Reteesti vaan pyhällä Venäjällä

(Kansan Uutisten Viikkolehti 10.10. 2008)

Vladimir Sorokin: Pyhän Venäjän palveluksessa. Suomentanut Arvi Perttu. Like 2008. 208 sivua.

Putinin Venäjän toisinajattelijan Vladimir Sorokinin romaani yhdestä päivästä Venäjällä vuonna 2027 on hillittömän hervotonta luettavaa. Tavallaan poskettoman hauskakin. Nauru tuppaa kuitenkin jäämään kurkkuun kun ajattelee, että tämä voi joskus olla totta.

Siis mikä?

Romaanin todellisuudessa Venäjä on käynyt läpi Elpymisen aikakauden sen jälkeen, kun ”tajusi itsensä” noin vuonna 2009. Maata hallitsevan tsaarin isä Nikolai Platonovitš aloitti suojautumisen ulkomaailmalta laskemalla ensimmäisen kiven Länsimuuriin. Taistelu ulkoisia ja sisäisiä vastaan on ollut kiihkeää.

Eletään tsaari Iivana Julman (1530-1584) aikakauden uusintaa. Sieltä periytyvät myös metodit, joilla vihollinen kukistetaan. Pyhän Venäjän asiaa suojelevat opritšnikit, joiden hillittömällä terrorilla keskitettiin silloin ja keskitetään nytkin valta yksinvaltiaan käsiin.

Pyhän Venäjän palveluksessa seuraa yhden opritšnikin, Komjagan, ihan tavallista maanantaipäivää. Se alkaa lennokkaasti aatelisen hirttämisellä, tämän vaimon joukkoraiskauksella ja talon polttamisella sekä päättyy eliitti-opritšnikkien hillittömään irstailuun pomon saunassa.

Tehdään ristinmerkkejä, päitä putoilee, Moskovan keskustassa ruoskitaan intelligentsijaa. Säätyläiset ruoskitaan sivummalla ja roskaväki laitakaupungilla.

Kaiken tämän Komjaga kertoo vilpittömän ihastuneena sekä itseensä että vallitseviin oloihin.

Vladimir Sorokinilla on epäilemättä painavat perusteet rakentaa juuri tällainen tulevaisuudenkuva Venäjästä. Neuvostoliiton aikana hänen kirjansa olivat pannassa. Nyky-Venäjällä niitä on julkaistu, mutta kirjat ovat päätynyt kiihkoilevien Putin-nuorten rovioille.

Arvi Pertun ilmeikäs suomennos on herkkua. Vauhdikas, värikäs, huvittava ja huolestuttava romaani.

Miljoona miestä Hitleriä pysäyttämään

(Kansan Uutisten Viikkolehti 24.10. 2008)

Yhdysvaltain ja Venäjän asevoimien komentajat lämmittelivät maiden kylmenneitä suhteita tiistaina Suomessa. Ilmassa oli vanhaa kunnon Helsingin henkeä.

Venäläis-amerikkalainen tapaaminen oli niin salainen, ettei siitä kerrottu etukäteen esimerkiksi ulkoministeri Alexander Stubbille. Pelättiin kai, että Stubb stubbailee itsensä kameroiden eteen tai julkistaa salassa pidettävän tapahtuman etukäteen Helsingin Sanomissa.

* * *

Venäjä on sitkeästi markkinoinut Euroopalle omaa monenkeskistä turvallisuusjärjestelmäänsä. Nato-keskeinen järjestelmä ei toimi, vaan tarvitaan laajempaa yhteistyötä. Sellaista, jossa Venäjäkin on mukana, kuuluu viesti.

Yksi kiinnostava tapa tämän mallin markkinoinnissa ovat Venäjältä tulevat arkistopaljastukset toisen maailmansodan aaton tapahtumista. Venäjä on syyskuun lopulta lähtien tuonut julkisuuteen aiemmin salassa pidettyjä asiakirjoja, jotka osoittavat Stalinin olleen valmis pysäyttämään Hitlerin järein keinoin ennen sodan syttymistä. Länsivallat Britannia ja Ranska eivät olleet tästä kiinnostuneita.

Venäjän arkistolöytöjen viesti lienee, ettei Euroopan turvallisuuteen liittyviä asioita pystytä edelleenkään ratkaisemaan ilman sen panosta.

* * *

Ovat motiivit mitkä tahansa, niin uusin arkistopaljastus avaa huikean näköalan: koko toinen maailmansota - siis myös talvi- ja jatkosota - olisi ollut vältettävissä. Stalin näet ehdotti Britannialle ja Ranskalle elokuussa 1939 valtavan sotilasvoiman keskittämistä Puolan ja Saksan rajalle estämään Hitlerin hyökkäys. Neuvostoliiton panostus tällaiseen liittoon olisi ollut yli miljoona miestä.

Puola ei kuitenkaan halunnut neuvostojoukkoja maahansa eivätkä Ranska ja Britanniakaan olleet valmiita liittoon.

Viikkoa myöhemmin Neuvostoliitto ja Saksa solmivat Molotov-Ribbentrop -sopimuksen ja loppu on historiaa.

Uudesta Venäjän ulkomaantiedustelupalvelun SRV:n arkistopaljastuksesta kertoi viime viikonloppuna brittilehti Daily Telegraph.

Kansan Uutisten Viikkolehti kertoi 3. lokakuuta aiemmasta saman arkiston löydöstä, jossa kerrottiin, miten rajusti Britannia ja Ranska painostivat Tšekkoslovakiaa luovuttamaan sudeettialueensa Hitlerin Saksalle vuonna 1938. Britannia ja Ranska yrittivät lepyttää laajentumishaluisen Hitlerin, mutta venäläisen tulkinnan mukaan ne vain romuttivat rintaman, joka olisi voinut syntyä Saksaa vastaan.

