Kirkon diakoniajohtaja: Perusturvaa nostettava ensi vaalikaudella

Leipäjono Helsinginkadulla. Kuva: Jarmo Lintunen

(Kansan Uutisten Viikkolehti 23.2. 2007)

Kirkon diakoniatyöstä on tullut yhä pysyvämmin kaikkein pienituloisimpien toimeentulotukiasiakkaiden "viimeinen luukku." Perustuslain lupaus oikeudesta välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon ei Suomessa toteudu. Viimesijaisen turvan hakeminen kolmannelta sektorilta ei kuitenkaan kuulu pohjoismaisen hyvinvointivaltion periaatteisiin.

KAI HIRVASNORO

Viime viikolla julkaistu tutkimus Viimeisellä luukulla (Kirkkohallitus) kertoo muhkean nousukauden ja miljoonaoptioiden kääntöpuolesta. Kirkon 1 432 diakoniatyöntekijällä on yli 700000 asiakaskontaktia ja lisäksi yli 400 000 kontaktia ruokapalvelutilaisuuksissa. Kaikki eivät sentään ole eri ihmisiä. Kirkon diakonia- ja yhteiskunnallisen työn johtaja Heikki Hiilamo arvioi viimesijaisen jälkeisen turvan viimeisellä luukulla asioivia ihmisiä olevan 100 000 - 200 000.

Köyhien absoluuttinen määrä ei ole enää lisääntynyt, mutta köyhien ongelmat ovat entistä syvemmät. Yhteiskunnan kahtiajako on syventynyt, Hiilamo sanoo.

Kahtiajaosta kertovat muutokset tulonjaossa, pitkäaikaistyöttömyys sekä viimesijaisten etuuksien heikko kehitys. Niiden vuoksi leipäjonoissa riittää asiakkaita.

- Usein pohditaan, onko leipäjonoissa käyminen vain tapa tai hakevatko ihmiset ruokaa tarpeeseen. Minä väittäisin aika vankasti, että työelämässä tai ansiosidonnaisilla etuuksilla olevat eivät ole leipäjonojen asiakkaina. Asiakkaat ovat enemmänkin vähimmäisturvaa saavia, Heikki Hiilamo sanoo.

Köyhyyspaketit

muruja pöydältä

Aikaisempina vuosikymmeninä osa kansantulon kasvusta sijoitettiin kaikkein heikompiosaisten tilanteen parantamiseen. Laman jälkeen näin ei enää ole tehty. Leipäjonot palasivat Suomeen laman aikana. Silloin luultiin, että kyseessä on vain väliaikainen järjestely. Toisin kävi. Pitkään jatkuneella nousukaudella leipäjonot ovatkin edelleen pidentyneet.

- Ei tämän pitänyt olla pysyvä systeemi, ja varmaan tilanne on tullut vähän yllätyksenä ihmisille. Mutta tätä tilannetta pitempään seuranneille tässä tilanteessa ei kyllä ole mitään uutta. Tämä on ihan loogista seurausta siitä poliittisesta päätöksenteosta, joka on ollut havaittavissa, huomauttaa Hiilamo.

Viime vuosien köyhyyspaketteja hän luonnehtii pienten panosten liikutteluksi.

Vähimmäisturvaetuuksiin on sijoitettu jakojäännöksiä ja pöydältä tippuneita murusia. Vasta näissä vaaleissa on hänen havaintonsa mukaan alettu puhua oikeasta uudistusvarasta.

Työ on parasta

sosiaaliturvaa, mutta...

Heikki Hiilamon mukaan näihin vuosiin asti on elänyt vahva uskomus väitteeseen, että työ on parasta sosiaaliturvaa.

- Sinänsä se on totta ja hyvä tavoite, hän toteaa.

- Mutta siinä samalla on unohtunut, että osa ihmisiä ei voi parantaa omaa asemaansa työllä. On ihmisiä, joiden työpanokselle ei ole kysyntää eikä käyttöä. Työvoimapulaa ja rakennetyöttömyyttä on siksi yhtä aikaa, että kaikkien ihmisten valmiudet työmarkkinoille eivät ole niin hyvät, että he voisivat työllistyä kokoaikaisesti.

Hiilamo korostaa, ettei kysymys ole työn vieroksumisesta.

- On hirveän vahvaa tutkimusnäyttöä, että aivan pieni vähemmistö on työtä vieroksuvia "elämäntapaintiaaneja." Lähes kaikki tutkimukset osoittavat, että työssäkäynti ei ole hirveän edullista ihmiselle vain taloudellisten tekijöiden takia, vaan myös sosiaalisten ja psykologisten syiden vuoksi. Ihmiset valitsevat työssäkäynnin, vaikka saisivat sosiaaliturvalla korkeamman elintason.

- Mutta kaikkien työpanokselle ei ole kysyntää. Ja siitä ei ole keskusteltu, mitkä ovat näiden ihmisten oikeudet ja mitkä velvollisuudet. Se on hankalampi aihe. On hauska uskoa, että kaikki voivat parantaa asemaansa menemällä työmarkkinoille. Mutta se ei vastaa todellisuutta.

Vähimmäisetuuksia

on korotettava

Mitä pitäisi tehdä, että yhä harvempi joutuisi rahapulassaan hakemaan tukea kirkolta?

Heikki Hiilamon mukaan ensi vaalikaudella tärkein tavoite on parantaa ensisijaisia etuuksia. Työmarkkinatukea ja asumistukea pitää nostaa, jolloin toimeentulotuen tarve vähenee.

- Toinen vaihtoehto on uudistaa verotusta niin, että pienistä päivärahoista ei tarvitsisi maksaa lainkaan kunnallisveroa. Voitaisiin esimerkiksi ulottaa ansiotulovähennys myös sosiaaliturvaetuuksiin niin kuin se aikaisemmin 1990-luvun alkupuolelle asti oli. Se olisi yksi keino poistaa toimeentulotuen hakemista, joka on paitsi byrokraattista ja resursseja sitovaa, myös nöyryyttävää. Varsinkin jos tukea haetaan käytännössä kunnallisveron maksamiseen, esittää Hiilamo.

Perustulon ideaan Heikki Hiilamo suhtautuu myönteisesti, mutta näkee käsitteen myös synnyttävän kielteisiä mielikuvia. Se voidaan yhdistää ajatteluun, että voi sitten vaan pyöritellä peukaloita perustulolla.

- Olen perustulon ajatuksen takana. Ajatuksella tarkoitan toimeentulotuen kaltaisen tarveharkintaisen tuen vähentämistä ja ensisijaisten etuuksien lisäämistä, ja että pienistä tuloista ei peritä ollenkaan veroa. Niiden osalta vero voisi olla jopa negatiivinen. Jos tulee tuloja lisää, saisi lisää sosiaaliturvaa.

Ehkä nyt ollaan

käännekohdassa

Heikki Hiilamo on optimisti. Henki vaalikeskustelussa on erilainen kuin aiemmissa laman jälkeisissä vaaleissa.

- Uskoisin, että nyt näihin ongelmiin on herätty ja on ihan hyvät mahdolliset, että nämä asiat päätyvät hallitusohjelmaan. Olen ihan positiivisella mielellä.

- Ehkä yksi käännekohta oli asumistuen seitsemän prosentin omavastuun poisto, joka oli oikeastaan kansanliikkeen seurausta. Kansanliike tavallaan tarttui puolueisiin, jotka veivät asian läpi ohi hallituspolitiikan. Kansanedustajat vaikuttivat omissa eduskuntaryhmissään ja ajoivat muutoksen läpi. Sen jälkeen tällaisista kysymyksistä on keskusteltu enemmän.

Välittömien etuusparannuksien lisäksi tarvitaan Heikki Hiilamon mielestä myös isompi perusturvaremontti. Siitä pitäisi päättää hallitusohjelmassa, koska remontti ulottuu kolmen reviirejään vartioivan ministeriön alueelle. Asumistuki on ympäristöministeriössä, työmarkkinatuki työministeriössä ja muut etuudet ja niiden koordinointi sosiaali- ja terveysministeriössä. Lisäksi pelissä ovat mukana myös kunnat.

- Reformiesityksiä on tehty, mutta ne eivät ole menneet läpi, koska järjestelmä on monimutkainen eikä ole riittävän vahvaa poliittista tahtoa sen takana. Aina on sorruttu nurkkakuntaisuuteen.

Pienimpien tulojen

verotus kiristynyt

Verotuksen keventämisen suhteen Heikki Hiilamo olisi varovainen. Jos jotain kevennetään, niin olennaisinta olisi poistaa kunnallisvero kaikkein pienimmiltä päivärahoilta. Koska perusvähennys on pysynyt ennallaan vuodesta 1991, on pienien tulojen verotus todellisuudessa kiristynyt. Lisäksi monet kunnat ovat nostaneet kunnallisveroa.

