Käynnissä on Pitkä Sota

Yhdysvaltain päivitetty
näkemys maailmasta

(Kansan Uutisten Viikkolehti 24.2. 2006)




Terrorismin vastaista sotaa seuraa Pitkä Sota, jolle ei ole loppua näkyvissä. Yhdysvaltain uudessa strategiassa taistellaan ääri-islamia vastaan kaikkialla maailmassa. Rahaa puolustusmenoihin pannaan rutkasti lisää ja sillä koulutetaan erikoisjoukkoja sekä hankitaan uutta kalustoa. Painopisteenä ovat miehittämättömät lentokoneet, joilla voidaan suorittaa sekä tiedustelua että salamurhia.

KAI HIRVASNORO

Syyskuussa 2001 käynnistynyt terrorismin vastainen sota on muuttunut pysyväksi olotilaksi. Taistelu ääri-islamia vastaan leviää yhä uusiin maihin ja kestää vuosikymmeniä tästä eteenpäin. 15 vuotta sitten päättynyttä Kylmää sotaa seuraa nyt Pitkä sota.

Tällaiseen analyysiin nojaa Yhdysvaltain nykyinen sotilasoppi, jonka puolustusministeriö Pentagon julkisti helmikuun alussa. Puolustushaarojen komentajat päivittävät Yhdysvaltain sotilaallisen strategian neljän vuoden välein ja esittelevät sen kongressille. Quadrennial Defence Review kertoo sen, miten sotilaat näkevät maailman tilanteen ja miten Yhdysvaltain tulisi siihen reagoida.

Presidentti George W. Bush ehti jo vastata kutsuun esittämällä 7 prosentin lisäystä puolustusmenoihin. Lukuun eivät sisälly Irakin sodan kustannukset eivätkä kotimaan turvallisuuden vaatimat toimet.

Uusi Quadrennial Defence Review on ensimmäinen 9/11:n jälkeen laadittu kokonaisarvio siitä, miten maailma makaa ja miten Yhdysvallat reagoi uuteen aikakauteen. Raportin johtopäätökset myös heijastelevat neljä vuotta jatkuneen terrorismin vastaisen sodan kokemuksia. Neljä vuotta sitten Yhdysvallat joutui reagoimaan uudenlaiseen hyökkäykseen, nyt kerrotaan se, mikä on Yhdysvaltojen oma aktiivinen linja tästä eteenpäin.

Tällä kertaa raportin esitellyt puolustushaarojen komentajien puheenjohtaja, kenraali Peter Pace ei ihan suoraan sanonut, että elämme lopun aikoja, mutta ei paljon muutakaan.

– Elämme tämän suurenmoisen maan historian kriittisiä aikoja. Meitä uhataan tavoilla, joita emme osanneet odottaa. Edessämme on säälimätön vihollinen, joka haluaa tuhota elämäntapamme. Tulevaisuutemme on epävarma.

Terrorismisodalle
ei loppua näkyvissä

Syyskuussa 2001 presidentti George W. Bush julisti sodan terrorismia vastaan. Nyt uusitussa strategiassa iskulauseen korvaa pitkä sota, The Long War. Kyseessä ei ole vain sanoilla kikkailu, vaan uusi iskulause kuvaa strategisen ajattelun kehittymistä kuluneiden neljän vuoden aikana. Sota terrorismia vastaan jatkuu loputtomiin ja laajenee alueellisesti. Afganistan ja Irak olivat vain alkusoittoa pitkässä sodassa ja islamismi säilyttää paikkansa päävihollisena. Raportin mukaan sotaa voidaan jatkossa joutua käymään yhtä aikaa monissa maissa ja se kestää vuosia.

Raportti kuitenkin ennakoi, että sodankäynnin tapa muuttuu. Keväällä 2003 suoritettu Irakin miehitys oli perinteinen armeijan laajamittainen hyökkäys. Jatkossa sellaisista siirrytään kohti nopeasti liikkuvia, usein salaisesti toimivia terrorismin vastaisia pienempiä yksiköitä. Sen vuoksi erikoisjoukkojen koulutusta lisätään tuntuvasti, samoin psykologisia operaatioita.

Tiedusteluun ja salamurhiin käytettävien miehittämättömien lentokoneiden määrä lähes kaksinkertaistetaan. Tulevaisuudessa 45 prosenttia Yhdysvaltain pitkän kantaman iskukyvystä perustuu miehittämättömiin lentokoneisiin.

Sukellusveneistä laukaistavia Trident-ydinohjuksia muutetaan käytettäväksi myös tavanomaisissa hyökkäyksissä, maihinnousuvalmiuksia lisätään ja erikoisjoukkoja koulutetaan paljastamaan ja purkamaan ydinaseita missä tahansa maailmassa. Uusia pitkän kantaman pommikoneita pannaan ostoslistalle. Yhdysvallat pystyy tulevaisuudessa iskemään vihollistensa kimppuun missä tahansa maailmassa tunnin kuluttua siitä, kun päätös on tehty.

Etuvartio Lähi-idästä
Pohjois-Kaukasukselle

Suunnitelmassa ei kerrota, missä maissa uudet sodat tullaan käymään, mutta Yhdysvallat pitää uhkana suurta aluetta, joka ulottuu Lähi-idästä Afrikan sarveen, Pohjois-Afrikkaa, Keski- ja Kaakkois-Aasiaa sekä Pohjois-Kaukasusta.

Kylmä sota kesti vuodesta 1946 vuoteen 1991. Pitkä sota saattaa kestää yhtä kauan. Raportin mukaan siihen kytketään aiempaa voimakkaammin mukaan myös Yhdysvaltain liittolaiset, etenkin Britannia, mutta myös Nato. Talkoisiin hälytetään myös ystävällismieliset hallitukset, joiden on parannettava valmiuksiaan kohdata uudet riskit. Puolustusministereiden lisäksi avainasemassa ovat sisäisestä turvallisuudesta vastaavat sisäministerit. Pentagonin mukaan kyseessä on perustavaa laatua oleva muutos, jossa uhkiin vastataan aiempaa laajemmilla ja joustavammilla toimilla. Ja voittaakseen pitkän sodan Yhdysvallat tarvitsee myös muiden maiden apua. Siksi niiden on uudistettava lainsäädäntöään vastaamaan uutta tilannetta.

Halukkaille tulee
lisää koalitioita

Kylmän sodan aikaisten pysyvien tukikohtien merkitys vähenee Yhdysvaltain strategiassa. Niitä puretaan ja kapasiteettia siirretään nopeasti liikkuviin yksikköihin, jotka voivat iskeä häiriköiden kimppuun nopeasti missä tahansa. Yhä uusia halukkaiden koalitioita tullaan muodostamaan yhä uusiin sotilasoperaatioihin eri puolilla maapalloa.

Yhdysvaltain puolustusbudjetti tulee ensi vuonna olemaan yli 500 miljardia dollaria. Presidentti Bush esittää siihen seitsemän prosentin lisäystä. Jos esitys menee läpi, Yhdysvaltain puolustusbudjetti on 45 prosenttia suurempi kuin se, minkä Bush peri presidentti Bill Clintonilta vuonna 2001.

Ja sen lisäksi tarvitaan muitakin investointeja. Pentagon haluaa lisätä sekä perinteistä vakoilua että signaalitiedustelua. Myös Naton on parannettava tiedustelukapasiteettiaan ja avaruuden kattavaa tutkavalvontaa on lisättävä. Varsinkin arabian, kiinan ja farsin kielten taitajia on saatava lisää tiedustelukoneiston palvelukseen.

Pentagonin raportti on huolissaan myös sivilisaatioiden välisestä sodasta, joka saattaa johtaa ihmisoikeuksien polkemiseen. Yhdysvaltain vastaus tähän on tietysti se, että Yhdysvallat itse käyttää valtaa myös muissa maissa siihen tapaan kuin Irakissa on jo tehty. Yhdysvaltain on myös jatkossa oltava läsnä sellaisilla alueilla maailmassa, missä se ei ole ollut tapana.

Strategian mukaan Yhdysvalloilla on johtava rooli järjestettäessä koko maailman turvallisuutta. Kaikki maailman maat pyritään integroimaan tähän Yhdysvaltain johtamaan rakennelmaan. Ja millään ulkomaisella voimalla ei ole asiaa sanella sitä, mitä kuuluu alueelliseen tai maailmanlaajuiseen turvallisuuspolitiikkaan. Myöskään kilpailevia sotilaallisia voimia Yhdysvallat ei tule hyväksymään.

Yhdysvallat pitää kiinni asemastaan maailman johtavana valtiona. Tämän vahvisti myös presidentti George Bush kansakunnan tilaa käsittelevässä puheessaan 31. tammikuuta. Pitkä sota -asiakirjan kannanotot heijastuivat jo tuohon puheeseen.

Afrikka erityisen
huolen kohteena

Uusi strategia merkitsee läheisimmälle liittolaiselle Britannialle entistä tiukempaa sitoutumista Yhdysvaltoihin ilman vaikutusvaltaa. Britannian armeija ja tiedustelupalvelut eivät pitäneet terrorismin vastaisesta sodastakaan. Nyt ne pelkäävät, että jatkuva, pitkä sota on omiaan lietsomaan lisää terrorismia, arvioivat analyytikot Guardian-lehdessä.

Viime viikolla pidettyjen puheiden perusteella Yhdysvallat ja Britannia ovat erityisen huolissaan Afrikan luisumisesta terroristien tukikohdaksi. Yhdysvaltain puolustusministeri Donald Rumsfeld sanoi maansa lisäävän yhteistyötä Algerian ja muiden Pohjois-Afrikan maiden kanssa, jotta ne voisivat kehittyä terroristeille epämiellyttäväksi alueeksi. Keinoina kyseeseen tulevat Rumsfeldin mukaan myös asekaupat.

Britannian ulkoministeri Jack Straw säesti sanomalla, että terrorismin uhka Afrikasta ja Afrikkaan kasvaa. Suurin ongelma ei ole maanosan sisällä kasvava terrorismi, vaan se, että ulkopuolelta tulevat terroristit käyttävät Afrikkaa tukikohtanaan.

Muissa Nato-maissa Yhdysvaltain strategia on otettu vastaan varovaisen myönteisesti.

