Markku Pölönen teki elokuvan hyvistä ihmisistä

Menneen Suomen tulkki

(Kansan Uutisten Viikkolehti 13.2. 2004)

Markku Pölösen uusi elokuva kertoo ajasta, jolloin vielä kaikki kuuluivat yhteiseen suureen tarinaan nimeltä Suomi. Ei ollut syrjäytyneitä, mutta kovia kohtaloita kokeneita kylläkin. Veikko Huovisen romaaniin perustuva Koirankynnen leikkaaja tulee ensi-iltaan tänään.

KAI HIRVASNORO

Elokuvaohjaaja Markku Pölönen on tarkka menneen Suomen havainnoitsija. Hänen elokuvissaan soi tango, tukkijätkät ovat rehtejä, metsurit solidaarisia ja Ruotsiin muuttanut siirtolainen kohtaa aitoja ihmisiä vasta vieraillessaan kotiseudullaan. Maaseutu on Pölösen maisema.

Tänään ensi-iltansa saavassa, Veikko Huovisen romaaniin perustuvassa Koirankynnen leikkaajassa etsitään jälleen kerran kadonnutta Suomea. Eletään sodan jälkeisiä vuosia. Päähän haavoittunut Mertsi Vepsäläinen (Peter Franzen) lähti sotaan pelastamaan valtakuntaa. Nyt sotainvalidina hän valjastaa kaiken tahtonsa pelastaakseen työkaverinsa suomenpystykorvan Saken, leikatakseen tämän kierteelle kasvaneet kannuskynnet. Mertsin tie vie kovana pakkastalvena tukkikämpälle ankariin metsätöihin, missä ihmisten välinen solidaarisuus punnitaan.

Työtä Pölönen kuvaa paljon ja hartaasti. Lähes kansatieteellisiin mittoihin nousevat kuvat sotakorvauksia maksavan maan saloilta, kun puu kaatuu pokasahalla ja kulkee seuraavaan etappiin hevospelillä. Markku Pölönen on menneen Suomen kuvaaja. Mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö hänen elokuvansa toimisi myös tämän päivän Suomen kuvajaisena, kommenttina sille, missä nyt mennään.

Pölönen sanoo harrastavansa menneisyyttä. Hän selaa kuvia viime vuosisadasta ja vertailee, mikä on muuttunut.

- Se lähti oikeastaan 1990-luvulla, kun tein tutkimusta Onnen maa -elokuvaan. Siinä tajusi, miten paljon Suomi on muuttunut tässäkin ajassa, minkä minä muistan.

Yhteiskunta
keskiaikaistuu

Pölönen puhuu ajanjaksosta joka ulottuu 1960-luvun puolivälistä tähän päivään. Hänen kotiinsa Enossa sähköt tulivat vasta vuonna 1971.

- Sitä ennen kuunneltiin paljon radiota ja käytiin katsomassa suomalaisia elokuvia naapurissa, jossa oli polttomoottorilla toimiva generaattori ja telkkari.

- Se on varmasti vaikuttanut, että sai elää niinkin pitkään sellaista sähkötöntä aikaa. Silloin esimerkiksi joulut korostuivat kovasti, koska kynttilät loistivat kuusessa. Kun ei ollut muuta valaistusta kuin se kuusi, niin sadunomaisuus jäi mieleen, Pölönen juttelee.

Markku Pölönen muistelee, että hänen lapsuudestaan puuttuivat terävät äänet ja elämä kulki luonnon rytmissä. Toinen mikä häntä viehättää menneisyyden kuvastossa ovat oikeasti persoonalliset ihmiset.

- Heitä ei valmisvaateteollisuus ole vielä päässyt runtelemaan samaan muottiin.

Mutta Markku Pölönen kaipaa menneisyyden Suomesta myös arvoja, jotka ovat nyt hukassa.

