Ukrainan asevarastoista maailman suurin ryöstö

Elokuva Lord of War on
suurimmaksi osaksi totta

(Kansan Uutisten Viikkolehti 21.4. 2006)

Maailmassa on ase jokaista kahtatoista ihmistä kohden. Laittomien asekauppiaiden tehtävänä on aseistaa myös ne yksitoista muuta, sanoo kuvitteellinen salakuljettaja Juri Orlov elokuvassa Lord of War. Kauppatavaraa tehtävänsä toteuttamiseen salakuljettajat saivat oikeassa elämässä viime vuosikymmenellä varsinkin Ukrainasta, mistä katosi jättiläismäisiä määriä neuvostoaikaisia aseita.
KAI HIRVASNORO
Se oli maailman suurin ryöstö.

Neuvostoliiton kaaduttua Ukrainaan, mahdollisen Naton vastaisen sodan etulinjaan, jäi isännättömiksi 800 000 neuvostosotilaalle varattuja aseita tonneittain ja taas tonneittain. Niitä riitti AK-47-rynnäkkökivääreistä taisteluhelikoptereihin, ohjuksiin ja panssareihin. Joku varasti niitä sotilaiden ja viranomaisten suosiollisella avustuksella Ukrainan parlamentin arvion mukaan 32 miljardin dollarin arvosta vuosina 1992 - 1998. Huonosti palkatut ukrainalaissotilaat ”hukkasivat” aseitaan ja komentajat tekivät isompaa bisnestä.

Jos esimerkiksi AK-47:n luodin markkinahinta oli 80 senttiä, niin upseeri myi sen ”yksityiselle osapuolelle” 20:llä, mutta kirjasi kauppahinnaksi 8 senttiä. Hänen oma voittonsa oli 12 senttiä luodilta ja yksityinen sai sen, mitä pystyi 20:n ja 80:n sentin erotuksesta myydessään luodin eteenpäin.

Human Rights Watchin tekemän selvityksen mukaan aseita katosi niin paljon ja aseiden viennissä tarvittavia todistuksia väärennettiin siinä määrin, että myös Ukrainan viranomaisten täytyi olla pelissä mukana presidentti Leonid Kutshman kaudella. Kutshma myös hautasi parlamentaarisen selvityksen jättipuhalluksesta, mutta yhden komitean jäsenen tekemä lyhennelmä toimitettiin länsimaisille tiedotusvälineille. Sen jälkeen kyseinen parlamentaarikko sai luodin jalkaansa.

Aseille oli 1990-luvulla kysyntää Euroopassa ja Afrikassa. Yksityisten asekauppiaiden käsiin päätyneestä miljardiomaisuudesta suuri osa myytiin laittomilla markkinoilla Jugoslavian hajoamissotia käyneille armeijoille ja afrikkalaisille sotapäälliköille, joista Liberian presidentti Charles Taylor oli tärkein. Hänen kauttaan laittomilla aseilla tapettiin liberialaisten siviilien lisäksi siviilejä myös Sierra Leonen yli kymmenen vuotta kestäneessä sisällissodassa.

Aseiden salakuljetuksesta kertova Andrew Niccollin elokuva Lord of War oli viime vuoden parhaita. Tarina on niin kuuma, että rahoitus elokuvaan piti hankkia Hollywoodin studioiden ulkopuolelta. Elokuvan kerrottiin perustuvan tositapahtumiin, mutta hätkähdyttävästi se on täyttä totta lähes kokonaan. Salakuljettaja Juri Orlovin hahmo on rakennettu viidestä maailman tunnetuimmasta yksityisestä asekauppiaasta ja suurin osa sen tapahtumista on tapahtunut oikeastikin salakuljetuksen pyörteissä.

Lord of War tuli pienellä kopiomäärällä ensi-iltaan Suomessa viime syksynä herättämättä suurta huomiota. Nyt tämä amerikkalaisen poliittisen näytelmäelokuvan parhaimmistoon lukeutuva filmi on nähtävissä myös dvd:llä.

Ehkä elokuva olisi herättänyt suurempaa mielenkiintoa, jos olisi tiedetty, että sen taustalla olevissa tapahtumissa on kiinnostavia linkkejä myös Suomeen.
Pienaseet tuottavat
joukkotuhoa joka vuosi
Elokuvan asekauppias Juri Orlov ei ole sattumalta syntyisin Ukrainasta. Yksi hänen esikuvistaan on ukrainalaissyntyinen Leonid Minin ja Ukrainasta tuli 1990-luvulla maailman johtava laittomien aseiden lähde. Vuosikymmenen lopulla myös laillisesta asekaupasta tuli maalle iso vientiala.

Vaikka joukkotuhoaseista puhutaan paljon, niin todellista joukkotuhoa saavat aikaan tässä ja nyt pienaseet. Amnesty Internationalin mukaan maailmassa on 639 miljoonaa asetta ja joka vuosi valmistetaan kahdeksan miljoonaa lisää. Joka vuosi noin puoli miljoonaa miestä, naista ja lasta kuolee aseellisen väkivallan uhrina.

Mutta kuten Juri Orlov elokuvassa sanoo: Maailmassa on yksi ase kahtatoista ihmistä kohden. Aseiden salakuljettajien tehtävänä on aseistaa ne yksitoista muuta.
Reitit selvisivät
Mininin papereista
Laittoman asekaupan reittien, avainhenkilöiden ja toimintatapojen jäljille päästiin Sierra Leonen sisällissodan kautta. Veriset tapahtumat huipentuivat tammikuussa 1999, kun Liberian Charles Taylorin tukemat kapinalliset valtasivat pääkaupunki Freetownin. Kolmen viikon aikana he tappoivat 4 000 ihmistä, raiskasivat naisia ja pakottivat lapsia joukkoihinsa. Taylorin aseistamien RUF-sissien tavaramerkki oli käsien ja jalkojen katkaiseminen ihmisiltä, joita he pitivät vastustajinaan.

Vastauksena väkivaltaan YK aloitti Sierra Leonessa suuren rauhanturvaoperaation. Rauhanturvaajien lisäksi maahan lähetettiin tutkijoita selvittämään, miten ja mistä Sierra Leoneen virtasi aseita huolimatta siitä, että se oli YK:n asettamassa aseidenvientikiellossa.
Tutkijat pääsivät jäljille Italian kautta. Italian poliisi oli elokuussa 2000 pidättänyt Milanossa ukrainalaisen liikemiehen Leonid Mininin. Hänen hotellihuoneestaan löytyi kokaiinia, neljä prostituoitua, 35 000 dollaria käteistä, puolen miljoonan dollarin arvosta timantteja sekä 1 500 asiakirjaa, jotka käsittelivät Mininin bisneksiä. Niihin kuuluivat öljy, timantit, puutavara sekä aseiden kuljetus Afrikkaan.

YK:n tutkija, belgialainen Johan Peleman selvitti Leonid Mininin papereista tämän yhtiön omistaman lentokoneen tiedot. Minin oli ostanut amerikkalaiselle Seattle Supersonics -koripallojoukkueelle kuuluneen lentokoneen. Lentokoneen rekisteröintitunnus oli VP-CLM ja sillä tunnuksella lentäneen koneen tiedettiin tehneen useita matkoja Liberiaan.
Laillisesti Burkina Fasoon,
laittomasti Liberiaan
Kuvio kulki niin, että aselasti lähti laillisin paperein Ukrainasta Burkina Fasoon. Lastina oli 68 tonnia aseita kranaatinheittimistä AK-47-rynnäkkökivääreihin.