Koko maailma
taistelukentäksi

Yhdysvalloissa asiaa on arvioitu sekä puolesta että vastaan. Yhden näkemyksen mukaan Yhdysvallat on irtautunut aiemmasta unilateralismistaan ja pyrkii nyt tekemään työtä yhdessä liittolaistensa kanssa. Vastapuolen mukaan strategia jakaa maailman ”meihin ja niihin”, ja pakottaa kaikki osallisiksi globaaliin sotaan riippumatta siitä, katsooko joku olevansa siinä osapuoli ollenkaan. Pitkään sotaan on pakko ottaa kantaa samalla tavalla kuin aiemmin kylmään sotaan.

Yhdysvaltain uusi strategia saattaa törmätä vaikeuksiin myös kansainvälisten sopimusten ja eri maiden suvereeniuden kanssa, siksi selkeästi siinä suuntaudutaan terroristien salamurhiin ulkomailla.

Rauhantutkimuksen professori Paul Rogers Bradfordin yliopistosta arvioi viikko sitten julkaisemassaan kolumnissa Yhdysvaltain muuttavan koko maailman taistelukentäksi. Tästä seuraa ongelmia myös kotirintamalla, koska Yhdysvaltain nykyisille operaatioille tyypillistä on sotilaiden joutuminen pitkiksi ajoiksi pois kauaksi kotoaan perheidensä luota.

Moniin vaihtoehtolehtiin kirjoittava Robert Dreyfuss on luonnehtinut strategiaa todelliseksi uuden vuosisadan amerikkalaiseksi projektiksi, uuskonservatiivien hellimäksi neljänneksi maailmansodaksi ja imperiumin käsikirjoitukseksi. Tällä suunnitelmalla vahvistetaan amerikkalaisten sotilaiden läsnäolo kaikkialla.

– Suunnitelma jättää luonnollisesti huomiotta sen tosiasian, että sotilaallinen voima on väärä vastaus radikaaleja islamisteja vastaan. Kuten Irakin sota on todistanut kaikille muille paitsi kovakalloisimmille uuskonservatiiveille, Yhdysvaltain hyökkäykset muslimimaissa tuottavat enemmän terroristeja kuin tuhoavat heitä.

Yritysten arvoista yhteiseksi päämääräksi

(Kansan Uutisten Viikkolehti 17.2. 2006)

Aiemmin vain talouselämään kuuluvasta puheesta tuli 1980- ja 1990-luvuilla koko yhteiskunnan perusarvoja. Se, mitä toimitusjohtajat aiemmin sanoivat yritysten vuosikertomuksissa, liukui vähitellen hallitusohjelmiin ja politiikan puheeksi. Näin toteaa viestinnän tutkija Anu Kantola Helsingin yliopistosta. Hän on vertaillut yritysten vuosikertomuksia ja hallitusohjelmia vuodesta 1979 eteenpäin.

Esimerkiksi viimeksi Sauli Niinistön presidenttikampanjaan sisältynyt vaatimus jatkuvasta muutoksesta on kotoisin aivan 1980-luvun alusta. Ensimmäisenä sen ilmaisi ehkä Sanoma Oy vuoden 1980 kertomuksessaan. Vuonna 1987 KOP painotti muutosvalmiuden lisäksi sopeutumista.

Harri Holkerin hallituksen iskulause ”hallitusta rakennemuutoksesta” taas on kotoisin Nokian vuosikatsauksesta vuodelta 1984. Silloin se tarkoitti suuntautumista uuteen tekniikkaan yritysostoin.

Vähitellen yritykset alkoivat kohdistaa samoja vaatimuksia myös muualle yhteiskuntaan. Kun lama synnytti yrityksissä karsintaa ja tehostamista, niin vaatimus siirrettiin koskemaan myös politiikkaa ja julkista sektoria. Vakuutusyhtiö Sampo otti vuonna 1994 kantaa kuin valtiovarainministeri Iiro Viinanen vaatiessaan julkisen menotalouden sopeuttamista ja rakenteellisia uudistuksia.

Politiikan keskeiseksi sisällöksi rakennemuutos tuli varsin myöhään, vasta Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen ohjelmassa. Siinä muutoksesta tuli politiikan yleinen lähtökohta lähes kaikilla yhteiskunnan alueilla. Aiemmassa yritysten kielenkäytössä muutos tarkoitti konkreettisia asioita. 1990-luvun lopulle tultaessa siitä tuli abstrakti käsite, jolla perustellaan väsymättömiä ponnisteluja ja jatkuvaa valppautta.

Samalla tavalla joustavuus tarkoitti aluksi työntekijöiden ja asiakkaiden etua, mutta 1980-luvun puolivälin jälkeen sen merkitykseksi alkoi nousta keskitetyn sopimusjärjestelmän purkaminen.

Kilpailukyky on
politiikan päämäärä

Kilpailukyky oli yritysten perussanastoa ja silloin sillä tarkoitettiin yritysten asemaa markkinoilla. 1980-luvulla se kuitenkin lähti ”vaeltamaan” kunnes siitä tuli perustava politiikan lähtökohta. Kilpailukyvystä tuli päämäärä, johon muulla politiikalla pyritään.

Kilpailuvaltiossa kansalaisista tuli kannustamisen kohteita. Valtio muuttui poliittisten kansalaisten demokraattisesta yhteisöstä valmentajaksi tai työnjohtajaksi, jonka tehtävä on kannustaa henkilöstöä yhä parempiin suorituksiin. Työttömyyden syyksi ei enää nähty työn puutetta, vaan työttömyyskorvausta nauttivan haluttomuus ottaa työtä vastaan. Ongelmat eivät enää olleet yhteiskunnan rakenteissa, vaan yksilön kyvykkyydessä.

Entä sitten suomalaisen yhteiskunnan rakentamisen keskeinen viime vuosikymmenten perusarvo, hyvinvointivaltio?

Se on mainittu Anu Kantolan tutkimissa hallitusohjelmissa tasan kerran, Anneli Jäätteenmäen hallituksen ohjelmassa vuonna 2003.

Sanaa hyvinvointi sen sijaan käytettiin paljon ja sillä tarkoitettiin 1980-luvun puolivälistä Lipposen ensimmäiseen hallitukseen ihmisten hyvinvointia. Lipposen hallitusten ohjelmissa hyvinvointi alettiin kuitenkin liittää kansalaisten omatoimisuuteen, jota edistetään verotusta keventämällä. Anu Kantolan mukaan Lipposen ensimmäinen hallitus irtautui pohjoismaisesta, julkisrahoitteisesta hyvinvointimallista. Hyvinvoinnista tuli kansalaisten ja heidän ”kanssaihmistensä” asia, jonka puitteet määrää valtion velka. Ja velan alentaminen on lähtökohtainen tavoite.

Yhteenvetona Anu Kantola toteaa, ettei 2000-luvun yhteiskunta ole enää liberaalin demokratiaperinteen mukainen polis, jossa kansalaiset keskustelevat vapaasti. Se ei myöskään ole luokkapohjaisten puolueiden taistelukenttä.

”Sen sijaan se on talouskoneisto, jossa eri ilmiöitä arvioidaan niiden taloudellisen toimintakyvyn ja merkityksen pohjalta. Yhä laajemmat elämänalueet pyritään organisoimaan yhden tavoitteen ja periaatteen mukaisesti ulkoisen uhan edessä.”

Suomi muuttui - Kenen ehdoilla?

Tutkijat hämmästelevät, miksei
uusliberalismi nostattanut vastarintaa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 17.2. 2006)



Suomen hyvinvointivaltiosta mankeloitiin alle 20 vuodessa uusliberalistisilla uudistuksilla kilpailuvaltio. Edelleen jatkuva muutos synnyttää ainakin yhden kysymyksen: Miksi yhdessä maailmanhistorian yltäkylläisimmistä yhteiskunnista pitäisi harjoittaa politiikkaa, joka lisää väestöryhmien välistä eriarvoisuutta sekä työn ja muiden elinolojen rasittavuutta?

KAI HIRVASNORO

Suomen 1990-luvun muutosta eräänlaisesta suunnittelutaloudesta nykyiseksi kilpailukykytaloudeksi on viime vuosina analysoitu useissa tutkimusprojekteissa ja yksittäisissä kirjoissa. Maanantaina julkaistu Uusi jako (Gaudeamus) käy vielä kerran läpi jo 1980-luvulla alkaneen muutoksen ja tarkastelee myös muutoksen mekanismeja. Miten kansainväliset vaikutteet uivat Suomen lainsäädäntöön ja mitkä olivat keskeiset lait, joilla markkinaperiaate valtasi koko yhteiskunnan? Entä millaisilla iskulauseilla muutos markkinoitiin kansalaisille? Miten yhtiöiden arvoista tuli koko yhteiskunnan tärkeimpiä arvoja?

Kirjoittajia askarruttaa se, miten näin suuri muutos oli mahdollinen maassa, jossa on voimakas sosiaalidemokraattinen puolue ja ay-liike, ja muukin puoluekenttä on sitoutunut hyvinvointivaltioajatteluun. Silti uusliberalistisesta talouspolitiikasta ei tullut Suomessa kirosanaa, vaikka taustalla olivat vasemmistossa vihattujen Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin omissa maissaan toteuttamat uudistukset.

Professori Pertti Alasuutari Tampereen yliopistosta toteaa yleisen vastauksen kysymyksiin olevan se, että 1980-luvulta alkaen uusliberalismi saavutti hallitsevan aseman julkisessa mielipiteessä ja varsinkin eliittien piirissä. Vapaasta ja avoimesta maailmantaloudesta tuli yritysjohtajien ja poliitikkojen yhteisesti hyväksymä tapa hahmottaa asioita.

”Kestämätön
talousjärjestelmä”

Kysymystä, miten se oli mahdollista, pohtii kirjassa useampikin tutkija. Olennaisin vastaus kysymykseen löytyy kuitenkin ihan toisesta kirjasta. Kyse oli siitä, että Paavo Lipposen nousu SDP:n puheenjohtajaksi käänsi sosiaalidemokraatit lopullisesti pois hyvinvointivaltioajattelusta kohti kansainvälistä markkinoiden ohjaamaa kehitystä.

