Porvarien lamatalkoot

Kansan Uutiset 24.4. 2009

Tapahtui näinä päivinä, että porvarihallitukseen syntyi sosiaalinen omatunto. Se otti elinkeinoministeri Mauri Pekkarisen hahmon ja marssi tv-studioon. Suorassa lähetyksessä sosiaalinen omatunto, jolla oli Pekkarisen ääni, mutta Eesaun jalat – vai olivatko ne kädet – sanoi, että rikkaatkin on verolle pantava. Lamatalkoisiin ovat kutsutut myös optio- ja osinkomiljonäärit.

Sitä Pekkarisen näköinen sosiaalinen omatunto ei osannut sanoa, miten tämä verollepano tapahtuisi. Eikä se ollut tarkoituskaan, koska leikillähän ministeri. Jotain tarttis tehdä -pohdinnalla on ennenkin päästy valtiomiessarjaan.

Helppoa sen pitäisi kuitenkin olla. Hallituksessa valtion rahasäkin päällä istuu Suomen ylin talkoomies, valtionvarainministeri Jyrki Katainen.

Kai Katainen nyt keksii sellaisetkin Toivo-talkoot, joilla sinne rahasäkkiin vaihteeksi lirutetaan jotain niiltä superrikkailtakin.

Mutta ei Katainen keksi, eikä ainakaan halua. Tuskin olivat Pekkarisen sanat kiirineet avaruuden eetteriin ikuiselle kiertoradalle, kun Katainen ilmoitti, ettei nyt ole tällaisten talkoiden aika. Herranjestas, optiomiljonäärit voivat yhdessä pitkäaikaistyöttömien kanssa osallistua kokoomuslaiseen kevätharavointiin. Eikö siinä ole työhön tottumattomalle talkoita kerrakseen?

Asioista yleensä pihalla oleva pääministeri Matti Vanhanen kuuli Pekkarisen ja Kataisen keskustelusta Kiinassa. Vanhanen totesi, ettei tunne Pekkarisen aloitetta, mutta piti sitä hyvänä, joskin toteuttamiskelvottomana.

Näin käytiin maassamme poliittinen keskustelu aiheesta kenen pitäisi osallistua laman kustannusten kantamiseen. Noin tunnissa porvarihallitus päätyi ratkaisuun, ettei ainakaan suurituloisimpien pidä.

* * *

Mutta ainahan ovat heikot ja puolustuskyvyttömät. Pannaan ne maksamaan – taas kerran.
Tämä hallitus ei leikkaa eikä korota veroja lamassa. Tätä hokemaa on kuultu siitä lähtien, kun hallitus vihdoin viime vuoden viime metreillä myönsi, että yleismaailmallinen talouskriisi osuu jonkun verran Suomeenkin.

– Hallituksella, johon myös Pekkarinen on sitoutunut, on ollut semmoinen linja, että tämän talouskriisin aikana ei nosteta veroja, kommentoi Katainen lauantaina.

Hallitus ei leikkaa, mutta kunnat joutuvat tekemään likaisen työn. Tämäkin on todettu jo moneen kertaan, mutta nyt tiedämme jo tarkemmin, keillä tämä lama maksatetaan, kun hyväosaisten taloustalkoille ei ole tarvetta. Tietysti pikkulapsilla.

Yle kertoi tiistaina, että kuntapalveluiden sisällöstä ja laadusta aletaan hakea säästöä ja ensimmäiseksi tulilinjalla ovat päiväkodit. Niiden ryhmäkokoja aiotaan suurentaa.

Näin se aina menee. Tämän maailman liliusten saavutettuihin etuihin ei voida puuttua millään ilveellä, koska tehdyistä sopimuksista on pidettävä kiinni. Mutta alle kouluikäisten kanssahan ei ole mistään sovittukaan, joten siitä vaan halki, poikki ja pinoon.

Halusin aina olla gangsteri (Hetket jotka jäivät 28)

Kolme miestä ajaa pimeällä maantiellä. Auton takaluukusta kuuluu kolinaa. Pysähdytään ja avataan takaluukku. Siellä korisee verinen mies. Tommy DeVito (Joe Pesci) puukottaa häntä sapelin kokoisella veitsellä ja Jimmy Conway (Robert De Niro) täydentää tappotyön neljällä laukauksella.

