Kansan Uutiset palvelee paremmin

Vähän yli neljä vuotta ja paria vaille 400 juttua on ilmestynyt täällä. Mutta nyt blogin päivittäminen päättyy. Tämä on viimeinen postaus.

Syynä on se, että Kansan Uutisten verkkosivut toimivat hyvin ja sieltä löytyy tätä samaa, mutta paljon paljon enemmän. Blogi on siis muuttunut tarpeettomaksi.

Täällä on ollut 133 778 käyntiä (tilanne 14.5. 2009 kello 20.04). Kiitos kaikille ja tervetuloa jatkossa osoitteeseen www.kansanuutiset.fi

Nämä 398 juttua säilyvät tässä osoitteessa.

Uskonto on oopiumia kansalle (Hetket jotka jäivät 30)

Hienoa, että Woody Allen onnistui palaamaan huipulle vielä vanhoilla päivillään vuosikymmenen epäonnistumisten jälkeen. Uusi kipinä löytyi työskentelystä Euroopassa.

Vuonna 1987 Allenilla oli takanaan viitisentoista menestyselokuvaa ja nyt oli vuorossa omiin muistoihin pohjaava lämminhenkinen komedia Radio Days, joka nimensä mukaisesti sijoittuu aikaan, jolloin television sijasta oltiin radion pauloissa.

Allenin näköinen pikkupoika elää Brooklynissä suurperheessä, jonka vanhempien lisäksi muodostavat isovanhemmat, setä ja tädit.

Juutalaisessa perheessä vietetään taas kerran sapattia. Istutaan hiljaa pyhäpuvuissa, koska koko päivänä ei saa tehdä mitään.

Mutta naapurin jumalattomat kommunistit vain kailottavat viihdemusiikkia radiosta ja touhuavat pihallaan.

Setä Abe (Josh Mostel) selittää perheen lapsille sääntöjä:

"Vuorokauteen ei tehdä mitään. Istutaan, paastotaan, rukoillaan ja sovitetaan syntejä. Polttaisin niiden talon, mutta tänään ei saa sytyttää tulitikkuja", hän sanoo naapureihin viitaten.

Viimein vimmastunut Abe lähtee naapuriin lukemaan lakia. Ja viipyy, ja viipyy, mutta radio ei hiljene.

Viimein Abe saapuu kotiin.

Abe: - Paastoaminen on typerää. Pitäisi muka sovittaa syntejä, mutta ketä vastaan olen rikkonut? Syntiä on se, että pomot käyttävät työväkeä hyväkseen. Ei kyse ole suhteesta kuviteltuun jumalolentoon. Ongelmana on luokka, joka omistaa 90 prosenttia maailman rikkauksista.

Täti Ceil: - Etkö usko jumalaan?

Abe: - Uskonto on oopiumia kansalle.

Ceil: - Jumala rankaisee sinua.

Abe (muuttuu huonovointiseksi): - Ei jumala ole kiinnostunut minusta.

Abea pistää rintaan eikä henkikään kulje. Hän tuli syöneeksi sapattina porsaankyljyksiä sekä lisäksi simpukoita, ranskalaisia perunoita ja suklaavanukasta.

Ceil: - Minun ranskalaiseni eivät kelpaa, mutta kommareiden kyllä.

Koijärveltä on pitkä matka Olkiluotoon

Kansan Uutiset 8.5. 2009

KAI HIRVASNORO

Tapahtui Suomessa vihreiden ollessa hallituksessa:

Suomeen rakennetaan maailman suurinta ydinvoimaa tavalla, joka on täynnä skandaaleja. Turvallisuus ja valvonta vaikuttavat olevan täysin retuperällä Areva-yhtiössä, joka Olkiluotoon voimalaa rakentaa.

Joskus historian muinaishämärässä ydinvoima, tai pikemminkin sen vastustaminen, oli vihreän liikkeen tärkein asiakysymys, sen identiteetti suorastaan. Jo aiemmin Suomen vihreät ovat todenneet, ettei heitä hetkauta, vaikka hallitus päättää vielä tällä vaalikaudella uusien ydinvoimaloiden rakentamisesta.

Tämä ei ole herättänyt sanottavammin hämmästystä, koska vihreitä ei ole yleensäkään tapana vetää vastuuseen mistään.

Nyt kaksi vihreää ministeriä istuu hiljaa kuin tatti, myös silloin, kun rakenteilla oleva ydinvoimala syntyy sutena.

Keskiviikkona keskeiset ympäristöjärjestöt vaativat Olkiluodon ydinvoimalan rakentamisen keskeyttämistä jatkuvien laadun, valvonnan ja turvallisuuskulttuurin puutteiden vuoksi.

Hallituksen ekomerkki, sen ministerit ja kansanedustajat ovat sen sijaan hiljaa. Nuorina vihreät olisivat jo Olkiluodossa osoittamassa mieltään. Nyt veteraaneina on mukavampaa muistella Koijärven kultaista kansalaisaktivismia parlamentin lämmössä virkamiesten passattavana.