* * *

Uusien dokumenttien mukaan Neuvostoliitto yritti koota yhteistä rintamaa vielä aivan viime hetkillä Moskovassa 15. elokuuta 1939.

Stalinia neuvottelussa edustaneet marsalkka Klementi Voroshilov ja kenraali Boris Shaposhnikov tarjosivat brittien ja ranskalaisten korkea-arvoisille sotilasdelegaatioille ratkaisua, jossa Neuvostoliitto olisi keskittänyt Puolaan Saksan vastaiselle rajalle 120 jalkaväkidivisioonaa, 16 ratsuväkidivisioonaa, 5 000 tykkiä, 9 500 tankkia ja 5 500 hävittäjää ja pommikonetta. Yhteensä yli miljoona miestä.

Neuvostoliittolaisten ehdotuksen mukaan ranskalaisten ja brittien panoksen jälkeen Hitlerin hyökkäystä olisi ollut estämässä vähintään 300 divisioonaa sotilaita.

Britannian valtuuskuntaa johtanut amiraali Sir Reginald Drax kuitenkin pahoitteli, että hänen valtuuskunnallaan on valtuudet vain keskustella, mutta ei tehdä sopimuksia.
Asia jäi siihen. Ensimmäinen syyskuuta Saksa hyökkäsi Puolaan.

* * *

Olisiko historia kulkenut toiseen suuntaan, jos länsivallat olisivat tarttuneet Stalinin tarjoukseen (joka brittilehden näkemien dokumenttien mukaan todella tehtiin)? Kaksi Stalinin elämäkertaa kirjoittanut Simon Sebag Montefiore arvioi Telegraphissa Britannian ja Ranskan todella lyöneen laimin tilaisuuden pysäyttää Hitler.

Sotahistorioitsija Donald Cameron Watt taas ei uskonut koko esitystä tehdyn, ainakaan vakavissaan. Hänen mukaansa neuvotteluun osallistuneiden britti- ja ranskalaissotilaiden päiväkirjoissa ei mainita koko ehdotusta.

Neuvostoliiton ehdottama liitto natsi-Saksaa vastaan syntyi kaksi vuotta myöhemmin kesällä 1941, mutta silloin suurin osa Eurooppaa oli jo miehitetty ja miljoonia ihmisiä tapettu. Jos uudet arkistotiedot pitävät paikkansa, koko katastrofi pääsi syntymään pelkkää tyhmyyttä tai sitten kyseessä oli kylmä laskelmointi: Neuvostoliitto ja natsi-Saksa saavat mielihyvin tuhota toisensa suursodassa.

* * *

Tarkkaan ottaen venäläistieto ei ole kovinkaan uusi. Kansan Uutisten päätoimittaja Jorma Simpura kirjoitti kolmiliiton ympärillä käydystä pelistä jo marraskuussa 1959. Silloisenkin tulkinnan mukaan Ranska ja Britannia tavoittelivat Saksan ja Neuvostoliiton välistä sotaa.

KAI HIRVASNORO

Tavallinenkin Remes osuu ja uppoaa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 3.10. 2008)

Ilkka Remes: Pyörre. WSOY 2008, 451 sivua.

Syyskuinen viikonloppu ja uusi Remes. Mitä muuta voisi toivoa?

Ilkka Remeksen trillerit ovat niin takuuvarmaa laatutyötä, että vaikea tästä kahdennestatoista on enää mitään uutta sanoa. Pyörre etenee varmemmin kuin Pendolino, kuluu käsissä nopeammin kuin viikonloppu, jännittää enemmän kuin kaikki MacLeanit ja Higginsit yhteensä. Mutta myös unohtuu yhtä nopeasti kuin eilinen lehti.

Remes-asteikolla Pyörre on tavanomainen ja keskiverto trilleri. Jonkun toisen kirjoittamana tätä kehuttaisiin huipuksi lajissaan.

Ilkka Remeksen tuotanto on jo riittävän laaja, että siitä voidaan erottaa kaaria. Yhtäällä ovat Ruttokellojen, Hiroshiman portin ja Pahan perimän kaltaiset trillerit, joiden pohjaksi on todellisuudesta otettu hyvinkin hälyttäviä jopa koko ihmiskuntaa heiluttavia aineksia. Niiden välissä Remes sitten tyytyy tavanomaisempaan jännitykseen, minkä ymmärtää. Olisi kohtuutonta vaatia joka syksy ravisuttavaa sanomatrilleriä.

Edellä sanotusta huolimatta Pyörteenkin koukut tulevat todellisuudesta ja herättävät kysymyksiä.

Eikä kyseessä ole ihan tavallinen Remes-trilleri. Pitkään näyttää siltä, että hän on kirjoittanut ensimmäisen poliisiromaaninsa psykologisella jännityksellä maustettuna.

Formulalupaus Roni on vauhdittanut uraansa anabolisilla steroideilla, jotka ovat muuttaneet hänen persoonallisuuttaan aggressiiviseen suuntaan. Kiivastuksissaan Roni aiheuttaa entisen tyttöystävänsä kuoleman. Pojan uraa suojeleva Tero-isä ryhtyy peiteoperaatioon, jolla epäilykset suunnataan toisaalle.

Noin 150 sivun jälkeen Remes painaa turbo-nappia ja sitten mennään yhtä kyytiä loppuun asti. Juttu laajenee aseiden salakuljetukseen. Asekauppiaiden lisäksi mukaan tulevat Suomen, Ruotsin ja Venäjän tiedustelupalvelut.

Ilkka Remeksen tämän syksyn kirjan varsinainen koukku on tapaus Estonia. Syyskuussa 1994 uponneella Estonialla salakuljetettiin länteen venäläistä sotateknologiaa. Mikä oikeastaan upotti laivan?

