Matti Kassila toi Suomi-filmin kaupunkiin

(Kansan Uutisten Viikkolehti vuonna 2004)

Ohjaaja Matti Kassila loisti aikana, jolloin suomalaista elokuvaa tuotettiin liukuhihnalta. 40-vuotiaana Kassila oli ohjannut 22 pitkää elokuvaa ja päälle 11 teatteriesitystä. Matti Kassilan huippukausi kesti koko 1950-luvun ja 1960-luvun alun. Se alkoi elokuvasta Radio tekee murron ja päättyi kolmanteen Palmuun.

KAI HIRVASNORO

Suomen elokuvaohjaajien kaikkien aikojen ykköskaartiin lukeutuva Matti Kassila on pannut muistelmansa jo toisen kerran paperille. Edellinen muistelmakirja Mustaa ja valkoista ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 1995 ja uutuus, Ihmisen ääni -sarjaan kuuluva Käsikirjoitus ja ohjaus: Matti Kassila WSOY:ltä vuonna 2004. Kassila on niin tärkeä mies suomalaisessa elokuvassa, että tuplamuistelot suotakoon. Varsinkin kun jälkimmäisessä mennään syvemmälle niin miehen henkilökohtaisessa elämässä kuin varsinkin kertomuksissa hänen elokuviensa synnystä.

33 pitkää elokuvaa ohjannut Matti Kassila aloitti uransa näyttelijänä Varkauden Työväenteatterissa vuonna 1943. Ensirooli oli Hilja Valtosen näytelmässä Vetovoima eli vetovaimo. Seuraavana vuonna Kassila siirtyi harjoittelijaksi Helsingin Kansanteatteriin. Harjoittelijana hän ei saanut rooleja ja koki asemansa yhteisössä vähäpätöiseksi.

Samoihin aikoihin Matti Kassila alkoi kiinnittää huomiota ulkomaisen ja kotimaisen elokuvan eroihin. Siinä vertailussa suomalainen elokuva vaikutti kiusallisen teatraaliselta ja jähmeäliikkeiseltä. Teatterin lumo laski mielessä ja elokuvan alkoi nousta. Syntyi päätös siirtyä elokuva-alalle, mutta ei näyttelijäksi vaan ohjaajaksi, vaikka Kassila ei tarkkaan ottaen tiennytkään, mitä ohjaaja tekee. Mutta kun se selvisi, hän totesi homman sopivan hyvin itselleen, toisaalta malttamattomalle, toisaalta pitkäjänteiselle ja hieman sisäänpäinkääntyneelle luonteelle.

Malttamattomalle ohjaajan työ sopi siksi, että elokuvaa tehdään kuva kerrallaan eikä sitä tarvitse kauaa odotella. Pitkäjänteiselle siksi, että ohjaajalla on kuitenkin oltava näkemys koko elokuvasta ja sen voi hankkia vain hiljaisella, etukäteen tehdyllä suunnittelutyöllä.

Ura käyntiin Valentin
Vaalan apulaisena

Elokuvaan Matti Kassila pääsi tuttujen ihmisten kautta. Hänen pukuhuonekaverinaan Kansanteatterissa oli Kaarlo Halttunen, jonka vaimo Hilkka Helinä taas oli Risto Orkon johtaman Suomi-Filmin tähti. Hilkka Helinä puhui Kassilasta Orkolle ja tuotapikaa hänet kiinnitettiin kesällä1946 alkavan Valentin Vaalan elokuvan Niskavuoren nuori emäntä kuvaussihteeriksi ja apulaisjärjestäjäksi.

Miksei Kassila pyrkinyt filmialalle Suomen Filmiteollisuuden ohjaajan Edvin Laineen kautta? Hän pohtii vierastaneensa Laineen elokuvien teatraalisuutta.

Ensimmäisessä elokuvassaan Kassila huomasi heti olevansa omalla alallaan.

"Työ oli liikkuvaa, vaihtelevaa, jännittävää, sopivasti teknistä ja sitä oli paljon. Muutuin Kansanteatterin turhautuneesta ajelehtijasta ylityöllistetyksi touhuajaksi", hän kirjoittaa muistelmissaan.

Parissa viikossa Kassila joutui elokuvan pääjärjestäjäksi, kun järjestäjä Erkki Kalakari pidätettiin asekätkentäjutun vuoksi.

Kaikkien lajityyppien taitaja

Ohjaajan työ oli kuitenkin se, mikä Kassilan mielessä välkkyi ja mihin hänet oli luotu. Hän haaveili nopeatempoisista, replikoinniltaan luontevista elokuvista vastakohtana Laineen ja Vaalan teatraalisille ja näyttelijäntyöltään kankeille elokuville.

