Foxconn: Potkuja ja vuokratyöntekijöitä

Kasvoton pääoma myllertää
suomalaista työelämää

(Kansan Uutisten Viikkolehti 30.9. 2005)

Kiinalaisia työehtoja yritetään globalisoida Suomeen, sanoo lahtelaisen Foxconnin pääluottamusmies Sari Toivonen. Vakituisista työntekijöistä hankkiudutaan eroon ja tilalle haalitaan joustavia vuokratyöntekijöitä, joista useimmat eivät uskalla järjestäytyä ammattiliittoon.

KAI HIRVASNORO

Tämä on mahdollista Suomessa: Lahdessa ja Hollolassa matkapuhelinten osia valmistava Foxconn ilmoitti elokuussa potkuista noin 300 työntekijälle ja toimihenkilölle. Suuri osa vakituisista työntekijöistä on jo saanut lähteä, varsinkin Hollolasta. Samaan aikaan tämän viikon maanantaina yhtiöön tuli sisään 44 uutta vuokratyöntekijää entisten muutaman kymmenen lisäksi.

Määräaikaisia työsuhteita yhtiö lopettaa syksyn mittaan myös noin 300. Ennen irtisanomisia yhtiössä oli noin 800 työpaikkaa.

Taiwanilaiseen omistukseen kaksi vuotta sitten siirtynyt Foxconn, entinen suomalainen perheyhtiö Eimo, lakkauttaa kokonaan Hollolan tehtaansa syksyn kuluessa.

Globalisaatio vierailee kiihtyvällä vauhdilla suomalaisissa tehtaissa ja jättää jälkeensä perheenjäsenet mukaan luettuna tuhansien ihmisten elämisen perustaa vaurioittavaa tuhoa.

Miksi yhtiö irtisanoo vakituista henkilökuntaa toisesta ovesta kun samaan aikaan toisesta kävelee sisään vuokratyöntekijöitä? Töitä siis kuitenkin riittää.

Tätä ihmettelee myös Foxconnin Lahden tehtaan pääluottamusmies Sari Toivonen. Mutta kysymykseensä hän ei ole saanut työnantajan vastausta. Niinpä hän päättelee yhtiön haluavan pistää ihmiset vielä kovemmalle kuin tähän asti. Pyrkimyksenä on päästä vähitellen eroon vakituisista työntekijöistä ja korvata heidät joustavilla ja helposti liikuteltavilla vuokratyöntekijöillä.

– He tulevat kalliimmaksi kuin oma porukka, mutta heille voi sanoa, että heippa, sinua ei huomenna tarvita. Se tässä on takana minun mielestäni.

Ennen lomautettiin,
nyt tulee kenkää

Ennen yhtiössä lomautettiin työntekijät töiden vähentyessä tilapäisesti. He säilyttivät vakituisen työpaikkansa ja elämänsä. Osa otti lomautuksen hengähdystaukona.

– Nyt kun nämä ihmiset potkittiin pois, niin monen elämä on ihan sekaisin. Yli 20 prosenttia on koko ajan sairaslomalla. Väsyneitä, toivonsa menettäneitä ihmisiä on ihan hirveästi. Miehetkin sortuvat, kun he ovat olleet 20-30 vuotta talossa ja sitten tulee kengän kuva perseeseen. Ei heillä ole enää mitään mahdollisuuksia päästä vastaaviin töihin, sanoo tammikuussa 2003 pääluottamusmiehenä aloittanut Sari Toivonen.

Korulauseissa irtisanomisissa luvattiin katsoa ammattitaitoa ja sosiaalisia syitä. Sari Toivosen mukaan esimiehet kuitenkin kertoivat, että heille annettiin 15 minuuttia aikaa tehdä listat, ja erikseen kiellettiin katsomasta mitään sosiaalisia syitä.

Sari Toivonen tuli Eimolle töihin melkein päivälleen kahdeksan vuotta sitten. Vaikka moni asia tökki suomalaisenkin omistuksessa, niin toiminta oli kuitenkin inhimillisempää. Omistajalla oli silloin kasvot. Yhtiön pääomistaja oli lahtelainen Jalo Paananen. Nyt Foxconn on osa taiwanilaista Hon Hai -konsernia, jolla on 100 000 työntekijää ympäri maailmaa. Yhtiön omistaa Terry Gou, jonka kuvan Sari Toivonen muistelee nähneensä pari kertaa. Uudesta isännästä hän ei tiedä muuta kuin että kyseessä on taiwanilainen mies, joka tekee rahaa.

Kaksi vuotta
muutti menon

Kun Eimo myytiin Taiwaniin, meno tehtaalla muuttui totaalisesti. Ensin sisään tulvi tilauksia ja uusia työntekijöitä. Kaikki näytti hyvältä, vaikka moni muisteli Jalo Paanasen lupausta, ettei kahteen vuoteen tapahdu mitään merkittäviä muutoksia. Entä kahden vuoden jälkeen?

Kaksi vuotta on nyt kulunut ja satoja irtisanottu. Yrityskulttuuriin tuotiin kansainvälisiä tuulia. Tänä keväänä herrat jakoivat toisilleen isoja kannustinrahoja, mutta työntekijät eivät saaneet mitään, paitsi osa tietysti potkut. Miljoona euroa jaettiin tuotantopäällikölle ja sitä suuremmille ”avainhenkilöille.”

Onko sillä merkitystä, että tiedät, kuka yrityksen omistaa tai että omistajana on kasvoton pääoma?

– Ehdottomasti on oltava ne kasvot. Ihminen ei voi sitoutua työhönsä niin paljon, jollei työnantajalla ole kasvoja. Tiedottaminen tökkii nyt ihan satasella. Tietoa pantataan ihan järjestelmällisesti. Aikaisemmin sai edes jotain tietää kun meni ja kysyi. Nyt ei tiedoteta edes luottamusmiehille, Toivonen kertoo.

Globalisaatio on Sari Toivosen mielestä komealta kuulostava sana, mutta ei sillä mitään tee ellei globalisoida myös työehtosopimuksia Kiinaan asti.

Mutta nyt globalisoidaankin Kiinan työehtoja tänne?

– Niinpä. Sitä sitä yritetään. Suomi on kohta Euroopan takapajula. Irtisanominen on täällä tosi helppoa ja yhteistoimintalailla ei tee nykyään enää yhtään mitään.

Mistä löytyvät
jatkossa ay-aktiivit?

Joukko työmarkkinajohtajia kävi vuosi sitten Kiinassa tutustumassa Kiina-ilmiöön. Kotiin palasi valaistuneita miehiä, jotka kertoivat Kiinan olevankin enemmän mahdollisuus kuin uhka suomalaisille.

Sinulla on omakohtaista kokemusta Kiina-ilmiöstä. Onko se enemmän mahdollisuus kuin uhka?

– Kyllä Kiina-ilmiö saisi mennä paluulaivalla takaisin Kiinaan. Tämä on pelkkää ahneutta, Sari Toivonen puuskahtaa.

Vakituisten työyhteisöjen pirstominen on tänä päivänä suomalaista arkea. Käynnissä on mullistava työelämän ”uudistaminen”, jonka perimmäistä olemusta ei ehkä vielä täysin nähdä. Sari Toivonen ei usko, että Hakaniemessä SAK:ssakaan ymmärretään täysin sitä, mitä tapahtuu todella, koska siellä ei itse jouduta konkreettisesti tuleen eikä näkemään irtisanottujen tuskaa ja pahoinvointia. Todellisuus paljastuu vasta tehtaissa ja toimistoissa.

Kehityksellä voi olla dramaattiset seuraukset ay-liikkeen edunvalvonnalle työpaikoilla. Kun työyhteisöt rapautetaan, niin mistä enää löytyy pääluottamusmiehiä ja muita aktiiveja kansainvälistymisen vuoksi aiempaakin vaativampiin tehtäviin?

Sari Toivonen pelkää, että paikallinen ay-toiminta vähenee koko ajan – ja se on myös työnantajien tavoitteena.

– Jos uuden sukupolven aaltoa ei tule mukaan, niin pahaa pelkään.

Ihan tuoreen tutkimuksen mukaan sitä aaltoa ei tule. Palkansaajien järjestäytymisaste on laskenut 73 prosenttiin ja nimenomaan nuoremmat sukupolvet eivät liity ammattiliittoihin, vaan hakevat ainoastaan työttömyysturvan Loimaan kassasta (Viikkolehti 23.9. 2005).

Sari Toivonen on tämän kehityksen huomannut omalla työpaikallaan, ja hän on myös kysynyt, miksei työntekijä liity ammattiliittoon. Vastaus on, että heille on ihan sama, mistä rahaa saa.

– Siihen sanon, että hetkinen, tiedättekö, ettei teillä ole minkäänlaista oikeudellista turvaa. Sitten he ovat, että täh? Moni ei tunne asiaa.

– Minä olen kuulunut ammattiliittoon vuodesta 1974 ja tulen kuulumaan kuolemaani asti. Minulla on ihan takaraivossa, että sieltä se apu tulee eikä mistään Loimaan kassasta. Ja omat lapsenikin koulutan varmasti siihen, että he menevät oikeaan liittoon. Se on paljon myös meistä vanhemmista kiinni, Toivonen painottaa.

– Mutta moni sanoo myös, ettei liity liittoon, koska se on joku kommareitten juttu. Kun heidän kanssaan juttelee, huomaa että sekin asenne on tullut äidiltä ja isältä.

Lehdistö tiesi ensin
yt-neuvotteluista

Vuokratyöntekijät eivät puolestaan uskalla liittyä ammattiliittoon, koska siitä saa työnantajalta kenkää, Toivonen kertoo. Foxconnillakin on tullut ilmi räikeitä väärinkäytöksiä. He kantavat tappiot nahoissaan.

Foxconnin yt-neuvotteluja Sari Toivonen kutsuu pelleilyksi. Tiedon neuvottelujen alkamisesta hän sai kesälomalle toimittajalta, joka kysyi kommenttia asiasta. Varaluottamusmies oli löytänyt taukohuoneen pöydältä tiedotteen yt-neuvotteluista.

Itse neuvotteluissa työnantaja hajotti aluksi yhteistyötä yrittäneet työntekijät, toimihenkilöt ja ylimmät toimihenkilöt. Lukuja esiteltiin, mutta kaikkea leimasi suuri epävarmuus. Varmaa oli vain se, että monta sataa ihmistä pitää pistää pihalle. Vaatimuksille irtisanottavien sosiaalipaketista vastattiin ei, ei ja vielä kerran ei.

– Sanottiin, että siihen ei ole varaa. Mutta sitten heillä on varaa vuokratyöntekijöihin, jotka tulevat kalliimmaksi kuin oma väki.

Moni Viikkolehden haastattelema pääluottamusmies on vuosien varrella sanonut, että yt-neuvotteluissa kulutettiin säädetty aika, mutta asiat oli päätetty jo ennen niitä. Tähän yhtyy myös Sari Toivonen:

– Vaikka mitä yritit, niin ei.

Sari Toivosesta on käsittämätöntä, miten laki sallii antaa potkut ja samaan aikaan palkata vuokratyövoimaa. Ja miten vuokratyöntekijät voivat olla vailla minkäänlaista turvaa. Kun keväällä yksi vuokratyöntekijöistä ryhtyi luottamusmieheksi, hänet potkittiin saman tien vuokrafirmasta pihalle.

– Täällä saa mellastaa ihan miten haluaa, ja Foxconnilla on sellainen asenne, etteivät lait heitä koske. Ne ovat vain köyhiä varten, Sari Toivonen tulkitsee.

Mikä työnantajia riivaa?

* Tällä hetkellä kaikkialla kehittyneissä markkinatalousmaissa työnantajajärjestöt pyrkivät joko kokonaan eroon ay-liikkeestä tai ainakin kohti yrityskohtaista tai työpaikkakohtaista sopimista. Pieni Suomi Euroopan reunalla ja pienet Itävalta ja Sveitsi Euroopan keskiosissa ovat viimeisiä keskitetyn sopimustoiminnan saarekkeita. Kehittyvissä ja alikehittyneissä maissa työnantajat yrittävät estää ay-liikkeen syntymisenkin.
* Pääoman, tuotannon, tavaroiden ja vähemmässä määrin myös ihmisten lisääntynyt liikkuvuus yli rajojen ovat kuluneen vuosikymmenen aikana selvästi vahvistaneet työnantajien neuvotteluasemia työpaikkatasolla. Tärkeä tekijä on myös voimakas työvoiman ylitarjonta Suomessa ja lisääntyvä työvoiman liikkuvuus Suomeen.
* Tuotantoa voidaan siirtää ja siirretään ulkomaille ja Suomessa tehtäviin tuotantohuippuihin tuoda työvoimaa ulkomailta ratkaisevasti helpommin kuin esimerkiksi vuosikymmen sitten.
* Näissä oloissa työnantajien ay-liikkeelle esittämä haaste on toinen kuin se on ollut aiemmin. - - Se (Elinkeinoelämän Keskusliitto) ei edusta enää Suomessa päämajaansa pitäviä teollisuuden suuromistajia, vaan maailman sijoittajien omistukseen siirtyneiden suurten yritysten suomalaisia toimipaikkoja. Isännän ääni on erityisesti teollisuuden osalta muuttanut maasta pois, vaikka sanomaa saattaa edelleen välittää joku suomea puhuva palkkarenki.

Kimmo Kevätsalo kirjassaan Yhdestoista hetki.

Edistyksen Erkki, oikea teflon-pertti

(Kansan Uutisten Viikkolehti 30.9. 2005)

Voisivatko kansalaiset vieroksua politiikkaa ja edustuksellista demokratiaa siksi, että poliitikkojen sanojen ja tekojen ristiriita on mennyt yli kaikkien äyräiden?

KAI HIRVASNORO

Fortum-yhtiön ökyoptiot ovat viikon puheenaihe. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin yksi selviää tästäkin jupakasta ehjin nahoin. Järjettömyyden toinen päävastuullinen, silloinen kauppa- ja teollisuusministeri Erkki Tuomioja säilyttää edistyksellisen, vasemmistolaisen ja erilaisen poliitikon imagonsa tapahtui mitä tahansa.

Lieneekö syynä miehen kauhtunut olemus, joka pitää yllä mielikuvaa ikuisesta radikaalista? Vai se, että Tuomioja osaa taitavasti sekä kannattaa että vastustaa samoja asioita?

Valitettavasti Erkki Tuomioja on poistanut nettisivuiltaan vanhat tekstinsä, joissa hän ottaa nopeasti kantaa päivän politiikan ilmiöihin. Tuomiojan säännölliset nettivieraat muistavat, miten hän samaan aikaan mielipidekirjoittajana on vastustanut veronkevennyksiä ja ministerinä hyväksynyt ne. Tai miten edistyksellisesti Erkki Tuomioja on suominut uusliberalismia, mutta hyväksynyt kaikessa hiljaisuudessa ne poliittiset päätökset, jotka hyvinvointivaltion tutkijat ovat tulkinneet uusliberalistisiksi.

Vuosina 1999-2000 Erkki Tuomioja kantoi kauppa- ja teollisuusministerinä vastuun periaatepäätöksestä valtionyhtiöiden johtajien palkitsemisjärjestelmästä. Sen päätöksen nojalla taistelevan työväenliikkeen puoluetoveri Sinikka Mönkäre sitten hyväksyi järjestelyn, jolla Fortumin toimitusjohtaja Mikael Lilius kuittaa nyt 12 miljoonaa euroa hyvän miehen lisää miljoonan euron vuositulojen lisäksi, ja yhtiön 350 ”avainhenkilölle” napsahtaa puolen miljardin euron kannustuslisät.