Tämän vahvistaa Lipponen itse tuoreessa artikkelikokoelmassa Marginaalista ytimeen - Suomi Euroopan unionissa 1989 - 2003 (Tammi). Teoksen esipuheessa eduskunnan puhemies Paavo Lipponen arvostelee monien jääneen kiinni 1980-luvun saavutuksiin hyvinvointivaltion rakentamisessa. He eivät ymmärrä, että ne perustuivat suurelta osin kestämättömään talousjärjestelmään, jonka ytimessä olivat neuvostokauppa ja maatalous.

Lipposen mukaan Suomessa ei vieläkään ymmärretä sitä perusteellista muutosta, joka tapahtui siirryttäessä 1980-luvun suljetusta taloudesta EU:n sisämarkkinoihin. Lopullisesti suljetun talouden rakennelma romahti Neuvostoliiton mukana vuonna 1991.

Mitä OECD edellä,
sitä Suomi perässä

Uusi jako -kirjan toimittajat, tutkija Eeva Luhtakallio Helsingin yliopistosta ja yhteiskuntapolitiikan professori Risto Heiskala Jyväskylän yliopistosta toteavat, että he tarkoittavat siirtymisellä kohti kilpailukyky-yhteiskuntaa juuri yhteiskunnallisten toimijoiden tapaa suuntautua. Aiemminkin yritysten kilpailukyky oli tärkeä tavoite ja siihen pyrittiin sääntelyllä ja keskitetyllä suunnittelulla. Vasta kun niistä luovuttiin, suuntaus kilpailukykyyn levisi koko yhteiskuntaan.

Suomi lähti liikkeelle takamatkalta ja kypsyi hyvinvointivaltioksi varsin myöhään. Hyvinvointivaltion laajeneminen jatkui täällä vielä siinä vaiheessa, kun se muissa OECD-maissa oli jo pysähtynyt tai pysähtymässä. Myös rahoituskriisiin Suomi ajautui muita maita myöhemmin. Suomen 1990-luvun säästöt ja leikkaukset olisikin voinut ennakoida heti laman alussa, sillä muissa OECD-maissa vastaavia hyvinvointivaltion kuluja vähentäviä ratkaisuja tehtiin pitkin 1980-lukua. Muut kehittyneet teollisuusmaat seurasivat Yhdysvaltojen ja Britannian mallia ja hakivat uutta kasvua vapauttamalla pääomien liikkuvuutta ja purkamalla sääntelyä.

Suomessa talouskriisi mahdollisti samanlaisten ratkaisujen tekemisen äkkirysäyksellä, Risto Heiskala toteaa. Kriittiset ajatukset olivat kypsyneet 1980-luvulla ja lama tarjosi edellytykset siirtyä lopullisesti uuteen vaiheeseen. Mutta päätöksiä oli tehty vähitellen jo vuodesta 1985 alkaen ja vuoteen 1992 mennessä Suomesta oli tullut yksi vähiten talouttaan säätelevistä OECD-maista.

Nyt jo kolmasosa suomalaisten teollisuusyritysten henkilöstöstä työskentelee ulkomailla ja kaksi kolmasosaa suomalaisten pörssiyhtiöiden omistuksesta on ulkomaisissa käsissä.

Muutos toi sekä
hyvää että huonoa

Kirjan julkaisuseminaarissa Risto Heiskala sanoi, että Suomeen syntyi laman aikana kaksi puoluetta, jotka eivät juuri keskustelleet toistensa kanssa. Toisen puolueen näkökulmasta muutos oli sosiaalinen innovaatio, jolla Suomi uudistettiin tietoisen politiikan tuloksena. Toinen puolue huomautti muutoksen tuottavan epätasa-arvoa. 1960-luvulta asti jatkunut tasa-arvon lisääntyminen tehtiin tyhjäksi viidessä vuodessa.

1990-luvun murroksen tuloksetkin olivat Risto Heiskalan mukaan kahdenlaisia.

1990-luvun alun kolmea laihaa vuotta seurasi seitsemän lihavaa, joina kansantuotteen kasvu ylitti selvästi OECD:n keskiarvon. Tässä mielessä kyseessä oli siis selkeä onnistuminen.

Toisaalta yhteiskunnallinen jakomalli muuttui myös. Työttömyys jäi pysyvästi suureksi ja tuloerot sekä alueelliset erot kasvoivat.

Ja viime vuosina talouden kasvuvauhti on jälleen hidastunut. Edessä on uusi sopeutuminen kansainväliseen vero- ja työpaikkakilpailuun.

Valtio vetäytyi
monesta paikasta

Hyvinvointivaltion leikkauksista jotain kuvaa antaa se, että valtion budjettirahoitetun henkilöstön määrä laski runsaassa kymmenessä vuodessa 215 000:sta noin 131 000:een. Muutokseen liittyi valtion tehtävien siirtäminen kunnille, mutta vuonna 2002 kunnissa oli 10000 työntekijää vähemmän kuin vuonna 1990. Varsinkin alueellinen eriarvoisuus on muutoksen myötä lisääntynyt.

Kehityksen kuluessa myös eliitin ja kansan arvomaailmat erkanivat toisistaan. Eliitti puolusti ”välttämätöntä” ja jatkuvaa muutosta, kansa taas kaipaisi nykyistä enemmän turvallisuutta ja yhteisöllisyyttä.

Risto Heiskalan mukaan valtaa pitävää näkemystä haastavat saattavat kysyä, miksi yhdessä maailmanhistorian yltäkylläisimmistä yhteiskunnista pitäisi harjoittaa politiikkaa, joka lisää väestöryhmien välistä eriarvoisuutta sekä työn ja muiden elinolojen rasittavuutta.

Ainakaan vielä tällaiset kysymykset eivät kuitenkaan ole onnistuneet horjuttamaan kilpailukykyä korostavan puhetavan valta-asemaa.

Yhteenvetona Risto Heiskala toteaa, että 1990-luvun muutoksen jälkeen Suomi on 2000-luvulla rikkaampi, avoimempi, tehokkaampi, eriarvoisempi ja julmempi yhteiskunta kuin 1980-luvulla.

Thatcherismin
jalanjäljissä

Lainsäädännöllisiä välineitä Suomen muuttamisessa olivat professori Pertti Alasuutarin mukaan ainakin kansainvälistymisen paineen alla tehty kilpailulainsäädännön muutos, valtiohallinnossa toteutetut yhtiöittämiset ja yksityistämiset sekä tulosjohtamisperiaatteen käyttöönotto.

Alasuutarin mukaan muutoksen näyttää käynnistäneen se, että 1980-luvulla kansainvälisestä keskustelusta omaksuttiin puhetapoja, joilla arvioitiin valtion ja kuntien hallintoa ja niiden henkilöstön toimintaa. Vähitellen ne uivat lainsäädännön perusteluihin.

Uudenlainen puhetapa tuli julkiseen keskusteluun jo 1980-luvun alkupuolella. Alettiin kritisoida byrokratiaa ja korostaa asiakkaan ja tavallisen kansalaisen näkökulmaa. Esikuvina ja keskustelun virittäjinä olivat Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin hallitukset, jotka alkoivat pienentää julkista sektoria ja tehostaa toimintoja yksityistämisellä.

Kilpailutaloudesta tuli valtionhallinnon arkipäivää esimerkiksi siten, että vuosina 1989 - 2001 perustettiin 14 valtion liikelaitosta. Useimmat on sen jälkeen yhtiöitetty ja osa jo yksityistettykin.

Lainmuutoksia ei kuitenkaan perusteltu suoraan kilpailutaloudella, vaan puhuttiin hajautetusta, kansalaisläheisestä ja tehokkaasta hallinnosta. Valtiokeskeisestä suunnittelusta ja kontrollista taas alettiin luopua terveen ja toimivan kilpailun tunnuslauseella.

Kahdenlaista
krapulaa

Pertti Alasuutarikin kysyy, miten näin perustava muutos oli mahdollinen.

Hänen vastauksensa on, että Suomessa kärsittiin kaksinkertaista krapulaa. Koko maata koski suomettumisen krapula ja vasemmistoälymystöä lisäksi Neuvostoliiton liehittelyn aiheuttama krapula.

Tätä taustaa vasten muutoksen välineistä sana ”kansalaiskeskeisyys” oli Alasuutarin mukaan erityisen suuri retorinen innovaatio. Vasemmisto oli 1980-luvulla muuttunut kriittiseksi valtiota kohtaan. Tämä oli länsisaksalaisen vasemmistokeskustelun vaikutusta, sillä siellä suhtauduttiin kriittisesti vahvaan kapitalistiseen valtioon. ”Kansalaiskeskeisyydessä” pystyttiin yhdistämään tämä ”sosiaalivaltiota” vastaan esitetty kritiikki ja se, että byrokratian purkamiseksi tarvitaan yksityistämistä ja kilpailuttamista.

Kilpailulainsäädännön uudistaminen kapitalismin perusperiaatteiden mukaiseksi taas helpottui, kun Neuvostoliittoakin alettiin uudistaa 1980-luvun puolivälin jälkeen kohti markkinataloutta.

Vastarintaa vähensi vielä se, että kilpailun ulkopuolelle jätettiin korporatismin ydin, työmarkkinat ja maatalous.

Jo Holkeri laittoi
muutoksen liikkeelle

Vaikka nyt puhutaankin 1990-luvun muutoksesta, niin suurin osa sen instrumenteista otettiin käyttöön jo Harri Holkerin sinipunahallituksen kaudella 1987 – 1991.

Julkisenkin sektorin ihanteena on nyt kilpailu ja kilpailuttaminen. Ihanteen juuret ovat kilpailunrajoituksia koskevassa laissa, joka tuli voimaan 1988.

Tulostavoitteet ovat nyt arkipäivää valtionhallinnossakin. Sitä ei ehkä osattu ajatella lopputulokseksi vuonna 1987, jolloin tuli voimaan laki valtion liikelaitoksista.

Yksityistetyssä Suomen Autokatsastus Oy:ssä autonsa katsastuksen kanssa tuskaileva ei ehkä tule ajatelleeksi olevansa tekemisissä rahastosijoittajien firman kanssa, koska takaraivossa on muisto asioinnista valtion virastossa. Katsastustoiminta yksityistettiin monen vaiheen kautta, mutta sen juuret ovat vuoden 1986 komiteamietinnössä Hallinnon hajauttaminen. Sen tuloksena hallinnon tuottavuutta ryhdyttiin parantamaan Holkerin hallituksen kaudella purkamalla keskusjohtoisuutta ja perustamalla joukko kehittämiskeskuksia.