- Yksi mikä on selkeästi hukattu, on ihmisen pyrkimys elää jollakin tapaa arvokkaasti. Se on meillä tuontitavaraa, että ihmiset tekevät itsestään naurettavia pellejä rahan takia, Pölönen sanoo ja viittaa muun muassa monenmoisiin tosi-tv-ohjelmiin.

- Kun tuo toosa, iltapäivälehdet ja Seiska-tyyppiset lukemistot kertovat kaikki tarinat, niin hurjaa vauhtia yhteiskunnallinen ilmapiiri jotenkin keskiaikaistuu. Kohta ruvetaan esittelemään kummallisia ihmisiä, jotka on pantu häkkiin. Ei ole hyvä.

Ei kuulu minulle
-ajattelu yleistä

Koirankynnen leikkaajan lehdistömateriaalissa todetaan elokuvan olevan kertomus ajasta, jolloin vielä kaikki kuuluivat yhteen suureen tarinaan nimeltä Suomi. "Ei ollut syrjäytyneitä, mutta kovia kohtaloita kokeneita kylläkin."

Pölönen miettii, että teema nasahtaa puolittain vahingossakin kohdalleen juuri nyt, sillä lehdistähän on saatu lukea, miten ihmisiä ei jeesata edes hengenhädässä. Jäihin pudonneita ei auteta ja nätti julkkisnainenkin on saanut istua loukkaantuneena kolariautossa ohikulkijoiden viis veisaamatta.

- Nämä sosiaaliset turvaverkot ovat älyttömän hyvä juttu. Mutta siitä seuraa ajattelua, että kun minä kerran verot maksan, niin hoitakoon valtio sairaansa, hullunsa ja vanhuksensa. Ei kuulu minulle, minä olen osani tehnyt. Tällainen ajattelu on pirun yleistä, sanoo Pölönen.

Elokuva kertoo
solidaarisuudesta

Koirankynnen leikkaajan lehdistönäytöksessä joku sanoi elokuvan loputtua, että ennen sentään oli solidaarisuutta ihmisten kesken. Tämäkö on elokuvasi sanoma?

- Ennen ihmiset tarvitsivat toisiaan. Se tulee siitä, että oli selvä tieto, että minä voin huomenna olla se, jota autetaan.

- Veikko Huovisen kirjassa Kylän koirat on sellainen hauska kuva, jossa pystykorva ja ajokoira istuvat helvetin kovassa pakkasessa perseet vastakkain saadakseen edes vähän lämpöä. Suomalaiset ovat vähän samanlaisia. Silloin kun menee paremmin, ollaan riitaisia ja valitetaan kaikesta. Mutta sitten kun tulee vähän kovemmat ajat, niin se toveri ja kaveri löytyy.

Mutta oliko 1940-luvun loppu ja 1950-luku tällaista onnellista aikaa, vai onko kyseessä vain 1950-luvun lopulla syntyneen ohjaajan nostalginen ideaalikuva? Markku Pölönen sanoo, ettei tietenkään voi olla varma.

- Mutta jotakin oli aistivinaan siitä sodanjälkeisestä tavasta vielä 1960-luvulla, kun meitäkin asui kolme sukupolvea saman katon alla. Me asuimme paikassa, mistä hiihti miehiä metsätöihin. He tulivat kysymään, että saako olla yötä. No, saa olla yötä. Kukaan ei kysynyt, saako siitä rahaa. He söivät meidän kanssa ja tällaista.

Pölönen kertoo, että hänen kotikylässään eli kylähullu, joka ei juuri puhunut, tuskin osasikaan. Mummo tarjosi kahvia ja kylähullu söi melkein koko pitkon pullaa.

- Ei siinä mitään, mummo jutteli sen kanssa. Oli leppoisaa henkeä. Ja minä luulen, että siitä tuli niille ihmisille pirun mukava olo, kun sai avittaa. Maksu tuli siinä.

Kylää Pölönen pitää ihmisen kokoisena asumisyhteisönä. Se on järjellä käsitettävä kokonaisuus.