Burkina Fasossa aselastit siirrettiin toiseen lentokoneeseen, joka teki useita matkoja Liberiaan ja takaisin. Mutta Pelemanilla ei ollut todisteita, että kyseessä oli Leonid Mininin kone ja että sillä kuljetettiin edelleen juuri Ukrainasta lähtenyttä aselastia.

Kunnes sattuma puuttui peliin.
Johan Peleman löysi VP-CLM -lentokoneen pilotin.

Ja kohta löytyi myös valokuva, jossa Seattle Supersonics -tunnusta pyrstössään edelleen kantavaan lentokoneeseen lastataan aseita ja ammuksia. Ja kuvassa lastausta valvomassa on Liberian presidentin Charles Taylorin neuvonantaja Joe Toah. Salakuljettajilla oli niin kova kiire, ettei lentokoneen edellisen omistajan tunnuksia oltu ehditty maalata piiloon.

Mutta jo lentokoneen pilotti oli vahvistanut YK:n tutkijoille kaiken. Hän oli lennättänyt eräänkin tietyn aselastin Liberiaan kaksi päivää ennen joulua 1998, vain kaksi viikkoa ennen Sierra Leonen Freetownin verilöylyä.

Verilöylyn alettua eräs miehistön jäsen soitti pilotille ja kehotti katsomaan uutiskanava CNN:ää, jossa kerrottiin raaoista taisteluista pääkaupungin kaduilla. Pilotilla ei ollut epäilystäkään siitä, mihin hänen Charles Taylorille toimittamansa aseet olivat edelleen kulkeutuneet. Taylor myi aseet edelleen sierraleonelaisille RUF-sisseille, jotka maksoivat kaupat ”veritimanteilla.”

– Ajattelimme, että voi ei, näin siinä sitten kävi. Sitten aloimme miehistön kesken jutella, että tässä on todellakin jotain mätää, lentäjä kertoi toukokuussa 2002 amerikkalaisen Frontline-dokumenttisarjan ohjelmassa.
”Minä olin Liberian
hallituksella töissä”
Ja näin päästäänkin salakuljetuksen Suomi-yhteyteen.

Lentäjä oli suomalainen Jorma Ijäs, joka oli aiemmin ollut Leonid Mininin palveluksessa.
Viikkolehti tavoitti Jorma Ijäksen kotoaan Etelä-Euroopasta. Hän kertoo lentävänsä nykyään suihkukonetta yksityishenkilölle ja asuvansa puolet vuodesta Australiassa ja Uudessa Seelannissa, toisen puolen Euroopassa. Suomesta hän lähti jo vuonna 1978, kun lentäjälle ei silloin ollut töitä tarjolla kotimaassa.

– Samalla reissulla tässä ollaan edelleen.

Jorma Ijäs kertoo olleensa amerikkalaisella yhtiöllä töissä, kun hän tapasi Leonid Mininin. Amerikkalaiset myivät lentokoneen Italiaan ja ostaja oli Mininin yhtiö, tai ainakin Minin oli osakkaana lentokoneen ostaneessa yhtiössä. Ijäs sanoo, että kyseessä oli normaali kauppa eikä hänen tarvinnutkaan tietää kaikkia taustoja ostajasta. Tämä tapahtui hänen muistinsa mukaan vuonna 1992.

Jorma Ijäs väittää edelleen, ettei Leonid Minin kuljettanut aseita Afrikkaan. YK:n tutkijat olivat toista mieltä. Heidän tutkimusraporttinsa mukaan Minin oli vuonna 1998 tullut osakkaaksi trooppista puutavaraa Afrikasta välittävään bisnekseen, mutta sitä ei voinut menestyksellisesti harjoittaa ilman hyviä suhteita Liberian presidenttiin Charles Tayloriin. Ja ne solmittiin kuljettamalla hänelle aseita ohi YK:n jo vuonna 1992 asettaman saarron.

Tarkkaan ottaen Jorma Ijäs ei tehnyt töitä Leonid Mininille. Lentokone myytiin Liberian hallitukselle ja Ijäskin siirtyi lentäjäksi Liberian hallituksen palvelukseen vuodeksi 1998.

– Minin oli myynyt koneen Liberiaan ja minä olin sen mukana kouluttamassa väkeä ja lentämässä ensimmäisen vuoden. Ja sitähän lennettiin, mitä he tarvitsivat. En minä tiedä, oliko siellä aseita vai mitä. Kyllä kai siellä sitten on ollut, hän sanoo vältellen.
”Siinä vaiheessa ei
enää kieltäydytty”
Jotain tietoa lastien luonteesta oli, Ijäs myöntää. Mutta ei heti aluksi. Hän kertoo, ettei tiennyt työn aloittaessaan, mitä lentäminen pitää sisällään. Ja kun tiesi, niin sitten oli myöhäistä kieltäytyä.

- Se on vähän sellainen asia, ettei siinä vaiheessa kun ollaan jonkun hallituksen hommissa enää sanota, että en voikaan lentää tuota enkä tätä. Siinä vaiheessa jos kieltäydyt, niin olet päätä lyhyempi. Se on parasta, että väistelet sitten siellä ilmassa mitä väistelet.

Mutta Ijäs väittää, ettei missään tapauksessa ole salakuljettanut mitään.

– Ne on lennetty toiselta hallitukselta toiselle. Ei se ole sen kummallisempaa kuin jos Suomen ilmavoimat ajaa muutaman kranaatin johonkin.

Paitsi että Suomen ilmavoimat ei lennä kranaatteja maahan, joka on asetettu aseidenvientikieltoon.

Jorma Ijäksen työ Liberian hallituksen palveluksessa päättyi potkuihin.

– Minuthan lopulta potkaistiin helvettiin, kun en viitsinyt lentää sellaisella lentokoneella, joka ei ollut lentokunnossa. Kone oli huollossa Englannissa ja minun olisi pitänyt ottaa se sieltä kesken pois ja lähteä lentämään. Kun mä siitä kieltäydyin, niin minulle sanottiin, ettei minua tarvita enää.

Tässä vaiheessa Leonid Mininillä ei Ijäksen mukaan ollut enää mitään tekemistä lentokoneen ja lentojen kanssa. Miehen hän sanoo tuntevansa edelleen.

Jorma Ijästä ei ole epäilty eikä syytetty mistään laittomuuksista. YK:n tutkijat kuulivat häntä ainoastaan asiantuntijana ja todistajana.
Taylor vangittuna,
Minin vapaana
Leonid Mininin bisnekset Liberian hallituksen kanssa päättyivät YK:n mukaan vuonna 1999.
Charles Taylor joutui pakenemaan taistelujen jälkeen Liberiasta elokuussa 2003. Liberiassa pidettiin presidentinvaalit viime syksynä ja voittajaksi selviytyi Maailmanpankin ekonomisti Ellen Johnson-Sirleaf, josta tuli samalla myös Afrikan ensimmäinen naispresidentti.
Taylorin pakomatka päättyi muutama viikko sitten maaliskuun lopussa pidätykseen Nigeriassa. Häntä odottaa syyte YK:n sotarikostuomioistuimessa.

Leonid Mininiä syytettiin kesäkuussa 2001 Italiassa aseiden salakuljetuksesta. Vuonna 2003 oikeus totesi, ettei todisteita häntä vastaan ole ja Minin vapautettiin.

Leonid Minin on nykyisin Israelin kansalainen. Pidätettäessä hänellä oli myös entisen Neuvostoliiton, Venäjän, Saksan ja Bolivian passit.

