Kuva: Jarmo Lintunen
(Kansan Uutisten Viikkolehti 11.1. 2008)
"1930-luvun henki nostaa päätään"
Suojeluskunnat, lotat ja Mannerheim ovat taas jalustalla. Se tympii kaikkea militarismia inhoavaa taidemaalari Johannes Heinosta. Hänen Talvisota-näyttelynsä on omistettu niille, jotka pakotettiin rintamalle.
KAI HIRVASNORO
Nokialainen taidemaalari Johannes Heinonen on selvästi teatteriohjaaja Kristian Smedsin sukulaissielu. Kummankin tuoreissa sota-aiheisissa teoksissa on otos, jossa rivisotilas on ristillä riippuva uhri.
Johannes Heinosen talvisota-aiheiset öljyvärityöt ovat helmikuun loppuun asti näytteillä Helsingissä.
Yksi Heinosen maalauksista on nimeltäänkin Riiput jo ristillä.
Näyttelynsä saatesanoissa hän painottaa, etteivät sodat ole anonyymien voimien synnyttämiä katastrofeja, vaan valtaapitävien päätösten ja politikoinnin seurauksia. Todellisia syyllisiä ei kuitenkaan etsitä, vaan heistä päinvastoin tehdään palvottavia kansakunnan ikoneja.
Johannes Heinonen on taiteilijana voimakkaasti kaksijakoinen mies. Jos tuntisi vain hänen tunnelmalliset maisemakuvansa Pirkanmaalta tai lämpimät hevosaiheiset kuvat, ei ikinä arvaisi, millaiseen villiin satiiriin hän yltää yhteiskunnallisissa maalauksissaan. Määrällisesti jälkimmäiset muodostavat miehen päätyön.
Se ei mene niin, että kauniita tauluja maalataan myytäväksi ja omat ajatukset lasketaan valloilleen niissä toisissa.
- Eikö elämäkin ole sellaista, että välillä paistaa, välillä sataa. Siinä on monta puolta, Heinonen juttelee.
Kauniit kuvat ovat hänelle vastapainoa sodalle ja satiirille.
- Jos aina tekisi näitä, niin välillä pitäisi sitten käydä lataamassa akkuja jossain. Ei jaksa, koska näissä kuvissa on kumminkin mietitty hirveän pitkälle, että mitä näiden takana on, Heinonen sanoo viitaten vaikkapa maalaukseen Saman äidin pojat, jossa Suomen armeijan kokardilakkinen poika kannattelee käsivarsillaan piippalakkista kaksoisveljeään, jonka pää on ammuttu rikki.
Satiiria Heinonen pitää itselleenkin helpompana. Kun maailman menoa koko ajan miettii, niin satiiriin sisältyvä huumori auttaa.
Halos-satiiri sulki ovet
Satiiristen maalaustensa vuoksi Johannes Heinonen arvioi olevansa Suomen sensuroiduin taiteilija. Eniten vastarintaa ovat nostattaneet presidentti Tarja Halosta kuvaavat maalaukset. Kulttuurilautakunnissa ei ymmärretä Heinosen usein rehevää naku-Tarjaa, joka yhdessä kuvassa on George Bush -silmäisen King Kongin kourassa, toisessa kumileimasimena ja kolmannessa kirmaa aamukasteisella niityllä.
Kesällä 2006 Johannes Heinonen sai valtakunnallistakin julkisuutta, kun Kouvolan kaupunki peruutti jo sovitun Tarja Halonen satiirilla -näyttelyn.
Sen jälkeen ovet eivät oikein ole Heinoselle avautuneet. Hän kertoo olevansa pari kertaa kuukaudessa yhteydessä kunnallisiin näyttelyiden järjestäjiin, mutta aina sanotaan, että on täyttä tai juuri tämä tyyli ei sovi.
- Politiikassahan kaikki vaikuttaa kaikkeen ja itsekin olen poliittinen niin kuin kaikki ovat. Kaikki eivät vaan sitä myönnä. Ovatko poliitikot, ja yleensä ihmiset, sitten niin herkkänahkaisia...Satiiri on Suomessa loppujen lopuksi kuitenkin aika uutta. Mistään ei saisi repiä huumoria, Johannes Heinonen pohtii epäsuosionsa syitä.