Henry Hill (Ray Liotta) sulkee takaluukun ja ajattelee mielessään: "Niin kauan kuin muistan, halusin aina olla gangsteri."

Martin Scorsesen olisi pitänyt saada se Oscar-palkintonsa Mafiaveljistä (Goodfellas, 1990) eikä valjusta hongkongilaisjännärin uusintafilmauksesta.

Kummisetä kuvaa New Yorkin mafian huippua, mutta Mafiaveljissä liikutaan keskiportaan ja työmiesten tasolla. Jos Mafiaveljien energian saisi jotenkin muunnettua sähköksi, sillä lämmittäisi omakotitalon koko talven.

Tositarinan kertovan elokuvan keskushenkilö on teinistä saakka halunnut päästä mafiamieheksi. Hän etenee pohjalta kohti huippua, mutta sekoilu huumeiden kanssa vie miehen tuhoon ja poliisin ilmiantajaksi.

Näin Henry Hill kuvailee rikollisen elämäntavan houkutusta:

"Minulle se oli suurempaa kuin valinta Yhdysvaltain presidentiksi. Halusin olla jotakin siinä nynnyjen korttelissa. He (gangsterit) eivät olleet ketä tahansa, he tekivät mitä tahtoivat. Parkkeerasivat vesipostin eteen saamatta sakkoja. Heidän pelatessa korttia yömyöhään kukaan ei soittanut poliisia. Olin maailman onnekkain poika. Sain mennä minne tahansa, tehdä mitä tahansa. Tunsin kaikki ja kaikki tunsivat minut."

Henry Hill halusi Jimmy Conwayn kaltaiseksi eläväksi legendaksi. Kun Conway tuli kasinolle, kaikki riehaantuivat. Ovipoika sai sata dollaria pelkästä oven avaamisesta ja baarimikko satasen pelkästään siitä, että piti jäät kylminä.

25 vuotta myöhemmin juhlat ovat ohi. Gangsteripomo antaa Henry Hillille 3 200 dollaria lopullisina hyvästeinä. Se ei riitä edes arkkuun, Henry toteaa.

Oikea Henry Hill elää edelleen.

Robinson Crusoen todelliset seikkailut

Linkki: Kansan Uutiset 21.2. 2009

Robinson Crusoe, yksi maailman luetuimmista romaaneista, ilmestyi 290 vuotta sitten. Se perustuu todelliseen seikkailuun, jonka päättymisestä tuli juuri kuluneeksi 300 vuotta.

KAI HIRVASNORO

Englantilaisen romaanin sanotaan syntyneen 290 vuotta sitten. Romaanin kantaisänä pidetään vuonna 1719 ilmestynyttä Daniel Defoen seikkailuklassikkoa Robinson Crusoe.
Se puolestaan pohjautuu todelliseen seikkailuun, jonka päättymisestä tuli 2. helmikuuta kuluneeksi tasan 300 vuotta. Yli neljä vuotta yksin autiolla saarella elänyt skottisyntyinen merimies Alexander Selkirk pelastettiin tuolloin englantilaiseen laivaan nimeltä Duke.

Kyseinen saari – Mas a Tierra – sijaitsee avomerellä yli 650 kilometrin päässä Chilen Valparaisosta länteen. Nykyään sen virallinenkin nimi on Robinson Crusoen saari.

Uutta tietoa Selkirkin neljästä vuodesta ja neljästä kuukaudesta autiolla saarella julkaistiin äsken Post-Medieval Archeology -nimisessä tieteellisessä aikakauslehdessä. Japanilainen Crusoe-intoilija Daisuke Takahashi oli onnistunut houkuttelemaan Skotlannin kansallismuseon arkeologin David Caldwellin tutkimusmatkalle nykyään ei aivan autiolle saarelle. Asukkaita siellä on noin 600, useimmat kalastajia.

Merirosvo ja
rettelöitsijä

Romaani heijastelee aikansa kolonialistisia ihanteita. Robinson Crusoe joutui saarelleen laivan haaksirikkouduttua. Hänen lisäkseen haverista pelastautui vain koira ja kaksi kissaa.
Autiolla saarella Robinson pelastaa sinne uhrattavaksi tuodun alkuasukkaan ja nimeää hänet Perjantaiksi. Hän sivistää Perjantain opettamalla tälle englantia ja kristinuskoa. 28 vuoden jälkeen Robinson Crusoe pelastetaan laivaan ja hän palaa varakkaana miehenä Englantiin.