Minin - Liberia -yhteyteen liittyy toinenkin suomalainen. Helsingin Sanomat kertoi kesällä 2002, että Leonid Minin ja Sveitsissä ja Turkissa asuva liikemies Erkki Tammivuori olivat vaihdelleet telefaxeja vuonna 1999 koskien yhteisiä liiketoimia Liberiassa. Tammivuoren nimi mainitaan myös YK:n tutkimusryhmän raportissa.

Tammivuori sanoi lehdessä tavanneensa Liberian presidentin Charles Taylorin, mutta mitään kauppoja ei syntynyt, koska liberialaisilla ei ollut rahaa. Ja neuvottelut koskivat hänen mukaansa trooppista puutavaraa, eivät aseita.
Aserajoituksista ei
ole saatu sopimusta
Sillä välin laillinen ja laiton asekauppa ovat rehottaneet kaikki nämä vuodet. Kun asekaupan rajoituksista yritettiin YK:ssa viimeksi kesällä 2001 tehdä päätöksiä, Yhdysvaltain hallitus tyrmäsi kaikki asiaa koskevat sopimukset. Yhdysvaltain valtuuskuntaa silloin johtanut John Bolton, maansa nykyinen YK-suurlähettiläs, perusteli kantaa sillä, että pienaserajoitukset uhkaavat amerikkalaisten perustuslaillista oikeutta kantaa asetta.

Uudelleen sopimusta yritetään saada aikaan ensi kesänä New Yorkissa pidettävässä YK:n konferenssissa. Control Arms -kampanjaa johtavat Amnesty ja Oxfam perustelevat sopimuksen tarvetta sillä, että maailmassa oli 57 sotilaallista konfliktia vuosina 1990 - 2001 ja vain kahdeksaan niistä pystyttiin sopimaan aseiden vientikiellosta. Ja niitäkin rikottiin yleisesti.

Niin sanottu sota terrorismia vastaan on vain lisännyt asekauppaa ja YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat ovatkin maailman suurimpia asekauppiaita. Ne myyvät 88 prosenttia aseista. Vuosina 1998 - 2001 Yhdysvallat, Britannia ja Ranska saivat kehitysmaista vientituloja asekaupasta enemmän kuin ne antoivat kehitysapua.
x x x
Miten asekaupan ”freelancerit” toimivat yhteistyössä hallitusten kanssa? Lisää aiheesta seuraavassa päivityksessä.

Auschwitz oli monille hyvä bisnes

(Kansan Uutisten Viikkolehti 13.4. 2006)

Auschwitz oli 1940-luvun alussa lukuisille saksalaisyhtiöille vain bisnestä bisneksen joukossa. Tarjolla oli halpaa, joskin tehotonta, työvoimaa ja verrattomat veroedut. Niiden perään pääoma säntäsi sokealla innolla.



KAI HIRVASNORO

Takakannen mukaan Sybille Steinbacher esittää kirjassa Auschwitzin lyhyt historia (Pystykorvakirja) tiiviisti, kiihkottomasti ja vakuuttavasti, miten puolalaisesta pikkukaupungista tuli historian suurin kuolemantehdas.

Pitää paikkansa. Kirjassa on vähän sivuja, mutta valtavasti tietoa. Kirjoittaja esittää asiansa jopa liioitellun kiihkottomasti, kun ottaa huomioon, mistä on kysymys. Vain faktoja, vaan ei tunteilua tavalla, joka tuntuu jo liiankin kylmältä lähestymistavalta hirvittävään aiheeseen. Toisaalta pelkistäminen on joskus erittäin tehokasta, ja tehokas Steinbacherin kirja kieltämättä on.

Auschwitz oli natseille monella tapaa keskeinen paikka. Juutalaisten joukkomurhan lisäksi siellä päästiin käytännössä toteuttamaan siirtokunta- ja saksalaistamispolitiikkaa. Ei kovinkaan kaukana polttouuneista oli vähän aikaa saksalainen mallikaupunki.

Historian ironiaa on, että aiemmin Oswiecimina tunnettu kaupunki oli satoja vuosia juutalaisten turvasatama. 1500-luvulta lähtien ympäröivissä kaupungeissa juutalaisilta kiellettiin asuminen ja elinkeinonharjoittaminen niissä. Oswiecimiin virtasi juutalaisia ja 1800-luvun puolivälistä lähtien heillä oli enemmistö kaupungissa. Saksalaisia kaupungissa ei ollut käytännössä lainkaan. Vuoden 1921 väestönlaskennassa heitä löytyi kolme.

Vuonna 1916 Oswiecimissa alettiin rakentaa suurta leiriä. Ei vankeja, vaan siirtolaisia ja sesonkityöläisiä varten. Preussista oli lähdetty etsimään parempaa elämää ja heitä varten valmistui 22 tiilitaloa ja 90 puuparakkia. Niihin mahtui 12 000 työnhakijaa ja niiden pohjalle natsit perustivat keskitysleirinsä vuonna 1940.

Toisen maailmansodan alla Oswiecimiakin riivasi köyhyys ja juutalaistenkin elämään tuli rajoituksia.

Aluksi rakentamaan
komennettiin työttömiä

Kaupungin kohtalo sinetöityi 23. elokuuta 1939 Hitlerin ja Stalinin salaisessa sopimuksessa Puolan jaosta. Saksa sai puolet Puolan maaperästä ja yli 20 miljoonaa asukasta, joista 1,7 miljoonaa oli juutalaisia. Saksalaiset valloittivat Oswiecimin 4.9. 1939. Viikkoa myöhemmin torin nimeksi oli muutettu Adolf Hitler Platz ja kaupungin nimeksi oli vaihdettu Auschwitz. Auschwitzissa ei silloin asunut käytännössä ketään, joita olisi kansallissosialistisen rotukäsityksen perusteella voitu pitää saksalaisina. Alueen saksalaistaminen ja alempien rotujen poismuutto aloitettiin ensimmäisen kerran jo lokakuussa, mutta se keskeytettiin pian. Auschwitz sijaitsi Valtakunnan itäkaistalla ja sinne aloitettiinkin sijoittaa muilta valloitetuilta alueilta poistettuja juutalaisia.

Sotamarsalkka Heinrich Himmler etsi raja-alueelta paikkoja keskitysleireille, joihin poliittiset vastustajat sijoitetaan. Vuoden 1940 alussa hän huomasi, että Auschwitz sijaitsee hyvällä alueella rautateiden solmukohdassa ja se on helppo sulkea ulkomaailmalta.

Leiriä rakentamaan komennettiin aluksi 1 200 puolalaista työtöntä ja 300 juutalaista.

Keskitysleirin rakentamiseen ja varustamiseen osallistui vuosien mittaan 500 saksalaista yritystä. Lopulta leiri laajeni 40 neliökilometrin suuruiseksi.

Toimintansa Auschwitz aloitti 14.6. 1940 aluksi karanteenina ja läpikulkupaikkana muihin leireihin, joita oli jo kuusi. Massamurhan vuoro koitti vasta myöhemmin.

Leirin rakennustöissä oli parhaimmillaan yli tuhat siviilityöntekijää eri ammateissa. Heistä muodostui vankien linkki ulkomaailmaan ja heidän kauttaan levisi tieto leirissä harjoitetuista julmuuksista.