Taitavana kirjoittajana Ilkka Remes manipuloi lukijansa uskomaan suuren luokan salaliittoon. Vakuudeksi kirjaan on koottu joukko mielikuvaa vahvistavia dokumentteja. Miksi Estonian viimeisen lähtöpäivän asiakirjoja muokattiin jälkikäteen? Ja mitä laukkua sukeltajat etsivät laivan sisäosista joulukuussa 1994?

Kapitalismin Berliinin muuri

(Kansan Uutisten Viikkolehti 17.10. 2008)

KAI HIRVASNORO

Wall Streetin ja koko maailman finanssimarkkinoiden romahdusta ei voi selittää vain korruptiolla ja ahneudella. Kyseessä oli kokonaisen ideologian, uusliberalismin, haaksirikko.

Näin pohti pari viikkoa sitten tuhokapitalismia tutkinut toimittaja Naomi Klein parhaassa mahdollisessa paikassa. Hänet oli kutsuttu puhumaan Chicagon yliopistoon tilaisuuteen, jossa vastustettiin Milton Friedmanin nimeä kantavan instituutin perustamista yliopiston yhteyteen.

Milton Friedman oli Chicagon yliopiston taloustieteen professori ja nykyisen kriisin Kleinin mukaan aiheuttaneen uusliberalismin keskeisin ideologi. Naomi Klein pääsi siis tuoreeltaan analysoimaan käynnissä olevaa rahoitusmarkkinoiden kriisiä todellisessa sylttytehtaassa.

”Aatteilla on

seurauksensa”

Milton Friedman kuoli marraskuussa 2006. Neljä vuotta aiemmin Valkoisessa talossa vietettiin hänen 90-vuotisjuhliaan. Niissä puhunut puolustusministeri Donald Rumsfeld kehui Friedmanin olevan elävä esimerkki siitä, että aatteet vaikuttavat ja niillä on seurauksensa.

Naomi Klein sanoi nyt, että Friedmanin aatteilla on toden totta ollut seurauksensa ja ne ovat nyt kaikkien nähtävillä. Siksi finanssikriisin pitäisi merkitä Friedmanin ja Chicagon koulukunnan aatteille samaa kuin Berliinin muurin kaatuminen kommunismille. Kyseessä oli yhden ideologian loppu.

Ronald Reaganin presidenttikaudesta alkaen nyt konkurssiin menneen ideologian sisältönä oli ahneuden voimien vapauttaminen ja valtion sääntelyn purkaminen, hän luonnehti.

– Olemme eläneet aikamme menestyksekkäimmän vapautusliikkeen aikakautta. Sen sisältönä oli pääomien kasautumisen vapauttaminen kaikista rajoituksista.

Fundamentalistit

rakastuivat teoriaan

Naomi Klein selitti uusliberalististen oppien menestystä Milton Friedmanin taidoilla. Monien fundamentalistien tapaan hänkin sai ihmiset rakastumaan teoriassa täydelliseen systeemiin.

Chicagon koulukunta myös onnistui luomaan taloustieteestä kuvan fysiikan ja kemian kaltaisena kovana tieteenä, jonka tuloksia ei voi kyseenalaistaa. On vain yksi oikea totuus. Ja piste.

Todellisessa maailmassa, oikeassa todellisuudessa tämäkään utopia ei pitänyt niin kuin ei mikään utopia. Ja totuuksia olikin useampia.

Naomi Klein sanoi, että tämän hetken vasemmistolaisin kolkka maailmassa on Latinalainen Amerikka. Juuri se manner, missä Chicagon koulukunnan oppeja ensi kerran kokeiltiin käytännössä. Eteläamerikkalaisia nuoria alettiin 1950-luvulla kouluttaa Chicagon yliopistossa vastaiskuna mantereen silloisia vasemmistovirtauksia kohtaan.

Ja nyt vasemmiston opit ovat uudelleen nousussa Latinalaisessa Amerikassa, ja tällä kertaa kyseessä on vastaisku Yhdysvalloista tuodulle uusliberalismille, Klein tulkitsi.

Bushin hallinto on pahinta, mitä Friedmanin seuraajille on tapahtunut, hän sanoi.

Maine meni, mutta

henki pihisee

Mutta onko uusliberalistinen kapitalismi nyt kuollut ja kuopattu?

Naomi Kleinin mielestä ei. Se on vain horroksessa ja saattaa tulla ryminällä takaisin, kun aika on kypsä.

Klein perusteli tätä ei vain Bushin hallinnon seuraajalleen jättämällä taloudellisella katastrofilla, vaan myös sen jättiläismäisellä 700 miljardin dollarin pelastuspaketilla. Kun aika tästä vähän kypsyy, niin markkinaliberalistiset ajatushautomot uudistavat uskontunnustuksensa sen puolesta, että Yhdysvaltojen on leikattava veroja, vähennettävä talouden sääntelyä eikä sosiaaliturvaankaan enää ole varaa valtavan velan vuoksi.

Ideologia on siis kaukana kuolleesta, Naomi Klein varoitti.

Kaukana kuolleesta, vaikka friedmanismista on hänen mukaansa suora linkki käynnissä olevaan kriisiin:

– Milton Friedmania pidetään hyvin yleisesti talouden sääntelyn purkamisen kummisetänä. Tämän ideologian perusteella finanssisektori muutettiin siksi kasinoksi, miksi se nyt on paljastunut.

Nyt kriisiä ratkaistaan Kleinin mukaan tavalla, joka johtaa aina vain suurempien pankkien syntyyn. Ja lopulta ne ovat liian suuria epäonnistumaan ja kaatumaan. Valtion ja valtioiden on pidettävä ne pystyssä hinnalla millä hyvänsä.