Ihmiset joutuvat viimeiselle luukulle myös siksi, että järjestelmä tekee oman aseman parantamisen vaikeaksi, jos ei pysty työllistymään kokoaikaisesti. Silppu- ja pätkätöistä saatavat vähäisetkin työtulot leikkaavat heti etuuksia. Heikki Hiilamo kertoo, että Britanniassa on eräissä tapauksissa mahdollista saada lisää sosiaaliturvaa, jos hankkii myös työtuloja. Suomen sosiaaliturvajärjestelmä taas rankaisee omien tulojen hankinnasta.

Perusturva ei

enää riitä

Kirkon diakoniatyön yli miljoona vuosittaista asiakaskontaktia on valtava otos kertomaan sosiaaliturvan ongelmista. Yleisin tie asiakkaaksi johtuu siitä, että ihmisellä ei ole töitä ja perusturvaetuudet eivät riitä.

- Voi olla, että ihmiset ovat kitkuttaneet pitkäänkin pienillä etuuksilla, mutta sitten kun tapahtuu jotain yllättävää - esimerkiksi pesukone menee rikki tai tulee avioero tai sairaus - niin ihmisillä ei ole aina selvyyttä oikeuksistaan ehkäisevän toimeentulotuen kaltaiseen lisäturvaan, kertoo Hiilamo.

- Aika usein diakoniatyöntekijän vastaanotolle tulee asiakas, jolla on avaamattomia laskuja muovikassissa. Niitä ruvetaan sitten yhdessä avaamaan ja laskemaan kokonaisuutta ruutupaperille.

Ennen lamaa diakoniatyön asiakkaat olivat pääosin vanhuksia. Nyt asiakkaita ovat työikäiset ja lapsiperheet. Työssäkäyviäkin on, mutta heillä kyse on pätkätöistä. Työttömyyden ja työkausien katkoskohta on hankala. Pätkätyön alkaessa ja loppuessa talous menee sekaisin.

Kulutuskulttuuri

luo väliinputoajia

Tutkimuksessa puhutaan myös elämänhallinnan katoamisesta. Heikki Hiilamon mukaan se liittyy etenkin nuoriin ihmisiin.

- Meillä on kuluttamiseen kannustava kulttuuri. Ihmisen osallisuus ja arvokin määräytyy osin sen mukaan, mitä hän kuluttaa. Ja sitten on helposti tarjolla erilaista luottoa sille kulutukselle, jolloin on vaikea hahmottaa sitä, mihin omat tulot riittävät.

Nuorten kohdalla elämänhallinnan saattavat panna sekaisin nykyisin helposti saatavat pikaluotot. Niistä perintään joutuvat ovat useimmiten 18-25 -vuotiaita.

- Valmiudet oman talouden hoitamiseen markkinataloudessa eivät ole riittäviä. Varsinkin jos kotonakin on eletty jatkuvassa velkavankeudessa tai oltu työmarkkinoiden ulkopuolella, niin ei välttämättä saa valistusta eikä opetusta oman talouden hoitamiseen. Eikä sitä minun mielestäni opeteta riittävästi myöskään koulussa. Oma talous olisi hyvä opetusaine peruskoulussa.

- Markkinoilla tuotteita ja palveluita myyville tämä ei tavallaan kuulu. Heidän intresseissään on saada vaan kaupaksi mahdollisimman paljon. Ja jos sitten tulee perintä, niin perintätoimistot hoitavat asian, Heikki Hiilamo pohtii.

Ihmisille ei kerrota

heidän oikeuksistaan

Kirkon tutkimus vahvistaa jälleen sen, että sosiaaliturvan väärinkäyttöä paljon laajempaa on sen alikäyttö. Vuonna 1999 arvioitiin, että ihmiset jättävät hakematta 300 miljoonaa euroa vuodessa heille kuuluvia etuuksia. Samaan aikaan paljon enemmän huomiota herättänyt väärinkäyttö oli tutkimuksen mukaan 10 miljoonaa euroa vuodessa.

Viimeisellä luukulla -tutkimuksen mukaan alikäyttöön johtaa järjestelmän monimutkaisuus. Ihmiset eivät tiedä, mihin heillä on oikeus.

Ja kuntien rahapulan takia heille ei sitä myöskään oma-aloitteisesti kerrota, Hiilamo toteaa.

- Toimeentulotukimenot on budjetoitu hyvin tiukasti kunnissa. Ja sosiaalityöntekijöille on annettu ohjeita, että mitään ylimääräistä ei tarjota.

Aika harvat toimeentulotuen asiakkaat pääsevät edes tapaamaan sosiaalityöntekijää, mikä on edellytys harkinnanvaraisen- ja ehkäisevän tuen saamiselle

24:n kiduttaja Jack Bauerista tuli ongelma USA:n armeijalle

(Kansan Uutisten Viikkolehti 16.2. 2007)

Jack Bauer kiduttaa epäiltyjä keskimäärin joka toisessa tv-sarja 24:n jaksossa. Hurja meno kauhistuttaa jo sotilaskouluttajiakin Yhdysvalloissa. Nuoret sotilaat eivät ymmärrä fiktion ja faktan eroa. Heille Jack Bauer on isänmaallisuuden huipentuma. Oikeassa elämässä Jack joutuisi oikeuteen useiden lakien rikkomisesta.

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Viimeksi kun tapasimme CTU:n superagentin Jack Bauerin, hän ei päässyt kiduttamaan Rossler-nimistä roistoa, joka oli ainoa johtolanka Yhdysvaltoja uhkaavien terroristien jäljille. Jack ehti kyllä ampua Rossleria jalkaan ja kielsi antamasta hänelle kipulääkettä. Mutta sitten lällärit tulivat väliin. Rosslerin kanssa tehtiin sopimus. Hän puhuu ja pääsee sen jälkeen pois maasta mukanaan rahansa ja 15-vuotias valkovenäläinen seksiorjansa Inessa.

Toisaalta juuri edellisen tunnin aikana Jack Bauer sai presidentin lähipiirissä vaikuttaneen petturin puhumaan, kun uhkasi kaivaa tältä silmät päästä veitsellä.

Ja melko varmasti Jack ehtii vielä kevään kuluessa ampua epäiltyjä polviin ja kiduttaa heitä sähköllä. Ja jos mikään muu ei auta, niin paikalle kutsutaan kemiallisen kidutuksen erikoismies Burke, jolta viimeistään löytyy sellaiset rohdot, että kovinkin terroristi murtuu.

Tv-sarja 24 pyörii Suomessa viidettä, Yhdysvalloissa parhaillaan kuudetta kautta. Kaava on aina sama. Terroristit, useimmiten muslimit, uhkaavat joukkotuhoaseilla Amerikkaa. Vain yksi mies voi estää heidän aikeensa ja aikaa on tasan vuorokausi. Jokainen jakso vie tarinaa tunnin eteenpäin ja jakso päättyy aina cliffhangeriin, mahdottomaan tilanteeseen, joka koukuttaa katsomaan myös seuraavan jakson.

Viime talvena Suomessa nähdyissä jaksoissa mukava naapurinperhe paljastui inhottaviksi muslimiterroristeiksi. Nyt vuorossa on salaliitto, jossa amerikkalaiset liikemiehet tavoittelevat Keski-Aasian öljyä. Mutta ensi vuonna on taas ääri-islamistien vuoro riehua Yhdysvaltain kotikentällä.

”Pimeälle puolelle”

terrorismia vastaan

24 on omalla tavallaan hienoa viihdettä, kunhan ymmärtää sen olevan tehokasta propagandaa ultrakonservatiivisen bushilaisen maailmankuvan puolesta, jossa Yhdysvallat verenhimoisten vihollisten saartamana joutuu turvautumaan epätavanomaisiin keinoihin selviytyäkseen hengissä.

Todellisuudessakin varapresidentti Dick Cheney sanoi vähän 9/11-iskujen jälkeen, että terrorismia vastaan taisteltaessa on mentävä ”pimeälle puolelle.”

Mutta nyt sarja on mennyt liian pitkälle. Se ei olekaan enää hyvää mainosta George W. Bushin hallinnolle, vaan asetelma on kääntynyt päälaelleen. Yhdysvaltain armeijan mielestä 24 ei pelkästään pilaa maan kansainvälistä mainetta, vaan se turmelee myös nuoret sotilaat. He nimittäin luulevat Jack Bauerin menetelmien olevan ihan oikeasti käytössä kentällä.

24:n propaganda kidutuksen puolesta on vähitellen nostanut myrskyn Yhdysvalloissa. Sarjan toinen tuottaja, ultraoikeistolaisilla mielipiteillään briljeeraava Joel Surnow on haastatteluissa sanonut, että kidutus toimii.

