perjantaina, toukokuuta 16, 2008

Puna-Paavosta euro-Lipposeksi

Katja Boxberg: Paavo Lipponen. Nemo 2004.

1990-luvun Suomen vaikutusvaltaisin poliitikko Paavo Lipponen kulki pitkäntien tulipunaisesta nuorisoradikaalista oikeistodemariksi. Maun mukaan voi luonnehtia Lipposen näkemysten kypsyneen iän myötä tai takin kääntyneen kaikissa keskeisissä poliittisissa kysymyksissä 180 astetta.

KAI HIRVASNORO

Miten sotilasuraa miettineestä kuopiolaiskoululaisesta tuli ensin aseistakieltäytyjien yllyttäjä ja vasemmistoradikaali, sitten kommunistiksi epäilty SDP:n puoluevirkailija ja vähitellen eurooppalaisesti suuntautunut oikeistodemari?

Kahdeksan vuotta pääministerinä vaikuttanut SDP:n puheenjohtaja PaavoLipponen on haastatteluissaan pysynyt tiukasti asialinjalla. Hän ei ole availlut vaatekaappiaan henkilökohtaisista ajatuksista puhumattakaan. Jotain itsestään hän on paljastanut vain tulistuessaan milloin poliittisille vastustajille - lähinnä keskustalle - milloin lehdistölle.

Lärväily ja kauna ovat Lipposen mieliluonnehdintoja häntä kiukuttavista asioista.

Lipponen oli 1990-luvulla Suomen vaikutusvaltaisin mies, mutta henkilönä täysi arvoitus. Nyt tuota arvoitusta avaa elämänkerta, jonka tekemiseen Lipponen ei ole tyylilleen uskollisena myötävaikuttanut millään lailla.

Paavo Lipposen pääministerivuosista Katja Boxbergin elämänkerta ei kerro mitään, mitä ei olisi voitu lukea tuoreeltaan lehdistä. Mutta ainakin nuoremmalle lukijalle on suorastaan hätkähdyttävää, miten pitkän tien tulipunainen nuorisoradikaali on vuosikymmenten kuluessa kulkenut.

Eikä kaikkia "haihatteluja" voi pistää edes nuoruuden piikkiin. Vielä vuonna 1986 hän vastusti ydinvoimaa kirjassaan Muutoksen suunta ja vaati mahdollisesta lisärakentamisesta kansanäänestystä. Kuusitoista vuotta myöhemmin Lipponen oli pääministeri, kun viidennestä ydinvoimalasta päätettiin. Kansanäänestyksestä ei puhuttu yhtään mitään.

Vanhalla käytiin
jatkuvaa keskustelua

Paavo Lipposen suku on täynnä sotasankareita ja sotilasura väikkyi elämänkerran mukaan hänenkin mielessään, kun varusmiespalvelus alkoi kesäkuussa 1959 Pohjois-Savon prikaatissa. Aliupseerikoulu jäi kuitenkin kesken ja haaveet reserviupseerikoulusta kariutuivat loukkaantumiseen Tuntemattoman sotilaan paloaukealla.

Pettymyksen vastapainoksi Lipponen pääsi seuraavana vuonna opiskelemaan stipendiaattina Dartmouthin yliopistoon Yhdysvaltoihin, jossa radikalismi alkoi samaan aikaan nostaa päätään ja nuori Lipponen imi vaikutteita. Hän onkin sanonut lukuvuoden muuttaneen elämänsä.

Amerikan vuosi, opiskelu Helsingin yliopistossa ja otollinen aika, 1960-luvun alku, radikalisoivat Paavo Lipposen. Hän löysi yliopistolta nopeasti uusvasemmistolaisiksi itseään kutsuvan porukan, johon kuuluivat muun muassa Jaakko Blomberg, Pekka ja Kati Peltola, Kalevi ja Helena Suomela, Jaakko Kalela sekä Ilkka ja Vappu Taipale.

Elämänkerran mukaan samat ihmiset olivat monessa mukana ja aktivistijoukon sisärenkaassa olikin vain kymmenkunta nuorta. Aluksi enemmän kirjallisuudesta kiinnostunut Lipponen tempautui nopeasti järjestötoimintaan. Vanhan kuppilassa oli pian käynnissä jatkuva keskustelu.

Yksipuoliseen
aseistariisuntaan

Aluksi nuoret kiinnostuivat rauhanasiasta ja pasifismi vyöryi opiskelijapiireihin. Paavo Lipponen oli perustamassa sekä maltillista Ylioppilaiden YK-yhdistystä keväällä 1963 että elokuussa Suomen yksipuolista aseriisuntaa vaatinutta Sadankomiteaa, jonka mallin Suomeen toivat Englannissa kesätöissä olleet Kalevi Suomela ja Osmo Apunen. Helmikuussa 1964 Sadankomitean aktivistit, Lipponen muiden mukana, valottivat käsityksiään Ylioppilaslehdessä. He katsoivat, että Suomen turvallisuus voidaan taata ilman omaa armeijaakin.