* * *

Sitäkään ei kummastele kukaan, että vihreä työministeri on kadottanut pitkäaikaistyöttömiä koskevat tilastot (KU 7.5.).

Jos näki kohta lähtevän työministeri Tarja Cronbergin haastattelun tiistaina Ajankohtaisessa kakkosessa, niin tuli vakuutetuksi, että nämä työttömien asiat eivät varsinaisesti kuulu vihreiden ydinosaamiseen.

– Tällä hetkellä työttömyys ei ole vielä riistäytynyt käsistä eikä ole vaikea, sanoi ministeri.

Äsken julkistetun maaliskuun työllisyyskatsauksen mukaan työttömiä on nyt 251 400. Vuodessa työttömiä tuli yli 50 000 lisää. Yli vuoden yhtäjaksoisesti työttömänä olleita on 40 000, yli kaksi vuotta 16 800.

Heille tiedoksi ministerin lohduttavat sanat: työttömyys ei ole vaikea.

* * *

Puoli miljoonaa suomalaista vaimoa huokaisi syvään kuultuaan Suomen hävinneen jääkiekossa USA:lle. Ukkoa ei saa tänäkään vuonna vaatekauppaan. Se rakas vuoden 1995 MM-paita sai taas vuoden jatkoajan.

Rosebud (Hetket jotka jäivät 29)

Tällaista sarjaa ei voi tehdä mainitsematta Orson Wellesin elokuvaa Kansalainen Kane (Citizen Kane, 1941), joka Sight And Sound -lehden kriitikkoäänestyksessä valitaan kerran kymmenessä vuodessa maailman parhaaksi. Näin on tehty vuodesta 1952 ja näin äänestettiin viimeksi 2002.

Ja kyllähän Welles yhdessä Mercury-radioteatterinsa näyttelijöiden, käsikirjoittaja Herman J. Mankiewiczin, kuvaaja Gregg Tolandin sekä leikkauksesta vastanneiden Robert Wisen ja Mark Robsonin kanssa loi sellaisen teoksen, joka mykistää alusta viimeiseen kuvaan.

Eikä unohtaa sovi säveltäjä Bernard Herrmania, jonka pahaenteinen musiikki tulee heti mukaan kuviin, kun lähdetään liikkeelle aidalta, jossa kyltti kieltää läpikulun. Usvan keskeltä mahtipontisen portin takaa kohoaa satulinna. Linnan miljööseen näyttää kuuluvan apinoita ja venetsialaisia gondoleja, ihmeitä kaukaisista maista sekä golfkenttä.

Vain yksi ikkuna on valaistu. Sitten sekin valo sammuu. Samoin musiikki.

Nyt ollaan huoneen sisällä. Musiikki alkaa uudelleen. Lumipyry täyttää valkokankaan. Ei, se onkin tekolunta lasipallossa, jossa on myös mökki. Lasipallo on miehen kädessä.

Lähikuva huuliin, joilta pääsee viimeinen henkäys: "Rosebud."

Ote kirpoaa, lasipallo vierii portaisiin ja särkyy.

Hoitaja astuu sisään ja peittää ruumiin. Muuan suurmies, lehtimagnaatti Charles Foster Kane on kuollut.

Mutta kuka oli Kane ja mitä hänen viimeinen sanansa tarkoitti? Sitä koko loppuelokuvan selvittää lehtimies, jonka kasvoja ei kertaakaan näytetä. Lopputulos? Ei yksi sana voi selittää ihmisen elämää.

Lehtimiehelle Rosebud jää arvoitukseksi. Elokuvan katsojalle salaisuus paljastuu sen viimeisissä kuvissa.

Mistä Kansalainen Kane kertoo? Tässä vain yksi puoli elämää suuremmasta:

"Kaleidoskooppimaisen elokuvan ytimessä ovat yksinkertaisimmat ja tärkeimmät asiat: lapsuus, ystävyys, rakkaudet. Kane menettää ne kaikki."

Lainaus on Peter von Baghin kirjasta Elämää suuremmat elokuvat.

Mikko Perkoilalta uusi levy vanhoja työväenlauluja

Kansan Uutiset 30.4. 2009

Muuttuuko lopulta mikään, kun vanhat työväenlaulut kuulostavat edelleen niin ajankohtaisilta?

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

– Ihan piruuttani.

Se on yksi Mikko Perkoilan selitys sille, että hän julkaisi vapuksi kokoelman vanhoja työväenlauluja. Nimikappaleen lisäksi Punikin kirjelaatikosta löytyy muun muassa suurklassikko Internationale sekä vähemmän tunnettuja lauluja, joista osa on 1920–30 luvulta, osa 1970-luvun työväenlaulukeräyksen satoa.