”Insestistä
ahnehtimista”

Erkki Tuomioja ei olisi Erkki Tuomioja, ellei hän periaatepäätöksen aattona olisi vastustanut tällaista ”optioahneilua.”

Kunta ja Me -lehden numeron 14/1998 kolumnissa Erkki Tuomioja tuomitsi optiot jyrkästi. Hän kirjoitti, että optiojärjestelyjä vähänkin tarkemmin analysoitaessa huomaa, että edunsaajat järjestelevät optiosalkkuja toisilleen. ”...elinkeinoelämän johtajaluokasta on muodostunut räikeän insestinen itselleen ja kavereilleen etuja kahmiva ahnehtijaluokka.”

”Yritysten hyvästä hoidosta kannattaa maksaa osaaville yritysjohtajille kunnollista palkkaa, joka saa myös olla jossain suhteessa yrityksen tuottamaan tulokseen. Suomalaisjohtajien miljooniin nousseet optiovoitot, joista lehdet ovat viime vuosina kertoneet, eivät kuitenkaan ole järjellisessä yhteydessä niitä maksavien yritysten menestykseen eikä optionsaajien omaan panokseen menestyksen tuottamisessa”, Tuomioja tarkkanäköisesti totesi.

Suhtautuu kriittisesti
asiaan kuin asiaan

Takavuosina Tuomioja suhtautui ”kriittisesti” Euroopan talous- ja rahaliittoon Emuun, mutta hyväksyi sen kumminkin. Myös eduskunnan lisärakennukseen hän suhtautui julkisuudessa ”kriittisesti”, mutta oli ministerinä hyväksymässä sen rahoituksen.

Ennen ministerivuosiaan Erkki Tuomioja paimensi sosialidemokraattista eduskuntaryhmää hyväksymään Lipposen ensimmäisen hallituksen esitykset. Viime talvena ilmestynyt tutkimus osoitti, että 1990-luvun hallitusten veropolitiikka suosi suurituloisia ja kasvatti reilusti tuloeroja. Tuomioja suhtautui veronkevennyksiin toistuvasti julkisuudessa ”kriittisesti” ja sanoi monta kertaa ennen seuraavia veronkevennyksiä, että suurten veronkevennysten aika on ohi. Mutta käytännössä hän ei vastustanut niitä kansanedustajana eikä myöhemmin ministerinäkään.

Lipposen toisen hallituksen taustavaikuttaja kertoo, että koko neljän vuoden aikana Tuomioja korotti yhden kerran äänensä pääministeri Paavo Lipposen ja valtiovarainministeri Sauli Niinistön kahdestaan sopimaa asiaa vastaan. Kyse oli siitä, että työnantajamaksujen alennuksia ei aiottu antaa kuntatyönantajalle.

Puoluekokouspäätös
unohtui ääntä nopeammin

Tänä kesänä SDP:n puoluekokous päätti, että kehitysyhteistyömäärärahojen nostamista pitää nopeuttaa ja 0,7 prosentin tavoite saavuttaa vuonna 2010. Asia on aina ollut erityisen läheinen nyt ulkoministerinä avainasemassa olevalle Erkki Tuomiojalle.

Ensi vuoden budjetissa demarien tavoite ei toteudu, mutta eipä myöskään budjettiriihessä riitautettu ensimmäistäkään ulkoministeriön hallinnonalan asiaa. Tuskin keskusteltiinkaan, koska kaikki oli jo sovittu ennen budjettiriihtä.

Kansainvälisissä kokouksissa Suomi vastustaa lentoveron kaltaisia vaihtoehtoisia kehitysrahoituksen muotoja ja pitää parempana suoria kehitysyhteistyömäärärahoja. Mutta niitä suoria määrärahoja taas ei nosteta niin kuin on kansainvälisillä areenoilla luvattu.

Attac-aktivistina Tuomioja suhtautui positiivisesti Tobinin veroon. Ainakin Hyvinkään kehitysmaayhdistys päätti 2000-luvun alussa pitää asiassa yhteyttä suoraan Tuomiojaan, koska hän ”on vienyt asiaa eteenpäin hallituksessa.”

Lipposen toisen hallituksen ajalta ei löydy tietoa, että Tuomioja olisi jotenkin edistänyt Tobinin veroa käytännössä. Talouspoliittinen ministerivaliokunta päätti, ettei asialle tehdä mitään valtiovarainministeriön selvityksen jälkeen.

SDP:n Helsingin piirin Stadin Ruusu -lehdessä 3/1998 Erkki Tuomioja vastusti myös pienituloisten luokan luomista matalapalkka-alojen työpaikoilla. Äänestikö Tuomioja siis nyt elokuun budjettiriihessä hallituksen matalapalkkamallia vastaan? Sehän pitää nimenomaan huolen siitä, että tuki kohdistuu palkkatasoon, joka ei riitä elämiseen.

Entä miksi hallituksen ensi vuoden budjettiesityksen yleisperusteluissa pidetään tavoitteena julkisten palveluiden tukitoimien nykyistä laajamittaisempaa ulkoistamista? Budjettiesityksessä lukee, että ”varsinkin muiden kuin ydinpalvelujen tuottamista tulee siirtää yksityisille palvelutuottajille.”

Joko se nyt unohtui, että sosialidemokraatit saavuttivat kunnallisvaalivoiton vastustamalla itsetarkoituksellista ulkoistamista. Myös tämä linjaus on hallituksen yksimielisesti hyväksymä puolitoista kuukautta sitten.

Työläisnainen nousee vastarintaan Eila-elokuvassa

(Kansan Uutisten Viikkolehti maaliskuu 2003)

Lakkautetun Rakennushallituksen siivoojat selättivät 1990-luvulla valtiovarainministeriön. Nyt heidän taistelustaan on tehty elokuva. Eila on vastarintaan nousevan siivoojan tarina.

KAI HIRVASNORO

Joulun alla vuonna 1994 Esko Ahon porvarihallitus vei läpi iljettävimmän hankkeensa. Lakkautetun Rakennushallituksen siivoojat irtisanottiin. Osa sai hakea työtä uudesta Engel-yhtymästä. Työ pysyi samana, mutta palkka laski enimmillään 40 prosenttia.

Rakennushallitusta hallinnoinut valtiovarainministeriö tiesi, että Engel-yhtymän muodostamisessa olisi pitänyt noudattaa liikkeenluovutustilannetta ja siivoojat palkata entisin työehdoin. Ministeriö ei tästä välittänyt. Hankkeesta päävastuun kantanut valtiovarainministeri Iiro Viinanen ei kaiketi uskonut, että siivoojat voisivat nousta taisteluun valtiota vastaan.

Toisin kävi. Noin 500 siivoojaa haastoi valtion oikeuteen. Kesäkuussa 1997 Korkein oikeus ratkaisi jutun heidän edukseen. Irtisanomiset olivat laittomia ja valtio tuomittiin maksamaan siivoojille korvauksia 85 miljoonaa markkaa. Oikeuden mukaan siivooja ei ollut velvollinen ottamaan vastaan työtä aiempaa huonommilla ehdoilla ja kyseessä oli kuin olikin liikkeenluovutus.

Lakkautetussa Rakennushallituksessa oli 3 236 työpaikkaa. Siivoojat olivat suurin työntekijäryhmä, heitä oli noin 1 500. Yhtiöittämisessä lähes tuhat siivoojaa joutui työttömyyskortistoon ja varhaiseläkkeelle.

Siivoojien piinan päivät ja voitettu taistelu palautetaan uudelleen mieliin Jarmo Lampelan elokuvassa Eila. Se kertoo taisteluun nousevan työläisnaisen tarinan.

- Eilassa on kysymys sankaruudesta. Sankarit eivät nujerru, eivät tarinoissa eivätkä arjessa, vaikka vastassa olisi valtio, Lampela kirjoittaa elokuvansa saatesanoissa.

"Pienipalkkaiset
lahtilistalla"

Siivoojien taistelua seurattiin joulukuussa 1994 tiukasti myös Kansan Uutisissa. "Valtion firma tarjoaa rajuja palkanalennuksia", otsikoitiin ensimmäinen asiasta kertonut juttu. Kun Rakennushallituksessa siivoojien palkka oli kokemuksesta riippuen 5538-7 734 markkaa, niin Engelissä heille tarjottiin samasta työstä 4 291-5837 markkaa.

- Tässä ollaan todella härskillä tavalla heikentämässä naisten tilannetta. Tässä ovat nyt siivoojat, kaikkein pienipalkkaisimmat, lahtilistalla, raivosi tyrmistynyt kansanedustaja Outi Ojala.

Muutamaa päivää myöhemmin Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä lähetti pääministeri Esko Aholle kirjeen, jossa se vaati liikkeenluovutuksen noudattamista Engelin muodostamisen yhteydessä, mutta mikään ei auttanut. Ei edes se, että valtiovarainministeriö oli hankkinut työoikeuden professorilta Kari-Pekka Tiitiseltä lausunnon, jossa tämä piti Engelin muodostamista yksiselitteisesti liikkeenluovutuksena. Lausunto kätkettiin Raimo Sailaksen pöytälaatikkoon.

Tiitisen kanta tuli kuitenkin vielä joulun alla julkisuuteen KU:n kautta.

- En oikein jaksa uskoa, että yksikään vähänkään työoikeutta tunteva juristi voisi lähteä siitä, että tämä on vanhan lopettamista ja uuden aloittamista, Tiitinen sanoi KU:n haastattelussa Rakennushallituksen lakkauttamisesta ja Engel-yhtymän perustamisesta.

"Sankaritarinoille
on aina kysyntää"

Omalla tahollaan prosessia seurasi järkyttyneenä myös monien tv-sarjojen ja elokuvien käsikirjoittaja Tove Idström.

- Rakennushallituksen yksityistämisen pitkässä ja monimutkaisessa tarinassa minua järkytti henkilökohtaisesti eniten se, että työntekijät sanottiin irti kirjeitse joulun alla. Kysyin itseltäni mitä tällainen ajoitus kertoo niistä, jotka irtisanomisista päättivät, ja siitä, mitä he ajattelivat työntekijöistä, joille antoivat potkut. Olin raivoissani. Ihmisiä ei saa kohdella piittaamattomasti eikä häikäilemättömästi, se on ensimmäinen sääntö. Siitä hetkestä, joulupostin saapumisen hetkestä, aloin kehitellä Eila Salosen tarinaa.

Silloin elettiin alkuvuotta 1999. Nyt neljä vuotta myöhemmin siivooja Eila Salosen (Sari Mällinen) tarina onvalmis ja tänään nähtävissä valkokankailla. Kyseessä on todella harvinainen tapaus kotimaisessa elokuvassa: Pääosassa työläinen ja vielä työläisnainen, siivooja.

Mutta onko työläisnaisen tarinalle kysyntää tämän päivän Suomessa?

- Sankaritarinoille on aina kysyntää, Tove Idström luottaa elokuvan vetovoimaan.

Mitä haluaisit ihmisten saavan tästä elokuvasta?

- Haluaisin, että ihmiset tulisivat vahvoiksi ja ajattelisivat, että kyllä minäkin sitten voisin. Kun Eila tunnistaa oman omanarvontuntonsa tässä elokuvassa, niin Eilan kautta katsojatkin voisivat tunnistaa omanarvontuntonsa eivätkä antaisi jojottaa itseään.

Eila-elokuvalla Idström haluaa sanoa myös, että väärästä ja laittomasta teosta jää aina kiinni. Vaikka sen tekisi yhteiskunnan korkeimmalla tasolla oleva ihminen.

Fiktiota
faktasta

Yksi kimmoke Eila-elokuvan kirjoittamiseen Tove Idströmille oli tv-toimittaja Timo-Erkki Heinon dokumentti Hävitty juttu, joka kertoi Rakennushallituksesta irtisanottujen siivoojien tapauksesta.

- Minä, ja varmasti suurin osa suomalaisista olimme autuaallisen tietämättömiä tästä tapauksesta silloin kun se tapahtui. Se oli valtava asia, josta ei puhuttu kauhean laajasti julkisuudessa. Ainakin minä työläismielisenä ihmisenä olisin kiinnittänyt asiaan huomiota.

Tove Idström innostui ja ryhtyi kirjoittamaan. Elokuvaa valmisteltiin pitkään, koska se perustuu tosi tapahtumiin ja faktoissa oli paljon opiskeltavaa.

- Luin kaikki oikeudenkäyntipöytäkirjat, haastehakemukset, siirtosopimukset, joihin oikeusjuttu perustui ja lehtileikkeet, hän kertoo.

Sen sijaan irtisanottuja siivoojia Idström ei tavannut, koska elokuva on kuitenkin fiktio ja Eila puhtaasti keksitty henkilö. Kaikki elokuvaan kirjoitetut faktat kuitenkin pitävät, sen on siivoojien lakimies tarkistanut.

Tarinoita
olennaisesta

Tove Idströmistä tuntui elokuvaa kirjoittaessaan siltä, että hänen on pakko puhua asiaa.

- Jarmon (Lampela) kanssa ihailemme molemmat englantilaista elokuvaohjaajaa Ken Loachia, joka tekee aivan loistavia yhteiskunnallisia elokuvia jatkuvasti, uskollisesti, terävästi ja taitavasti. Jos hän voi, niin me voimme.

Idström sanoo, että hänellä on jäljellä enää ehkä 15 työvuotta. Siinä ajassa ei montaa alkuperäiskäsikirjoitusta kirjoiteta. Siksi hän haluaa kertoa mieluummin olennaisia tarinoita.

- Nyt kun näin ensimmäisen kerran tämän elokuvan, niin neljä vuotta ei tunnu miltään. Joka päivä kannatti.

Eila ei ole puhdas sankari. Päinvastoin. Tarinan kuluessa hän on lakkorikkuri, jonka esimiehet pettävät. Vasta sen jälkeen Eila nousee taisteluun. Idströmistä oli kauheaa kirjoittaa Eila rikkuriksi, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut.

- Sankaruus on kauhean vaikeata, kun ei ole muskelia. Ja rohkeus ei ole pelon poissaoloa vaan pelon voittamista. Siksi se pelko ja epävarmuus pitää näyttää. Eilan pitää olla rikkuri, koska hänen pitää tulla pitkän matkan takaa siihen, mitä tekee, Idström selittää.

- Eila ei oikeastaan tiedä, miten vahva hän on. Hän tulee tietoiseksi voimastaan ja omanarvontunnostaan vasta tämän elokuvan aikana.

Nainen vs.
systeemi

Eila ei ole ensimmäinen käsikirjoitus, jossa Tove Idström pistää naisen nousemaan systeemiä vastaan ja murskaamaan sen. Koko Suomen kansalle oli suurta terapiaa loistava tv-sarja Ilman kavaluutta (1996), jossa omaa syyttään velkakierteeseen noussut nainen kaatoi lopulta koko velkojapankin. Pankkikriisin ollessa vielä tuoreessa muistissa sarja upposi täysillä kiitolliseen katsojajoukkoon.

Tove Idström sanoo kirjoittaneensa aina niin, että naiset määritellään toimintansa eikä suhteittensa kautta ja että he toimivat tavalla, jota naisilta ei odoteta eikä toivota.

