Ostaisitko Korkmanilta käytetyn taloustulkinnan?

(Kansan Uutisten Viikkolehti 28.11. 2008)

KAI HIRVASNORO

Edellisen laman alusta loppuun seuranneella on hämmentynyt olo. Nyt kaikki ovat keynesiläisiä eli haluavat elvyttää taloutta. Nekin, jotka 1990-luvun alussa julistivat Keynesin kuolleeksi ja pilkkasivat talouspolitiikan toisinajattelijoita velkaelvyttäjiksi.

Nyt tulossa olevan taantuman päätulkitsijaksi ainakin Yleisradio ja Helsingin Sanomat ovat valinneet Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n toimitusjohtajan Sixten Korkmanin. Korkman on usein monta kertaa viikossa julkisuudessa antamassa tuomionsa siitä, onko nyt valittu linja oikea vai väärä.

Mistä Korkman sen loppujen lopuksi tietää?

Sixten Korkman on nyt keynesiläisten elvyttäjien kuorossa, vaikka vuonna 1991 hän tuli valtiovarainministeriön ylijohtajana julistaneeksi koko opin kuolleeksi. Muualla Keynesistä luovuttiin jo aiemmin eikä paluu keynesiläiseen politiikkaan siksi ollut enää realistinen vaihtoehto, Sixten Korkman hoki uusliberalistien uskontunnustusta lokakuussa 1991 Helsingin Sanomien haastattelussa.

Muitakin perusteluja elvytyksen vastustamiselle löytyi:

"Työttömyyden uhka on mekanismi, joka pakottaa palkkasopeutumiseen, jos kustannusremonttia ei tulopolitiikalla saada aikaan."

Eli Sixten Korkman piti työttömyyden kasvua toivottavana asiana.

Ostaisitko tältä mieheltä käytetyn lamatulkinnan?

Nyt EVA:n miehellä on toinen ääni kellossa. Keskiviikkona hän vaati Ylen haastattelussa hallitukselta lisää paukkuja elvytykseen.

* * *

Uuden laman tai ainakin taantuman kynnyksellä on metkaa muistella sitä edellistä. Erittäin hyvä perusteos on Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen vuonna 1998 julkaisema Suuri lama, jonka kirjoittivat Etlan silloinen toimitusjohtaja Pentti Vartia ja nykyistenkin taloustulkkien kärkinimiin kuuluva Jaakko Kiander. Kirjan luku Finanssipolitiikka ja kansantalous muistelee juuri sitä vaihetta, jolloin elvyttäjät, Kiander oli yksi äänekkäimmistä, heräsivät ja toisaalta niin heräsivät heidän vastustajansakin.

Vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa keskustelukulttuuri on muuttunut totaalisesti. Kaikki haluavat pumpata talouteen lisää rahaa. Kukaan ei nyt voisi kuvitellakaan tulonsaajiin kautta linjan kohdistettavia veronkorotuksia tai sosiaaliturvan leikkauksia, jotka olivat silloisen porvarihallituksen lamalääkkeitä. Taisi siellä olla jokunen nykyinenkin ministeri näitä myrkkyjä syöttämässä kansalaisille. Veronkorotuksen nimi tosin oli pakkolaina.

Vartian ja Kianderin kirjassa keskitytään ekonomistien ja muiden talousviisaiden silloiseen keskusteluun. Eduskunnan vääntöjä silloin itse kuunnelleena muistan elävästi, millaista keskusteluja poliitikot kävivät. Vasemmisto-oppositio vaati elvytystä. Pääosa nykyisistäkin hallituspuolueista pilkkasi tällaisia vaatimuksia sanalla velkaelvytys.

Aika moni nykyinen kansanedustaja haukkui sellaisen politiikan jota nyt itse kannattaa ja pitää vastuullisena.

* * *

1990-luvun alussa Suomella olisi ollut varaa rapsakkaan elvytykseen, koska maalla oli vain vähän velkaa. Ja nyt taas elvytysvaraa riittää, koska 1990-luvun velkoja on hyvinä vuosina maksettu pois ja Suomi on Euroopan vähävelkaisimpia maita.

Monen vasemmistoliittolaisen pahin tietämä kirosana on Lipposen hallitus. Lipposen hallituksia voidaan hyvällä syyllä arvostella monista asioista, mutta joskus kehutkin ovat paikallaan. Silloiset hallitukset, ja Vasemmistoliitto siellä mukana, teki politiikkaa, jossa taantuman aikana otetaan velkaa ja kasvuvuosina sitä maksetaan pois.

Nyt on varaa elvyttää, koska Vasemmistoliittokin oli viisaasti luomassa sille edellytyksiä.

* * *

Toivottavasti talouspolitiikan päättäjät tekevät tällä kertaa oikeita ratkaisuja, sillä niiden kanssa joudutaan joka tapauksessa elämään pitkään laman tai taantuman päättymisen jälkeen. Jotkut loppuikänsä.

Vanhempi tutkija Kristiina Huttunen kirjoittaa Palkansaajien tutkimuslaitoksen nettisivuilla viikko sitten päivätyssä kommentissaan taantuman aikana irtisanottujen kohtalosta. Hän viittaa tuoreisiin tutkimuksiin, joiden mukaan viime laman aikana tehtaan lakkauttamisen vuoksi työttömäksi joutuneiden ansiot olivat vielä kuusi vuotta työpaikan menetyksen jälkeen 25 prosenttia alhaisemmalla tasolla kuin samaan aikaan töissä pysyneiden ansiot.

Ja kaikkihan eivät laman jälkeen päässeet takaisin palkkatyöhön ollenkaan. Heidän osakseen jäi pysyvä köyhyys. Jos lamantorjunta tälläkin kertaa epäonnistuu, epäonniset maksavat tällaisten korkmanien virhearvioita koko loppuikänsä.

Painakaa legenda (Hetket jotka jäivät 18)

Tällaista sarjaa voisi pyörittää kuukausien ajan pelkästään John Fordin elokuvilla. Keväällä Fordilta muisteltiin suurta lamakauden kuvausta Vihan hedelmät. Mutta täytyyhän häneltä mukana olla myös länkkäri.

Mies, joka ampui Liberty Valancen (1962) oli John Fordin 145 ohjauksesta viimeinen suuri tapaus, joskaan ei viimeinen elokuva.

Liberty Valance kertoo nuoresta innokkaasta asianajaja Ransom Stoddardista (James Stewart on liian vanha rooliin, mutta olkoon), jonka missiona on tuoda laki villiin Shinbonen kaupunkiin. Stoddard kieltäytyy tarttumasta aseeseen, mutta kohtalon oikusta hänestä tulee mies, joka ampui läpeensä pahan Liberty Valancen (Lee Marvin).

Vai ampuiko?

Tappajan maine on joka tapauksessa vienyt Stoddardin senaattoriksi. Nyt hän palaa vanhana miehenä Shinboneen hautaamaan vanhan ystävänsä Tom Doniphonin (John Wayne).

Kun senaattori saapuu pikkukaupunkiin, se on uutinen. Paikallisen lehden päätoimittaja Maxwell Scott (Carleton Young) haluaa kuulla Stoddardin tarinan. Kuka on tämä Tom Doniphon, jonka hautajaisiin Washingtonin senaattori saapuu? Ja kuka ampui Liberty Valancen?

Kun totuus on kerrottu, Ransom Stoddard kysyy, aikooko päätoimittaja julkaista sen.

Maxwell Scott: En, sir. Tämä on länsi. Kun legenda muuttuu todeksi painetaan legenda.

John Fordin elokuvien yksi viehätys on sivuhenkilöissä. Samat naamat ovat mukana elokuvasta toiseen. Vuonna 1962 jäljellä olivat vanhasta ydinjoukosta enää John Carradine ja John Qualen, jonka surumieliset kasvot henkilöivät yleensä ja niin nytkin ruotsalaista siirtolaista.

Kanadassa 1899 syntynyt Qualen oli norjalaisen papin poika, joka työskenteli John Fordin kanssa 35 vuotta.

Mutta todellinen Ford-veteraani elokuvan muutamassa kohtauksessa nähdään baaritiskin takana. Jack Pennick näytteli 41 Ford-elokuvassa, useammassa kuin kukaan muu.

Novaja Gazeta: Journalismia henkensä kaupalla

(Kansan Uutisten Viikkolehti 21.11. 2008)

Novaja Gazetassa on varauduttava siihen, että toimittaja murhataan
Talouskriisi on sensuroitu hallituksen kontrolloimista tiedotusvälineistä Venäjällä. Novaja Gazeta -lehden Nikolai Donskovin mukaan virallinen totuus kuuluu, että länsi mätänee, mutta Venäjä kehittyy vakaasti.

KAI HIRVASNORO

Oikeudenkäynti kansainvälisesti tunnetuimman venäläisen toimittajan Anna Politkovskajan murhasta alkoi Moskovassa tällä viikolla. Politkovskaja oli kolmas 2000-luvulla murhattu Novaja Gazeta -lehden toimittaja. Yhdenkään murhan päätekijöitä ei ole saatu vastuuseen.

Riippumatonta journalismia tehdään siis Venäjällä henkensä kaupalla. Vaikka viimeisimmästä murhasta on kaksi vuotta, on maan ainoan valtakunnallisen vallanpitäjistä vapaan sanomalehden toimittaminen edelleen vaarallista työtä. Uhkauksia tulee päivittäin, kertoo Novaja Gazetan Luoteis-Venäjän toimituksen päällikkö Nikolai Donskov.