Dokumentaarista
savottatyön kuvausta

Vaikuttavinta Koirankynnen leikkaajassa on metsätyön kuvaus. Pimeästä pimeään miehet kaatavat pokasahoillaan paksujen hankien keskellä hyvinvointia nousevalle Suomelle. Illat ja yöt vietetään ahtaissa tukkikämpissä, joiden atmosfääriä voi vain kuvitella, kun kovan työn rasittamat hikiset miehet vailla kunnollisia peseytymismahdollisuuksia niissä majoittuvat.

Savottaelämän aitoutta Markku Pölönen löysi ensiksikin elokuva-arkiston dokumenteista. Lisäksi savotta-asiantuntijana toimi kolmannen polven hevossavottamies Antti Lassi Wäisänen. Hän vahti, että epookki menee täysin oikein. Että puun kaataminen ja kuorman kasaaminen ja purkaminen tehdään juuri oikeilla menetelmillä.

- Ja ilmeisesti se menee, koska 78-vuotiaalla sedälläni on ollut aikaisemmista leffoista aina jotain motkottamista. Mutta tästä se sanoi, että "perkele, ei mitään, tommosta se oli."

Pölöselle on tärkeää, että savottaelämä ja ajan kuva on tarkalleen oikein kuvattu. Elokuvan rekvisitööri Pete Neuvonen kokosi toista tuhatta esinettä 1940-luvulta. Ne on ripoteltu ympäri elokuvaa. Niinpä kaikilla tukkijätkillä on oikeat tavarat alusvaatteita myöten, vaikka ne eivät edes näy elokuvassa. Oikea esineistö ja vaatetus hoitivat puolittain ohjaajan virkaa. Näyttelijät rupesivat niiden myötä kasvamaan kiinni roolihahmoihinsa.

Markku Pölösen mukaan 1940-luvun metsätyön on täytynyt olla kamalaa.

- Se on ollut aivan hirveää. Huonokuntoiset sodassa haavoittuneet miehet metsätöissä. Ja vaikka tekisi niin lujaa töitä kun ikinä pystyy, niin ei pysty mitään muuta kuin ruokansa maksamaan. Yhtään ei jää yli. Sellaista elämää on ollut aivan pirusti. Elokuvassa ei pystytä näyttämään sitä, miten tilapäisissä metsäkämpissä on kaiken lisäksi ollut valtava määrä syöpäläisiä.

Kunnianosoitus
Veikko Huoviselle

Markku Pölönen on nimennyt Koirankynnen leikkaajan päätyökseen. Miksi?

- Siinä on oikeastaan tiivistettynä se, mitä olen kaikissa aikaisemmissakin elokuvissani koettanut sanoa. Tein ensimmäisen lyhytelokuvani tavallaan samasta aiheesta; siitä että sota ei koskaan pääty rauhansopimuksen allekirjoitukseen, vaan se jatkuu ihmisten mielissä ja kehoissa, ja siirtyy sukupolvelta toiselle.

Toiseksi Pölönen sanoo yrittäneensä puhtaaksiviljellä suomalaisuutta. Elokuvan hän on halunnut tehdä Veikko Huoviselle ihan silkasta kunnioituksesta veteraanikirjailijaa kohtaan.

- Se on nimittäin sellainen ajattelija. Jo kun 1950-luvulla oli atomipommia ja kylmää sotaa, niin se poika kirjoitti sodan vastaista tekstiä. Hän on aina ollut hienolla, jurolla tavalla pasifisti. Sellaisen tolkullisen ajattelun edustaja, Pölönen luonnehtii.

Yhteistyö alkoi, kun tuottaja Kari Sara kuuli, että Veikko Huovinen olisi valmis antamaan jonkun teoksensa elokuvaksi.