Ja sellaisten elokuvien mestarihan Matti Kassilasta vain muutamaa vuotta myöhemmin tulikin. Oli kyseessä sitten farssi Hilman päivät, screwball-komedia Isän vanha ja uusi, jännityskomedia Radio tekee murron tai draama Elokuu, niin kaikki ne hengittävät ihmeen vapaina poikkeuksina aikansa suomalaisessa elokuvassa. Kassilan elokuvissa on liikettä ja kertomisen vimmaa, luontevaa näyttelijäntyötä ja epäsuomalaisen herkullista dialogia.

Mutta Kassila ottikin vaikutteensa sodan aikaisista ja jälkeisistä gangsteri-, jännitys- ja mustan huumorin elokuvista. Ohjaajista hän mainitsee esikuvikseen Alfred Hitchcockin, Frank Capran, Ernst Lubitschin,Billy Wilderin, Michael Powellin, David Leanin sekä Carol Reedin.

Ihme kyllä luettelosta puuttuu Howard Hawks, jonka suomalainen versio Matti Kassila ilmiselvästi on. Kumpikin oli/on elokuvan rautainen ammattilainen, jolta syntyy laatujälkeä oli lajityyppi mikä tahansa. Hawksista sanottiin 1960-luvulla, että hän oli tehnyt parhaan elokuvan kaikissa amerikkalaisen elokuvan genreissä. Kassilasta voi yhtä hyvin sanoa, että hän teki 1950-60-luvulla parhaan suomalaisen elokuvan kaikissa niissä lajityypeissä, joihin tarttui.

Howard Hawksiin Kassilan liittää myös Ansa Ikosen ja Tauno Palon 20-vuotisjuhlaelokuva Isän vanha ja uusi, jota Kassila ei tosin tunnu suuresti arvostavan. Mutta mitä muuta se on kuin täysiverinen suomiversio Hawksin klassisista screwball-komedioista, joiden pääosissa oli usein CaryGrant? Ja Tauno Palo kahden naisen loukussahan on roolissaan juuri kuin Suomen Cary Grant.

"Suomalaisen
elokuvanmusta päivä"

Mutta ennen kuin näin pitkälle oli päästy, piti Matti Kassilan erota Suomi-Filmistä vuonna 1948 ja siirtyä maisteri Toivo Särkän johtamaan Suomen Filmiteollisuuteen (SF) aluksi lyhytfilmien osastolle.

"Olin tullut vauhdikkaaseen taloon, sen huomasin heti. Särkkä, josta olin kuullut paljon kerrottavan, ei ollut paskantärkeä. Johtaja hän kyllä oli, vieläpä järeää lajia."

Aluksi Kassila valmisti SF:lle esityskuntoon viidessä kuukaudessa viisitoista lyhytfilmiä. Sitten hän päätyi Edvin Laineen apulaisohjaajaksi farssiin Aaltoska orkaniseeraa. Käytännössä Kassila ohjasi elokuvan, sillä Laine lähti jo aamupäivisin kunnostamaan Sipoonlahden huvilaansa.

Aaltoskan kuvausten jälkeen Särkkä antoi Kassilalle ensimmäisen oman filmin, kansankomedian Isäntä soittaa hanuria. Sen ensi-ilta oli asetettu vaatimattomasti puolentoista kuukauden päähän siitä, kun ohjaaja lähetettiin Lopelle katsomaan kuvauspaikkoja ja sopimaan kolmellekymmenelle ihmisille majoituksia ja muonituksia.

Puskafarssi, myöntää Kassila itsekin, ja samaa mieltä olivat kriitikot. "Suomalaisen elokuvan musta päivä", kirjoitti Suomen Sosialidemokraatin Eugen Terttula. Mutta yleisö otti elokuvan omakseen, ja Särkkä lykkäsi Kassilalle seuraavan käsikirjoituksen. Siitä tuli syksyllä 1949 kuvattu Professori Masa, pääosissa Ansa Ikonen ja Tauno Palo. Professori Masassa Kassila pääsi jo kunnolla harjoittelemaan. Hän kokeili erilaisia kerrontakeinoja, jotka sitten jalostuivat huippuunsa KomisarioPalmu -elokuvissa. Lisäantina oli Helsinki-kuvaus, jonka Kassila otti lopullisesti haltuunsa Radio tekee murron -elokuvassa. Kriitikotkin olivat tällä kertaa armeliaampia.

Radio tekee
mestarin

Matti Kassila jatkoi elokuvantekoa hengästyttävään tahtiin. Ensin syntyi Maija löytää sävelen ja sitten Lakeuksien lukko.