Hän oli Suomessa julkistamassa lehtensä suomenkielistä versiota, jota Into Kustannus julkaisee neljä kertaa vuodessa ilmestyvinä taskukirjoina.

- Onneksi ketään meistä ei ole murhattu viime aikoina, mutta kukaan ei tiedä tulevasta. Mitä vain voi tapahtua, hän sanoo.

- Meidän toimittajamme kirjoittavat kriittisesti politiikasta, taloudesta, sosiaalisista ongelmista ja rikollisuudesta. Tämä on erittäin vaarallinen ammatti nyky-Venäjällä.

Uhkaukset tulevat Donskovin mukaan useimmiten nimettöminä, mutta eivät aina. Myös viranomaiset uhkailevat Novaja Gazetan toimittajia.

- He eivät uhkaa tappaa meitä, mutta varoittavat vaikeuksista elämässämme ja työssämme. Murhauhkaukset tulevat nimettöminä.

Tasapuolisesti

Georgiasta

Nikolai Donskovin mukaan Novaja Gazetassa on joitakin sääntöjä sen varalle, että lehden toimittaja tapetaan. Toimittajien tulee esimerkiksi tehdä riittävästi yhteistyötä niin, että jos yksi murhataan kesken tutkimusten, niin toisilla on samat tiedot, jolloin jutun tekeminen voi jatkua.

Kun Venäjä kohtaa elokuun Georgian sodan kaltaisen kriisin, viranomaiset ottavat kriittisen journalismin entistäkin tiukemmin silmätikukseen. Silloin lehden syntinä oli normaali journalismi, jossa sotaa tarkasteltiin kummankin osapuolen näkökulmasta. Oli Venäjällä täysin poikkeuksellista, että sanomalehti julkaisi myös georgialaisten näkemyksiä ja kuvauksia tapahtumista. Muilla tiedotusvälineillä oli vain yksi näkökulma, Kremlin näkökulma.

- Venäjän viranomaisten kannalta oli kovin erikoista, että meidän lehdessämme kerrottiin georgialaisten kärsimyksistä sodassa, Donskov sanoo.

Hän kirjoittaa Georgian sodasta Suomen Novaja Gazetassa tasapainoiseen tyyliin. Donskov arvostelee lännen tiedotusvälineiden tulkinneen tapahtumia yksipuolisesti niin, että iso paha Venäjä hyökkäsi pienen puolustuskyvyttömän naapurinsa kimppuun.

Toisaalta sota osoitti, että voimapolitiikasta on tullut Kremlin uusi ideologia. Kaukasuksella se käyttää keppiä ja porkkanaa joko yllyttäen tai hilliten aina sitä osapuolta, mikä Venäjälle on edullisinta.

Nikolai Donskov taustoittaa kriisin juuret 1700-luvulle, jolloin Katariina Suuri liitti Georgian Venäjän imperiumiin. Kriisin nykyvaihekin ulottuu 1980-luvulle.

Yksi pääsyistä elokuiseen sotaan oli se, että Venäjä halusi osoittaa muulle maailmalle voimaansa ja että se tekee mitä haluaa kysymättä muiden mielipidettä, Donskov täydentää Viikkolehdelle.

Talouskriisi

on sensuroitu

Suomen Novaja Gazetan julkistamistilaisuudessa keskiviikkona Nikolai Donskov ja toimittaja Artemi Troitski suhtautuivat hyvin pessimistisesti Venäjän presidenttiin Dimitri Medvedeviin. Hän ei ole Vladimir Putinia kummempi johtaja, ja itse asiassa todellinen johtaja on edelleen Putin.
Mitä tapahtuu, kun kansainvälinen talouskriisi koettelee myös öljy- ja kaasutuloillaan vaurastunutta Venäjää? Öljyn hinnan aleneminen vie pohjan pois valtion budjetilta.

Nikolai Donskov korostaa aluksi, että talouskriisi kuuluu sensuroituihin kysymyksiin Venäjän tiedotusvälineissä.

- Virallisista tiedotusvälineistä et voi lukea talouskriisistä Venäjällä. Se on Yhdysvalloissa ja Euroopassa, mutta Venäjällä vallitsee täydellinen tasapaino, hän hymyilee.

Tämä on propagandaa ja kaikua neuvostoajoilta: länsi mätänee, mutta Venäjä kehittyy vakaasti.
Viranomaisten vakuutteluista huolimatta kriisi on jo Venäjälläkin. Ehkä 15 prosenttiin tänä vuonna kohoava inflaatio syö ostovoimaa, työttömyys näkyy jo Pietarissa ja Moskovassa ja korkeat korot uhkaavat asuntovelallisia asunnon menetyksellä.

Vaikuttaako Venäjän taloudellinen heikkeneminen sen käyttäytymiseen kansainvälisissä suhteissa, sitä pitää Donskovin mielestä kysyä länsijohtajilta.

Hän kertoo kysyneensä usein länsimaisilta journalisteilta ja poliitikoilta, miksi he eivät ota Venäjän johtajien kanssa esille maan epädemokraattista kehitystä. Vastaukseksi tulee vastakysymys: mitä me voimme tehdä. Ostamme öljyä ja kaasua Venäjältä, joten on parempi ettemme puhu demokratiasta mitään, vaan jatkamme kaupankäyntiä.

- Tuolta kantilta katsoen mikään ei muutu tulevaisuudessakaan, Donskov naurahtaa.

Veren ja ruusun tuoksu lumosi keskiaikatutkija Hannele Klemettilän

(Kansan Uutisten Viikkolehti 14.11. 2008)

Keskiajalla on huono maine turhaan. Aikakausi ei ollut erityisen julma eikä mitenkään pimeä. Lähimmäisenrakkaus oli silloin tärkein hyve, väittää keskiaikatutkija Hannele Klemettilä.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Monet, muun muassa tämä lehti, arvosteli Alma Mediaa Lapin Kansan päätoimittajaksi valitun Johanna Korhosen potkuista syyttämällä yhtiötä keskiaikaisesta meiningistä.

Suomen Akatemian tutkijatohtorilla Hannele Klemettilällä riittää työsarkaa. Keskiaika (noin vuodet 500–1500) symboloi pimeää takapajuisuutta, kurjuutta, julmuutta, sotia ja kidutusta.

Turkulainen Klemettilä on suosituissa tietokirjoissaan, etenkin Keskiajan pyöveleissä (Atena, 2004) yrittänyt oikoa yksipuolisia käsityksiä ajanjaksosta. Kyllä, keskiajalla oli sotia ja vitsauksia. Mutta oli silloin myös myötätuntoa, armeliaisuutta, loistavaa taidetta ja jopa rauhanliikkeitä.

Samana päivänä Johanna Korhosen potkujen kanssa ilmestyi Hannele Klemettilän uusi suurteos, kerronnaltaan hieno ja visuaalisesti loistelias Keskiajan julmuus (Atena), jossa mennään entistä syvemmälle stereotypioiden murskaamisessa. Klemettilä on valinnut myöhäiskeskiaikaan painottuvaan kirjaansa ne ryhmät, joiden kohtelun keskiajalla ajatellaan olleen erityisen julmaa – muun muassa naiset, lapset ja eläimet – ja osoittaa sitten, että todellisuudessa yli 500 vuotta sitten elettiin joissain suhteissa paljon lempeämpää aikaa kuin nyt.

Sorto ei silloin

ollut sortoa

Otetaan nyt esimerkiksi naiset. Talonpoikaisvaimojen elämän kuvitellaan olleen silkkaa kurjuutta ja ylhäisönaisten tanssineen ruusuilla.

Kumpikaan ei ole koko totuus.

Hannele Klemettilä muistuttaa, että yleensäkin keskiajan julmuutta on tarkasteltava omaa aikakauttaan vasten. Sitä, mitä nyt pidetään sortona ei omana aikanaan koettu samalla tavalla. Niin naiset kuin miehetkin katsoivat keskiajalla, että yhdet oli luotu hallitsemaan toisia – ihmiset eläimiä, aikuiset lapsia, miehet naisia, kuninkaat alamaisia – ja tämä jumalan säätämä järjestys oli luonnollinen ja kaikille hyvä.

Jos siis ihmisten kohtelu nyt näyttää julmalta, niin omana aikanaan ihmiset eivät välttämättä kokeneet sitä niin.

– He olivat syntyneet tiettyyn rooliin. He halusivat elää mahdollisimman hyvin ja ajattelivat, että sen jälkeen tulee oikea, tuonpuoleinen elämä, jossa kaikilla autuailla asiat ovat hyvin.

– Heidän tuli lähinnä keskittyä pysymään kaidalla tiellä. Usein vielä ajateltiin, että jumala palkitsee helpommin köyhän ja vaivaisen, ja rikkailla on suurin vaara joutua helvettiin, Klemettilä kertoo.

Julmuus olikin

laupeudentyötä

Naisiin kohdistuva väkivalta oli keskiajan lakien ja kunniakoodien mukaan kiellettyä, mutta tasa-arvoisia nykyisen mittapuun mukaan naiset ja miehet eivät olleet. Raiskaus avioliitossa ei ollut rikos, esimerkiksi. Niin kuin ei ollut Suomessakaan vuoteen 1994 asti.

