Ari Ojapelto - Liian vaarallinen eliitille?

Kuva: Jarmo Lintunen

(Kansan Uutiset 28.9. 2006)

Ari Ojapellon kirja Ahneuden aika kokoaa yhteen pyörryttävän määrän tutkimuksia ja tilastotietoa viime vuosilta. Kirja haastaa ns. talousviisaat ja yhden ainoan vaihtoehdon totuudet. Sen se tekee niin tehokkaasti, että yksikään nykyisen talouspolitiikan kannattaja ei suostu Ojapellon kanssa samaan pöytään puolustamaan omaa kantaansa.

KAI HIRVASNORO

KU:n sivuilta tuttu yhteiskuntakeskustelija Ari Ojapelto pläjäytti eilen pöytään 662 sivua yhteiskunta-analyysiä, joka ei talouseliittiä miellytä. Ahneuden aika -nimisen kirjan julkistamistilaisuuteen piti keskustelijoina osallistua ulkoministeri Erkki Tuomioja ja EK:n ekonomisti Simo Pinomaa. Kumpikin peruutti osallistumisensa tiistaina.

Sitä ennen julkistamistilaisuudessa puhetta johtanut Yleisra­dion taloustoimittaja Seppo Konttinen oli haalinut vastaväittäjää Ojapellolle kaksi kuukautta. Turhaan. Eliitti ei keskustele.

Ari Ojapelto on leimattu mm. diletantiksi, kylähulluksi ja paskanpuhujaksi.

Myös Ahneuden ajan tie painokuntoon oli ohdakkeinen. Sen piti ilmestyä jo muutama vuosi sitten, mutta kustantajille tuli yllättäviä mutkia matkaan. Lopulta kirjan julkaisi Vapaan Suomen Liiton puheenjohtaja Antti Pesonen. Ari Ojapelto sai kirjoituspalk­kioksi sata itsensä kirjoittamaa kirjaa ilmaiseksi.

Kokemustensa perusteella Ari Ojapelto totesi eilen, että suomalaisilla on luulo vapaasta tiedonvälityksestä. Torilla saakin vapaasti huutaa, mutta lehdistö ja kirjankustantamot eivät kriitikolle palstatilaa anna.

Ahneuden ajan suuri sivumäärä selittyy sillä, että Ojapelto on koonnut siihen yhteen suuren joukon viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana ilmestyneitä tutkimuksia. Hyllymetreittäin on ilmestynyt kirjoja mm. työttömyydestä, verotuksesta, sosiaalipolitiikasta, työelämästä, kehitysmaista ja globalisaatiosta. Valtamedia ei niistä kerro ja julkaisujen määrä on toisaalta niin suuri, ettei tavallinen työssäkäyvä ihminen pysty kaikkea lukemaan. Siksi Ojapelto sanoi ainakin yrittäneensä koota niiden pohjalta tavallista valistunutta lukijaa palvelevan kokonaisuuden. Kirjasta selviää, kuka meitä hallitsee ja miten jopa kokonaisia valtioita manipuloidaan.

– Kirja antaa perustiedot osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ns. asiantuntijoiden kanssa, Ojapelto lupasi.

Talouslehtien
palstat kiinni

Ari Ojapelto on pitkän linjan toisinajattelija ja keskustelija.

Hän aloitti kirjoittajana talous­lehdissä jo 1980-luvun alussa. Silloin ”kylähullun” poikkeavia näkemyksiä suvaittiin, koska niitä pidettiin kuitenkin kiinnostavina. Kokoomuksen Nykypäivä-lehden kolumnistina hän toimi 1996–1997, kun lehteen haluttiin journalistisesti kiinnostavaa särmää. Vuoden kuluttua tuli potkut, kun hän oman tulkintansa mukaan astui liian isoille varpaille.

Sen jälkeen Ojapelto on saanut palstatilaa enää vasemmistolehdistä.

Mitä niin vaarallista Ari Ojapelto sitten sanoo, ettei hänen kanssaan voi keskustella?

Hän kirjoittaa tulonjaon vääristymistä, työntekijöiden aseman heikentymisestä, yrityselämän moraalin katoamisesta ja hyvinvointivaltion purkamisesta.

Yksi Ojapellon väitteistä kuuluu, että työttömyys on laskenut pääasiassa tilastokikkailulla. Todellinen työttömyysaste on 16 prosenttia, mutta osa työttömyydestä on häivytetty tilastoilla ja työttömät on sälytetty yhteiskunnan elätettäviksi joltain muulta momentilta.

Aiemmin erittäin hyväksi ennustajaksi osoittautunut Ari Ojapelto sanoi, että sitten kun todellinen työttömyys on 20–30 prosenttia, eriarvoistuminen on luonut sosiaalisen tilaisuuden erilaisille ääriliikkeille.

– Alkaa tulla terroristeja, jotka eivät välttämättä ole arabeja.

"Turha puhua, että eläkkeet nousevat"

Elvi Hyvärinen läksytti demareita

(Kansan Uutisten Viikkolehti 22.9. 2006)

- Minä sanoin sille plikalle, että turha puhua. Minun asiaani ei ole hoidettu ollenkaan.

Kansaneläkkeen tasokorotuksista ja köyhyyspaketeista osattomaksi jäänyt tamperelainen Elvi Hyvärinen antoi vähän kansalaispalautetta SDP:n eduskuntaryhmälle.

KAI HIRVASNORO

Tiistaina käydyssä eduskunnan välikysymyskeskustelussa hallitus kehui korottaneensa kansaneläkkeitä jopa enemmän kuin oli alun alkaen aikonut. Kaksi tasokorotusta tuo eläkeläisille yhteensä 12 euroa kuukaudessa.

Tamperelainen eläkeläinen Elvi Hyvärinen – Viikkolehden lukijoille vanha tuttu suorasuu – hurjistui hallituksen omakehusta niin, että otti keskiviikkona yhteyttä suoraan SDP:n eduskuntaryhmään ja antoi palaa. Hyvärinen ei nimittäin ole hyötynyt eläkekorotuksista mitenkään, koska työeläke leikkaa kokonaan hänen kansaneläkkeensä. Jo runsaan 47 euron ansioeläke leikkaa kansaneläkettä, joka suurimmillaankin on 515 euroa.

– Kyllä minä sinne annoin kovia ohjeita ja sieltä mutistiin sitä samaa, että hyvin on hoidettu asiat, KU:hun usein soitteleva Elvi Hyvärinen kertoi.

SDP:n eduskuntaryhmän kansliasta häntä kehotettiin ottamaan yhteyttä Pirkanmaan kansanedustajiin.

– Minä justiin puhuin sosdemien Jukka Gustafssonin kanssa, kun ne pitivät tilaisuutta tuossa torilla. Hän on meidän kyläläinen, niin annan tämän tästä neuvoja. Mutta se tilaisuus meni melkein vanhustenhoitoon ja huonoon ruokaan, niin tätä omaa asiaa­ni en kerennyt puhuakaan, joka koskee näitä verotustouhuja ja eläkkeen kalvamisia.

Köyhyyspaketti ei
hilpasekaan Elviä

– Tämäkin plikka (SDP:n ryhmäkansliassa) selvitti, että niitä asioita on hoidettu. Minä sanoin, että älä puhu, ei minun asiaa­ni ole hoidettu ollenkaan. Minä en ole saanut minkäänlaisia veronkevennyksiä, taitettu indeksi vie korotukset ja kaikki hinnat nousevat. Ja kansaneläkeläisiä ei ole kuin pieni kourallinen. Meitä työeläkeläisiä on suurin osa, Elvi Hyvärinen viestitti myös välikysymyksestä aloitteen tehneen Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän suuntaan.

Syyskuun alussahan kansaneläkkeeseen tuli 5 euron tasokorotus. Saitko sen?

– En, ei minulla ole kansaneläkettä. Se otettiin pois jo aikapäiviä. Ajattele, herranjumala, se oli aika suuri summa, joka tuli joka ikinen kuukausi.

Entä uusi köyhyyspaketti? Mitä se sinulle antaa?

– Ei mitään, eihän se hilpasekaan minua. Sanoin sille plikallekin, ettei se minua auta mitään, mutta mun eläkettäni on kupattu kymmenen vuotta alaspäin. Terveysmenot ovat nousseet ja öljyt ovat huipussaan.