- Ehkä niissä on totuuden jyvä, hän vastaa kysymykseen, miksi Heinosen poliittiset näkemykset eivät miellytä.
Heinonen sanoo, ettei pilkkaa kuvillaan Tarja Halosta.
- Ei niissä minusta ole oikeastaan yhtään kuvaa, joka pilkkaisi Halosta, vaan yleensä tätä edustajien toimintaa. Sitä minä niissä ruodin, ja Halonen periaatteessa kansan keulakuvana on hyvä keulakuva minun tauluissanikin. Tunnettu ihminen ja maalauksellinen.
Tarja Halonen saa teoksissa useimmiten sympatioita ja ymmärrystä, Heinonen kirjoittaa Halonen-kokoelmansa esittelyssä.
Mutta nyt Johannes Heinosta siis näkee Helsingissä taiteilijoiden rauhanjärjestö Pandin näyttelyssä.
Johannes Heinosen Talvisodassa välittyvät hänen isänsä kokemukset. Heinosen isä lähti vapaaehtoisena rintamalle 17-vuotiaana, ympäristön paineesta. Suurimpia painostajia Vesilahdella olivat sotaisat isänmaalliset järjestöt Suojeluskunta ja Lotta-Svärd.
- Henkinen painostus oli sellaista, että ei voinut olla menemättä, Heinonen kertoo.
1930-luvun henki tulee taas
Kahdesti haavoittunut Heinosen isä oli kertonut, että jo koulussa lapsille opetettiin 1930-luvulla fasistisia Suur-Suomi-ihanteita ja piirrettiin miekalla rajoja Uraliin.
Isän kokemukset eivät kuitenkaan olleet se syy, miksi Johannes Heinonen alkoi pari vuotta sitten kuvata talvisotaa. Syy oli tämä aika, jota eletään nyt.
- Samanlainen isänmaallinen henki nostaa päätään ja se on minun mielestäni aika kielteinen juttu. Esimerkiksi meillä Nokialla vapaaehtoiset reserviläiset, tämä uusi Suojeluskunta, jakaa vettä. No, eihän siinä vedenjakelussa ole mitään pahaa, mutta tämä Suojeluskunta tulee taas, aikanaan kielletyistä lotista puhutaan, Mannerheimiä nostetaan jalustalle. Kaikki 1930-luvun meininki minun mielestäni hiipii takaisin.
Isänmaallisuudessa ei Heinosesta ole mitään vikaa. Paitsi silloin, kun siihen liitetään hänen vihaamansa sotaisuus. Ja nyt armeija näkyy hänen mielestään katukuvassa aivan toisessa mitassa kuin aiemmin. Armeija mainostaa tekevänsä työtä, jolla on tarkoitus. Parolan panssarimuseon mainoksessa pieni lapsi istuu panssarivaunulla.
- Se miten ihmisille tyrkytetään tätä armeijakuvaa on niin väärä. Se ei kerro, mihin armeijalaitos yleensä on tarkoitettu - tappamiseen, ei mihinkään muuhun.
Vapaussodan loppunäytös
Talvisodalla on Suomen kaikista sodista paras imago. Pieni huonosti varustettu armeija torjui hirmupakkasissa ylivoimaisen vihollisen.
Johannes Heinonen on tästäkin vähän eri mieltä. Hän muistuttaa Mannerheimin pitäneen vuonna 1939 talvisotaa vapaussodan jatkona ja loppunäytöksenä, ja kansan puhuneen talvisodasta ns. Erkon sotana, koska ulkoministerinä toiminut Eljas Erkko vastusti kiivaasti Neuvostoliiton vaatimia alueluovutuksia.
Johannes Heinosen isä puhui jälkeenpäin hyvin vähän sotakokemuksistaan, mutta minkäänlaista väkivaltaa hän ei sen jälkeen hyväksynyt. Sota oli jotain sellaista, mitä ei saisi ikinä olla.
Sodasta Heinosen isä puhui muitten miesten kanssa silloin harvoin, kun oli otettu vähän troppia. Johannes Heinonen kuunteli sivusta.
- Hehän kyseenalaistivat sen, mitä kirjoitettiin. Tämän opin heiltä, että kun aina sanottiin suomalaisen olevan erilainen sotilas kuin toinen ja että vain venäläiset tekivät raakuuksia, niin ei näin ole. Molemmat tekivät yhtälailla.
