torstaina, marraskuuta 20, 2008

Veren ja ruusun tuoksu lumosi keskiaikatutkija Hannele Klemettilän


(Kansan Uutisten Viikkolehti 14.11. 2008)

Keskiajalla on huono maine turhaan. Aikakausi ei ollut erityisen julma eikä mitenkään pimeä. Lähimmäisenrakkaus oli silloin tärkein hyve, väittää keskiaikatutkija Hannele Klemettilä.
KAI HIRVASNORO
Monet, muun muassa tämä lehti, arvosteli Alma Mediaa Lapin Kansan päätoimittajaksi valitun Johanna Korhosen potkuista syyttämällä yhtiötä keskiaikaisesta meiningistä.
Suomen Akatemian tutkijatohtorilla Hannele Klemettilällä riittää työsarkaa. Keskiaika (noin vuodet 500–1500) symboloi pimeää takapajuisuutta, kurjuutta, julmuutta, sotia ja kidutusta.
Turkulainen Klemettilä on suosituissa tietokirjoissaan, etenkin Keskiajan pyöveleissä (Atena, 2004) yrittänyt oikoa yksipuolisia käsityksiä ajanjaksosta. Kyllä, keskiajalla oli sotia ja vitsauksia. Mutta oli silloin myös myötätuntoa, armeliaisuutta, loistavaa taidetta ja jopa rauhanliikkeitä.
Samana päivänä Johanna Korhosen potkujen kanssa ilmestyi Hannele Klemettilän uusi suurteos, kerronnaltaan hieno ja visuaalisesti loistelias Keskiajan julmuus (Atena), jossa mennään entistä syvemmälle stereotypioiden murskaamisessa. Klemettilä on valinnut myöhäiskeskiaikaan painottuvaan kirjaansa ne ryhmät, joiden kohtelun keskiajalla ajatellaan olleen erityisen julmaa – muun muassa naiset, lapset ja eläimet – ja osoittaa sitten, että todellisuudessa yli 500 vuotta sitten elettiin joissain suhteissa paljon lempeämpää aikaa kuin nyt.
Sorto ei silloin
ollut sortoa
Otetaan nyt esimerkiksi naiset. Talonpoikaisvaimojen elämän kuvitellaan olleen silkkaa kurjuutta ja ylhäisönaisten tanssineen ruusuilla.
Kumpikaan ei ole koko totuus.
Hannele Klemettilä muistuttaa, että yleensäkin keskiajan julmuutta on tarkasteltava omaa aikakauttaan vasten. Sitä, mitä nyt pidetään sortona ei omana aikanaan koettu samalla tavalla. Niin naiset kuin miehetkin katsoivat keskiajalla, että yhdet oli luotu hallitsemaan toisia – ihmiset eläimiä, aikuiset lapsia, miehet naisia, kuninkaat alamaisia – ja tämä jumalan säätämä järjestys oli luonnollinen ja kaikille hyvä.
Jos siis ihmisten kohtelu nyt näyttää julmalta, niin omana aikanaan ihmiset eivät välttämättä kokeneet sitä niin.
– He olivat syntyneet tiettyyn rooliin. He halusivat elää mahdollisimman hyvin ja ajattelivat, että sen jälkeen tulee oikea, tuonpuoleinen elämä, jossa kaikilla autuailla asiat ovat hyvin.
– Heidän tuli lähinnä keskittyä pysymään kaidalla tiellä. Usein vielä ajateltiin, että jumala palkitsee helpommin köyhän ja vaivaisen, ja rikkailla on suurin vaara joutua helvettiin, Klemettilä kertoo.
Julmuus olikin
laupeudentyötä
Naisiin kohdistuva väkivalta oli keskiajan lakien ja kunniakoodien mukaan kiellettyä, mutta tasa-arvoisia nykyisen mittapuun mukaan naiset ja miehet eivät olleet. Raiskaus avioliitossa ei ollut rikos, esimerkiksi. Niin kuin ei ollut Suomessakaan vuoteen 1994 asti.
Entä sitten lapset? Keskiajan vanhemmat tuskin kiintyivät lapsiinsa, koska imeväisiä kuoli kuin kärpäsiä kulkutautien vuoksi.
Hannele Klemettilän mukaan lasten hyväksi ponnisteltiin voimia säästämättä ja kuolleita lapsia surtiin siinä kuin nytkin. Isompia lapsia kannustettiin leikkimään ja heille valmistettiin leluja. Kasvattavassa tarkoituksessa pojille valmistettiin jo tuohon aikaan sotaleluja ja tytöille nukkevauvoja.