– Se toimii, ei kidutusta muuten olisi harjoitettu aikojen alusta asti, Surnow sanoi tammikuussa brittiläisen Guardian-lehden haastattelussa.

Kidutus tuottaa

tuloksia – tv:ssä

Viime maanantaina ilmestyneen New Yorker -lehden mukaan Joel Surnowin työhuonetta hallitsee lasinen laatikko, jossa on Yhdysvaltain lippu. Kevään 2003 invaasiossa lippu lensi Bagdadin yllä.

24 pistää toistuvasti Jack Bauerin tilanteisiin, joissa kansalaisvapaudet ja kidutus joutuvat vastakkain. Ja kidutus toimii aina. Lopulta epäilty kertoo tietonsa. Tai todistaa syyttömyytensä.

Jack Bauerin riesana ovat vain pehmopoliitikot ja vihollisen pussiin pelaavat kansalaisjärjestöt. Eräässä jaksossa muslimiterroristien päällikkö lähettää ”Amnesty Globalin” asianajajan vapauttamaan pidätetyn terroristin ennen kuin CTU ehtii kuulustelemaan tätä. No, Jack kyllä hoitaa hommat silti. Hän irtisanoutuu hetkeksi, kaappaa roiston ja murtaa tältä sormet yksi kerrallaan.

Kidutus täyttää

televisioillat

Kidutus Yhdysvaltain televisiossa on lisääntynyt räjähdysmäisesti sitten 11.9. 2001. Human Rights First -kansalaisjärjestön mukaan ennen terrori-iskuja parhaaseen katseluaikaan televisiossa näytettiin keskimäärin vain neljä kidutuskohtausta vuodessa ja kiduttajat olivat melkein aina roistoja. Nykyään kidutuskohtauksia on vuosittain yli sata ja kiduttajat useimmiten ”hyviä.” Riippumaton Parents-järjestö on laskenut, että 24-sarjan viidessä ensimmäisessä kaudessa kidutusta tapahtui 67 kertaa. Se on enemmän kuin joka toisessa jaksossa.

24 hämmentää niin paljon, että viime marraskuussa Human Rights First -järjestö järjesti erikoisen kokouksen. Kolme amerikkalaista kuulustelutekniikoiden huippumiestä esitti huolestumisensa 24-sarjan tuottajille. Heidän mukaansa sarjan poliittinen pääviesti, jonka mukaan laki on aina uhrattavissa turvallisuuden tarpeille, on myrkkyä. Sarja edistää epäeettistä ja laitonta käyttäytymistä, ja sillä on tuhoisa vaikutus sotilaskoulutukseen oikeassa elämässä.

Jack Bauerista

kadettien esikuva

New Yorker -lehden mukaan yksi kolmesta huolestuneesta miehestä oli kenraali Patrick Finnegan, joka opettaa kadeteille lakia West Pointin sotilasakatemiassa. Akatemiasta Finneganin oppilaat siirtyvät komentajiksi Afganistanin ja Irakin taistelukentille. Mutta kun Patrick Finnegan painottaa oppilailleen, että myös amerikkalaisten on noudatettava lakeja ja kunnioitettava ihmisoikeuksia, niin aina joku oppilaista kysyy: Jos kiduttaminen on väärin, niin entä sitten Jack Bauer? Nuorille sotilaille kiduttaminen näyttäytyy isänmaallisena tekona.

Kaikki eivät Yhdysvalloissa ymmärrä, että oikeassa elämässä Jack Bauer olisi rikollinen ja joutuisi oikeuteen. Maan perustuslaki kieltää yksiselitteisesti epäiltyjen painostamisen fyysisellä ja psyykkisellä kiduttamisella.

Bush puolusti

epätavallisia keinoja

Epäselvyys asiassa ei tosin ole vain yhden tv-sarjan syytä. Viime syksynä presidentti George W. Bush puolusti julkisesti CIA:ta ja sen käyttämiä ”epätavallisia menetelmiä.” Bushin mukaan ”viattomien ihmishenkien pelastamiseksi” tiedustelupalvelulla on oltava mahdollisuus käyttää myös ”lisättyjä” keinoja ”elintärkeiden tietojen” saamiseksi ”vaarallisilta” pidätetyiltä, joilla on ”sellaista tietoa terrorihankkeista, jota ei ole saatavissa mistään muualta.”

Pidätettyjen huono kohtalo Irakin Abu Ghraibissa ja Kuuban Guantanamo Bayssa on suututtanut muuta maailmaa, mutta Patrick Finneganin mukaan Yhdysvalloissa sitä siedetään aina vain paremmin, ja osasyy on 24-sarjan, jolla on Yhdysvalloissa 15 miljoonaa katsojaa.

Lisäksi sarja leviää miljoonina DVD-bokseina. Vankien kuulusteluihin Irakissa osallistunut Tony Lagouranis kertoi samassa kokouksessa, että ensin sotilaat Irakissa katsovat Jack Bauerin seikkailuja DVD:ltä ja menevät sitten itse kuulustelemaan vankeja samoin menetelmin.

Kuulustelutekniikoiden asiantuntijat olivat yhtä mieltä siitä, että kidutus ei koskaan tuo toivottua tulosta. Sen uhrit joko pitävät kunnia-asiana ja marttyyriyttä korostavana vaikenemista tai sitten he kertovat juuri sen, mitä kuulustelija haluaakin kuulla.

Kidutus balsamia

syöpäpotilaalle

Mutta miehet 24-sarjan takana eivät mitenkään piilottele sen poliittista tarkoitusta. Sarjan vuonna 2000 konservatiiviselle Fox-kanavalle ostanut David Nevins nimenomaan korosti New Yorkerille poliittista viestiä: Joskus tarvitaan äärimmäisiä keinoja suuremman hyvän puolesta. Kansalaisoikeuksien kaltaisille mukavuuksille sarjalla ei riitä kärsivällisyyttä.

Tuottaja Joel Surnow puolestaan rehentelee oikeistolaisuudellaan. Hän sanoo, että Hollywoodissa on helpompi tulla kaapista ulos homona kuin konservatiivina. Surnowin lempipuskuritarrassa lukee: ”Orjuuden, fasismin, natsismin ja kommunismin lopettamisen lisäksi sota ei ole koskaan ratkaissut mitään.”

Surnowin parhaisiin kavereihin kuuluu 1970-luvun lopulla maanpakoon ajetun Persian shaahin neuvonantajan poika Cyrus Nowrasteh. Hänen mukaansa jokainen amerikkalainen toivoo, että tuolla jossain olisi Jack Bauerin kaltainen kaveri, joka hoitaa hommat kaikessa hiljaisuudessa vaikka sitten tappamalla.

Radiojuontaja Laura Ingram on puolestaan sanonut saaneensa 24:stä voimaa ollessaan raskaissa hoidoissa rintasyövän takia.

– Mielestäni 24 on kuin kansanäänestys siitä, että on O.K. käyttää kovia otteita al-Qaidan terroristeja vastaan. Kemoterapiassa oli hienoa nähdä Jack Bauerin kiduttavan näitä terroristeja ja voin itsekin paremmin, hän kertoi Foxin äärikonservatiivisella uutiskanavalla.

Mutta todellisuudentaju ei petä ainoastaan viihdeorganisaatioissa vaikuttavilla oikeiston kuumapäillä. Viime kesänä oikeistolainen Heritage Foundation -järjesti 24-seminaarin, jonka yhtenä puhujana oli kotimaan turvallisuudesta vastaava ministeri Michael Chertoff. Ministeri sanoi sarjan kuvaavan hyvin terrorismin vastaista sotaa, jossa valitaan koko ajan huonoista vaihtoehdoista paras. 24 heijastelee Michael Chertoffin mukaan todellista elämää.

Yhdeksän kuukautta, jotka järisyttävät kansakuntaa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 9.2. 2007)

KAI HIRVASNORO

Hyvä on, myönnetään pois. Viikkolehtikin oli siellä.

Meidän lisäksemme paikalla olivat kaikkien kolmen yhtiön tv-uutiset, politiikan toimitusten konkarit ja vikkelät viihdetoimittajat iloisessa sekamelskassa Marskin tuiman katseen alla. Ja kaikki vain sen takia, että nyt julkistettiin yhden myöhemmin helmikuussa ilmestyvän kirjan kansi.

Syksyn kuumimpaan sesonkiaikaan Helsingissä järjestetään kymmenenkin kirjainfoa viikossa. Mutta tiedotustilaisuuksia tulevista kirjoista ei viime vuosilta muistu mieleen kuin puhemies Paavo Lipposen muistelmista, joita hän alkaa nyt keväällä kirjoittaa.