Entä sitten lapset? Keskiajan vanhemmat tuskin kiintyivät lapsiinsa, koska imeväisiä kuoli kuin kärpäsiä kulkutautien vuoksi.

Hannele Klemettilän mukaan lasten hyväksi ponnisteltiin voimia säästämättä ja kuolleita lapsia surtiin siinä kuin nytkin. Isompia lapsia kannustettiin leikkimään ja heille valmistettiin leluja. Kasvattavassa tarkoituksessa pojille valmistettiin jo tuohon aikaan sotaleluja ja tytöille nukkevauvoja.

Jo Keskiajan pyöveleissä kävi selväksi, että se, mikä nyt tuntuu äärimmäiseltä julmuudelta, oli omana aikanaan laupeudentyötä. Ei kuolemaantuomittuja kidutettu heidän piinansa lisäämiseksi, vaan sielua siinä puhdistettiin ikuista elämää varten ja sen saavuttamisen varmistamiseksi. Ryöväritkin yritettiin pelastaa helvetin kauhuilta.

Veren ja ruusun

tuoksu sekoittuivat

Tiedettä kiinnostavaksi popularisoivan Hannele Klemettilän innoitti keskiajan tutkijaksi vuonna 1919 ilmestynyt alankomaalaisen Johan Huizingan kirja Keskiajan syksy, joka alaotsikkonsa mukaan kuvaa elämän- ja hengenmuotoja Ranskassa ja Hollannissa 14. ja 15. vuosisadalla.

Suomeksi kirja ilmestyi vasta 1989.

– Ei sellaisella tavalla kirjoiteta enää nykyisin, Klemettilä haltioituu vieläkin.

– Kirja on niin rikas, että se synnyttää lukijan mielikuvitukseen aivan uskomattoman maailman. Minun kirjani on ihan perustietokirjatekstiä, Klemettilä kehuu Huizingaa ja vähättelee turhaan itseään.

Keskiajan syksystä Hannele Klemettilälle syntyi tunne, että hän haluaa kirjoittaa keskiajan lopusta, tuosta ristiriitaisesta ajanjaksosta, jota toisaalta sävyttivät katedraalien loisto, toisaalta rutto. Huizingan sanoin: keskiajalla veren ja ruusun tuoksu sekoittuivat toisiinsa.

Tämä sai nuoren Hannele Klemettilän mielikuvituksen laukkaamaan niin kuin se saa monet nuoret tänäänkin. Keskiaika on fantasiapelien ja populaarikulttuurin keskeistä kuvastoa. Taru sormusten hengestä ammentaa keskiajasta, samoin Harry Potter. Ja katsokaapa nykyisiä suomalaisia hevibändejä.

Kuva voi

viedä harhaan

Klemettilä luki Huizingansa kulttuurihistorian opiskelijana yliopistossa. Hän oli seikkaillut sivuaineesta toiseen ja nyt harjoitustöissä alkoi kulkea keskiajan polkuja aina vain syvemmälle. Ranskan kielen opinnot mahdollistivat tutustumisen alkuperäislähteisiin.

Hannele Klemettilä pitää symbolista ajattelua itselleen tärkeänä.

– Kun luen runoa tai näytelmää ja katson kuvaa, niin haluan selittää, minkälaisia merkityksiä sieltä löytyy, miten keskiajan ihminen näki tämän.

Varmasti juuri kuvat ovat syynä keskiajan huonoon maineeseen. Piirroksissa on kuvattu silpomista, ihmisten polttamista roviolla, sotia ja ryöstämistä. Helvetin hirveydet olivat aivan keskeistä aikakauden kuvastoa. Jos näitä kuvia ei osaa lukea omaa aikaansa vasten, niin käsitykseltä julmasta keskiajasta ei voi välttyä.

Klemettilä sanoo, että kokonaisuudesta erotettu kuva museon seinällä johtaa varmasti harhaan.

– Omana aikanaan kuva on ollut kirkon seinällä ja siinä on luultavasti esitetty koko luomiskertomus, kaikki Raamatun tapahtumat. Jos sitten otat siitä yhden kuvan, jossa marttyyri silvotaan – ja ehkä vielä naismarttyyri – niin ihminen vetää nopeat johtopäätökset, että keskiajan ihmiset olivat kyllä aika perverssejä. Kirkkoonkin ripustettiin tuollaisia kuvia.

– Kuvan merkkejä ja symboleja ei nähdä. Kun kuva kerran oli kirkossa, niin sen tarkoitus oli herättää hurskaudentunteita ja ihailua marttyyriutta kohtaan. Ideana oli ohjata ihmisiä pois julmuudesta kohti myötätuntoa, korostaa Klemettilä.

Rauhanliike

jo 900-luvulla

Mutta myytti pimeästä keskiajasta on myös synnytetty tarkoituksellisesti. Uuden ajan alussa humanistit ja muut oppineet kokivat tarvetta tehdä selvän eron aikaisempaan. Että oli se pimeä menneisyys ja nyt eletään parhaassa mahdollisessa maailmassa.

Uudessa kirjassaan Hannele Klemettilä toteaa, että mielikuva keskiajan julmuudesta kiteytyy loppumattomiin sotiin. Feodaaliparonit silppusivat vastustajiaan kirveillä ja miekoilla. Säälimättömät ristiretkeläiset kärvensivät pakanoita tulella.

Klemettilä painottaa, ettei sotiminen keskiajalla ollut sen julmempaa kuin muulloinkaan eivätkä ihmiset olleet erityisen sotaisia. Sota oli ulkoistettu soturiluokalle. Muut yhteiskuntaluokat keskittyivät työntekoon ja rukoilemiseen.

Mutta totta kai kansa kärsi sodista. Siksi sotia vastaan syntyi myös rauhanliikkeitä. Kirkon piirissä Pax Dei -liike syntyi jo 900-luvulla ja säilyi Länsi-Euroopassa 1200-luvulle asti. Se kielsi väkivallan kirkkoa ja kansaa vastaan.

Treuga Dei -liike taas yritti estää kristittyjen ja varsinkin ritarien keskinäistä väkivaltaa. Se pyrki rauhoittamaan tietyt ajankohdat sodalta ja väkivallalta. Jo vuonna 1027 annettu julistus kielsi taistelut sunnuntaisin ja muina pyhäpäivinä. Myöhemmin rauhoitettiin lisäksi paastonaika ja kaikki perjantait.

Kuumakallet

ristiretkille

– Sydänkeskiajalla keskusvallat olivat vielä aika heikkoja ja yhteiskunta rauhaton, koska maanomistajat kävivät keskenään yksityisiä sotia. Tavallinen kansa alkoi piispojen johdolla järjestää rauhanliikkeitä. Aluksi pyrittiin siihen, että sotilaat sotivat keskenään eivätkä kajoa puolustuskyvyttömään kansaan. Sitten pyrittiin rajaamaan ritarien keskinäistä väkivaltaa, Hannele Klemettilä kertoo.

Rauhanliikkeiden toimintamuotoihin kuului myös miekankalistelijoiden lähettäminen ristiretkille. Se oli yksi keino rauhoittaa omat kotinurkat.

Liikkeet myös onnistuivat. Tiettyjä alueita muun muassa Ranskassa saatiin rauhoittumaan. Ja kun liike levisi Euroopassa, niin se oli ensimmäisiä esimerkkejä siitä, että yhteiskunnan väkivaltaisia rakenteita voidaan purkaa rauhanomaisin keinoin.

Rauhanliikkeiden vaikutus perustui silloin uhkaamiseen jumalallisilla sanktioilla. Muuta kättä pidempää niillä ei ollut.

Pax Dei ja Treuga Dei saivat seuraajikseen kuolemaantuomittuja tukevia veljeskuntia Ranskassa ja Italiassa.

– Alkoi ilmetä kaikenlaista humaania ajattelua yhteiskunnan muuttamiseksi sellaiseksi, että kaikkien on hyvä elää.

Kuolemantuomio

oli eri asia silloin

Miten vertaisit keskiajan julmuutta oman aikamme julmuuteen? Onko se perimmiltään samaa?

– Julmuus varmaankin kumpuaa taipumuksesta jakaa ihmiset meihin ja toisiin. Toisiksi luokiteltuihin aletaan helposti liittää mielikuvia, jotka muuttavat heidät uhkaksi ja törmäys on väistämätön.

Tämä on Hannele Klemettilän mielestä yhdistävä tekijä.

Erottavan hän ottaa puolestaan kuolemantuomiosta. On aivan eri asia antaa kuolemantuomio tänään, kun ihmiset ovat menettäneet uskonsa tuonpuoleisuuteen, kivun puhdistavaan vaikutukseen ja siihen, että joku jumala tasoittaa tilin, jos vahingossa syytön poltettiinkin roviolla.

Hyveistä voi

ottaa oppia

Ero on myös siinä, että keskiajalla ainakin yritettiin rajata sotien aiheuttama julmuus pois siviileistä. Nykyaikaisissa sodissa taas siviilien terrorisointi on keskeinen sodankäynnin muoto ja sotilaita kuolee vähän. ”Julmuuden” vastapainoksi keskiajalla oli hyveitä, joiden palauttaminen kunniaan parantaisi meidän aikamme elämänlaatua.