Alexander Selkirk sen sijaan oli 17-vuotiaana merille lähtenyt suutarin poika pienestä kylästä lähellä Edinburghia. Hänet tunnettiin rettelöitsijänä, joten kyllästynyt laivan kapteeni yksinkertaisesti jätti hänet autiolle saarelle mukanaan vain vähän vaatteita, puukko, kirves, ase, navigointivälineistöä, pata, tupakkaa ja Raamattu.

Selkirk ei tullut toimeen muiden ihmisten kanssa. Ehkä juuri siksi hän selvisi niin hyvin yksinäisyydessään yli neljän vuoden ajan, Caldwell uskoo.

Selkirkin leiri
löytyi vuorelta

David Caldwell ei voinut vastustaa kiusausta, kun Daisuke Takahashi ehdotti tutkimusmatkaa. Skotlannin kansallismuseon kokoelmissa on Selkirkin jäämistöstä puinen juomakuppi, jonka hänen uskotaan itse kaivertaneen saarellaan sekä pohjoisitalialaista alkuperää oleva matka-arkku. Se lienee joutunut Selkirkin haltuun tämän merirosvovuosina.

Caldwell ja Takahashi viettivät Robinson Crusoen saarella yli kuukauden tutkimassa aluetta, jossa Selkirkin leirin uskotaan sijainneen 300 vuotta sitten. Kyseessä on tuliperäisen vuoren rinne 300 metriä merenpinnan yläpuolella. Tutkijoiden järkeilyn mukaan merenrannalla asuminen olisi ollut liian vaarallista, vaikka saaressa ei olekaan kannibaaleja niin kuin Defoen romaanissa. Mutta jos ohi purjehtineet espanjalaiset olisivat huomanneet skotin, he olisivat tappaneet tai ottaneet hänet orjaksi.

Vuonna 1750 espanjalaiset miehittivätkin saaren estääkseen vihollisiaan käyttämästä sitä turvapaikkanaan.

Oletetulta leiripaikalta tutkijat löysivät tulisijojen jäänteitä ja niistä luiden jäännöksiä. Paikalta löytyi myös useita reikiä, joiden varaan Selkirk oli ilmeisesti pystyttänyt teltan.

Vahvin David Caldwellin löytämä todiste Alexander Selkirkin leiristä on kulmikas pronssinen esine, joka oli kuulunut navigointilaitteeseen. Ehkä Selkirk oli käyttänyt laitetta työkaluna ja se oli mennyt rikki.

Kelpo saari
olosuhteiltaan

Leiripaikastaan Selkirkillä oli 300 metriä vuoren huipulle, missä hän on tähystänyt ohi kulkevia laivoja. Siinä hän on miettinyt, ovatko kyseessä omat vai viholliset ja uskaltaako heitä yrittää hälyttää apuun. Neljän vuoden aikana kaksi espanjalaista laivaa laski maihinkin, mutta Selkirk onnistui pysyttelemään niiltä piilossa.

Tutkijoiden mukaan ensimmäiset kahdeksan kuukautta olivat seikkailunnälkäiselle merirosvolle vaikeaa aikaa, mutta vähitellen hän alkoi viihtyä. Olosuhteetkin olivat suotuisat saaren vangille. Ilmasto on leppeä, myrkyllisiä ja muilla tavoin vaarallisia eläimiä saarella ei ole, puhdasta vettä riittää, meri tarjosi monipuolista ruokaa ja metsä marjoja ja kasveja. Vain suola puuttui, Selkirk kertoi pelastajilleen.

Alexander Selkirk ei ollut saaren ensimmäinen asukas. Vuonna 1575 espanjalaiset olivat jättäneet sinne vuohia ja satunnaisten laivojen mukana saarelle oli rantautunut myös kissoja ja rottia. Kesyttämänsä kissat pitivät rotat kurissa ja villinä elävistä vuohista oli sekä hupia että hyötyä, kun hän opetteli metsästämään niitä.

Kun Selkirk lopulta pelastettiin, hän oli paljon paremmassa fyysisessä kunnossa kuin pelastajansa.