Oikeiston vuoro kääntää takkinsa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 17.10. 2008)

Oikeistolaiset markkinauskovaiset ovat viime viikkoina joutuneet luopumaan keskeisimmistä opinkappaleistaan. Vapaat markkinat eivät olleetkaan ratkaisu kaikkeen.

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Kai se on uskottava, että maailmaa myllertävä finanssikriisi on yhden aikakauden loppu, kun tämän myöntää jo suomalaisen kapitalismin valovoimaisin etujärjestökin.

Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n johtaja Risto E.J. Penttilä kirjoitti blogissaan syyskuussa, siis paljon ennen kriisin nykyistä vaihetta, että kylmän sodan päättymisestä alkanut vapaan markkinatalouden ja sääntelyn purkamisen kulta-aika vetelee viimeisiään. Kukaan ei enää puhu ”Washingtonin konsensuksesta” tai markkinoiden itsesäätelystä.

Uusliberalistista kautta edeltänyt maailmantalous syntyi vuonna 1944 Yhdysvalloissa Bretton Woodsin kaupungissa. 44 valtion toimesta sovittiin valuutanvaihdon ja pääomaliikkeiden kontrolloinnista. Valuuttakurssit määriteltiin suhteessa Yhdysvaltain dollariin, joka oli sidottu kullan arvoon. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Maailmanpankki perustettiin.

Euroopassa koitti valtavan kasvun aika ja kasvun tuloksia alettiin jakaa aiempaa tasaisemmin. Sosiaaliset uudistukset loivat hyvinvointivaltion perustan.

”Uudistajat näyttivät saavan melkein kaiken mitä osasivat alun pitäen toivoa, ja työväenliike onnistui toteuttamaan useimmat haaveistaan”, aikakautta kuvaa professori Heikki Patomäki kirjassaan Uusliberalismi Suomessa.

Yhdysvallat
häirikkönä

Britanniaa pääneuvottelijana Bretton Woodsissa edustanut John Maynard Keynes varoitti jo sopimusta tehtäessä sen heikkouksista. Yhdysvallat sai liikaa valtaa.

Yhdysvaltain talous joutuikin ongelmiin 1960-luvulla. Maa rahoitti sota- ja muita menojaan painamalla lisää dollareita. Taaloja oli enemmän liikenteessä kuin kultaa keskuspankissa. Dollarin arvo heikkeni. Oli tullut aika vähentää menoja ja korottaa veroja tai keksiä jotain muuta.

Presidentti Rickhard Nixon valitsi jonkun muun. Elokuussa 1971 hän yksipuolisesti irrotti dollarin kultakannasta. Pari vuotta myöhemmin maailmalla alettiin siirtyä kelluvien vaihtokurssien järjestelmään. Samalla rahoitustoiminnan säätelyä alettiin purkaa.

”Nixonin shokki” avasi portit uusliberalistiselle ideologialle. Nyt se on suomalaisenkin kapitalismilobbarin mielestä konkurssissa.

Britannia yksityisti,
nyt kansallistaa

Presidentti Ronald Reagan ja pääministeri Margaret Thatcher olivat (markkinoiden) vapauden tunnetuimmat sanansaattajat. Thatcher yksityisti kovaotteisesti Britannian talouselämää. Nyt Britannian Labour-puolueen hallitus kansallistaa pankkeja. Sellaista on historian kiertokulku.

1970-luvulta lähtien suuryritykset alkoivat myös poliittisesti aktiivisiksi. The Business Roundtable perustettiin vuonna 1972. Se sanoi olevansa ”sitoutunut aggressiiviseen pyrkimykseen saada mahdollisimman paljon valtaa yhtiöille.” Järjestön perustamista edelsi vaikutusvaltainen muistio Yhdysvaltain kauppakamarille, jossa todettiin vapaiden markkinoiden sääntelyn menneen liian pitkälle. Ihmiset oli saatava ajattelemaan ”oikealla tavalla” yhtiöistä ja yhteiskunnasta.

Think tankit
lobbareina

Tästä käynnistyi Yhdysvalloissa vaikutusvaltaisten uusliberaalien ajatushautomoiden – think tankien – perustamisen tulva. Eräänä saavutuksenaan niiden lobbauksen tuloksena Yhdysvalloissa purettiin vuonna 1999 Glassin ja Steagallin nimellä kulkeva laki. Laki oli säädetty vuonna 1933 estämään vuoden 1929 kaltainen finanssiromahdus. Sillä erotettiin toisistaan finanssipankit tavallisista talletuspankeista.Glassin-Steagallin -lain purku oli yksi taustatekijä nykyisessä kriisissä. Se sai amerikkalaispankit ottamaan suunnattomia riskejä.

Uusliberalismin voittokulussa Heikki Patomäki piti silti kirjassaan ratkaisevana pääoman mahdollisuutta siirtyä toisaalle. Valtio on sidottu tiettyyn alueeseen, mutta 1960-luvulta lähtien raha, kauppa ja tuotanto ovat olleet yhä vapaampia liikkumaan melkein minne vain.

Oikeiston vuoro
kääntää takkia

Nyt on tullut aika kääntää takkia. Eurooppalaiset oikeistojohtajat Nicholas Sarkozysta Angela Merkeliin puhuvat tarpeesta luoda mekanismeja talouden sääntelyyn. Niin tekee myös vapaiden markkinoiden ilosanomaa kautta maapallon propagoinut IMF.

Tästä hetkestä katsoen siitä on ikuisuus, kun Yhdysvaltain presidentti George W. Bush esikuntineen ja taustavoimineen juhlivat maataan maailman ainoana supervaltana, jolla on oikeus levittää omaa malliaan koko muuhunkin maailmaan.