"Yksipuolinen aseistariisunta on keino, jota kannattaa tutkia. Sadankomitean jäsenet luottavat siihen, että yksipuolinen aseistariisunta ei merkitsisi Suomen turvallisuuden heikkenemistä."

Lipposen ura eteni, kun hänet palkattiin syksyllä 1963 Ylioppilaslehden ylioppilasasioiden toimittajaksi. Pian repertuaari laajeni kuitenkin kansainvälisiin asioihin, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sekä rauhanaatteeseen. Nuoren vaikuttajan maine alkoi kasvaa, olihan Ylioppilaslehti silloin laajalevikkinen valtakunnallinen julkaisu.

Vuonna 1964 Lipponen puolusti lehdessä kiivaasti kommunismia ja vuonna 1965 hänet valittiin sosialidemokraattien listalta ylioppilaskunnan edustajistoon ensimmäisissä selkeästi poliittisissa edustajiston vaaleissa.

"Vapaa Eesti"
epärealismia

Vuonna 1964 opiskelijapiireissä ryhdyttiin luomaan suhteita Neuvostoliittoon ja samalla ylioppilaskunta katkaisi välit Ruotsissa toimiviin virolaispakolaisten ylioppilasjärjestöihin. Paavo Lipponen kirjoitti Ylioppilaslehdessä pakolaisjärjestöjen olevan epäilyttäviä veriveljeskuntia, jotka ratsastavat vastakohdilla "vapaa" ja "orjuutettu" maailma. Kirjoituksen johdosta hänet kutsuttiin Ruotsiin tutustumaan pakolaisjärjestöjen toimintaan, mutta matkan jälkeen Lipponen arvosteli entistä kiivaammin suomalaisten suhteita emigranttijärjestöihin:

"Poliittinen päämäärä 'vapaa Eesti' on jo aikoja sitten muuttunut epärealistiseksi. Ikävä kyllä Yhdysvallat manipuloi pakolaisia antamalla heille tukensa ja käyttämällä heitä propagandatoiminnassa."

Analyysi raivostutti virolaisjärjestöt.

Vuodet 1964 - 1967 Paavo Lipponen asui alivuokralaisena Kalevi ja Helena Suomelan tilavassa asunnossa Helsingin keskustassa. Lippos-elämänkerran mukaan Suomeloiden keittiöstä muodostui pian radikaalien opiskelijoiden keskus, jonne kokoonnuttiin puhumaan politiikkaa harva se ilta. Järjestötoiminnan ja politiikan lisäksi puheenaiheeksi kelpasi vain elokuva. Keittiössä ideoitiin muun muassa vuonna 1966 perustettu Ydin-lehti.

Samana vuonna Paavo Lipponen nostatti jälleen kohua vaatimalla keskustelutilaisuudessa Tampereella "uutta ulkopolitiikkaa." Lipposen mukaan ulkopolitiikka oli liian harvojen käsissä. Sen olisi oltava osallistuvaa, argumentoivaa, keskustelevaa, suunnitelmallista, tehokasta, nuorta sekä henkilöissä että asenteissa, vasemmistolaista ja lopuksi vielä aktiivista rauhanpolitiikkaa.

Lipposen puoluetoveri, Lasse Lehtinen on pilkannut vaatimusten tarkoittaneen sitä, että "Suomen ulkopolitiikan tuli kaikessa palvella vain ja ainoastaan Neuvostoliiton etua."

"Integraatio
on hidastumassa"

Ylioppilaslehden päätoimittajuuden Paavo Lipponen hävisi arvalla ja Yleisradion ajankohtaistoimitukseen häntä ei valittu, koska ohjelmapäällikkö tiettävästi luokitteli Lipposen äärivasemmistolaiseksi höyrypääksi. Sen sijaan SDP:n puoluesihteeri Erkki Raatikainen pestasi Lipposen vuonna 1967 puoluetoimistoon perustetullu tutkimusosastolle.

Valinta ei tosin ollut helppo, sillä oikeistodemarit vastustivat radikaalin miehen palkkaamista. He pelkäsivät, että puolueesta tulee pian vallankumouspuolue, jos puoluetoimistoa ryhdytään täyttämään nuorisoradikaaleilla.

- Paavo, sinä et ole oikea sosialidemokraatti, naisliiton Sylvi Siltanen puuskahti.