Eläkeläinen maksaa
”varallisuusveroa”

Elvi Hyvärinen asuu öljylämmitteisessä omakotitalossa. Öljylitran hinta nousi lyhyessä ajassa runsaasta 30 sentistä nykyiseen 71 senttiin. Omakotitalon kiinteistövero on 340 euroa. Se leikkaa vuodessa noin kolmanneksen yhden kuukauden eläkkeestä, mitä Elvi Hyväriselle jää käteen euroa vaille tonni kuukaudessa. Hänen omaisuuttaan verotetaan edelleen, miljonääri Björn Wahlroosin ei enää. Oman tontin arvo nousee ja kiinteistövero sitä mukaa. Tonttinsa Elvi Hyvärinen katsoo maksaneensa jo ainakin viiteen kertaan.

Sosiaali- ja terveysministeri Tuula Haatainen sanoi tiistaina, että eläkkeet ovat nousseet enemmän kuin hinnat.

– Ei varmaan ole, väittää Elvi Hyvärinen vastaan.

– Kun meidän indeksi on taitettu, niin millä helkutin konstilla se olisi noussut? Terveydenhoitomaksut, lääkkeet, öljyt ovat nousseet ja meidän eläke könöttää samassa. Minä sanoin sille SDP:n plikalle, että ottakoot selvää, paljonko meidät edut ovat pudonneet ja paljonko tasokorotusta pitäisi saada, kun kansaneläkkeen perusosa on viety. Se oli 350 markkaa kuukaudessa ja se on viety kymmenen vuoden ajan.

Pienet tulot
verottomiksi

Millaiseen tasokorotukseen sitten olisit tyytyväinen?

– Pitäisi olla niin, että pienituloisten ei tarvitse maksaa veroa. Sanotaan nyt 1 500 euroa alittavista tuloista. Ja öljystä menisi vain öljyn hinta, mutta ei arvonlisäveroa. Nostettaisiin eläkkeitä sille tasolle, mitä ne olivat kymmenen vuotta sitten. Kaikista helpointa se olisi, jos pudotettaisiin veroprosenttia. Yhtään mitään muuta ei tarvitse tehdä.

Elvi Hyvärinen tyytyisi siihen, että hänen veroprosenttinsa olisi kymmenen. Nyt se on asuntovelkojen takia 17. Ilman niitä hänen veroprosenttinsa hipoisi 20:tä. Veronkevennysten vastapainona hän ei kaipaisi mitään tasokorotusta, mutta jatkossa eläkkeiden pitäisi nousta kunnolla ilman indeksin taittamista.

Elvi Hyvärinen muistelee aikaa yli kymmenen vuotta sitten, kun Suomea nostettiin jaloilleen. Hänen veroprosenttinsa nousi 1990-luvun alkupuolella kerralla 24 prosentista 30,5:een. Nyt sitä toki on laskettu huomattavasti, varsinkin tuloveron alarajan noston yhteydessä, mutta muita etuja Hyvärinen ei koe saaneensa, vaikka eläkeleikkausten sanottiin aikanaan olevan väliaikaisia.

– Mutta turhaa puhetta. Suurin osa eläkeläisistä ei saa näistä korotuksista mitään, Elvi Hyvärinen päättää.

Terrorismisodalla ainakin 62 000 uhria

(Kansan Uutisten Viikkolehti 15.9. 2006)

Terrorihyökkäyksissä syyskuun 11. 2001 jälkeen on kuollut noin 4 500 ihmistä. Yhdysvaltain johtamalla sodalla terrorismia vastaan on laskutavasta riippuen 70 000 - 180 000 uhria. Eniten George W. Bushin 9/11-jälkeisestä politiikasta ovat hyötyneet Al-Qaida ja Iran.

KAI HIRVASNORO

Maanantaina 11.9. tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun kaksi matkustajalentokonetta lennettiin päin World Trade Centerin pilvenpiirtäjiä New Yorkissa ja yksi puolustusministeriö Pentagoniin Washingtonissa. Neljäs terroristien kaappaama kone putosi pellolle Pennsylvaniassa. 9/11-terrori-iskuissa kuoli 2 973 ihmistä.

Vähän sen jälkeen Yhdysvaltain presidentti George W. Bush tuli julkisuuteen. Hän painotti kahta asiaa. Ensimmäinen viesti oli se, että Yhdysvallat kaivaa al-Qaida-johtaja Osama bin Ladenin esiin mistä tahansa ja elävänä tai kuolleena. Samaa hän lupasi myös viime maanantaina pitämässään puheessa, tosin tällä kertaa ilman lännenelokuvista tuttua uhoa.

Toiseksi Bush käynnisti maailmanlaajuisen sodan terrorismia vastaan.Molemmat tavoitteet epäonnistuivat totaalisesti.

Brittilehti Guardian ja amerikkalainen Washington Post kertoivat samaan aikaan ja omilla tahoillaan alkuviikolla, ettei Yhdysvaltain ylivertaisella tiedustelukoneistolla ole yli kahteen vuoteen ollut hajuakaan siitä, missä Osama saattaisi piileksiä. Jäljet ovat kylmät kuin kivi, Washington Post luonnehti.

Osama bin Ladenin uskotaan olevan jossain Pakistanin ja Afganistanin välisellä rajaseudulla, mutta edes 25 miljoonan dollarin palkkio ei ole houkutellut ketään pettämään häntä.

Afganistanin voitto
kääntyi kaaokseksi

Terrorismin vastainen sota ei mene sen paremmin. Ainoan selvän voittonsa tämä taistelu saavutti loppuvuodesta 2001, kun kansainvälinen liittouma pommitti Afganistanissa valtaa pitäneet talebanit pakosalle. Monien arvioiden mukaan itse Osama bin Ladenkin oli näiden taistelujen jälkeen vain puolen tunnin päässä kiinni jäämisestä Tora Boran luolastoissa.

Mutta kuten Washington Post sunnuntaina kertoi, Yhdysvallat menetti Afganistanin, tai käytännössä vain pääkaupunki Kabulin, valtauksen jälkeen mielenkiintonsa Afganistaniin ja Osama bin Ladenin jahtiin. Voimaa alettiin siirtää jo alkuvuonna 2002 kohti Yhdysvaltain hallituksen tärkeimpänä pitämää kohdetta Irakia.

Nyt vajaat viisi vuotta talebanien kaatumisen jälkeen vastarinta Afganistanissa on rajumpaa kuin kertaakaan sitten vuoden 2001. Viikko sitten Kabulissa tehtiin pahin itsemurhaisku kahteen vuoteen ja Nato yrittää haalia lisää joukkoja maahan, jossa pääkaupungin ulkopuolella vanha meno pitkälti jatkuu. Nato haluaisi Afganistaniin 2 500 sotilasta lisää, mutta ainakin alkuviikolla Nato-maat olivat antaneet lupauksen 20 sotilaasta.

Terrorismin tuhovoima ei
yllä terrorismisotaan

Sota terrorismia vastaan on kuitenkin tuottanut tulosta. Ainakin määrätynlaista. Brittilehdet Independent ja Guardian ovat koonneet erilaisista lähteistä mahdollisimman suureen tarkkuuteen pyrkiviä arvioita terroristien ja terrorismisodan aiheuttamista kuolonuhreista syyskuun 2001 jälkeen.

11. syyskuuta 2001 terroristien iskussa kuolleita oli vajaat 3 000.

Sen jälkeen terrorismin ehkäisemiseen tarkoitettu sota on vienyt hengen vähintään 62 000 ihmiseltä, arvioi Independent. Lisäksi 4,5 miljoonaa ihmistä on joutunut pakolaisiksi ja kaiken tämän luomiseen Yhdysvalloilta on kulunut enemmän rahaa kuin kaikkien maailman köyhimpien maiden velkojen maksuun tarvittaisiin.

Guardianin mukaan sota terrorismia vastaan on ollut siviilien kannalta vielä tuhoisampaa. Siinä kuolleita on 92 469, lehti kertoi tiistaina. 11.9.2001 ja sen jälkeen terroristit ovat Guardianin mukaan tappaneet 4 319 ihmistä.

