Tutkijat "haasteesta": Venäjä kehittynyt ennustetusti

(Kansan Uutisten Viikkolehti 14.9. 2007)

Venäjä-tutkijoiden mielestä maan kehitys on kulkenut ennustettuja latuja. Mitään poikkeavaa tai hälyttävää ainakaan sotilaallisesti ei ole viime aikoina tapahtunut.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Viikkolehti kysyi kahdelta tunnetulta ja tunnustetulta Venäjä-asiantuntijalta, mikä voisi olla se puolustusministeri Jyri Häkämiehen näkemä naapurimaan aiheuttama kolminkertainen haaste ”meille kaikille.”

Sekä dosentti Alpo Juntunen Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitokselta että dosentti Arto Luukkanen Helsingin yliopiston Renvall-instituutista sanovat, että ainakaan sotilaallinen se ei ole.

– Minun mielestäni nyt ei ole tapahtunut mitään poikkeuksellista, Alpo Juntunen sanoo.

– Venäjä on tavallaan palauttamassa sitä sotilaallista statustaan, joka heillä on aina ollut. 1990-luvulla Neuvostoliiton hajottua armeijakin joutui hyvin huonoon tilaan. Nyt kun Venäjä on saanut taloutensa vahvaksi, niin se haluaa myös aseistuksensa kuntoon. Siitähän tässä on kysymys.

Puolustusmenot

Ranskaa pienemmät

Myös Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen dosentti Arto Luukkanen toteaa, että Venäjällä on kyllä käynnissä voimakas sotilaallinen varustautuminen. Mutta hänkin sanoo, että maa on vain palaamassa normaalille sotilaalliselle tasolleen pitkän hiljaiselon jälkeen.

– Ei Venäjä ole uhitellut Suomea kohtaan sen enempää sotilaallisesti kuin poliittisestikaan, korostaa Luukkanen.

Venäjän puolustusmenot nousevat ensi vuonna 16 prosentilla 36,8 miljardiin dollariin. Vuonna 2010 puolustusbudjetin on määrä olla 45,5 miljardia.

Vertailun vuoksi: Yhdysvaltain ensi vuoden puolustusmenot ovat 623 miljardia dollaria. Britannia käyttää puolustukseen vuosittain noin 60 miljardia ja Ranska 50.

Venäjän puolustusbudjetin isot kasvuprosentit selittyvät sillä, että 1990-luvulla se käytti eräiden arvioiden mukaan sotilasmenoihin vain viisi prosenttia Neuvostoliiton tasosta. Kalustoa ei uusittu juuri lainkaan.

Venäjästä ei

USA:n haastajaa

Maanpuolustuskorkeakoulun Alpo Juntuselta ilmestyi vuonna 2003 Venäjän vaihtoehtoja pohtiva kirja Itään vai länteen?

– Jo siellä on sanottu selvät merkit siitä, mikä kehitys tulee olemaan. On selvää, että Venäjän varustelumenot ovat nousseet, mutta ne ovat olleet aivan suorassa linjassa Venäjän taloudellisen kasvun kanssa. Siltä pohjalta katsottuna ei ole tapahtunut mitään hälyttävää tilannetta.

Alpo Juntusen mukaan Venäjän puolustusmenot ovat 2,6 - 2,8 prosenttia kansantaloudesta. Rahaa on toki paljon enemmän käytettävissä, kun talous on kasvanut 6 - 7 prosentin vuosivauhtia.

– Mutta missään tapauksessa Venäjän varustelutaso ei ole kilpailukykyinen Yhdysvaltojen kanssa. Nykyiselläkään varusteluohjelmallaan he eivät kykene haastamaan Yhdysvaltoja.

Alpo Juntusen mukaan myöskään Venäjän sotilasopissa ei nyt 2000-luvulla ole tapahtunut mitään dramaattista.

– Sotilaallisella tasolla vallitsevat tietyt konservatiiviset ajatusrakennelmat, että Nato ja Yhdysvallat ovat edelleen uhka. Mutta eivät ne ole vihollisia.

Venäjällä tilausta

väärille tulkinnoille

Sekä Alpo Juntunen että Arto Luukkanen peräävät erityistä tarkkuutta Venäjää kohtaan suunnatuissa ilmaisuissa.