Kertomuksia
kapakassa

Seuraavat melkein kolme vuotta hän seilasi meriä pelastajiensa Duke-laivalla taistellen ja ryöstäen Englannin kruunun puolesta.

Vuonna 1711 Selkirk palasi Englantiin mukanaan mukava omaisuus. Hänestä tuli kuuluisuus, joka kertoi seikkailustaan pubeissa ruokaa ja juomaa vastaan. David Caldwell uskookin Daniel Defoen tavanneen Selkirkin kapakassa.

Englannissa Alexander Selkirk oli kuitenkin onneton ja hän kaipasi saarelleen. Ajan lehtimies on kirjannut hänen sanomakseen, että rahaa on ”800 puntaa, mutta enää koskaan en ole niin onnellinen kuin silloin, kun minulla ei ollut penniäkään.”

Selkirk juopotteli ja tappeli. Hän oli naimisissa samaan aikaan kahden naisen kanssa.
Lopulta hän palasi merille laivaston luutnanttina. 12. 12. 1721 hän kuoli keltakuumeeseen 45-vuotiaana Länsi-Afrikan rannikolla.

Päiväkirja
kateissa

Vielä yksi mysteeri Alexander Selkirkistä kiinnostuneita tiedemiehiä kutkuttaa. Hänen uskotaan pitäneen päiväkirjaa ajastaan saarella. Hän on maininnut siitä kirjeessä toiselle leskelleen.

Mutta muistiinpanot ovat kadonneet. David Caldwellin teorian mukaan päiväkirja joutui ensin skotlantilaisen herttuan käsiin. Tämän jälkeläiset kauppasivat herttuan jäämistön huutokaupassa Lontoossa 1800-luvulla, jossa suuri osa tavaroista myytiin Saksaan.

Jos oikean Robinson Crusoen päiväkirja siis on olemassa ja säilynyt, se on ehkä hautautunut johonkin arkistohyllyyn Berliinissä.

Kirjailija, poliisi Marko Kilpi ja huomiotalouden varjopuoli

Linkki: Kansan Uutiset 3.4. 2009

Marko Kilven toinen kirja Kadotetut on kuvaus koulusurmien taustatekijöistä. Dekkari lavenee vaikuttavaksi aikalaisromaaniksi.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Uusimman asennetutkimuksen mukaan yhteiskunnan toimijoista suomalaiset luottavat kaikkein eniten poliisiin. Yksi suosion syy saattaa johtua tällaisista uuden polven poliisimiehistä kuin vanhempi konstaapeli Marko Kilpi Kuopiosta. Hän on täydellinen vastakohta komediaelokuvien tyhmän poliisin perushahmolle. Mies analysoi yhteiskunnallisia ilmiöitä ymmärrettävämmin kuin tusina sosiologeja.

Analyysejä Marko Kilveltä kysytään, koska hän kirjoittaa poliisintyön ohella julmetun hyviä rikoskirjoja. Esikoinen, Jäätyneitä ruusuja, voitti heti arvostetun Vuoden johtolanka -palkinnon vuosi sitten. Mitä voittaakaan vielä paljon parempi Kadotetut (Gummerus), joka ilmestyi maaliskuussa?

Kilpi kirjoittaa osin samoista teemoista, joista kertoo KOM-teatterin Kalavale. Mikä on tämä polttava halu tulla julkkikseksi? Sitä joutuu pohtimaan vanhempi konstaapeli Olli Repo, kun Kuopiossa katoaa ensin entinen Big Brother -kilpailija ja sitten aivan tavallisia perhetyttöjä.

Marko Kilpi ei kuitenkaan pysähdy Big Brotheriin. Kadotettuihin vaikuttivat vahvasti Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat. Niissäkin avaintekijä oli julkisuus, myös mahdollisuus valtavaan kansainväliseen julkisuuteen.

Surmaajan kuvan

julkaisu paikallaan

Hän miettii pitkään kysymystä, saako koulusurmaajan kuvan julkaista lehdessä. Yhtä hyvää vastausta ei ole, mutta Kilven mielestä saa.

– Joskus surmaaja saattaa muuttua kiehtovammaksi, jos kuvaa ei näytetä. Se tekee hänestä sellaisen myyttisen hahmon, joksi surmaaja itsekin haluaa tulla. Voi olla, että kuvan julkaiseminen on parempi vaihtoehto.