– Lähimmäisenrakkautta pidettiin hyveenä. Kaikkein pahimpana pidettiin julmuutta. Nämä kaksi ajatusta kun saataisiin iskostettua ihmisten päähän, Klemettilä toivoo.

Traaginen, koominen kommunismi Jari Tervon mukaan

(Kansan Uutisten Viikkolehti 14.11. 2008)

Jari Tervo teki 1 300-sivuista historiallista trilogiaa kirjoittaessaan havainnon Suomen asemasta: koko 1900-luvun määräävin piirre oli kommunismin vastainen taistelu. Välillä asein, välillä sanoin.

KAI HIRVASNORO

On siinä Suomen poliittista historiaa kerrakseen kirjailijan tulkitsemana ja kuvittelemana.

Jari Tervon historiallinen trilogia kulkee mutkitellen vuodesta 1986 vuoteen 1918. Myyrässä, Ohranassa ja Troikassa tavataan pieniä ja vähän suurempia historian tekijöitä. Ne pienemmät ovat suomalaisia kommunisteja ja heitä jahtaavia ohranan, myöhemmin Suojelupoliisin, etsiviä.

Suuret ovat todella suuria: Mannerheim, Stalin ja vanha Presidentti. Muun muassa.

Sarjan varsinaiseksi päähenkilöksi nousee kuitenkin ilmiö nimeltä kommunismi. Myyrässä vakoilijaa valtakunnan huipulta jäljittää Jura Karhu, Karhujen laajan kommunistisuvun luopio, Suojelupoliisin etsivä. Ohranan päähenkilöitä ovat Suomeen desanttina jatkosodan aikana pudotettu Janne Mutka ja hänen rakastettunsa Vilja Oljenpalo. Troikassa vallankumouksen kulkumiehet Eljas Rossi, Juliska Viskari ja Herman Hevoskoski havainnoivat uuden yhteiskunnan rakentamista sekasortoisessa Pietarissa 1918-1920.

Jari Tervo on kirjoittanut teoksiinsa laajan kirjon kommunisteja siksi, että 1900-luvun Suomen määräävin piirre oli taistelu kommunismia vastaan. Näin hän määritteli Troikan ilmestyessä syyskuun alussa.

Suomen Kommunistisen Puolueen entisen pää-äänenkannattajan on ehdottomasti kuultava ja kirjoitettava asiasta lisää.

Joten nyt Jari Tervo jatkaa ajatteluaan Helsingin Kaupunginteatterin lämpiössä. Olemme täällä siksi, että eilen teatterin pienellä näyttämöllä sai ensi-iltansa tulkinta trilogian ensimmäisestä osasta, Myyrästä.

Taistelua asein

ja sanoin

Mutta miten niin kommunismin vastustaminen oli 1900-luvun määräävin piirre?

- Se on huomio Suomen asemasta, Tervo aloittaa.

- Kun Suomi itsenäistyi joulukuussa 1917, oli juuri tapahtunut bolševikkivallankumous. Vuoden 1918 taisteluissa Suomi joutui määrittämään asemansa. Sen jälkeen vuoteen 1991 välillä asein, välillä sanoin Suomi taisteli kommunismia vastaan.

Kommunismilla oli aluksi Neuvosto-Venäjän, myöhemmin Neuvostoliiton hahmo.

- Tämä on asia, joka minusta selittää hyvin paljon Suomen historiaa. Se on koko ajan ollut pohjimmainen asia, joka meidän on ollut pakko ottaa huomioon, Tervo perustelee näkemystään.

Hänestä tämä sinänsä yksinkertainen havainto on ilmiselvä, kun katsoo asioita taaksepäin. Tervolle itselleenkin se valkeni vasta Myyrää kirjoittaessa. Myyrä sijoittuu Neuvostoliitossa enimmäkseen Brešnevin aikaan, Suomessa suomettumisen. Ja suomettumiseen oli tultu tietyn historiallisen jatkumon seurauksena.

Tuota jatkumoa Jari Tervo kuvaa yli 1 300 sivua.

Ei pilkkaa

työmiehiä

Tervon mukaan kommunismissa tehtiin sosialismin rakentamisen varjolla hirveitä asioita. Etenkin Troikka on tältä osin tuskallista luettavaa. Kun Tervo vielä tunnetaan kieleltään terävänä humoristina, niin voisi kuvitella hänen pilkkaavan ja roimivan aatteeseen luottaneita työmiehiä ja -naisia.

Kommunismin ulkoisille muodoille, muun muassa pönötykselle ja huumorintajuttomuudelle, hän nauraakin, mutta ei hän työläistä pilkkaa. Jari Tervo sanoo pitävänsä kommunismin valtakoneistoa ja aatetta eri asiana kuin työväen elinolojen parantamista ja sosiaalisten uudistusten edistämistä.

- Kun sanoo kommunismin vastustamisen olleen Suomen historian päävirtaus, niin se ei tarkoita, että työväen aineellista elintasoa kohottamaan pyrkineet olisivat olleet väärässä, hän toteaa.

- Voi ajatella niin, että kommunismi on vaikuttanut hyvällä tavalla suomalaiseen yhteiskuntaan sen vuoksi, että se ei koskaan päässyt valtaan. Jos olisi päässyt, se olisi ollut tuhoisaa jopa kommunistien omille päämäärille. Missä loppujen lopuksi eniten puheissa kiinnitettiin huomiota työläisten asemaan ja missä se oli huonompi kun Neuvostoliitossa ja entisissä itäblokin maissa?

Kaiken kattavat

aatteet koomisia

Siltä ajatukselta ei kuitenkaan voi välttyä, että Jari Tervosta kommunismi, ja myös suomalaiset kommunistit, näyttävät koomiselta ilmiöltä. Myyrässä koko joukko Karhun perheen jäseniä on valittu SKP:n politbyrooseen.

Liekki ja Voitto kuuluivat vähemmistöön, joka oli eilen ja toissapäivänä inttänyt edustajakokouksessa että kommunistien osallistuminen hallitukseen oli virhe. Enemmistön mielestä taas ei, muun muassa eurokommunistisen siskoni Laulu oli tätä mieltä, myös hänet oli valittu politbyrooseen, mutta setä ei voinut häntä mainita, hän oli ottanut puolueen kahtiajaossa sen linjan ettei sitä ole, ja koska sitä ei ole niin ei ole varsinkaan enemmistöä, joten hän ei voinut onnitella Laulua.

- Kaikissa selitysmalleissa ja aatteissa, jotka pyrkivät olemaan kaiken kattavia, on väistämättä koomisia piirteitä, Tervo sanoo.

Hän muistuttaa, että paljon on kirjoitettu kommunismin muistuttavan uskontoa ja lähinnä katolista, koska jos katui toverituomioistuimissa hairahduksiaan, niin toverille annettiin anteeksi. Se oli ihan niin kuin rippi.

- On väistämätöntä, että varsinkin päästessään mahtiasemaan kaikki uskonnon kaltaiset liikkeet ovat koomisia. Ne ovat tragikoomisia, Tervo tarkentaa.

Kaikelle ei

voi nauraa

Jari Tervo sanoo olevansa niin paljon satiirikko, että melkein kaikesta voi kirjoittaa satiirisessa tai tragikoomisessa valotuksessa.

Poikkeuksen tekee lasten kohtalo.

Ja kyllä hän on vakavampi kuin koskaan kuvatessaan Troikassa Pietarin puhdistusta ja vihdoin paljastaessaan, mihin uuden yhteiskunnan turvaamiseksi valmistettavia Pervuhinin Gummin hantaakillisia kumipalloja käytetään. Niillä tukitaan vastavallankumouksellisten, myös Rossin ja Hevoskosken hyvin tunteman pienen Katjušan, suu ennen teloitusta, koska heidän valheensa nakertaisivat heikoimpien bolševikkien moraalia.

Hantaaki kumipallossa oli siksi, että teloituksen jälkeen se kiskottiin uudelleen käyttöön ammutun suusta.

"Historialla ei

ole päämäärää"

Sekä Myyrä että Troikka alkavat siitä, kun sisällissota on jo ratkaistu. Valkoiset voittavat.
Troikassa ollaan huhtikuussa 1918. Punakaartilainen Herman Hevoskoski vannoo vielä kolaavansa sen mahtilahtarin, mutta nyt on kiirehdittävä pakoon Tampereelta, jota valkoiset jo piirittävät. Myyrä alkaa Haminan valleilta toukokuussa 1918. Seitsemän punaisen teloitusta johtanut myöhemmän Presidentin oloinen mies toteaa muistavansa sen päivän, kun hänestä tuli murhaaja.

Haminan valleilta siirrytään vuoteen 1978. Ohrana tapahtuu jatkosodan Helsingissä. Troikka kulkee keväästä 1918 pääsiäispäivän 1920 iltaan.

Jari Tervon trilogia ei todellakaan sijoitu sen Pohjantähden alle, missä edetään lineaarisesti 1800-luvun kurjuudesta kolmen sodan kautta 1950-luvun orastavaan hyvinvointiin.