Mutta sitten olikin jo ensimmäisen Kassila-klassikon vuoro. Matti Kassila, säveltäjä Ahti Sonninen ja Ylen musiikkipäällikkö JoukoTolonen istuivat iltaa pohtimassa elokuvaideoita Sonnisen kotona. Se oliTolonen, joka nosti esiin Usko Santavuoren murtoreportaasin radiossa. "Eikö siitä saisi tarinan, jos sotkisi siihen oikeita rikollisia?" Tolonen kysyi, ja Kassila innostui heti.

Santavuoren reportaasi oli vuoden 1950 suuria mediatapahtumia, ja tunnettuna tapauksena hyvä lähtökohta elokuvalle. Kassila näki siinä mahdollisuuden nykyaikaiseen, nokkelaan jännityskomediaan ja Särkkä antoi luvan alkaa kirjoittaa käsikirjoitusta. Matti Kassila ja Suomi-Filmin mainospäällikkö Aarne Tarkas kirjoittivat Radio tekee murron -elokuvan neljässätoista illassa.

"Kirjoittaessamme olimme Tarkaksen kanssa kuin vasikat keväisellä laitumella. Jo ensimmäisessä tapaamisessamme tunnistin hänessä jotain tuttua ja koin hullun huumorin sävyttämän mielikuvituksen virtaavan välillämme vapaasti. Oli riemastuttava tunne, kun löysi toverin, jonka kanssa saattoi esteittä kehitellä ideoita, rakentaa tarinaa, hullutella ja nauraa ilman, että piti selitellä tai pidätellä naurunalaiseksi joutumisen pelosta",Kassila kuvaa kaksikon yhteistyötä.

Tarkas oli jännäreiden asiantuntija.

"...hänen avullaan sain itsestäni irti oikean asenteen, hulluttelevan, poikamaisen seikkailumielen, sain kasaan elokuvallisen juonen ja vahvan näkemyksen, miltä filmi tulee näyttämään."

Roolit kirjoitettiin varta vasten tietyille näyttelijöille. Hannes Häyrinen haluttiin reportteri Toivo Teräsvuoreksi, koska hän hallitsi amerikkalaistyylisen nopean ja nokkelan näyttelemisen sekä improvisointikyvyn. Sitä paitsi Häyrinen oli jo tunnettu elokuvatähti. Ritva Arvelo oli myös alusta alkaen Kassilan mielessä Teräsvuoren tyttöystäväksi.

Radio oli kepeä,
luistava ja hauska

Kaksikko Häyrinen-Arvelo edusti juuri sitä, mitä Kassila halusi elokuvalta: "Nopeaa puhetta, joka on lähellä arkipuhetta, nopeita reaktioita -kaupunkilaisuutta enemmän kuin maalaisuutta."

Tarkaksen ja Kassilan työnjako elokuvaa tehtäessä kulki niin, että Tarkas ideoi lennokkaita, mutta Kassila piti huolta uskottavuudesta.

Radio tekee murron -elokuvan kuvasi Osmo Harkimo. Elokuvassa on ajan suomalaisfilmiksi poikkeuksellisen paljon realistista kaupunkikuvaa, keinovalaistua yökuvaa ja jyrkkiä valoja.

Tässä elokuvassa Matti Kassila sanoo löytäneensä itsensä.

"Pyrin tekemään töitä kunnianhimoisesti, huolella elokuvallisesti ja samalla irtonaisesti, kepeästi, tosikkomaisuutta välttäen. Vakavuus ja kepeys asettuivat luontevasti rinnakkain ja ovat onnistuneissa elokuvissani uskoakseni aina läsnä."

SF:ssä elokuvia tehtailtiin liukuhihnalta. Radio tekee murron -elokuva kuvattiin tammi-maaliskuussa 1951 ja ensi-illassa se oli jo huhtikuun alussa. Elokuva sai loistavat arvostelut ja Jussi-patsaat parhaasta ohjauksesta, käsikirjoituksesta ja miespääosasta.

Miksi Radio tekee murron on niin mestarillinen elokuva? Kassila sanoo tehneensä sen yhtä nopeasti kuin muutkin työnsä eikä sen huolellisuusaste poikennut edeltäjistään.

"Aihe vain oli enemmän omaa laatuani toteuttava, kepeä, luistava, hauska. Sitä oli myös hauska ja kevyt tehdä."

Heti elokuvan jälkeen Toivo Särkkä pisti Kassilan koekuvaamaan Reino Helismaan, Jorma Ikävalkon ja Esa Pakarisen iltamaohjelmassaan esittämiä sketsejä ja tarjolla olisi ollut elokuva Rovaniemen markkinoilla. Kassila ei aihetta omakseen tuntenut.