Arto Luukkanen huomauttaa, että Venäjä valmistautuu kaksiin vaaleihin ja maassa on ”tilausta” tulkita läntisiä puheita väärällä tavalla. Vaalien alla Venäjän poliittinen ilmapiiri on herkillä. Puheen väärä tulkinta voi tarjota aseita niiden käsiin, jotka lukevat länsimaissa pidettäviä puheita paranoidien silmälasien läpi, Luukkanen varoittaa.

Puolustusministeri Jyri Häkämies sanoi Washingtonissa, että Suomella on etuoikeus sijaita yhdessä maailman turvallisimmista kolkista.

”Ottaen kuitenkin huomioon maantieteellisen sijaintimme Suomen tämän päivän kolme pääasiallista turvallisuushaastetta ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Eikä tämä koske vain Suomea vaan meitä kaikkia”, hän jatkoi.

”Mielestäni olisi typerää ja virheellistä vetää sellainen johtopäätös, että uusi Venäjä muodostaisi uhkan Suomen turvallisuudelle”, Häkämies kuitenkin vähän myöhemmin sanoi.

Arto Luukkanen muistuttaa, että sanat ja niiden tulkinnat ovat kaksi eri asiaa.

– Haaste on jännä sana. Minä olen painohaasteinen ihminen, olemukseltaan pyylevä Luukkanen nauraa.

Mutta hän vakavoituu, että naapurissa sana ”haaste” luetaan kuitenkin sanaksi ”uhka.” Näin varsinkin, jos me itse Suomessa repäisemme vaatteemme ja toteamme ministerin uhittelevan Venäjälle.

Uutisoinnissa

mutkat suoriksi

Molemmat dosentit pohtivat myös sitä, vääristyikö puheen viesti mediassa. Arto Luukkanen epäilee, ettei Jyri Häkämies Suomen ja Venäjän kansojen ystävyysseuran varapuheenjohtajana halunnut provosoida puhettaan akselille Venäjän viholliset vastaan ystävät.

Suomalaisessa mediassa asia kuitenkin polarisoitui ja vääntyi alkuperäisestä yhteydestään.

– En syytä yleisesti lehtimiehiä, mutta silloin tällöin sitä rupeaa ajattelemaan, että ovatkohan nämä uutiset tarkkaan harkittuja, pohtii myös Alpo Juntunen.

– Puheenvuoroja ei ole nyansoitu tarpeeksi. Helposti mennään äärimmäisyyksiin niin kuin nyt tästä Häkämiehen puheesta. Tai jos Vladimir Putin sanoo, että Venäjä tarvitsee vahvat ja nykyaikaiset asevoimat, niin siitä päätellään heti, että Venäjä valmistautuu hyökkäämään. Eihän siitä ole kysymys ollenkaan.

Alpo Juntunen on tällä viikolla tavannut venäläisiä siviilitiedemiehiä ja puheeksi tuli tietysti myös puolustusministerin näkemys. Venäläiset olivat pitäneet Suomen ja Venäjän, ison ja pienen maan, suhdetta normaalina. Mutta iso on aina pienelle haaste. Eivätkä suuri ja pieni ole tasa-arvoisia.

Juntunen itse tarkoittaa haasteella sitä, että Suomen on seurattava Venäjän kehitystä jatkuvasti.

– Ja kyllähän meillä seurataankin. Meillä on myös toinen naapuri, Norja. Kuka meillä Suomessa on kiinnostunut Norjan puolustuspolitiikasta? hän kysyy.

– Venäjä on meille paljon merkittävämpi kuin Norja, vaikka meillä on monen sadan kilometrin yhteinen raja yhdessä Norjankin kanssa. Mutta kuka sitä täällä Helsingissä huomioi? Ei Norja ole sillä tavalla haaste meille.

– Tietenkin Suomen taloudelliset suhteet Venäjälle ovat ihan toista kuin Norjaan. Ja siksi toiseksi Suomi sijaitsee Venäjän kaikkein kehittyneimpien alueiden välittömässä naapurissa. Tämä on tärkeä asia, jolloin venäläiset kiinnittävät jatkuvasti huomiota Suomeen. Suomi on joka tapauksessa strateginen suunta Venäjän kannalta, eihän siitä päästä mihinkään.

