halonen kiinnostui tästä suuryhtiöiden moraalin joustavuudesta. Yhdessä yhteistyökumppaninsa Kevin Frazierin kanssa hän ryhtyi kyselemään yritysjohtajilta, miksi ne tukevat diktatuuria.

Saivatko he vastauksia, selviää dokumenttielokuvasta Pyhän kirjan varjo. Elokuvasta tulee yksi kaikkien aikojen suurimman levityksen saavista suomalaisista. Se on myyty useiden Euroopan maiden lisäksi historiallisesti jopa Yhdysvaltoihin. Elokuvan päärahoittaja on amerikkalainen ITVS, joka tuottaa dokumenttielokuvia ja myy niitä tv-kanaville ympäri maan. Katsoja-arvio Pyhän kirjan varjolle yksin Yhdysvalloissa lasketaan kymmenissä miljoonissa.

Uusivirrasta

tupakkatyttöihin

Turkmenistania 21 vuotta johtanut Saparmurat Nijazov kuoli yllättäen joulukuussa 2006. Vallan perinyt Gurbanguly Berdymuhammedov on purkanut joitain edeltäjänsä hullutuksia kuten elokuvateatterikiellon, mutta edelleen Ruhnama on käytössä alistamisen ja diktatuurin työvälineenä. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch kiitteli viime marraskuussa uutta hallintoa sosiaalisista uudistuksista, mutta ei nähnyt kansalais- ja poliittisten oikeuksien saralla mitään edistystä.

Arto Halonen aloitti elokuvauransa jo 1980-luvulla. Suurempaa huomiota hän sai ensimmäisen kerran dokumentillaan Ringside (1992), joka kertoo nyrkkeilijä Tarmo Uusivirran valmistautumisesta uransa viimeiseen otteluun.

Sen jälkeen tie hänen omissa ohjauksissaan on suuntautunut muun muassa Kuubaan ja Venäjälle. Tuottajana taas jalat ovat pysyneet tämän päivän Suomen kamaralla. Viimeksi hän tuotti Jussilla palkitun Ari Matikaisen elokuvan Yhden tähden hotelli, joka seuraa Jorma Kääriäistä tämän keikka- ja levytysmatkoilla. Sitä edellinen tuotanto oli Tarja Mattilan Tupakkatytöt, tositarina Amerin tupakkatehtaalta työttömiksi jäävistä naisista.

Ahtisaari Kiinassa

propagandavälineenä

Pyhän kirjan varjon juuret ulottuvat Tiibetissä kuvattuun elokuvaan Karmapa - Jumaluuden kaksi tietä (1998).

Ennakkotutkimusmatkalla Arto Haloselle valkeni, miten yritykset luovat hyväksyttävyyttä diktatuurille. Halonen lensi Tiibetistä maan halki Pekingiin samaan aikaan, kun presidentti Martti Ahtisaari oli vienninedistämismatkalla Kiinassa. Ahtisaari oli sinä päivänä jokaisen kiinalaislehden etusivulla propagoimassa sitä, että Suomen kaltainen länsimaa on Kiinan ystävä.

Kokemus siitä, miten yksinvaltainen maa hyödyntää tällaista vierailua oli shokeeraava ja jäi alitajuntaan, Halonen kertoo.

Arto Halosen mukaan uudessa elokuvassa häntä kiinnosti kummallista Turkmenistania enemmän juuri yritysten rooli ja epämoraalinen toiminta.

– Turkmenistan valtiona ei pelkästään kiinnostanut, vaan absurdi Ruhnama-kirja, jonka kautta pystyin kertomaan tämän uskomattoman tarinan siitä, miten kansainväliset yritykset tekevät voittoja ja siinä samalla tukevat ja vahvistavat tällaisia diktatuureja. Eli ne luovat hirviöitä. Se on vähän sama kuin jos vanhemmat kasvattaisivat rahaa vastaan kehitykseltään vääristyneitä lapsia, Halonen vertaa.