Terrorismin vastaisen sodan ensimmäisessä vaiheessa Afganistanissa kuoli Independentin mukaan 4 541 - 5 308 siviiliä ja 385 sotilasta. Verilöylyn päänäyttämöllä Irakissa oli viime lauantaihin mennessä mukaan kuollut 50 100 siviiliä ja 2 899 sotilasta.

Arviot perustuvat riippumattomaan Iraq Body Count -verkkosivustoon, New Hampshiren yliopiston selvityksiin sekä erilaisten avustusjärjestöjen esittämiin lukuihin.

Arviot ovat todellisuuteen nähden todennäköisesti liian pieniä. Iraq Body Count rekisteröi kuoleman vain, jos se on mainittu kahdessa eri mediassa.

Epäsuorat uhrit
tulevat lisäksi

Ja lisäksi luvut 62 000 ja 92 000 kertovat vain terrorismin vastaisen sodan suorat uhrit. Siitä puuttuvat Irakin kapinalliset, vuoden 2003 hyökkäyksessä kuolleet irakilaiset sotilaat sekä varsinkin kaikki ne, jotka ovat sotien epäsuoria uhreja. Siis ne, jotka kuolevat myöhemmin pommi-iskuissa saamiinsa haavoihin tai helposti hoidettaviin tauteihin, jotka Irakin kaaoksessa kuitenkin jäävät hoitamatta. Tällöin terrorismisota on yhden Independentin esittämän arvion mukaan tappanut 180 000 ihmistä.

Suurinta lukua selittää Irakin terveydenhuoltojärjestelmän täystuho. 18 000 lääkäriä on jättänyt maan vuoden 2003 jälkeen. Jäljelle jääneistä 250 on siepattu ja pelkästään viime vuonna heistä murhattiin 65.

Yhdysvallat lupasi miehityksen alkaessa rakentaa Irakiin 180 uutta terveysasemaa vuoteen 2005 mennessä. Tähän mennessä niitä on valmistunut neljä eikä niistäkään vielä yhtään ole aukaistu.

Yhdysvaltain ja Irakin hallitukset vakuuttavat turvallisuustilanteen Irakissa olevan paranemaan päin. Kuolonuhrien luku on kuitenkin noussut miehityksen jokaisena vuotena eikä kuluva vuosi tee näillä näkymin poikkeusta.

Afganistaninkin luvuissa mukana ovat vain terrorismisodan suorat uhrit. Arviot epäsuorista vaihtelevat suuresti välillä 8 000 - 20 000. Sekä Afganistanissa että Irakissa on myös suuri pakolaisongelma.

Afganistanin ja Irakin lisäksi Guardian laskee terrorismisodan uhreiksi myös kuolleet Israelin käymissä palestiinalaisten ja libanonilaisten välisissä konflikteissa, samoin Somaliassa, Filippiineillä ja Indonesiassa käydyt sodat islamisteja vastaan ja myös Tshetshenian, missä presidentti Vladimir Putinin sodassa kuolleita on yli 12 000.

Vietnam ja Korea
olivat halvempia

Heinäkuussa julkaistun raportin mukaan Yhdysvaltain kongressi on tähän mennessä myöntänyt sotaan terrorismia vastaan 437 miljardia dollaria (343 miljardia euroa). Rahaa on kulunut jo enemmän kuin Korean ja Vietnamin sotiin yhteensä.

Summaa voi verrata siihen 375 miljardiin dollariin (295 miljardia euroa), joka tarvittaisiin maailman köyhimpien maiden velkojen pois pyyhkimiseen.

Saksalainen Der Spiegel -lehti arvioi 9/11-erikoisnumerossaan, ketkä todella ovat voittajia tässä Yhdysvaltain johtamassa sodassa. Lehden mukaan eniten Bushin hallinnon toimista ovat hyötyneet Osama bin Laden ja Iran, Yhdysvaltain suurimmat viholliset.

Al-Qaidalle Irak on tänään sitä, mitä Afganistan 1990-luvulla, taistelukenttä pyhässä sodassa islamilaiselle maaperälle tunkeutunutta supervaltaa vastaan.

Iran puolestaan pääsi sormeakaan nostamatta eroon yhdestä arkkivihollisestaan Saddam Husseinista. Nyt Iranin vaikutusvalta leviää Etelä-Irakin shiiamuslimien alueella ja koko Lähi-idässä.

Pink Floyd - vielä kerran?

(Kansan Uutisten Viikkolehti 11.8. 2006)

Live8-esiintymisen viime kesänä piti olla viimeinen ja lopullisista lopullisin Pink Floyd -keikka. Nyt on pieniä toiveita siitä, että näin ei olisikaan.

KAI HIRVASNORO

Rockmusiikin dinosaurusten raskaimpaan sarjaan lukeutuva Pink Floyd lopetti aktiivisen toimintansa vuonna 1994. Silloin bändistä oli jo vuosikausia puuttunut sen toinen voimahahmo, basisti Roger Waters.

Pink Floydin klassikkokokoonpanossa oli neljä miestä, mutta 1980-luvun lopussa jäljellä oli jonkin aikaa virallisesti vain kaksi jäsentä, kitaristi David Gilmour ja rumpali Nick Mason, sillä perustajajäsen, kosketinsoittaja Richard Wright oli saanut potkut jo myrskyisissä The Wall -levyn äänityksissä 1970-luvun lopussa. Vajaata kymmentä vuotta myöhemmin comeback-Floydiin hän osallistui aluksi vain palkattuna muusikkona.

Yli kymmeneen vuoteen bändi ei ole tehnyt muuta kuin kokoontunut viime vuoden heinäkuussa neljän biisin ajaksi legendaarisimmalla kokoonpanollaan Live8-konserttiin. Silti se on jatkuvasti otsikoissa.

Juuri nyt kuumin huhu väittää, että kaikista ”ei koskaan enää” -puheista huolimatta progen jättiläiset olisivat valmiita vielä yhteen esiintymiseen. Pink Floydin perustajajäsen ja ensimmäisen vaiheen voimahahmo Syd Barrett kuoli 7. heinäkuuta ja matalan profiilin hautajaisten jälkeen hänelle suunnitellaan isoa muistokonserttia. Waters, Wright ja Mason ovat jo aiemmin haudanneet vanhat kaunansa ja ilmaisseet valmiutensa tehdä vielä jotain yhdessä, mutta parhaillaan soolokiertueella oleva Gilmour on ainakin tähän asti ollut ajatusta vastaan.

Nimenomaan David Gilmour ja Roger Waters riitautuivat verisesti 1980-luvulla, kun jälkimmäisen megalomania ylitti kaikki mittasuhteet ja hän hinasi Pink Floydin lähinnä omien ideoidensa toteuttajaksi ja taustamuusikoiksi The Wall ja Final Cut -levyillä. Oikeudesta bändin nimeen riideltiin verisesti oikeudessakin ja Waters pilkkasi kieltämättä taitavaan tyyliinsä Pink Floydin kahta ilman häntä tekemää uutta levyä.

Soolo kuin Floydia,
Pulse täyttää toiveet

Lisää viime aikojen uutisia jo kuolleeksi luullusta bändistä:

Keväällä ilmestynyt David Gilmourin kolmas soololevy On An Island kuulostaa monin paikoin Pink Floydilta parhaina päivinään. Voi että jos siinä olisi vielä ripaus Roger Watersin särmää...

Uudelleenjulkaisuina ilmestyivät äsken kitaristin aiemmat soololevyt David Gilmour ja About Face.

Heinäkuussa ilmestyi DVD Pulse, joka on pakollinen hankinta fanien lisäksi kaikille muillekin rockmusiikin historiasta kiinnostuneille. Tuplan jälkimmäiseltä levyltä kuullaan ja myös ensimmäisen kerran nähdään tallenteelta, miten Pink Floyd soittaa koko vuoden 1973 klassikkolevyn Dark Side Of The Moon. Jos värkeissä on varaa, niin 5.1-masteroitu ääniraita on komeinta mitä on kuultu ja lähempänä levyn alkuperäistä ideaa kuin alkuperäinen LP-levy. Pink Floyd teki jo 1960-luvulla kokeiluja nelikanavaisella äänentoistolla, jossa musiikki konserteissa ympäröi kuulijat eikä suuntautunut vain edestä taaksepäin niin kuin tavanomaisissa ratkaisuissa.