Jo Keskiajan pyöveleissä kävi selväksi, että se, mikä nyt tuntuu äärimmäiseltä julmuudelta, oli omana aikanaan laupeudentyötä. Ei kuolemaantuomittuja kidutettu heidän piinansa lisäämiseksi, vaan sielua siinä puhdistettiin ikuista elämää varten ja sen saavuttamisen varmistamiseksi. Ryöväritkin yritettiin pelastaa helvetin kauhuilta.
Veren ja ruusun
tuoksu sekoittuivat
Tiedettä kiinnostavaksi popularisoivan Hannele Klemettilän innoitti keskiajan tutkijaksi vuonna 1919 ilmestynyt alankomaalaisen Johan Huizingan kirja Keskiajan syksy, joka alaotsikkonsa mukaan kuvaa elämän- ja hengenmuotoja Ranskassa ja Hollannissa 14. ja 15. vuosisadalla.
Suomeksi kirja ilmestyi vasta 1989.
– Ei sellaisella tavalla kirjoiteta enää nykyisin, Klemettilä haltioituu vieläkin.
– Kirja on niin rikas, että se synnyttää lukijan mielikuvitukseen aivan uskomattoman maailman. Minun kirjani on ihan perustietokirjatekstiä, Klemettilä kehuu Huizingaa ja vähättelee turhaan itseään.
Keskiajan syksystä Hannele Klemettilälle syntyi tunne, että hän haluaa kirjoittaa keskiajan lopusta, tuosta ristiriitaisesta ajanjaksosta, jota toisaalta sävyttivät katedraalien loisto, toisaalta rutto. Huizingan sanoin: keskiajalla veren ja ruusun tuoksu sekoittuivat toisiinsa.
Tämä sai nuoren Hannele Klemettilän mielikuvituksen laukkaamaan niin kuin se saa monet nuoret tänäänkin. Keskiaika on fantasiapelien ja populaarikulttuurin keskeistä kuvastoa. Taru sormusten hengestä ammentaa keskiajasta, samoin Harry Potter. Ja katsokaapa nykyisiä suomalaisia hevibändejä.
Kuva voi
viedä harhaan
Klemettilä luki Huizingansa kulttuurihistorian opiskelijana yliopistossa. Hän oli seikkaillut sivuaineesta toiseen ja nyt harjoitustöissä alkoi kulkea keskiajan polkuja aina vain syvemmälle. Ranskan kielen opinnot mahdollistivat tutustumisen alkuperäislähteisiin.
Hannele Klemettilä pitää symbolista ajattelua itselleen tärkeänä.
– Kun luen runoa tai näytelmää ja katson kuvaa, niin haluan selittää, minkälaisia merkityksiä sieltä löytyy, miten keskiajan ihminen näki tämän.
Varmasti juuri kuvat ovat syynä keskiajan huonoon maineeseen. Piirroksissa on kuvattu silpomista, ihmisten polttamista roviolla, sotia ja ryöstämistä. Helvetin hirveydet olivat aivan keskeistä aikakauden kuvastoa. Jos näitä kuvia ei osaa lukea omaa aikaansa vasten, niin käsitykseltä julmasta keskiajasta ei voi välttyä.
Klemettilä sanoo, että kokonaisuudesta erotettu kuva museon seinällä johtaa varmasti harhaan.
– Omana aikanaan kuva on ollut kirkon seinällä ja siinä on luultavasti esitetty koko luomiskertomus, kaikki Raamatun tapahtumat. Jos sitten otat siitä yhden kuvan, jossa marttyyri silvotaan – ja ehkä vielä naismarttyyri – niin ihminen vetää nopeat johtopäätökset, että keskiajan ihmiset olivat kyllä aika perverssejä. Kirkkoonkin ripustettiin tuollaisia kuvia.
– Kuvan merkkejä ja symboleja ei nähdä. Kun kuva kerran oli kirkossa, niin sen tarkoitus oli herättää hurskaudentunteita ja ihailua marttyyriutta kohtaan. Ideana oli ohjata ihmisiä pois julmuudesta kohti myötätuntoa, korostaa Klemettilä.
Rauhanliike
jo 900-luvulla
Mutta myytti pimeästä keskiajasta on myös synnytetty tarkoituksellisesti. Uuden ajan alussa humanistit ja muut oppineet kokivat tarvetta tehdä selvän eron aikaisempaan. Että oli se pimeä menneisyys ja nyt eletään parhaassa mahdollisessa maailmassa.