Kustantaja Kari Ojala sanoo Susan Kurosen kirjaa yhteiskunnalliseksi dokumentiksi. Suhde kesti yhdeksän kuukautta ja kymmenen päivää. Sen julkinen ruodinta on kohta kestänyt kauemmin kuin Kurosen rakkaustarina pääministerin morsiamena.

Susan Kurosesta on tullut aivan omanlaisensa tapaus turhien julkkisten monilukuisessa kaartissa. Hän on ainoa, jota vaaditaan yleisönosastoissa pitämään jo suunsa kiinni. Internetissä voi allekirjoittaa adressin ”Susan Kuronen -lopeta se avautuminen.” Se on yksi Adressit.com-sivun suosituimmista, nimiä oli keskiviikkona aamupäivällä 5 041.

Koska Viikkolehti on johdonmukaisesti pienen ihmisen puolella, me emme yhdy yleisiin riekkujaisiin, että Susan on bimbo, joka ei enää osaa olla ilman julkisuutta ja joka yrittää nyt rahastaa lyhyen suhteensa Matti Vanhaseen.

Jos se, mitä Susan Kuronen sanoo on totta, niin rahastajat ovat tässäkin tapauksessa ihan muualla. Kuronen nimittäin sanoo antaneensa kymmenen haastattelua, mutta silti hänestä on tehty 200 juttua ja lukematon määrä lööppejä.

Tässä tapauksessa tiedotusvälineiden totaalisesti journalismista irronnut osa teki ensin rahaa skandaalijulkisuuden imuun joutuneella ja sen pelisäännöistä tietämättömällä yksinhuoltajalla ja sitten vielä raatelee hänet rahastaessaan viimeisenkin euron, mutta vaaniessaan samaan aikaan seuraavaa ymmärtämätöntä uhria.

Mutta itsensä ja varsinkin lastensa takia Susanin olisi viisainta lopettaa omaltakin puoleltaan se avautuminen.

SDP: Vaihteeksi vasemmalla

(Kansan Uutisten Viikkolehti 9.2. 2007)

KAI HIRVASNORO

Köyhä Suomen kansa katkoi taas kahleitansa, kun SDP käynnisti vaalikampanjansa Vantaalla. Lisää rahaa hyvinvointipalveluihin ja sosiaaliturvaan. Myös työllisyys ajaa veronkevennysten edelle. Katteettomat ja löysät veropuheet saivat tuomion, sillä nyt rahaa tarvitaan yhteiskunnan peruspalveluihin.

On taas se aika.

Joka neljäs vuosi tammikuun puolivälistä maaliskuun puoliväliin demarit kaivavat punavärin kassakaapista ja ottavat pari piirua vasemmalle.

Ihan kuin itseänsä arvioisi, olivat puheenjohtaja Eero Heinäluoman lauseet siitä että porvarien vaihtoehto on ”kauniita puheita vastuusta, mutta todellisuudessa lisää valtaa markkinavoimille.” Tai että porvarit tarjoavat heikompia palveluita ja rahan valtaa terveyden- ja vanhustenhoidossa. Tai että tarjolla on suurempia palkka- ja tuloeroja.

Kaikkea tätähän on ollut tarjolla viimeksi kuluneet 12 vuotta demarien istuessa hallituksessa sen avainpaikoilla.

11. tammikuuta 2003 silloinen puoluesihteeri Eero Heinäluoma oli samaa mieltä kuin puheenjohtaja Eero Heinäluoma nyt: Verotuksen liikkumatila on käytettävä työllisyyden hyväksi, ei roiskittava suurituloisia suosivalla tavalla.

Tammikuussa neljä vuotta sitten Heinäluoma ei tosin vielä tiennyt joutuvansa varallisuusveron poiston takuumieheksi.

Eikä sitä, että pääjohtajaluokassa kuluvan vaalikauden veronkevennykset tulevat olemaan prosenteissa kaksinkertaiset pienipalkkaisimpaan duunariin verrattuna. Euroissa mittasuhteet ovat tietysti vielä hurjemmat. 15 000 euron vuosituloilla vaalikauden veronkevennysten saldoksi muodostui alle 500 euroa, puolen miljoonan tuloilla 11 500 euroa.

Joissain suhteissa SDP:ssä sentään osataan uhota varovaisemmin. Nyt Heinäluoma ei lupaa ”tuntuvaa” korotusta työttömyysturvaan kuten viimeksi.

Tuloerojenkin piti supistua jo kuluvalla vaalikaudella, mutta silti Eero Heinäluoma kirjasi viime syksynä omaan budjettiesitykseensä köyhien määrän lisääntyvän vuonna 2007.

Eikä vaalien alusaika olisi ennallaan ellei kovinta oppositiopolitiikkaa harjoittaisi Erkki Tuomioja. Lyhyessä ajassa hän on haukkunut hallituksen asuntopolitiikan, vaatinut perustoimeentuloturvan vahvistamista, tuominnut valtion omaisuuden myynnin ja lytännyt julkisen hallinnon tuottavuusohjelman. Ministerillä itsellään ei tietenkään ole mitään tekemistä näiden asioiden kanssa.

Missä kuljimme kerran - Kjell Westö haastattelussa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 2.2. 2007)

Vuosi 1918 on vieläkin mieluiten vaiettu asia

Eccu Widing, Lucie Lilliehjelm ja Allu Kajander voisivat olla nykyisessä Helsingissä yllättävän kotonaan. Kaupunki näyttää samalla tavalla monikulttuuriselta kuin heidän nuoruudessaan 1920-luvulla ja viihteen jano on valtava. Toisaalta ihmisyyden alennusmyynti olisi Kjell Westön romaanihenkilöille käsittämätöntä 2000-luvussa.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Miltähän tämä Esplanadi näytti tammikuussa 1927? Piiskasiko vesisade mustaa maata kuten nyt? Vai oliko Helsingissäkin talvi?

Oli keli mikä tahansa, niin todennäköisesti Lucie Lilliehjelm, Eccu Widing, Tolletin veljekset ja monet muut kulkivat pitkin Espaa Ruotsalaisen teatterin talossa sijainneeseen ravintola Oprikseen kuuntelemaan jazzia, tuota uutta musiikkia, joka oli rantautunut Helsinkiin edellisenä kesänä.

Opriksen kanta-asiakkaisiin aiemmin kuulunut Cedi Lilliehjelm sen sijaan tuhahteli muoti-ilmiölle.

Allu Kajander tuskin edes pistäytyi Opriksessa. Hänen elämänsä oli sillan toisella puolella, missä elämän täyttivät työ ja urheilu. Sitä paitsi Allu ei ollut jazz-miehiä, vaan piti tanssilavamusiikista sekä Kansainvälisen ja Marseljeesin kaltaisista lauluista.

Tietenkään Eccua, Luciea ja Allua ei ollut koskaan olemassa. Mutta Kjell Westön romaanissa Missä kuljimme kerran he ovat kuitenkin niin eläviä, että kyllä heidät voi kuvitella tuohon puistoon kävelemään vilkkaasti keskustellen ohi Kappelin, jossa odotamme mustaakin mustempana talvi-iltana heidät luonutta Westöä itseään.

Niin eläviä ovat nuo henkilöt ja hienosti on Kjell Westö luonut välähdyksiä vuosilta 1905-1944, ettei tämän tiiliskiviromaanin haluaisi päättyvän. Viimeisiä lukuja pitää säästellä, jotta heidän ja tarinan päähenkilöihin kuuluvan vanhan Helsingin vaiheita riittäisi vielä yhdeksi illaksi.

Tunne on varmasti jaettu monessa muussakin kodissa. Missä kuljimme kerran nousi Kjell Westön Finlandia-palkinnon myötä myös ilmiömäiseksi myyntimenestykseksi. Joulumyynnissä historiallinen romaani ohitti itsensä Ilkka Remeksen.

Tutkivaa journalismia

ja sanojen taidetta

Kjell Westö ei ole romaani per syksy -miehiä. Ensimmäisen ja toisen romaanin ilmestymisen välillä kului neljä vuotta ja sama taas edellisestä romaanista Lang.

Missä kuljimme kerran on kirjallisuustapaus eikä sellaisia synny vahingossa. Nyt kun olemme päässeet sateelta ja tuulelta suojaan Kappeliin, hän, entinen Hufvudstadsbladetin ja Ny Tidin toimittaja, kertoo, että tämän kirjan teossa yhtyivät toimittajan ja kirjailijan ammatit. Tulos on miehen itsensäkin mielestä tähänastinen pääteos.

Romaanin synty oli monien purojen summa.