Levylle tuota äänimaailmaa ei kuitenkaan pystytty taltioimaan ennen nykyistä DVD-aikaa.

Kirja kertoo riidoista
tasapainoisesti

Ja vielä yksi tämän kesän Pink Floyd -uutinen: Nicholas Schaffnerin kirja Pink Floydin odysseia (Johnny Kniga) ilmestyi heinäkuussa suomeksi, ja kreivin aikaan, muun bändin ympärillä tapahtuneen hälyn huomioon ottaen. Alkuperäisteos ilmestyi jo vuonna 1991, mutta jälkisanoilla se on ajantasaistettu ja kertoo bändin vaiheista ja sen ympärillä käydystä kuhinasta viime vuoteen asti.

Vaikka rocktähdet ovat menestystä saadessaan herkkiä riitelemään, on Pink Floydin sisällissota ollut omaa luokkaansa. Myös yhtyeen fanit ovat innokkaasti ryhmittäytyneet Gilmourin ja Watersin leireihin. Jyrkkään kahtiajakoon nähden Nicholas Schaffner on onnistunut hyvin taltioimaan bändin kaikkien jäsenten tunnot. Muut ovat antaneet Schaffnerille haastatteluja, mutta särmikäs Roger Waters kieltäytyi. Hän on kuitenkin antanut niin paljon muita haastatteluja, että niitä lainaamalla koko nelikon ääni kuuluu kirjassa.

Erakoitunut Syd Barrett sen sijaan ei puhunut julkisuudessa kenellekään yli 30 vuoteen.

Siitä on jo
40 vuotta

Juuri vuosi 2006 on oikea aika kaikelle uudelle Pink Floyd -hypetykselle, sillä tänä kesänä on kulunut 40 vuotta siitä, kun englantilaisten arkkitehtiopiskelijoiden bändi alkoi ravistella musiikillista maailmaa. Keväällä 1966 uusi svengaava vaihtoehtoinen Lontoo alkoi kokoontua kuuluisan Marquee-klubin Spontaneous Underground -happeningeihin, joissa enemmänkin äänimaisemia kuin varsinaisia biisejä esitti The Pink Floyd Sound -niminen kokoonpano.

Varsin amatöörimäisestä ryhmästä kehittyi vuosien kokeilujen jälkeen juuri se bändi, joka tulisi rikkomaan kaikki myyntiennätykset Dark Side Of The Moon -levyllään. Vuonna 1973 ilmestynyt LP pysyi listoilla heinäkuuhun 1988 asti, 736 viikkoa.

Menestys johti väistämättä siihen, mitä sosialisti Roger Waters oli halunnut välttää. Pink Floydista tuli iso stadionbändi, Waters poti huonoa omatuntoa rikkauksistaan ja vielä saman vuosikymmenen puolella hän ehti muuttua sietämättömäksi diktaattoriksi, joka otti itselleen kaiken kunnian Floydin tekemisistä. Elokuussa David Gilmour veti soolokeikat Venetsiassa ja Gdanskissa Puolassa. Sen jälkeen kalenteri on tyhjä. Aikaa treenaamiseen sen vanhan bändin kanssa olisi.

Joten: Voi että me toivoisimme teidän olevan täällä – vielä yhden kiertueen ajan ja kaikki neljä. Vaikka ensi kesänä Olympiastadionilla.

Olavi Riihinen, osa 2: Uusliberalismia ja Göbbelsiä

(Kansan Uutisten Viikkolehti 8.9. 2006)

Kirjassa Sosiaalipolitiikka 2017 professori Olavi Riihinen pohti vuonna 1992 käynnissä olleen talouskriisin olemusta ja astetta.

Oli kriisejä, jotka ilmenevät lähinnä vain normaaleina suhdannevaihteluina.

Ja sitten oli kriisejä, jotka kouraisevat yhteiskunnan rakenteita syvältä. Sellaiset muuttavat talous- ja sosiaalipolitiikan perusteita, vaikuttavat radikaalisti tulonjakoon ja uudistavat kenties poliittista järjestelmää, hän kirjoitti.

Riihinen itse oli sitä mieltä, että tuolloin käynnissä oli jälkimmäinen kriisi.

”Se ei ole pelkästään syvä ja sitkeä talouslama, vaan kysymyksessä on yhteiskunnallisten voimien ja rakenteiden uudelleenarviointi, tiettyjen aatteiden ja periaatteiden välinen mitanotto. Tämän kamppailun jälkeen valtio ja yhteiskunta poikkeavat suuresti 1980-luvun Suomesta.”

Jälkikäteen voidaan sanoa, että juuri niinhän se oli.

Ja ellei nykyistä ideologista valtavirtaa ja ideologista ”soluttamista” kyetä katkaisemaan, niin se on turmiollista, Olavi Riihinen sanoo nyt Viikkolehden haastattelussa.

– Ihmiset omaksuvat kuitenkin sanokaamme median levittämiä ajatuksia. Ja toimittajat menevät samaan ansaan ja alkavat vähitellen uskoa samoihin asioihin. Tämä on vähän tällainen göbbelsmäinen tilanne, että kun tiettyä valhetta toistetaan kyllin paljon, niin kaikki alkavat uskoa siihen.

Saksan kolmannen valtakunnan nousua Olavi Riihinen pitää varoittavana esimerkkinä. Maailman koulutetuinkin kansa voidaan suhteellisen lyhyessä ajassa, 10 - 15 vuodessa, kääntää uskomaan aivan käsittämättömiä asioita.

Nokia puhuu yhtä,
mutta tekee toista

Miten erilainen Suomi nyt on verrattuna 1980-luvun hyvinvointivaltioon?

– Tietysti tulonjako on erilainen. Erot ovat suurentuneet. Ja sanoisin, että 1980-luvun lopulla tällaisia optiotuloja ei olisi hyväksytty. Kyllä niistä olisi noussut hirveä poru, mutta vähitellen tällaisia eroja on alettu hyväksyä, Olavi Riihinen miettii.

– En sano, etteikö joku Jorma Ollilan kaltainen lahjakas henkilö ansaitsisi keskivertoa paremmat tulot. Mutta suhteutettuna. Ei kukaan ole niin ylivertainen, että voisi ansaita sellaisia. Ja sitä paitsi näissä optiotulojen saajissa on hyvin paljon sellaisia, jotka eivät ole tehneet juuri mitään, vaan tilanne on tuottanut ne heille.

Lisäksi Olavi Riihinen moittii Jorma Ollilan pitkään johtaman Nokian tehneen samaa syntiä kuin useimmat muutkin monikansalliset yhtiöt. Yhtäällä julistetaan vapauden merkitystä ja vapaata yritteliäisyyttä, mutta samaan aikaan siirretään tuotantoa maihin, joissa ihmisoikeuksia poljetaan, vähemmistöjä sorretaan ja eriävästä mielipiteestä voi menettää jopa henkensä.

Riihisen mukaan tällä ”Kiina-ilmiöllä” tuskin haetaan pelkästään yhtiöiden omien voittojen kasvattamista. Samalla sillä yritetään myös heikentää kotimaassa ammattiyhdistysten voimaa.

Ihmishuutokaupoista
on karmeat kokemukset

Yksi merkittävä erilaisuus 1980-lukuun verrattuna on myös nykyisin vallalla oleva yhteiskunnallisten palveluiden kilpailuttaminen, josta viime aikoina julkisuudessa esillä on ollut esimerkiksi espoolainen vanhusten palvelutalo. Kun yksityinen yhtiö voitti kilpailutuksen, se ilmoitti 30 prosentin hinnankorotuksesta palvelumaksuihin.

Olavi Riihinen kertoo arvostelleensa kilpailuttamista jo 1990-luvulla. Silloin hänet leimattiin tyhmäksi.

– Minä rohkenin epäillä kilpailuttamista, koska historia noista ihmishuutokaupoista on kuitenkin aika karmea. Kilpailuttamisen epäkohdat tulevat näkyviin juuri sillä tavalla, että normaalit ihmiset eivät voi sietää siitä koituvia kustannuksia.