Uudessa kirjassaan Hannele Klemettilä toteaa, että mielikuva keskiajan julmuudesta kiteytyy loppumattomiin sotiin. Feodaaliparonit silppusivat vastustajiaan kirveillä ja miekoilla. Säälimättömät ristiretkeläiset kärvensivät pakanoita tulella.
Klemettilä painottaa, ettei sotiminen keskiajalla ollut sen julmempaa kuin muulloinkaan eivätkä ihmiset olleet erityisen sotaisia. Sota oli ulkoistettu soturiluokalle. Muut yhteiskuntaluokat keskittyivät työntekoon ja rukoilemiseen.
Mutta totta kai kansa kärsi sodista. Siksi sotia vastaan syntyi myös rauhanliikkeitä. Kirkon piirissä Pax Dei -liike syntyi jo 900-luvulla ja säilyi Länsi-Euroopassa 1200-luvulle asti. Se kielsi väkivallan kirkkoa ja kansaa vastaan.
Treuga Dei -liike taas yritti estää kristittyjen ja varsinkin ritarien keskinäistä väkivaltaa. Se pyrki rauhoittamaan tietyt ajankohdat sodalta ja väkivallalta. Jo vuonna 1027 annettu julistus kielsi taistelut sunnuntaisin ja muina pyhäpäivinä. Myöhemmin rauhoitettiin lisäksi paastonaika ja kaikki perjantait.
Kuumakallet
ristiretkille
– Sydänkeskiajalla keskusvallat olivat vielä aika heikkoja ja yhteiskunta rauhaton, koska maanomistajat kävivät keskenään yksityisiä sotia. Tavallinen kansa alkoi piispojen johdolla järjestää rauhanliikkeitä. Aluksi pyrittiin siihen, että sotilaat sotivat keskenään eivätkä kajoa puolustuskyvyttömään kansaan. Sitten pyrittiin rajaamaan ritarien keskinäistä väkivaltaa, Hannele Klemettilä kertoo.
Rauhanliikkeiden toimintamuotoihin kuului myös miekankalistelijoiden lähettäminen ristiretkille. Se oli yksi keino rauhoittaa omat kotinurkat.
Liikkeet myös onnistuivat. Tiettyjä alueita muun muassa Ranskassa saatiin rauhoittumaan. Ja kun liike levisi Euroopassa, niin se oli ensimmäisiä esimerkkejä siitä, että yhteiskunnan väkivaltaisia rakenteita voidaan purkaa rauhanomaisin keinoin.
Rauhanliikkeiden vaikutus perustui silloin uhkaamiseen jumalallisilla sanktioilla. Muuta kättä pidempää niillä ei ollut.
Pax Dei ja Treuga Dei saivat seuraajikseen kuolemaantuomittuja tukevia veljeskuntia Ranskassa ja Italiassa.
– Alkoi ilmetä kaikenlaista humaania ajattelua yhteiskunnan muuttamiseksi sellaiseksi, että kaikkien on hyvä elää.
Kuolemantuomio
oli eri asia silloin
Miten vertaisit keskiajan julmuutta oman aikamme julmuuteen? Onko se perimmiltään samaa?
– Julmuus varmaankin kumpuaa taipumuksesta jakaa ihmiset meihin ja toisiin. Toisiksi luokiteltuihin aletaan helposti liittää mielikuvia, jotka muuttavat heidät uhkaksi ja törmäys on väistämätön.
Tämä on Hannele Klemettilän mielestä yhdistävä tekijä.
Erottavan hän ottaa puolestaan kuolemantuomiosta. On aivan eri asia antaa kuolemantuomio tänään, kun ihmiset ovat menettäneet uskonsa tuonpuoleisuuteen, kivun puhdistavaan vaikutukseen ja siihen, että joku jumala tasoittaa tilin, jos vahingossa syytön poltettiinkin roviolla.
Hyveistä voi
ottaa oppia
Ero on myös siinä, että keskiajalla ainakin yritettiin rajata sotien aiheuttama julmuus pois siviileistä. Nykyaikaisissa sodissa taas siviilien terrorisointi on keskeinen sodankäynnin muoto ja sotilaita kuolee vähän. ”Julmuuden” vastapainoksi keskiajalla oli hyveitä, joiden palauttaminen kunniaan parantaisi meidän aikamme elämänlaatua.
– Lähimmäisenrakkautta pidettiin hyveenä. Kaikkein pahimpana pidettiin julmuutta. Nämä kaksi ajatusta kun saataisiin iskostettua ihmisten päähän, Klemettilä toivoo.