– Kyllä näissäkin asioissa totuuden pitäisi tulla julki – kuinka väärin se teko on ja minkälaisista ongelmista tekijä kärsii. Että näitä juttuja seuraavalle naperollekin tulisi selväksi, että nämä ovat sairaan mielen aikaansaannoksia, Kilpi painottaa.

Yhteiskunnan

ytimessä

Marko Kilpi on aina ollut kiinnostunut yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, mutta ei politiikasta. Poliisintyö jos mikä toteuttaa vaikuttamisen tarvetta, koska siinä vasta ollaankin yhteiskunnallisten ongelmien ytimessä, hän sanoo.

– Siinä näkee, minkälaisia vaikutuksia eri ratkaisuilla on. Se on myös mahdottoman hyvä tähystyspaikka, koska poliisi näkee asioita, joista tavallinen kansa saattaa kuulla vasta puolen vuoden päästä.

Kilpi ei esimerkiksi yllättynyt tippaakaan maaliskuisesta kohu-uutisesta, jossa porilaiseen kouluun tehdyssä ratsiassa otettiin 14-16 -vuotiaita nuoria kiinni huumerikoksista. Myös Helsingissä peruskoulun yläasteella on viime vuoden puolella tehty samanlainen ratsia.

– Vanha juttu. Nytkö vasta ruvetaan havahtumaan, että meillä on tällaisiakin ongelmia? hän ihmettelee.

– On tyypillinen alaikäisten tai nuorten ongelma, että tietyt asiat nousevat trendiksi. Joskus imppaaminen nostaa päätään ja sitten taas laskee.

Marko Kilpi on varma, että jos vastaavia ratsioita tehtäisiin enemmän, niin tyhjin käsin ei tarvitsisi tulla pois. Ei joka koulussa levitetä huumeita, mutta siellä täällä levitetään.

Elokuvamiehestä

poliisimieheksi

Marko Kilven Olli Repo on entinen mainosmies, joka myöhemmällä iällä ryhtyi poliisiksi. Marko Kilpi itse on entinen elokuvamies, joka myöhemmällä iällä ryhtyi poliisiksi. Poliisina hän on toiminut kymmenen vuotta.

Kilpi opiskeli käsikirjoittajaksi. Suurelle yleisölle suunnattu toimintakomedia oli viimeistä silausta vaille valmis kuvauksiin, kun rahoitus yllättäen kaatuikin. Jos elokuva olisi tehty, se olisi valmistunut juuri siinä saumassa, jossa suomalainen elokuva alkoi uudelleen kiinnostaa yleisöä 1990-luvun alussa.

Pari muutakin käsikirjoitusta jäi suunnitteluasteelle. Kipinä näytelmäelokuvaan hävisi ja Marko Kilpi vaihtoi alaa. Hän pyrki ja pääsi poliisikouluun.

Elokuvallisia intohimojaan hän on kuitenkin toteuttanut dokumentin saralla. Ylen TV2-kanavalla, ”kakosella” sanoo kuopiolainen, on Pohjantähden alla -sarjassa esitetty muun muassa Viimeinen kaahaus (2003), joka kertoo Kuopion Väinölänniemessä kolmen nuoren kuolemaan johtaneesta auto-onnettomuudesta sekä Piispaa kyydissä (2006), jossa Kuopion piispa Wille Riekkinen vietti perjantain yövuoron poliisipartion matkassa.

Julkisuusko

poistaa ongelmat?

Marko Kilven Kadotetut-romaanin takakannessa lukee, että nuoriso kerjää huomiota, mutta kukaan ei näe.

Romaanin aihetta kokeneen poliisimiehen ei tarvinnut kaukaa etsiä. Niin ylitsepursuavia ilmiöitä huomiotalous ja julkisuuden jano ovat tässä ajassa. Ja kun otsikoihin on kerran päästy, siellä pysyminen edellyttää niin räikeitä puheita ja tekoja, että 1960-luvun agraari-Suomessa syntynyttä hirvittää.

Vielä Kilven lapsuudessa kalakukkokaupungin vuotuinen kohokohta taisi olla Puijon talvikisat, mutta tänään nuorison villitsevät esimerkiksi Idols-karsinnat. Periaatteessa tässä ei Kilven mielestä ole mitään ongelmaa, onpahan tullut uusia mahdollisuuksia.