Itsekritiikkiä ja sanomisen rajojen pohdintaa

Puheenvuoroja pilapiirroksista

(Kansan Uutisten Viikkolehti 10.2. 2006)

KAI HIRVASNORO

Tanskalaiset pilapiirrokset ovat olleet puheenaihe kaikkialla maailmassa. Niistä on taitettu peistä – puolesta ja vastaan – lehtien mielipidesivuilla, radioaalloilla ja televisiostudioissa. Länsimaisessa julkisuudessa tilaa ovat saaneet huomattavan paljon maltilliset muslimit ja islamilaisessa kulttuurissa kasvaneet, mutta uskonnoista kokonaan luopuneet.

Tässä Viikkolehden mediakatsaus siitä, mitä Muhammed-kiistasta puhuttiin viikolla kuusi
Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Amerikkalaisessa Democracy Now! -ohjelmassa Jyllands-Postenin piirroksista kiistelivät Yalen yliopiston tutkija Irshad Manji ja Kalifornian valtionyliopiston valtio-opin professori Asad Abu Khalil.

Irshad Manji on itse muslimi, mutta suomennetussa kirjassaan Islamin kahdet kasvot hän hyökkää rajusti uskonnon varjolla tapahtuvaa naisten sortoa vastaan ja haluaa palauttaa kunniaan ijtihadin eli itsenäisen ajattelun arvostuksen. Yleensä ottaen Irshad Manji puhuu sen puolesta, että islam olisi syytä nykyaikaistaa 2000-luvulle ja uudistamisesta ovat vastuussa länsimaissa asuvat muslimit, joilla on vapauksia toisin kuin arabimaiden kansalaisilla.

Asad Abu Khalil on kirjoissaan arvostellut rankasti arabihallituksia. Itseään hän pitää ateistina ja hyväksyy kaikkien uskontojen kritiikin. Tässä tapauksessa arvostelu on hänen mielestään kuitenkin ollut valikoivaa ja yksipuolisesti muslimeihin kohdistuvaa. Sananvapaudenkaan nimissä länsimaiset lehdet eivät julkaisisi yhtä loukkaavia kuvia juutalaisista, Khalil sanoi.

Missä on muslimien
itsekritiikki?

Irshad Manji taas väitti, ettei kristinuskoa ja juutalaisuutta kritisoivista kirjoista ole pulaa, mutta muslimit eivät pysty vastaavanlaiseen itsekritiikkiin. Hän myös muistutti, että arabimaissa julkaistaan jatkuvasti antisemitistisiä pilakuvia eivätkä muslimit protestoi niitä vastaan.

– Miten me siis voimme vaatia muuta maailmaa kunnioittamaan meidän uskoamme, kun me emme itse kunnioita muita uskontoja?

Irshad Manji myös huomautti, etteivät pilapiirroksilla loukatut juutalaiset polta arabimaiden konsulaatteja eivätkä uhkaile niiden piirtäjiä kuolemalla.

Asad Abu Khalil piti selvänä, että muslimimaissa nähdyt rajut mielenosoitukset ovat organisoituja ja sikäläisten hallitusten tukemia.

– Tämä sopii hyvin hallituksille, joita niiden kansalaiset arvostelevat hiljaisuudesta Yhdysvaltain miehityspolitiikkaa ja sortoa vastaan. On turvallista antaa päästää vähän höyryjä ulos Tanskaa vastaan.

Tanskaa vastaan on hänen mukaansa myös helppo järjestää boikotteja. Israelilaisia ja amerikkalaisia tuotteita samat hallitukset eivät uskaltaisi boikotoida, vaikka ne ovat vastuussa paljon vakavammista islamilaisen kulttuurin loukkauksista kuin tanskalaiset.

Rushdien juttu
oli erilainen

Kulttuuriantropologi Pnina Werbner brittiläisestä Keelen yliopistosta on kirjoittanut paljon samantapaisesta jupakasta, jonka synnytti 1980-luvulla Salman Rushdien romaani Saatanalliset säkeet. Der Spiegelin haastattelussa Werbner sanoi, ettei kiistan kumpikaan osapuoli saavuta nyt tavoitteitaan. Jos Jyllands-Postenin oli tarkoitus kritisoida ääri-islamia, niin vaikutus oli päinvastainen. Juuri ääriainekset hyötyvät eniten kiistasta. Niille tämä oli PR-voitto, jolla rekrytoidaan riveihin uusia nuoria kuumapäitä.

Toisaalta muslimit eivät onnistu pyrkimyksissään sensuroida kirjailijoita, tai tässä tapauksessa piirtäjiä. Salman Rushdielle julistettu kuolemantuomio teki Saatanallisista säkeistä myyntimenestyksen ja Rushdiesta itsestään rikkaan miehen.

Rushdien ja Tanskan tapauksessa oli Pnina Werbnerin mukaan kuitenkin ratkaiseva ero. Intialaissyntyinen muslimi Salman Rushdie kirjoitti romaaninsa aikana, jolloin sananvapaus oli vakavasti uhattuna Iranissa ja sotilasvallankaappauksen jälkeen myös Pakistanissa.

– Minun mielestäni tanskalaisten piirtäjien sananvapaus ei sen sijaan ollut millään lailla vaarassa.

Werbner muistutti, että sananvapautta rajoitetaan nykyään länsimaissa monin tavoin eikä niinkään lainsäädännön, vaan itsesensuurin kautta. Julkaisupäätöksiin vaikuttavat niin yleisön reaktiot kuin kaupallisetkin näkökohdat.

Monille tuli tarve
kärjistää tilannetta

Vierailevana tutkijana mm. Oxfordin yliopistossa toimiva Tariq Ramadan kirjoitti Guardianissa varoittaneensa viime syksynä tanskalaisia muslimeita reagoimasta Jyllands-Postenin julkaisemiin piirroksiin tunteella ja kehottaneensa heitä välttämään joukkomielenosoituksia, jotka saattavat karata käsistä.

Rauhallinen ratkaisu oli mahdollinen, mutta kolme kuukautta myöhemmin jotkut halusivat heittää bensaa liekkeihin. Jotkut tanskalaiset muslimijohtajat kävivät Lähi-idässä esiintymässä uskontonsa sankareina ja toisella puolella esiin nousi sananvapauden ja länsimaisten arvojen sankareita.

Nyt ollaan Tariq Ramadanin mukaan vedenjakajalla. Niiden miesten ja naisten on aika astua esiin, jotka haluavat rakentaa siltoja yhteisten arvojen perustalle eivätkä jakaa maailmaa kahteen leiriin.

Maltilliseksi muslimiksi itseään kutsuva Tabish Khair Århusin yliopistosta Tanskasta totesi, että useimmissa Euroopan maissa muslimien esittämät moitteet pilapiirroksista olisi otettu vastaan ja hallitus olisi pahoitellut asiaa, mutta todennut, ettei se voi painostaa lehdistöä. Vastalahjana muslimimaiden diplomaatit olisivat tasoitelleet syntynyttä kiistaa. Tanskan pääministerin Anders Fogh Rasmussenin reaktio olla tapaamatta suurlähettiläitä kuitenkin hiljensi maltilliset voimat.

– Pääministerin ratkaisu johtui osin maan poliittisesta tilanteesta. Hänen hallituksensa tarvitsee muukalaisvihamielisen ja anti-islamilaisen Kansanpuolueen tukea, Tabish Khair päätteli.

Kaikki pelkäävät
kritisoida islamia

Islamin rajuin ja tunnetuin kriitikko lienee nykyisin somalialaissyntyinen Hirsi Ali, joka istuu Hollannin parlamentissa oikeistopopulistisen puolueen riveissä. Elokuvaohjaaja Theo van Gogh murhattiin vuonna 2004 hänen tehtyään provokatiivista elokuvaa Hirsi Alin kanssa. Myös Hirsi Alin päällä leijuu tappouhka.

Islamia vastustava Hirsi Ali sanoi Der Spiegelissä, että totalitaariset islamilaiset hallitukset ovat kriisissä ja ne lietsovat lännen muodostamaa uhkaa omiin tarpeisiinsa pysyäkseen vallassa.

Hirsi Alin mukaan kyseessä on nimenomaan kiista sananvapaudesta.

– Ei kulu päivääkään, etteivätkö radikaalit imaamit Euroopassa ja muualla saarnaa vihaa moskeijoissaan. He nimittelevät juutalaisia ja kristittyjä alempiarvoisiksi ja me sanomme, että he vain käyttävät sananvapauttaan. Milloin eurooppalaiset ymmärtävät, että islamistit eivät salli samaa heidän kriitikoilleen?

Hirsi Ali uskoo, että jupakan seurauksena muuallakin kuin Hollannissa kirjailijat, muut taiteilijat ja toimittajat vaikenevat.

– Kaikki pelkäävät kritisoida islamia.

Vihan hedelmät kypsyivät hitaasti

Kuva on saudiarabialaisesta al-Yawm-lehdestä.
Arabilehdistökin osaa
loukata toisten uskontoa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 10.2. 2006)

Muhammedin piirroksista ei olisi Tanskan ulkopuolella kuullut juuri kukaan, elleivät korkealla profiililla toimivat tanskalaiset imaamit Ahmed Akkari ja Ahmed Abu-Laban olisi lähteneet kierrättämään kuvia arabimaissa 43 sivua käsittävässä muistiossa.

Muun muassa Egyptissä miesten seurue tapasi korkeita uskonnollisia johtajia. Sanomaa muslimien huonosta kohtelusta ryyditettiin pilapiirroksilla, joiden joukossa oli kahdentoista Jyllands-Postenin julkaiseman kuvan lisäksi kolme muuta, sisällöltään aivan toisenlaista.Tanskalainen Ekstra Bladet julkaisi 12. tammikuuta koko 43-sivuisen muistion. Amatöörimäisessä piirroksessa Muhammed esitetään pedofiilinä. Kahdessa alkeellisessa kuvamanipulaatiossa Muhammedista on tehty sika ja koira raiskaa rukoilevan muslimin. Näiden kuvien alkuperä ei ole tiedossa ja ne oli toimitettu Tanskan muslimiyhteisölle anonyyminä.