Rakennushallituksen yhtiöittäminen oli härskiydessään jotain sellaista, jota ammattikäsikirjoittajakaan ei olisi keksinyt.

- Oli se täydellinen kyynisyys aika poikkeuksellista, hän sanoo.

Elokuvan oikeussalikohtauksessa valtiovarainministeriön virkamies myöntää, että yhtiöittämisessä "pyrittiin piilottamaan liikkeenluovutuksen tunnusmerkit." Se on sanasta sanaan se, mitä Raimo Sailas sanoi Timo-Erkki Heinon dokumentissa. Siis jätettiin tietoisesti noudattamatta lakia valtakunnan huipulla.

- Ajateltiin, että siivoojat eivät ole ketään. Heillä ei ole mitään väliä. Niille voidaan tehdä mitä tahansa, Idström tulkitsee korkeiden virkamiesten ajattelua 1990-luvun puolivälissä.

Kuva tästä ajasta

Rakennushallituksen yhtiöittäminen tapahtui 1990-luvun puolivälissä ja oikeusjuttunsa siivoojat voittivat vuonna 1997. Eila-elokuva on kuitenkin siirretty tapahtumaan tähän päivään ja käsikirjoittajan mielestä se on aika tarkka kuvaus meidän yhteiskunnastamme tässä ajassa.

Mitä meidän aikamme on?

- Kyllä tämä aika pelottavaa on. Se hätä, mikä vallitsee ihmisten elämässä ja se, että työttömistä ei enää puhuta, köyhistä ei puhuta. Ihmisille annetaan potkuja töistä, jotta osakkaat saisivat enemmän osinkoja.

- Kyllähän tämä maailma pitää muuttaa. Se on ihan selvä.

Elokuvan Eila on lopulta voittaja ja niin olivat tosi elämän Eilatkin Tove Idströmin lukeman aineiston perusteella.

- He olivat äärettömän ylpeitä ja liikuttuneita toisistaan ja itsestään. Se oli minusta tosi hienoa.

Jutun lähdemateriaalina on käytetty myös Leena Eräsaaren kirjaa Julkinentila ja valtion yhtiöittäminen. (Gaudeamus 2002).

JHL:n järjestöyksikön vastaavan Mauri Keskisen kommentti Eila-elokuvaan huhtikuussa 2007:

Eivät kuitenkaan ihan kaikki Eilan faktat pitäneet paikkansa

Kiitos YLE:lle koskettavan ja ajankohtaisen elokuvan uusinnasta.

Eilan juonessa eräänä ytimenä on ammattiliiton toimettomuus ja käsien sitominen "pulinat pois" -sopimuksella. Neuvotteluissa mukana olleena tiedän ja dokumentein voin myös osoittaa asioiden oikean laidan.

Siivoojat ja myös kiinteistönhoitajat kävivät oikeustaistelua Valtion ja erityispalvelujen ammattiliitto VAL ry:n myöntämän oikeusavun turvin ja VAL:n osoittaman asianajajan avustuksella. Tätä tukea ei lakonlopettamissopimus estänyt vaikka alun perin työnantajalla tämän suuntainen pyrkimys olikin. VAL:n silloinen puheenjohtaja Raimo Rannisto ilmoitti neuvotteluissa, että VAL:n käsityksen mukaan irtisanomiset ovat laittomia, että VAL:n säännöissä on jäsenillä oikeus oikeusapuun ja, että tätä oikeutta ei tulla laittomuuksien selvittämisen osalta rajoittamaan. Tähän valtakunnansovittelija Reini ilmoitti suoraviivaiseen tapaansa, ettei täällä tulla minkään järjestön sääntöjä muuttamaan ja pyyhki ylitse oikeusavun estäneen sopimuskohdan.

Välittömästi sopimuksen teon jälkeen käynnistyivät toimet, joiden tavoitteena oli tarjota kaikille jäsenille mahdollisuus kanteen nostamiseen riskittömästi liiton oikeusavun turvin. Suunnitelma, joka oli laadittu juttua vetämään kiinnitetyn asianajajan kanssa, oli pääosin valmiina jo 12.1.1995 eli runsaan viikon kuluttua lakon päättymisestä. Tämän suunnitelman mukaan edettiin ja ensimmäinen haastehakemus jätettiin esimerkkipaikkakunnaksi valitussa Kouvolassa maaliskuussa 95.

Tämän ohella myöhemmin pieni osa VAL:n jäsenistä valitsi toisin eli otti oman juristin, joita kyllä oli tarjolla tuskaksi asti. Tiitisen ja eräiden muiden työoikeusoppineiden kannat olivat ammattilaisten tiedossa ja määrällisesti potentiaalisia kantajia riitti ja raha haisi haaskalla. Osansa oli myös sillä epäluulolla ja –luottamuksella, jota myös liittoa kohtaan sekä koettiin että kylvettiin.

Toinen pienempi asiavirhe koski paikkakuntaa ja tunnelmaa. Elokuvan tapahtumapaikalla Helsingissä oli laman häntävuosinakin ihmisillä vaihtoehtoja. Suuri osa siivoojista tosiasiassa hakeutui vapaaehtoisesti muualle. Koin itse eräässä lakon jälkeisessä rekrytointitilaisuudessa, kuinka paikalla olleista 25 siivoojasta 22 ilmoitti ylpeänä, että nyt tämä nöyryytys riittää! He valitsivat toisin. Mutta esimerkiksi oikeudenkäynnin ennakkopäätöskohteessamme Kouvolassa elokuvan tapahtumat toteutuivat jopa vieläkin hurjemmin - kenellekään entisistä ei riittänyt töitä. Kaikki paikat oli täytetty rikkureilla.

Ja siitä vielä kolmanteen pienehköön asiavirheeseen. Lakon aikana palkattiin n. 200 ei 600 uutta työntekijää rikkureiksi. Eilan tapaisia rakennushallituksen palkoilla olleita rikkureita oli työnantajan hämmästykseksi ja paikoitellen rajusta painostuksesta huolimatta koko maassa vain muutamia.

Eilan tapahtumat ovat jatkuvasti keskuudessamme useimmiten pienempinä ja arkisempina, mutta yksilön kannalta aina yhtä ahdistavina. Juuri yksilön näkökulmasta Eila osuu oikeaan - luottamus petti, epätoivo ja viha vuorottelivat, kun ihmisarvon ja lain kunnioitus saivat surutta tehdä tilaa päättäjien häikäilemättömille tavoitteille.

Arjen sankareitakin nousi. Yksilöitä, jotka ottivat vastuuta ja johtajuutta, tukivat toisia epätoivon hetkellä ja osoittivat tietä tulevaan. Mutta ei sentään rikkureista.

Katrina muuttaa Amerikkaa

Reaganin-Bushin linja
upposi New Orleansissa



(Kansan Uutisten Viikkolehti 23.9. 2005)

Hirmumyrsky Katrina saattaa muuttaa valtasuhteet Yhdysvalloissa. Se paljasti, ettei konservatiivien suosima valtion tehtävien siirto yksityisille yrityksille ja hyväntekeväisyysyhdistyksille olekaan niin kovin hyvä idea. Jos valta vaihtuu, Yhdysvallat saattaa sittenkin ottaa ilmastonmuutoksen tosissaan. Näin Katrinalla olisi maailmanlaajuinen vaikutus.

KAI HIRVASNORO

George W. Bushin toinen kausi tuhoutui hirmumyrsky Katrinan puhurissa. Amerikkalainen rasismi tuli päivänvaloon. Valtion totaalinen kutistaminen ei ollutkaan hyvä idea. Ehkä Yhdysvallat tämän jälkeen ottaa ilmastonmuutoksesta varoittavat tiedemiehet todesta ja panee vähemmän painoa hiili- ja öljy-yhtiöiden lobbaukselle.

Jotain on tapahtumassa. Keskusteluilmapiiri Yhdysvalloissa on kääntynyt ja mielipideilmastoa hallinneet äärikonservatiivit ovat joutuneet puolustuskannalle ensi kerran vuosiin. Varoituksia hurrikaanien nimenomaan New Orleansin alueelle aiheuttamasta täystuhosta sateli vuosikausia, mutta niihin varautumiseen tarvittavia määrärahoja leikattiin, koska dollareita palaa Irakin sodassa. Avuttomat pelastustoimet toivat mieleen maailman ainoan supervallan sijaan jonkun kehitysmaan. Pelastussuunnitelmat eivät olleet ajan tasalla eikä pelastajiakaan ollut riittävästi, koska he sotivat parhaillaan Irakissa.

Vuosi sitten kampanjassaan Bush vakuutti amerikkalaisille, että sota Irakissa parantaa heidän turvallisuuttaan. Puolet ei uskonut sitä silloin ja toisenkin puolen alkaa nyt olla vaikea niellä tällaisia puheita, irvaili saksalainen viikkolehti Der Spiegel äskettäin.

Kaiken katastrofin keskellä Yhdysvallat saattaa olla käännekohdassa. Bushin hallinnon kyvyttömyys tässä onnettomuudessa uhkaa joidenkin arvioiden mukaan tehdä George W:stä niin sanotun ramman ankan koko loppukaudekseen. Useimmat hänen tälle kaudelle suunnittelemansa lempihankkeet ovat jo haaksirikossa, ja presidentin vaikeudet heijastunevat myös ensi vuonna pidettäviin kongressinvaaleihin.

Esimerkiksi Bushia kannattanut Wall Street Journal totesi kaaoksen paljastuttua, että presidentin toinen kausi saattaa olla pilalla. Se saattaa kaatua jo pelkkään rahapulaan, sillä Irak-seikkailu maksaa arvioiden mukaan 6 miljardia dollaria kuukaudessa ja nyt Katrinasta tuli ainakin 200 miljardin dollarin kertalasku.

Jo nyt muutamassa Katrinan jälkeisessä viikossa George Bush on kohdannut aivan konkreettisiakin poliittisia tappioita. Valmistelussa ollut rikkaiden perintöveron alentaminen jouduttiin lykkäämään, kun New Yorkin senaattori Hillary Clinton nosti asiasta metelin. Samoin kävi laille, jolla oli tarkoitus supistaa valtion osuutta sairausvakuutuksessa. Bushin lempiprojekti, sosiaaliturvan yksityistäminen, vaikuttaa kuolleelta. Bushin oma suosio on valunut ennätyksellisen alas.

Cheney lomaili,
Rice kenkäostoksilla

Toiminnan miehenä mielellään esiintyvä presidentti oli kaikkea muuta kuin toiminnassa katastrofin koittaessa. Hän oli tapansa mukaan kriisin sattuessa lomalla. Kun hän viimein ehti alueelle, George Bush kehotti Biloxiin paenneita hakemaan suojaa pelastusarmeijan tiloista. Avustajat eivät olleet ehtineet kertoa presidentille, että niitä tiloja ei enää ollut, koska tulva oli ne huuhtonut.

Jotkut pitivät loukkaavana sitäkin, että Valkoisen talon lippu laskettiin puolitankoon vasta lähes viikon kuluttua katastrofista. Eikä silloinkaan Katrinan uhrien, vaan syöpään kuolleen Korkeimman oikeuden presidentin William Rehnquistin muistoksi.

Lomalla olivat muutkin Bushin hallinnon avainhenkilöt. Varapresidentti Dick Cheney jatkoi lomaansa Wyomingin ranchillaan vielä Bushiakin kauemmin eikä häntä ole myöhemminkään juuri näkynyt. Hänen entinen yhtiönsä Halliburton on toki saanut liittohallitukselta jo miljoonien arvoiset jälleenrakennusurakat tuhoalueelta. Ulkoministeri Condoleezza Rice tavattiin kenkäostoksilta New Yorkista vielä siinä vaiheessa, kun hänen olisi kuvitellut olevan Washingtonissa koordinoimassa ulkomaista hätäapua.

Ilmastonmuutoksesta
väitellään edelleen

Demokraattivaikuttajien viime viikkoina pitämät puheet antavat toiveita siitä, että jos valta vaihtuu, niin myös politiikka vaihtuu. Ainakin on pitkästä aikaa toiveita siitä, että Yhdysvallat lakkaa siinä tapauksessa jarruttamasta ilmastonmuutoksen edellyttämiä toimia.

Erityistä toivoa antoi George Bushille presidentinvaalit hävinneen Al Goren 9.9. San Franciscossa pitämä ja internetin vaihtoehtomedioissa kulovalkean lailla levinnyt puhe. Goren mukaan ei ole epäilystäkään siitä, että olemme kulkemassa kohti katastrofia. Kaksi tuhatta tiedemiestä sadasta maasta on ilmastonmuutoksen ja sen vaikutukset riittävän vakuuttavasti todistanut, hän sanoi.

Esimerkiksi Kioton sopimuksesta Al Gorekaan ei tosin puhunut mitään.

Yhdysvalloissa on edelleen viime viikkoina kiistelty siitä, oliko Katrinan taustalla ilmastonmuutos vai oliko kyseessä luonnollinen sääilmiö. Ilmastonmuutoksesta sekä öljy-yhtiöiden ja päättäjien suhteesta useita kirjoja julkaissut Boston Globe -lehden erikoistoimittaja Ross Gelbspan sanoi Democracy Now! -ajankohtaisohjelmassa, ettei lämpeneminen lisää hurrikaanien määrää, mutta se kasvattaa niiden voimaa, koska ne saavat energiansa lämpimästä merivedestä. Hän viittasi tuoreeseen tutkimukseen, jonka mukaan viimeksi kuluneiden 30 vuoden aikana trooppisten myrskyjen tuhovoima on lisääntynyt 50 prosenttia.

– Valitettavasti Valkoisesta talosta on Bushin hallinnon aikana tullut ExxonMobilin ja Peabodyn hiiliyhtiön itäinen haarakonttori, Gelbspan piikitteli presidentin tapaa kuunnella ilmastonmuutoksesta mieluummin yhtiöiden edustajia kuin tiedemiehiä.

Vastaväittäjien mukaan monilla hurrikaaneista kärsivillä alueilla niiden määrä on viime aikoina ollut vähenemään päin ja kyse on vain luonnollisesta vaihtelusta.

Evakuoinnin ongelmista
varoitus vuosi sitten

Mutta nyt ennen mahdollista vallan vaihtumista ja vielä pitkään tästä eteenpäin ainakin Louisianassa eletään poikkeusoloissa. Rekat kuljettavat hirmumyrskyssä kuolleiden ruumiita vajaan sadan kilometrin päähän New Orleansista. Siellä enimmäkseen köyhien mustien asuttamassa St. Gabrielin pikkukaupungissa uhrien myrkyllisissä tulvavesissä tunnistamattomiksi muuttuneita ruumiita säilötään väliaikaisissa kylmätiloissa.

Lopullista kuolleiden määrää ei vieläkään tiedetä, mutta Louisianaan lähetettiin 25 000 ruumispussia.

Kaduilla ja vedessä lojuvia ruumiita ei ole saanut kuvata enää vähään aikaan. Aidossa propagandahengessä hallitus haluaa, että maailmalle leviää niiden sijaan kuvia tehokkaista pelastustöistä.

Der Spiegel totesi, että yleensä amerikkalaiset yhdistyvät vaikeuksien keskellä ja ovat lojaaleja johtajilleen. Nyt kävi päinvastoin. Johtajien totaalinen kyvyttömyys on raivostuttanut ihmiset.