IG Farben hyödynsi
murhabisnestä eniten

SS-vartijoita kaupungissa oli muutama tuhat. Heille ja heidän perheilleen Auschwitzin kaupunkiin nousi kahviloita, uimahalli, kirjasto, päiväkoteja ja kouluja sekä lääkäripalvelut. Mielenvirkistykseksi tarjolla oli teatteria ja musiikkia. Perheidylliä tuettiin, sillä ”arvottomienkin” juutalaisten murhaaminen rassasi hermoja, vaikka sitä tietenkin pidettiin moraalisesti oikeutettuna.

Eniten saksalaisista yhtiöistä kuolemanbisnekseen osallistui IG Farben, frankfurtilainen kemian alan yritys, alallaan Euroopan suurimpia. IG Farben alkoi keväällä 1941 rakentaa Auschwitziin uutta suurta tehdasta valmistamaan bunaa, sotateollisuudessa käytettyä keinotekoista kumia. Raaka-aineiden ja hyvien liikenneyhteyksien lisäksi yhtiölle oli Auschwitzissa tarjolla halvinta mahdollista työvoimaa. Ja valtio lisäksi tuki tehtaiden perustamista valloitetuille alueille, joten liiketoimintaympäristö oli optimaalinen.

IG Auschwitz -tehdasta rakentaneista 35 000 pakkotyöntekijästä yli 25 000 kuoli työn jälkiseurauksiin. Vankien lisäksi tehdasalueella työskenteli tuhansia pakotettuja eri Euroopan maista.

Tehtaan rakentaminen eteni kuitenkin hitaasti, sillä työn tuottavuudessa oli kitkaa. Rakennustyömaa oli seitsemän kilometrin päässä ja matka kuljettiin aluksi jalkaisin. Siksi työpäivä aloitettiin jo kolmelta yöllä. Tavarajunakuljetuskaan työmaalle ei lisännyt tuottavuutta, joten yritys perusti oman keskitysleirin aivan työmaan viereen. Rääkätty työvoima ei edelleenkään joustanut työnantajan eduksi ja työteho jäi heikoksi. Tuotantovaatimusten kiristyessä vankien elinaikaodote oli keskimäärin kolme kuukautta.

Pääoma haistoi
tuottomahdollisuudet

IG Auschwitzin antaman esimerkin mukaisesti vankien käyttö sotateollisuudessa laajeni järjestelmälliseksi keväällä 1942. Keskitysleirin liepeille perustettiin terässulattoja sekä kemian-, metalli- ja kulutustavaratehtaita. SS veloitti yksityisyrityksiltä aputyöntekijästä 4 markkaa ja ammattilaisesta 6 markkaa päivässä. Valtionyhtiöt saivat heidät markan halvemmalla.

Vankeja hyödyntäneitä yhtiöitä olivat Hermann Göringin tehtaat, kaivos- ja teräsyhtiö Teschen, Ylä-Sleesian energialaitos, Friedrich Krupp AG, metallitehdas Weichsel Union, Siemens-Schuckert jne. Vuonna 1942 Saksan aseteollisuudessa työskenteli 6 000 Auschwitzin vankia, vuoden 1944 puolivälissä heitä oli 42 000. Kuolema niitti aputyöntekijöitä, vaikeasti korvattavia ammattilaisia ei määrätty tappavimpiin töihin.

4. heinäkuuta 1942 taloudellisesti arvottomien vankien karsimisesta tuli vakituinen käytäntö. Vankeja ei kuntoutettu työkykyisiksi, vaan töihin kelpaamattomat lähetettiin suoraan junasta tapettaviksi. Töihin kelpasi keskimäärin 20 prosenttia kuljetuserästä. Se merkitsi kaasukammiota hitaampaa kuolemaa nälkään, iskuihin ja uupumukseen. Oikeusministeri Otto Georg Thierackin määritelmän mukainen ”työn avulla tuhoaminen” kesti vangin kohdalla 3-4 kuukautta.

Mallikaupunki Auschwitziin houkuteltiin eliittisaksalaisia ja yritystoimintaa monenlaisella taloudellisella tuella. Työn verotus oli muuta Valtakuntaa keveämpää ja varallisuusvero olematon.

Kuolemanjunaan
ryhmäalennuksella

Vuoden 1943 lokakuuhun mennessä Auschwitziin oli muuttanut 6 000 saksalaista. Uudenvuodenaattona 1943 he juhlivat keskitysleirin vieressä. Tarjolla oli hanhenmaksaa, häränhäntälientä, hyytelöityä karppia, jänispaistia, kääretorttua, kuohuviiniä ja lettuja. Tanssiorkesteri ja koomikko pitivät huolta viihteestä.

Sybille Steinbacherin mukaan meneillään olevasta joukkotuhosta tiesivät SS-miesten lisäksi ainakin juutalaisia kuljettaneista junista vastanneet rautatieläiset. Rautatiet laskutti kuljetuksista SS:ää, joka laskutti uhreja. Heidän oli maksettava kuolemanjunasta kolmannen luokan matkalippu, joka oli aikuisilta 4 penniä kilometriltä ja lapsilta 2 penniä. Rautatiet myönsi SS:lle ryhmäalennusta. Yli tuhannen hengen kuljetukset hoidettiin puoleen hintaan ja tyhjät paluujunat olivat ilmaisia.

Auschwitzin siviiliväestönkin piirissä kiersi huhuja, sillä palavan lihan hajua ei voinut välttää. Sille keksittiin kuitenkin rauhoittavia selityksiä.

Järjestelmällinen joukkomurhaaminen alkoi syksyllä 1941. Eri keskitysleireissä kokeiltiin erilaisia menetelmiä, Auschwitzissa Zyklon B -kaasua, jota käytettiin tuholaisten torjuntaan ja jota valmisti IG Farbenin tytäryhtiö. Auschwitzin ensimmäisessä joukkomurhassa syyskuun alussa tapettiin noin 900 neuvostoliittolaista sotavankia.

Insinöörit kehittivät
uusia polttomenetelmiä

Joukkotuhon keskukseksi Auschwitz-Birkenaun keskitysleiri muodostui vuonna 1943. Ensimmäiset kaasukammiot ja krematoriot osoittautuivat liian pieniksi. Uuden ja paremman rakensi Huta Hoch- und Tiefbau AG. Topf und Söhne -niminen yritys toimitti kaluston, kuten polttouunit. Tappolaitosten tarpeisiin tarvittiin kokonaan uutta tekniikkaa ja kunnianhimoiset insinöörit pistivät taitonsa peliin sitä kehiteltäessä. Kesäkuussa 1943 Topf und Söhne lupasi eri polttolaitosten yhteisen kapasiteetin olevan 4 756 ruumista päivässä.

Saksan valtio otti myös osaa uudenlaiseen elinkeinotoimintaan. Hammaskulta sulatettiin harkoiksi, hiuksista saatiin lankaa ja huopia sotateollisuudelle, tuhkaa hyödynnettiin monin eri tavoin ja ihmisluista jauhettiin lannoitteita.

Neuvostoliiton joukot vapauttivat Auschwitzin 27. tammikuuta 1945. He löysivät varastoista 37000 miesten pukua, 837 000 naisten takkia ja mekkoa, valtavat määrät lasten vaatteita, 44000 paria kenkiä sekä kaikenlaisia käyttötarvikkeita ja mm. hammasproteeseja. Pääleirin lähellä oli entinen nahkatehdas. Sieltä he löysivät 7,7 tonnia kuljetusvalmiiksi pakattuja ihmisen hiuksia. On laskettu, että niiden täytyi olla noin 140 000 naiselta.