- Minä innostuin valtavasti ja kirjoitin Veikolle pitkänhuiskean kirjeen, jossa kuvailin uutta Havukka-ahon ajattelija -elokuvaa, joka olisi episodielokuva vähän samaan tyyliin kuin Rauni Mollbergin Aika hyvä ihmiseksi. Tässä Konsta Pylkkänen olisi seikkaillut keskushahmona ja matkoillaan törmännyt monista Huovisen novelleista ja romaaneista tuttuihin ihmisiin.

- Veikko ei tykännyt ajatuksesta yhtään, mutta lähetti paluupostissa Koirankynnen leikkaajan ja lämpimät toivotukset, että jos tästä tekisit elokuvan.

Markku Pölönen ei ollut lukenut kirjaa, koska sen ilmestyessä vuonna 1980 hän vietti opiskelijaelämää Taideteollisessa korkeakoulussa punaviinin ja valkosipulipatongin merkeissä. Kivenpyörittäjän kylän aikoihin noin kymmenen vuotta sitten näyttelijä Ahti Kuoppala ehdotti aihetta Pölöselle. Silloin asia jäi kokkapuheitten asteelle.

Sotkamossa mukava,
verkkainen meininki

Mutta kirjan luettuaan siinä kuvattu Mertsin hahmo teki Pölöseen niin suuren vaikutuksen, että asia oli selvä. Käsikirjoitus ei syntynyt ristiriidoitta.

- Minähän olen aina elokuvissani käyttänyt kliseitä ja patetiaa. Minusta ne ovat kaksi vahvinta asetta. Huovinen taas vihaa niitä elementtejä. Keskustelumme käsikirjoituksen luonteesta keskittyivät nimenomaan siihen, että miten saamme sanottua kirjan sanoman hyvän ihmisen kuvasta ulos. Huovisellahan se on sitä, että ihmisen ei tarvitse laittautua hyväksi ihmiseksi, ei tarvitse pamahtaa uskoon eikä siihen tarvita mitään ismejä. Huonokin ihminen voi tehdä hyviä tekoja. Veikon mielestä tämä pitää sanoa mahdollisimman koruttomasti ja minä taas vein sitä tunteikkaampaan suuntaan.

- Tässä prosessissa oli upeaa tavata ihminen, joka on valinnut elämäntapansa. Huovinenhan ei ole paljon kirjailijapiireissä hillunut eikä muutenkaan julkisuudessa. Veikon ja Hilkan Sotkamon kodissa on säilynyt sellainen, etten sanoisi juuri se, mitä kaihoilen vanhasta Suomesta. Siellä on vielä taito hiljaiseen ja rauhalliseen keskustelemiseen asioista. Ehtii pohtia, mitä sanoo. On tällainen verkkainen, mukava meininki.

Isot miehet
tippa linssissä

Markku Pölönen on kiertänyt ympäri Suomea markkinoimassa elokuvaansa. Itä-Suomesta lähdettiin liikkeelle ja tällä viikolla viimeisinä pysäkkeinä olivat Turku ja Lahti. Elokuvan vastaanottoa hän kuvaa häkellyttäväksi.

- Esimerkiksi Tampereella oli 440 kutsuttua katsojaa. Ihmiset tulivat kiittämään kädestä pitäen ja erikoista oli, että siellä oli vanhempia miehiä, kuusvitosia, seitsemänkymppisiä, jotka olivat aivan valtavan liikuttuneita jostain syystä. Se on ollut meistä hätkähdyttävintä. Niiden mielestä on saatanan noloa, että on tippa linssissä. Vaatii pokkaa tulla juttelemaan, kun ei saa oikein sanoja suusta. Jotain sillä on sen kanssa tekemistä, että elokuvassa jätetään hyvästit tietylle kulttuurille, Pölönen miettii.

Onnen maa
omasta elämästä

Nuori Markku Pölönen syttyi elokuvaan käymällä naapurissa katsomassa suomalaista elokuvaa. Ne olivat suuria elämyksiä, joita varten hiihdettiin talvipakkasessa ja pimeässä. Aku Korhonen ja Siiri Angerkoski olivat Pölösen lempinäyttelijöitä ja vaikutuksen tekivät sellaiset elokuvat kuin Opri ja Hilman päivät.