Viime kuussa Bush herätti huomiota YK:n yleiskokouksessa. Hän tuli varmasti tahtomattaan osoittaneeksi koko maailmalle, ettei Yhdysvalloilla ole uskottavaa johtajaa enää kenenkään, ei kovimmankaan markkinauskovaisen, silmissä. Kaikki muut valtiojohtajat puhuivat taloudesta, mutta Bush pyöritti vanhaa terrorismi-levyään. Der Spiegel laski hänen sanoneen 32 kertaa sanan ”terrorismi” 22 minuutin puheessa.

Amerikan jälkeen
uuteen aikakauteen

Kuluvan vuoden ensimmäisellä puoliskolla ilmestyi kaksi suurta huomiota herättänyttä kirjaa Yhdysvallat-johtoisen aikakauden päättymisestä.

Kummankin ajoitus osui nappiin, mutta ehkä Post-American World kirjan kirjoittanut Fareed Zakaria ja The Second World kirjan Parag Khanna arvioivat Yhdysvaltain tulevaisuutta liian ruusuisesti. Kumpikin ennustaa Yhdysvaltojen vaikutusvallan laskevan maailmassa, mutta ei maan oman heikkenemisen, vaan muiden valtakeskusten vahvistumisen takia.

Nyt amerikkalaiset ovat munineet asiansa niin solmuun, että jopa ”uutta” edustavalla Barack Obamalla on täysi työ luottamuksen palauttamiseksi.

Ja hän pääsee liikkeelle vasta ensi vuoden tammikuussa, jos ylipäänsä voittaa vaalit. Presidentti vaihtuu vasta tammikuun puolivälissä. Siihen asti rammat ankat polskuttavat syvissä vesissä.

Toinen vääryyskirja kertoo, miten hyvinvointivaltio murenee

(Kansan Uutisten Viikkolehti 10.10. 2008)

Hallitus on vaihtunut Kelan julkaiseman Vääryyskirjan jälkeen. Maanantaina julkistetun Toisen vääryyskirjan mukaan juuri mikään ei ole muuttunut, vaikka nykyinen hallitus väittää olevansa edeltäjäänsä sosiaalisempi.

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Kansaneläkelaitoksen tuore tutkimusjohtaja Olli Kangas kirjoitti sata vuotta täyttäneen eduskunnan kirjasarjaan artikkelin sosiaaliturvan synnystä Suomessa. Sitä varten hän luki kasapäin eduskunnassa sadan vuoden aikana käytyjä keskusteluja. Kankaan yksi havainto oli, että ennen asioita perusteltiin oikean ja väärän käsitteillä. Nyt lähes kaikki käyttävät samaa teknistä kieltä, jonka lähde on valtiovarainministeriö.

Ruotsissakin asuneen Kankaan mukaan sikäläisessä vaalikamppailussa puhutaan aivan toisin kuin suomalaisessa. Vaalikeskusteluissa silloinen pääministeri Göran Persson painotti tavan takaa sanaa solidaarisuus. Persson puhui siitä, että ”meidän” hyväosaisten tulee kantaa vastuuta huono-osaisista.

Suomen pääministereiltä tällaista puhetta ei kuulla. Ei kuultu Paavo Lipposelta eikä kuulla Matti Vanhaselta. Vanhanen on kyllä valitellut sitä, että niistä, joilla menee huonosti, puhutaan liikaa.

Olli Kangas kertoi havainnoistaan Kelan julkistaessa maanantaina Toisen vääryyskirjan.

Jakopolitiikalla
lyödään leimoja

Kelan tutkijoiden Tuuli Hirvilammin ja Markku Laadun kokoama teos jatkaa siitä, mihin Vääryyskirja kaksi vuotta sitten päättyi. Vääryyskirjassa tutkijat analysoivat sosiaalipolitiikan muutosta ja hyvinvointivaltion tilaa. Toisessa vääryyskirjassa puheenvuoro kuuluu tekijöille. 25 hyvinvointialan ammattilaista ja järjestötoimitsijaa kertoo, mikä heidän lähipiirissään on väärin ja mitä asialle pitäisi tehdä. Artikkeleita kirjassa on 16, vääryyksiä paljon enemmän.

Vääryyksiä tässä yhteiskunnassa aiheuttaa Olli Kankaan mukaan poliittisen ajattelutavan muutos. On siirrytty uudelleen jakavasta talouskasvua painottavaan politiikkaan. Sen hengessä oikeuden puolelle asettuvia lyödään jakopoliitikon leimalla.

Vääryyttä aiheuttaa myös se, että Suomella on uusi viiteryhmä. Suomi ei enää vertaa itseään hyvästä sosiaaliturvasta tunnettuihin Pohjoismaihin, vaan paljon alhaisempiin OECD:n keskiarvoihin.

Moni Toisen vääryyskirjan kirjoittaja on sitä mieltä, että Suomessa lait ovat vielä kohtuulliset, mutta niitä ei noudateta. Olli Kankaan mukaan taustalla on ainakin kunnallisen itsemääräämisoikeuden lisääntyminen. Hän viittasi saksalaiseen tutkimukseen, jonka mukaan sosiaalipalvelut ja -etuudet ovat huonommat siellä, missä kunnat päättävät itse ja paremmat siellä, missä voimassa on valtion pakottava lainsäädäntö.

SATA, PARAS
ja MASTO

Elokuussa 2006 julkaistu Vääryyskirja aiheutti vilkkaan keskustelun. Ehkä osin sen ansiosta Matti Vanhasen toinen hallitus on puheissaan korostanut sosiaalista vastuutaan.

Eikä vain puheissa. Käynnissä on SATA-, PARAS- ja MASTO -nimisiä kehittämishankkeita, joilla uudistetaan sosiaaliturvaa, parannetaan lasten, nuorten ja perheiden tilannetta sekä ehkäistään masennuksesta aiheutuvaa työkyvyttömyyttä.