Hän kertoo karttaneensa perinteistä trilogiaa, koska sellaisessa valitaan ensin historiasta jokin alkupiste, ja sitten edetään toiseen pisteeseen, joka sijaitsee lähellä nykyhetkeä. Tällä tavalla historialla näyttää olevan päämäärä. Sen tarkoituksena on ollut saavuttaa nykyinen todellisuus.
Tervo halusi kulkea toisin päin, nykyajasta syvemmälle historiaan. Se kirkasti havainnon, että nyt on toteutunut vain yksi sadoista ellei tuhansista mahdollisista vaihtoehdoista.

- Historialla ei ole päämäärää. Emme ole saapuneet tähän hetkeen minkään jumalallisen johdatuksen takia enkä ole ihan varma, onko olemassa historiallisia lainalaisuuksia, jotka johdattelevat ihmiskuntaa tai valtioita johonkin päämäärään. Tämä on suurta sattumaa, sanoo Tervo.

Liian lähelle historian kuvauksessa ei Tervon mielestä saa tulla. Pitää odottaa 20 vuotta, että saadaan tietää edes, mitä nyt tapahtuu.

Huonoa

propagandaa

Myyrää aloittaessaan Jari Tervo ei tiennyt tekevänsä trilogiaa, joka kytkeytyy tavan takaa vuoteen 1918 ja valmistuu vuonna 2008. Suomettumisen ajasta kirjoittaessa ja lähdekirjallisuutta lukiessa hän kuitenkin havaitsi, että syvemmälle historiaan on mentävä ja vuoteen 1918 ankkuroiduttava. Itse sisällissotaa hän ei kuitenkaan kuvaa, koska sitä suomalaisessa kirjallisuudessa on tehty jo paljon. Oli raikkaampaa aloittaa siitä kohtaa, missä itse sota oli jo ratkennut.

Troikalle kimmokkeen antoi lähes unohtunut Mannerheimin murhayritys pääsiäisenä 1920.

Oikeassa elämässä punakomentajat yrittivät ampua Mannerheimin paraatissa, mutta romaanissa murhahanke huipentuu tervomaisesti miesten WC:ssä.

Miksi valkoinen Suomi ei esimerkiksi 1930-luvulla käyttänyt propagandassaan hyväksi sitä, että punainen vaara uhkasi Neuvostoliitosta käsin?

Jari Tervo myöntää, että propagandavalttihan se olisi ollut. Mutta jos salahankkeella olisi elämöity, olisi seurannut joukko jatkokysymyksiä:

"Yrittivätkö murhata Mannerheimin?"

"Kyllä."

"Saatiinko ne kiinni?"

"Kyllä."

"Pantiinko vankilaan?"

"Kyllä."

"Ja siellä mätänevät?"

"No ei oikeastaan. Me päästimme ne vapaaksi."

Sillä murhajoukkueen johtaja Alexander Weckman kylläkin tuomittiin 12 vuodeksi kuritushuoneeseen syksyllä 1920, mutta jo vuonna 1926 hänet armahdettiin ja laskettiin vankienvaihdossa takaisin Neuvostoliittoon.

- Tuossa kohtaa hieno propagandavaltti tökkää.

Myyrää esitetään parhaillaan Helsingin Kaupunginteatterissa. Näytelmän on Jari Tervon romaanista dramatisoinut Sami Keski-Vähälä ja ohjannut Milko Lehto.

Näin tehdään terroristeja

(Kansan Uutisten Viikkolehti 12.10. 2007)

Yasmina Khadra: Bagdadin kutsu. Suomentanut Lotta Toivanen. WSOY 2007. 234 sivua.

”Länsimaalaiset eivät ymmärrä siitä mitään eivätkä koskaan sano asiasta mitään tärkeää.”

Puhuja on algerialaissyntyinen kirjailija Yasmina Khadra ja ”se” on islamilainen terrorismi.

Ja koska länsimaalaiset eivät ymmärrä muslimiterrorismista mitään, Khadra auttaa ymmärtämään uusimmassa romaanissaan Bagdadin kutsu. Se on yli 20 vuotta kirjoittaneen kirjailijan uusin teos ja ensimmäinen suomennos.

Tässä tapauksessa kustantaja ansaitsee täydet pisteet siitä, että on tarttunut Khadran viimeisimpään eikä alkupään teoksiin, sillä Bagdadin kutsua ajankohtaisempaa ja tärkeämpää romaania on syksyllä 2007 vaikea kuvitella. Itsemurhapommittajat kylvävät tuhoa Bagdadissa ja muissa Irakin kaupungeissa. Miksi? Romaanin nuoren beduiinipojan tie auttaa ymmärtämään paljon.

Bagdadin kutsun nimetön kertoja on sodan vuoksi joutunut jättämään yliopiston ja palaamaan kyläpahaseensa, jossa aika on pysähtynyt.

Mutta kylän ulkopuolella riehuva mielettömyys lähestyy vääjäämättä Kafr Karamiakin. Naapurikylässä hääjuhlan tuhonnut ohjus ja päähenkilön isän kokemat nöyryytykset ajavat kertojan kohti Bagdadia, josta löytyisivät keinot iskeä takaisin miehittäjää vastaan niin että tuntuu.

”He eivät tunne tapojamme”, romaanissa pohditaan.”...he näkevät maamme pelkkänä valtaisana öljylätäkkönä, josta he latkivat veremme viimeiseen pisaraan. He eivät elä historian jatkumossa. He etsivät apajia, kultakaivoksia, he riistävät. He ovat valkoisten rahoituslaitosten palkkasotureita.”

Yasmina Khadra ymmärtää, mistä terroristit tulevat, mutta ei hyväksy terrorismia. Siihen hänellä on poikkeuksellisen hyvä syy.

Algeriassa vuonna 1955 syntynyt Yasmina Khadra on vaimonsa nimellä kirjoittava entinen upseeri Mohamed Moulessehoul, jolla on pitkä kokemus taistelusta oman maansa ääri-islamilaisia terroristeja vastaan.

Yasmina Khadran luultiin pitkään olevan harvinainen naisen ääni arabikirjallisuudessa. Moulessehoul kirjoittikin ensimmäiset kuusi romaaniaan omalla nimellään Algeriassa. Vuonna 1988 armeija vaati häntä alistamaan seuraavat tekstinsä sensoreille. Tämän välttääkseen Mohamed Moulessehoul ryhtyi etsimään itselleen salanimeä. Vaimon kahta ensimmäistä nimeä hän ryhtyi käyttämään vaimonsa ehdotuksesta.

2000-luvun alussa Moulessehoul jätti armeijan, muutti perheineen Ranskaan ja huhujen lopettamiseksi paljasti todellisen identiteettinsä. Kirjailijanimeään hän ei silti jättänyt.

Bagdadin kutsussa Yasmina Khadra kertoo terrorismin kutsun molemmista puolista eikä vain amerikkalaisten pahoista teoista.

Totta on, että miehittäjän raakuus ja piittaamattomuus paikallisista oloista ja tavoista luo hyvän kasvualustan terrorismille.

Mutta Khadran mukaan tilannetta ja tavallisia nuoria miehiä hyväksi käyttävät myös suuret johtajat, jotka ajavat omaa fundamentalistista ohjelmaansa keinolla millä hyvänsä.

Tässä sodassa ei ole sankareita eikä yksipuolisia totuuksia.

Ennen kaikkea Yasmina Khadra on kuitenkin sanonut kertovansa ihmisistä. Vaikka hän haluaa länsimaalaisten ymmärtävän taustoja, opettajaksi Khadra ei ryhdy.

”Romaanini eivät kerro terrorismista; ne kertovat ihmiselämän hauraudesta, vihasta, hyväksikäytöstä, peloista ja joskus myös toiveista, ja siitä, miten tämä kaikki pilaa elämämme”, Khadra on sanonut tuoreessa haastattelussa.

Valtiot nousevat, Yhdysvallat laskee

Kansan Uutisten Viikkolehti 7.11. kertoo kymmenellä sivulla maailmanjärjestelmän muuttumisesta. Tässä vain maistiainen. Aiheesta enemmän täällä.

KAI HIRVASNORO

Ulkopoliittisen instituutin johtaja Raimo Väyrynen pitää kansainvälisen järjestelmän yhtenä muutoksena valtioiden taloudellisen merkityksen uutta nousua.

– Jos ajatus puhtaasta globaalista markkinataloudesta edes oli koskaan totta, niin tämän ja huomisen päivän maailmaa se ei kuvaa.

Kuka tahansa on voinut havaita valtioiden merkityksen kasvun siinä, että niitä on viime viikkoina tarvittu pelastamaan huonossa jamassa olevia talouksia ja pankkeja. Mutta Väyrysen mukaan muutos suurempi:

– Se näkyy myös siinä, etteivät Kiina, Venäjä, Intia ja Brasilia ole samassa mielessä markkinatalouksia kuin Yhdysvallat. Varsinkin Kiinassa ja Venäjällä on vielä vähintäänkin puoliautoritaarinen hallinto. Raha siirtyy lännen vanhoista teollisuusmaista nouseviin talouksiin, mutta samalla se siirtyy myös vähemmän demokraattisiin maihin.

Raimo Väyrysen mukaan kansainvälinen järjestelmä on juuri nyt murroskohdassa ja murroksen ydintä on Yhdysvaltain vaikutusvallan heikkeneminen. Mutta ei hänkään soita sille kuolinkelloja.