Vastuusta hän ei päästäisi tavallisia kansalaisiakaan. Halpatuotannon tuloksista nauttivat jokamiehet vahvistavat omalta osaltaan moraalitonta yritysetiikkaa ja siinä sivussa diktatuureja.

Nijazovin väärentämää

turkmeenien historiaa

Arto Halonen pääsi vaikeuksien jälkeen itsekin Turkmenistaniin kuvaamaan, mutta dokumentissa on myös paljon kuvamateriaalia, jonka lähdettä ei voi ihmisten turvallisuutta vaarantamatta paljastaa. Osa materiaalista olisi absurdiutensa vuoksi hillittömän hauskaa ellei tietäisi, minkälainen alistuskoneisto suuren johtajan kunniaksi laulavien lasten takaa paljastuu.

Ruhnama on eepos, jonka Arto Halonen nimeää dokumentissaan diktatuurin työkaluksi. Kirjan lukenut Halonen kertoo, että kolmannes kirjasta pelkästään korostaa sen tärkeyttä, toinen kolmannes välittää erilaisia käyttäytymissääntöjä ja kolmas kolmannes kertoo turkmeenien historiasta Saparmurat Nijazovin väärentämällä tavalla.

– Nijazov on luonut sinne historiallisen henkilön muka ensimmäiseksi suureksi turkmeenijohtajaksi ja linkittänyt omat sukujuurensa häneen. Tätä kautta Nijazov on vankistanut sekä turkmeenien maailmanhistoriallisen merkityksen että oman maailmanhistoriallisen merkityksensä.

– Muun historiankirjoituksen mukaan tällaista henkilöä ei ole ollut koskaan olemassa, Halonen huomauttaa.

Ruhmanasta tuli Nijazov-kultin keskus. Patsaat ja kirjan käännökset kehittyivät sen ympärille.

Alun alkaen kyse oli aidosta yliopistotasoisesta turkmeenien historian kirjoittamisesta. Sen kokoaminen annettiin Saparmurat Nijazovin lehdistösihteerille, joka kirjoitti kirjan omalla nimellään. Kirja julkaistiinkin ja se herätti aineiston koonneessa yliopistossa ihmetystä, koska heidän panostaan ei edes mainittu.

Nijazov veti kirjan pois markkinoilta ja perusti viiden hengen komitean valmistelemaan uutta laitosta.

Mutta hän ei ollut tyytyväinen siihenkään, vaan otti hankkeen omiin käsiinsä, kirjoitti tai kirjoitutti siihen omia tarkoitusperiään palvelevia jaksoja ja julkaisi Ruhnaman omissa nimissään. Johtaja oli jossain välissä oivaltanut kansalliseepoksen mahdollisuudet oman kulttinsa kasvattamiseen.

Ruhnama maailman

luetuimpia kirjoja?

Saparmurat Nijazovin itsensä lisäksi Nijazov-kulttia on eniten hyödyntänyt turkkilainen suurliikemies Ahmad Chalic. Hän oli ensimmäinen, joka oivalsi, että PR-työ Ruhnaman puolesta on tie omien bisnesten edistämiseen. Chalicista tuli Nijazoville niin läheinen mies, että hän toimi jopa ministerinä Turkmenistanissa, vaikkei ole edes maan kansalainen.

Ahmad Chalic oli myös välikäsi, jonka kautta muut kansainväliset suuryritykset solmivat kontaktit Nijazovin hallintoon.

Ruhnaman käännökset eri kielille ovat suuria uutisia Turkmenistanissa. Propagandalla manipuloidaan oman maan kansalaisia luulemaan, että Saparmurat Nijazov on maailmankuulu nero ja Ruhnama kirja, jota luetaan ja ylistetään kaikkialla.

Ruhnama voidaan kääntää yhdelle kielelle vain kerran, joten ensilähdöstä myöhästyneet yritykset ovat joutuneet keksimään muita tapoja liehitellä diktaattoria. Ranskalaisen Bouygues-yhtiön omistama tv-kanava TF1 esimerkiksi järjesti aidolta näyttävän tv-ohjelman Nijazovin ja Bouyguesin johtajien välisestä pyöreän pöydän keskustelusta. Ohjelma esitettiin Turkmenistanissa, mutta ei tietenkään Ranskassa.

