Secoitus luondocappalden canssa eli vaiettu totuus Suomen historiasta

(Kansan Uutisten Viikkolehti 15.12. 2006)

Eläimeensekaantumisesta käräjöitiin 1700-luvun Suomessa ja Ruotsissa enemmän kuin missään muualla. Kauhistuttavana pidetystä rikoksesta langetettiin Ruotsin valtakunnassa satoja kuolemantuomioita. Rikollisten, enimmäkseen nuorten miesten, lisäksi mestauskirves oli myös kumppanina toimineen eläimen osa.

KAI HIRVASNORO

Turun hovioikeuden päätös heinäkuussa 1734:

...Anders Johansson, 19-vuotias talollisen poika Tenholan pitäjästä, on harjoittanut eläimeensekaantumista vanhempiensa omistaman hiehon kanssa...Syytetyn sisar Annika Johansdotter on havainnut kyseisen teon palatessaan aamulypsyltä muutama päivä valpurinmessun jälkeen...Anders on tunnustanut rikoksen sekä kirkkoherra von Glanille että käräjäoikeudelle. Sitä paitsi hän on vapaaehtoisesti myöntänyt harjoittaneensa samaa kauhistuttavaa syntiä muutamien vuosien ajan myös erään lehmän, sekä toisen, sittemmin Tukholmaan myydyn hiehon kera...Anders Johansson kärsiköön Jumalan lain ja maallisen lain mukaisen, hyvin ansaitun rangaistuksensa. Muille jumalattomille pelotukseksi ja varoitukseksi hänet sekä mainitut eläimet mestattakoon ja poltettakoon roviolla samassa pitäjässä, missä rikos on tapahtunut.

Tämä hovioikeuden päätös ei ole mikään yksittäinen kummajainen 1700-luvulta. Eläimeensekaantuminen oli Ruotsin valtakunnassa laaja ilmiö. Ruotsissa ja Suomessa oikeustapauksia siitä nostettiin enemmän kuin missään muualla Euroopassa.

Noitavainoja
laajempi ilmiö

Eläimeensekaantuminen oli Pohjolassa yleisempi ilmiö kuin noituus ja siitä langetut rangaistukset vähintään yhtä ankaria. Taloudellisilta vaikutuksiltaan eläimeensekaantuminen oli aivan toista luokkaa. Koska kuolemantuomio koski myös eläimiä, köyhässä Suomessa lahdattiin kasapäin hyväkuntoisia lehmiä ja hevosia.

Noitavainot on hyvin tutkittu ilmiö. Tuorein suomalainen kirja niistä ilmestyi tänä vuonna, edellinen pari vuotta aiemmin.

Sen sijaan eläimeensekaantumisesta ei ennen tätä syksyä ole Suomessa julkaistu sataakaan sivua. Aukon paikkasi syksyllä Helsingin yliopistossa tarkistettu Teemu Keskisarjan väitöskirja Secoituxesta järjettömäin luondocappalden canssa. Kyseessä on harvinaisen lennokas kurkistus kymmenen sukupolven takaisen todellisuuden yhteen erikoiseen piirteeseen, jolle luulisi löytyvän lukijoita myös kansanpainoksena.

Säilyneistä oikeudenkäyntiasiakirjoista Teemu Keskisarja on kehittänyt kutkuttavan tarinan sinänsä todella kamalasta asiasta. Eläimeensekaantumisestahan seurasi häpeän lisäksi ankara rangaistus sekä ihmiselle että eläimelle. Eläin tuomittiin kuolemaan siksi, että sen ajan ihmiset pelkäsivät ”secoituksesta” syntyvän ihmisen ja eläimen sekasikiöitä. ”Luondocappalden” liha ja maito olivat joka tapauksessa pilalla luonnottoman kanssakäymisen seurauksena.

Pelko ihmisen ja eläimen sekasikiöistä perustui ”tietoon.” Vuonna 1690 valtakunnanantikvariaattori Johan Hadorph ”tiesi” uutta lainsäädäntöä valmisteltaessa, että Norrköpingissä oli syntynyt hirviö, joka oli puoliksi ihminen, puoliksi lehmä.