Ahmed Akkari on myöntänyt, että myös tällaisia piirroksia esiteltiin arabimaissa. Niillä haluttiin kuvata sitä, millaisen vihan kohteena muslimit Tanskassa ovat, mutta Akkarin mukaan Jyllands-Postenin piirrokset ja muut kuvat oli eroteltu toisistaan (Der Spiegel Online 2.2. 2006).

Juttua tutkineen Ekstra Bladetin Kåre Quistin mukaan Akkarin ryhmä antoi kiertueellaan myös ymmärtää, että Tanskan pääministeri Anders Fogh Rasmussen on jollain tapaa vastuussa siitä, mitä Jyllands-Posten julkaisee.

Kirjailija halusi kertoa
muslimisankareista

Jyllands-Postenin muslimisivu ilmestyi jo syyskuussa. Lehden ratkaisuun syynä oli se, että kukaan ei uskaltanut piirtää profeetan kuvaa kirjailija Kåre Bluitgenin lastenkirjaan Koraani ja Muhammedin elämä. Bluitgen kertoi The Independent -lehdessä saaneensa idean kirjaan siitä, että hänen lapsensa käyvät koulua, jossa on paljon muslimeita. Ajatus oli edistää eri kulttuureissa kasvaneiden lasten yhteisymmärrystä.

– Muslimilasten täytyy saada tietää tanskalaisista sankareista ja tanskalaisten lasten muslimisankareista, perusteli Bluitgen.

Kåre Bluitgen pyysi kirjaansa piirroksia kolmelta kuvittajalta. Kun kaikki kieltäytyivät, tanskalainen Politiken-lehti kysy jutussaan, onko Tanskaan iskenyt itsesensuuri. 12. syyskuuta Politikenin kilpailija Jyllands-Posten sitten ainakin oman ilmoituksena mukaan halusi tutkia samaa asiaa julkaisemalla ne kuuluisat 12 piirrosta, jotka ovat helposti kaikkien löydettävissä internetistä, mutta joita mikään suomalainen lehti ei ole julkaissut.

Kansainvälinen protesti piirroksia vastaan käynnistyi hitaasti. Kymmenen islamilaisen maan suurlähettiläät pyrkivät pääministerin puheille kuukautta myöhemmin, mutta Anders Fogh Rasmussen kieltäytyi ottamasta heitä vastaan. Islamilaisissa maissa oli joitakin mielenosoituksia marraskuun puolivälissä, mutta vasta 1. tammikuuta asiaa protestoi 57 maata edustanut muslimikonferenssi.

Varsinainen kriisi käynnistyi vasta 26. tammikuuta, kun Saudi Arabia ilmoitti ryhtyvänsä boikotoimaan tanskalaisia tuotteita. Seuraavan päivän perjantairukouksissa pilapiirrokset tuomittiin kautta islamilaisen maailman ja nyt ollaan tilanteessa, jossa jotkut näkevät pitkään uumoillun sivilisaatioiden sodan todella käynnistyneen.

Sikamessiaasta
tuli kulttuuria

Kåre Bluitgen puolusti Independentissä Muhammedin kuvien julkaisemista vielä kaikkien protestien jälkeenkin:

– Tällainen poliittinen satiiri on tärkeää. Ei voi olla ideologiaa eikä uskontoa, jota ei tietyn rajan jälkeen saa kritisoida. Se luo yhteisyyttä, kun voimme nauraa toinen toisillemme.

12 pilapiirroksesta syntynyttä mellakkaa on suomalaisessa kulttuurissa kasvaneen vaikea ymmärtää. Viimeisestä samantapaisesta jupakasta täällä on kulunut kohta 40 vuotta. Vuonna 1969 taiteilija Harro Koskinen sai sakot teoksestaan Sikamessias, mutta sen jälkeen teos on ollut esillä maan arvostetuimmissa taidemuseoissa. Kristillisten symbolien ja opinkappaleiden kyseenalaistaminen ei hätkähdytä enää juuri ketään. Jälkimmäistähän harjoittavat jopa jotkut luterilaiset papitkin.

Koukkunokkia
arabilehdissä

Silmäys arabilehdistöön kuitenkin osoittaa, että imaamien väitteet muslimien sorrosta ja islamin pilkasta uppoavat otolliseen maaperään, sillä viholliskuvia niissä luodaan estoitta. Varsinkin juutalaisista julkaistaan äärirasistisia pilakuvia ja heidän symbolejaan häpäistään paljon rajummalla tavalla kuin Jyllands-Postenissa Muhammedia. Esimerkiksi saudiarabialaisessa Al-Yawm -lehdessä 30. marraskuuta julkaistussa piirroksessa juutalaisten Daavidin tähteen oli yhdistetty natsien hakaristi.

Juutalaiset esitetään islamilaisten lehtien pilapiirroksissa samanlaisina käkkäräpäisinä koukkunokkina kuin natsien lehdissä 1930-luvulla ja israelilaisiin yhdistetään usein juuri natsisymboleja.

Arabimaissa ennakkoluulojen lietsominen lähtee jo koulukirjoista. Saudiarabialaisissa koulukirjoissa kristityt ja juutalaiset esitetään islamin ja muslimien vihollisina ja ”länsi” on syyllinen kaikkiin islamilaisen maailman epäkohtiin. Myös egyptiläisen kouluopetuksen mukaan islam on ainoa oikea uskonto ja muut vääriä, mutta Egyptissä vähemmistönä olevat koptikristityt kuvataan positiivisessa valossa.

Egyptiläisessä yhdeksännen luokan oppikirjassa esitellään länsimaisen kulttuurin ihmistä turmelevaa vaikutusta Ruotsin esimerkin kautta. Ruotsi on yksilönvapaudessa maailman johtavia maita, mutta se johtaa myös itsemurha- ja mielenterveysongelmien maailmantilastoja.

Rakastamme profeettoja
enemmän kuin itseämme

Vaikka se on vaikeaa, niin yritetään kuitenkin ymmärtää muslimien reaktiota. Viikkolehti kysyi maanantaina Helsingissä Tanskan konsulaatin edustalla järjestetyssä mielenosoituksessa, miksi piirroksia Muhammedista ei olisi saanut julkaista.

Mielenosoituksessa järjestysmiehenä ollut etiopialaistaustainen Ali sanoi, että profeetta Muhammed on profeettojen sinetti eikä hänestä saa julkaista kuvia. Islamissa kaikki karikatyyrit, saati karikatyyrit profeetoista, on kielletty.

– Sananvapaus sinänsä on hyvä asia, mutta kiihottaminen jotain kansaa uskonnon tai etnisen taustan perusteella on rikos, samoin kunnianloukkaus. Me muslimeina rakastamme profeettojamme enemmän kuin itseämme, sanoi Ali, joka ei halunnut kertoa sukunimeään.

Etkö voi hyväksyä sitä, että maassa eletään maan tavalla?

– Kuten juuri sanoin, kunnianloukkaus ja kiihkon nosto jotain kansakuntaa kohtaan on rikos Suomessa.

Mitä mieltä olet siitä, että kuvat väkivaltaisista mielenosoituksista muualla maailmassa antavat polttoainetta myös suomalaisille rasisteille?

– Se on osittain hyvin totta. Mutta samalla pitää ymmärtää tämän asian vakavuus. Jokaisella teolla on vastareaktionsa.

”Näitä kuvia
me emme tunne”

Suomen islamilaisen yhdyskunnan puheenjohtaja Fahie Abukar sanoi muslimien kunnioittavan länsimaista kulttuuria ja vaati länsimaita puolestaan kunnioittamaan islamia.

– Meidän uskonto on rauhan uskonto. Me emme tee väkivaltaa emmekä polta mitään lippuja ja kunnioitamme kaikkia lippuja maailmassa. Mutta samalla pitäisi sitten kunnioittaa meidän profeettojamme.

Abukarinkaan mielestä kyse ei ole sananvapaudesta, vaan uskonrauhan rikkomisesta.

– Pitäisi aina kunnioittaa toinen toistaan ja olla vuoropuhelua kristittyjen ja muslimien välillä, koska kulttuurit ovat vähän erilaisia. Pitäisi ymmärtää, mikä on loukkaavaa eri kulttuureissa.

Viikkolehti näytti Alille ja Fahie Abukarille myös valikoiman muslimimaiden lehdissä julkaistuja rasistisia pilakuvia juutalaisista, ja kysyi kommentteja niistä.

– Näihin me emme voi ottaa kantaa. En ole nähnyt enkä perehtynyt näihin kuviin, joten en aio ottaa mitään kantaa niihin, vastasi Ali.

– En ole tutustunut näihin, mutta jos ne loukkaavat jotain uskontoa, se on väärin, Fahie Abukar sanoi ja piti tällaisten kuvien julkaisemista yhtä loukkaavana kuin Jyllands-Postenin Muhammed-kuvia.

München, Syriana ja muut uudet poliittiset elokuvat

(Kansan Uutisten Viikkolehti 3.2. 2006)

Pelon aika on päättynyt ja amerikkalainen valtavirtaelokuva ottaa taas kantaa. Terrorismia ja Lähi-idän konfliktia käsittelevissä uusissa elokuvissa heijastuu myös Yhdysvaltain nykyinen tila. Oikeisto on elokuvista raivoissaan eli viihde-elokuvalla on suuri merkitys poliittisen ilmapiirin heijastajana ja muokkaajana.

KAI HIRVASNORO

Kosto on loputon kierre eikä Lähi-idän konfliktia voi yksinkertaistaa hyvän ja pahan väliseksi taisteluksi, toteaa Steven Spielbergin elokuva München.

Yhdysvaltain öljy-yhtiöiden ja hallituksen intressit kietoutuvat yhteen Lähi-idässä eikä siinä pelissä kaihdeta puuttumista alueen valtioiden hallintoon, väittää Stephen Gaghanin elokuva Syriana.

George Clooneyn elokuva Good Night, And Good Luck palauttaa mieleen senaattori Joseph McCarthyn vainot 1950-luvun Amerikassa ja rinnastaa ehkä samalla sen vuosikymmenen George W. Bushin aikaan.