Yhdysvallat ei enää
ohjaa kriisialueita

Väyrynen muistuttaa Yhdysvaltain olevan edelleen selvästi maailman suurin talous (EU on talousyksikkönä suurempi, mutta ei täytä valtion tunnusmerkkejä), joten vielä ei ole nähty, onko sen vaikutusvallan aleneminen väliaikaista ja suhdannetekijä, ja varmistaako se myöhemmin asemansa maailman ykkösenä.

– Minusta tuntuu, ettei tässä ole kysymys pelkästään suhdanteesta vaan pitemmän aikavälin trendistä, joka johtaa Yhdysvaltain vaikutusvallan laskuun, hän itse sanoo.

Näin siksi, että lopulta valtaa mitataan lopputuloksilla, sillä mitä saadaan aikaan.

– Irakin ja Afganistanin tapaukset osoittavat, ettei Yhdysvallat pysty ihan omasta politiikastaan johtuen ohjaamaan kriisialueita samalla tavalla kuin aikaisemmin, Väyrynen summaa.

Tausta: Monta vai
ei yhtään napaa


Keskustelu Yhdysvaltain johtoaseman murenemisesta maailmanpolitiikassa alkoi viime keväänä – Yhdysvalloista. Lähes samaan aikaan ilmestyi kaksi paljon keskustelua herättänyttä kirjaa, jotka ovat samaa mieltä yksinapaisen maailmanjärjestyksen päättymisestä, mutta eri mieltä siitä, mikä on Yhdysvaltain asema tulevaisuudessa.

Kirjat olivat tutkija Parag Khannan The Second World (Toinen maailma) sekä Newsweekin kansainvälisen painoksen päätoimittajan Fareed Zakarian Post-American World (Amerikan jälkeinen maailma).

Zakarian mukaan Yhdysvaltain asema ei sinänsä laske, vaan muutos johtuu uusien valtakeskusten noususta. Khanna taas katsoi, että Yhdysvallat menettää vaikutusvaltaansa Kiinalle ja Euroopan unionille.

Fareed Zakaria listasi merkkejä, jotka osoittavat maailman muuttuneen täysin. Maailman korkeimmat rakennukset sijaitsevat Dubaissa ja Taipeissa, maailman rikkain mies oli viime kevääseen asti meksikolainen, maailman suurimmat tehtaat sijaitsevat Kiinassa, maailman suurin elokuvateollisuus on Intiassa ja yhdeksän maailman kymmenestä suurimmasta ostoskeskuksesta sijaitsee muualla kuin Yhdysvalloissa.

Valtaa myös
järjestöille

Zakarialle kaikki tämä symboloi uuden, todella globaalin järjestyksen syntyä, johon valtiot osallistuvat kansainvälisen kaupan kautta. Samalla valtaa menee uusjakoon ei vain valtioiden kesken, vaan myös kansainvälisille järjestöille, kansalaisjärjestöille ja ylikansallisille yrityksille.

Maailmanlaajuiseksi muuttunut talous on Zakarian mielestä kansainväliseen politiikkaan eniten vaikuttava tekijä tänään. Silti hän katsoo, että Yhdysvallat säilyttää oman erityisen johtavan asemansa. Sen talous on maailman dynaamisin ja kilpailukykyisin, väestö kasvaa toisin kuin monissa muissa keskuksissa, etenkin Euroopassa ja Venäjällä, ja kriisin tullen maailma katsoo aina Amerikkaan, hän kirjoitti silloin, kun nykyisen talouskriisin syvyydestä ei tosin tiedetty vielä mitään.

Fareed Zakaria ennustikin Yhdysvaltojen säilyvän ainoana supervaltana maailmassa. Hän piti sen tehtävänä tasoittaa kansainvälisiä jännitteitä, joita muualla nouseva uusnationalismi aiheuttaa.

Kolminapaiseen
maailmanjärjestykseen

Parag Khannan mukaan yhden supervallan aika on ohi. Sen tilalle on syntymässä kolminapainen maailma, jonka kiintopisteinä ovat supervallat Yhdysvallat, Kiina ja Euroopan unioni. Kiinan ja EU:n vaikutusvalta kasvaa Yhdysvaltain kustannuksella, mutta mikään näistä kolmesta ei saa samalla tavalla johtavaa asemaa kuin Yhdysvallat tähän asti.

Khannan kirjan nimi juontuu siitä, että ratkaisevassa asemassa hänen mukaansa jatkossa ovat sellaiset dynaamiset ”toiseen maailmaan” kuuluvat valtiot kuin muun muassa Turkki, Kazakstan, Brasilia, Egypti, Iran ja Indonesia. Niiden valinnoista riippuu, minkä supervallan johdolla politiikkaa ja taloutta kulloinkin kehitetään.

Parag Khannan mukaan EU:n etu Yhdysvaltoihin nähden on se, että unioni sitoo muita valtioita itseensä politiikalla ja taloudellisella yhteistyöllä. Yhdysvallat on luottanut raakaan sotilasvoimaan. Kiinakin tarjoaa taloudellista yhteistyötä eikä puutu kumppaneidensa sisäisiin asioihin.

Venäjä on Parag Khannan luokittelussa heikko ja kuuluu toiseen maailmaan. Supervallaksi se ei palaa.

Suomalaiset ampuivat laittomasti 1200 sotavankia

(Kansan Uutisten Viikkolehti 31.10. 2008)

Suomalaiset syyllistyivät useisiin neuvostovankien joukkomurhiin jatkosodan aikana. Uuden tutkimuksen mukaan suomalaiset ampuivat noin 1 200 vankia. Suhtautuminen muuttui, kun Saksan tappio alkoi näyttää todennäköiseltä.

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Jatkosodan aikana Suomi otti 67 000 neuvostoliittolaista sotavankia. Heistä arviolta 22 000, siis kolmasosa kuoli suomalaisten hallussa. Suurin osa kuoli sairauksiin ja ravinnon puutteeseen, mutta noin 1 200 ammuttiin.

Neuvostosotilaiden kuolleisuusluvut suomalaisilla vankileireillä olivat korkeat, kun ottaa huomioon, että Suomi oli maa, jossa vallitsi demokraattinen järjestys, toteaa filosofian tohtori Antti Kujala tutkimuksessaan Vankisurmat (WSOY). Tutkimus on osa Kansallisarkiston Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939–55 -projektia.

Antti Kujalan tutkimus keskittyy nimenomaan neuvostovankien laittomiin surmiin. Niitä hän tarkastelee korkeimpaan oikeuteen edenneiden oikeusjuttujen perusteella. Vuoden 1948 loppuun mennessä sotarikosjutuissa rangaistuksiin tuomittiin 700 henkilöä.

Ennen Kujalaa tällaista tutkimus ei ole tehty. Syyksi hän arvelee, että suomalaisten tekemät sotarikokset koettiin pitkään arkaluontoisiksi sekä ulko- että sisäpoliittisista syistä. Pelättiin Neuvostoliiton reaktiota ja kotimaista polemiikkia. ”Äärivasemmisto olisi herkutellut sotarikoksilla ja perustellut niillä käsitystään vuoden 1944 välirauhaa edeltävästä Suomesta fasistisena tai puolifasistisena järjestelmänä”, Kujala väittää.

Antti Kujala pohtii myös, että sensuroimaton kuva sotavankeihin kohdistuneista henkirikoksista voi tyrmistyttää ja epäilyttää vielä tänäänkin. Ei tällaista ainakaan Suomessa...

Kymmeniä
uhreja kerralla

Mutta lahjomattomat oikeudenkäyntipöytäkirjat kuvaavat yksityiskohtaisesti monia joukkomurhiksi luonnehdittavia tapahtumia. Esimerkiksi Luutnantti Eero Veikko Neroa kuvattiin jo sota-aikana armeijan sisäisessä tutkimuksessa sadistiseksi joukkomurhaajaksi. Nero oli syksyllä 1941 tappanut ja tapattanut 33 sotavankia tehostaakseen kuria. 14 vankia hän lähetti tallaamaan miinoja päästäkseen yhdellä iskulla eroon sekä miinoista että vangeista.

Kirjassa kuvataan myös Jalkaväkirykmentti 46:n (JR 46) tapahtumia syyskuussa 1941 Terijoella.

Suomalaisten nopea eteneminen oli lyönyt vihollisen sekasortoon niin, että vankeja voitiin lähettää ilman saattajaa taaksepäin kokoamispaikkaan.

Aamupäivällä 4. syyskuuta neuvosto-osasto yritti sivuuttaa Terijoen Saunojankankaalle leiriytyneet noin 520 suomalaista. Syntyneen taistelun jälkeen 30-40 neuvostoliittolaista oli jäänyt vangiksi.

Myöhään iltapäivällä uusi neuvosto-osasto kävi hyökkäykseen. Tämäkin hyökkäys onnistuttiin torjumaan, mutta taistelun säikäyttämä tiedustelu-upseeri, kapteeni Niilo Ahonen määräsi sotavangit ammuttaviksi heti, koska hänen mukaansa he olivat antaneet merkkejä hyökkääjille.
Antautuneen ja puolustuskyvyttömän vangin surmaamista pidettiin kunniattomana ja halveksittavana, mutta Ahonen sai kaksi kersanttia tappotöihin. Kerralla ammuttiin eri tietojen mukaan 46 tai 57 vankia.