– Kilpailuttaminen on ehkä juuri tyypillisimpiä muutoksia, missä muutoksen suunta ja sävy tulevat näkyviin. Siinä hyvinvointivaltiolla on yksi valinta edessään, että kuinka pitkälle se tällaista uusliberalistista ajattelua sietää vanhusten, invalidien ja lapsiperheiden kohtelussa.

Olavi Riihinen epäilee, etteivät kaikki enää ymmärrä, mitä hyvinvointivaltio tuottaa. Ulkomaille huippuvirkoihin muuttavat kehuvat uusien kotimaidensa oloja.

– Heille täytyy muistuttaa, että mitä koulutus maksaa siinä maassa, mitä sairaanhoito ja niin edelleen, ja mitä ne maksavat täällä. Tämä kertoo jonkinlaisesta asenteen muutoksesta hyvinvointivaltioon. Ehkä me alamme vähitellen ikään kuin leipääntyä tähän systeemiin eikä huomata sen hyviä puolia. Esimerkiksi koulutuksellinen tasa-arvo on pitemmällä kuin missään tähänastisessa valtiomuodostumassa, painottaa Riihinen.

Ei ideologiaa,
vaan ”järkeä”

Edesauttaako yhteiskunnan muuttumista se, että mitään ei enää perustella aatteilla eikä ideologioilla? On vain näkymättömiä taloudellisia pakkoja?

– Kyllä se näin on.

Tällaisena ajan merkkinä Olavi Riihinen pitää tasavallan presidentin Tarja Halosen viime viikolla järjestämää presidenttifoorumia, jonka teemana oli kilpailukyky.

– Siinä nyt ilmeisesti Halonen meni samaan ansaan kuin siinä, että hän puhuu hyvinvointiyhteiskunnasta. Se on kyllä uusliberalistinen käsite hyvin pitkälle, koska ei yhteiskunta ole toimija, vaan valtio. Yhteiskunta on päämäärä, valtio on väline. Minusta on hiukan vaarallista puhua hyvinvointiyhteiskunnasta, koska se viittaa siihen, että vapaaehtoisjärjestöjen pitäisi hoitaa systeemiä. Se on sinisilmäisyyttä.

– Minä kunnioitan kaikkea vapaaehtoistoimintaa, mutta täytyy olla realisti. Ei sillä pitkälle potkita.

Tehdään niin
kuin Göbbels

Miten näin suuri käänne näin lyhyessä ajassa on ollut mahdollinen?

– On sanottu, että tavallinen kansalainen ei ole filosofi, joka ryhtyisi erittelemään asioita. Kai se on ihan totta. Valtaosa ihmisistä ottaa sellaisenaan sen, minkä kuulee ja näkee. Ja kun se toistuu ja toistuu, niin kuin Göbbels teki, niin sitä pidetään totuutena. Filosofisesti erittelevä ihminen voisi kysyä, mitä muita mahdollisuuksia on ja mihin tämä perustuu, mutta ei tavallinen lehden lukija tai television katsoja tee tätä.

Olavi Riihinen myöntää, että laman keskellä oli joskus ilmeisesti vain päivien asia saada valtion laina-asiat hoidetuksi. Mutta ainakin jotkut katsoivat, että silloin omaksutut opit ovat sitten aina voimassa ja valtion kirstua täytyy varjella kuin silmäterää, vaikka se olisi kuinka pullollaan.

Juuri nyt näitä pakkoja perustellaan ikärakenteen muutoksella. Olavi Riihinen sanoo monesti epäilevänsä, oikeuttaako se kaikki nyt vallalla olevat johtopäätökset.

– Tässä helposti tulee nyt ekonomistien valtavirran synnyttämä totuus. Jonkun kohdalla se voi olla viisasta ylivarovaisuutta, mutta monen muun kohdalla se voi olla spekulointia muilla asioilla, muun muassa veronkevennyksillä.

Lama ei ollut
leikkausten syy

Lama ei ollut hyvinvointivaltion kutistamisen syy. Olavi Riihinen muistuttaa, että oppi hyvinvointivaltion kriisistä periytyy öljykriisin aikaisesta Englannista, mistä se levisi vähitellen muualle. Pintansa ovat pitäneet lähinnä Ruotsi ja Hollanti.

Jos hyvinvointivaltion muutokselle haluaisi antaa jonkin nimen, niin Olavi Riihinen hakisi ratkaisua jostain vallattoman markkinatalouden, ohjaamattoman markkinatalouden tai suuryritysten ohjaaman markkinatalouden suunnasta.

Hänestä näyttää siltä, että kansa on mukautunut suuryritysten valtaan, mutta silti nopeatkin muutokset ovat aina mahdollisia.

– Käänteet ovat aina mahdollisia demokraattisissa järjestelmissä, ja kyllä tämä nyt vielä kuitenkin on perusteiltaan demokraattinen järjestelmä. Kun vaalit lähestyvät, niin toivottavasti saadaan hyviä, kriittisiä keskusteluja.

Vanhusten turvattomuus
lisääntyy nykymenolla

Jos käännettä ei kuitenkaan tapahdu ja yhteiskuntapolitiikan päälinja säilyy ennallaan, niin millainen Suomi on vuonna 2017, sinä vuonna mihin vuonna 1992 ilmestyneen kirjan perspektiivin oli määrä ulottua?

– Jos tämä meno jatkuu, niin meillä on aika paljon turvattomia vanhuksia. Aika paljon työvoiman tarpeesta riippuu, miten suhtaudutaan lapsiperheisiin. Lapsiperheiden ja yleensä väestöpolitiikan kohdalla näkymät voivat olla valoisammat kuin vanhusten kohdalla juuri sen takia, että työvoiman tarve sanelee asian, pohtii Riihinen.

Esimerkiksi Jorma Ollilan presidenttifoorumissa esittämän huolen nuorten miesten terveydestä Olavi Riihinen näkee juuri tätä työvoimapolitiikan taustaa vasten.

– Siinä heijastuu huoli, että mistä saadaan duunareita.

– Ehkä Ollilassa heijastuvat tietoisesti tai tiedostamatta tietyt uusliberalistiset käsitykset ja silloin työvoimapolitiikka on keskeistä.Mutta uusliberalistisessa valossa vanhukset ovat vain rasitteita.

– Jos ideologia on sellainen, joka ei juuri ota ihmisarvoa huomioon, niin vanhuksilla on synkät näkymät edessään. Varakkailla ei ole hätää missään yhteiskunnassa, mutta nimenomaan varattomien kohdalla näkymät ovat ankeat, Olavi Riihinen synkkenee.

Terveyspolitiikassa vuonna 2017 heijastunee sama jako. Työikäisiä kannattaa hoitaa, mutta siinäkin hyvätuloiset otetaan ehkä paremmin huomioon. Ainakin tuloerot ja sosiaalinen asema näkyvät nytkin niin, että heikoimmilla olevat kuolevat nuorempina.

– Olen sanonut viime aikoina joissakin yhteyksissä, että kun Suomessa on pidetty eläkeläisten tuloköyhyyttä harvinaisena, niin se johtuu yksinomaan siitä, että pienituloisimmat eläkeläiset kuolevat niin aikaisin.

Tiivistäen vuoden 2017 Suomen voi sanoa olevan sellainen, jossa hyödyllisille kansalaisille on tarjolla hyviä yhteiskunnallisia palveluita. Parhaiten ansaitsevat vielä täydentävät niitä ostamalla yksityisiltä markkinoilta parasta, mitä rahalla saa.Mutta hyödyttömät kansalaiset jäävät koko ajan rapautuvan yhteiskunnallisen palvelukoneiston armoille.

– Kyllä. Jos tämä meno jatkuu, tämä vaara on erittäin suuri, Olavi Riihinen myöntää.

– Toivottavasti kansa saadaan heräämään ennen sitä, hän jatkaa.

Emeritusprofessori Olavi Riihinen ennusti köyhyyden synnyn jo vuonna 1992

Kuva: Jarmo Lintunen

(Kansan Uutisten Viikkolehti 8.9. 2006)

Kun samaan aikaan uhka sosialistisesta vallankumouksesta haihtui pois ja Suomessa ryhdyttiin Margaret Thatcherin oppien mukaan toteuttamaan uusliberalistista politiikkaa, niin se tiesi kovia aikoja hyvinvointivaltiolle. Kaukonäköisimmät tiesivät, etteivät lamaleikkaukset jää tilapäisiksi.