Mutta se häntä askarruttaa, että aina vain nuoremmat pyrkivät julkisuuden valokeilaan ja heillä on kypsymätön käsitys siitä, mitä se julkisuus sitten tuo mukanaan.

– Kuvitellaan, että julkisuus on joku viisastenkivi. Talents-ohjelmassa 14-vuotias tyttö sanoi haluavansa kuuluisaksi, koska sen jälkeen ei ole ongelmia.

– Jotkut niissä karsinnoissa uskovat vankkumattomasti omiin kykyihinsä. Kun ne eivät riitäkään, niin se tuottaa toisille kauhean suuria järkytyksiä. Kun ollaan hyvin herkässä vaiheessa, niin ovatko ne pikkuisen liian suuria pettymyksiä ja elämänkokemuksia? Kilpi pohtii.

Kaikki haluavat osansa mediatrashista, he tahtovat pyrstötähdiksi suoraan Siwan kassoilta ja videovuokraamojen hyllyjen välistä, hän kirjoittaa romaanissaan.

Kadotetuissa yksi tällainen julkisuusnarkomaani on Stetson, joka on suunnitellut tekevänsä elämäntyönsä Suomen ärsyttävimpänä miehenä.

– Kyllä tällaisia henkilöitä on, jotka erottuvat muista jos ei muulla, niin sillä ärsyttämisellä. En näkisi, että tämä hahmo on hirmu kaukaa haettu. Se on tapa olla tuolla julkisuudessa.

Elämän realiteetit

monelle liikaa

Marko Kilpi on työssään joutunut miettimään, mikä tämän päivän nuorten elämästä tekee niin vaikeaa. Pari vuotta sitten sattui nuorten miesten tekemiä itsemurhia kasautumaksi asti. Hänen mukaansa ne eivät suoraan liittyneet julkisuushuumaan, mutta osin sama mekanismi saattoi vaikuttaa taustalla:

– Parikymppinen kaveri ottaa yhtäkkiä auton alleen ja ajaa päin rekkaa. Taustalla ei ole suuria ongelmia, vaan teko vaikuttaa täysin impulsiiviselta. Siellä oli nuoria isiä, joilla oli lainarahalla ostettu hieno auto. Työssäkäyviä, mutta ei niin hohdokkaassa ammatissa.

– Tuli mietittyä, että mikä näitä oikein vaivaa. Yksi johtopäätös oli, että eivätkö nämä ole kestäneet pettymyksiä eivätkä vastuuta, kun pitää pikkuhiljaa alkaa kantaa vastuuta toisistakin. Elämässä pitääkin ponnistella, että saa jotain. Selkäranka henkisellä puolella katkeaa, kun elämän realiteetit tulevat vastaan.

– Tämä on suoraan suhteutettavissa niihin ihmisiin, jotka yrittävät hakea huomiota. Kun eivät saa, niin sillä saattaa olla hyvinkin vakavia seurauksia.

Kilpi miettii, että virtuaalitodellisuudessa voi tekeytyä keneksi tahansa ja tehdä mitä vain. Oikeassa elämässä sen sijaan pitää pärjätä omillaan, ja siitä voi koitua melkoinen ristiriita.

”Ei kerkiä

kun on töitä”

Kadotetut-romaani ei ala julkkiksilla, vaan lasten seksuaalisella hyväksikäytöllä. Tekijä jää kiinni, mutta uhrien vanhemmilla ei ole aikaa tulla hakemaan heitä kotiin. On kiirettä töissä.
Tapaus perustuu tositapahtumiin.

– Meillä oli muutama vuosi sitten koululaisten huumejuttu. Vanhempia pyydettiin tulemaan mukaan kuulusteluihin, koska heidän lapsiaan kuulusteltiin rikoksesta. Vanhemmat sanoivat, että ei kerkiä kun on töitä.

– Herää kysymys, mitä pitää tapahtua, että keritään. Että työ ei olekaan tärkeämpää kuin oma lapsi. Tämä on totisinta totta ja aika järisyttävääkin.