Käytännössä hyvinvointipolitiikan tavoitteet jäävät sanahelinäksi, jos niiden toteuttamiseen ei tule resursseja, toteavat Tuuli Hirvilammi ja Markku Laatu.

Ja resursseja todella kaivattaisiin, jos edes keskeisimpiä etuuksia korotettaisiin vastaamaan ansiotasossa 1990-luvun puolivälin jälkeen tapahtunutta muutosta. Työttömän peruspäiväraha on jäänyt ansiotasosta jälkeen 24,5 prosenttia, yhden lapsen lapsilisä 37,3 prosenttia, korkeakouluopiskelijan opintoraha 41 prosenttia, täysi kansaneläke 19,5 prosenttia ja toimeentulotuen perusosa 28,1 prosenttia.

Kirjoittajien mukaan eräät Vanhasen hallituksen linjaukset – veronkevennysten jatkaminen ja pelkäksi saneeraamiseksi osoittautunut julkisen sektorin tuottavuusohjelma – ovat myös vastakkaisia hyvinvointivaltion toimintaedellytysten kanssa.

Yövartija riittää
Vanhaselle

Hirvilammi ja Laatu toteavat, että julkisen sektorin ja koko hyvinvointivaltion tehtävä on määritelty uudestaan. Hallitusohjelmankin perusteella laajan julkisen vastuun katsotaan olevan esteenä kansalaisten aktiivisuudelle. Maaliskuussa 2008 pääministeri Matti Vanhanen konkretisoi, mistä on kysymys:

Julkisen vallan perustehtävä on huolehtia sellaisista asioista, joista yksityinen sektori ei pysty huolehtimaan... Nämä tehtävät ovat kaikkialla valtion ydintoimintoja: maanpuolustus, sisäinen turvallisuus, oikeuden jakaminen, demokraattisen päätöksenteon instituutioista huolehtiminen.

Vanhasen määrittelyssä kyse on ns. yövartijavaltiosta, jonka ydintehtäviin sosiaali- tai hyvinvointipolitiikka ei lukeudu.

Suomalaisen hyvinvointivaltion keskeinen arkkitehti Pekka Kuusi määritteli julkisen vallan roolin aivan toisin vuonna 1963:

Meistä kansalaisista lähtöisin oleva valtiovalta on tarkoitettu meitä kansalaisia palvelemaan. Meidän oma hyvinvointimme ja turvallisuutemme on oleva valtiovallan ylimpänä tavoitteena.

Vastuu pakenee
aina toisaalle

Olli Kangas sanoi, että mitä vähemmän on valtion määräämää lainsäädäntöä, sitä huonompaa on sosiaaliturva.

Toisen vääryyskirjan mukaan sosiaalista vastuuta siirretään vaiheittain. Valtakunnallista julkista vastuuta on siirretty ensin paikallistasolle. Siellä vastuuta siirretään nyt yksityiselle sektorille sekä järjestöjen muodostamalle kolmannelle sektorille.

Tämä synnyttää uusia vääryyksiä.

Kolmannen sektorin projektit ovat vain määräaikaisia ja ne johtavat erilaisiin palveluihin eri puolilla maata.

Ja yksityistäminen johtaa helposti julkisen monopolin korvautumiseen yksityisellä monopolilla. Lisäksi yksityistäminen siirtää julkisten palvelujen tuotannon kansainvälisen kaupan ja EU:n kilpailulainsäädännön piiriin.

Yksityistäminen ja kilpailuttaminen ei välttämättä edes laske hintoja. Kunnallisalan kehittämissäätiön tilaama tutkimus vanhuspalveluiden ostamisesta osoitti, että melkein yhtä hyvin hinta voi myös nousta.

Pellervon taloudellisessa tutkimuslaitoksessa tehty tutkimus kävi läpi 66 kilpailutusta 18 erilaisessa kunnassa. Hinta laski niukasti yli puolessa kilpailutuksessa, mutta nousi yli kolmasosassa ja pysyi ennallaan joka kymmenennessä tapauksessa.

Eliitti tarjoaa
toivotalkoita

Kaiken kaikkiaan Toisen vääryyskirjan perusteella käynnissä ovat nyt sellaiset toivotalkoot, että eliitti tarjoaa ihmisille entistä enemmän ”omaa vastuuta.”

Enemmistö kantaakin oman vastuun elämästään. Ne jotka eivät siihen syystä tai toisesta kykene, ovat lisääntyvän ja kovenevan kontrollin kohteena.

”...valtakunnan politiikassa näytetään uskovan siihen, että erojen kasvattaminen johtaa hyvään sosiaaliseen kehään: ihmisille syntyy kiihoke työskennellä entistä enemmän, mikä puolestaan lisää taloudellista kasvua, ja tämän oletetaan lopulta koituvan myös heikompiosaisten siunaukseksi”, Kelan tutkijat Hirvilammi ja Laatu tulkitsevat.

Mitään näyttöä ei kuitenkaan ole siitä, että suuret tuloerot kannustaisivat köyhiä rikastumaan. Sen sijaan näyttöä on, että tuloerot lisäävät eriarvoisuutta ja köyhyyttä.

Jens Lapidus kertoo Tukholman rikkaiden nuorten elämäntapavallankumouksesta

(Kansan Uutisten Viikkolehti 3.10. 2008)

Rahaa on ja kaikkien on se nähtävä. Merkkituotteet viestivät, että minä olen minä. Ja perässä tulee kovan luokan rikollisuus. Tervetuloa toisenlaiseen Ruotsiin.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Ruotsalainen dekkari on jo käsite, mutta tukholmalainen asianajaja Jens Lapidus sinkoaa sen kokonaan uusiin sfääreihin esikoisellaan Rahalla saa (Like, suomentanut Anu Koivunen).