Yksi niistä oli se, että Kjell Westö kiinnostui jo nuorena toimittajana Helsingistä kaupunkina. Juurettomuuttaan, hän arvelee. Ruotsinkieliset vanhemmat olivat muuttaneet Helsinkiin Keski-Pohjanmaalta. Munkkivuorelaisen pihapiirin muut pojat olivat suomenkielisiä, mutta yli kielirajan heitä yhdisti maaltamuuttajan tausta.

– Siitä lähti se, että olin jo aika nuorena kiinnostunut Helsingin historiasta ja kaupungin olemuksesta, hän kertoo.

Toimittajaksi opiskellessaankin Westö oli kiinnostunut varhaisista kaupunkisosiologeista.Toinen linja oli Helsingin ja Suomen historian tutkiminen toista romaania Isän nimeen (2000) varten. Jo siihen hän valmistautui Helsingin yliopiston kirjastossa lukemalla vanhoja sanomalehtiä ja imemällä käsitystä elämästä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Isän nimeen tapahtuu kuitenkin pääosin vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Materiaalia jäi siis paljon yli. Jo silloin Kjell Westö tiesi käyttävänsä sitä myöhemmin.

Kolmas linja oli Westön kiinnostuminen kansalaissodasta lähes kymmenen vuotta sitten. Ensin ilman taka-ajatuksia hän alkoi keräämään ajasta kertovia muistelmia ja pitäjäkronikoita.

Romaani on monen

kiinnostuksen synteesi

Mutta tällaisten ”suurten” teemojen lisäksi Westö on kiinnostunut myös populaarikulttuurista. Hänen ominta aluettaan ovat 1960- ja 70-luvun pop-musiikki sekä elokuva. Ja kun jostain innostuu, siihen alkaa yleensä kaivautua syvemmälle ja etsiä juuria.

– Jossain vaiheessa huomasin, että itseäni kiehtoivat myös 1920- ja 30-luvun avantgardetaiteilijat, elokuvatähdet ja jazz-musiikin alkujuuret, jotka ovat itse asiassa jo kaukana 1800-luvun New Orleansissa.

– Jos on kiinnostunut ja tutkii monia eri asioita, ja jos on romaanikirjailija, niin ennen pitkää tulee taite, jossa on vastustamaton himo saattaa kaikki nämä tarinat yhteen ja nivoa joksikin kokonaisuudeksi, Westö kiteyttää romaaninsa syntytarinan.

Hän uskoo, että tyypillinen romaanikirjailija on kiinnostunut monista asioista ja syvällä sisimmässään haluaa tehdä synteesejä. Kirjailija haluaa luoda fiktiivisiä hahmoja, joihin lataa kaiken oppimansa.

Sivuhenkilöt eivät

suostuneet rooliinsa

Idea tähän romaaniin alkoi muotoutua jo 1990-luvun puolella. Mutta vasta Langin jälkeen vuonna 2002 romaanin muoto alkoi hahmottua. Kirjoitustyö alkoi 2003.

Onneksi Kjell Westön henkilöhahmot eivät tyytyneet siihen rooliin, minkä kirjailija oli heille aluksi varannut. Westön alkuperäisessä suunnitelmassa romaanilla olisi ollut kaksi päähenkilöä, työläispoika Allu Kajander ja porvarispoika Eccu Widing. Siis klassinen köyhän ja rikkaan, työläisen ja porvarin, vastakkainasettelu.

Kirjoitustyön edistyessä Ivar Grandell, Lucie Lilliehjelm ja muut alkoivat kasvaa, he eivät suostuneet jäämään sivuhenkilöiksi. Lopputulos on kollektiiviromaani, jonka muoto on läheistä sukua elokuvassa nykyisin hyvin suositulle monen yksilön kohtaloista vähitellen yhteen kietoutuvalle tarinalle. Elokuvan puolella viime vuonna kuollut Robert Altman oli lajityypin mestari (esimerkiksi Short Cuts), ja samaa kerrontaa käytettiin myös viime vuoden Oscar-voittajassa Crashissa.

– Tällaisissa tarinoissa ollaan kohtuullisen suurissa kaupungeissa ja kerrotaan eri ihmisten kohtaloista. Aluksi saattaa vaikuttaa, ettei näillä ihmisillä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Mutta pikku hiljaa tarinat nivoutuvat yhteen. Huomataan, että suurissakin kaupungeissa ihmiset ovat riippuvaisia toisistaan ja vaikuttavat toistensa kohtaloihin. Tämä oli hyvin pitkälle se idea, Westö myöntää elokuvalliset vaikutteensa.

1920-luvun

kahdet kasvot

Kirjaa lukiessa ihmetyttävät varsinkin sen 1920-luvulle sijoittuvat kolme jaksoa. Noinko eloisa ja moderni tuo vuosikymmen oli? Luvuista ensimmäinen tapahtuu kuitenkin vain neljä vuotta kansalaissodasta ja nyt eletään jo täysin uutta aikaa Opriksen perhoslamppujen alla. Helsingin ydinkeskustasta puretaan vanhaa ja rakennetaan kiivaasti uutta. Automobiileillä saa hurjastella päiväsaikaan jopa 30 kilometrin tuntivauhtia.

Toisaalta työläisten puolella kaupunkia elää viha voittajia kohtaan. Homeisissa kopperoissa sairastutaan ja kuollaan keuhkotautiin. Porvarit uskaltautuvat sillan yli vain ase taskussa.

Kjell Westö kertoo kärjistäneensä kirjailijan vapaudella. Hän huomauttaa henkilöhahmojensa olevan aikansa edelläkävijöitä. Paitsi mieleltään, he ovat muutenkin liikkuvaisia vaikutteiden kerääjiä. He löytävät uudet asiat muita ennemmin.

Teini-ikäinen työläispoika Allu Kajanderkin lähtee merimiehenä maailmalle. Tuliaisinaan hänellä on Montevideon satamassa opittu saksipotku, joka lyö ällikällä helsinkiläiset jalkapallokatsomot. Jalkapallotaituruus avaisi hänelle halutessaan tien porvariseurojen kautta helpompaan elämään.

– Ei 1920-luvun Helsinki nyt noin kiehtova kaupunki välttämättä kaikille ollut, myöntää Westö.

– Mutta minun oivallukseni silloin 1990-luvun lopulla oli se, että nuo ovat sekä hyvässä että pahassa äärettömän tapahtumarikkaita ja kiehtovia vuosikymmeniä. Tuollaisen isomman historiallisen perspektiivin kauttahan itsenäinen Suomi syntyy silloin ja alkaa kehittyä yhteiskuntana. Ja samalla yhteiskunnalliset kuilut ja ristiriidat ovat aivan valtavat. Kun katsoo edeltävää 10-15 vuotta, niin näkee, miten kaikki johtaa kansalaissotaan. Kuilut, konfliktit ja molemminpuolinen tietty itsepäisyys tekevät sen lopulta väistämättömäksi.

Muuttuuko ihminen

ja mihin suuntaan?

Mutta tarinan toinen puoli on se, ettei iloinen 1920-luku ole pelkkä myytti. Moderni tuli ryminällä perukoille asti.

Useimmat Kjell Westön kirjan päähenkilöt ovat syntyneet noin vuonna 1900. 45-vuotiaan Westön lapsuudessa heidän ikäluokkansa jäi eläkkeelle. Mutta 1920-luku oli heillekin hurjan nuoruuden aikaa. Tämä oli yksi oivallus, minkä hän teki kirjaa valmistellessaan.

– Me miellämme hyvin usein tuollaisten seepianväristen, jäykän näköisten valokuvien kautta, että sen ajan ihminen on elänyt jossain maailman reunalla ja että kaikki trendit ovat tulleet tänne kuukausia, jopa vuosia myöhässä. Kun sitten luin lehtiä ja rupesin kelaamaan asioita, niin huomasin, ettei se olekaan totta. Siihenkin aikaan Euroopan ja Amerikan kotkotukset tulivat yllättävän nopeasti jopa työväestön keskuuteen. Ihminen on aina ollut uuden perään, Westö huomauttaa.

Ajassa voidaan mennä vieläkin kauemmas taaksepäin, ja huomata, etteivät entisajan ihmiset juuri poikenneet meistä. Kjell Westö kertoo 1890-luvun alussa Helsingissä eläneestä espanjalaisesta konsulista nimeltä Angel Ganivet. Palattuaan takaisin Madridiin tämä kirjoitti kirjan kokemuksistaan Suomessa.

– Ganivet kiinnittää huomiota naisten itsenäisyyteen, siihen että naiset liikkuvat yksin ja asuvat yksin olematta porttoja, jopa pyöräilevät yksin kaupungilla. Ja hän kiinnittää huomiota myös siihen, että suomalaiset ovat urheiluhulluja ja että suomalaiset ovat kaikkien uusien teknologisten keksintöjen, varsinkin puhelimen, perään.