Eihän tässä näin pitänyt käydä. 11/9-terrori-iskujen jälkeen perustetun kotimaisen turvallisuuden ministeriön 180 000 virkailijan luulisi oikeasti saavan jotain aikaan. Ministeriö on kuitenkin niin keskittynyt terrorismin vastaiseen taisteluun, ettei odotettavissa olevaan luonnonkatastrofiin osattu varautua.

Hurrikaanin uhreja olivat New Orleansin köyhät mustat. Heillä ei ole autoja, joilla olisi voinut paeta kaupungista eikä juuri rahaa julkiseenkaan liikenteeseen, jos sellaista edes on. Köyhien kannalta hurrikaani iski pahimmalla mahdollisella hetkellä aivan elokuun lopussa. Avustusshekit postitetaan kuukauden ensimmäisenä päivänä, joten kädestä suuhun elävien rahat olivat loppu.

Virallisen tilaston mukaan neworleansilaisista kotitalouksista 77 462 ei omista autoa. Kun kotitaloudessa on keskimäärin 2,6 ihmistä, se merkitsee, että noin 200 000 köyhää jäi/jätettiin oman onnensa nojaan.

Tämäkään ei tullut kenellekään yllätyksenä. Lähes tasan vuosi aiemmin New Orleansin pormestari Ray Nagin sanoi lehdistötilaisuudessa, ettei hän voi taata kaikkien ihmisten evakuoimista hirmumyrsky Ivanin alta, koska hänellä ei ole keinoja siirtää autottomia ihmisiä minnekään.

Mississipin Bagdad,
tosielämän Titanic

Ironista on, että samana päivänä kun padot murtuivat, Washingtonissa julkistettiin viimeisimmät tilastot tulonjaosta ja köyhyydestä Yhdysvalloissa. Köyhyydessä elävien amerikkalaisten määrä oli taas lisääntynyt miljoonalla ja ylti nyt 37 miljoonaan. Bill Clintonin kaudella köyhyys väheni, Bushin kaudella se on lisääntynyt 12 prosentilla.

Köyhyystilastojen julkistaminen on joka vuosi toistuva loppukesän rutiini. Normaalisti se ei kiinnosta juuri ketään, mutta tällä kertaa maan keskusteluilmapiiri sai uutta sähköä, kun tilastot yhdistyivät tv-kanavilta tulviviin katastrofikuviin ja hallituksen yleiseen kyvyttömyyteen. Moni ymmärsi ensi kerran, miten erilaisiin todellisuuksiin maa on jakautunut. Yalen professori Jim Sleeper kutsui New Orleansia Mississipin Bagdadiksi ja New York Timesiin kirjoittava Frank Rich vertasi tapahtumia Titaniciin: Vain ensimmäisen luokan matkustajat pääsivät pelastusveneisiin, kannen alla jokainen sai taistella itse hengestään.

New Orleansissa kysymys ei ollut siitä, että hirmumyrsky tuhosi kaiken yllättäen. Paikallinen sanomalehti Times-Picayune raportoi heti hurrikaanin jälkeen, että tietoa vaaroista oli roppakaupalla ja myös suunnitelmia patojen vahvistamiseksi tehtiin siitä lähtien, kun massiivisten sateiden aiheuttama tulva tappoi kuusi ihmistä vuonna 1995.

Suunnitelmia oli, mutta ei rahaa niiden toteuttamiseen. Rahat menivät Irakin sotaan ja kotimaan turvallisuuden parantamiseen terrorismin varalta – sekä tietysti Bushin hallinnon suuriin veronkevennyksiin. Tämän paikalliset viranomaiset myös sanoivat suoraan Times-Picayunen palstoilla. Viime vuosi oli pahin hurrikaanivuosi vuosikymmeniin. Silti tänä keväänä liittovaltion viranomaiset tekivät New Orleansin historian suurimmat leikkaukset tulvakontrolliin.

Veronkevennys ei
sittenkään ainoa vastaus?

Myös keskustelu valtiosta on käynnistymässä Yhdysvalloissa. Neljännesvuosisadan ajan Ronald Reaganin presidenttikaudesta lähtien republikaanit ovat tehneet kaikkensa, jotta kaikki mahdollinen toiminta – sodankäyntiä myöten – saataisiin yksityistettyä. Tässä on myös onnistuttu.

Al Gore varoitti edellä mainitussa puheessaan uskomasta, ettei hallituksiin voi luottaa, koska se tässä kriisissä epäonnistui. Luonnonkatastrofeja hoitava virasto FEMA toimi hyvin, kunnes Bushin hallinto latisti sen vain terrorismin torjunnan haarakonttoriksi.

Yhdysvaltain ainoa suuryrityksistä riippumaton päivälehti Christian Science Monitor huomautti, ettei katastrofisuunnitelmista ole paljon apua, jos niiden toteuttamiseen ei ole rahaa.

”Kaiken kaikkiaan on tullut aika harkita uudelleen hallituksen uskoa siihen, että veronkevennykset ovat vastaus jokaiseen kysymykseen.”

Bushin hallintoon äärikriittisesti suhtautuvan The Nation -aikakauslehden pääkirjoituksessa todettiin, että keskustelu valtion roolista on nyt avattu uudelleen. Hurrikaani ei paljastanut ainoastaan köyhän Amerikan todellisuutta, vaan liittovaltion harjoittaman politiikan köyhyyden.

”Liian pitkään johtajamme ovat lyöneet laimin kaupunkimme, köyhät ja julkisen liikenteen. Tarvitsemme hallituksen, joka omistautuu auttamaan työttömiä, nälkäisiä ja asunnottomia. On aika lopettaa purkaminen ja aloittaa jälleenrakennus."

Presidentinvaalien haastaja sanoo asiat halki

Täältä tulee Tillanen

(Kansan Uutisten Viikkolehti 23.9. 2005)

Mustat hevoset eivät ole entisellään presidentinvaaleissa. Ennen arvuuteltiin, tuleeko Ahti Karjalaisesta ehdokas. Nyt jännätään, saako hänen jokseenkin täydellinen vastakohtansa Ilkka Tillanen 20 000 kannattajakorttia kokoon.

KAI HIRVASNORO

24-vuotias osa-aikainen lähihoitajaopiskelija ja kansalaisaktivisti. Politiikan harrastaja. Kärkäs ja ärhäkkä, mutta aina kohtelias keskustelija ja mielipidevaikuttaja. Räppäri Isä Aurinkoinen ja Rauhanpanssarit -yhtyeessä.

Sekä mahdollinen presidenttiehdokas parin kuukauden kuluttua. Tarvitaan vain 20 000 kannattajakorttia, joista jo noin 6 000 on koossa.

Olisi metkaa nähdä mikkeliläinen Ilkka Tillanen ensi talvena television vaalikeskusteluissa jäykkien perinteisten ehdokkaitten rinnalla. Jos vaalikeskustelun alkutahdeista voi jotain päätellä, niin luvassa on varjonyrkkeilyä siitä, kuka onnistuu olemaan terävimmin sanomatta yhtään mitään. Tillasella olisi asiaa, ja kohteliaan tuntuisena nuorena miehenä hän osaisi sanoa asiansa olematta rääpivä tai näsäviisas.

Ilkka Tillanen on Vasemmistoliiton ja Vasemmistonuorten jäsen, mutta presidentinvaaleissa hän toimii yksityishenkilönä. Taustalla on löyhä tukiverkosto. Vapaana ehdokkaana hän uskoo voivansa puhua niistäkin asioista, joita ammattipoliitikot karttavat.

Viikkolehti tapasi Ilkka Tillasen viime viikolla Helsingissä. Tuleva presidenttiehdokas teki maakuntamatkan pääkaupunkiin. Matkalla hän tapasi mediaa, keräsi nimiä kannattajakortteihin ja kävi tutustumassa Presidentinlinnan miljööseen portin ulkopuolelta. Aiemmin Tillanen ei ollut linnaa nähnyt. Nyt arvioivan katseen jälkeen hän totesi, että paikka kelpaisi pätkätyöpaikaksi, mutta varsinaisesti pitkällä tähtäimellä ehdokkaan tavoitteet ovat tärkeämmissä tehtävissä – hän tähtää lastenhoitajaksi.

Mutta se presidenttiehdokkuus: Pilaa vai provokaatio?

– Provokaatio osuu lähemmäksi, Ilkka Tillanen nauraa.

Kravatti ratkaisi

Monet ovat myös suhtautuneet hankkeeseen huvittuneesti. Suoraan huipulle tähtäävä Tillanen ei nyt ole varsinaisesti mikään politiikan konkari ja taustajoukkojaankin hän luonnehtii sanalla "märkäkorvia."

Mutta tosissaan Ilkka Tillanen ja hänen tukijansa ovat, totta kai. Provokaatio on sitä, että he yrittävät provosoida yhteiskunnallista keskustelua Suomessa. Että ryhdyttäisiin puhumaan asiaa eikä vain pyöritettäisi käsitteitä ja keksittäisi uusia muotoiluja sanoille "en ota kantaa."

Päätös presidenttiehdokkuudesta syntyi sattumalta. Hän oli keväällä palaamassa Mikkeliin Vasemmistonuorten liittokokouksesta. Autossa tuli puhetta presidentinvaaleista; todennäköisistä ehdokkaista ja jo etukäteen sisällöttömiltä vaikuttavista kampanjoista, joissa vertaillaan imagoja. Yksi sauvakävelee, toinen rullaluistelee ja kolmas hoitaa taloaan Nurmijärvellä.

- Jotenkin mutkien kautta siinä päädyttiin siihen, että meidän täytyy saada oma ehdokas. Minuun sitten päädyttiin, koska viihdyn kravatti päällä. Olin siitä joukosta edustuskelpoisin, kertoo nytkin puku päällä pääkaupungissa liikkuva ehdokas.
Jos saa riittävästi kannatusta, Ilkka Tillanen siirtyy suoraan mestaruussarjaan. Muut presidenttiehdokkaat ovat pitkäaikaisia ministereitä ja ainakin kokeneita puoluejohtajia. Tillanen ei voi omalla poliittisella kokemuksellaan ylpeillä. Vasemmistoliittoonkin hän liittyi vasta viime kunnallisvaalien alla.
- Olen kyllä hyvin kokematon, mitä politiikkaan tulee, Tillanen myöntää.

En osaa vältellä vaikeita kysymyksiä.

Mutta mitään ongelmaa hän ei siinä näe.

- Minä en ymmärrä, miten ammattipoliitikot pystyvät puhumaan toistensa kanssa. Puhutaan tuntikaupalla, mutta kukaan ei loppujen lopuksi sano juuri mitään. Näkisin sen nimenomaan eduksi, et-ten osaa sillä tavalla vältellä kysymyksiä kuin ammattipoliitikot, joille se on työtä.

- Katson myös, ettei minulla ole sellaisia rajoitteita kuin niillä, jotka tienaavat politiikasta elantonsa ja jotka laskevat tavallaan tulevaisuutensakin politiikan varaan. Minä aion kyllä mennä isona ihan aitoon työelämään enkä politiikkaan, Tillanen korostaa.

Ammattipoliitikolla on Ilkka Tillasen mielestä monia rajoitteita. Eduskuntapuolueen presidenttiehdokkaan pitää ajatella oman kampanjansa lisäksi myös puolueen tulevaisuutta seuraavissa eduskuntavaaleissa. Hänellä ei ole vapautta puhua oman tahtonsa mukaan.

- Tarja Halosella näen tämän pahimpana rajoitteena nykyisen viranhoidon ohella. Hänen pitää ajatella demareiden seuraavaa eduskuntavaalikampanjaa, ja puhua kieli keskellä suuta Natosta ja suhtautumisesta terrorismin vastaiseen sotaan ja sen varjolla tapahtuneisiin ihmisoikeusloukkauksiin. Liikaa joutuu varomaan puheitaan.

Vähän väriä keskusteluun

Tillaselle itselleen on A ja O toimia tällä kertaa yksityishenkilönä. Syitä on useampia, mm. se, että sekä Vasemmistoliitto että Vasemmistonuoret ovat julistautuneet olevansa Tarja Halosen uudelleenvalinnan takana.

- En halua mitenkään tehdä hallaa kummallekaan järjestölle, joita pidän arvossa. Se on jotenkin selvempää, että on tässä ihan yksin ja ilman mitään tukea, hän painottaa.

Silti Ilkka Tillanen kertoo sydäntä lämmittäneen, kun hän luki Kansan Uutisista Suvi-Anne Siimeksen täyttäneen kannattajakorttinsa.

Ilkka Tillasella ei ole vaalipäällikköä eikä mitään muutakaan organisaatiota taustallaan. Ihmisiä on pyydetty mukaan sillä meiningillä, että kuka haluaa omalla kustannuksellaan monistaa kannattajakortteja ja kerätä niihin nimiä, on tervetullut. Vaaliasiamies Tillasella on kuitenkin lain mukaan oltava ja sellaisena toimii Ville Vehviläinen Pieksämäeltä. Tillasen oman käsityksen mukaan nyt syyskuun ollessa hyvässä vauhdissa hänen takanaan on 20-30 ihmisen verkosto eri puolilla Suomea.

Tillasen mielestä tilanne on hyvä.

- Tosi hyvin ihmiset ovat innostuneet ja ymmärtäneet ajatuksen, että tarkoitus on lähinnä aktivoida ihmisiä ja tuoda vähän väriä tähän - no - kovin harmaaseen poliittiseen kulttuuriin.
Kampanjasivuillaan (www.utopia2006.net) Ilkka Tillanen ilmaisee viimeksi mainitun ajatuksen vähän suoremmin:

"Vallalla oleva poliittinen kulttuuri on näivettynyttä ja kuivaa. Tästä johtuu äänestysaktiivisuuden jatkuva lasku ja nukkuvien puolueen räjähdysmäinen kasvu. Nuori, vihainen ja hyvin pukeutuva vasemmistolainen ehdokas olisi suomalaiselle poliittiselle elämälle piristysruiske vailla vertaa."

Liftaten Kuopioon kampanjoimaan

Ilkka Tillanen itse kampanjoi tämän syksyn kiertämällä maata mahdollisimman paljon sekä itsenäisesti että bändinsä kanssa. Hän lupaa tulla mahdollisuuksiensa mukaan paikalle, jos paikalliset ihmiset järjestävät toimintaa. Rahaa ei juuri ole käytössä. Kuopioon hän meni kampanjamatkalle liftaamalla. Olisiko kukaan muu presidenttiehdokas valmis panemaan itseään likoon samalla tavalla?

Bändikiertue on tiedossa ainakin lokakuun alussa Lapissa.

Nimienkeruuaikaa on vielä reilusti yli kaksi kuukautta. Tillasesta on ihan realistista odottaa, että tarvittavat 20 000 nimeä saadaan kokoon. Syksyn tulo on lisännyt aktiviteettien määrää. Helppo homma ei missään tapauksessa kuitenkaan ole.

Jos ei tule valituksi presidentiksi, Ilkka Tillanen on valmis ehdokkaaksi vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. Jos puolue ja Mikkelin piiri haluaa, hän vaatimattomana miehenä korostaa. Poliittisesta urasta hän ei sinänsä haaveile, mutta olisi valmis tekemään ihmisille tutuksi sitä vallitsevaa tosiasiaa, että vasemmisto on edelleen olemassa. Myös Etelä-Savossa.