...lapset, joiden vanhemmat ovat päihdeongelmaisia, ja lapset, joiden vanhemmat panostavat uraansa tavallista painokkaammin, oireilevat tismalleen samalla tavalla. He jäävät paitsi samoista asioista. He jäävät ilman huomiota, heillä ei ole rajoja, ei juuri rakkautta, eikä heidän peräänsä kukaan huutele, vanhempi konstaapeli Olli Repo miettii kirjassa.

Jos lapsen oireilu sitten muuttuu käytännön pahoiksi teoiksi, samat vanhemmat eivät usko, että meidän lapset.

– On hyvin yleistä, että jos on epäily huumausaineongelmasta, niin se kielletään viimeiseen asti.

Yksi ajan ilmiö on sekin, että kun lapset aiheuttavat ongelmia koulussa, niin se pitää näyttää toteen hirveän tarkkaan ennen kuin vanhemmat kutsutaan paikalle. Marko Kilven mukaan hyvin yleinen ilmiö on kiistää jyrkästi kaikki ja syyttää koulua tai kavereita.

Koulumurhat huomiotaloutena

Marko Kilpi: Kadotetut. Gummerus. 2009. 396 sivua

Kuopiolaisen kirjailija-poliisi Marko Kilven toinen romaani ei ole ”dekkari.” Kadotetut on mitä suurimmassa määrin tarkkanäköinen aikalaisromaani Suomesta tässä ja nyt. Se, että tapahtumat nähdään konstaapeli Olli Revon silmin ei asiaa muuksi muuta.

Kirja on varsinainen runsaudensarvi ottaessaan kantaa ajan ilmiöihin. Siitä löytyvät lööppitalouden pikkujulkkiskulttuurin varjopuolet, uravanhempien välinpitämättömyys ja yleensä elämän välineellisyys.

Näistä kaikista Kilvellä on paljon painavaa sanottavaa, mutta romaanin varsinainen mestarillisuus syntyy siitä, miten hän yhdistää eri ainesosat parin viime vuoden koulusurmiin. Marko Kilpi kuvaa uskottavan tuntuisesti sitä taustaa, josta joukkomurhaajat ovat päätyneet äärimmäisiin tekoihinsa.

Olli Repo pohtii itsekseen, miksi 2000-luvulla kauhistuttavimmat pahantekijät ovat keskenkasvuisia lapsia. Miksi mitään tällaista ei ole koskaan aikaisemmin ollut ihmiskunnan historiassa?

Samaa on miettinyt moni muukin ja vastauksiakin on saatu. Marko Kilven romaani on uusia näkökulmia avaava analyysi, joka täydentää akateemista tutkimusta.

Sanotun jälkeen on painokkaasti todettava, että silti Kadotetut on tietysti ennen kaikkea romaani, ja hyvä onkin. Vuosia vaiennut Matti-Yrjänä Joensuu on saanut arvoisensa jatkajan Harjunpäälleen.

Suomalaisten yhteiskunnallisten ”dekkarien” helmasynti on tarinan ja sanoman punoutuminen vain vaivalloisesti yhteen. Monella kirjailijalla on paljon sanottavaa ja tärkeitä huomioita, mutta huonompi taito nivoa näistä kiinnostava kokonaisuus.

Marko Kilvellä on tuo taito. Vaikka Olli Repo pohtii koko matkan tätä kummallista aikaa, kirja myös etenee rivakasti ja kuljettaa lukijaa uusiin yllättäviin suuntiin. Kadotetut on näitä hyviä poliisiromaaneja, joita on todella vaikea jättää kesken ennen viimeistä pistettä.

Kai Hirvasnoro

Puhuvat taas sosialismista

Kansan Uutisten Viikkolehti 3.4. on omistettu Vasemmistoliiton muutostalkoille. Sellainen tapahtuma järjestetään lauantaina ja sunnuntaina Helsingissä.

Miten Vasemmistoliitosta tehdään moderni punavihreä puolue? kysytään tilaisuudessa, jonka järjestävät Vasemmistonuoret, Vasemmistolinkki ja KSL. Löytyykö vastausta, se selviää vasta Annantalolla. Ja siitä kerromme ensi viikolla.

Tämä lehti pyrkii tarjoamaan sytykkeitä pohdinnalle sekä muutostalkoolaisille että niille, jotka eivät tilaisuuteen pääse. Kysyimme etukäteen linkkiläisiltä vinkkejä siitä, miten vasemmisto saisi aloitteen haltuunsa.