Vuoden 1686 kirkkolaki määräsi papit kirjaamaan mitä ihmellist Pitäjäs tapahtunut on ja tähän kuuluivat myös cuin wastoin luonnon yhteistä meno syntyneet epämuodostuneet lapset.

Väkilukuun nähden
oikeusjuttuja oli paljon

Teemu Keskisarjan aineistossa on 253 tapausta vuosilta 1728-1778. Luku on hänen mukaansa huomattavan suuri. Ajan väkivaltarikoksia on analysoitu huomattavasti suppeamman aineiston valossa ja niitä analyysejä on sentään tehnyt useampi historioitsijapolvi. 1700-lukuun tutkimus rajoittuu siksi, että aiemmat oikeuslähteet ovat tuhoutuneet ja kuolemantuomioiden täytäntöönpano toisaalta loppui jälkimmäiseen vuoteen.

253 tapausta 50 vuodessa on vähimmäisluku. Todellista tapausten määrää ei tiedä kukaan. Keskisarja kuitenkin arvelee, että eläimeensekaantumista koskevia juttuja saattoi hyvinkin olla yli 500.

Väkilukuun suhteutettuna luvut ovat hurjia. Samaan aikaan paljon väkirikkaamman Hollannin homovainoissa paljastui noin parisataa homoseksualistia.

Joistakin eläimeensekaantumistapauksista oikeudenkäyntiasiakirjat antavat hyvin kattavan kuvan. Sadan sivun tutkinta-aineisto 1700-luvulta ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Tämä tarkoittaa myös sitä, etteivät todisteet olleet mielikuvitusta kuten edellisen vuosisadan noitavainoissa. Ne perustuivat useimmiten silminnäkijähavaintoihin. Toisin kuin noitailmiannoissa, syytetyn ja todistajan välillä ei ollut havaittavissa henkilökohtaisia kaunoja.

Ruotsissa ilmiöön suhtauduttiin vielä ankarammin kuin Suomessa. Svean ja Götan hovioikeuksien ratkaisut johtivat satoihin teloituksiin. Turun hovioikeus vahvisti kuolemantuomion vain, jos todella kova näyttö oli koossa.

Pakkotyökin johti
usein kuolemaan

Selvästi syylliset, jotka sitkeästi kieltäytyivät tunnustamasta, selvisivät usein ruumiinrangaistuksella teon yrityksestä. Ruoskiminen ja pakkotyö olivat yleisin käytäntö ja nekin olivat kovia rangaistuksia. Kovimmillaan syyllinen joutui elinikäiseen linnoitustyöhön kaulakahleessa, joka taottiin paikalleen sillä seudulla, missä rikos oli tapahtunut. Linnoitustyö oli kuin pitkitetty kuolemanrangaistus, sillä äärimmäisen raskasta työtä tehtiin nälässä ja puutteessa.

Kuolemantuomioita Turun hovioikeus vahvisti vain 17. Yhtään kuolemantuomiota ilman syytetyn omaa tunnustusta ei ilmeisesti pantu täytäntöön.

Tapausselostukset oikeudessa olivat koruttomia ja asiallisia:

Täytettyään tamman kulkusen ruohotukolla hän kuljetti eläimen metsään. Sidottuaan tamman ja kaadettuaan korokkeekseen käsivarrenpaksuisen koivun, kuitenkaan koko runkoa katkaisematta, hän asettui eläimen taakse pidellen toisella kädellä sen takamuksesta, otti toisella kädellä esiin miehisen jäsenensä.

Muihin seksuaalirikoksiin verrattuna tuomiot eläimeensekaantumisesta olivat kovia. Turun hovioikeus ei vahvistanut kuolemanrangaistuksia edes törkeistä raiskauksista. Sen sijaan sukurutsasta mestauskirves heilahti herkästi.