Oma tuotantoyhtiö
nopeasti karille

Radion menestyksen jälkeen Kassila, Tarkas ja Harkimo perustivat oman tuotantoyhtiön Junior-Filmin, joka ryhtyi yhteistyöhön Teuvo Tulion kanssa. Yhtiö tuotti vähän nähdyn jatko-osan Radio tulee hulluksi, jossa ToivoTeräsvuori yrittää mielisairaalassa todistaa, ettei ole hullu. Tämäkin elokuva sai hyvät arvostelut. Esimerkiksi Vapaan Sanan Jörn Donner kirjoitti, että "Kassilan elokuvan huumori eroaa suuresti tavanomaisesta elokuvahuumorista, Rovaniemen markkinoiden törkeydestä."

Elokuvan kohtalaisesta menekistä huolimatta Junior-Filmin taru oli nopeasti lopussa. Se päättyi kärhämään Teuvo Tulion kanssa elokuvan voitto-osuudesta, jota ei Tulion mukaan ollut ollenkaan. Muut osakkaat näkivät asian toisin, mutta mitään ei oltu sovittu kirjallisesti ja rahat jäivät saamatta. Matti Kassila ja Osmo Harkimo palasivat SF:ään ja Tarkas meni Fennada-Filmiin.

Seurasivat Tyttö kuunsillalta, Varsovan laulu ja Sininen viikko. Kolme elokuvaa hieman yli vuodessa. Syksyllä 1954 oli vuorossa huikea maalaisfarssi Hilman päivät, josta Kassila sanoo saavansa palautetta edelleenkin. Ennenkaikkea kyseessä on Kassilan mukaan kuitenkin osuuskaupanhoitaja-palopäällikköä näyttelevän Edvin Laineen elokuva "sillä hän siinä panee itsensä likoon, tekee itsestään pilaa liikuttavalla tavalla. Se kärsimättömyys, innostuminen, masentuminen, lapsenomainen itsekeskeisyys, joita hän palopäällikössä kuvaa, olivat hänen omia ominaisuuksiaan, samoin kuin tietysti energia, välittömyys ja positiivisuus, mutta hyvässä ihmiskuvauksessa ovat varjot yhtä lailla tarpeen kuin valotkin."

Kaksi kertaa
Sillanpää

Seuraavaksi Kassila uudisti yhteistyönsä Edvin Laineen kanssa elokuvassa Pastori Jussilainen. Sen jälkeen oli vuorossa hieno Helsinki-elokuva Isän vanha ja uusi. Elettiin vuotta 1955. Näihin elokuviin päättyi Matti Kassilan SF-ura sillä kertaa. Edessä oli puolitoista vuotta Porin teatterin johtajana.

Kesälomalla hän sai tilaisuuden tehdä Fennada-Filmille Elokuun. Siitä tuli Kassilan viides elokuva kahdessa ja puolessa vuodessa. Lisäksi hän ohjasi kahdeksan näytelmää Porin teatterissa.

Elokuu ja Kassilan 1980-luvulla ohjaama Ihmiselon ihanuus ja kurjuus olivat F.E. Sillanpään kaksi viimeistä romaania. Kassila toteaa kuvanneensa juuri ne, koska kykeni samaistumaan taiteellisen työn ja perheen elatuksen keskellä eläviin miespäähenkilöihin.

"Taiteilijan tehtävä ei ole etenkään Suomessa, pienessä, hieman eristyneessä kulttuurissa helppo. Alkoholi suo hetken vapautuksen, mutta tuo mukanaan uusia pulmia ja sotkee entisiä", omasta alkoholismistaan avoimesti kertova Kassila kirjoittaa.

Hän katsoi Elokuun uudelleen syksyllä 2001, ja näki monia asioita, jotka tekisi nyt toisin.

"Olisin poistanut kertojan tai vähentänyt ratkaisevasti hänen osuuttaan. Olisin muuttanut rakennetta ja muutakin kerrontatapaa. Katsoja olisi pitänyt viedä taitavammin ja varovaisemmin Viktorin kuolinhetken elämyksiin, päästää ja johdattaa hänet hienotunteisemmin niin intiimiin ja yksityiseen asiaan kuin ihmisen kuolemaan."

Mutta studiokuvissa Kassila toteaa paikoin olevan sellaista hallintaa, ettei parempaan pystyisi. Elokuu saikin kuusi Jussia.

Vodka-Palmu
oli iso virhe

Ennen komisario Palmuja Matti Kassila teki vielä Kurittoman sukupolven, Syntipukin, Punaisen viivan sekä Lasisydämen, johon hän otti runsaasti vaikutteita Ranskan uudesta aallosta.