– Minusta se on kiehtovaa, että joku espanjalainen on nähnyt suomalaisissa tällaisia piirteitä jo 110 vuotta sitten.

Elämänkaari on

yleensä sama

Juuri tämä havainto tekee Kjell Westön romaanista poikkeuksellisen kiehtovan. Vaati romaanin oivaltaa, etteivät vuonna 1900 syntyneet, 1970- ja 80-luvun vanhukset ole aina olleet vanhuksia. He elivät samanlaisen nuoruuden kuin nykyiset aikuiset unelmineen ja pettymyksineen. Hekin kokivat olevansa ainutlaatuisia ja saattoivat ajatella, ettei heidän aikansa jälkeen tule enää mitään merkittävää. Kaikki on jo keksitty ja kaikki kokemisen arvoinen koettu.

Westö kertoo olleensa nuorena kiinni juuri oman sukupolvensa kokemuksissa. 1961 syntyneenä hän oli liian nuori innostumaan Woodstockista ja vasemmistoradikalismista. Parhaat bileet ehtivät aina mennä ohi. Sotalapsuuden kokeneiden omien vanhempien maailmakaan ei puhutellut.

– Mutta kun pikku hiljaa irtautuu omista jutuista, niin alkaa huomata, että jokaisella sukupolvella on ollut sama kaari – lapsuuden ja nuoruuden unelmat, vähitellen sen tajuaminen, ettei kaikkea saa, sen hyväksyminen, vastoinkäymisten sietäminen ja työstäminen...Elämänkaari.

Viihde yhdistäisi,

teknologia erottaisi

Mitä Eccu, Allu ja Lucie kokisivat nyt, jos he palaisivat Helsinkiin?

Kjell Westö arvelee, että heille nykyinen monikulttuuristuvan Helsingin katukuva olisi tutumpi kuin hänelle itselleen 1970-luvulla. Jos silloin näki mustan miehen, niin saattoi olla melko varma, että kyseinen yli kaksimetrinen jenkki oli Namikan tai Topon vahvistus. 1900-luvun alun Helsinki taas oli hyvin monikulttuurinen ainakin osassa kaupunkia.

Nykyinen teknologia olisi heille tietenkin täysin vierasta, mutta ei ehkä ilmiönä. Teknologian ja viihteen voittokulkuahan 1920-luvulta alkaenkin elettiin. Silloin tuli radio ja televisiokin oli keksitty. Kesän 1929 iPod oli gramofoni. Muiden muassa Malmstenin veljekset loivat samoihin aikoihin iskelmän käsitteen.

– Sen ajan ihmiset olivat persoja viihteelle ja tämän nykyisen maailman itiöt ovat näkyvissä siellä. Mutta silti he olisivat shokissa keskellä tämän päivän mediavirtaa ja korkeateknologista yhteiskuntaa, Westö erittelee.

Aatteettomuus olisi

ehkä käsittämätöntä

Mutta ehkä eniten heitä sittenkin kauhistuttaisi ihmisyyden alennusmyynti nykyajassa. Vaikka heidän oma aikansa oli rujo ja eriarvoisuus hirveää, niin sekä sen ajan työläiset että porvarit ihmettelisivät tämän päivän maailmassa kunnioituksen puutetta. Ihminen ei kunnioita itseään eikä sitä myöten toisiaan. Eccun ja Allun aikana aatteet leimasivat kaikkea urheilusta työväen näyttämötoimintaan.

– Koko yhteiskunta oli läpipolitisoitunut. Osittain se on traagista, mutta osittain siinä on jotain, joka herättää minussa jonkinlaista ylpeyttä näiden ihmisten puolesta. Siinä on myös jotain kaunista, ihan oikeasti, Westö miettii.

– Mutta en minä halua olla pessimisti. Ei aatteellisuus ole hävinnyt maailmasta vieläkään, vaikka näin keski-ikäisenä kyynistyy. Tänäänkin nuoria tyyppejä notkuu kellareissa, painattaa julisteita ja tekee tosi omaehtoista työtä niiden asioiden puolesta, joihin he uskovat.

Ei enää tabu, silti

vaiettu vuosi 1918

Siirrytään kirjassa väärään suuntaan ja palataan ajassa vuoteen 1918. Sodan ensimmäisenä silminnäkijänä Kjell Westöllä on Svenska Teaternin lapsinäyttelijä Pecka Luther, joka törmää juuri vallan ottaneeseen punakaartiin kotimatkallaan Linnunlauluun. Muita kirjan päähenkilöitä nuorempi Allu on punaisten mukana Sipoossa takavarikoimassa elintarvikkeita. Pian Eccu Widing ja Cedi Lilliehjelm ovatkin jo Liisankadulla nykyisen Sibelius-lukion tiloissa punakaartin vankeina.

Ja kohta alkaa Cedin johtama valkoisten kostoretki Länsi-Uudellemaalle. Raakuudessaan se hakee vertaistaan suomalaisten sotakuvausten joukossa. Tällä retkellä ei olla rankaisemassa rikollisia, vaan nimenomaan kostamassa hävinneille.

Vuosi 1918 kiinnostaa taas kirjailijoita. Kansalaissodasta ovat Kjell Westön lisäksi hiljattain kirjoittaneet myös Asko Sahlberg (Tammilehto, 2004) ja Leena Lander (Käsky, 2003). Kolme romaania ei ole paljon, mutta niissä vuosi 1918 on enemmän läsnä kuin pitkään aikaan.

Onko tämä yhteensattuma vai kaipaako kansalaissota uutta tulkintaa nykyiseltä sukupolvelta?

Kjell Westön mielestä tabu sinänsä rikkoutui jo aiempina vuosikymmeninä. Silti aihe on vieläkin vaikea. Perheiden ja sukujen tasolla maa on vaiennut näihin päiviin saakka. Viime vuonna Hufvudstadsbladetin toimittajan uteluihin vastattiin keskisuomalaisella pikkupaikkakunnalla, ettei näistä asioista ole puhuttu 90 vuoteen eikä puhuta nytkään.

Ruotsinkielisissäkin

oli punakaartilaisia

Westön mukaan asenne on ollut sama kummallakin osapuolella. Valkoisten puolella kannettiin huonoa omatuntoa vankileireistä ja summittaisista teloituksista. Punaisten osana oli häviäjän häpeä.

– Tällaisia asioita näkee, kun lukee lähteitä kunnolla ja laajalti ilman minkään värisiä laseja. Sitä kautta syntyy tarvetta kertoa niistä ajoista, hän kertoo omasta motiivistaan.

Kjell Westö jatkaa, että hänen omalla kohdallaan tarvetta saattoi lisätä ruotsinkielisyys. Historioitsijat voivat olla tästä toista mieltä, mutta Westön oman tuntuman mukaan vuosi 1918 on ollut vielä suurempi tabu ja vaikeampi asia ruotsinkielisessä Suomessa. Viimeistään Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian jälkeen suomenkielisille kirkastui se, että maassa oli käyty kansan, jopa perheitä kahtia jakanut sisällissota.

– Mutta meillä ruotsinkielisellä puolella julkisuus on ollut vähän toisenlaista. Meillä on ollut mielikuva siitä, että kaikki ruotsinkieliset olivat valkoisten puolella. Ruotsinkieliset punaiset on tavallaan häädetty historiasta.

– Olemme ehkä yksinkertaistaneet asioita omassa historiankirjoituksessamme tyyliin, että kunnon suomenruotsalainen on porvari ja oli kansalaissodassa valkoisten puolella. Mutta kielihän on täysin epäpoliittinen. Ei kieli sinällään aja ihmistä mihinkään tiettyyn poliittiseen katsomukseen. Ja Edvard Gyllinghän oli punaisten kansanvaltuuskunnassa ihan selvästi ruotsinkielinen, ja oli niitä muitakin siinä johdossa.

– Nämä ovat olleet minulle henkilökohtaisesti tärkeitä oivalluksia. En väitä, että suomenruotsalaisten historiaa on väärennetty. Mutta siinä on ollut yleistyksiä ja mutkia on vedetty liian suoraksi, Kjell Westö toteaa.

Suomalaisia

lapsisotilaita

Hänen kuvauksessaan vuoden 1918 tapahtumista päällimmäiseksi mielikuvaksi jää valkoisen terrorin silmitön julmuus ja teloitusten summittaisuus. Westö itse korostaa, että kyse on romaanista ja sen henkilöiden toiminnan taustasta ja logiikasta.

– Cedi Lilliehjelm esimerkiksi on kasvatettu tuollaiseksi. Ylemmän luokan poikia kasvatettiin 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ja 1900-luvun alussa tosi militaristisessa hengessä. Piti olla sotilas ja miehinen kunnia oli kaikki kaikessa.