Nuoria miehiä,
kiusaus paimenessa

Aineistostaan Teemu Keskisarja on haarukoinut tyypillisen suomalaisen eläimeensekaantujan profiilin. Hän oli nuori naimaton mies, paikallisyhteisön jäsen ilman rikostaustaa. Toisin kuin voisi luulla, kyseessä oli kaikin puolin tavallinen nuori mies, ei esimerkiksi heikkomielisenä pidetty, ei etniseen vähemmistöön kuuluva eikä muutenkaan marginalisoitunut.

Naisia syytteeseen joutui vain yksi ja hänetkin vapautettiin.

Renki joutui oikeuteen isäntää helpommin, mutta tärkein yhteinen nimittäjä ei ollut suhde omaisuuteen, vaan nuoruus.

Suurelle osalle syytetyistä eläimeensekaantuminen oli vakiintunut tapa, joka oli opittu jo varhaisnuoruudessa. Alakulttuuri levisi nuorison keskuudessa, alttiimpia kokeiluille olivat paimenpojat, Keskisarja luonnehtii. Viranomaisetkin arvelivat ongelman yhdeksi taustatekijäksi sitä, että nuoret miehet viettivät yhden elämänvaiheensa paimenina luontokappaleita ja niiden parittelua seuraten. Poikien käyttö paimenina kiellettiinkin vuoden 1734 rakennuskaaressa ja kieltoa tehostettiin huomattavalla kymmenen taalarin sakolla. Kyseinen lainkohta purettiin vasta 1990-luvulla.

Paljastuttuaan nuoret miehet tunnustivat yleensä lukuisia akteja.

Eläimen ja ihmisen
rajaa pidettiin häilyvänä

Laajan ilmiön syitäkin Teemu Keskisarja pohtii. Mitään tyhjentävää selitystä sille ei löydy.

Nykykatsannossa ilmeisimmiltä vaikuttavat selitykset lähtevät seksuaalisesta frustraatiosta. Avioliiton ulkopuolisten suhteiden tiukka kontrolli saattoi painostaa yksilöitä luonnonvastaiseen sukupuolisuuteen, mutta on kyseenalaista, oliko suomalainen maalaisrahvas kristikunnan ahdasmielisintä tai turhautuneintakaan väkeä. Mahdollisesti tapoja ohjaili ankara asenne itsetyydytykseen, joskaan ei ole todistettavissa, että suomalaiset kiinnittivät tähän tabuun intensiivistä huomiota vielä 1700-luvun alkupuolella.

Yksi selitys voi olla se, ettei ihmisen ja eläimen erottavaa rajaa koettu itsestään selväksi. Se saattoi lisätä kiusausta.

Eläimeensekaantumista ei voi selittää edes humalaisten toilailuna, sillä alkoholilla oli vain harvoin osuutta asiaan. Teko ja sen salaaminen vaati päinvastoin selvää päätä ja kylmäveristä suunnittelua. Esimerkiksi saarijärveläinen sotilas kävi navetassa sitomassa lehmän ja rakentamassa korokkeen sen taakse, mutta palasi tekemään tekosensa vasta yöpimeällä luullessaan muun väen nukkuvan.

Osa jäi kiinni, koska ei enää osannut toimia kyllin varovasti. Tapa oli niin arkipäiväistynyt.

Lehmän silmissä
kimmeltävä katse...

Syyllisten hengenmenon lisäksi ilmiö aiheutti valtavat taloudelliset tappiot. Sen johdosta tapettiin arvokkaita eläimiä, pääasiassa tammoja ja lehmiä.

Juuri tammat ja lehmät olivat ylivoimaisesti yleisimpiä partnereita, vaikka niiden kanssa hääräys oli jo toimituksenakin hengenvaarallista. Jostain syystä juuri lehmien käyttäytymistä kuvattiin jopa inhimilliseksi. Turkulainen piika kertoi lehmän päästelleen laulua muistuttavaa ääntä ja katsoneen kimmeltävin silmin vaatteitaan navetan lattialta keräilevää miestä.