Mikään ei ole pyhää
Johannes Heinosen Talvisota-maalaukset ovat kuitenkin enemmän kunnioittavia kuin satiirisia. Satiiriakin tosin löytyy, varsinkin hänen jouluna valmistuneesta uusimmasta työstään Niskalaukaus, jossa Mannerheimin takapiruna häärii Hitler sekä muutamista muista. Mutta Heinosen muista töistä tuttu ilakoiva satiiri näistä töistä puuttuu.
Heinonen torjuu toimittajan käsityksen, että maalaukset ovat "kunnioittavia." Näyttely on niiden muistolle, jotka pakosta joutuivat rintamalle, hän oikaisee.
- Heitä en halua kunnioittaa, jotka halusivat sinne, koska minun käsitykseni mukaan suurin syy sotaan on se, että määrätty enemmistö haluaa sinne.
Sota on niin vakava asia, ettei sillä voi ilakoida edes satiirisessa mielessä. Oletko tätä mieltä?
- En ole. Kyllä sillä voi, mutta minä en ilmeisesti sitten osaa, minulle se on niin vakavaa.
- Joku kysyi joskus, että onko minulle mikään pyhää. Eihän sillain ole, joka asiaan pitää pystyä tarttumaan ja puhumaan siitä. Ei sellaista asiaa voi olla, mistä ei voisi keskustella.
Talvisota-teemasta Johannes Heinonen arvelee nyt kuitenkin kaiken sanottavansa tulleen valmiiksi. Hitlerin pusu Mannerheimin niskaan saattaa jäädä viimeiseksi kommentiksi.
Hän on miettinyt, siirtyisikö seuraavaksi jatkosotaan, mutta nyt tuntuu siltä, että sodat on sodittu. Kun maalauksiin liittyy runsaasti tekstejäkin, niin kaikki alkaa olla sanottu.
Itsenäisyys nyt vieläkin uhatumpi
Kuten jo aikaisemmin tuli todetuksi, Johannes Heinosen Talvisota-näyttelyn lähtökohta ei ole vuodessa 1939, vaan siinä, miten paljon se aika muistuttaa tätä nykyistä.
Heinosen mielestä Suomen itsenäisyyskin on nyt uhatumpi kuin koskaan, koska "Erkkolaiset ovat myyneet tai myymässä sitä EU:n liittovaltiolle", kuten hän toteaa näyttelynsä esittelytekstissä. Paljon on jo menetetty ja nyt vielä itsenäisyyden viimeisistä jäänteistä armeija halutaan alistaa Naton alaisuuteen niihin konflikteihin, missä amerikkalaiset tarvitsevat liittolaisiaan.
Maalauksessaan EU - yhteinen unelma Heinonen on ilmaissut mielipiteensä Euroopan unionista. Maalauksessa Hitler näyttää vieressään istuville Napoleonille ja Rooman keisarille taivaalle savuna muodostunutta Euroopan karttaa, koska vallattu Eurooppa oli heidän yhteinen unelmansa. Siihen he pyrkivät alistamalla ja valloittamalla kansoja sotavoimillaan.
- Nyt sama juttu on toteutunut, Heinonen sanoo.
- Kun EU:takin ajattelen, niin Natohan on seuraava askel. Ei mene kauan, kun sinne mennään. Sitten puhutaan ns. nopean toiminnan joukoista. Okei, sitten mennään ympäri maapalloa ja kaikessa on kyse vain siitä, että öljy loppuu ja ilmastonmuutos tulee. Täytyyhän Euroopalla ja Amerikalla olla se, millä ne ajavat omat etunsa. Sinne tämä minun mielestäni tähtää.
Eikö EU ole rauhanmiehenkin kannalta myönteinen asia, sillähän estetään valtioita sotimasta keskenään?
- Joo, se olisi ideana ihan hyvä. Mutta ei se tule toimimaan niin. Jos povaukset pitävät paikkansa, niin öljyä riittää kaksikymmentä vuotta ja siitä aletaan tappelemaan. Siitä tapellaan jo nyt. Ja jos ilmasto muuttuu siihen päälle, niin aseillahan täällä määrätään, että kuka asuu missäkin. Sitä vaan ei voi vielä sanoa kansalle. Niin minä sen näen.