Muitakin selityksiä toki löytyy:

– Mikä on muuttunut ihmisten, jos ei nyt puhuta riistosta, niin hyväksikäytössä? Se jatkuu yhä vaan tiukempana paitsi että se tehdään ehkä vähän siistimmin ulkoistamalla toimintoja. Jokainen ihminen rupeaa kohta olemaan oma yrittäjänsä.

Eli Perkoilan mielestä niin kovin paljon ei olekaan muuttunut esimerkiksi niistä ajoista, jolloin Internationale sai suomenkieliset sanat. Tämä tapahtui vuonna 1905.

– Kolmas hyvä syy on vanhan perinteen arvostus. Jos ajattelee työväenliikkeen saavutuksia, niin aika erilaiselta täällä näyttäisi jos joku ei olisi ollut sanomassa vastaan. Tämä ahneus on niin mieletöntä nykyaikana, että on hienoa nähdä, millä lailla ihmiset joskus ajattelivat olevansa osa jotain kokonaisuutta ja tekevänsä työtä ihmisyyden hyväksi, Perkoila sanoo.

Vanhat laulut

turhan ajankohtaisia

Punikin kirjelaatikko ja kolme muuta uutuuslevyn laulua ilmestyivät ensimmäisen kerran jo vuonna 1982 Mikko Perkoilan omakustannekasetilla. Kaksi muutakin levyn laulua on samalta vuosikymmeneltä. Tätä levyä varten äänitettiin lisäksi neljä kappaletta.

Omia laulujaan Mikko Perkoila ei nyt julkaissut. Lauluntekijä sanoo olevansa nykyisin aika laiska kirjoittamaan uutta musiikkia. Sitä paitsi ohjelmistoon kelpaavat hyvin ne vanhatkin, ”koska mikään ei sitten kuitenkaan ole muuttunut.” Kolmisenkymmentä vuotta sitten syntyi edelleen käyttökelpoisia lauluja esimerkiksi työttömyydestä. Elettiin niin hirmuisia aikoja, että Suomessa oli lähes 100 000 työtöntä ja sen vuoksi julistettiin kansallinen hätätila.

Kansan Arkisto

aarreaittana

Punikin kirjelaatikon lauluja Mikko Perkoila on löytänyt muun muassa Kansan Arkistosta. Sieltä lienee 21-säkeistöinen nimikappalekin, joskaan Perkoila ei enää muista, miten törmäsi siihen. Teksti on joka tapauksessa kotoisin Ontro Virtasen kokoelmasta Jatkosodan aikana keskitysleireillä ja vankiloissa kirjoitettuja runoja, joiden tekijät ovat jääneet tuntemattomiksi.

Karjalassa miehiämme liikaa lakoaa / polsu heidät vähitellen kaikki tuhoaa / Mistä saadaan tykinruokaa / Mannerheimi yhä huokaa / apua oi Adolf tuokaa, laulussa irvaillaan.

Perkoila kertoo pitäneensä vanhoja työväenlauluja koko ajan ohjelmistossaan tilaisuuksissa, joissa niiden esittämisestä ei tule turpaan. Yllättävän hyvin ne ovat säilyttäneet ajankohtaisuutensa, Perkoila pohtii muun muassa amerikansuomalaisen Arthur Kylanderin kuplettia Työttömän valssi vuodelta 1927. Sitä on sopinut esittää 1990-luvun alusta lähtien, jolloin Suomeen perustettiin leipäjonot.

Kun nälkääkin aloin jo tuntemaan / leipälainista lohtua hain / Vaan kaikk` oli ehditty jakamaan / minä tyhjänä palata sain.

Internationale

intiimillä otteella

Levyn neljässä uudessa äänityksessä soittavat Perkoilan lisäksi kielisoittimia Heikki Uimonen sekä Internationalessa harmonia Jukka Haikonen. Akustisen levyn tunnelma on pauhun ja paatoksen sijaan intiimi, mikä nostaa laulujen sanat erityisen hyvin pintaan.

Mikko Perkoilan tietojen mukaan hänen levytyksensä Internationalesta on ensimmäinen suomalainen, jossa mukana ovat tiettävästi Otto-Wille Kuusisen, Yrjö Sirolan ja Sulo Wuolijoen runoilemat kaikki viisi säkeistöä. Yleensä laulusta esitetään vain ensimmäinen ja viimeinen säkeistö.

Ja miksi tätä ei laulettaisi juuri tänään:

Varat kansain hankkimat on menneet / kaikki konnain kukkaroon / pois kansa velkansa jo vaatii / nyt ryöstösaalis jo tuotakoon.

– Minä en ole oikeastaan koskaan tykännyt siitä etunojalaulannasta, Perkoila kertoo levynsä hillitystä otteesta.

Mikko Perkoila aloitti oman levytysuransa juuri etunojalaulun kulta-aikana 1970-luvulla kolmella Uusi Laulu -kokoelmalevyllä. Aluksi Agit Propin kisälleissä ja kolmosella jo omilla biiseillään Arkiviisu-yhtyeen kanssa vuonna 1977.