Komisario Palmuista - yhdessä Aki Kaurismäen työläistrilogian kanssa kaikkien aikojen parhaasta suomalaisesta elokuvasarjasta - ei tässä sen enempää. Palmu-elokuvat esiteltiin Viikkolehdessä perusteellisesti syksyllä 2002.

40-vuotiaana Matti Kassila oli tehnyt 22 pitkää elokuvaa ja 11 teatteriohjausta. Alkoholismi paheni ja sen päälle tuli vielä vankilakeikka rattijuopumuksesta.

Palmut edustivat jäähyväisiä vanhalle suomalaiselle elokuvalle. 1960-luvun pitkä näyttelijälakko muutti kuvioita ja Kassila siirtyi Fennada-Filmin tuottajaksi pois elokuvan tekemisen etulinjasta. Samalla päättyi myös Matti Kassilan runsaat kymmenen vuotta kestänyt kultakausi ohjaaja-käsikirjoittajana.

Siirtyminen 1970-luvulle alkoi onnettomasti elokuvalla Vodkaa, komisario Palmu. Pelkkä sen elokuvan ajatteleminenkin saa Kassilan voimaan pahoin.

"Tein isoja virheitä. Suurin oli se, että herätin Palmun henkiin, toin hänet värifilmiin ja televisioon. Talutin hänet maailmaan, jota hän ei olisi hyväksynyt, mutta panin hänet hyväksymään sen, siis suomettumaan. Palmun voima oli toisessa aikakaudessa ja hän olisi ollut viimeinen mies suomettumaan."

1970-luvulla Kassila yritti elvyttää vanhaa leipälajiaan kansankomediaa tekemällä uuden version elokuvasta Aatamin puvussa ja vähän Eevankin sekä Esa Pakarisen viimeisen elokuvan Meiltähän tämä käy.

"Viimeinkin
tavoitin itseni"

Mutta varsinaisesti hän löysi uudelleen vireensä vasta 1980-luvun elokuvissa Niskavuori, Ihmiselon ihanuus ja kurjuus sekä Jäähyväiset presidentille. Niskavuorta Matti Kassila pitää nyt miellyttävänä kokemuksena, mutta jälkikäteen ajateltuna elokuvasta tuli hänen mielestään liian hidas.

Jäähyväiset presidentille oli hänen mielestään lajissaan hyvä, mutta yleisömenestystä ajatellen siinä oli vikana kielteinen ihminen - murhaaja - päähenkilönä. Ihmiselon ihanuus ja kurjuus oli Kassilalle nautinnollinen työ ja se palkittiinkin Ranskassa Rouenin pohjoismaisella elokuvafestivaalilla.

"Tein 1980-luvulla nuo kolme elokuvaa, joissa tunnistan itseni. Tekemisen rytmi oli sopiva: elokuva joka toinen vuosi. Viimeinkin se oli tullut mahdolliseksi, viimeinkin olin tavoittanut itseni, tein sitä mitä halusin tehdä, enkä spekuloinut. Olin päässyt uudelleen sinuiksi itseni kanssa, vieläpä paremmin kuin ennen."

Noihin kolmeen elokuvaan Kassilan ura myös käytännössä päättyi. Viimeistä elokuvaansa, epäonnistunutta Kaikki pelissä 1990-luvulta hän ei edes mainitse muistelmissaan.

Lamasäästöt jaettu verohelpotuksina hyvätuloisille

(Kansan Uutisten Viikkolehti 19.5. 2006)

Muistatteko vielä, millä tuskalla ja vaivalla kymmenen vuotta sitten etsittiin 20 miljardin markan säästöjä Suomen pelastamiseksi lamalta ja velalta? Näiden talkoiden jäljiltä Suomi on rikkaampi kuin koskaan. Vanhasen hallitus on jakanut lamasäästöjen verran rahaa hyvätuloisten veronkevennyksiin. Pienituloisimmat eivät niistä hyödy, mutta maksumiehiksi he kelpaavat. Taas kerran.

KAI HIRVASNORO

Jos Vasemmistoliiton päävihollinen pitää määritellä yhdellä sanalla, niin puheenjohtaja Martti Korhoselle se on ahneus. Seuraava sana olisi itsekkyys. Niihin liittyvät sitten sellaiset asiat kuin epäoikeudenmukainen tulojako, epäsosiaalisuus ja niin edelleen, hän sanoo.

Taloudessa vastustaja on uusliberalismi, josta on toisaalta syytetty Vasemmistoliittoa itseäänkin Paavo Lipposen kahdessa hallituksessa. Vasemmistoliitto taas pitää nyt istuvaa Matti Vanhasen hallitusta erityisen uusliberalistisena.

Martti Korhosen mielestä kaikilla kolmella hallituksella on selkeät eronsa.

Lipposen ykköshallituksen tärkein tehtävä vuosina 1995 - 1999 oli talouden tasapainottaminen.