IG Farbenin tehtaat olivat juuri ehtineet lähes valmiiksi kun ne jouduttiin tyhjentämään neuvostojoukkojen tieltä. Kaikki kynnelle kykenevät pakenivat mallikaupungista, joka syyskuussa 1945 palautui uudelleen perustetun Puolan valtion osaksi vanhalla nimellään Oswiecim.

Auschwitzissa murhattiin 1,1 - 1,5 miljoonaa ihmistä, 20 - 25 prosenttia kaikista natsien murhaamista juutalaisista. Kaikkiaan saksalaiset tappoivat noin 6 miljoonaa juutalaista. Puolet heistä kuoli tuhoamisleireissä, toinen puoli joukkoampumisissa, liikuteltavissa kaasuvaunuissa sekä nälkään ja sairauksiin ghetoissa ja keskitysleireillä.

Auschwitzissa työskenteli 7 000 naista ja miestä. Vuosina 1946 - 1953 Puolan viranomaiset nostivat 673 syytettä heitä vastaan. Leirin komendantti Rudolf Höss sai kuolemantuomion huhtikuussa 1947. Hänet hirtettiin keskitysleirin aikaisen huvilansa läheisyydessä 16.4. 1947.

Vanhusten hoitoa kauhisteltu kohta kymmenen vuotta

"Kun tänne tullaan tuskalla ja kivulla,
niin pitääkö elämän päättyäkin niin"

Suomessa on viime viikot kauhisteltu vanhusten hoidon epäkohtia. Tällä kertaa keskustelu alkoi siitä, että Tampereen Koukkuniemen vanhainkodissa on lääninhallituksen mukaan ainakin sadan hoitajan vajaus.

Ihan kuin tämä kaikki olisi käyty läpi jo monta kertaa aiemminkin, mutta mitään ei tapahdu. Tämä juttu julkaistiin Kansan Uutisissa talvella 1997 - 1998. Vanhusten ihmisarvon puutteen kauhistelun 10-vuotisjuhlia voidaan jo ryhtyä valmistelemaan.

Kai Hirvasnoro, 13.4. 2006.

Monet vanhukset kuolevat sairaaloissa kirjaimellisesti paskan keskellä. He eivät saa riittävästi ruokaa eikä juomaa.

Kovia väitteitä esittävä viiden naisen perustama kansanliike ihmisarvoisen vanhuuden puolustamiseksi on herättänyt vilkkaan keskustelun sivistysvaltion häpeäpilkusta.

Viisi vanhustenhuollon nykytasosta kauhistunutta helsinkiläisnaista alkoi viime syksynä miettiä, mitä asialle voisi tehdä. Heidän mukaansa kroonikkopotilaan hoito maksaa yhteiskunnalle 13 000-18 000 markkaa kuukaudessa, mutta silti vanhukset kuolevat sairaaloissa nälkään ja janoon. He joutuvat ulostamaan vaippoihin, jotka vaihdetaan kahdesti vuorokaudessa.

Naiset päättivät perustaa kansanliikkeen, joka perisuomalaiseen tapaan kerää nimiä vetoomukseen epäkohtaa vastaan. Aluksi nimiä kertyi tuttavilta ja sukulaisilta. Ennen joulua heillä oli STAKESin pääjohtajan VappuTaipaleen tapaamisessa tukenaan 700 allekirjoitusta, ja nyt nimiä on koossa jo yli 5 000. Kiinnostus ja kauhistus vanhustenhuoltoa kohtaan kasvaa päivä päivältä.

Naiset tekevät työtään täysin vapaaehtoiselta pohjalta. Helsinkiläisistä poliittisista ryhmistä on jo tarjottu rahaa ja muuta apua, mutta sitä ei oteta vastaan.

- Sitoutumattomuus on meidän valttimme, sanoo Taru Jaakonkari.

Taru Jaakonkarin mukaan kuolevan ihmisen häpeällisen huonoa hoitoa on ympäröinyt merkillinen vaikenemisen kulttuuri, vaikka kaikki ovat sen tienneet.

- Mutta kun joku on ruvennut puhumaan tästä asiasta, niin se on aukaissut jotain patoja, koska ihmiset ovat tulleet todella innolla mukaan. Omaiset eivät asiaan uskalla puuttua, koska he pelkäävät kostoa.

Naiset saattoi yhteen sekä omakohtaiset että lähipiirin kokemukset kroonikkohoidon ongelmista.

- Minä olen omakohtaisesti kokenut, miten vanhuksia hoidetaan sairaalassa. Ei syötetä, ei juoteta. Minusta oli järkyttävää, että ruoka pantiin halvaantuneen potilaan viereen pöydälle ja ihmeteltiin sitten, ettei Kallelle maistunut ruoka tänään, kertoo Brita Heikkilä.

Naiset sanovat, että potilaille kyllä tarjotaan jokainen määrätty ateria, mutta heitä ei avusteta syömään ja juomaan. Ne, jotka eivät itse pysty ruokailemaan ovat sitten syömättä.

- Vanhuksia suoraan sanoen kuivatetaan. Ei anneta suun kautta nestettä, väittää työterveyshoitajan koulutuksen saanut Brita Heikkilä.

Miksi ihmeessä?

- Ettei tule niin paljon pissaa vaippoihin eikä ole niin paljon työtä. Ja onhan se hankalaa juottaa niitä ihmisiä, Taru Jaakonkari vastaa.

Brita Heikkilä on käynyt anonyyminä katsomassa hoidon tasoa eri laitoksissa. Kerran hän "jäi kiinni" juottamasta yhtä potilasta.

- Minulle sanottiin, ettei niitä saa syöttää ja juottaa. Ne kusee ja paskantaa, ja kuka niitä vaippoja vaihtaa. Syöttäminen olisi se hetki päivästä, jolloin olisi mahdollista ottaa lähikontakti potilaaseen, mutta se hoidetaan pikavauhdilla, jos hoidetaan ollenkaan, Brita Heikkilä valittaa.

Naisten saaman palautteen mukaan on aivan yleistä, että hoitolaitoksissa vanhusten vaipat vaihdetaan vain kaksi kertaa vuorokaudessa.

- Tämä tuntuu aivan pöyristyttävältä. Kun luoja ottaisi pois ennen kuin tuollaiseen laitokseen joutuu, puuskahtaa Taru Jaakonkari.

Mistään he eivät ole löytäneet sellaista määräystä, että vuorokaudessa saa käyttää vain kaksi vaippaa potilasta kohden. Tämä on vain muodostunut käytännöksi läpi maan.

- Maakunnasta tuli kyllä yhdestä laitoksesta sellaista palautetta, että meillä olisi aikaa vaihtaa vaippoja, mutta kun on se määräys.

Brita Heikkilän mukaan järkyttävää on myös se vauhti, jolla liikuntakykyisetkin vanhukset laitostuvat.

- Se ei ole kuin kaksi viikkoa, kun he ovat aivan pölkkyinä sängyissä. Potilaat laitostetaan helppohoitoisiksi lääkkeillä.

- Yksikin hoitaja kehotti miettimään sitä, että kun osastolle tuodaan hirvittävän levoton dementikko, ja hänellä on kymmenen potilasta, niin se on pakko hiljentää sänkyyn. Muuten hän karkaa ja häntä etsitään poliisien kanssa, Taru Jaakonkari kertoo ja myöntää, että hoitajat ovat tällaisissa tilanteissa kahden tulen välissä.