Tuloerojen kasvu on turvallisuusvaje

Presidenttikeskustelun alkuvaiheessa on keskusteltu turvallisuusvajeesta. Kokoomuksen Sauli Niinistön mukaan Suomella on sellainen, mutta oikein kukaan kokoomuksesta ei osaa sanoa, miten tuo vaje tulisi täyttää. Isoa N:ää ei tohdita sanoa, tyydytään vihjailemaan.
Muut tulevat keskeiset presidenttiehdokkaat ovat kiistäneet koko vajeen.

Ilkka Tillasta keskustelu hymyilyttää.

- Minua hämmästyttää tämä väittely, että ihmiset ovat muka eri mieltä keskenään, mutta jää hämäräksi, mitä mieltä he oikeastaan ovat. Käytetään tällaisia ääliömäisiä termejä ja niillä sitten nuijitaan toisiaan. Itse kaipaisin konkretiaa keskusteluun. Tästä näkee turhankin hyvin, että nämä ihmiset ovat toimineet kymmeniä vuosia politiikassa ja oppineet puhumaan liturgian mukaan.

Entä Ilkka Tillasen näkemys Suomen turvallisuudesta? Mikä on kaudella 2006 - 2012 Suomen keskeinen turvallisuusvaje?

- Se on se sama, mikä muussakin maailmassa - tuloerojen kasvu koko maailmassa. Se, että rikkaat maat rikastuvat ja köyhillä menee yhä huonommin. Se lisää eripuraa ja suoranaista vihaa länsimaita kohtaan. Siitä tämä terrorismi kumpuaa ja siksi on lapsellista puhua jostain Natosta. Miten se voisi tarjota jotain parempaa suojaa, kun ei ole enää sellaista vihollista, jota vastaan Nato pystyisi suojaa tarjoamaan? Tillanen kysyy.

- Nyt pitäisi panostaa siihen, että saadaan köyhät maat jaloilleen ja sitä kautta viedä pohjaa vihan luomiselta länsimaista maailmaa kohtaan. Kehityspolitiikka on parasta turvallisuuspolitiikkaa.

Virallisessa turvallisuuskeskustelussa aiheena on Tillasen mielestä Venäjä, vaikka sitä ei ääneen sanotakaan.

- Jos Suomessa puhutaan siitä, että meillä on turvallisuusvaje, niin totta kai viitataan siihen, että idästä saattaa tulla ongelmia. Harvoin kai ne Ruotsia vastaan varustautuu.

Venäjän demokratiakehityksessä on omat ongelmansa, mutta Tillasen mielestä se on jo niin sitoutettu muuhun maailmaan taloudellisin intressein, ettei Venäjälle olisi mitään hyötyä valloitussodasta.

- Ne ajat ovat menneet, mutta ajattelu laahaa yhä Neuvostoliiton ajoissa.

Ylipäällikkönä totaalikieltäytyjä?

Presidentti on myös puolustusvoimien ylipäällikkö. Tarja Halonen ei ole käynyt armeijaa, ja Ilkka Tillasesta tulisi ensimmäinen ylipäällikkö, joka ei ole armeijan lisäksi käynyt sivariakaan. Hän istui totaalikieltäytyjänä Naarajärven vankilassa 174 vuorokautta.

- Minä en usko aseisiin perustuvaan turvallisuuteen enkä siihen, että yhteisymmärryksen luomista edistetään pistämällä rautaa rajalle. Olen päinvastoin sitä mieltä, että Suomen turvallisuustilanne on nykymaailmassa niin hyvä, ettei nykyisen kaltaista laajaa reserviarmeijaa enää tarvita. Siihen kuluvat rahat voisi sijoittaa tärkeämpiin kohteisiin. Venäjä on yksi G8-maista ja niin edelleen. Ihan turha pistää niin paljon rahaa tavallaan Kankkulan kaivoon.

Tillasen oikeana pitämiin turvallisuusuhkiin Suomen pitäisi vastata EU:n kautta. EU on omalta osaltaan vastuussa kehitysmaiden kurjistumisesta esimerkiksi kauppapolitiikan kautta. Parasta kehitysapua olisi lopettaa länsimaisten halpatuotteiden dumppaaminen kehitysmaihin ja ylipäänsä kohdella kehitysmaita reilummin.

Eikö Tarja Halonen ole ollut aktiivinen juuri näissä asioissa?

- On. Siitä olen ilahtunut, että hän on nostanut nämä asiat esille. Eihän siihen ole totuttu, että valtiomiestasolla edes puhutaan näistä asioista muuta kuin sivulauseissa.

Mihin sitten et ole Tarja Halosessa tyytyväinen? Miksi haluat syrjäyttää hänet?

- En halua syrjäyttää Halosta, olen kyllä samaa mieltä hänen kanssaan näistä keskeisistä kysymyksistä. Mutta hän joutuu olemaan turhan varovainen. Minä haluaisin syventää vielä tätä keskustelua ja tuoda siihen aidosti sitä, että nyt täytyy toimia eikä voi enää tyytyä vain puheisiin. Jos eivät tällaiset sinänsä arvokkaat Helsinki-prosessit johda mihinkään, niin ne ovat verorahojen tuhlausta.

Ei passaisi Bushia ja Putinia

Kehityspolitiikka olisi Ilkka Tillasen presidenttikauden tärkein asia, sillä nyt on jo kiire. Jos aiotaan päästä YK:n vuosituhattavoitteisiin, niin tarvitaan konkreettisia toimia.

- Suomessakin on tehty outoja ratkaisuja nimenomaan hallituksen puolelta ja presidentti on ollut niistä hiljaa. Samalla kun annetaan veronkevennyksiä rikkaimmille, niin sanotaan, ettei ole varaa nostaa kehitysapua 0,7 prosenttiin. Tämä on yksi asia, missä olen ollut Haloseen pettynyt.

Suostuisitko kaveeraamaan George W. Bushin ja Vladimir Putinin kanssa samalla tavalla kuin istuva presidentti, kun tiedetään, minkälaisista asioista he ovat vastuussa?

- En ymmärrä, miksi heitä pitää passata. Koska Gaddafilla ja Kim Jong-Ilillä ei ole mitään asiaa tänne, niin ottaisin tasavertaisemman linjan valtiovierailuihin.

- Suomella olisi mainio mahdollisuus yrittää vaikuttaa nimenomaan Venäjän politiikkaan, koska kauppasuhteet ovat kuitenkin aika tiiviit. EU:n kautta voisi ruveta pikkuhiljaa kiristämään Venäjää sillä, ettei voida hyväksyä sitä, mitä Tshetsheniassa tapahtuu.

- Että en kyllä ottaisi vastaan kumpaakaan herraa, Ilkka Tillanen paaluttaa.

Olisitko oikeasti halukas luopumaan elämästäsi ja ryhtyä elämään presidentillisten protokollien mukaan?

- Niin pieni mahdollisuus kuin siihen onkin, niin kyllä kai sitä nyt kuusi vuotta jaksaisi.

Varallisuusveron poisto ei ainoa lahja rikkaimmille

Myös tulovero alenee
eniten suurituloisilta

(Kansan Uutisten Viikkolehti 23.9. 2005)

Suurituloiset saavat vähintään 2 000 euron kevennyksen tuloverotukseensa. Pienituloiset eivät senttiäkään.



Kansanedustaja Iivo Polvi.

KAI HIRVASNORO

Eduskunnan budjettikeskustelun helmet löytyvät yleensä iltamyöhällä käytetyistä puheenvuoroista. Vasta kun tv-kamerat ovat sammuneet ja Ben Zyskowiczin masinoima säihkyvä debatti on päättynyt, päästään varsinaiseen asiaan, ruotimaan talousarviota pohjamutia myöten. Poliittisen teatterin varjossa puurtavat kansanedustajat ovat yleensä perehtyneet asioihin syvällisesti.

Mutta yhteenkään uutiseen ei tänäkään vuonna yltänyt se seikka, että varallisuusveron poistamisen lisäksi hallitus on räätälöinyt kaikkein suurituloisimmille ikioman tuloveromallin. Asiasta kertoi Vasemmistoliiton Iivo Polvi tiistai-iltana.

Polven mukaan hallitus esittää inflaatiotarkistuksen lisäksi progressiivista tuloveroasteikkoa alennettavaksi kahdella eri tasolla. Ensimmäistä ja neljättä marginaaliveroprosenttia alennetaan 1,5 prosenttiyksiköllä, muita 1 prosenttiyksiköllä. Verotulot alenevat 540 miljoonalla eurolla.

Iivo Polvi sanoi, että tällä painotuksella tuloveron alennukset painottuvat sekä euromääräisesti että suhteellisesti suurituloisten hyväksi. Esimerkkinä hän mainitsi 58 200 euron tulon, joka on ensi vuoden budjettiesityksessä ylin marginaaliveroprosentin raja.

– Tällä hetkellä tuon esityksen mukaan veroa maksetaan melkein tasan 2 000 euroa vähemmän kuin viime vuonna. Se on merkittävä tulonlisäys. Jos mennään 100 000 euron tulotasoon, niin silloin liikutaan jo merkittävästi suuremmassa erässä.

– Sen sijaan keskituloinen on hyötynyt siitä muutaman kympin, noin miljoona kansalaista ei senttiäkään. Opiskelijat, opintotuen varassa elävät, kansaneläkettä ja pientä työeläkettäkin saavat ja monet työttömyysturvan varassa elävät, eivät he hyödy näistä alennuksista senttiäkään, Iivo Polvi korosti.

Rikkaiden hyysääminen
köyhien auttamisen ehto

Varallisuusveron poistaminen oli luonnollisesti vasemmistoliittolaisten hampaissa oikein urakalla. Erkki Virtanen havainnollisti, mistä on konkreettisesti kysymys.



Erkki Virtanen.

Varallisuusvero poistuu tammikuun alussa vuonna 2006. Kyseessä on hänen mukaansa 70 miljoonan euron tulonsiirto kaikkein varakkaimmille suomalaisille.

Vastaavasti kansaneläke nousee 5 eurolla ja toimeentulotuen asumiskulujen 7 prosentin omavastuu poistuu vuoden kuluttua. Kaikkein köyhimmät saavat Virtasen laskujen mukaan 54 miljoonan euron hyödyn.

– On pakko kysyä, minkälaisessa maassa me oikeasti elämme ja minkälaista politiikkaa täällä harjoitamme, jos kaikkein köyhimpiä voidaan Suomessa auttaa vasta sitten, kun kaikkein rikkaimmille on ensiksi annettu kohtuuttomat veronkevennykset, Erkki Virtanen päivitteli.

Mikko Kuoppa muistutti, että 95 prosenttia varallisuusveron maksajista kuuluu Suomen suurituloisimpaan kymmenykseen. Se on muuten se sama porukka, joka on hyötynyt kaikkein eniten tähän mennessä toteutetuista tuloveron alennuksistakin.

Kuopan mukaan puolet varallisuusveron tuotosta kertyy niiltä, joiden tulot ovat vähintään 300 000 euroa vuodessa.

Varallisuusveron poistaminen maksaa 70 miljoonaa euroa vuodessa, mutta tämä ei ole koko totuus, Mikko Kuoppa muistutti:

– Vanhasen hallitus alensi varallisuusveroa jo vuodelle 2005. Vuoden 2003 tuottoon verrattuna varallisuusveron poistaminen on noin 100 miljoonaa euroa eli samaa luokkaa hallituksen köyhyyspaketin kanssa, Kuoppa muistutti.

Unohtuiko Keynes
hallitukselta?

Vasemmistoliittolaiset kyselivät, millaiseen talousoppiin hallituksen veropolitiikka oikein perustuu.

– Jos nyt yhtään vanha keynesiläinen talousteoria on voimissaan, se edelleen tarkoittaa sitä, että kun tulonsiirtoja tai veronkevennyksiä annetaan niille, joitten kulutusalttius on suurin, ja köyhillähän se sitä on, ovat myöskin talouden dynaamiset vaikutukset kaikkein suurimpia, Virtanen kertasi perusasioita.

Anne Huotari väänsi rautalankaa vielä lisää. Hän kysyi vastausta saamatta valtiovarainministeri Antti Kalliomäeltä, kumpi lisäisi enemmän kotimaista kulutusta, työllisyyttä ja talouskasvua, varallisuusveron poisto vai työmarkkinatuen korotus työttömille. Jälkimmäistähän ei ole luvassa senttiäkään.

– Jokainen tässä salissa tietää, että työttömien ja muiden pienituloisten rahat menevät viimeistä euroa myöten kotimaiseen kulutukseen, ruokaan ja muuhun välttämättömään. Se edesauttaa talouskasvua.

– Mutta mihin menevät rikkaille antamamme tukieurot? Eräs tuttavani, sijoitusneuvoja, kertoi että kaikista ahneimmat siirtelivät rahojaan jatkuvasti tuottojen perässä eri rahastoihin, osa jopa päivittäin. Niinpä pahimmassa tapauksessa rikkaille antamamme toimeentulotuki meneekin ulkomaille tehtäviin investointeihin, jotka tuovat Suomeen lisää työttömiä, tai kalliiden tuontitavaroiden hankintaan.

Aktivointia
14 eurolla

Työ on parasta sosiaaliturvaa, kuuluu vanha viisaus. Jotta pitkäaikaistyöttömille saataisiin tätä sosiaaliturvaa, heidän aktivointiinsa on luvassa 100 miljoonan euron lisäpanos. Tosin suurin osa rahasta vain siirtyy momentilta toiselle, joten varsinaista lisäystä aktivointirahoihin on tulossa vain noin kolmasosa tuosta 100 miljoonasta, huomautti Markus Mustajärvi.

Ja paljonko työttömiä saadaan näillä rahoilla aktivoitua? Näin asiaa arvioi Mustajärvi itse:

– Otetaan aktivoitavien määrä, keskimäärin 3 000 henkeä vuoden 2006 aikana. Kohderyhmä ovat nämä vaikeimmin työllistyvät. Rahaa on käytettävissä vähän yli kymmenen miljoonaa euroa, ja jos aktiivipäiviä on viikossa 5, niin niitä on vuodessa noin 258.

– Eli 13,95 euron päiväkohtaisella panostuksella ajatellaan aktivoitavan tämä vaikeimmin työllistyvien ryhmä ja sillä pitäisi sitten puuttua oleellisella tavalla rakenteellisen työttömyyden ongelmaan. Minä en usko, että tämä malli toimii, Markus Mustajärvi sanoi.

Mustajärvi muistutti, että työttömiä aktivoidaan myös työmarkkinatuen muutoksella. 500 päivän laskennallisen rajan jälkeen työttömälle tehdään aktivointitarjous. Sen sisältöä ei tiedä vielä kukaan, mutta jos siitä kieltäytyy, menettää määräämättömäksi ajaksi viimeisenkin työttömyysturvan ja oikeus siihen palautuu vasta viiden kuukauden aktivointijakson jälkeen. Jäljelle jää enää toimeentulotuki.

– Pitkäaikaistyöttömiä velvoitetaan työhön tai koulutukseen työmarkkinatuen menetyksen uhalla. Jos et ole nöyrä ja keksi edes jotain työurasuunnitelmaa, joudut kadotukseen, ulos kaikista työttömyysturvan antamista suojista perustoimeentuloluukulle, tiivisti Matti Kauppila.

Miten lama muutti Suomea?