– Silloin perusajattelu lähti kuitenkin siitä, että järjestelmä ja sen luoma perusturva säilytetään.

– Jälkeenpäin on helppo sanoa, että olisi pitänyt toimia toisin. Mutta kun eletään ajassa, niin käytettävissä olevat vaihtoehdot ovat rajalliset. Varmaan tuli myös virheitä, ei sitä kannata kiistää.

Lipposen kakkoshallituksessa 1999 - 2003 niitä virheitä yritettiin korjata.

– Riittävästi sitä ei pystytty tekemään. Painolastina oli sitä, ettei talouskehitys antanut hirveästi tilaa, myöntää Korhonen.

Ylijäämä veroaleen
ja velkojen maksuun

Mutta Matti Vanhasen vuonna 2003 aloittaneella hallituksella ei ole ollut tätä rajoitetta. Sen kolmen vuoden aikana talouden puolesta olisi ollut kaikki edellytykset myös viime vuosikymmenen kipeiden ratkaisujen korjausliikkeisiin. Verrataan vaikka:

Runsaat kymmenen vuotta sitten Lipposen hallituksen aloittaessa ensitehtävänä oli etsiä 20 miljardin markan säästöt. Ne myös löydettiin ja kaikilta leikattiin. Nykyrahassa se oli runsaat kolme miljardia euroa.

Vanhasen hallituksella on ollut käytettävissään lähes kaksinkertainen summa, kuusi miljardia euroa ylijäämää. Mitä sillä on tehty?

– Se on arvovalinta, että silloin kun on rahaa käytettävissä, niin ei tehdä hyvinvointiyhteiskunnan pohjaa parantavia ratkaisuja. 1990-luvulla haettiin valtiontaloudesta 20 miljardia markkaa pois. Se on melko paljon rahaa, mutta tämä hallitus on antanut saman verran verohelpotuksina rikkaille. Jos edes se sama raha olisi käytetty hyvinvointipalveluihin, niin monta asiaa olisi pystytty hoitamaan. Mutta tätä ei halutakaan tehdä, ja se on minun mielestäni uusliberalismia, painottaa Korhonen.

Sen sijaan Martti Korhonen ei pidä uusliberalismina sitä, että leikataan ja säästetään, jos rahaa ei kerta kaikkiaan ole.

Verohelpotusten lisäksi toinen mokoma 1990-luvun lopulla säästetty summa on nyt käytetty valtion velkojen maksuun. Valtion kassa onkin vahvempi kuin koskaan.

– Kansakunnan linja viimeksi kuluneet kolme vuotta on ollut se, että ajetaan hyvinvointiyhteiskunnan rakenteita alas ihan tarkoituksella ja päämäärähakuisesti. Tätä tapahtuu hirveän monella lohkolla, muun muassa tuloveron kevennyksien kautta, joita köyhin kansanosa ei saa, mutta samaan aikaan he joutuvat kuntatalouden kautta niiden maksumiehiksi, Korhonen sanoo.

”Tämä on äärimmäisen
raakaa politiikkaa”

Vanhana kuntaministerinä Martti Korhonen ottaa kynän käteensä ja selittää:

Kolme miljardia euroa on jaettu verohelpotuksina. Osa niistä on korvattu kunnille, mutta lisäpanostusta kunnille ei ole annettu. Samaan aikaan niille on kuitenkin asetettu uusia velvoitteita.

Joten kunnat paikkaavat talouttaan nostamalla palvelumaksuja, veroprosentteja ja kiinteistöveroja.

Mikä johtaa siihen, että pienituloisimmat, jotka eivät hyödy veronkevennyksistä mitenkään, maksavat kuitenkin enemmän kunnallisia maksuja.

– Tämä on äärimmäisen raakaa politiikkaa. Ne jotka kaikkein eniten tarvitsevat palveluita – sairaat, yleensä myös vanhukset – eivät saa mitään, mutta palvelurakennetta leikataan alta pois. Jos tämä ei ole kovaa arvopohjaista politiikkaa, niin mikä sitten? Se on todella silkkihansikkaaseen piilotettu teräsnyrkki, joka iskee niin, että jymisee.

– Meidän tehtävämme on tuoda tämä esiin selkokielellä ja saada ihmiset ymmärtämään myös se, että on toinen vaihtoehto. Meidän Vasemmistoliitossa pitää pystyä esittämään realistinen poliittinen vaihtoehto ja meillä on se. Sillä samalla rahamäärällä, joka meillä on käytössä yhteiskunnassa, voidaan hoitaa huomattavasti sosiaalisempaa ja arvopohjaltaan terveempää politiikkaa.