Samaa pohtii myös vuoden 2007 tieteentekijäksi valittu politiikan tutkija, professori Mikko Lahtinen Tampereelta. Hän sanoo, että kriisit aktivoivat ihmisiä kapinaan. Hänelle vasemmisto on vastarintaa ja vastarinnan organisoimista kansalaisyhteiskunnassa.

Totta kai tässä teemassa analysoidaan myös kapitalismia ja sen järisyttävää kriisiä. Jouko Jokisalo toteaa, että finanssi- ja talouskriisin lisäksi kapitalismin tuottamiin vitsauksiin kuuluu myös ekologinen kriisi. Ja kaikki toteutuvat samaan aikaan. Siksi tämä ei ole mikään tavallinen lama.

Nyt kun paketti on valmis, silmiin pistää yllättävä sana: sosialismi. Yllättävä siksi, että sosialisminhan piti olla peruuttamattomasti mennyttä aikaa. Se kuoli ja kuopattiin parikymmentä vuotta sitten.

Nyt toisistaan tietämättä kirjoittajat siitä kuitenkin puhuvat. Vasemmistolinkin aktiiville Jan Koskimiehelle sosialismi on demokratian laajentamista. Vasemmistoliiton puolueohjelmatyötä johtanut Jarmo Lindén sanoo, että yhteiskuntakehityksen uutta punavihreää suuntaa voidaan kutsua myös sosialismiksi.

”Sosialismin voisi määrittää tasa-arvoperiaatteen mukaisesti järjestetyksi demokraattiseksi yhteiskunnaksi, jossa kaikkien yksilöiden vapaus toteutuu kestävän kehityksen sallimissa rajoissa”, Linden kirjoittaa.

Yllättävää on sekin, missä sosialismista käydään nyt erityisen painavaa aatteellista keskustelua. Vai onko se kaiken jälkeen yllätys, että tämä tapahtuu Yhdysvalloissa? Viikkolehti The Nation on joka tapauksessa perustanut erityisen sosialismifoorumin, jossa vasemmistoälyköt yrittävät kuvitella, mitä sosialismi nyt voisi olla.

Valmista uuden yhteiskunnan mallia amerikkalaisilla ei ole. Sosialismin ydinajatuksena he pitävät sitä, että ihmiset kokoontuvat ja keksivät ratkaisuja ongelmiinsa kollektiivisesti, omien kohtaloidensa hallintaa siis.

Mitä Mikko Lahtinen Tampereella, sitä Barbara Ehrenreich ja kumppanit Yhdysvalloissa.

Miten edetä periaatteellisista pohdinnoista käytännön tekoihin tässä talouskriisissä, se on jo vaikeampi juttu.

Ehkä yksi käytännön projekti olisi mahdollinen nyt, kun hallitus teettää lamaleikkauksensa alihankintana kunnilla. Miten leikkuri todella iskee, siihen Vasemmistoliitolla on erinomaiset tuntosarvet Suomen kunnissa valtuutettuina ja lautakuntien jäseninä.

Eikö puolue voisi koota heidän tietojaan yhteen ainutlaatuiseksi tietokannaksi? Syntyisi kokonaiskuva siitä, miten hallituspuolueet – ja luultavasti useimmissa tapauksissa SDP:kin – kriisiä käytännössä hoitavat. Onko siellä sitä yhteisvastuuta, jota valtiovarainministeri Jyrki Katainen tiistaina peräänkuulutti.

Eduskuntaryhmä ja puoluetoimisto voisivat samaan aikaan koota oman aineistonsa siitä, miten kriisiä hoidetaan valtiollisella tasolla ja millä mekanismeilla leikkaukset siirtyvät kuntien tehtäväksi.

Koko komeuden voisi julkistaa ensi kerran syksyllä Vasemmistoliiton varjobudjetin yhteydessä ja koko ajan täsmentyviä tietoja sen jälkeen ainakin kerran vuodessa.

Kaupanpäälle puoluetoimintaan saataisiin uudenlaista sisältöä. Puolueesta tulisi muun ohella tietoa tuottava organisaatio, jolla olisi lyödä pöytään melkoiset faktat, kun vaalikeskustelut alkavat talvella 2011.