Jaakonkari ja Heikkilä kertovat saavansa yllättävän paljon palautetta myös hoitajilta. Aluksi he epäilivät hoitohenkilökunnan loukkaantuvan rajuista väitteistä, mutta niin ei ole käynyt ainakaan laajasti.

- Tietysti he painottvat vähän eri asioita, että pitää olla lisää rahaa ja sitä ja tätä. Me emme ensisijaisesti painota sitä, vaan meistä kroonikkohoito on kallista ja sillä rahalla voitaisiin varmasti tehdä paremmin, sanoo Taru Jaakonkari.

Mutta hän on sitä mieltä, ettei kaikki ole kiinni vain rahasta.

- Tässä yhteiskunnassa on tapahtunut ihmeellinen asennemuutos sillä lailla, että työnsä tehnyt ja lapsensa kasvattanut vanha ihminen saa mennä. On parempi, että se kuolee. On kauhean kiusallista, että ne perkeleet vaan elää ja niistä pitää pitää huolta.

Jaakonkarin mielestä vanhuksiin pitäisi kuitenkin asennoitua niin, että he ovat eläneet arvokkaan elämän ja heidän tekemäänsä työtä olisi kunnioitettava.

- Silloin hoito muuttuisi väkisinkin, kun asenne olisi toinen.

- Tällä hetkellä laitoksissa olevat ihmiset ovat rakentaneet tämän maan. Eivät he ole saaneet mitään sosiaalietuuksia ja pentunsa he ovat kasvattaneet omilla rahoillaan. Nyt kun he tarvitsevat toisten apua, niin me ollaan niin kovasydämisiä, että ajatellaan ihan kollektiivisesti, että voi saatana, mikä kiusa. Kun riesa heistä olisi pois, me päästäisiin taas keskittymään rahantekoon.

Grönlanti sulaa pelottavaa vauhtia

(Kansan Uutisten Viikkolehti 7.4. 2006)

Pahalta näyttää, että vain viisi vuotta sitten tehdyt laskelmat ilmaston lämpenemisestä olivat liian toiveikkaita. Grönlannin ja Etelämantereen jäätiköiden nopea sulaminen kertovat yhä pahenevasta kierteestä, jota jatkossa kiihdyttää massiivisesti Siperian ikiroudan sulaminen ja sieltä vapautuva metaani.

KAI HIRVASNORO

Viimeksi kuluneen vuoden aikana on koettu oikeastaan kaikki se, mistä ilmastotieteilijät ja ympäristönsuojelijat takavuosina varoittivat ja jonka piti olla edessä vasta jossain tulevaisuudessa. Voimakkaimpien hirmumyrskyjen määrä on kaksinkertaistunut vuoden 1970 jälkeen merien lämmön noustua. Seuraukset nähtiin viime syksynä päättyneellä hurrikaanikaudella. Lisäksi on koettu kuivuutta, helleaaltoja ja metsäpaloja.

Ja aivan tuoreiden tutkimustulosten mukaan jäätiköt sulavat tavalla, jota kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC ei vielä viisi vuotta sitten osannut ottaa huomioon. Nykyiset ilmastomallit eivät pidäkään paikkaansa, vaan merenpinta kohoaa odottamattoman nopeasti.

Suomessa tällä viikolla vieraillut jäätikkötutkija Gordon Hamilton Mainen yliopiston ilmastonmuutosinstituutista arvioi, että merenpinta saattaa vuosisadan loppuun mennessä nousta metrillä. IPCC arvioi vuonna 2001, että ilmaston lämpeneminen nostatti viime vuosisadalla merenpintaa 10 - 25 senttiä ja nyt 2000-luvulla nousu olisi 10 - 90 senttiä.

Väärin.

Gordon Hamilton tutki viime kesänä Grönlannin jäätiköitä Yhdysvaltain avaruusviraston Nasan rahoituksella. Löydökset olivat dramaattisia. Grönlanti menettää jäätä kaksi kertaa nopeammin kuin vain kymmenen vuotta sitten.

Etelämantereen jään
piti vielä vahvistua

Ensimmäisten mittaustulosten jälkeen Gordon Hamilton ei ollut uskoa asiaa. Se tuntui mittavirheeltä. Kolminkertainen tarkistus ei asiaa muuksi muuttanut, kertoi Itä-Grönlannissa Kangerdlugssuaq-jäätiköllä mittauksia tehnyt Hamilton. Sen jälkeen mieleen tuli ajatus, että kyseessä on poikkeuksellinen kohde. Mutta paljon etelämpänä Helheim-jäätiköllä tehnyt mittaukset antoivat saman tuloksen.

Eikä kyseessä ollut yksin Hamiltonin ryhmän tekemä löytö. Myös Swansean ja Kansasin yliopiston tutkijat päätyivät samaan aikaan samoihin tuloksiin. Heidän tutkimuksensa julkaistiin Science-lehden helmikuun numerossa.

Eikä Grönlanti ole ainoa sulava jäätikkö. Samanlainen kehitys on käynnissä myös Etelämantereen länsiosassa kahden tuoreen tutkimuksen mukaan.

IPCC:n vain viiden vuoden takainen oletus lähti ajatuksesta, jonka mukaan Etelämantereen jäämassa kasvaa eikä vähene tällä vuosisadalla, koska lumisateet lisääntyvät. Maaliskuussa julkaistujen tutkimusten mukaan Etelämanner menettääkin jäätä jo nyt 152 kuutiokilometriä vuodessa.

Asutut alueet
meren alle

Merenpinnan nousu metrillä sadassa vuodessa merkitsisi dramaattisia muutoksia maapallolla, sillä satoja vuosia nousuvauhti oli vain 2-3 milliä vuodessa. Ensimmäisenä muutoksen ottaisivat vastaan rannikkoalueilla asuvat ihmiset, joita on 25 prosenttia ihmiskunnasta. Suurimmista kaupungeista valtaosa on rannikoilla ja suistoalueilla.

Jos Grönlannin mannerjää sulaisi kokonaan, se nostaisi merenpintaa seitsemällä metrillä ja Länsi-Antarktikselta vettä tulisi lähes yhtä paljon.

Mutta jo metrin nousu hukuttaisi ison osan Bangladeshistä ja Egyptistä, ja Malediivien saarivaltion lähes kokonaan. Jatkossa ilmaston lämpeneminen uhkaa myös New Yorkin, Lontoon ja Bangkokin kaltaisia metropoleja. New Orleansin viime syksynä upottama Katrina-myrsky opetti, että katastrofit ovat mahdollisia myös rikkaissa länsimaissa. Euroopankin väestöstä rannikkoalueilla asuu kolmasosa.

Ongelmia riittää, vaikka Hamiltonin ennuste ei toteutuisi täysimääräisesti. Alle metrinkin pinnan nousu laittaa ihmiskunnan uuden tilanteen eteen. Vaikka kaupungit eivät vielä uppoa, tuhoaa merivesi makean veden varantoja ja viljelysmaita. Jo nyt maanalaiset makean veden varannot ovat kärsineet Thaimaassa, Israelissa, Kiinassa ja Vietnamissa.

Gordon Hamiltonin mukaan Grönlannissa jään menetyksen selittää suurelta osin purkujäätiköiden kiihtynyt valuminen. Jäätikön sisällä olevat jääjoet kuljettavat jäätä maan keskiosasta kohti merta.

– Jos kiihtynyt vauhti ei korvaudu lisääntyvällä lumisateella, mannerjään kokonaismassa pienenee ja sulava vesi nostaa merenpintaa, kertoi Hamilton.