Raikkaat tuulet puhalsivat viime vuonna Hollywoodissa ja nyt helmi-maaliskuussa uuden aallon poliittisten elokuvien parhaimmisto tulee ensi-iltaan myös Suomessa. Ensi perjantaina lähtee liikkeelle Steven Spielbergin odotettu ja kohuttu München, maaliskuussa huumekaupan verkostosta Traffic-elokuvan käsikirjoittaneen Stephen Gaghanin ohjaus Syriana ja siinä välissä Hollywoodin uuden edistyksen eturintamamiehen George Clooneyn ohjaus Good Night, And Good Luck.

Kuin paluu 1970-luvun
kulta-aikaan

Näitä kolmea elokuvaa edelsivät jo tammikuussa ensi-iltansa saanut Persianlahden sotaan sijoittuva Merijalkaväen mies sekä viime vuonna nähdyt lääketeollisuuden väärinkäytöksistä Afrikassa kertonut Uskollinen puutarhuri ja aseteollisuutta tutkaillut Lord of War.

Uudet elokuvat tuovat mieleen Hollywoodin edellisen kultakauden 1970-luvun alkupuolella. Silloista ajan henkeä kommentoitiin mm. Francis Ford Coppolan Keskustelussa sekä oman aikansa George Clooneyn, Robert Redfordin, tähdittämissä elokuvissa Korppikotkan kolme päivää ja Presidentin miehet. Presidentin miehet oli osa Alan J. Pakulan trilogiaa, jossa Richard Nixonin valtakautta tarkasteltiin presidentin ja koko silloisen hallinnon luoman pohjattoman vainoharhan näkökulmasta. Trilogian muut elokuvat ovat Klute – rikosetsivä ja Ansa – Parallax Wiew.

Tuon ajan oman alalajinsa muodostivat myös ensimmäiset vakavat Vietnam-elokuvat, joissa oltiin niin sodassa (Ilmestyskirja.Nyt ja Kauriinmetsästäjä) kuin sotaveteraaneina kotirintamalla (Kuka estää sateen? ja Taksikuski).

Hollywoodin edellinen vakavan elokuvan kukoistus päättyi vuonna 1977. George Lucasin Tähtien sodan menestys aloitti uuslapsellisuuden kauden. Seikkailut, isot toimintaelokuvat ja erikoistehosteiden valtava kehitys leimasivat alaa nykyaikaan asti, vaikka poliittistakin draamaa toki koko ajan ilmestyi.

Syyskuu 2001 hiljensi viimeisetkin kriitikot, koska mitään epäisänmaalliseksi tulkittavaa ei uskallettu päästää julki ja monia valmiitakin elokuvia lykättiin, jos ne olivat jotenkin tulkittavissa hallinnon arvosteluksi tai uhrien muistoa häpäiseviksi. McCarthyismin henki palasi Yhdysvaltoihin. Elokuvantekijäthän sen näkyvimpiä uhreja olivat viimeksikin.

Pelko hiljensi
isotkin tähdet

Syrianan yhden pääroolin näyttelevä ja Good Night, And Good Luck -elokuvan ohjannut George Clooney muisteli vain parin vuoden takaista ilmapiiriä kummankin elokuvan Yhdysvaltain ensi-illan aikoihin marraskuussa. Clooney oli ennen hyökkäystä Irakiin sanonut julkisuudessa, että meidän pitäisi esittää joitakin kysymyksiä ennen kuin 150 000 nuorta lähetetään sotimaan ja kuolemaan Persianlahdelle. Valtalehdistö syytti Clooneytä epäamerikkalaisesta toiminnasta. Ainakin yhden aikakauslehden kannessa oli hänen kuvansa ja teksti: Petturi.

– Ihmiset pelkäsivät ottaa kantaa. Isot tähdet kuiskasivat olevansa samaa mieltä kanssani. Minusta tuntui oudolta, että heidän piti kuiskata, Clooney muisteli 2000-luvun alkua Entertainmet Weekly -lehdessä.

Nyt aika on hänen mukaansa muuttunut. Ihmiset pelkäävät vähemmän ja ovat alkaneet esittää kysymyksiä, hän tulkitsi uutta ilmapiiriä.

Valtavirtaelokuvan merkityksestä amerikkalaisten tajunnasta kamppailtaessa kertoo se raivo, millä oikeisto otti vastaan Steven Spielbergin München-elokuvan jo ennen sen ensi-iltaa.

Elokuva käynnistyy Münchenin olympialaisista vuonna 1972, joissa terroristijärjestö Musta syyskuu otti 11 israelilaisurheilijaa panttivangeiksi. Isku päättyi verilöylyyn, jossa kaikki panttivangit kuolivat.

Israel lähetti terroristien perään useita iskujoukkoja. Tarkoituksena oli tappaa 11 iskuun sekaantunutta terroristia ja osoittaa siten maailmalle, että israelilaisten kanssa ei leikitä. Yhdeksän palestiinalaista salamurhattiinkin operaatiossa. Kaikkia iskuun suoraan osallistuneita ei löydetty, mutta heidän sijastaan murhattiin muita palestiinalaisterrorismin johtajia eri puolilla Eurooppaa ja Lähi-itää.

Yksi tällainen iskujoukko tappoi vuonna 1973 erehdyksessä myös täysin sivullisen marokkolaisen siirtolaisen Norjassa.

Kosto ei ratkaise,
kierre jatkuu

Mutta todellisuudessa ja Spielbergin elokuvassa kosto ei ole ratkaisu mihinkään. Sitä mukaa kun elokuvassa israelilaisupseeri Avner Kauffmanin johtama iskuryhmä onnistuu, uudet miehet astuvat tapettujen tilalle. Ja kierre jatkuu, kun Avnerin ryhmä joutuu samaan aikaan itse jahdin ja koston kohteeksi.

Yhdysvaltain oikeiston, ja myös Israelin, tunteita elokuvassa on kuumentanut sen sanoma: Lähi-idän konfliktissa kumpikaan osapuoli ei ole viaton eikä rauhaa saavuteta terrorismilla eikä sen vastaterrorismilla.

Lähi-idän konfliktin ohella Spielbergin elokuvan voikin tulkita myös kommentiksi siihen terrorismin vastaiseen sotaan, jota hänen oma maansa käy jo viidettä vuotta eri puolilla maailmaa. Näin sen tulkitsi ainakin verkkolehti Salonin toimittaja Michelle Goldberg. München on oikeastaan elokuva Yhdysvalloista jälkeen 9/11:n.

Münchenin oikeistolaiset vastakampanjat käynnistyivät Yhdysvalloissa kaksi viikkoa ennen elokuvan ensi-iltaa joulukuussa. Spielbergiä syytettiin kyvyttömyydestä osoittaa pahuutta palestiinalaisterrorismin takana ja naiivista asenteesta itse konfliktiin. New York Timesin kolumnisti David Brooks kirjoitti, että oikeassa elämässä rauha voidaan saavuttaa vain sotilaallisella voitolla fanaatikoista sekä kummankin osapuolen maltillisten välisellä kompromissilla.

Israelin kannanotoissa elokuvaa on syytetty siitä, että se rinnastaa Mossadin agentit ja palestiinalaisterroristit toisiinsa, mikä on aika pitkälle viety päätelmä. Sen sijaan elokuva näyttää, miten koston tielle lähtevät kansakunnat joutuvat samalla tinkimään omista moraalisista perusarvoistaan.

Palestiinalaiset voivat yhtä hyvin kuin israelilaiset närkästyä elokuvasta. Sen keskiössä on kertomus siitä, mitä kosto saa aikaan muutaman israelilaiskommandon sielulle. Israelin samaan aikaan pakolaisleireille tekemiin tuhoisiin kostoiskuihin sen sijaan vain viitataan muutamaan kertaan sanojen tasolla.

Dinosaurusmies
halutaan vaientaa

Steven Spielberg itse on sanonut tienneensä jo siinä vaiheessa menettävänsä ystäviä, kun hän vasta tarttui aiheeseen. Toisaalta hän myös uskoi saavansa joitakin uusia.

Spielbergin mukaan elokuva ei anna helppoja vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin. München ei asetu minkään osapuolen äänitorveksi.

– Jotkut ovat kysyneet, miten tämä Spielberg, liberaali Hollywoodista, joka tekee elokuvia dinosauruksista, voi sanoa mitään vakavaa aiheesta, joka hämmentää niin monia viisaita ihmisiä. Todellisuudessa he tarkoittavat, että olet eri mieltä meidän kanssamme ja saisit pitää suusi kiinni. Se ei ole juutalaista eikä demokraattista ja siitä on haittaa kaikille, etenkin demokraattisille yhteiskunnille, Spielberg sanoi elokuvakriitikko Roger Eberin haastattelussa.

Steven Spielberg korosti, ettei hänen elokuvansa ole pamfletti, vaan sen tarkoitus on olla emotionaalinen ja älyllinen kokemus sekä keskustelun herättäjä. Elokuvan käsikirjoittaja Tony Kushner on sanonut, että niin hänen vanhempansa kuin rabbinsakin opettivat, että keskustelu edustaa korkeinta jumaluutta.

Spielbergin mielestä hänen elokuvaansa vastaan hyökänneet ovat itse sillä kannalla, että sota on diplomatiaa parempi vastaus konflikteihin ja ainoa keino taistella terrorismia vastaan on epäinhimillistää terroristit kysymättä, mistä he tulevat ja miksi he tekevät niin kuin tekevät.

– Uskon, että jokainen terrori-isku vaatii vahvan vastauksen, mutta täytyy kiinnittää huomiota myös syihin. Ymmärtäminen ei ole samaa kuin hyväksyminen, mutta ymmärtäminen on hyvin vahva teko.

Kaksi kilpailevaa
unelmaa kodista

Käsikirjoittaja, näytelmäkirjailija Tony Kushner sanoi Los Angeles Timesissa Spielbergin näyttävän, miten peloissaan ihmiset ovat väkivallan hetkellä.

– Luulen, että minä ja Steven kohtasimme eniten siinä, ettei tällaista tilannetta voi yksinkertaistaa vain hyvän ja pahan taisteluksi. Tämä hermostuttaa monia. Urheilijoiden murhaaminen oli hirveä teko ja ehdottomasti väärin. Mutta kysymys kuuluu, miksi niin tapahtui. Millaiset kauhut synnyttivät tämän kauhun?