Tosin Rahalla saa on dekkari vain siinä mielessä, että kirja kertoo rikoksista. Oikeammin kyseessä on vetävä ja silmiä aukova romaani Tukholman rikkaiden nuorten elämäntapavallankumouksesta.

Se kertoo yhteiskunnan siitä puolesta, jossa rahalla saa ja rahaa pitää sekä käyttää että näyttää.

Ja kun jetsetiä leikitään ja isoa rahaa liikkuu, niin perässä tulee rikollisuus. Kokaiini on se liima, joka yhdistää Paris Hiltonin ja Beckhamin palloilupariskunnan elämää jäljittelevät nuoret aikuiset rikollisiin piireihin.

Alamaailma

sisältä päin

Rahalla saa -kirjan kohdalla ei oikeastaan pitäisi edes mainita ruotsalaista dekkaria, koska nyt on kyse ihan muusta. Kirjassa ei ole alakuloista myöhäiskeski-ikäistä poliisimiestä selvittämässä murhaa. Itse asiassa siinä ei ole ollenkaan poliisia.

Jens Lapidus tarkkailee ja kuvaa sen sijaan Tukholman alamaailmaa sen omasta näkökulmasta.

Yhdet silmät kuuluvat serbialaiselle Mradolle, joka hakkaa ja tarvittaessa myös tappaa ihmisiä balkanilaista mafiaa johtavan Radovanin toimeksiannosta. Samaan aikaan Mrado kuitenkin epäilee tekojensa oikeutusta ja ikävöi pientä tytärtään. Toista näkökulmaa edustaa serbien pettämä chileläispakolaisen poika Jorge, joka hautoo kostoa.

Uudenlaista ruotsalaista elämäntapaa taas edustaa maalta Tukholmaan muuttanut JW, köyhä opiskelija joka salaa taustansa ja ajaa pimeää taksia rahoittaakseen luksusiltansa snobikavereidensa kanssa kaupungin kuumimmissa klubeissa. Porukan flirttailu kokaiinin kanssa saa JW:n ajattelemaan, että elämässä voisi päästä kiinni isoihin rahoihin ja huipulle oikeastikin.

Näin se menee

oikeastikin

Rahalla saa on realistinen ja äärimmäisen kovaotteinen tarina, sukua kreikkalaisille tragedioille siinä mielessä, että lukija tietää heti lähdössä tämän päättyvän huonosti.

Realismi on kotoisin Jens Lapiduksen ammatista. Rikosasianajajana hän tietää, mistä puhuu. Tärkein huumeiden reitti Ruotsiin on Arlandan lentokenttä ja sieltä on kotoisin moni hänen työtehtävänsäkin. Kuvaukset kokaiinin salakuljetuksesta on tehty niin kuin se oikeastikin menee.

Tyyli taas on perua amerikkalaisista rikosromaaneista, joita Lapidus lukee mieluummin kuin ruotsalaisia. James Ellroy, Raymond Chandler ja Elmore Leonard ovat nimiä, jotka kertovat kaiken asian harrastajille. Oman mahdollisesti kolmiosaiseksi kasvavan sarjansa Lapidus on nimennyt Stockholm noiriksi.

Vankiloiden

luetuin kirja

Ruotsalaisesta perinteestä Jens Lapidus irtoaa siinäkin mielessä, ettei hänen kirjassaan ole sanomaa. Syyskuussa Suomessa vieraillessaan Lapidus sanoi halunneensa kuvata alamaailmaa siinä elävän näkökulmasta osoittelematta ketään sormella.

Romaanin realismi on kuitenkin sen verran rajua, että Jens Lapidus on kuullut monien vanhempien huolestuneen. Ei kirjasta, vaan siitä, millaisessa maailmassa heidän lapsensa viettävät aikaansa.

Realismin takuu taitaa olla myös se, että Rahalla saa on ruotsalaisvankiloiden luetuin kirja ja sitä lukevat monet sellaisetkin, jotka eivät yleensä lue ollenkaan kirjoja. Rahalla saa onkin jättiläismäinen ilmiö Ruotsissa. Sitä on myyty melkein puoli miljoonaa kappaletta ja elokuva on jo tekeillä.

Mitä Ruotsi

edellä, sitä...

Ja vaikka Lapidus kuinka väittää, ettei hänellä ole sanomaa, niin kyllä kirjaan sisältyy melkoisia huomioita esimerkiksi tasa-arvoiseksi mielletyssä Ruotsissa piilevästä rasismista. Jorge miettii, ettei hän ”mutakuono” voi ikinä päästä ruotsalaisten kanssa tasoihin, ei vaikka kuluttaisi kuinka massia, käyttäisi hiusvahaa ja ostaisi oikeita vaatteita. Hänen näkökulmastaan Tukholma on kuin feodaaliyhteiskunnan toisinto.

Jens Lapiduksen mukaan uudenlainen elämäntyyli alkoi levitä Tukholmaan 5-10 vuotta sitten. Uutta ei ole se, että joillakin on rahaa, paljon rahaa, vaan se, että varallisuuden saa näyttää ja se pitääkin näyttää. Perinteiseen ruotsalaisuuteen verrattuna tällainen ekshibitionistinen elämäntyyli on vallankumouksellinen eikä sitä ole aiemmin kirjallisuudessa käsitelty, kertoi Lapidus.

Uudenlaiseen elämäntyyliin kuuluvat myös kalliit merkkituotteet. Niillä näytetään, kuka minä olen, sanoi Lapidus, joka oli pannut merkille, että Helsingissäkin Esplanadille on tullut Luis Vouttonin kaltaisia brändimyymälöitä.

Tulevatko seuraavaksi myös aseelliset ryöstöt ja kova väkivalta?