Avain Cedin julmuuteen löytyykin vankileirikokemuksesta, jossa Mustaksi Enkeliksi kutsuttu nainen nöyryyttää häntä.

Kjell Westöstä on toisaalta järkyttävää myös se, miten nuoria valkoiset teloittajat olivat keväällä ja kesällä 1918. Vanhoista valokuvista näkee, että joukossa on ollut ihan poikia. Eikä rintaman kummallakaan puolella kauheudet kokeneille tietenkään siihen aikaan ollut tarjolla mitään kriisiapua jälkeenpäin.

1918-jaksossa kylienkin nimet ovat fiktiivisiä. Westö ei halunnut osoittaa sormellaan mihinkään suuntaan. Osoittelun sijaan hän halusi pohtia, mitä ihmiselle tapahtuu, kun yhteiskunnan rakenteet hajoavat täysin ja samalla hajoaa ihmisen sisäinen moraalinen rakenne.

Silti elämä aina

lopulta voittaa

Kjell Westön kirjailijankuvan toinen puoli on leikittely historiallisilla tapahtumilla. Hän on pannut henkilöitään näkemään rock´n´rollin synnyn Yhdysvaltain Clevelandissa, John Lennonin ja Ulrike Meinhofin kohtaamaan suomenruotsalaisia nuorukaisia ja uusimman kirjansa henkilöt todistamaan jazzin maihinnousun Helsingissä. Monet keksityt tapahtumat perustuvat kuitenkin tiukasti tosiasioihin.

Westö sanoo, ettei voisi pilailla Suomen sotien tai epäoikeudenmukaisuuksien kustannuksella. Mutta suomalaisen perinteisesti vakavan historiakäsityksen joukkoon hän haluaa tuoda myös ilottelua. Populaarikulttuurin kohdalla omien sommitelmien kehittäminen on hänestä myös hauskaa.

– Minulla on sellainen maailmankatsomus, että elämässä tragiikka ja komiikka, valo ja pimeys, suru ja ilo sekoittuvat koko ajan. Haluan, että sellaisia ovat myös kirjani.

– Jotkut lukijat ovat pitäneet hätkähdyttävänä sitä, että vuoden 1918 vankileireistä ja nääntyneistä ihmisistä hypätään suoraan kevääseen 1922, jolloin pirtu virtaa, hameenhelma lyhenee ja ihmiset tanssivat. Mutta ihminen on sellainen. Sotien jälkeen eloonjääneet haluavat tanssia, paritella ja tehdä lapsia. Se on meissä hyvin syvällä.

Kolmiodraama nimeltä Keski-Aasian shakkilauta (Uusi kylmä sota 3/3)

Yhdysvallat yrittää lyödä kiilaa Venäjän ja

Kiinan liittoon keskellä öljy- ja kaasukenttiä

(Kansan Uutisten Viikkolehti 26.1. 2007)

Kun valtion nimen neljä viimeistä kirjainta ovat ”stan”, se tietää suuria öljy- ja kaasuvaroja. Niiden hallinta merkitsee amerikkalaisen opin mukaan koko maailman hallintaa.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Ehkä konkreettisimmin uusi kylmä sota on läsnä Keski-Aasiassa, jota Yhdysvaltain presidentin Jimmy Carterin turvallisuusneuvonantaja Zbigniew Brzezinski kutsui suureksi shakkilaudaksi vuonna 1998 ilmestyneessä kirjassaan. Se oli silloin, kun uuskonservatiivien ja George W. Bushin vallankumous teki vasta tuloaan ja vasta harvat näkivät, millainen geostrateginen taistelu maailman luonnonvaroista on käynnistymässä.

Kirjassaan Brzezinski neuvoi Yhdysvaltain tulevia johtajia kiinnittämään huomionsa Euraasiaan, millä hän tarkoitti kaikkia alueita Saksasta ja Puolasta itään, Lähi-itää ja Intian niemimaata myöten. Sen alueen hallinta oli avain koko maailman hallintaan ja alueen hallinnassa avainasemassa olivat Keski-Aasian stan-valtiot, varsinkin Uzbekistan. Yhdysvaltain intressejä alueella uhkasivat Venäjä ja Kiina.

Brzezinskinsä luki tarkkaan ainakin silloinen Halliburton -öljy-yhtiön johtaja, nykyinen varapresidentti Dick Cheney, joka sanoi, että milloinkaan mikään alue ei ole noussut niin nopeasti strategisesti yhtä merkittävään asemaan kuin Kaspianmeri.

Venäjä ja Kiina

liittokunnassa

Nyt nuo kolme suurvaltaa todella ovat monin tavoin vastakkain Keski-Aasiassa. Räikeistä ihmisoikeusrikkomuksista syytetty ja maakaasurikas Uzbekistan oli ensin Yhdysvaltain läheinen liittolainen ns. terrorismin vastaisessa sodassa. Sittemmin sen yhteistyökumppaniksi vakiintui Venäjä ja Venäjän mahtiyhtiö Gazprom. Yhdysvalloilla on tällä hetkellä sotilastukikohta Keski-Aasiassa ainoastaan Afganistanissa.

Vanhaa kylmää sotaa Keski-Aasian tilanne muistuttaa siinä mielessä, että vastakkain ovat osin liittokunnat. Kiina ja Venäjä sekä stan-valtiot muodostavat Shanghain sopimuksen yhteistyöliiton (SCO).

Yhdysvallat on onnistunut ainakin toistaiseksi estämään Iranin täysjäsenyyden SCO:ssa. Se sai Kiinan ja Venäjän vakuuttumaan, ettei Iranin jäsenyys olisi niidenkään pitkän ajan etujen mukaista.

Vuonna 2001 solmitusta Shanghain sopimuksesta on tulossa Keski-Aasian vaikutusvaltaisin toimija. Siellä puuhataan vapaakauppa-aluetta ja yhteisiä energiaprojekteja.

Mutta yhteistyö on myös sotilaallista. SCO sekä Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY) pohjalta muodostettu Venäjän, Valko-Venäjän, Armenian, Kazakstanin, Kirgisian ja Tajikistanin turvallisuusliitto CSTO pitävät ensi kesänä Keski-Venäjällä yhteiset sotaharjoitukset. Tarkkailijoiden mukaan harjoitus on myös viesti Yhdysvaltain pyrkimyksille alueella sekä laajentuneelle Natolle yleisemminkin.

Viime vuosi oli

takaisku USA:lle

Lähes 30 vuotta Intian ulkoministeriön palveluksessa diplomaattina vaikuttanut M.K. Bhadrakumar arvioi äsken Asia Times -lehdessä vuoden 2006 merkinneen takaiskua Yhdysvaltain pyrkimyksille Keski-Aasiassa. Venäjä ja Kiina yhdessä SCO-järjestön kanssa onnistuivat tehokkaasti jarruttamaan sen toimintaa alueella. Yhdysvallat puolestaan tuhlasi Bhadrakumarin mukaan aikaansa yrittämällä turhaan luoda eripuraa SCO-maiden välille.

M.K. Bhadrakumarin mukaan Yhdysvaltain pyrkimykset Keski-Aasiassa kaatuivat huonoihin suhteisiin alueen kahteen avainvaltioon, Uzbekistaniin ja Iraniin. Hieman ennen kuuluisaa kirjaansa Zbigniew Brzezinski kirjoitti arvovaltaisessa Foreign Affairs -lehdessä, että jos Yhdysvallat haluaa maksimoida vaikutusvaltansa Keski-Aasiassa, sen on normalisoitava suhteensa Teheraniin. Näin ei ole käynyt, vaan George W. Bushin vuosina suhteet ovat jos mahdollista kylmenneet entisestään.

Keski-Aasian pääkaupungeista Yhdysvalloille sympatiaa löytyy enää lähinnä vain Afganistanin Kabulista. Maan nykyinen hallinto kaatuisikin nopeasti ilman amerikkalaisten tukea.

Kauanko Kiina

tarvitsee Venäjää?

Entä miten kauan Kiinan ja Venäjän liitto Keski-Aasiassa kestää? SCO perustettiin Kiinan aloitteesta ja maa käytti sitä fooruminaan etsiessään jalansijaa Keski-Aasiassa. Sen jälkeen Kiina on tehnyt runsaasti kahdenvälisiä kauppasopimuksia alueen maiden kanssa. Se on myös rakentanut suhteet alueen poliittiseen, sotilaalliseen ja taloudelliseen eliittiin.

Pian Kiina ei enää tarvitse Venäjän hyvää tahtoa päästäkseen toimimaan alueella. Päinvastoin ne saattavat joutua napit vastakkain hakeutuessaan Kaspianmeren oletettavasti merkittävien kaasu- ja öljyvarojen äärelle. Kiina teki jo viime vuonna koko joukon isoja kauppoja kaikkien alueen valtioiden kanssa. Lisäksi Kiina ja Iran solmivat vuosi sitten sopimuksen öljynetsinnästä Kaspianmeren eteläosissa.