München-elokuvassa on kohtaus, jossa palestiinalaisterroristi Ali puhuu Avnerille unelmastaan kotimaasta. Toisessa kohtauksessa Avnerin äiti puolustaa samalla tavalla juutalaisten oikeutta omaan maahan.

Koko Israel-Palestiina -konfliktissa onkin Spielbergin mielestä pohjimmiltaan kyse kahdesta kilpailevasta unelmasta omaan kotiin.

– Minulla ei ole vastauksia enkä tiedä kenelläkään muullakaan olevan. Mutta sen tiedän, että dialogien pitää olla voimakkaampia kuin pommien.

– Minä uskon, että rauha palestiinalaisten ja israelilaisten kanssa saavutetaan meidän elinaikanamme, Spielberg on sanonut.

Itse Münchenin iskusta Spielberg on todennut, että terroristit ylittivät kaikki rajat ja Israelin oli pakko vastata. Muuten sitä olisi pidetty heikkona. München pitää katsojan tiukasti otteessa, vaikka kestää yli 2,5 tuntia. Erityisen pysäyttävä on sen viimeinen kuva. Ollaan operaation jälkeen New Yorkissa 1970-luvun lopulla. Manhattanin siluetissa näkyy vielä kaksi muita korkeampaa tornia kuin muistuttamassa siitä, että se, mikä alkoi (tai oikeastaan tuli aiempaa näkyvämmäksi) vuonna 1972 Münchenin olympialaisissa, on täyttä totta tänäänkin.

Varsinaista Münchenin iskua elokuvaan kuvattiin kolme viikkoa Maltalla ja Unkarissa. Mustan syyskuun terroristeja esittävät arabinäyttelijät Syyriasta, Iranista, Egyptistä ja Ranskasta. Israelilaiset urheilijat ovat israelilaisia näyttelijöitä.

– Oli hienoa nähdä kummaltakin puolelta tulevien näyttelijöiden pystyvän keskustelemaan päivällisellä ja otosten välillä yhdessä siitä, mitä tapahtuu tämän päivän maailmassa. Se oli avointa keskustelua. Ei tappelua, vaan ymmärtämistä ja kuuntelua. He eivät puhuneet toistensa päälle yrittääkseen voittaa toiset, vaan he kuuntelivat ennen kuin puhuivat, Spielberg kertoi Los Angeles Timesissa.

Ymmärtäminen ei
ole hyväksymistä



10. maaliskuuta ensi-iltaan tuleva Syriana liikkuu vielä tiukemmin Lähi-idän maaperällä. Jossain Persianlahden öljymaassa kiinalainen yhtiö vie porausoikeudet alueella pitkään toimineen teksasilaisyhtiön sijasta. Uudistusmielinen prinssi puhuu levottomia demokraattisista uudistuksista. Monimutkaisessa juonivyyhdissä erilaiset edut kohtaavat, kun taistellaan vaikutusvallasta alueella.

Münchenin tavoin Syriana sisältää aivan toisenlaisen näkemyksen terrorismista kuin mihin viime vuosina on totuttu. Elokuvan yksi juonilanka kertoo kaikissa peleissä pohjimmaisiksi jäävistä siirtotyöläisistä, jotka menettävät elämänsä perustan yhtiöjärjestelyjen vuoksi. Itsemurhaterroristeiksi ajautuvia muslimeja ei ole koskaan ennen kuvattu näin sympaattisella tavalla amerikkalaisessa elokuvassa.

Elokuvan tuottaja ja väsynyttä CIA-agentti Bob Barnesia esittävä George Clooney muisteli Lontoon Timesin haastattelussa, että vielä pari vuotta sitten presidentti George Bush antoi vain yhden vaihtoehdon: Joko olet puolellamme tai meitä vastaan.

– Eri mieltä oleminen oli siis maanpetos.

Mutta Syriana ei Clooneyn mukaan ole anti-bushilainen elokuva.

– Pohjimmiltaan se on kommentti 60 vuotta jatkuneesta epäonnistuneesta politiikasta Lähi-idässä. Tätä sotkua ei ole saatu aikaan viidessä vuodessa.

”Tämä on myös
henkilökohtaista”

Ohjaaja Stephen Gaghan sanoi Entertainment Weeklyssä, että Syriana muuttui hänelle myös henkilökohtaiseksi haasteeksi. Käsikirjoitusta tehdessä hänellä oli yhtenä oppaana irakilainen heimojohtaja, joka oli hyvin USA-myönteinen ja vihasi Saddam Husseinia. Irakin sodan alkaessa hänen taloonsa osui pommi. Mies ja hänen kuusi lastaan kuolivat.

Steven Spielbergin tapaan George Clooney puhuu siitä, miten tärkeää on ymmärtää terrorismia lietsovia syitä.

– On tärkeää sanoa, että itsemurhaterroristeiksi tässä elokuvassa ajautuvat eivät ole vain pahoja. Pitää ymmärtää, mikä saa sen aikaan ja miltä osin me olemme siitä vastuussa. En tietenkään puolustele noita hirvittäviä tekoja, mutta niihin on syynsä, sanoi mies, joka aloitti uransa sairaalasarja Teho-osastossa ja leimautui sen jälkeen tekemissään elokuvissa Hollywoodin johtavaksi hurmuriksi.

Nyt Clooney kuitenkin käyttää mm. Ocean´s Elevenissä ja sen jatko-osassa tienaamiaan taaloja omiin projekteihinsa. Syrianasta hän tienasi 250 000 dollaria, mikä on ykkösluokan miestähdelle pieni palkka. McCarthyismistä kertovan elokuvansa ohjauksesta ja käsikirjoituksesta Clooney sai kummastakin yhden dollarin.

– Minulla on ollut hyvä ura sen jälkeen, kun ymmärsin, ettei sen perimmäisenä tarkoituksena ole tienata rahaa.

Paniikissa aina
30 vuoden välein




George Clooneyn ohjaama Good Night, And Good Luck tulee ensi-iltaan 17. helmikuuta. Se kertoo amerikkalaisten tv-journalismin pioneerista Edward R. Murrowista, joka 1950-luvun ohjelmissaan haastoi senaattori Joseph McCarthyn tämän vaikutusvallan ollessa suurimmillaan. See It Now (Näe se nyt) -ohjelmassaan Murrow näytti nauhalta McCarthyn pauhaamista ja kutsui sitä terroriksi.

– Jos kukaan meistä ei koskaan lukisi ”vaarallista” kirjaa tai kellään meillä ei olisi ”erilaista” ystävää tai emme olisi koskaan liittyneet järjestöön, joka ajaa ”muutosta”, niin olisimme kaikki kuin mccarthyjä, Murrow sanoi eräässä ohjelmassaan.

George Clooney on kommentoinut elokuvaansa sanomalla, että kansalaisoikeuksien nakertaminen pelon vuoksi on aina vaarallinen askel.

– Mutta me teemme sen 30 vuoden väliajoin, joudumme paniikkiin. Menetämme järkemme ja pelkäämme, ja yleensä joku käyttää tilannetta hyväkseen. Ja sitten uutismiehet korjaavat asian. Ilman heitä meillä ei olisi ollut kansalaisoikeusliikettä, naisten vapautusliikettä eikä Vietnamin sodan vastaista liikettä, Clooney sanoi Cinema Confidential -lehden haastattelussa viime lokakuussa.

Liberaalit ovat
yleensä oikeassa

George Clooney ei peittele sitä, että hän on poliittiselta katsomukseltaan liberaali, mikä Bushin Amerikassa on lähes äärivasemmiston synonyymi.

– En tiedä sellaista aikaa, että liberaalit olisivat olleet väärällä puolella sosiaalisissa kysymyksissä. Me olemme ajatelleet, että mustat saavat istua bussin etuosassa, että naiset saavat äänestää, että McCarthy oli ehkä törppö ja että Vietnamin sota oli väärin. Olemme olleet oikealla puolella näissä asioissa.

Sitä George Clooney kuitenkin valittaa, että hänen aina kannattamansa Demokraattinen puolue epäonnistui haastamaan Bushin Irakin politiikan. Sen takia Demokraattien seuraavan presidenttiehdokkaan on vaikeampi vakuuttaa kriittisiä äänestäjiä.

Clooneyllä on oma presidenttiehdokaskin jo katsottuna. Se ei ole monien Hollywoodin liberaalien suosima Hillary Clinton, vaan 44-vuotias musta senaattori Barack Obama Illinoisista.

George Clooneyllä itsellään ei ole suunnitelmia pyrkiä poliittiselle uralle.

Väkivalta vaatii
nyt perusteluja

Lähi-idän ja oman maan menneisyyden lisäksi Hollywoodissa on uskallettu tarttua myös kaikkein pyhimpään ja vaikeimpaan aiheeseen. Itse 9/11:stä on vihdoin tekeillä useita elokuvia. Asialla on mm. JFK:n jälkeen enimmäkseen hukassa ollut Oliver Stone.

Poliittisen elokuvan uudelle nousulle on Yhdysvalloissa esitetty kaksi teoriaa.

Konservatiivien mukaan Hollywood on aina ollut liberaalien käsissä ja he salakuljettavat aatteitaan suurelle yleisölle viihde-elokuvien muodossa.

Hollywood itse sanoo, että se vain vastaa kysyntään ja heijastaa kansakunnan tuntoja.

Münchenin julkaisseen Universal-yhtiön johtaja Stacey Snider on sanonut, että todellisessa maailmassa vuodatetaan paljon verta näinä aikoina. Joten yleisö ei halua katsoa sitä valkokankaalta ilman perusteltua syytä. Jos tänään haluaa tehdä väkivaltaisen elokuvan, niin sen on tapahduttava vakavassa kontekstissa.

Taistelupari Zyskowicz - Kanerva

Porvarien taistelu
suomettumisesta

(Kansan Uutisten Viikkolehti vuonna 2004)

1980-luvun alun päiväkirjansa julkaisseella Ben Zyskowiczilla oli yksi päämäärä ylitse muiden: estää itsesuomettajien kärkijoukkoon kuuluneen Ilkka Kanervan eteneminen kokoomuksen puheenjohtajaksi.