KAI HIRVASNORO

- Se oli vain hyvä arvaus, vähättelee turhan vaatimaton mies elokuussa 2006.

Jos kyseessä oli vain arvaus, niin se oli loistava sellainen.

Vuonna 1992 ilmestyi sosiaalipolitiikan professorin Olavi Riihisen toimittama kirja Sosiaalipolitiikka 2017, jossa yritettiin usean kirjoittajan voimin katsoa tulevaisuuteen. Elettiin keskellä syvintä lamaa ja vallalle oli noussut "ainoan oikean vaihtoehdon" politiikka. Useimmat kansalaiset luulivat, että hyvinvointivaltiota supistettiin väliaikaisesti, jotta menot ja valtion velka eivät joukkotyöttömyyden aikana räjähtäisi käsiin. Että kaikille pakollisten lamatalkoiden jälkeen hernesoppakin on kaikille samanlaista.

Mutta toiset näkivät pidemmälle. Toisten sopassa oli sattumia ja toisten enempi vettä. Sillä ei ollutkaan kyse vain lamasta, vaan perusteellisesta yhteiskunnan suunnanmuutoksesta, jolle lama antoi hyvän tekosyyn.

Olavi Riihinen näki niin kauas, että tänään luettuna hänen melkein 15 vuotta vanha tekstinsä herättää aavemaisen tunteen. Ei voi olla mahdollista ennustaa tulevaisuutta näin hyvin.
Mutta "riutuvan ja riitaisen Suomen" skenaariossaan Riihinen kuitenkin kuvasi tämän päivän melkein sellaisenaan. Vain ennustus korporativismin merkityksen vähenemisestä jäi toteutumatta, ainakin toistaiseksi.

Sosialismi väistyi,
uusoikeisto nousi

Olavi Riihinen kirjoitti yleisen poliittisen ilmapiirin muuttuneen konservatiiviseksi sosialismin uhkan väistyttyä ja keskiluokkien voimistuttua. Uusoikeistolaisille ajatuksille oli tilaa ja niiden harjoittaminen tulisi johtamaan mm. seuraavaan:

* Sosiaaliset tulonsiirrot työeläkkeitä lukuunottamatta pyritään pitämään matalina. Perinteinen kansaneläkejärjestelmä joutuu supistamispaineiden kohteeksi.

* Uusoikeistolaisuus ja julkisen sektorin rahoitusvaikeudet ohjaavat sosiaalipolitiikkaa kohti welfare mixiä: Yksityisten ja järjestöjen tuottamien hyvinvointipalvelujen lajivalikoima ja määrät kasvavat. Valtiokeskeisen sosiaalipolitiikan harjoittaminen vaikeutuu.

* Sosiaalipolitiikka loittonee tarveperiaatteesta ja suuntautuu kohti ansioperiaatetta.

* Kilpailevan ideologian, sosialismin, puuttuminen mahdollistaa sellaisen politiikan, joka ei 1970-luvulla olisi tullut kuuloonkaan. Tämä avaa mahdollisuuden vähittäisiin, mutta oleellisiin sosiaalipolitiikan supistuksiin ilman ideologiselta pohjalta kumpuavaa legitimiteettikriisiä.

* Sosiaalinen eriarvoisuus lisääntyy. Pitkäaikaistyöttömyys synnyttää laajaa köyhyyttä.

* "Erityisesti vuoden 2000 jälkeen, mutta osittain aiemminkin nousevat eriarvoisuutta lisääviksi tekijöiksi myös yksityisvakuutuksen yleistyminen lisäeläkkeiden hankkimiseksi, terveydenhuollon kustannusten muuttaminen entistä enemmän omavastuisiksi ja yleensä palveluiden lisääntyvä maksullisuus welfare mixissä.

* Viimesijaisen turvan myöntämisperusteita kiristetään silloin kun turvan tarve on suurin.

* Työelämässä lisääntyvät epätyypilliset työsuhteet ja 1990-luvun lopulta lähtien Suomessa on runsaasti työssäkäyviä köyhiä työttömien lisäksi.

Riihinen ennusti
Pajamäen kirjan

Kaiken kaikkiaan Olavi Riihinen näki myös sen, että työttömyys tulee vähitellen alenemaan, mutta edellä mainittujen seikkojen takia köyhyys jää osaksi suomalaisen yhteiskunnan arkipäivää. Ja köyhyys syrjäyttää muutenkin kuin aineellisesti. Se siirtää elämään asiallisesti ottaen yhteiskunnan ulkopuolella syrjässä valtakulttuurin päämääristä ja ilman osallistumista vallan käyttöön. Keskiluokka puolestaan suhtautuu köyhiin ennakkoluuloisesti, mikä vahvistaa heidän noidankehäänsä.

Olavi Riihinen näki myös sen, ettei hegemonisille luokille synny sellaista vastapainoa, mikä aiheuttaisi suuria kriisejä.

Mutta:

Ja tämä on kaikkein uskomattominta. Riihinen ennusti myös viime keväänä ilmestyneen Osku Pajamäen kirjan Ahne sukupolvi. Hän kirjoitti, että vaikka varsinaisia kriisejä ei synnykään, niin ristiriitoja kyllä nähdään:

"Ikäryhmien väliset eturistiriidat, nimenomaan kysymys tulonjaon oikeudenmukaisuudesta eri ikäkausien välillä, puhkeavat viimeistään vuoden 2005 paikkeilla."

Pajamäen kirja ilmestyi maaliskuussa 2006, mikä on kyllä "vuoden 2005 paikkeilla."

Vastaanotto oli
vaisu - silloinkin

Sosiaalipolitiikka 2017 -kirja jaettiin kaikille kansanedustajille, mutta Olavi Riihinen, nyt emeritusprofessori, muistelee palautteen jääneen vaiteliaaksi.

Tässä suhteessa mikään ei ole juuri muuttunut. Köyhyyspamfletteja ja yhteiskunnallista suunnanmuutosta käsitteleviä kirjoja on pelkästään 2000-luvulla ilmestynyt ainakin puoli metriä korkea pino, mutta niitä ei juuri käsitellä lehdistössä eikä asiantuntijapaneeleita lukuunottamatta muuallakaan julkisuudessa.

Mutta palataan vielä alkuun: Miten oli mahdollista ennustaa näin tarkasti tulevaa?

- Tietysti olin miettinyt näitä asioita aika paljon siinä virkakauteni loppuvaiheessa. Ja suomalaisen yhteiskunnan rakenne oli ollut minulla sekä harrastuksena että ammattina. Siinä mielessä voi sanoa, että pitkin olla jotain edellytyksiä päätellä asioita, Olavi Riihinen muistelee.

Uusliberalismin nousu
hyvä pohja arvaukselle

Ensin hän toistaa, että teksti oli enemmänkin hyvä arvaus kuin todellista tietoa. Mutta kun asiaa tarkemmin mietitään, niin hyvälle arvaukselle alkaa löytyä myös pohjaa.

- Ehkä minua auttoi se, että olin silloin perehtynyt jonkin verran libertarismiin* ja uusliberalismiin**. Saatoin ajatella tässä synkemmässä skenaariossa sitä, mitä tapahtuisi, jos nämä aatesuunnat voittaisivat alaa niin kuin ne ovat nyt sitten voittaneet. Tämä voi olla paras selitys, sikäli kuin olen onnistunut tuossa skenaariossa, Riihinen edelleen vähättelee.

Ja kun vielä tarkemmin asiaa muistelee, niin Olavi Riihisen ennusteita helpotti tietysti sekin, että Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin yhteiskuntakokeilujen tulokset olivat tiedossa. Totta kai thatcherismin soveltaminen Suomessa johtaisi samaan kuin Englannissa.

Reaganismistakin löytyy hätkähdyttäviä yhtäläisyyksiä tähän päivään. Hänen aikanaan vankilat yksityistettiin ja vankien määrä Yhdysvalloissa kaksinkertaistui 1980-luvulla. Suomessa oli 2 836 vankia vuoden 1997 lopussa. Viime vuoden lopussa vankeja oli 3 888. Vankien lukumäärän kasvua selittää koventunut rangaistuskäytäntö väkivaltarikoksissa sekä rikollisuuden lisääntyminen yleensä. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tuoreimman henkirikoskatsauksen mukaan henkirikosten määrä vuonna 2004 nousi 29 prosentilla edelliseen vuoteen verrattuna ja sitä selittää lähes pelkästään työelämästä syrjäytyneiden miesten käytös.