Renvall-instituutin Arto Luukkanen antaa tunnustustakin Jyri Häkämiehen puheelle: Se oli tervetullut keskustelun avaamiseksi.

– Venäjä-suhteet eivät saa tulla minkään puolueen salatieteeksi tai yksinoikeudeksi. Venäjä-keskustelussa tarvitaan ennen kaikkea avoimuutta, avoimuutta ja avoimuutta.

Miksi Venäjä on epäluuloinen?

Eduskunnankin mielestä Venäjä lienee ainakin jonkinlainen haaste, koska tulevaisuusvaliokunnassa tehtiin viime vaalikaudella laaja arvio maan tilasta ja tulevaisuudesta.

Tammikuussa valmistuneessa Venäjä 2017: Kolme skenaariota -julkaisussa todettiin maan ulkopolitiikan olleen länsimielistä 1990-luvun alussa. Puhuttiin jopa liittymisestä läntisiin rakenteisiin Natoon ja EU:hun.

Vuosikymmenen jälkipuoliskoa leimasi kasvava epäluulo, jota Venäjällä lietsoi varsinkin Naton laajentuminen.

Vuodesta 2000 Venäjä on harjoittanut ”pragmaattista monensuuntaista suurvaltapolitiikkaa.”

Tutkija Hanna Smith Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutista totesi tulevaisuusvaliokunnan julkaisussa, että Venäjän ulkopolitiikassa on neljä sen käyttäytymistä selittävää päälinjaa: Suurvaltastatuksen saavuttaminen, monenkeskinen yhteistyö, imperialismin ja imperiumin jälkeinen ajattelu sekä ressenttiment-konsepti, joka tarkoittaa epäilevää ajattelua ulkopuolisia kohtaan. Vallassa oleva eliitti syyttää ulkoisia voimia yrityksestä heikentää asemaansa.

”Länsi haluaa

Venäjän alistuvan”

Venäjän suhteet Yhdysvaltoihin ja Euroopan unioniin ovat jännitteiset. Miksi Venäjän näkökulmasta?

Venäjän tiedeakatemian jäsen Aleksei Arbatov kirjoittaa mahdollisesta uudesta kylmästä sodasta neljännesvuosittain ilmestyvän Russia In Global Affairs -lehden uusimmassa numerossa.

Arbatovin mukaan kylmä sota ei toistu, mutta suhteissa on meneillään kylmä aalto.

Tämä johtuu ensiksikin siitä, että Venäjän voimistuminen 1990-luvun alennustilan jälkeen muutti myös silloin muodostuneet pelisäännöt Venäjän ja lännen välillä. Venäjä ei enää hyväksy lähtökohdaksi sitä, että se seuraa – tahtoen tai tahtomattaan – Yhdysvaltain politiikkaa vailla vaikutusvaltaa. Samaan aikaan ”enemmistö Yhdysvaltain poliitikoista – ja melkein yhtä monet eurooppalaiset – pitävät tätä 1990-luvun mallia luonnollisena ja oikeana.”

Toiseksi Yhdysvallat jätti 1990-luvulla käyttämättä tilaisuuden rakentavaan rooliin kansainvälisissä järjestöissä ja konfliktien ratkaisussa diplomaattisin keinoin. Sen sijaan se ryhtyi pitämään itseään maailman ainoana supervaltana ja turvautui yksipuoliseen voimankäyttöön.

Kolmanneksi Venäjä pyrki 1990-luvulla luomaan normaalit suhteet entisiin neuvostotasavaltoihin. Länsi vastasi tähän tukemalla venäläisvastaisia värivallankumouksia kyseisissä maissa.

Neljänneksi Venäjän politiikkaa muuttui Vladimir Putinin myötä vuonna 2000. 1990-luvulla maassa oli kylläkin enemmän vapautta, mutta se koski lähinnä suurimpien kaupunkien älymystöä, kirjoittaa Aleksei Arbatov. Kansan suuri enemmistö koki vuosikymmenen kujanjuoksuna shokista toiseen. Siksi Putinin politiikalla keskittää valta Kremliin ja levittää sen kontrolli myös talouselämään on kansan tuki.