Suomessa maan
nousu pelastaa

Hän lohdutti Suomen olevan toistaiseksi turvassa, koska maanpinta kohoaa edelleen. Helsingin yliopiston maantieteen professori Matti Tikkanen sanoi tiistaina STT:lle, että Suomenlahden rannikolla maa nousee sadassa vuodessa 20-30 senttiä, joten tarvittaessa merenpinnan nousua voidaan torjua padoilla. Perämeren pohjukassa mikään ei muuttuisi, koska maa kohoaa siellä metrin sadassa vuodessa jääkauden jäljiltä.

Mutta Suomessa pahemmaksi pulmaksi saattaakin nousta Golfvirran heikkeneminen. Grönlannin sulaminen vaikuttaa maapallon ilmastoa sääteleviin merivirtoihin. Viime joulukuussa brittiläiset merentutkijat kertoivat Golfvirtaa säätelevän makean ja suolaisen veden vuorovaikutuksen aiheuttaman pumppausmekanismin heikentyneen 30 prosentilla vuoden 1957 jälkeen.

Maailmalla on jo muutaman vuoden ajan kyselty, onko ilmastonmuutoksessa jo ohitettu piste, jossa muutos alkaa ruokkia itseään kiihtyvällä vauhdilla ja josta ei ole paluuta. Ilmaston lämpenemistä ei voi enää estää, mutta onko mitään tehtävissä äärimmäisten katastrofienkaan estämiseksi? IPCC:n viimeisimmän arvion mukaan maapallon keskilämpötila nousee 1,4 - 5,8 astetta vuosisadassa, mutta talvella 2005 tiedelehti Nature esitteli pahimman mahdollisen skenaarion. Siinä Britannia lämpenee 11 asteella.

Gordon Hamiltonin mukaan sitä ei voi tietää, onko peruuttamaton piste jo ohitettu tai miten lähellä se on. Varmaa on vain, että aikaa odottamiseen ei ole enää yhtään.

Uudet havainnot ovat hänen mukaansa tiivistäneet amerikkalaisen tiedeyhteisön näkemystä siitä, että ilmaston lämpeneminen on todellinen uhka. Ilmastoskeptikkoja vakavasti otettavien tiedemiesten piiristä ei enää löydy. Ongelma on vain se, että sama näkemys ei Yhdysvalloissa saavuta vieläkään poliitikkoja. Näkemykset eivät saa heiltä juuri ollenkaan vastakaikua, Hamilton valitti.

USA:ssa tapahtuu
hyvääkin kehitystä

Gordon Hamilton oli ehkä liiankin pessimistinen, sillä George W. Bushista huolimatta Yhdysvalloissakin tapahtuu myönteistä kehitystä. Jopa pahamaineinen Wal-Mart-supermarket on alkanut tuottaa myymälöihinsä sähköä tuulivoimalla ja maailman toiseksi suurin pankki HSBC on luvannut tasata hiilidioksiditaseensa investoimalla tuulipuistoihin ja muuhun vihreän sähkön tuotantoon, kertoi Time-aikakauslehti viime viikolla.

Lisäksi osavaltiot ja kaupunginhallitukset ovat itse ryhtyneet sitoutumaan Kioton sopimuksen tavoitteisiin liittovaltiosta välittämättä. 200 kaupunkia on luvannut pudottaa kasvihuonepäästönsä vuoden 1990 tasolle vuoteen 2012 mennessä. Kongressissa on joitakin republikaaneja, jotka ottavat kasvihuoneilmiön tosissaan. Vaikutusvaltaisin heistä on John McCain, josta odotetaan mahdollista presidenttiehdokasta.

Toisaalta Nasan johtaviin ilmastotutkijoiden kuuluva James Hansen on vielä tämän vuoden puolella väittänyt Valkoisen talon peukaloineen tutkimuksiaan.

Tiedeyhteisö yhdisti ensimmäisen kerran yksittäisen sääjakson ilmastonmuutokseen vuonna 2004. Silloin joulukuun Nature-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa arvioitiin ihmisen aikaansaaman lämpenemisen johtaneen loppukesän 2003 koviin helteisiin, joissa kuoli 30 000 ihmistä.

Hallituksen ilmasto-
politiikka tahdotonta

Greenpeace kutsui jäätikkötutkija Gordon Hamiltonin Suomeen, koska Suomi on EU:n ilmastotavoitteiden kannalta paljon vartijana vajaan kahden kuukauden kuluttua alkavan puheenjohtajakauden vuoksi. Kioton sopimuksen jälkeisistä tavoitteista on määrä päättää kolmen vuoden kuluttua ja valmistelutyö on jo hyvässä vauhdissa.

Greenpeacen ilmastovastaavan Kaisa Kososen mukaan Suomen oma ilmastostrategia ei tässä suhteessa paljoa lupaa. Parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä oleva strategia ulottuu vain vuoteen 2012 asti ja Suomen sitoutuneisuus päästövähennyksiin ja pitkän tähtäimen ilmastopolitiikkaan on hukassa. Vanhasen hallituksen ministereiltä unohtuivat jonnekin EU:n tavoitteet kasvihuonepäästöjen alentamisesta 60-80 prosentilla vuoteen 2050 mennessä, jos ilmaston lämpeneminen halutaan pysäyttää kahteen asteeseen.

Näissä tavoitteissa ei ole edes otettu huomioon viime elokuussa tehtyä hälyttävää löytöä, jonka mukaan Länsi-Siperian ikirouta on alkanut sulaa ensimmäisen kerran jääkauden jälkeen. Sieltä ilmakehään vapautuu miljardeja tonneja hiilidioksidia huomattavasti voimakkaampaa metaania. Ja merien lämmetessä myös merenpohjiin varastoitunut metaani voi päästä vapautumaan ja heittää aiemmat ilmastoennusteet taivaan tuuliin.

Miten öljyteollisuus rahoittaa edelleen ilmastonmuutosta vähätteleviä painostusryhmiä? Viikkolehti kertoo asiasta lähiaikoina.

Intiaanisotien perinne jatkuu Yhdysvaltain politiikassa

Ratsuväki tuhoaa tällä
kertaa terroristit

(Kansan Uutisten Viikkolehti 31.3. 2006)

Sivistynyt maailma vastaan villit. Hyökkääjän moderni teknologia vastaan alkeelliset aseet. Taisteluja siellä täällä ilman selvää rintamaa. Puhutaanko nyt terrorismin vastaisesta sodasta vai intiaanisodista?

KAI HIRVASNORO

Yhdysvaltoja johtavat miehet, joiden lapsuudessa 1940- ja 1950-luvuilla aurinko paistoi aina. Miehet olivat miehiä ja äidit laittoivat kotona ruokaa. Viihde – lähinnä elokuvat ja sarjakuvat – kertoivat kansakunnan kunniakkaasta menneisyydestä, jossa keskeisellä sijalla oli ”villin” lännen kesyttäminen. Sam Peckinpahin ongelmalänkkäreihin oli vielä aikaa eikä mestari John Fordkaan ollut pyytänyt intiaaneilta anteeksi. Viihteessä oli ihan luonnollista, että suuri valkoinen mies valtaa hedelmällisen maan ja kesyttää sivistymättömät alkuasukkaat.

Yhdysvalloissa kutsutaan halveksuen kanahaukoiksi niitä Bushin hallinnon miehiä, jotka mielellään lähettävät toisten lapsia sotimaan, mutta joilta itseltään puuttuu sotakokemus. Heidän oma kokemuksensa sodasta rajoittuu siihen, että valkokankaalla ratsuväki saapui aina paikalle viime hetkellä.