- Myös Neuvostoliiton hajoaminen oli yksi signaali. Olin päätellyt, että hyvinvointivaltio on suurelta osalta sen ansiota, että oli olemassa kommunismin uhka, Olavi Riihinen toteaa.

* Libertarismi on Olavi Riihisen mukaan aatesuunta, jonka kannattajat kannattavat yksityistä omistusoikeutta, mutta tahtovat karsia radikaalisti valtion toimintoja ja instituutioita. Valtio ei saa puuttua yksilöiden vapauteen millään tavalla.

** "Suomessa on selviä merkkejä halusta rajoittaa julkisten palvelujen kasvua. Edelleen lisääntyvää huomiota on kiinnitetty julkisen sektorin tehokkuuteen ja panosten vaikuttavuuteen. Näiden piirteiden ohella uusliberalistista ideologiaa edustavat tulosohjauksen ja muiden liikkeenjohdollisten oppien suhteellisen suoraviivainen siirtäminen julkisiin palveluihin sekä oikeuksia painottavasta ohjauksesta luopuminen."
Matti Heikkilä kirjassa Sosiaalipolitiikka 2017.

Demarit Vasemmistoliiton linjoille köyhyyspaketista

(Kansan Uutiset 7.9. 2006)

Useat SDP:n kansanedustajat moittivat hallituksen köyhyyspakettia liian pieneksi ja vaativat siihen samanlaisia parannuksia kuin Vasemmistoliitto. Päivää aikaisemmin SDP:n varapuheenjohtaja haukkui Vasemmistoliiton vaatimukset propagandaksi.

KAI HIRVASNORO

Sosialidemokraattisen puolueen rivit ovat sekaisin eduskunnassa ensi viikolla käytävän budjetin lähetekeskustelun alla. Syynä on hallituksen köyhyyspaketti, joka ei puoluejohdon ja ministereiden vakuutteluista huolimatta tyydytä kansanedustajia.

Eilisessä Uutispäivä Demari -lehdessä monet SDP:n kansanedustajat totesivat vasemmistoliittolaisin äänenpainoin budjetin kaipaavan vielä viilausta. Lisää rahaa vaadittiin työttömille, eläkeläisille ja opiskelijoille. Äänessä olivat tosin tunnetut vasemman laidan demarit, joiden vaikutusvalta puolueessa ja sen eduskuntaryhmässä on olematon.

Esimerkiksi Reijo Kallio totesi köyhyyden Suomessa lisääntyvän, vaikka maa on vaurastunut.

– Pitäisi pikkuhiljaa päästä siihen, että ihan oikeasti nostettaisiin työmarkkinatukea. Sillä pystyttäisiin lieventämään köyhyysongelmaa.

Heli Paasio oli samassa lehdessä toisen asteen opiskelijoiden asialla, mutta kovimman tarjouksen teki Ilkka Taipale. Hänen mukaansa tuloköyhyys pitäisi poistaa kertaheitolla antamalla miljardi euroa EU:n köyhyysrajan alapuolella oleville ihmisille.

Erikoiseksi demariedustajien vaatimukset tekee se, että SDP:n johto on haukkunut samanlaiset ja osin maltillisemmat Vasemmistoliiton tavoitteet nalkutukseksi, änkyröinniksi ja propagandaksi.

”Nalkutusta ja
propagandaa”

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Martti Korhonen on Ilkka Taipaleen tapaan hahmotellut miljardin euron suuruista köyhyysohjelmaa, mutta vaalikauden mittaisena eikä kertarysäyksenä. Tästä huolimatta ”Vasemmistoliitto näyttää valitsevan mieluummin nalkuttavan vasemmiston roolin, jossa todellisten yhteiskunnallisten vaihtoehtojen pohtiminen jää sivurooliin”, haukkui SDP:n puoluesihteeri Maarit Feld-Ranta viime viikolla.

Ja tämän viikon tiistaina SDP:n varapuheenjohtaja Pia Viitanen vaati Vasemmistoliitolta tukea kestäville ratkaisuille eikä pelkkiä propagandatemppuja.

Viitanen sanoi tiistain Demarissa Vasemmistoliiton olevan kuitenkin oikeassa siinä, että ensi kaudelle kertynyt liikkumavara on käytettävä pienituloisten eläkeläisten ja lapsiperheiden tukemiseen.

– Ongelmat, joista Vasemmistoliitto puhuu, ovat oikeita hän myönsi.

Sosialidemokraattisissa katumusharjoituksissa ei sinänsä ole mitään uutta. Vastaavia puheenvuoroja on kuultu koko vaalikausi, mutta kansanedustajat ovat kuitenkin aina lopulta tukeneet vääräksi kokemaansa politiikkaa. Yksi vastaava kritiikin aalto osui kevääseen 2005, jolloin sillä yritettiin vaikuttaa myös SDP:n puheenjohtajavaaliin. Silloin SDP:n Helsingin piirin lehden päätoimittaja Risto Kolanen nimitti Vanhasen hallituksen talouspolitiikkaa kokoomuslaiseksi ja samaan aikaan rivikansanedustajat pauhasivat eduskunnan kehyskeskustelussa eriarvoisuuden lisääntymisestä.

Viime syksynä yksikään sosialidemokraattinen kansanedustaja ei budjettikäsittelyssä puolustanut hallituksen esitystä varallisuusveron poistamiseksi. Myös puheenjohtaja Eero Heinäluoma pysytteli kaukana istuntosalista asian käsittelyn ajan. Muitakaan hankalia hallituksen esityksiä sosialidemokraatit eivät puolusta, mutta kun päätöksenteon aika koittaa, he kuitenkin aiempien puheidensa vastaisesti äänestävät niiden puolesta.

Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, nyt heränneelle köyhyyshuolelle käy samalla tavalla. Puhutaan yhtä, mutta tehdään toista. Onko näin, nähdään jo tässä kuussa, kun eduskunta äänestää Vasemmistoliiton käynnistämästä ja koko muun opposition tukemasta välikysymyksestä, joka koskee pienituloisia eläkeläisiä.

Suomen julkiselta sektorilta puuttuu 200 000 työpaikkaa

Yksityistäminen on hallituksen
määrätietoinen tavoite

(Kansan Uutisten Viikkolehti 1.9. 2006)

Kun UPM saneeraa 3 000 työpaikkaa, se on kriisi johon hallituksenkin on reagoitava. Kun hallitus päättää saneerata 17 000 työpaikkaa, se on ilmeisesti yhteinen etu, ihmettelee akatemiatutkija Raija Julkunen.

KAI HIRVASNORO

Mikä on se jälleen ensi vuoden budjettiesityksessä vahvistettu Suomen linja, joka pakottaa pitämään sosiaalitoimen nyörit tiukalla, vaikka talous kasvaa Euroopan kärkitahdissa vuodesta toiseen?

”Suomen talous- ja työllisyyspoliittinen linja nojaa verotuksen keventämiseen, julkisen sektorin – sekä julkisten menojen että julkisen työllisyyden – kurissa pitämiseen ja yksityisen sektorin työn edistämiseen.”

Näin kirjoittaa akatemiatutkija Raija Julkunen vuoden toisessa Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä.

Julkisen sektorin supistaminen ja yksityisen työn suosiminen realisoituu hätkähdyttävällä tavalla: Suomessa julkisella sektorilla olisi 200 000 työpaikkaa nykyistä enemmän, jos julkinen työllisyys olisi yhtä korkealla tasolla kuin muissa Pohjoismaissa.

Veroale menee
kaiken edelle

Suomi on omaksunut OECD:n ja muiden taloudellisten asiantuntijaorganisaatioiden suositukset ja vahvistanut linjan vuosittaisten budjettien lisäksi vuonna 2003 Raimo Sailaksen työllisyystyöryhmän raportissa. Sen keskeinen tavoite oli verotuksen keventäminen ja julkisten hyvinvointipalveluiden rahoittaminen jatkossa nykyistä matalammalla veroasteella.