KAI HIRVASNORO

Kokoomuksen pitkäaikaisen eduskuntaryhmän puheenjohtajan Ben Zyskowiczin päiväkirjat vuosilta 1981 ja 1982 (Eduskunnasta menin Baakariin, Edita) ovat huippukiinnostava dokumentti ajasta, joka on kovin lähellä ja silti jo niin kaukana. 1970-luvulla oppinsa saanut poliittinen eläin istuu lähes joka päivä jossain kabinetissa suunnittelemassa siirtoja, jotka koskevat Kokoomuksen Nuorten Liiton (KNL) linjaa ja henkilövalintoja, kokoomuksen Helsingin piirin kuvioita, Ilkka Kanervan kampittamista ja kuumana käyvää presidenttipeliä.

Zyskowicz oli 1980-luvun alussa nuori ensimmäisen kauden kansanedustaja ja sivuraiteella omassa puolueessaan. Ben Zyskowicz piti päiväkirjaa ensin muutaman vuoden 1970-luvulla ja aloitti uudestaan maaliskuussa 1981. Jälkipolvien kannalta ajoitus osui nappiin, sillä Zyskowicz tuli kirjanneeksi - tietysti vain omasta näkökulmastaan -merkittävän murrosvaiheen. Tuona aikana hallituspaitsiossa kärvistellyt kokoomuksen johto oli valmis mihin tahansa notkeakaulaisuuteen saadakseen Urho Kekkosen hyväksynnän ja Neuvostoliiton takuutodistuksen ulkopoliittisesta luotettavuudestaan.

Kokoomuksen sisäinen kiista kiteytyi siihen, pitääkö nuorten liiton liittyä Suomen Rauhanpuolustajiin vai ei. Zyskowicz vastusti liittymistä Neuvostoliiton ohjaamaan järjestöön maanisuuteen asti ja voitti lopulta.

Kun Kekkonen sitten sairastui, Suomessa alkoi hirveä presidenttipeli. Moskovan suosikki oli pahasti alkoholisoitunut Ahti Karjalainen, jota tukivat siihen aikaan ulkopoliittisen oikeaoppisuuden vartijoina vielä suhteellisen vaikutusvaltaiset taistolaiset sekä osa keskustaa ja osa kokoomusta.

Ben Zyskowiczin päävastustaja oli nykyinen eduskunnan varapuhemies Ilkka Kanerva. Niin oli ollut jo 1970-luvun alkupuolelta lähtien, jolloin herrat taistelivat KNL:n linjasta. Vuonna 1981 Zyskowiczin katse oli jo jossain 6-8 vuoden päässä, jolloin puheenjohtaja Ilkka Suominen luopuu ja esittää Kanervaa seuraajakseen.

27.3. 1981 Täysistunnon aikana kuulin Heiniön Jampalta (eduskuntaryhmän tiedottaja), että Ike oli valittu Suomen Urheiluliiton liittovaltuuston puheenjohtajaksi. Näin se on: Ike jaksaa suhmuroida kaikkialla, se kykenee valloittamaan kaikki ihmiset ja se tietää, että urheilussa tapaa oikeat ihmiset, siellä pyörii yhteiskunnan muidenkin alojen huippunimet, ja se muistaa, että Kekkonenkin oli aikoinaan SUL:n johtomiehiä.

Huhtikuussa 1981 presidenttipelissä alkoi uusi vaihe, kun pääministeri Mauno Koivisto uhmasi avoimesti Urho Kekkosta, joka oli antanut ymmärtää haluavansa vaihtaa hallituksen tai ainakin pääministerin.

7.4. 1981 Karjalaisella taas ei tunnu menevän kovin hyvin, sillä päivän aikana kerrottiin Karjalaisen olleen edellisiltana Tehtaankadun YYA-kokkareilla siinä kunnossa, että heti hänen kompuroituaan paikalle hänet piti parin miehen voimin saattaa sieltä pois. Niinpä ei kai pitäisi olla yllättynyt siitä, kun Rönnholm (Mikko Rönnholm, SDP:n kansanedustaja) kertoi, että Kanervan Ike oli pyytänyt häntä järjestämään Ikelle tapaamisen Koiviston kanssa eli pitäähän pokerilla pelimiehellä olla aina vaihtoehtoja.

YYA-sopimukselle
esitettiin jatkoa

Toukokuussa 1981 kokoomuksen puoluekokouksessa puheenjohtaja Ilkka Suominen esitti, että noin kymmenen vuoden kuluttua umpeutuvaa YYA-sopimusta jatkettaisiin ja päätös siitä tehtäisiin ennen vuotta 1984. Kokoomus kiirehti ensimmäisenä puolueena esittämään YYA-sopimuksen jatkamista.

Muutama päivä sen jälkeen eduskunnassa nousi elämää suuremmaksi kysymykseksi se, kuinka suurella summalla valtio tukee Rauhanpuolustajien Ydinaseeton Pohjola -kampanjaa. Hallitus esitti 100 000 markkaa, mutta eduskunnan valtiovarainvaliokunta kokoomuslaisten tuella nosti määrärahan 200 000 markkaan. Kokoomuksen oikeistosiipeen kuulunut Pentti Mäki-Hakola taas halusi poistaa määrärahan kokonaan.

27.5. 1981 Keskustelin aiheesta myös Kanervan kanssa, joka oli sitä mieltä, että 200000 markan tukeminen ei ole tarpeen ulkopoliittisen kelpoisuuden osoittamiseksi, vaan puolueen rauhanprofiilin vahvistamiseksi.

Musta hevonen
pelissä loppuun asti

Seuraavana syksynä Urho Kekkonen jäi ensin sairaslomalle ja luopui sitten 27. lokakuuta tehtävistään. Ben Zyskowicz perusteli itselleen perusteellisesti, miksi ei ehdottomasti halua Karjalaisesta presidenttiä. Yksi peruste liittyi kokoomukseen.

29.10. 1981 Vaikka argumentti ei ehkä ole kovin sallittu eikä kestä julkisuutta, niin vastenmielisyyttä herättää ajatus, että Karjalaisen valinnan myötä hänen kaverinsa kokoomuksessa eli Kanerva, Kivelä (Pekka Kivelä, myöhempi puoluesihteeri) ja co. nousevat arvoon arvaamattomaan aivan kuin heillä ei muutenkin menisi riittävän hyvin tässä kokoomuspuolueessamme.

Huonot välit
jo 1970-luvulla

Ben Zyskowiczin ja Ilkka Kanervan huonot välit juontuvat 1970-luvun alkupuolelta, jolloin kaksikko hääräsi kokoomusnuorissa. Kanerva oli keskustapuolueeseen ja Neuvostoliittoon suhteita rakentanut järjestön puheenjohtaja ja Zyskowicz opposition, "maltillisen oikeiston" nokkamies.

Kokoomuksen Nuorten Liitto oli 30 vuotta sitten kovin kummallinen järjestö. Radikalismi tarttui porvarinuoriinkin siinä määrin, että nykymittapuun mukaan KNL olisi lähinnä vasemmistolainen järjestö, joka otti voimakkaasti etäisyyttä emopuolueensa konservatiivisuuteen.

KNL:n ohjelmatyössä - ei kuitenkaan lopulta ohjelmissa - esitettiin rajuja"osittaisparannuksia" mm. armeijaan. Varuskunnissa valtaa olisivat käyttäneet joukko-osastoneuvostot, joissa varusmiehilläkin olisi ollut edustuksensa, ja koulutuksessa olisi luovuttu kaikesta tarpeettomasta, kuten asennon tekemisestä ja tahtimarssista.

KNL:n Nuori Oikeisto -lehdessä kyseenalaistettiin armeijan lisäksi mm. uskonnonopetus, markkinatalous ja porvarillinen oikeuskäsitys.

Ilkka Kanervan johdolla KNL opasti myös emopuoluetta tyyliin, joka ei Ben Zyskowiczia miellyttänyt:

Kanervan katsaus oli normaali kokoomuspoliittinen katsaus siitä, miten isänmaan etu vaatii Kokoomuksen hajottamista ja yhteistyötä Kepun kanssa.---kysyin, että mitä sitten tehdään, jos ei sen jälkeenkään, kun yhteistyön ulkopoliittiset esteet puolueessa on raivattu pois, päästä yhteistyöhön. Pudotetaanko sitten uusi oikea laita puolueesta? Zyskowicz kirjoitti tammikuussa 1974.

Lainaus on Ben Zyskowiczin päiväkirjasta 1973-1977. Otteita niistä on julkaistu Vesa Vareksen kirjoittamassa KNL:n historiassa Kaksi askelta edellä (1999).

Maltillinen oikeistokaan ei pitänyt mahdollisena Neuvostoliiton virheiden osoittamista, mutta he vastustivat sitä, ettei tämän takia saa arvostella myöskään kotimaista kommunismia ja kommunismia järjestelmänä.Mutta vuoden 1973 puoluekokouksen lähestyessä Zyskowiczistakin oli vain hyvä, että kokoomus näytti repeävän oikealta laidaltaan.

Joulukuussa 1973 Zyskowicz hengenheimolaisineen meni Kimmo Sasille puhumaan politiikkaa.

Ulkopolitiikan suhteen Talve esitti sen ajatuksen, että Kanerva pyrkii kilpailemaan kommunistien kanssa siitä, kumpi on enemmän samaa mieltä neuvostoliittolaisten kanssa aivan kuin neuvostoliittolaiset eivät jo omaan marxilais-leniniläiseen tilanneanalyysiinsä nojautuen ymmärtäisi meidän asemaamme ja näkisi Kanervan mielistely-yritysten läpi. Talven ajatuksiin on täysi syy yhtyä...

Myöhemmin Ben Zyskowicz alkoi kutsua tätä vapaaehtoista oman liikkumatilan kaventamista omien etujen ajamiseksi termillä itsesuomettuminen.

Eduskuntaan 1975 valittu Ilkka Kanerva jätti KNL:n puheenjohtajuuden seuraavana vuonna. Seuraajaksi valittiin Anders Blom, joka linjapuheissaan korosti Neuvostoliiton merkitystä Suomen itsenäisyydelle ja hyväksyi keskustan näkemyksen siitä, että sisäpolitiikassa kokoomus on oikeistolainen ääriliike lukuunottamatta sen kekkoslaista osaa.