Juuri tähän syntymässä olevaan kiilaan amerikkalaiset konservatiivit panevat toivonsa. Oikeistolainen Heritage Foundation neuvoi äsken Yhdysvaltoja pyrkimään Shanghain sopimuksen tarkkailijajäseneksi ja sitä kautta rohkaisemaan Keski-Aasian maita demokraattisiin uudistuksiin ja itsenäisempään toimintaan turvallisuus- ja energia-asioidensa hoitamisessa.

Yhdysvallat lyö kiilaa Venäjän ja Kiinaan väliin myös väittämällä, että Venäjä käyttää SCO:ta hyväkseen muuttamalla sen lähinnä energiaa tuottavien maiden kerhoksi, jossa nimenomaan Venäjällä tulisi olemaan johtava rooli.

Kiina isännöikin viime vuoden lopulla yhteistä energiakokousta Japanin, Etelä-Korean, Intian ja Yhdysvaltain kanssa, mitä on pidetty merkkinä siitä, että täällä Kiina kuuntelee amerikkalaisia herkällä korvalla, vaikka maailman toisissa osissa niiden edut menevät ristiin.

Kiinaa ärsyttänee se, että Venäjä pitää ulkomaiset, myös kiinalaiset, yhtiöt loitolla omilta öljy- ja kaasukentiltään. Venäjä tekee tänä vuonna uusia jättiläismäisiä investointipäätöksiä, jotka näyttävät suuntaa maiden suhteiden kehittymiselle.

Turkmenistanilla

uusi jättiläiskenttä?

Jos Kiina ja Iran etsivät yhdessä öljyä, niin Venäjän Gazprom ja Uzbekistanin Uzbekneftgaz puolestaan solmivat viime vuonna 260 miljoonan dollarin kolmivuotisen sopimuksen Uzbekistanissa sijaitsevien öljy- ja kaasukenttien tutkimuksista ja hyödyntämisestä. Syksyllä Venäjä teki myös Kazakstanin kanssa ison kaasusopimuksen.

Kokonaan uusi kortti pelissä on Turkmenistanin kaasuvarojen hyödyntäminen presidentti Saparmurat Nijazovin yllättävän kuoleman jälkeen. Niille markkinoille pyrkivät nyt kaikki, mutta Nijazovin jälkeisestä politiikasta ei ole vielä mitään tietoa kenelläkään. Yhdysvallat ja Turkki elvyttivät viime vuonna hankkeen turkmenistanilaisen kaasun kuljettamisesta putkea pitkin Turkin kautta Eurooppaan. Yhdysvaltain silmissä tämä on yksi avainhanke, jolla Euroopan riippuvuutta Venäjän maakaasusta voitaisiin pienentää.

Venäjällä on toisaalta jo vuonna 2003 solmittu sopimus, jolla Turkmenistan myy kaasunsa sille vuodesta 2010 lähtien.

Peliä sekoittaa Kiina, joka on luvannut maksaa Turkmenistanille maakaasusta täyden kansainvälisen markkinahinnan. Tässä kuviossa menettäjiä olisivat sekä Venäjä että Yhdysvallat.

Turkmenistan saattaa vielä nousta arvaamattomaan arvoon maailman energiapelissä. Vähän ennen kuolemaansa Saparmurat Nijazov vihjaisi maassaan vierailleelle Saksan ulkoministerille maastaan löytyneen uuden jättiläismäisen kaasukentän.

Venäjä aktiivinen

Latinalaisessa Amerikassa

Sillä välin, kun Yhdysvallat sekoittaa kuvioita Keski-Aasiassa, on Venäjä vahvistanut viime vuonna siteitään Latinalaisen Amerikan maiden yhteistyöjärjestön Mercosurin kanssa. Jos Shanghain sopimus on puskuri Yhdysvaltain ylivaltapyrkimyksiä vastaan Keski-Aasiassa, niin Mercosur on sitä Amerikan mantereella.

Yhdysvaltain ja Venäjän suhteet olivat ennätyslämpimät syyskuussa 2001. Presidentti Vladimir Putin ehti ensimmäisenä soittamaan ja tarjoamaan solidaarisuuttaan presidentti George W. Bushille 9/11-terrori-iskujen jälkeen.

Jo joulukuussa Bush heitti kylmää vettä Putinin niskaan ilmoittamalla, ettei Yhdysvallat aio enää noudattaa ydinaseita rajoittavaa ABM-sopimusta.

Vähän myöhemmin Bush lähetti vihreitä baretteja Georgiaan. Perusteluna oli epäily al-Qaidan terroristien mudostamasta uhkasta, mutta syynä saattoi olla myös georgialaisten sotilaiden kouluttaminen suojaamaan Georgian kautta Turkkiin vievää öljyputkea.

Jukosinkin tuho oli

strateginen siirto

Venäjän kovat otteet öljyoligarkkeja, varsinkin Jukosin entistä suuromistajaa Mihail Hodorkovskia vastaan voidaankin nähdä myös vastaiskuna Yhdysvaltain pyrkimyksille päästä osille Venäjän öljystä. Tästä ehdittiin jo sopiakin vuonna 2002. Länsi-Siperiasta Murmanskiin rakennettavan öljyputken oli määrä olla Venäjän ensimmäinen yksityinen energia-alan konsortio ja se piti tehdä nimenomaan Jukosin johdolla. Murmanskista öljy olisi laivattu Yhdysvaltoihin, mutta Hodorkovskin vangitseminen muutti kaiken.

Jukosin taru yksityisenä yhtiönä päättyi seuraavana vuonna ja sitä myöten kuihtuivat myös amerikkalaisten toiveet saada jalansijaa Venäjällä.

Yhdysvallat on suojannut omia etujaan entisissä neuvostotasavalloissa tukemalla länsimielisiä värivallankumouksia.

Perinteistä kylmän sodan retoriikkaakin on viljelty. Viime toukokuussa varapresidentti Dick Cheney arvosteli Liettuassa Venäjän ihmisoikeuksia ja syytti Venäjän kiristävän naapureitaan öljyllä ja kaasulla.

Liettuasta Cheney lensi antamaan tukeaan Kazakstanin hallitukselle, joka ihmisoikeusjärjestöjen mukaan estää niin opposition kuin vapaan lehdistönkin toiminnan. Kazakstania on vuodesta 1989 johtanut presidentti Nursultan Nazarbajev.

Öljyn tuotanto-huippu käsillä

Shellin tutkimusosastolla työskennellyt geologi Marion King Hubbert hämmästytti Amerikan polttoainetuottajien kokousta keväällä 1956. Hän sanoi esitelmässään luonnonvarojen hyödyntämisen noudattavan aina samaa kaavaa: Ensin tuotanto kasvaa, sitten tasaantuu ja kääntyy viimein laskuun. Mitä öljyyn tulee, niin Yhdysvallat saavuttaa tuotantohuipun noin vuonna 1970, Hubbert kertoi.

Eikä erehtynyt. Öljyntuotanto oli suurimmillaan Yhdysvalloissa vuonna 1971. Sen jälkeen tuotantomäärä on alentunut jatkuvasti.

Eikä Yhdysvallat ole ainoa. 48 suurimmasta öljyä tuottavasta maasta 33:ssa tuotantohuippu on sivuutettu. Joukossa on Britannian, Norjan ja Indonesian kaltaisia maita.

Myös todella suurissa öljymaissa huippu näyttää lähestyvän. Kuwaitilla on maailman kolmanneksi suurimmat tunnetut öljyvarannot. Valtionyhtiö Kuwait Oil ilmoitti hiljakkoin, ettei se pysty enää tuottamaan tavanomaista kahta miljoonaa barrelia vuorokaudessa Burganin kentältä. Burgan on maailman toiseksi suurin yksittäinen öljyvaranto ja kattaa noin puolet kaikesta Kuwaitin öljystä.

Burgania kuten monia muitakin maailman suurimpia öljykenttiä on porattu vähintään 50 vuotta. Maailman suurinta öljykenttää, Saudi Arabian Ghawaria on hyödynnetty vuodesta 1951. Sen tuotanto on 5 miljoonaa barrelia vuorokaudessa.

Puolet maailman öljyntuotannosta on peräisin lähteistä, joita on lypsetty 40-60 vuotta.

Maailman suuret öljylähteet on todennäköisesti jo löydetty. Uusia superkenttiä tuskin enää löydetään ainakaan miltään helposti hyödynnettäviltä alueilta. Viimeisin iso löytö oli Kaspianmeressä vuonna 2000.