Vastuuta
esimiehille

Ainakin päällystön keskuudessa Ahosen arvostus nousi käskyn johdosta, vaikka vankien teloitus oli vastoin Haagin yleissopimusta sotavankien kohtelusta. Suomi oli liittynyt sopimukseen, Neuvostoliitto ei. Siten on epäselvää, oliko Haagin sopimus voimassa Suomen ja Neuvostoliiton välisissä sodissa. Mutta ainakin tapaoikeutena sitä noudatettiin.

Syyskuussa 1944 allekirjoitettu välirauhansopimus velvoitti Suomen tutkimaan sotavankeihin kohdistuneet rikokset. Puolustusministeriön yhteyteen lokakuussa 1944 perustettu sotavankileirien tutkimuskeskus hankki tietoja kuulemalla Neuvostoliittoon palautettavia sotilaita sekä suomalaisten tekemien ilmiantojen ja rikosilmoitusten pohjalta.

JR 46:n tapauksesta syntyneessä oikeudenkäynnissä Niilo Ahonen otti vastuun, mutta vieritti sitä myös myöhemmin sodassa kaatuneille esimiehilleen. Tämä oli yleinen käytäntö sotaa seuranneissa oikeudenkäynneissä.

Lokakuussa 1945 kenttäoikeus hylkäsi Ahosen ja ampujakersanttien syytteet. Helmikuussa 1946 sotaylioikeus kuitenkin katsoi, ettei omien miesten pelastaminen vaatinut vankien ampumista ja tuomitsi Niilo Ahosen kahdeksi vuodeksi vankeuteen 46 vangin surmasta.

Kersantteja ei tuomittu.

Syyskuussa korkein oikeus alensi tuomion yhteen vuoteen.

Lavastettuja
pakoyrityksiä

Sotavangin sai surmata laillisesti, jos hän pysähtymiskehotuksista huolimatta jatkoi pakoaan tai vastusti väkivaltaisesti vartijaansa. Useissa oikeusjutuissa jäi epäselväksi, missä oloissa surma oli tehty. Moni laiton ampuminen lavastettiin pakoyritykseksi.

Suomen kuuluisimman sotavangin surman teki alikersantti Lehto Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa.

– Sää ampusi sen takkapäi. Ei se mihenkkän karata yrittäny.
– Takaapäin. Parempi se on takaa kuin edestä. Helpommalla pääsi. Rupeaa poraamaan saatana. Lue isämeitä sille.

Väinö Linna otti romaanin tapahtumien ja henkilöiden esikuvat JR 8:n ensimmäisen pataljoonan ensimmäisestä konekiväärikomppaniasta silloin, kun seurasi todellista historiaa.

Alikersantti
”Lehdon” tapaus

Romaanin venäläisvangin surman mahdollinen esikuva tapahtui Laatokan Karjalassa Havuvaaran kylässä heinäkuussa 1941.

11. heinäkuuta suomalaiset valtasivat Koirinvaaran aukeat. Ei ensimmäinen, vaan kuudes komppania otti vangin. Komppanian päällikkö vänrikki Pekka Hyvärinen määräsi vangin vietäväksi pataljoonan komentajan kapteeni Hannu Väänäsen komentopaikalle.
Sen jälkeen tapahtumista ei ole täyttä tietoa, mutta ilmeisesti juuri Väänänen määräsi vankia kuljettaneet sotilaat viemään tämän metsään ja ampumaan sinne. Toisen version mukaan Hyvärinen ammutti vangin itse. Mutta sodan jälkeen juuri Väänänen pakoili vuoteen 1948 asti viranomaisia Pohjois-Suomen metsäkämpillä.

Neuvostoliittolaisen sotavangin kohtalo oli kova. Kotimaassa sotavangiksi antautumisesta oli määrätty kuolemanrangaistus tai vankeutta ja omaisuuden takavarikoiminen.

Sotaonni kääntyi,
tappotyöt vähiin

Natsi-Saksa kävi itärintamalla silkkaa tuhoamissotaa. Vähintään 2,5 miljoonan neuvostoliittolaisen vangin arvioidaan kuolleen saksalaisten käsissä. Vankien kuolleisuusaste oli 60 prosentin luokkaa.

Suomen sotavankileireiltä korkein oikeus käsitteli 1945-49 yhteensä 148 juttua. Tuomion yleisimmin taposta sai 178 henkilöä 500 surmatusta vangista.

Rintamalla tapahtuneista tapoista tuomittiin pääasiassa upseereita, vankileirien tapahtumista aliupseereita ja miehistön jäseniä.

Suurin osa surmista molemmissa tapauksissa tapahtui sodan kahtena ensimmäisenä vuotena. Silloin kuviteltiin Saksan voittavan sodan ja Suomen kuuluvan voittajiin. Kohtelu muuttui Saksan Stalingradissa kokemien tappioiden jälkeen. Suomalaiset alkoivat totuttautua ajatukseen tappiosta ja rauhasta Neuvostoliiton kanssa.

Rivimiehet
veljeilivät

Päällystön harmina oli rivimiesten liian lempeä suhtautuminen neuvostovankeihin. Kenraaliluutnantti Karl Oesch antoi tätä koskevan käskyn 27. syyskuuta 1941. Sotilaat tarjoilivat yleisesti vangeilleen tupakkaa, vaatteita ja jopa makeisia. Oesch määräsi upseereita lopettamaan kaiken veljeilyn vihollisen kanssa. Vangeista ei saanut käyttää nimitystä vanja, vaan ryssä. Olosuhteisiin nähden sopimattoman inhimillisyyden kenraali katsoi rangaistavaksi teoksi.

Sodan jälkeen Oesch tuomittiin kolmeksi vuodeksi vankeuteen 17 sotavangin kuolemantuottamuksesta.

Elsa Keskitalo: Työttömien aktivointi tuli Suomeen USA:sta

(Kansan Uutisten Viikkolehti 31.10. 2008)

Työttömiä alettiin aktivoida Suomessa vuonna 1995. Ajattelu sosiaaliturvasta muuttui meillä amerikkalaisten oppien perässä. Enää ei katsottu sitä, vähentääkö hyvinvointijärjestelmä köyhyyttä. Nyt kiinnostuttiin sen vaikutuksesta ihmisten käyttäytymiseen.

KAI HIRVASNORO

Suomessa työttömiä alettiin aktivoida ja kannustaa 1990-luvun puolivälissä. Aktivointi oli osa Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen ohjelmaa.

Mutta kuka keksi aktivoinnin? Mistä se tänne tuli? Miksi työttömyysturvaa alettiin muuttaa vastikkeelliseksi juuri silloin, kun työttömiä oli poikkeuksellisen paljon?

Metropolia-ammattikorkeakoulun sosiaalialan koulutusohjelman koulutuspäällikön Elsa Keskitalon mukaan oppi tuli alun alkaen Yhdysvalloista. Sieltä ajatukset työttömien omasta vastuusta levisivät Britannian kautta Eurooppaan ja Suomeenkin. Poliittisessa ajattelussa tapahtui käänne, jonka johdosta toimeentuloturvaan lisättiin työhön velvoittavia ehtoja.

Elsa Keskitalo väitteli aktivointipolitiikasta Helsingin yliopistossa kaksi viikkoa sitten. Empiirisenä tutkimuskohteena hänellä oli vuonna 2001 voimaan tullut laki kuntouttavasta työtoiminnasta.

"Järjestelmä luo
riippuvuutta"

Suomalaispoliitikot eivät siis 1990-luvulla keksineet omasta päästään ryhtyä aktivoimaan työttömiä. Mitä Yhdysvallat 1980-luvulla, sitä Suomi seuraavalla vuosikymmenellä, Keskitalo huomasi luettuaan amerikkalaisten konservatiivi- ja uusliberaaliteoreetikkojen tekstejä.

- Heillä oli aika lailla samat teemat kuin Suomessakin; hyvinvointijärjestelmä luo riippuvuutta. Ihmiset jäävät kiinni systeemiin eivätkä ole tarpeeksi aktiivisia, kertoo Keskitalo.

Hän nostaa vaikutusvaltaisimpina esiin kaksi konservatiiviteoreetikkoa. Charles Murray ja Lawrence Mead haastoivat teorioillaan oman maansa 1960-lukulaiset, melko eurooppalaiset hyvinvointiohjelmat. Yhdysvalloista ei voinut puhua hyvinvointivaltiona eurooppalaisessa merkityksessä, mutta hyvinvointijärjestelmä oli laajentunut ja tukea saavien määrä lisääntynyt.

Murrayn mielestä hyvinvointijärjestelmä teki ihmisistä passiivisia. Hän myös katsoi ihmisten laskelmoivan, kumpi kannattaa, työ vai sosiaaliturvan varassa eläminen.

"Mies joka lakkautti
hyvinvointivaltion"

Charles Murray on amerikkalainen tutkija, joka vaikuttaa American Enterprise Instituten kaltaisissa konservatiivisissa ajatushautomoissa, think tankeissa. Niissä kehitetään ideoita, jotka usein päätyvät republikaanisen puolueen ohjelmiksi.

Murrayn kirjaa Losing Ground vuodelta 1984 pidetään yhtenä vallalla olevaan sosiaalipolitiikkaan eniten vaikuttaneena teoksena. Konservatiivien piirissä sitä on jopa juhlittu kirjana, joka lakkautti entisen kaltaisen liian anteliaan hyvinvointijärjestelmän.