Köyhyys pysyvämpää,
alaluokka uhkaa syntyä




(Tämä Kansan Uutisten juttu vuodelta 2001 on vuonna 2005 entistä ajankohtaisempi)

Yksi Suomen Akatemian lamaprojektin loppupäätelmistä kuuluu, että köyhyys Suomessa on muuttunut entistä pysyvämmäksi ja käynnissä on kehitys, joka jatkuessaan saattaa tuottaa alaluokan sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

- Köyhyyden kestossa tapahtunut muutos merkitsee sitä, että köyhät ovat nyt köyhempiä kuin ennen lamaa tai laman aikana, tiiviisti dosentti Veli-Matti Ritakallio Turun yliopistosta.

Sekä Ritakallio että poliittisen historian professori Jorma Kalela Turun yliopistosta vetivät yhtäläisyysviivat köyhyyden ja työttömyydessä tapahtuneen olennaisen rakenteen muutoksen välille.

- Pitkäaikaisesti työttömät eivät enää ole pieni vähemmistö palkkatyötä vaille olevien joukossa, vaan yhdessä kroonisesti työttömien kanssa yli 60 prosentin enemmistö, Kalela huomautti.

Veli-Matti Ritakallion mukaan tämä tarkoittaa sitä, että toisin kuin aiemmin, työttömät ovat nyt pääsääntöisesti oikeutettuja ainoastaan vähimmäistyöttömyysturvaan, jonka taso ei useimmiten ylitä toimeentulotuen normeja ja jonka takia suuri osa työttömistä on myös toimeentulotuen asiakkaita. Toimeentulotuen tasoa ei ole mitoitettu pitkäaikaiseen tarpeeseen, mutta merkittävän suuri työttömien joukko on nyt joutunut vuosikausia sillä elämään.

Työttömyysturvaa
on korotettava

Tutkijoilla oli myös selvät reseptit siitä, miten hallitus voisi lievittää köyhyyttä:

- Köyhyyspakettien kanssa tuskailevalle hallitukselle tutkimuksen sanoma on selvä. Tehokkaimmin köyhyys on lievitettävissä parantamalla vähimmäistyöttömyysturvalla olevien taloudellista asemaa, sanoi Ritakallio.

Jorma Kalela huomautti, että työttömyys- ja sosiaaliturvan ehtoja on kiristetty, jotta voitaisiin varmistaa, ettei yhteiskunnan myöntämä tuki missään kohdin pääse estämään palkkatyön hakemista.

- Alaluokan syntymisen estäminen edellyttää tämän valvontaan luottavan yhteiskuntapolitiikan perusteellista uudelleen arviointia, hän korosti.

Kalela myös sanoi, että ilman kokonaissuunnitelmaa syrjäytymisen uhkaamille ihmisille tehdyt yksittäiset parannukset merkitsevät käytännössä sen politiikan jatkamista, joka on saanut yhä useammat näistä ihmisistä pitämään itseään tarpeettomina.

Noin sata
heikennystä

Tutkimuskoordinaattori Jaakko Kiander korosti laman merkinneen selvää muutosta suomalaisessa sosiaalipolitiikassa. Säästöpäätösten kohteeksi joutuivat hyvinvointivaltion asiakkaat eli sairaat, työttömät, eläkeläiset, lapsiperheet, nuoret ja köyhät. Lisäksi veronkorotukset söivät keskivertopalkansaajan ansioiden nousun kokonaan vuosina 1992-96.

Mutta useat eriarvoisuuden ja vähäosaisuuden kannalta tärkeät indikaattorit antoivat varsin synkän kuvan myös viime vuodesta (2000), Kiander muistutti.

Ongelmat olivat pahimmillaan 1990-luvun puolivälissä, mutta sen jälkeenkin kannustavuuden ja säästöjen nimissä kasvun hedelmät ohjautuivat aktiiviselle työtä tekevälle väestölle ja omistajille. Dosentti Raija Julkunen Jyväskylän yliopistosta kertasi, että 1990-luvun sosiaalipolitiikka koostui muun muassa sosiaaliturvan karsinnasta ja sosiaaliturvaan sisäänpääsyn vaikeuttamisesta kaikkiaan noin sadalla merkittävällä ratkaisulla. Samalla sosiaalipoliittisessa ajattelussa tapahtui siirtymä tasa-arvosta kannustavuuteen, aktiivisuuteen ja omaan vastuuseen.

- Ne kuulostavat tärkeiltä arvoilta, mutta raaputtamalla niiden takaa löytyy vähemmän hyväksyttävää politiikkaa. Joka tapauksessa aloimme sietää ja hyväksyä paremmin köyhyyttä ja kasvavia eroja.

Suunnanmuutos
jatkuu edelleen

Keväällä ilmestyneessä kirjassaan Suunnanmuutos Julkunen totesi, että lama oli vain vaihe reformiketjussa, jolla Suomi asemoitiin uuteen Eurooppaan ja avoimeen talouteen. Hyvinvointipolitiikkaan ei enää haluta uusia resursseja.

Parhaillaan suunnanmuutos näkyy Julkusen mielestä suunnitteilla olevissa eläke- ja työttömyysturvauudistuksissa. Niissä haetaan sosiaalipoliittiseen harkintaan ja kompensaatioon perustuvien eläkemahdollisuuksien vaihtamista oman harkinnan ja kannustinjärjestelmien yhdistelmään. Kysymyksessä on sosiaalipolitiikan siirtymä yleisestä tulojen tasauksesta, ns. jakopolitiikasta, oman elämänkaaren vakuuttamisen suuntaan. Pyrkimykset palvelevat sitä vallalla olevaa oikeudenmukaisuuden versiota, jossa on oikein palkita työn teosta, saavutetuista työmarkkina-asemista ja ansaituista tuloista.

Mutta lopuksi vielä 1990-luvulle, jolloin Raija Julkusen mukaan ottivat yhteen vanha ja uusi eetos:

- Onko suurin ongelma taloudellinen ja sosiaalinen ahdinko vai työn teon kannattavuus ja sosiaaliturvan väärinkäyttö tai ylipäänsä sosiaaliturvan käyttö ja asiakkuus, Julkunen kiteytti asetelman.

Arto Salmisen tosi-tv ei sähköä säästele

Armottoman realistin kansalliseepos kertoo

kapitalismista sellaisena kuin se on

(Kansan Uutisten Viikkolehti 16.9. 2005)

Julman ajan raivokas kuvaaja. Sellainen on kirjailija Arto Salminen.

KAI HIRVASNORO

En ollut tyytyväinen tähän aikaan, vaikka aika oli tyytyväinen minuun. Minua ei syytetty mistään, koska tein niin paljon vääryyttä. Ketään ei enää syytetty. Koko sana oli lopetettu tarpeettomana, oli ryhdytty syyllistämään, mutta vain köyhiä. Niitä syyllistettiin, koska ne eivät pystyneet varastamaan muuta kuin kaljaa Siwasta.

Suomen suorapuheisin kirjailija Arto Salminen esittää nykyaikaisen markkinatalouden analyysin numero kuusi. Kalavale - Kansalliseepos (WSOY) on Salmisen kuudes romaani kymmenessä vuodessa. Myös viisi aikaisempaa kirjaa ovat armottomia kuvauksia laman jälkeisestä Suomesta, jossa ihmistä ostetaan ja myydään niin kuin mitä tahansa tavaraa. Lähes kaikki Arto Salmisen romaanien henkilöt ovat läpeensä vastenmielisiä ihmisiä, raa´an kapitalismin lopputuotteita.

Kriitikot ylistävät Arto Salmista, mutta lukijoiden keskuudessa hän on toistaiseksi kerännyt vain kulttimainetta. Viimevuotiselle Lahti-romaanille myönnetty Olvi-säätiön kirjallisuuspalkintokaan ei tehnyt hänen nimeään tunnetuksi. Mutta ehkä tämä syksy muuttaa kaiken. Finlandia-raati saa tehdä melkoisia löytöjä, jos ohittaa Kalavaleen ehdokkaiden joukosta, ja joulukuussa julkisuutta saanee myös hänen ensimmäinen näytelmänsä, Salmisen itsensä näyttämölle sovittama vuoden 1998 romaani Varasto, joka nähdään Kansallisteatterin Willensaunassa. Ensi-ilta on 9. joulukuuta.

Kriitikot kehuvat, mutta Arto Salminen epäilee heidän myös karkottavan potentiaalisia lukijoita. Kritiikeissä korostetaan hänen kirjojensa inhorealismia, synkeyttä ja tylyyttä. Sitähän ne ovat, mutta ovat ne myös lauseen juhlaa. Armotonta, mutta paljastavaa nykyajan työläiskirjallisuutta (paitsi että Salmisen mielestä työväenluokka on jo tuhottu), ja sitä paitsi useimmat kirjoista ovat myös poskettoman hauskoja. Huumori on mustaa, mutta huumoria kumminkin.

Ajassa on

naturalismia

Salminen sanoo inhoavansa sitä, että hänen kirjojensa yhteydessä käytetään sanaa inhorealismi. Hän kokee, että sillä sanalla kuitataan ja mitätöidään kirjailijan työ.

Unohtakaa siis jo se inho. Arto Salminen on realisti. Sen myöntäminen ottaa kipeää, sillä silloin on myönnettävä itselleen, ettei Suomi enää ole se Suomi, jonka edellinen sukupolvi rakensi ja jonka suurin osa nykyisestäkin olisi halunnut säilyttää. Kirjojen rankka naturalismikin syntyy Salmisen mukaan yksinkertaisesti siitä, että rankkaa naturalismia on näinä aikoina joka puolella, jos ei sulje siltä silmiään.

Salminen on pysynyt tyylilleen uskollisena esikoisromaanistaan Turvapaikka (1995) alkaen. Tyyli löytyi itsestään ja meni heti ensi yrittämällä läpi suurelle perinteiselle kustannusyhtiölle.

Arto Salmisen kirjoista välittyy suoranainen raivo suomalaisen yhteiskunnan laman jälkeistä kehitystä kohtaan. Mistä se raivo kehittyy?

– Se kehittyy tästä nykyisestä yhteiskunnasta.

– En minä ehkä niin raivona ole, mutta se on sellainen käyttökelpoinen ase kirjallisuudessa ja antaa sisältöä kirjoille. Sellaiset kirjat ovat tylsiä, joissa ei ole mitään muuta kuin joku tarina. Tai jos siinä onkin jotain muuta, niin sitä on sitten kovasti arveltava, että mistä tämä oikein kertoo. Minä en pidä kauhean vaikeasti ymmärrettävistä kirjoista, kirjailija myöntää.

Leipää ja sirkushuveja

vallattomalle kansalle

Arto Salminen on kokeillut kaikenlaisia ammatteja. 1980-luvulla hän viihtyi huonosti Iltalehden urheilutoimittajana, mutta ehkä tästä taustasta johtuen Salmisen yksi lempiaihe on irvailla viihdemediaa. Paskateoria (2001) on suorastaan profeetallinen kuvaus viihdelehdistön kehityksestä, sillä siinä neljä vuotta sitten keksityt ylilyönnit ovat tänään totta.

Viikko sitten ilmestynyt Kalavale tapahtuu tosi-tv:n maailmassa. Uuden ajan viihdeguru Kasperi myy vanhan polven tuottajalegenda Fisu-Hanskille idean kaikkien aikojen tosi-tv:stä. Auschwitz-nimiseen pudotuspeliin kelpuutetaan kilpailijoiksi vain toisen polven työttömiä. Puolet on vartijoita, puolet vankeja, ja yleisö äänestää aina kaksi putoajaehdokasta. Voittaja on se, joka kestää suuremman sähköiskun ABB:ltä tilattavassa kidutustuolissa.

Ohjelmalle tarvitaan tietysti myös sponsori. Koska ohjelman tarkoitus on rankaista vankeja sähköllä, niin luonteva sponsori olisi Fortum. Ajattele mikä teho: ”Sähkön tuotti Fortum”, Kasperi hehkuttaa.

Ohjelma myydään Neloselle ja Ilta-Sanomat tekee sarjan tunnetuksi. Ensin lehti markkinointiosaston kanssa sovitun kaavan mukaan kauhistelee ohjelmaa, koska kauhistelu on hyvää markkinointia. Sitten juuri ennen sarjan alkua Auschwitzin juontaja, lähiömissi Oona esittelee viikonloppunumerossa alusasuja.

Arto Salminen pohtii, että tosi-tv alkaa lähestyä 1930-luvun maratontansseja, joissa pula-ajan ihmisiä rääkättiin. Pari, joka jaksoi tanssia kauimmin, sai rahat. Muut eivät mitään.

Salminen kirjoittaa paljon viihdemediasta, koska siinä hänen mielestään tämä aika kristallisoituu.

– Siinä näkyy juuri ilmiö leipää ja sirkushuveja. Mutta tämä toimii vain niin, että mitä vähemmän leipää, sitä enemmän sirkushuveja.

– Mitä huonompia aikoja eletään, sitä karmeampia ohjelmia ja lehtijuttuja kaikki paikat ovat pullollaan. Mitä kauemmas valta siirtyy ihmisiltä, sitä hirveämpää huttua he saavat tilalle, Salminen sanoo.

Käytännössä kaikissa Salmisen kirjoissa on vaikutteita hänen omista kokemuksistaan lukuisissa matalan tuottavuuden töissä.

– Olen nähnyt vähän muutakin kuin mitä normaali keskiluokkainen ihminen näkee. On helppoa unohtaa köyhät sinne lähiöihin, mutta kyllä ne siellä oikeasti ovat – tyypit jotka sitten pääsevät julkisuuteen yhden palstan uutisissa puukottaessaan naapuriaan.

Kekkosesta

Keilaniemeen

Tyrkytän Arto Salmiselle omaa mielipidettäni. Uusi Suomi syntyi siksi, että 1990-luvulla toteutettiin kaikessa hiljaisuudessa pääoman vallankumous.

– Se oli täydellinen suuryhtiöiden ja elinkeinoelämän vallankaappaus. Se on ihan totta, että laman jälkeen tuli vallankumous, Salminen vastaa.

Poliitikkojen on hänen mielestään muka pakon edessä tehtävä tiettyjä asioita, koska asia on oikeastikin niin.

– Ei politiikalla enää ole valtaa niin kuin Kekkosen aikana Tamminiemessä. Nyt se on siinä aika lähellä, Keilaniemessä.

Tyylilleen uskollisena Arto Salminen ei edes odota poliitikoilta mitään, koska he eivät pysty tekemään mitään. Joku Matti Vanhanen on täysin aseeton maailmanlaajuisessa kehityksessä. Jäljellä on näpertely ja uuskieli, joka ei tarkoita mitään.

– Ainoa mitä ne voi enää tehdä on siltarumpupolitiikka. Sellaiset asiat eivät kiinnosta ketään Keilaniemessä.

Poliittisen vallan vallattomuutta Arto Salmiselle todistaa esimerkiksi se, että veroja on ”pakko” alentaa jatkuvasti, vaikka kansalaiset vastustavat sitä. Ihmiset eivät saa maksaa veroja niin paljon kuin haluaisivat, jotta sairaat saataisiin hoidettua ja yhteiskunta pysyisi turvallisena.

Ajan kuvaa on sekin, että kun joku sitten yrittää tehdä jotain maailman kehityksen, globalisaation, hallitsemiseksi, niin kuin presidentti Tarja Halonen, niin hänelle naureskellaan kyynisesti.

Seuraavaksi

sortuu keskiluokka

Arto Salmisen kirjojen henkilöt ovat proletaareja ja proletarisoituvaa keskiluokkaa. Työväenluokkaa ei enää ole. Se on jo nujerrettu. Keskiluokka elää valheellisen turvallisuudentunteen varassa ja luulee selviävänsä pälkähästä. Mutta ei se selviä.