Vuonna 1969 Paavo Lipponen jatkoi keskustelua turvallisuuspolitiikasta:

"Turvallisuuspolitiikassa tulevat yhä tärkeämmäksi muut kuin sellaiset keinot, joita puolustusvoimat ja oikeisto meille suosittelevat. Pitäisi voimakkaasti selventää käsitteitä ja luopua siitä myytistä, että Suomi on sillä tavalla puolueeton, että me puolustaudumme asein, hyökättiin tänne mistä suunnasta tahansa."

Samana vuonna Suomen johtavana europoliitikkona myöhemmin tunnetuksi tullut Lipponen ennusti, että Euroopan integraatio on hidastumassa.

"On liian herkästi sanottu, että yhdentyminen on ilman muuta hyvä asia. Ajattelen kaikkea sitä, mitä esimerkiksi yhdentyminen länteen merkitsee meidän talouselämässä, mitä se merkitsee työntekijöille."

"Tuleeko meistä kapitalismin renkejä", Lipponen kyseli.

"Päämääränä
sosialismi"

Vuonna 1970 Lipponen syytti oppositiota neuvostovastaisesta kiihotuksesta:

"Meillä on äänekäs sisäinen oppositio, jonka tulkinta yya-sopimuksesta poikkeaa virallisesta ja joka harjoittaa kansan keskuudessa myrkynkylvöä Neuvostoliiton suhteen."

Vuonna 1971 Lipponen kehotti työhön sosialististen rakenneuudistusten puolesta:

"Näiden uudistusten tulee luoda edellytyksiä uusille sosialistisille uudistuksille eikä tule missään vaiheessa salata, että päämääränä on sosialismi ja johtavana periaatteena kollektivismi...Selvä sosialistinen linja ei ole mikään kirjoituspöytäkeksintö, vaan jokapäiväinen välttämättömyys."

Paavo Lipponen oli mukana vielä 1960- ja 70-lukujen vaihteessa nousseen Pälkäneen liikkeen alkuvaiheissa. Punaiset nuordemarit vaativat taistelua sosialismin toteuttamiseksi.

Pari vuotta myöhemmin Lipposelle oli liikaa, kun ryhmä kehitteli "marxilais-leniniläistä sosialidemokratiaa."

Tutustumassa
länteen ja itään

Paavo Lipposen "normalisoituminen" alkoi, kun hänet valittiin vuonna 1971 SDP:n kansainvälisten asioiden sihteeriksi. Uudessa tehtävässään hän loi puolueelle suhteet Neuvostoliittoon, mutta matkusteli laajasti myös länsieurooppalaisten demaripuolueiden pakeilla solmimassa tuttavuuksia, joista monet kantoivat vielä hänen pääministerikaudellaankin.

Sitä ennen Lipponen kirjoitti valmiiksi Pro gradu -tutkielmansa turvallisuuspolitiikasta. Siinä hän ei todellakaan kysellyt, että "mitä vikaa on Natossa", vaan Nato oli uhka, jota vastaan Suomen tuli sotatilanteessa puolustautua yhdessä Neuvostoliiton kanssa.

Vuonna 1974 Lipponen eteni puolueen poliittisen osaston suunnittelupäälliköksi. Siinä virassa alaiset saivat tutustua hänen luonteensa niihin puoliin, jotka tulivat suurelle yleisölle tutuiksi vasta pääministerivuosina. Työhuoneen ovi pysyi visusti kiinni ja oveen ilmestyi neuvo: Jos sinulla ei ole mitään tekemistä, älä tee sitä täällä.

- Hän ei ollut sosiaalisesti läsnä, eikä milloinkaan esimerkiksi istunut kahvilla työtovereidensa kanssa. Hän kulki omissa ajatuksissaan, eikä piitannut muista, puoluetoimitsija muistelee.

Radikaali-Lipponen pilkahti pintaan vielä vuoden 1975 puoluekokouksen julkilausumassa, jossa SDP vaati muun muassa pankkien, vakuutusyhtiöiden, lääketehtaitten ja apteekkien sosialisointia. Paperin kirjoitti julkilausumatyöryhmän sihteeri Lipponen.

Pari vuotta myöhemmin julkisuuteen tuli uudistunut Paavo Lipponen. Lahden työläisnuorisopäivillä syksyllä 1978 pitämässään puheessa hän oli menettänyt uskonsa sosialismiin:

"Suomen sekatalousjärjestelmä on osoittautunut hyvin elinvoimaiseksi eikä kommunistijohtoinen keskitetty sosialismi ole menestynyt kilpailussa, vaan ns. kapitalististen maiden etumatka on edelleen huomattava. Ei ole syytä uskoa, että tämä asetelma sanottavasti muuttuisi näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa."

Esimerkkinä Lipponen mainitsi, että Neuvostoliitossa on tarjolla saappaita vain yhtä mallia, mutta Suomessa on valinnan varaa.