Suomi alkaa olla
Ceausescun tiellä

Valtionvelkaa Vasemmistoliitto ei siis ole kasvattamassa, Martti Korhonen painottaa. Eikä siinäkään hänestä olisi sinänsä mitään pahaa. Suomen valtionvelka on pudonnut alle 40 prosenttiin bruttokansantuotteesta.

– Eihän se voi olla itsetarkoitus, että mennään Ceausescun malliin, jossa valtiontalous on vahva, mutta kansa kärsii.

– Jos verrataan muihin Pohjoismaihin, niin tilannehan on meillä ihan sairas. Julkisten hyvinvointipalveluiden henkilöstö läkähdytetään työpaineen alle liian pienellä palkalla. Sitten ihmetellään, että mikä tässä on, kun vanhusten palvelut ja mikään ei toimi. Rahasta se on kiinni.

Miksi tämä ei mene perille, johtuu myös nykyisestä keskustelukulttuurista. Poliitikolla on noin kolme minuuttia aikaa sanoa sanottavansa ja se pitää vielä mieluummin tiivistää virkkeeksi tai iskulauseeksi. Kansanedustaja Erkki Virtanen ihmetteli viime viikolla puheenjohtajatentissä sitä, ettei Suomen eduskunnassa käydä lainkaan yhteiskuntapoliittista keskustelua. Talous on ainoa kelvollinen argumentti.

Rikkaille jaettu yli 100 miljardia markkaa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 12.5. 2006)

Suomessa on viime vuosina ollut käynnissä jättiläismäinen tulonsiirto, jolla rikkaille on jaettu rahaa käsittämättömiä määriä. Europarlamentaarikko Esko Seppänen on tehnyt uusimpaan Hymy-lehteen laskelmia toisen kasinotalouskauden rahavirroista tavalla, joka pistää haukkomaan henkeä.

Paljonko suomalaiset yksityishenkilöt ovat viimeksi kuluneen kuuden vuoden aikana saaneet verottomia osinkoja?

Summa on lähes 16 miljardia euroa. Ei tunnu kovin isolta eurovaluuttana, mutta vanhassa rahassa kyse on 92 miljardista markasta.

Kun mukaan lisätään aliverotetut myyntivoitot, on samalle joukolle samassa ajassa kertynytkin 27 miljardia euroa eli 163 miljardia markkaa. Samalla rahalla olisi voinut rakentaa 163 000 omakotitaloa. Mutta ajan uusliberalistisen hengen ja hegemonian mukaan omistajille kuuluu nyt kaikki, mitä yhtiöissä on. Kyseisen ismin maailmanlaajuistumisen nimi on Esko Seppäsen mukaan globalisaatio.

Miten suuri joukko suomalaisia pääsi verottomiin osinkomiljooniin käsiksi? Kansankapitalismista on turha puhua. Vuonna 2004 yli puolet osingoista meni 14 167 henkilölle. Osinkoeliittiin kuuluu noin 10 000 omistajan ydinjoukko. Nämä 10 000 henkilöä ovat kuudessa vuodessa rikastuneet lähes 8 000 miljoonalla eurolla muiden tekemästä työstä.

Myyntivoitotkin ovat harvojen herkkua. Vuonna 2004 kaikista myyntivoitoista lähes puolet kertyi 8 141 ihmiselle.

USA loi pitkälti itse nykyisen terrorismin

(Kansan Uutisten Viikkolehti 5.5. 2006)

Yhdysvallat flirttaili terrorismin kanssa vuosikymmeniä ennen kuin se joutui itse sen uhriksi. Terrorismin sodankäynnin välineenä se oppi Vietnamin sodassa. Oppia jalostettiin Afrikassa, Keski-Amerikassa ja Afganistanissa. Terrorismia Yhdysvallat on usein rahoittanut huume-kaupalla.

KAI HIRVASNORO

Mitä yhteistä on 1960-luvulla käydyillä Laosin ja Kongon sisällissodilla, 1970-luvun contra-sodalla Nicaraguassa ja vihdoin koko 1980-luvun jatkuneella Afganistanin sisällissodalla?

Nämä ja monet muut aseelliset konfliktit olivat osa kylmää sotaa, jota Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain avoimen yhteenoton sijaan kävivät niiden puolesta paikalliset sotilaat, palkkasoturit ja sissiliikkeet. Jokaisessa sodassa Yhdysvaltain kulloinenkin hallinto varusti ja koulutti ”kapinallisia” harjoittamaan terrorismia ja suurinta osaa niistä rahoitettiin laittomalla huume- ja asekaupalla.