- Aikaisemmin oli katsottu, että hyvinvointijärjestelmän tulee vain vähentää köyhyyttä. Nyt alettiin puhua siitä, miten se vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Tätä pidetään merkittävänä käänteenä, Keskitalo luonnehtii Murrayn vaikutusta.

- Hänen väitteensä ovat olleet myös hyvin kiisteltyjä. Mielenkiintoista on, että ne ovat kuitenkin vaikuttaneet niin voimakkaasti.

Aktivoinnin
teoreetikko Mead

Toinen teoreetikko Lawrence Mead puolestaan katsoi vuonna 1986 ilmestyneessä kirjassaan Beyond Entitlement ihmisten tarvitsevan ohjausta. Ihmiset olivat periaatteessa ihan kunnollisia, mutta ilman kannustimia he eivät saaneet tehdyksi sitä, mikä on oikein. Työttömyys ja köyhyys passivoittivat. Tarvittiin siis työvelvoitteita.

- Ei riitä, että saa tukea. Pitää olla myös aktiivinen. Tämä on erityisesti vaikuttanut työhön aktivoivaan politiikkaan. Tehdään sopimuksia ihmisten kanssa ja sitoutetaan heidät ponnistelemaan, Keskitalo sanoo.

Zyskowiczin
trampoliini

Eräässä Kansan Uutisten haastattelussa 1990-luvulla kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ben Zyskowicz luonnehti sosiaalista turvaverkkoa sellaiseksi, johon jää kiinni. Hänen mielestään turvaverkon sijasta pitikin luoda trampoliini, josta ihminen ponkaisee uudelleen jaloilleen.

Turvaverkon ja trampoliinin vertailu ei ollut kotoisin Yhdysvalloista, vaan Britanniasta, missä New Labour ensimmäisenä sovelsi amerikkalaista ajattelua eurooppalaiseen todellisuuteen.
Ideat ja ajatukset eivät siis vain kulje maasta toiseen, vaan myös puolueesta toiseen. Tässä tapauksessa brittiläisiltä kolmannen tien sosialisteilta suomalaisille konservatiiveille.

Elsa Keskitalon mukaan ensin Yhdysvalloissa ja sitten Euroopassa alettiin kyseenalaistaa voimassa ollut hyvinvointijärjestelmä. Vallalle nousi käsitys, ettei se kannusta työhön.

Lipposen ensimmäisen hallituksen ohjelmaan ajatus omaksuttiin kirjaamalla, että työn pitää aina olla kannattavampaa kuin työttömyyden ja sosiaaliturvan.

Ei oikeuksia ilman
velvollisuuksia

Suomalaiseenkin sosialidemokratiaan vaikutti tunnettu brittiläinen sosiologi Anthony Giddens, joka 1990-luvun alussa kehitti eteenpäin amerikkalaista ajattelua. Hän katsoi, ettei vanha sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio enää toimi ja alkoi kehittää modernia kolmannen tien vaihtoehtoa. Giddensin motto kuului, ettei ole oikeuksia ilman velvollisuuksia.

Giddensin ajatukset siirtyivät Tony Blairin New Labour -puolueeseen, ja sen ajatukset edelleen suomalaiseenkin poliittiseen eliittiin. Eivät kuitenkaan sellaisenaan, sillä blairilaisessa ajattelussa korostettiin kolmatta sektoria ja perheen merkitystä. Hyvinvointivaltiota alettiin pitää haitallisena ihmisten omalle vastuulle.

Opi perusasiat,
virkamies

Hyvinvointimallin muutosta edesauttoi asiantuntijavallan korostuminen 1990-luvulta alkaen. OECD:n kaltaiset kansainväliset järjestöt tuottavat ideoita, joita kierrätetään jäsenmaihin.
Tätä "oppimisprosessia" kuvasi Stakesin tutkija Elina Palola kesällä 2007 tarkastetussa väitöskirjassaan Näkökulmia eurooppalaiseen sosiaalipolitiikkaan. Hän kertoi, miten kansainvälisissä konferensseissa sitoutetaan virkamiehiä ja tutkijoita yhteisiin päämääriin ja tätä konsensusta levitetään sitten jäsenmaissa eteenpäin.

Samalla sosiaalipolitiikka epäpolitisoidaan, Palola sanoi Viikkolehden haastattelussa heinäkuussa 2007.

Elsa Keskitalon mukaan tämä kanssakäyminen lisääntyi Suomessa EU-jäsenyyden myötä.

- Ja jos katsoo kansainvälisesti esitettyjä ideoita, niin ne näyttävät kyllä uivan suomalaiseenkin politiikkaan, hän sanoo.

Aktivointi
alkoi 1995

Aktivointikeskustelusta nähtiin merkkejä Suomessa jo 1990-luvun alussa, mutta silloin lama ja leikkaukset veivät huomion kaikelta muulta.

- Euroopassa aktivointikeskustelu alkoi jo 1980-luvun lopulla, mutta Suomessa vasta vuoden 1995 paikkeilla Paavo Lipposen ensimmäisessä hallituksessa. Silloin työttömyys oli jo selvässä laskussa ja taloudessa meni aika hyvin, paikantaa Keskitalo.

Kannustinpolitiikka näkyi ensin vuoden 1995 hallitusohjelmassa. Kannustinloukkutyöryhmä perustettiin 1996 ja sen jälkeen useita työryhmiä pohjustamaan uudistuksia. Työhön liittyviä ehtoja ja määräyksiä otettiin sen jälkeen asteittain käyttöön.

Elsa Keskitalon mukaan kannustinpolitiikkaa perusteltiin meillä muualta tuoduin argumentein, mutta käytännön toimia muokattiin kuitenkin soveltuviksi pohjoismaiseen hyvinvointiyhteyteen. Kun varsinkin Yhdysvalloissa työttömyyttä ja köyhyyttä selitettiin ihmisten henkilökohtaisilla ominaisuuksilla, niin meillä mukana pysyivät myös rakenteelliset selitykset.

- Toisaalta toimenpiteet ovat aika lailla samantapaisia. Yksilön vastuu näyttäisi korostuvan esimerkiksi sillä tavalla, että aktivointisuunnitelma on päätoimenpide. Aktiivisen työvoimapolitiikan keinoja ei lisätty, vaikka voisi ajatella, että lisätään koulutusta ja yritetään vaikka julkisella tuella saada aikaan työpaikkoja. Sitä ei tehty, vaan tavoitteena oli verojen laskeminen ja budjetin tasapaino. Vallitseva ideologia ei yksinkertaisesti tukenut vanhoja keynesiläisiä keinoja.

- Euroopassa diskurssi sosialidemokraattisissakin puolueissa yksinkertaisesti muuttui 1990-luvun puolivälin jälkeen. Näin minusta näytti olevan Suomessakin, Keskitalo kertoo.

Muutos eteni
vähitellen

Muutos oli se, että ongelma alettiin nähdä eri tavalla kuin aiemmin.

- Jos ei enää nähdä, että kysymys on köyhyydestä, vaan ihmisen omasta toiminnasta, niin näkökulma on heilahtanut ja se on johtanut politiikan muutokseen.

Toimeentuloturvaetuuksia ei laman jälkeen korotettu ja ne jäivät huomattavasti jälkeen yleisestä ansiotason noususta. Hyvinvointirakenteet kuitenkin säilytettiin, mutta niihin lisättiin työvelvoitteita.

- Siinä mielessä tässä on tapahtunut hiipivä muutos. On tehty pieniä muutoksia, joita ei aina edes huomaa. Se on tyypillistä, koska hyvinvointijärjestelmät ovat aika suosittuja. Ei tule mellakkaa, kun muutetaan pelisääntöjä vähittäin. Näin tutkijana sen kuitenkin huomaa, että aika paljon tässä on muuttunut viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana, Elsa Keskitalo tulkitsee.

Kannustamisen
tulokset vähissä

Kannustamista sinänsä Elsa Keskitalo ei vastusta.

- On se minusta ihan perusteltua ajatella, että on sekä oikeuksia että velvollisuuksia. Sehän on ihan arkiajattelun mukaista.

Mutta hän sanoo, että oikeuksien ja velvollisuuksien pitäisi olla selkeitä, oikeudenmukaisia ja hyväksyttäviä.

Keskitalon tekemissä haastatteluissa kävi ilmi, että ihmiset odottavatkin tukea ja henkilökohtaista ohjausta pulmatilanteissa.

Elsa Keskitalo on aiemmin tutkinut kuntouttavan työtoiminnan tuloksia Stakesin ja Kuntoutussäätiön projektissa. Tutkimus kohdistui 2000-luvun alun tilanteeseen, jolloin työttömyys oli olennaisesti nykyistä korkeammalla tasolla.

Tämän tutkimuksen tulos oli se, ettei kuntouttavalla työtoiminnalla, työhön aktivoivilla toimenpiteillä, ollut juuri minkäänlaisia vaikutuksia työllisyyteen. Ihmiset eivät päässeet avoimille työmarkkinoille, mutta myönteistä Keskitalon mielestä oli se, että he pääsivät koulutukseen ja erilaisiin tukitöihin, polun alkuun kuitenkin.

Noin puolella tilanne parani, toisella puolella ei.

Tämän jälkeen perustettiin työvoiman palvelukeskukset. Niidenkin työllisyystulokset ovat olleet heikkoja.