Vanhana kommunistina mää sen tiedän. Keskiluokka yrittää pysyä sankarina sillä että se panee työväenluokan polvilleen...Paina poika mieleesi, että nyt käydään sotaa. Tää on samanlaista kuin vuonna 1918, mutta aseita ei käytetä. Niitä ei tarvita - vielä. Mutta uhreja on jo nyt enemmän kuin siinä aiemmassa sodassa. Ja lisää tulee kun väkisin sullotaan enemmistö vähemmistöön, sanoo Jylhäkorpi romaanissa Varasto (1998).

Merkit keskiluokan sortumisesta ovat Arto Salmiselle selvät:

– Aika moni on jo varmasti luopunut kahdeksan tunnin työpäivästä. Ennen oli ihan pyhä asia, että neljältä lähdetään kotiin, mutta ei työaikoja ole enää. Kaikki joiden tunnen olevan vähän paremmissa hommissa vastaavat aina kännykkään ja tekevät illalla kotona kannettavalla töitä.

– Kun he ovat jo suostuneet siihen, ettei sillä kahdeksalla tunnilla ole enää väliä, niin seuraava askel on se, että Intiassa insinöörit tekevät saman halvemmalla. Että pitäisikö meidän tehdä paikallinen sopimus palkoista. Sillä tavalla kurjistuminen etenee, koska kaikki tähtää vain yhtiöiden etuun.

Arto Salminen myöntää, että hän kaipaa monia asioita 1970-luvulta: Turvallisuutta ja täystyöllisyyttä. Vuosi vuodelta paranevaa eikä huononevaa sosiaaliturvaa. Tasoittuvaa tulonjakoa.

– Silloin oli voimakasta politiikkaa ja säädelty talouselämä. Sellaista minä kaipaan. Mutta eihän Suomi voi päättää, että ruvetaan sääntelemään kapitalismia. Pakko se on juosta siinä hullunpyörässä, sanoo mustan proosan mies.

Kuusi kertaa Salminen

Turvapaikka (1995)

Arto Salmisen esikoisromaanissa kuvataan työntekijöiden ja pakolaisten elämää lakkautusuhan alaisessa vastaanottokeskuksessa. Pakolaisia ei mitenkään idealisoida, vaan he tappelevat keskenään ja ovat sillä lailla sekä mukavia että raivostuttavia kuin kaikki muutkin ihmiset.

– Valtonen ja sen kaverit halveksuu neekereitä vaikka ne ei tunne ensimmäistäkään. Me tunnetaan – ja halveksutaan, sanoi Hynynen.

1990-luvun alussa Arto Salminen työskenteli turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa Siuntiossa. Kirja perustuu omiin kokemuksiin, joskaan useimmat sen yksityiskohdat eivät sattuneet hänelle itselleen.

– Se asenne on kyllä se, mikä oli vallitseva ainakin siihen aikaan siinä työyhteisössä – sellainen idealismin ja rasismin sekoitus. Moni tuli idealistisista syistä töihin, mutta äkkiä käytäntö ja työn kovuus murensivat sitä idealismia. En tiedä, voiko sitä kutsua rasismiksikaan, se on sellaista outouden ja vieraiden tapojen kammoksumista.

Varasto (1998)

Maalikaupan varastomiehet Rousku ja Raninen kärräävät tavaraa ja heittävät joutohetkinään tikkaa pornolehden keskiaukeamakuvaan. Rousku myy tavaraa ohi kirjanpidon omaan laskuunsa. Kun pomo pääsee hävikistä jyvälle, Rousku käräyttää epäröimättä syyttömän työkaverinsa.

Rouskun liikekumppani Jylhäkorpi saarnaa 1990-luvun suuren nousukauden kääntöpuolesta.

Sää tykkäät siitä että sulla on työssäkäyvän status. Sen tietää työnantajatkin. Ne tietää että sää suostut joustoihin ja työelämän kehittämisiin. Ne on tehneet susta venyvän. Sää joustat ja joustat. Ne on saaneet koko valtakunnan uskomaan, että kun palkkoja pienennetään niin työpaikat lisääntyy. Ja sitä myöten kun sun palkkaa pienennetään niin tuloloukkutoimikunta pienentää työttömien sossurahoja. Köyhät köyhtyy tasatahtia. Suhteet pysyy ennallaan.

Arto Salminen on ollut varastomieskin.

Miksi esimerkiksi tässä kirjassa kaikki henkilöt ovat läpeensä vastenmielisiä?

– Olen pyrkinyt kuvaamaan, mitä saadaan aikaan sillä, että pienen ihmisen elämää kiristetään koko ajan. Se on se tarkoitus.

Paskateoria (2001)

Romaanin minä on iltapäivälehden toimittaja Suurnäkki ja miljöönä mm. lehden toimituskokoukset, joissa levikin laskiessa päätetään ruveta tekemään huonompaa lehteä. Päätoimittaja kieltää tekemästä haastatteluja, joissa näyttelijä kertoo elämänsä roolista. Sen sijaan pitää paljastaa, että näyttelijällä on tippuri.

Toimittaja lähetetään haastattelemaan julkisuutta kaipaa aloittelevaa formulakuskia, joka lupaa täyttä yhteistyötä.

Ja multa voi kysyä mielipidettä vaikka mistä. Jos teillä on vaikka joku sellainen kiertohaastattelu missä te kyselette julkkisten seksielämästä niin no problem, mä olen mukana. Tai jotain arkaluontoista, kaikki käy. Mun tyttöystävällä on ollut yksi alapään juttu, visvasyylä. Me voidaan kertoa julkisesti siitä.

– Tein Paskateorian aluksi niin, että se tapahtuu tulevaisuudessa. Sen piti olla vuosi 2018 eli vuoden -18 tapahtumat, mutta sadan vuoden päästä.

Kustantamon mielestä käsikirjoituksen tulevaisuus oli kömpelö, joten se siirrettiin nykypäivään. Siitä kirjaan jäi monessa kohtaa toteutunut ennustuksen luonne.

Ei-kuori (2003)

Urkki ja Seppo ovat veljeksiä ja taksikuskeja. Lisää rahaa tarvittaisiin, ja onneksi mummolla taitaa olla dementia sekä yksiö, jonka heidän äitinsä pistää rahoiksi. Paitsi ettei mummolla olekaan dementiaa ja sairaala haluaa kotiuttaa hänet. Kämppä vain on sillä välin myyty.

Me ollaan kaikki täällä kusetettavana. Tämä maapallo pyörii sen varassa että ihmisiä kusetetaan ja niistä otetaan hyöty irti.

– Kun ajoin taksia, niin siitä sain miljöön. Oli helppo ruveta kirjoittamaan, kun tietää, miten taksia ajetaan. Muuten siinä on sama juttu, että se on enimmäkseen mielikuvituksen tuotetta, mutta on siinä ehkä jotain, mitä olen kuullut taksissa tai lukenut lehdestä.

Lahti (2004)

Arto Salmisen lempeimmässä romaanissa armeijan salaisessa harjoituksessa ammutaan sikoja ja testataan kenttäsairaalaa. Nuotiolla kapiaiset ylistävät armeijan ylivertaista logistiikkaa. Toisaalla lahdataan luhistuva pienyrittäjä.

– Asiakastyytyväisyys, se sanoi. – Siinä on avainsana. Siinä me halutaan olla vahvoja, vaikka se vähän maksaakin. Tuotteen fyysiseen siirtoon meillä on nopea ja luotettava jakelukanava. Ja lisäksi meillä on käytettävissä markkinointikanava, jota on ammattilaiset suunnitelleet satojen vuosien aikana. Arvaako pojat mikä se on?...Se on kirkko. Kirkon kanssa meillä on strateginen allianssi. Kirkko hoitaa omalla vahvalla tyylillään osan tiedonvälityksestä ja markkinointituesta, kuvaa majuri Tuppervaara lääkintäkoulun oppilaille sodassa kaatuneiden jälkihoitoa.

Lahtikin perustuu Arto Salmisen omiin kokemuksiin. Hän oli itse armeijassa salaisessa harjoituksessa, jossa ammuttiin nukutettuja sikoja ja testattiin kenttäsairaalaa.

Arto Salmisen kirjoissa käytetään uskomatonta talouselämän puppukieltä. Varsinkin Lahdissa kapiaisten juttujen ja Kalavaleessa uuden ajan mediaguru Kasperin loitsujen luulisi olevan ääriparodiaa.

Mutta tietenkin kumpikin teksti on oikeaa. Salminen löysi kirpputorilta Tiede ja ase -nimisen julkaisusarjan, jossa on tutkimuksia sodankäynnistä ja logistiikka kunniassaan. Logistiikalla Salminen kytki armeijan liike-elämään, jossa käytetään muutenkin paljon sotatermejä.

Kalavale – Kansalliseepos (2005)

Kasperin loitsut taas ovat peräisin bisnesoppaista ja johtamistaidon kirjoista.

– Se on niin mieletöntä kieltä, ettei sellaista voi millään keksiä. Ei yhdelläkään kirjailijalla ole sellaista mielikuvitusta, hän sanoo.

Eli siinä se on se tämän päivän kansalliseepos: Yritysvalmennuksen ja bisnesoppaiden kieli.

Eli:

– Yleinen valehtelu. Puhutaan niin, ettei kenenkään ole tarkoituskaan ymmärtää, mitä puhutaan.

– Kaikkein häijyintä on elinkeinoelämän suurten poikien puhe, kun he puhuvat paikallisesta sopimisesta. Se on loistava sana, se kuulostaa yhtä herttaiselta kuin kyläkauppa. Mutta käytännössä se tarkoittaa sitä, ettei tarvitse välittää työehtosopimuksista, vaan työnantaja voi sanella palkan. Se on paikallinen sopimus.

– Taxellit ja muut käyttävät paljon tätä, että täytyy huolehtia yhteiskunnan dynamiikasta. Se taas tarkoittaa sitä, että rikkaiden verotusta on pienennettävä. Mutta kun ei voi sanoa, että nyt täytyy kyllä rikkaiden veroja laskea, niin puhutaan dynamiikasta. Siihen kaikki ovat valmiita osallistumaan.

9/11 - Terrori-isku vai Hollywood-spektaakkeli?

(Kansan Uutisten Viikkolehti 9.9. 2005)



Kaikki eivät usko viralliseen totuuteen vuoden 2001 syyskuun terrori-iskuista. He kysyvät, miksi Yhdysvaltain ilmavalvonta lamautui täysin ohjuksiksi muuttuneiden lentokoneiden lähestyessä kohteitaan ja miksi World Trade Centeristä sortui siististi kasaan sellainenkin torni, johon mikään ei osunut.

KAI HIRVASNORO

Sunnuntaina 11.9. tuli kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun äärimmäinen voimapolitiikka alkoi jyllätä kansainvälisissä suhteissa. Kello 8.15 paikallista aikaa kaapattiin American Airlinesin lento numero 11 Bostonista Los Angelesiin. Kello 8.46 se iskeytyi New Yorkissa Manhattanin eteläkärjessä sijainneen World Trade Centerin pohjoistorniin.

Puolen tunnin sisällä kaapattiin myös kaksi muuta lentokonetta. 9.03 toinen niistä törmäsi WTC:n toiseen torniin, toinen puoli tuntia myöhemmin Washingtonissa sijaitsevaan puolustusministeriö Pentagoniin.

Miljoonat ihmiset ympäri maailmaa näkivät suorissa tv-lähetyksissä lentokoneiden iskut ja WTC:n kahden tornin sortumisen maan tasalle kello 10.28 mennessä.
WTC:n torni numero 7 sortui vasta kello 17.20. Siihen ei osunut lentokonetta eivätkä muiden tornien iskut vahingoittaneet mainittavasti rakennusta. Silti se romahti kerralla kasaan.

Helsinkiläinen sosiaalipsykologi Jorma Anttila seurasi Yhdysvalloissa tapahtuneita terrori-iskuja siinä, missä muutkin suomalaiset. Arabiterroristien suorittama joukkomurha kauhistutti, ja tuoreen presidentin George W. Bushin ja Yhdysvaltain ulkopolitiikan aktiivinen arvostelu vähän kaduttikin.

Vasta paljon myöhemmin Anttila alkoi ajatella, että se, minkä omin silmin näimme, ei ehkä ollutkaan koko totuus. Vaan että Bushin hallinto ja Yhdysvaltain tiedustelupalvelut olivat tavalla tai toisella sekaantuneet asiaan. Olivathan Bushin taustalla vaikuttavat uuskonservatiivit laatineet ja julkistaneet jo vuonna 2000 oman suunnitelmansa maailmanjärjestyksen uudistamiseksi, mutta valitelleet sen yhteydessä, ettei niin radikaalia ohjelmaa voida toteuttaa ellei tapahdu jotain käänteen tekevää kuten uutta Pearl Harboria, massiivista hyökkäystä Yhdysvaltoihin.

Epäily kasvoi
hitaasti

Nykyään Jorma Anttila kuuluu suomalaiseen 11.9.-toimintaryhmään, joka yrittää saattaa kansalaisten tietoon toisenlaista totuutta tuosta dramaattisesta syyskuusta ja sen aiheuttaman terrorismin vastaisen sodan vaikutuksista demokratiaan, maailmanrauhaan ja ihmisoikeuksiin.

Virallista totuutta on hänen mukaansa vaikea uskoa ns. 9/11:n seurausten takia: Ensin Yhdysvallat hyökkäsi Afganistaniin ja perusti sodan aikana tukikohtiaan öljyrikkaisiin entisiin neuvostotasavaltoihin, sitten toteutti uuskonservatiivien pitkään hautoman vallan vaihdoksen Irakissa.

– Viimeistään Irakin sodan jälkeen tuli mieleen, että nämä terrori-iskut on hyödynnetty moninkertaisesti siihen nähden, mikä on kohtuullista, Anttila sanoo.

Vielä kesällä 2002 Jorma Anttila ei ottanut vakavasti väitteitä siitä, että Yhdysvallat olisi itse jossain muodossa orkestroinut 9/11:n. Vasta myöhemmin hän kuuli Helsingin yliopistossa järjestetyssä tilaisuudessa, että lentokonekaappausten aikana Yhdysvaltain ilmavalvonta oli täysin lamassa. Tällaiset tiedot yhdistettynä propagandasotaan Irakin joukkotuhoaseista pisti tutustumaan asiaan lähemmin. Selvisi, että amerikkalaiset tiedustelupalvelut olivat sakeana terrorivihjeistä koko alkuvuoden 2001 eivätkä WTC:n tornit yksinkertaisesti voineet sortua sillä tavalla siististi kasaan suurenkaan lentokoneen iskun vuoksi.

”WTC:n tornit
räjäytettiin”

Juuri WTC-tornien nopea ja siistin symmetrinen sortuminen on se seikka, mistä taitetaan paljon peistä internetin sadoilla 11/9-sivuilla. Suomalaisen ryhmän asiantuntijana toimii tekniikan tohtori Heikki Kurttila Turvatekniikan keskuksesta. Esimerkiksi Kulttuurivihkot-lehden tämän vuoden ensimmäisessä numerossa Kurttila sanoo olevansa vakuuttunut siitä, että tornit räjäytettiin. Ne tulivat alas vapaan pudotuksen ajassa, vaikka alapuolisten rakenteiden olisi pitänyt jarruttaa sortumisen vauhtia.