Ensto hyllytti

suomennoksen

Sama kohtalo on myös Ruhnama-käännöksillä. Niitä on vaikea saada käsiinsä länsimaissa, koska yritykset pitävät ne piilossa. Ne eivät tietenkään halua kotimaissaan julkisuutta yhteistyölleen diktatuurin kanssa. Käännökset ja muu PR-työ ovat Turkmenistanin hallinnolle syötettyä puppua, jota se syöttää edelleen omalle kansalleen.

Ruhnama on käännetty myös suomeksi, mutta sitä ei koskaan julkaistu. Käännöksen tilasi Ensto-yhtiö, joka luopui hankkeesta eettisistä syistä.

Enston hallituksen puheenjohtaja Timo Miettinen on toinen yritysjohtaja, joka suostui omilla kasvoillaan dokumenttiin mukaan. Hän sanoo yhtiön luopuneen hankkeesta, kun heille valkeni, mihin tarkoituksiin Ruhnamaa Turkmenistanissa käytetään. Toinen on tshekkiläinen kirjan käännättänyt ja julkaissut johtaja, joka toteaa, että bisnes on bisnestä.

Arto Halonen nostaa kummallekin dokumenttiin suostuneelle hattua.

– Yritykset välttelevät vastuun ottamista siihen asti kun ne saadaan pysähtymään, kuuntelemaan ja ymmärtämään koko prosessiketju.

– Pointti on siinä, että yritykset edustavat ihmisiä ja ne luovat eettisiä säännöstöjä. Ne luovat esimerkkejä muiden toiminnalle, myös yksilöille. Jos meitä johdetaan epämoraalisiin suuntiin, niin ei tämä maailma pääse kehittymään, jos ei oteta vastuuta omista toimista, Arto Halonen sanoo.

Elokuvan jatke

internetissä

Löytyykö pörssimaailmasta vastakaikua tällaisille pohdinnoille?

– Ei ehkä laajemmin. Mutta uskon, että löytyy enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka haluaisivat, että asiasta keskustellaan. Jos sitä keskustelua ei herätetä eikä vastuuta näytetä, niin me olemme ikuisesti kierteessä, jossa nämä asiat erotellaan toisistaan.

Arto Halonen herättää omalta osaltaan keskustelua myös elokuvaan nivoutuvilla nettisivuilla http://www.freedomforsale.org/ eli vapaus myytävänä. Siellä tarkastellaan lähemmin eri suuryhtiöiden toimintaa ihmisoikeuksien kannalta.

Ensimmäisenä kohteena oli öljy-yhtiö Shell ja nyt mukana on myös ranskalainen Bouygues, joka teki Turkmenistanissa töitä diktatuurille. Suomalaisille se puolestaan rakentaa parhaillaan ydinvoimalaa Olkiluotoon.

Kolmas kohde on saksalainen Siemens, Nokian nykyinen yhteistyökumppani, joka loi salakuuntelujärjestelmän diktaattori Saparmurat Nijazoville.

Yritysten sijoittumista diktatuureihin puolustellaan usein sillä, että ne tuovat mukanaan myös demokratian tuulahduksen suljettuihin yhteiskuntiin.

Todellisuus lienee se, että diktatuuri on kapitalistin paras ystävä, koska silloin ei tule riesaa ammattiyhdistysliikkeestä eikä muusta vastaavasta.

– Kaikki lähtee siitä, että kilpailullisuus on niin syvästi kytketty meihin ihmisiin ja yrityksissä se menee äärimmäisyyksiin. Harmaalla alueella työskentely on ikään kuin laillista. Ongelmat ovat syvällä meissä, mutta jälleen kerran: Jos niistä ei keskustella, niin mikään ei muutu. Ja kyllä minä ihmettelen, miksei se kiinnosta, kun vastassa on todella ihmisoikeusrikkomuksia, ihmisten alistamista ja tappamista, Halonen kysyy.