Samassa hengessä valtiovarainministeriön valmisteleman tuottavuusohjelman tavoitteena on nitistää edelleen 17 000 julkisen sektorin työpaikkaa. Se on melkein kuusi kertaa enemmän kuin UPM-Kymmene paljon haukutuissa potkutalkoissaan.

Viime vuosina julkisia varoja on alettu käyttää mieluummin yksityisen työn tukemiseen ja rahoittamiseen kuin uusiin julkisen sektorin työpaikkoihin. Joskus niin tehdään hinnalla millä hyvänsä.

Hallituksen määrätietoisesta ajattelusta Raija Julkunen esittää monia esimerkkejä. Työllisyystyöryhmä noteerasi julkisen sektorin vain siinä mielessä, että sitä on avattava kilpailulle ja ulkoistettava. Kumpaakin on tehty jo hyvän aikaa. Sosiaalipalveluista neljännes ja terveyspalveluista yli viidennes oli yksityisiä jo vuonna 2003. Kumpikin nojaa ratkaisevasti julkisen sektorin rahoittamiin ja subventoimiin asiakkaisiin. Ja kilpailutusvelvoite on edelleen tiukkenemassa.

Yksityinen työ se
vasta kallista onkin

Myös koti-, hoiva- ja turvapalveluita pyritään kanavoimaan yksityisiksi. Tärkeä instrumentti on ollut verotuksen kotitalousvähennys, jota on laajalti kiitetty uusien työpaikkojen synnystä ja harmaan talouden edellytysten heikentämisestä.

Raija Julkusen mukaan arviot kotitalousvähennyksen synnyttämistä työpaikoista vaihtelevat suuresti ja siksi yhden työpaikan synnyttämisen hintaa on vaikea arvioida. Liikutaan jossain
30 000 - 40 000 euron maastossa, jolla olisi synnyttänyt työpaikan julkisellekin sektorille. Mutta hallituksen keskeinen tavoite onkin matalan tuottavuuden työpaikkojen synnyttäminen.

Vielä kalliimpaa on uusi matalapalkkatuki, jolla työnantajat, paitsi valtio, voivat työllistää yli 54-vuotiaan työttömän. Hallituksen oman arvion mukaan jokainen tällainen työpaikka maksaa 60000 euroa vuodessa ja sillä saadaan aikaan 1 900 henkilötyövuotta. Samalla rahalla julkiselle sektorille palkkaisi ainakin puolitoista sairaanhoitajaa.

Tukityöllistämisen painopiste on viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana ollut yksityinen sektori. 1990-luvun puolivälissä yritysten ja järjestöjen osuus tukityöllistetyistä oli kuudesosa. Nyt se on jo noin puolet.

Hyvinvointivaltio
kätkeytymässä

Raija Julkusen mukaan askeleet ja siirtymät ovat pieniä, mutta johdonmukaisia. Sekä yleinen talouspoliittinen linja että yksittäiset ratkaisut suosivat yksityistä työtä ja pyrkivät korvaamaan sillä julkista työtä.

Nämä pienet siirrot kuvaavat sitä, mitä kutsutaan piileväksi tai kätketyksi hyvinvointivaltioksi. Siinä valtio siirtyy suorista menoista kohti epäsuoria menoja, palvelujen tuottamisesta jakamaan verotukia ja palveluseteleitä ja subventoimaan mieluummin yksityistä toimintaa kuin tuottaa palveluita itse. Mitään näyttöä valitun linjan tehokkuudesta tai taloudellisuudesta ei ole. Kyse on vain uskosta markkinoihin.

Raija Julkunen kysyy, mitä tapahtuisi, jos Suomessa olisi laajempi julkinen työllisyys eli vähemmän työttömyyttä ja syrjäytymistä. Olisiko sitten niin, ettei sosiaalipolitiikan tarvitsisi askaroida loputtomiin köyhyyden, vähimmäisetuuksien, toimeentulotuen, työmarkkinatuen, työmarkkinatuen vastikkeiden, kannustinten, loukkujen ja aktivoinnin kanssa?

Entä jos julkista työtä ei haluttaisi itsepintaisesti kilpailuttaa ja ulkoistaa? Ehkä sitten ei tarvitsisi siirtää resursseja puuhaamaan hankintalakien, kilpailutuksen, markkinaoikeuden, tarjouskilpailujen jne. kanssa?

Raija Julkunen pitää kummallisena nihkeyttä julkista sektoria kohtaan, koska jälkiteollisessa yhteiskunnassa se tuottaa juuri sitä, mitä ihmiset haluavat: Hyvää hallintoa, luotettavan oikeuslaitoksen, koulutusta, terveyttä, hoivaa, kulttuuria, hyvän ympäristön sekä liikenne ja tietoliikenneinfrastruktuurin.

Se niistä vaalilupauksista, Eero Heinäluoma

KAI HIRVASNORO

(Kansan Uutisten Viikkolehti 1.9. 2006)

Palkansaajien verotusta ei pidä keventää, vaan käyttää rahat julkisten palveluiden ja sosiaaliturvan parantamiseen. Työttömyysturvan peruspäivärahaa pitäisi korottaa selvästi.

Tätä mieltä oli valtiovarainministeri, SDP:n puheenjohtaja Eero Heinäluoma silloin kun hän vasta pyrki eduskuntaan talvella 2003. Tai näin hän ainakin vastasi Helsingin Sanomien vaalikoneen kysymyksiin.

Nyt kun Heinäluomalla on vallan avaimet hallussaan, niin miten hän edistää kannattamiaan asioita?

Verotusta kevennettiin heti vaalikauden alkajaisiksi. Suhdannepoliittisesti tämä saattoi olla hyvinkin viisasta, mutta eikö Heinäluoman kokemuksella asia olisi pitänyt olla tiedossa myös ennen vaaleja? Kaiketi ei, koska hän erikseen vaalikampanjan aikana pelotteli veronkevennysten tuhoisalla vaikutuksella.

Palveluihin lisää rahaa on vaalikaudella saatu jonkin verran, mutta sosiaaliturvan kehittäminen on ollut käytännössä jäissä sinne tänne ripoteltuja ”täsmätoimia” lukuunottamatta.

Työttömyysturvan ”tuntuva” korottaminen on tästä lähtien Heinäluoman mitalla 32 senttiä päivässä. Viikon korotus ei riitä edes kahvikuppiin ainakaan helsinkiläisissä baareissa.

Myös lapsilisien korottaminen oli Eero Heinäluoman sydäntä lähellä – ennen vaaleja:

”Kaikkien väestöryhmien etu on, että pidämme lapsistamme huolta. Yksi tarpeellinen asia on lapsiperheiden toimeentulosta huolehtiminen.”

Hallituksen omien asiakirjojen mukaan lapsilisän taso on edelleen 15 prosenttia alempi kuin vuonna 1994. Sosiaaliturvan suunta 2006 -katsauksen mukaan viime vuosien hyvästä taloustilanteesta huolimatta etenkin lasten ja nuorten syrjäytymisriski on kasvanut.

Tuloerot ovat koko vaalikauden kasvaneet, vaikka Heinäluoma oli vajaat neljä vuotta sitten niiden supistamisen kannalla.

”Oikeudenmukaisuuteen kuuluu se, että pidämme kaikista ihmisistä huolta.”

Nyt Eero Heinäluoma kuitenkin itse budjetoi köyhien määrän lisääntyvän edelleen ensi vuonna.

Ja kehitysyhteistyön lisääminen oli ”moraalinen velvollisuutemme”, joten kansanedustajaehdokas Eero Heinäluoma halusi sitä korotettavan niin, että 0,7 prosentin tavoite saavutetaan vuoteen 2010 mennessä.

Kiire tulee, sillä tänä vuonna kehitysyhteistyömäärärahojen BKT-osuus on 0,42 ja ensi vuonna 0,43 prosenttia. Euroissa kehitysyhteistyö on toki noussut, mutta kohti Heinäluoman ja myöhemmin koko hallituksen haluamaa tavoitetta Matti Vanhasen hallitus tulee etenemään neljässä vuodessa 0,08 prosenttia.

Seuraavalla hallituksella on siten edessään 0,23 prosentin urakka vuotta lyhyemmässä ajassa.