maanantaina, syyskuuta 15, 2008

Minä Tarzan, sinä Jane (Hetket jotka jäivät 17)

(Kansan Uutisten Viikkolehti 5.9. 2008)

Apinain kuningas Tarzan on elokuvan historian pisimpään seikkaillut sankari. Elmo Lincoln antoi viidakkomiehelle kasvot jo vuonna 1918 ilmestyneessä elokuvassa Tarzan of the Apes. Uusimman Tarzan-hankkeen kaavaillaan tulevan ensi-iltaan vuonna 2010.
Monille ainoita oikeita Tarzan-elokuvia ovat kuitenkin vain ne kuusi, joissa Johnny Weissmüller ja Maureen O´Sullivan kulkivat vaarasta toiseen.
Weissmüller teki sen jälkeen vielä kuusi Tarzania lisää ja löysi rinnalleen uuden Janenkin, mutta ei ole melkein nakuna Tarzan, viidakon valtias -elokuvassa näyttäytyneen Maureen O´Sullivanin voittanutta.
W. S. Van Dyken elokuva vuodelta 1932 on edelleenkin timanttinen seikkailu. Minkä vaikutuksen onkaan oman aikakautensa katsojiin tehnyt, kun norsulauma käy viidakon valtiaan komennossa konnien kimppuun tai se, kun Jane esittelee hehkeyttään vain pariin riepuun pukeutuneena.
Kaikissa kuudessa elokuvassa toistuu suunnilleen sama tarina. Hyväuskoinen Jane järjestää Tarzanin kiipeliin ja itsensä vaaraan. Viidakon eläinten avulla pinteestä kuitenkin selvitään. Cheetah on takuuhauska. Mustia alkuasukkaita putoilee vuorilta ja kielekkeiltä kuolemaan ilman, että se vaivaa ketään.
Mutta pitihän Tarzanin ja Janen kohdata ensimmäisen kerran.
Tarzan, viidakon valtias -elokuvassa lannevaatemies yksinkertaisesti sieppaa valkoisen naisen ja lennättää tämän liaanikyydillä puuhun, ihmettelee tämän vaatteita ja tönii tanakasti, komentelee apinoita, tappaa leopardin ja menee sitten löytönsä kanssa nukkumaan.
Tittelit heitetään pois vasta seuraavana aamuna:
Jane: Olen Jane Parker. Ymmärrätkö? Jane.
Tarzan: Jane. Jane. Jane.
Jane: Ja sinä? Sinä.
Tarzan: Tarzan. Tarzan. Jane, Tarzan, Jane, Tarzan...