Erkko manipuloi silloin ja nyt
- Ja jos ajatellaan Venäjää, niin puhutaan, että Nato tarjoaa Suomelle turvaa. Se on aivan päinvastoin. Kun me Natoon mennään, niin vaarassa ollaan, koska Nato uhittelee koko ajan Venäjää kohtaan. Sinne päin vyörytään eikä ne vyöry tänne päin niin kuin annetaan ymmärtää, Heinonen sanoo.
Kaksia vaaran vuosia Johannes Heinosen mukaan yhdistää yksi nimi, Erkko.
- Niin on. Helsingin Sanomat on iso manipuloija tässä maassa ja Erkko on sen takana.
Heinosen mielestä media on nyky-Suomessa valjastettu manipuloimaan kansaa. Media on se, joka aika pitkälle määrää, mitä ihmiset ajattelevat.
- Liikut ihmisten parissa, niin kyllä siellä puhutaan, mitä lööpeissä on puhuttu.
Yksi esimerkki mediavetoisesta ohjailusta on Johannes Heinosen mukaan se, että tasa-arvosta puhutaan pelkästään naisten tasa-arvona. Sitten hän naurahtaa, ettei tällaista saisi sanoa.
- Tasa-arvohan lähtisi ihmisestä, ei kummastakaan sukupuolesta, Heinonen kuitenkin sanoo.
Mutta ihmisten tasa-arvo vaatisi puuttumista taloudellisiin rakenteisiin ja se ei sovi. Pitää uhrautua kilpailukyvyn nimissä.
Sirkuslaiset eduskunnassakin
Köyhät eivät enää vaivaudu edes vaaliuurnille, koska politiikan uskottavuus on niin huono, Heinonen näkee.
- Lipposen demarit sen vei, olihan siinä Anderssonkin mukana, kun laman jälkeen alettiin leikata kaikkea. Kyllä ihmiset muistaa. Ja tälle nuorelle polvelle Erkko antaa uutta purtavaa.
Se on ihan leipää ja sirkushuveja nykyisin?
- Kyllä. Ja kun katsot eduskunnan kokoonpanoakin, niin eikö siellä puolet ala olla juuri näitä sirkuslaisia.
Juuri tämän takia Johannes Heinosen satiirisissa maalauksissa on monien "jormien" lisäksi iso joukko poliitikkoja. Tai iso ja iso.
Useimpien mallina näyttää olevan vihreä guru Osmo Soininvaara ja ylipäänsä puolueista vihreät on Heinosen lempikohde.
- Vihreät ovat minun mielestäni pettäneet pahiten. Tai eivät ne ole pettäneet, ne ovat muuttaneet systeemiään alkuperäisestä. Edelleen heillä on se alkuajan imago, mutta tämä on aivan eri puolue kuin mitä imago antaa ymmärtää. Väkisin mentiin hallitukseen, ja eikö jo luovuttu esimerkiksi ydinvoimakannasta, joka joskus oli kynnyskysymys.
Ollila on tympeä tyyppi
Talouselämän isot pojat loistavat poissaolollaan Heinosen poliittisesta satiirista. Eikö heitäkin pitäisi vähän kurmottaa?
- En minä tunne niitä, heistä näkee harvoin kuvia. Ollila on ainoa, mutta on niin tympeä tyyppi, että en mää viitti.
Maalauksesta katoaa idea, jos hahmo ei ole kaikkien tuntema. Vasta sitten ihmiset alkavat katsoa, että mitä. Silloin maalaus on onnistunut, kun se herättää keskustelua ja tunteita, Johannes Heinonen selittää.
Kimmokkeen maalauksilleen hän saa usein lukemastaan.
- Ei sen välttämättä tarvitse ottaa päähänkään, mutta jotenkin tulee sellainen, että aha, mitenkähän toikin nyt menee. Näen heti, että ei se noin mene, mitä kirjoitetaan tai sanotaan. Siitä se jää mieleen ja kehittyy pikkuhiljaa. Jos sama ihminen vielä toistaa samaa, niin sittenhän se on valmis.
Heinosen Talvisota-näyttely 28. helmikuuta asti Saint Denis´n kolhoosissa, Aleksis Kiven katu 17 A 33, avoinna ma-to 8.30 - 16.30 ja pe 8.30 - 15.30.