12.9. 2001 sanomalehdissä kaikkialla maailmassa nähtiin ”tuhkan” peittämiä ihmisiä, jotka olivat olleet Etelä-Manhattanilla iskujen aikana. Kriitikoiden mukaan kyseessä ei ollut tuhka, vaan pulverisoitunut betoni ja betonin pulverisoitumiseen ei tavallisen tulipalon aiheuttama kuumuus riitä, vaan kyseessä on oltava räjäytys.
– Kaikki se, mitä opiskelin, toi väistämättä esiin hirvittävän näkymän, ettei 9/11:tä pysty selittämään muulla kuin sillä, että Yhdysvaltojen viranomaiset olivat syvästi siinä osallisina, kertoo Jorma Anttila.

Ilmavalvonta
täysin lamassa

Lisää ilmi tulleita epäselvyyksiä:
* Todistusaineisto eli tornien jäänteet laivattiin pika pikaa hävitettäväksi pois Yhdysvalloista.
* Onnettomuustutkinta oli minimaallista ja siihen käytettiin 600 000 dollaria, kun presidentti Bill Clintonin syrjähyppyjä selvitettiin vähän aiemmin 40 miljoonalla dollarilla.
* Yhteydet kaapattujen lentokoneiden ja lennonjohdon välillä katkesivat ja lentokoneet lähtivät uusille reiteille, mutta ilmavoimia ei lähetetty seuraamaan koneita ja ohjaamaan niitä takaisin reiteilleen. Viralliset perustelut ovat tosin vaihdelleet. Ensin sanottiin, että hävittäjät eivät nousseet ilmaan ollenkaan, myöhemmin, että oli niitä kuitenkin ilmassa.
* Ensimmäisen WTC-iskun ja Pentagonin iskun välillä kului lähes tunti. Silti Washingtoniin suunnannut kaapattu American Airlinesin lento 77 sai vapaasti jatkaa matkaansa ja iskeytyä lopulta yhteen maailmaan sotilaallisesti suojatuimmista kohteista.
* Useimmat 9/11-epäilijöistä eivät usko, että Pentagoniin iski Boeing-757, vaan muu B-757-matkustajakonetta pienempi kone tai ohjus.
* Miten pienkoneilla ja simulaattoreilla lentämistä opetelleet amatöörit ylipäänsä osasivat suunnistaa ja osua juuri oikeisiin kohteisiin?

Spektaakkelin
psykologinen mahti

Jorma Anttilan mukaan todisteita salaliitosta on olemassa jopa liikaa. Hänen oma mielenkiintonsa on kohdistunut WTC-torneihin, koska kaikki näkivät niiden iskut ja ne tuottivat terrori-iskun aiheuttaman psykologisen efektin ympäri maailmaa. Se myös selittäisi tornien räjäyttämisen: Haluttiin saada aikaan mahdollisimman suuri spektaakkeli oikeuttamaan Yhdysvaltain myöhemmät toimet.

Omien kansalaisten tuhoaminen provokaationa ”suuremman” päämäärän hyväksi ei ole niin kaukaa haettua kuin äkkiä luulisi. Mainilan laukaukset ja Berliinin valtiopäivätalon tuhopoltto ovat kaikkien tiedossa.

Huhtikuussa 2001 Yhdysvalloissa tuli julki puolustusministeriön vuonna 1962 laatima suunnitelma Operaatio Northwoodsista, jolla olisi oikeutettu hyökkäys Kuubaan. Suunnitelma sisälsi Yhdysvalloissa asuvien kuubalaisten salamurhia, pakolaislaivan upotuksen sekä lavastetun kuubalaisen hävittäjän hyökkäyksen amerikkalaista matkustajakonetta vastaan.

Hallinnan uusi
ulottuvuus

11.9.-toimintaryhmä puhuu suuresta huijauksesta, avoimesta tapauksesta, valheista ja propagandasta. Irakin sodassa George W. Bushin hallinto jäi tavallaan kiinni kaikista näistä tehdessään invaasion toiselle puolelle maapalloa tekaistujen todisteiden perusteella. Yhdysvaltain maine kärsi joksikin aikaa, mutta juuri muuta tästä massiivisesta valeesta ei ole seurannut. Mitä jos 9/11:stä löytyisi ”savuava ase?” Kiinnostaisiko se lopulta juuri ketään?

– Totuuden selville saaminen näin isosta terroristisesta rikoksesta on itseisarvo, Jorma Anttila vastaa.

– Vuonna 2001 kaikki vuodatetut mutta tarkempaa tarkastelua kestämättömät selitykset menivät kritiikittä jakeluun yleisessä hämmennyksessä. 9/11-komission raportti on David Gray Griffinin Omissions and Distortions -kirjassa osoitettu seikkaperäisesti valheelliseksi ja oikeasti epäilyn kohteiksi kuuluvien syyllisyyden peittelyksi.

Mutta kysymys ei ole vain historiallisen totuuden selvittämisestä:

– Jos taustalla on hyvin vääristynyt maailmankuva niin kuin amerikkalaisilla uuskonservatiiveilla Amerikan mahtavuudesta, suuruudesta ja ylivertaisuudesta on, niin tällainen epärealistinen käsitys maailmasta johtaa ennen pitkää umpikujaan. Irakin sota on tästä hyvä esimerkki. Se lähti ideologisesta toiveajattelusta muuttaa toisen maan hallinto, josta koko maailmaa tulee kiittämään heitä. Ajatus todellisuuden muuttamisesta omien toiveiden mukaiseksi tällaisilla tempuilla johtaa haaksirikkoon jossain vaiheessa.

Syyskuun 11. 2001 oli Jorma Anttilan mielestä käännekohta siinä mielessä, että jos ollaan valmiita toteuttamaan ”uusi Pearl Harbor”, niin se kertoo jotain oleellista uutta hallintatavasta ja sen valmiudesta tarttua äärimmäisiin keinoihin.

– Tähänkin asti on tiedetty, että kaikenlaista kähmintää tapahtuu ja järjestetään kolmannen maailman johtajia pois päiviltä. Mutta tämä meni ihan uudelle tasolle. Jos tällaista tapahtui New Yorkissa ja Washingtonissa vuonna 2001, niin on erittäin hyvä syy olettaa, että samaa keinoa ja samanlaisen hallitsijoita hyödyttävän uhkan ylläpitämistä tullaan käyttämään jatkossakin niin kauan kuin ihmiset sallivat sen. Se siinä on se pelottavin juttu.

Yleltä pörssiyhtiöille 20 miljoonaa euroa

Saneeraus ei johdu vain
lupamaksutulojen alenemisesta




(Kansan Uutisten Viikkolehti 9.9. 2005)

KAI HIRVASNORO

Yleisradion johto ilmoitti maanantaina uusista saneerauksista, joiden seurauksena yhtiöstä vähennetään 400 työpaikkaa. Irtisanomisia on odotettavissa 100-200.

Viikon uutisvirrasta on syntynyt sellainen käsitys, että Ylen talouden heikentymisen pääsyy on lupamaksutulojen yllättävä aleneminen viime vuonna. Vajaan 200 euron lupamaksun maksajia oli lähes 12 000 vähemmän kuin vuonna 2003. Tämä merkitseekin noin 2 miljoonan euron pudotusta Ylen tärkeimpään tulolähteeseen, kansalaisten maksamiin tv-lupiin.

Kokonaan huomiotta julkisuudessa on jäänyt se, että vuonna 2002 eduskunta teki tietoisesti ja yksimielisesti 20 miljoonan euron vuotuisen aukon Yleisradion tuloihin. Tämä tehtiin puolittamalla kaupallisten tv-yhtiöiden MTV3:n ja Nelosen Ylelle maksama toimilupamaksu. Asiaa perusteltiin sillä, että kaupalliset yhtiöt voivat paremmin kehittää uusia digitaalisia palveluja.

MTV3:n omistaa pörssiyhtiö Almamedia ja Nelosen pörssiyhtiö SanomaWSOY, joiden hyväksi tehtiin käytännössä tulonsiirto tavallisilta veron- eli tv-luvan maksajilta. Toimilupamaksun synnyttämää aukkoa paikataan vuosittaisilla tv-maksun korotuksilla. Päätöstä edelsi kaupallisten yhtiöiden voimakas ja onnistunut lobbauskampanja.

Lisäksi Ylen taloutta heikennettiin kieltämällä siltä tv-mainosten myynti suurten urheilutapahtumien yhteydessä. Hallituksen esityksessä kiellon vaikutusta yhtiön talouteen pidettiin vähäisenä, mutta vuositasolla kyse on kuitenkin 1,7 miljoonasta eurosta eli lähes samasta summasta, jota lupamaksutulojen ehtyessä pidetään erityisen merkittävänä.

Analogisen tv-toiminnan päättyessä elokuussa 2007 mainoskanavien Ylelle maksama toimilupamaksu poistuu kokonaan.

Erkolle annetaan,
kansa maksaa

– Poliitikoilla ei ollut rohkeutta tehdä päätöstä toimilupamaksun puolittamisesta ja samaan aikaan nostaa tv-maksua. Olisi ollut liian ilmeistä, että maksu otetaan pois kahdelta pörssiyhtiöltä ja pannaan kansalaisten maksettavaksi, arvioi Ylen asiaohjelmien tuottaja Timo-Erkki Heino.

Hän edustaa henkilöstöä Yleisradion hallintoneuvostossa.

Toimilupamaksu puolitettiin heinäkuusta 2002 alkaen, mutta nykyinen tv-maksun korotusautomaatti lähti liikkeelle vasta vuonna 2004. Ensi vuonna tv-maksu on 200,60 euroa.

– Kaikki tiesivät, ettei ole muuta keinoa korvata tätä tulonmenetystä Ylelle kuin nostaa kansalaisten maksamaa tv-maksua. Mutta niin kuin sanoin, rohkeus puuttui. Ei haluttu näyttää niin suoraan, että tässä annetaan nyt Erkolle ja ruotsalaiselle Almalle rahaa, joka otetaan luvanmaksajilta.

Ylen tappio oli viime vuonna 51 miljoonaa euroa.


Tv-bisnes rajattu
kahden oikeudeksi

Moni kysyy, miksi Ylen kanssa kilpailevien tv-yhtiöiden pitää maksaa kilpailijalleen toimilupamaksua yleensä ollenkaan. Timo-Erkki Heinon mukaan kyseessä on ollut hyvä suomalainen keksintö, josta oltiin kiinnostuneita muuallakin Euroopassa.

– Kun käytössä on rajallinen luonnonvara, tässä tapauksessa kaksi maanpäällistä televisioverkkoa, niin on markkinatalouden mukaista maksaa oikeudesta käyttää tätä rajallista luonnonvaraa. Kaupalliset tv-yhtiöt maksavat siitä oikeudesta, että juuri ne saavat käyttää sitä enkä esimerkiksi minä.

– MTV3:lla ja Nelosella on duopoli oikeuteen harjoittaa televisiomainontaa Suomen maanpäällisissä verkoissa, Heino korostaa.

– Tällaisesta etuoikeudesta on markkinatalouden käytäntöjen mukaan maksettava. Eivät MTV3 ja Nelonen maksa mitään ylimääräistä, ne maksavat oikeudesta myydä tv-mainoksia.

Timo-Erkki Heino myöntää, että siirtyminen kokonaan digiaikaan muuttaa kuvaa jonkin verran, mutta ei itse periaatetta. Digitaalinippuihinkin mahtuu vain rajoitettu, vaikkakin analogista verkkoa suurempi määrä tv-kanavia.

Timo-Erkki Heino ei kiistä sitä, että lähes 12 000 tv-luvan kuoppa viime vuonna on sekin taloudellisesti iso potti. Heinon mukaan vajaus syntyi viime syksynä samaan aikaan, kun poliitikoista koostuva hallintoneuvosto järjesti kuuluisan toimitusjohtajafarssin.

– Omalla toiminnallaan hallintoneuvosto synnytti tämän toimitusjohtajafarssin, jonka seurauksena tuli kuoppa lupamaksujen maksamiseen. Nyt se sama hallintoneuvosto siunaa tämän kuopan paikkaamisen väen vähentämisellä. Mutta elämä ei ole reilua, Timo-Erkki Heino sanoo.


Kommentti

Mobiilipelejä kellon ympäri

KAI HIRVASNORO

Kun eduskunta toukokuussa 2002 käsitteli viestintämarkkinoita koskevan lain muuttamista, ei Yleisradion talous herättänyt suurta huomiota. Yle-taustaiset kansanedustajat Antero Kekkonen (sd.) ja Markku Laukkanen (kesk.) kyllä muistuttivat, että kyseessä on 20 miljoonan euron rahareikä vuosittain, mutta keskustelua asia ei herättänyt.

Kaupallisen television toimilupamaksun puolittamistakaan ei keskustelussa sen kummemmin perusteltu. Kokoomuksen nouseva tähti Jyri Häkämies tosin sanoi, että ”tämän oletetaan ja edellytetään parantavan kaupallisten yhtiöitten toimintaedellytyksiä ja ennen kaikkea niiden yhtiöiden panostuksia digitaaliseen ohjelmatuotantoon.”

Nämä paremmat edellytykset ovat olleet voimassa yli kolme vuotta, ja nyt syyskuussa 2005 kaikki digiboksin omistajat voivat omin silmin havainnoida, miten eri yhtiöt ovat panostaneet digitaaliseen ohjelmatuotantoon.

Eli mitä sieltä digi-tv:stä tänään 9.9. 2005 tulee?

Ylen kolmelta uudelta digikanavalta Teemalta, 24:ltä ja FST:ltä näyttää tulevan yhteensä pitkälti yli 20 tuntia tv-ohjelmiksi tunnistettavaa tuotantoa, joista ainakin Teeman ohjelmien valtaosa vaikuttaa sellaisilta, ettei niille löytyisi muilta kanavilta tilaa parhaaseen katseluaikaan.

Entä MTV3:n ja Nelosen päivän houkuttimet digiboksin ostamista vielä empiville?

MTV3+ tarjoaa ohjelmaa aamusta pitkälle iltaan. Mobiilipelien välissä voi katsoa Formula-kisojen vapaita harjoituksia sekä suorina lähetyksinä että uusintoina, jos on tästä ilosta ostanut erillisen maksullisen kortin. Lisäksi maksuttomana on tarjolla puolen tunnin ajan tv-kortin salaustesti -nimistä ohjelmaa.

Nelonen+:n tarjonta on pikkuisen suppeampaa. Kello 7-18 ohjelmassa on mobiilipelejä, kello 20 uusintana jotain golfiin liittyvää ja sitten taas mobiilipelejä aamuun asti.

Millä tavalla käytännössä toimii Jyri Häkämiehen mainitsema eduskunnan edellytys sille, että pörssiyhtiöt käyttävät saamansa lisärahat ”digitaaliseen ohjelmatuotantoon panostamiseen?” Vai menivätkö ne sittenkin vain mediayhtiöiden voittojen ja osinkojen kasvattamiseen?

Kun digi-tv:n etenemisen vetovastuu on toisenlaisista ”edellytyksistä” huolimatta jätetty yksin Yleisradiolle, niin eikö eduskunnan olisi aika perua toimilupamaksun puolitus? Jos toimilupamaksu kuulostaa byrokraattiselta ja ikävän 1970-lukuiselta, niin MTV3:n ja Nelosen nykyisen ohjelmatarjonnan perusteella sen voi nimetä myös modernimmin haittaveroksi.