Vuonna 1985 kirjoittamassaan artikkelissa Paavo Lipponen teki radikalismin tilinpäätöksen:

"Vietnamin sota ja huumeet, Tshekkoslovakian miehitys ja Pariisin poliisin pamputukset tuhosivat kansainvälisen radikaalin opiskelijaliikkeen. Jäljelle jäi vain lahkolaisuus, joka Länsi-Saksassa ajautui Baader-Meinhofin joukon terrorismiin. Suomessa Pälkäneen liikkeen loppuvaiheet ja ennen kaikkea 70-luvun kommunistinen opiskelijaliike edustivat lahkolaista umpikujan suuntaa."

"EY-kysymyksessä
minä vien, muut vikisevät"

Vallan kammareihin Paavo Lipponen pääsi, kun pääministeri Mauno Koivisto kutsui hänet poliittiseksi sihteerikseen 1979. Samoihin aikoihin Lipponen sulautui lopullisesti vasemmistoradikaalista SDP:n valtavirtaan.

1983 Lipponen valittiin ensi kertaa eduskuntaan, mutta se ura tyssäsi vuoden 1987 vaaleihin. Samana vuonna hän pyrki turhaan SDP:n puoluesihteeriksi. Puheenjohtajaksi valittu Pertti Paasio arvioi miehen yhteistyökyvyttömäksi. Tyhjän päälle pudonnut Lipponen moitti Paasiota ankarasti siitä, ettei tämä ole hallituksessa ja vaati Kalevi Sorsaa tekemään puheenjohtajalle tilaa.

1980-luvun lopulla Paavo Lipponen oli jo eurooppalaisesti suuntautunut vaikuttaja. Hän aikoi vuonna 1987 ehdottaa Suomen liittymistä Euroopan neuvostoon, mutta perui aikeensa saatuaan terveisiä Koiviston kansliapäälliköltä Jaakko Kalelalta.

Viimeistään huhtikuussa 1990 Lipponen oli valmis euro-Lipponen. Pohjolan sosialidemokraattisessa työläiskonferenssissa hän ilmoitti, että Suomen ja muiden Pohjoismaiden tulisi hakea Euroopan yhteisön jäsenyyttä, sillä Brysselissä tehtävät päätökset koskevat joka tapauksessa myös ulkopuolelle jääviä.

- Olen taatusti oikeassa. EY-jäsenyyskysymyksessä minä vien ja muut vikisevät, itsevarma Lipponen sanoi 50-vuotishaastattelussaan huhtikuussa1991.

3 Comments:

Blogger Skyrat1 said...

Pidemmän linjan sosialistina on jokusen kerran käynyt mielessä, että myös politiikassa pätee raamatunlause; "Ääni on Jaakobin ääni, mutta kädet ovat Esaun kädet". Tai ehkä tässä yhteydessä Mooseksen.

Itse asiassa jokaisen, joka lukee Lipposen tuoreen opuksen, soisi lukevan sen rinnalla myös Boxbergin elämäkerran... ;-

12:02 ap.  
Blogger Kai Hirvasnoro said...

Näinhän se on. Lipponen oli oman aikansa vasemmistoradikaali, mutta kieltää sen nyt nykypolvelta.

Harmi vaan, ettei tuota Boxbergin kirjaa taida saada enää mistään. No, kirjastoista tietysti.

12:03 ip.  
Blogger Skyrat1 said...

Niin sitä historiaa luodaan...

Lipposen vetoomuksessa Tannerin historiallisen roolin nostamisesta selvemmin esiin olen näkevinäni tiettyä kirjoittajan omaa kaipuuta pysyvälle paikalle historian lehdillä.

Tannerin omaelämäkerrallinen tuotanto kuitenkin on kattava kokonaisuus urasta osuuskaupanhoitajasta vanhaksi valtiomieheksi, ja vaikka tuotannon todellisuus on Tannerin todellisuutta, on niin valtiomiehen kuin Suomen kohtalot kirjattu uran alusta loppuun joskus jopa pedanttisella tarkkuudella, jonka täydentäminen muusta materiaalista on helppoa.

Lipposen kohdalla henkilöhistoriallinen osuus ainakin tässä vaiheessa jää, sanoisinko ajallisesti valikoivaksi, ja tarkentavaa materiaalia yksiin kansiin kerättynä on valitettavan vähän, lähinnä tuo Boxbergin elämäkerta, joka tosiaan on kohtuullisen vaikeasti hankittavissa, joistakin divareista se näkyy löytyvän.

Kustantajalle voisi tässä vaiheessa olla jopa kaupallisesti kannattavaa ottaa teoksesta uusintapainos ;-

2:23 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home