Pieneläimiin sekaantumista taas ehkä pidettiin vielä häpeällisempänä kuin muihin eläimiin sekaantumista.

Ihmisen ja eläimen välinen sukupuolisuhde näyttää sinänsä olevan ikivanha ilmiö, sillä se tuomitaan jo Vanhan Testamentin Mooseksen laissa. Jo siitä periytyy myös teon kummankin osapuolen kuolemantuomio:

Jos jocu yhdendy eläimen canssa, sen on totisesti kuoltava ja myös se eläin tappakaa.

Ancyran kirkolliskokouksessa papistoa patistettiin juurimaan kauhistuttavaa syntiä jo 700-luvun lopulla. Englannissa lakikokoelma vuodelta 1290 kielsi samassa yhteydessä seksuaalisen kanssakäymisen juutalaisen, karjan ja samaa sukupuolta olevan kanssa.

Tonneittain
lihaa tärviölle

Ensimmäisissä laeissa eläimeensekaantuja määrättiin haudattavaksi elävältä. Varmuudella yhtään tällaista tuomiota ei kuitenkaan laitettu täytäntöön. Aluksi syylliset poltettiin elävältä, mutta 1600-luvun puolivälistä lähtien syylliset – ihminen ja eläin – mestattiin ensin kirveellä.

Esimerkiksi rituaalista sopii 11. joulukuuta 1736 toteutettu 23-vuotiaan torpparin Juho Simonpojan teloitus Padasjoella.

Syytetty ja usein kokonainen lauma eläimiä vietiin yhtenä kulkueena kohti mestauslavaa. Papit saattoivat sidotuin silmin kulkenutta tuomittua, jonka toivottiin katuvan tekoaan julkisesti ennen kirveen heilahdusta. Ensin mestattiin eläimet ja sitten katkaistiin Juho Simonpojan kaula. Yleisö lauloi psalmia. Lopuksi kaikki syylliset poltettiin roviossa.

Teemu Keskisarja arvioi, että 1700-luvulla teloituspaikoilla tuhottiin tonneittain hevosen- ja naudanlihaa. Samassa mestaustilaisuudessa pyöveli saattoi ”cuolettaa” jopa 20 eläintä.

Tenholan
skandaali

Alussa mainittu länsiuusmaalainen Tenhola oli jostain syystä eläimiinsekaantumistapausten keskittymä. Siellä nostettiin tutkimusajankohtana kahdeksan prosessia, mikä väkilukuun suhteutettuna on paljon. Tapausten tutkinnassa kirkkoherra Joachim von Glan oli erityisen keskeisessä roolissa ja hänestä tuli omana aikanaan ilmiön todellinen asiantuntija.

Tenholassa tapauksiin paneuduttiin poikkeuksellisella intensiteetillä ehkä siksi, että pitäjän ensimmäinen tutkimusajankohtaan kuulunut tapaus oli niin törkeä. Huhtikuussa 1728 ruotusotilas Anders Lindberg yllätettiin Prästkullan kartanossa itse teosta. Kuulustelussa ilmeni, että hänellä oli kokemusta peräti viidestä eläinlajista. Sarjasekaantujaa seurasi kuolemaan kokonainen karjaomaisuus, yksin tammojakin yksitoista kappaletta. Lisäksi pitäjäläisiä järkytti tieto, että he olivat nauttineet saastuneiden eläinten anteja vuosikausia.

Kuolemantuomio eläimeensekaantumisesta säilyi Ruotsin laissa vuoteen 1866 ja Suomessa vuoteen 1889 asti. Teloituksia ei kuitenkaan toteutettu vuoden 1778 jälkeen, koska kuningas Kustaa III ei vahvistanut kuolemantuomioita. Sitä mukaa oikeuslaitoksen mielenkiinto ilmiötä kohtaan hiipui, mutta vielä sotien jälkeenkin siitä syytettiin satoja suomalaisia ennen kuin kriminalisointi päättyi vuonna 1970.