Ruotsissa sarjan toinenkin osa Aldrig fucka upp on ilmestynyt. Se ei ole suoraa jatkoa esikoiselle, mutta siinä esiintyy kuitenkin samoja henkilöitä.

Jatkosta vajaan vuoden ikäisen pojan vanhempainlomalla oleva isä ei tiedä. Sarjasta saattaa tulla trilogia tai laajempikin kokonaisuus. Lapsi vie nyt kaiken ajan eikä hän ole alkanut kirjoittaa uutta romaania.

"Perhe kehittää työelämävalmiuksia"

(Kansan Uutisten Viikkolehti 3.10. 2008)

KAI HIRVASNORO

Yhdysvaltain politiikkaa ovat viimeksi kuluneet kahdeksan vuotta johtaneet ns. uuskonservatiivit. Nämä presidentti George W. Bushin taustavoimat kannattavat mahdollisimman vapaata markkinataloutta tunnetuin seurauksin. He katsovat Yhdysvalloilla olevan jumalallinen lähetystehtävä puuttua muun maailman asioihin tunnetuin seurauksin.

Ja he ratsastavat suvaitsemattomuudella ja ihmisten kaikkea vierasta kohtaan tuntemilla peloilla.

Taloudellisessa mielessä uuskonservatiivien opit törmäsivät seinään Wall Streetillä, mutta poliittisesti heitä ei uskalla julistaa kuolleiksi. Kukaan ei tiedä, miten presidentinvaaleissa kuukauden kuluttua käy.

* * *

Yhdysvalloissa uuskonservatismi näyttäisi joka tapauksessa olevan laskussa, mutta täällä Suomessa sen henkisesti tympeimmät osat ovat valitettavasti nousussa. Uusin todiste saatiin, kun sanomalehtiä kustantava Alma Media antoi potkut Lapin Kansan päätoimittajaksi valitulle Johanna Korhoselle tämän perhesuhteen takia. Osoittautui, että Korhosen puoliso onkin nainen eikä mies.

Abortin ohella suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on uuskonservatiivien kovinta käyttövoimaa. Ei ole yllätys, että voimakkaasti oikeistolaistuneessa Suomessakin seksuaalinen suuntautuminen katsotaan potkujen perusteeksi.

Eikä ole yllätys sekään, että myös ns. kansan syvistä riveistä esitetään hyytäviä näkemyksiä nettikeskusteluissa. Kun nimettömänä saa esiintyä, niin poliittisen korrektiuden voi unohtaa. Tyyliin "en ainakaan ostaisi lehteä, jonka päätoimittaja on lesbo, tai homo. Onhan selvää, että sänkypuuhamieltymykset jollain tavalla paistavat myös lehdestä läpi, varsinkin kun kysymyksessä on päätoimittaja."

* * *

Naisen parisuhde naisen kanssa voi tuntua oudon lisäksi pelottavalta ja ei tarpeeksi bisneshenkiseltä, jos näkee perheen niin kuin potkut Johanna Korhoselle antanut Alma Median toimitusjohtaja Kai Telanne. Hän esitteli vaimonsa kanssa perhe-elämäänsä Talouselämä-lehdessä maaliskuussa 2007.

Kolmilapsisessa perheessä toinen päivä viikonlopusta on omistettu perheelle, toisen isä ja äiti käyttävät vuorotellen työntekoon. Perheelle omistautuminen tarkoittaa tässä tapauksessa golfia, laskettelua tai tennistä, joskus arkisia kaupunkiasioita.

Vaikka toisena päivänä viikonlopusta bisnes jääkin vähemmälle, on perhe-elämän tarkoitus haastattelun mukaan tukea vanhempien uralla etenemistä:

"Perhe on kuin tiimi, joka kehittää organisointitaitoa, ajanhallintaa, paineensietoa, yhteen hiileen puhaltamista ja muita työelämässä tarpeellisia valmiuksia", Telanteet sanovat.

Ja sitten joku pyrkii konsernin johtotehtäviin naispari-taustalla. Onhan se nyt, herranjestas, epäilyttävää.

Varsinkin kun lukee samasta Talouselämästä bisneshenkisten ihmisten suhtautumista puolisoon ja perheeseen laajemminkin. Sen mukaan nimittäin hyvä ura vaatii hyvän puolison:

"Puolisolla ja koko perheellä on tärkeä rooli siinä, että johtaja onnistuu tehtävässään. Tästä ei Suomessa rohjeta keskustella, vaikka olisi syytä", harmitteli Hannu Viitanen, suuryritysten johtajavalintoja konsultoivan suorahakuyrityksen Korn/Ferry International Oy:n toimitusjohtaja.

* * *

Jos ja kun Suomi menee Amerikan perässä, niin puolison rooli oman uran rakentamisessa korostuu entisestään. Financial Times -lehti nimittäin totesi pari vuotta sitten, että monelle amerikkalaiselle yritysjohtajalle puoliso on vain uran luonnin yksi väline. Epäedustava vanha vaimo vaihtuu herkästi nuorempaan.

Mutta suo siellä, vetelä täällä. Pelkkä hyvä ulkonäkö ei riitä, vaan tyhmä tai suulas puoliso on uhka bisnekselle.

Moni amerikkalaisyritys kuulemma testaa myös johtajaehdokkaan puolison. Kätevää. Ei synny väärinkäsityksiä puolison sukupuolesta.

* * *

Lapin Kansan verkkosivuilla on käyty vilkasta ja yhtiön toimintaa paheksuvaa keskustelua tapahtuneesta. Sääliksi käy lappilaisia. Heidät leimataan nyt takapajuisiksi tolloiksi, vaikka Alma Median pääkonttori sijaitsee Helsingin Eteläesplanadilla.