- Kyllä se varmaan sieltä lähti, kun elokuvakokemukset olivat niin voimakkaita, itkettäviä ja naurattavia.

Lopullinen, mullistava kokemus oli ensi kerran nähty Tuntematon sotilas. Ammatinvalintaan vaikutti varmasti se, että Pölönen sanoo olleensa koulussa hyvä vain suomen kielessä ja kuvaamataidossa.

- Ja vielä puutöiden opettaja sanoi, että "poika, sinusda dulee henkisen dyön dekijä", kun olin kairannut höyläpenkkiin reiän linnunpönttöä tehdessä.

Aluksi Pölönen kiinnostui animaatiosta. Hän kertoo, että kaikkien lukioaikaisten kirjojen reunat ovat täynnä pläräämällä katsottavia animaatioita. Taideteollisessa animaatio jäi, koska siellä ei ollut alan opetusta.

Onnen maa ei ollut Markku Pölösen ensimmäinen elokuva, mutta siitä hänet ensi kertaa muistetaan. Elokuvasta oli kaksi kopiota ja se pyöri yllätyshittinä Helsingissä viikkokaupalla. Onnen maata Pölönen pääsi tekemään vasta kymmenen vuotta ensimmäisen lyhytelokuvansa jälkeen. Siinä välissä hän teki tilaus- ja opetustöitä, ja oli töissä rakennuksilla ja satamassa. Ennen Onnen maata Pölönen oli työttömänä, mutta silloin puhelin soi ja hänelle tarjottiin tilaisuutta puolipitkän elokuvan tekoon sparrausrinki-nimisessä nuorille ohjaajille tarkoitetussa järjestelmässä.

- Jos sitä puhelinsoittoa ei olisi tullut, niin todennäköisesti olisin kuvaamataidon opettajana jossain tai yrttiviljelijänä.

Onnen maa on Pölösen mukaan hyvin tarkka rekonstruaatio hänen omasta elämästään. Ja siitä hän on saanut enemmän palautetta kuin mistään muusta elokuvastaan. Kaikessa palautteessa on sama viesti: ihan kuin olisi omaa lapsuutta katsonut.

Haaveissa
pitkä tv-sarja

Markku Pölönen on uhkaillut, että Koirankynnen leikkaaja jää hänen viimeiseksi elokuvakseen.

- Yleensä siinä vaiheessa kun edellinen elokuva on leikkausvaiheessa tai saatu valmiiksi, niin aihe seuraavaan elokuvaan on ollut valmiina. Nyt ei ole ajatuksen säteellä yhtään aihetta. Ilmeisesti jotakin on tullut sanottua näillä kuudella pitkällä elokuvalla. Joku elämänkatsomus on käytetty ja nyt täytyy vähän ladata, että mitä seuraavaksi.

Nyt Pölönen haluaisi päästä tekemään pitkää tv-sarjaa, sellaista 30 vuotta yhtäjaksoisesti kuvattavaa.

- Haluaisin tehdä niin sanottua ylösrakentavaa sarjaa, joka vetoaisi ihmisten parempaan puoleen, olisi mielialaa kohentava ja antaisi vähän uskoa. Olisi kiva päästä päättämään, millä tuulella ihmiset menevät illalla nukkumaan ja mistä seuraavana päivänä töissä puhutaan. En oikein tykkää nykysarjojen henkisestä ilmapiiristä, se on sellainen kylmännihkeä. Ei ole kovin isoja aatteita eikä näkymiä.

Haaveilemansa televisiosarjan esikuvana Pölönen pitää brittiläistä Emmerdalea. Sarja tapahtuisi nykyajassa ja kuvattaisiin Pohjois-Karjalassa. Neuvottelut sarjasta ovat käynnissä tv 2:n kanssa.

- Toivotaan, että ne uskaltaisivat satsata