torstaina, joulukuuta 20, 2007

Tuhkat eivät riitä, EU vie myös pesän


(Kansan Uutiset 18.12. 2007)

KAI HIRVASNORO
Heikki Turunen: Pohjoinen ulottuvuus. 413 sivua. WSOY.
Maailmanloppu tulee pohjoiskarjalaiseen Vuomaan kylään syksyllä 1994. Kaupunkilaiskansa äänestää kyllä EU-jäsenyydelle ja siihen on maaseudullakin alistuttava. Seuraava yö on musta kuin hauta. Jostain kajahtaa laukauksia.
Hivuttamalla tapetaan, kivahtaa Hiirenportin Ville. Ihan tulee ikävä ryssän desanttia. Se ei jättänyt kitumaan, vaan ampui reilusti silmään.

Vuomaa on näyttämö Heikki Turusen uudessa romaanissa Pohjoinen ulottuvuus ja Ville yksi siinä EU:n pakkovallan alle kaatuvista talonpojista.
”Liitypä nyt vapaaehtosesti vieraan valtaan. Isosta rahasta vielä, kansan veromarkkoloilla”, Ville tuskailee kansanäänestyksen jälkeisen yön hiljaisuudessa.
Vuonna 1973 Simpauttajalla debytoineen Heikki Turusen kynä on viiltävän terävä, kun hän on mieliaiheensa, EU:n haukkumisen äärellä. Kerronta on rehevää, dialogi muhevaa ja sanoma kärkevää.
Romaanissa eletään syksystä 1994 vuosikymmenen loppuun ja koetaan pienoiskoossa yhden elämänmuodon lakkauttaminen Suomessa. Eipä olisi Turusen pyssy parempana ajankohtana voinut laueta kuin juuri tänä 141- ja eläinten tehotuotantosyksynä, jolloin Suomi on kysellyt huonolla menestyksellä Brysselistä lupaa maksaa viljelijöille tukea omista rahoistaan.
– Sellaista se on se EU:n hyvyys, ensin tapetaan suomalainen maaseutu ja sitten pelastetaan se antamalla EU-rahaa kyläyhdistysten laavuloille, mitä lie liider-rahaa erämiehille, perkele! Heikki Turunen noitui Viikkolehden haastattelussa lokakuussa.

Suomalaiselta kirjallisuudelta on perätty suuria aikalaisromaaneja, jotka vangitsevat aikakauden olennaisimmat piirteet. Heikki Turusen Pohjoinen ulottuvuus on juuri sellainen ja parhaasta päästä.
Mutta kaupunkilaisten hallitsemissa kulttuuripiireissä romaania tuskin noteerataan miksikään, koska maaseudun murros ei ole euro-suomalaiselle kiinnostava asia. Ei vaikka perheviljelmien katoaminen vie mennessään yhden kokonaisen elämänmuodon ja siirtyminen tehomaatalouteen on tehnyt suomalaisestakin lihantuotannosta monin paikoin helvetin esikartanon.
Enimmäkseen Turusen teksti on rajua. Mutta äärimmäisen herkäksi se muuttuu, kun hän kuvaa maahengen edellisiltä sukupolvilta perinyttä talonpoikaa ensimmäisenä kylvöttömänä keväänä. Siinä on kokonaisen kansanosan tuska puristettuna hienovaraisiin, myötäeläviin lauseisiin.