Voivatko lapsuuden kokemukset vaikuttaa edelleen näiden miesten alitajunnassa? Näkevätkö he Amerikan roolin maailmassa sen kuvan läpi, mitä he nuorina kokivat elokuvissa? Siksikö George W. Bush viittasi ”elävänä tai kuolleena” -etsintäkuulutukseen julistaessaan sodan terrorismia vastaan ja sanoessaan haluavansa Osama bin Ladenin?

Voivat, väittää entinen Yhdysvaltain ulkomaantiedustelun asiamies John Brown. Hän erosi tehtävästään Irakin sodan takia ja vetää nyt hämmentäviä johtopäätöksiä terrorismin vastaisesta sodasta kirjoituksessaan, joka on julkaistu Mother Jones -aikakauslehdessä. Sen mukaan Yhdysvaltain nykyhallinto on siirtänyt intiaanisodat, tai niistä itselleen luomansa kuvan, 21. vuosisadalle globaalilla tasolla.

Perusteluiksi John Brown esittää kymmenen näkökohtaa.

Inkkareita
siellä täällä

1. Uuskonservatiivien ideologit puhuvat itse intiaanivertauksin nykyisestä tilanteesta.

Esimerkiksi oikeistolainen kirjoittaja Robert Kaplan jopa otsikoi Wall Street Journalin artikkelinsa nimellä Intiaanien maa. Siinä hän toteaa totuuden terrorismin vastaisesta sodasta olevan juuri sen, että Amerikan armeija on palannut takaisin intiaanisotien päiviin.

Laajasti maailman kriisipesäkkeitä kiertänyt Kaplan kertoo uudessa kirjassaan kuulleensa sotilailta toivotuksen ”tervetuloa inkkareiden maahan” Kolumbiasta Filippiineille ja Afganistanista Irakiin. ”Sota terrorismia vastaan on tosiaan rajaseudun kesyttämistä”, hän ihastelee.

2. Terrorismin vastaisessa sodassa ja intiaanisodissa lähtökohta on sama: Me hyökätyt vastaan ne hyökkääjät.

Asetelma on painunut amerikkalaisten alitajuntaan ainakin 1600-luvulta asti, jolloin 347 uudisasukasta kuoli intiaanien järjestämässä verilöylyssä Virginiassa. Siitä lähtien Euroopasta tulleet siirtolaiset ja heidän johtajansa näkivät intiaanit vihollisina, jotka hyökkäävät heidän kimppuunsa, jotka ovat raakalaisia ja joiden kanssa yhteiselo on mahdotonta. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessakin puhutaan säälimättömistä intiaani-raakalaisista.

John Brown huomauttaa, että me vastaan ne on jokaisen sodan perusasetelma, mutta tässä yhteydessä taistelu ”sivistyneen maailman” ja ”globaalin jihadin” välillä muistuttaa suuresti intiaanisotien aikaista asetelmaa.

Primitiiveille voi
opettaa järkeä

3. Terrorismin vastainen sota perustuu ennalta ehkäisevän iskun ideaan. Isketään niitä vastaan ennen kuin ne iskevät meitä vastaan.

Näin tekivät amerikkalaiset myös intiaanisodissa. John Brown viittaa professori Jack D. Forbesin kirjoitukseen vuodelta 2003, jossa tämä toteaa intiaanisotien leimaavan Bushin doktriinia. Forbes muistutti presidentti Thomas Jeffersonin määränneen puhdistamaan Illinoisin ja Indianan alueet intiaaneista kuultuaan, että shawnee-heimon päällikkö Tecumseh oli liikekannalla.

4. Amerikkalaisessa keskivertoajattelussa viholliset koetaan kaikilta osin muukalaisiksi ja vieraiksi. Silti ajatellaan, että nämä primitiiviset ihmiset voidaan sivistää ja muuttaa harmittomiksi viemällä heille koulutusta ja demokratiaa.

Myös monet uudisasukkaat ajattelivat, että ”villit” voidaan muuttaa moraalisesti oikeassa oleviksi kristityiksi. Entiset viholliset voidaan amerikkalaistaa eikä heistä sen jälkeen enää ole vaaraa. He päinvastoin voivat auttaa jäljelle jääneiden pahantekijöiden tuhoamisessa.

5. Sota terrorismia vastaan tapahtuu kaukomaiden lisäksi myös kotona. Kotimaisia vihollisia vastaan taistellaan patrioottilakien kaltaisilla kansalaisoikeuksien rajoituksilla.

Intiaanisodatkin käytiin sisäistä vihollista vastaan ja oman armeijan voimin. ”Halukkaiden koalitiosta” huolimatta terrorismisotaa käydään käytännössä amerikkalaisin asein Yhdysvaltain armeijan voimin.

Reservaatteja
suojapaikoiksi

6. Yhdysvaltain lähimpiin liittolaisiin kuuluva Israel on valloittanut arabialueita samalla tavalla kuin Amerikan pioneerit eivät antaneet intiaanien pysäyttää mantereen valloitusta. Yhdysvaltain sotilaallisella ja taloudellisella tuella Israel on toteuttanut pioneerien ajatusta siitä, että kaikki minkä voimme kahmaista, kuuluu meille.

7. Terrorismin vastaisen sodan päänäyttämöt ovat tähän mennessä olleet Afganistan ja Irak. Niille on sotien jälkeen varattu sama asema kuin intiaaneille reservaateissaan. Kummankin maan poliittiset rakenteet pysyvät hauraina vielä pitkään ja niiden rauha on amerikkalaisten perustamien linnoitusten varassa ihan niin kuin rauhattomilla rajaseuduilla aikoinaan. Miehittäjät hyödyntävät valvomansa alueen luonnonvarat.

8. Kummassakin sodassa Yhdysvallat on käyttänyt ”primitiiviseen” vastustajaan nähden ylivoimaista sotilasteknologiaa, apinoinut kapinallisten metodeja ja usuttanut heimoja toistensa kimppuun. Normaalit sodankäynnin säännöt on hylätty, koska vihollinen on kuitenkin paha ja sivistymätön. Kummassakin sodassa on turvauduttu myös kidutukseen.

Pitkiä olivat
intiaanisodatkin

9. Kummatkin sodat ovat hyvin pitkiä. Intiaanisotia käytiin 1600-luvulta 1800-luvun lopulle asti. Nyt Yhdysvallat on juuri ilmoittanut, että terrorismin vastainen sota jatkuu Pitkänä sotana ilman näkymää sen päättymisestä.

Kummassakin sodassa on taisteluja ja suvantovaiheita eivätkä taistelut osu mihinkään tiettyyn keskipisteeseen, vaan niitä käydään poikkeuksellisen laajalla alueella.

10. Kummankin sodan kohteet kokevat sen ulkopuolisena hyökkäyksenä, jonka tarkoitus on ottaa haltuun maa ja sen rikkaudet. Yhdysvalloissa monet katsovat, että kummassakin sodassa jumalan valittu kansa ajaa oikeutetusti asiaansa.

Ero on siinä, että asenteet alkuperäisiä amerikkalaisia kohtaan ovat vuosikymmenten mittaan muuttuneet sympaattisemmiksi. Terrorismisodan vihollisia kohtaan asenteet eivät muutu vielä pitkään aikaan, koska äänestäjiä nimenomaan manipuloidaan terrorismilla pelottelulla.