torstaina, tammikuuta 10, 2008

Shokkihoitoa myös Suomessa? (Shock Doctrine, osa 4)

(Kansan Uutisten Viikkolehti 4.1. 2008)


KAI HIRVASNORO

Viikkolehden neliosaisessa sarjassa on kerrottu Naomi Kleinin hienosta kirjasta The Shock Doctrine. Kirja on kokonaisvaltaisuutta tavoitteleva katsaus siitä, miten demokratian nimiin vannovan markkinakapitalismin eteneminen on monta kertaa ollut riippuvaista rakenteellisesta väkivallasta.

Kleinin kirja ilmestyy suomeksi ennakkotietojen mukaan helmikuussa nimellä Tuhokapitalismin nousu WSOY:n julkaisemana.

Suomessa ei ole luonnonkatastrofeja, vallankaappauksia eikä muutakaan poliittista väkivaltaa. Mutta onko Suomessakin tästä huolimatta sovellettu tuhokapitalismia, tarjottu shokkihoitoa kansalle? Oliko 1990-luvun alun lyhyt, mutta erittäin syvä lama sellainen katastrofi, jota hyväksi käyttämällä myös Suomessa aidon shokkiterapian tapaan muutettiin yhteiskunta toiseksi?

Kriisitietoisuus oli
shokki suomalaisittain

Jos vaihtaa shokkiterapian tilalle sanan kriisitietoisuus, niin juuri näin näyttää tapahtuneen.

Vai mikä muu voisi selittää sen, että 1990-luvulla lähes kaikki valtion rahoittama toiminta on heikentynyt, ja kaventuneiden valtionosuuksien takia se on säteillyt myös kuntien ylläpitämiin palveluihin. Niinpä kaikinpuolinen tarveharkintaisuus on korostunut universalismin kustannuksella. Julkinen sektori on siirtynyt universalismista kohti marginaalisuutta. Valtio vetäytyy vastuustaan, kuten Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan professori Jorma Sipilä ja sosiaalipolitiikan tutkija Anneli Anttonen totesivat teoksessa Suomalaista sosiaalipolitiikkaa (Vastapaino).

Sipilä ja Anttonen ennakoivat vuonna 2000 ilmestyneessä teoksessa, että julkisten palvelujen heikentyessä hyvin toimeentulevat alkavat suosia yksityisiä palveluja ja vaatia vastineeksi veronkevennyksiä. Joulukuussa 2007 julkaistun tutkimuksen mukaan yritykset ja järjestöt vastaavatkin jo kolmanneksesta sosiaalipalveluista. Yritysten potti lähes kolminkertaistui kymmenessä vuodessa.

Budjettikriisi
avasi oven

Raija Julkunen Jyväskylän yliopistosta oli ensimmäisiä, jotka laman jälkeen osoittivat sosiaalipolitiikan suunnan muuttuneen pysyvästi. Hänen kirjansa Suunnanmuutos - 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa (Vastapaino) ilmestyi maaliskuussa 2001.

Julkunen sanoi, että sama sosiaalipolitiikan kaventamisen malli toteutettiin kaikissa länsimaissa.

Lama oli tässä muutoksessa ehkä sillä lailla välttämätön, että se oikeutti karsinnan. On havaittu, että vaikka eliitit tavoittelevat sosiaalipolitiikan kasvun pysäyttämistä, niitä sitä on hyvin vaikea viedä läpi. Mutta akuutit budjettikriisit ovat tärkein sauma, jossa karsintaa voidaan toteuttaa, Julkunen sanoi Viikkolehden haastattelussa.

Kriisitunnelmaa käytettiin ihan suorasukaisestikin Suomessa täysin uudenlaisen politiikan välineenä. Nykyinen EVA:n toimitusjohtaja, silloinen valtiovarainministeriön ylijohtaja Sixten Korkman totesi, että työttömyyden uhka on mekanismi, joka pakottaa palkkasopeutumiseen, jos kustannusremonttia ei tulopolitiikalla saada aikaan.

”Kaikki eivät
ymmärrä...”

Kaikki tutkijat eivät pidä lamaa ja sen jälkeisiä valintoja ideologisina, vaan käytännön sanelemina pakkoina. Lapin yliopiston sosiologian professori Vesa Puuronen väitti vastaan kirjoituksessaan Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tienhaarassa marraskuussa 2004. Hänen mukaansa kyse oli nimenomaan ideologioiden taistelusta.

Yhteiskunnan eliitti tavoittelee hyvinvointivaltion alasajoa. Hyvinvointivaltio on ollut ja on edelleenkin yhteiskunnan rakenteelliselta tasolta tarkasteltuna tulonjakojärjestelmä, joka ottaa parhaiten ansaitsevilta ja varakkaimmilta ryhmiltä ja antaa huonommin ansaitseville ja köyhemmille ryhmille. Tälle menolle pitäisi nyt saada loppu niiden mielestä, jotka ovat hyvinvointivaltiossa antavana osapuolena.

Laman jälkeinen pääministeri Paavo Lipponen vahvisti asian itse artikkelikokoelmassa Marginaalista ytimeen - Suomi Euroopan unionissa 1989 - 2003 (Tammi). Siinä hän arvosteli niitä, jotka olivat jääneet kiinni 1980-luvun saavutuksiin eivätkä ymmärtäneet hyvinvointivaltion perustuneen kestämättömään talousjärjestelmään.

Yhteiskuntapolitiikan professori Risto Heiskala Jyväskylän yliopistosta taas piti oikeutettuna kysymystä miksi yhdessä maailmanhistorian yltäkylläisimmistä yhteiskunnista pitäisi harjoittaa politiikkaa, joka lisää väestöryhmien välistä eriarvoisuutta sekä työn ja muiden elinolojen rasittavuutta, kirjassa Uusi jako (Gaudeamus) helmikuussa 2006.

Niin, miksi pitäisi? Ja voitaisiinko näin tehdä ilman kriisitunnelmaa eli shokkia pienemmässä mittakaavassa?

Ilmeisesti ei, koska valtiovarainministeriö sitä lietsoo perusteluna 2020-luvulla odottavat ongelmat.