Lopulta terrorismin valjastaminen politiikan välikappaleeksi iski omaan nilkkaan. Syyskuun 11. päivän terroristien rahoitus ja ideologia olivat peräisin Afganistanin taistelukentiltä ja Pakistanin puolella sijainneista koulutusleireistä. Neuvostoliittoa vastaan sotineet mujahediinit toimivat Yhdysvaltain suojeluksessa, koulutuksessa ja osin taloudellisella tuella. Kun Neuvostoliitto oli lyöty, kiihkein osa heistä lähti laajentamaan taistelua uusille kentille.

Columbian yliopiston professori Mahmood Mamdani osoittaa juuri suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Kylmä sota ja terrorin juuret (Pystykorvakirja), ettei siinä terrorismissa, jota nyt vastaan käydään sotaa, suinkaan ole kysymys lännen ja islamilaisen maailman käymästä sivilisaatioiden välisestä sodasta. Islamistinen terrorismi on kylmän sodan sivutuote, luojansa käsistä karannutta politiikan jatkamista väkivallan keinoin.

Vastapuolet ovat
entisiä kumppaneita

Kohta viisi vuotta jatkuneen terrorismin vastaisen sodan vastapuolet ovat Yhdysvallat ja al-Qaidaksi kutsuttu ja sen nimissä toimiva islamistinen terrorismi ja ideologia. Mahmoodin mukaan vastapuolet ovat itse asiassa enemmänkin toistensa peilikuvia: Kylmän sodan veteraaneja rintaman samalta puolelta ja kylmän sodan leimaamia.

”Molemmat tarkastelevat maailmaa vallan linssien läpi. Molempia elähdyttää vahvasti ideologinen maailmankatsomus, jonka kumpikin esittää sangen uskonnollisella, poliittisella, ja varsin omahyväisellä, kielellä. Ideologisen kielen ydin, olipa sen puheenparsi uskonnollista tai maallista, on siinä, että rankaisematon voimankäyttö oikeutetaan”, kirjoittaa ugandalaissyntyinen Mamdani.

Hän jatkaa, että amerikkalaisten pommitussota ensin Afganistanissa ja sitten Irakissa muistuttaa aavemaisella tavalla al-Qaidan pommi-iskuja Keniassa ja Tansaniassa, ja niitä seuranneita varsinaisia 9/11-iskuja. Molemmat osoittavat, että valtataistelun tuoksinassa muu maailma on olemassa vain välillisesti.

Mahmood Mamdani kutsuu kylmän sodan aikana luotua poliittista terrorismia vasallisodiksi.

Yhdysvallat huomasi Vietnamissa, että on järkevämpää pannat toiset sotimaan puolestaan kuin sotia itse. Tämä huomattiin Vietnamin sodassa, jossa pohjoisen joukkoja huollettiin Laosista käsin.

Neuvostoliiton kanssa 1960-luvun alussa solmittu sopimus esti amerikkalaisia käymästä suoraan sotaa Laosissa, joten tehtävään värvättiin vasalliarmeija paikallisista palkkasotureista. 30 000 hmong-palkkasoturin armeija taisteli CIA:n alaisuudessa yli kymmenen vuotta kommunistisissejä vastaan. Yhdysvallat tuki sotaa pieneen maahan kohdistuneilla rajuilla ilmapommituksilla. Koska sotaa käytiin peitellysti ja vierain voimin, se ei saavuttanut samanlaista huomiota kuin Vietnamin sota.

Huumeilla
herruuteen

Salaisen sodan ongelma on sen rahoitus. Julkista rahaa on vaikea saada. Laos toimi tässäkin suhteessa laboratoriona, sillä sotaa rahoitettiin huumekaupalla.

Wisconsinin yliopiston tutkija Alfred McCoy on teoksessaan The Politics of Heroin selvittänyt laajasti huumekaupan ja vastakumouksellisen toiminnan suhdetta. Hänen mukaansa Yhdysvallat aloitti yhteistyön huumekauppiaiden kanssa jo vuonna 1948, jolloin Korsikan alamaailma taisteli ranskalaisten kommunistien kanssa Marseillen satamakaupungin hallinnasta. Korsikalaisten voitto avasi väylän heroiinin viennille Marseillesta Yhdysvaltoihin neljännesvuosisadaksi.

Laosissa hmong-sissien tärkein rahoituslähde oli oopiumi. Aluksi sen kuljettivat markkinoille juuri korsikalaiset, mutta ilmasodan kiihtyessä vuonna 1965 vastuun viennistä otti CIA:n Air America. Osa heroiinista myytiin Vietnamissa sotineille amerikkalaisjoukoille. Huumekaupalla rahoitettavista vasallisodista tuli malli, jolla Yhdysvallat sitten taisteli Neuvostoliittoa ja kommunismia vastaan 1980-luvun loppuun asti.

Terrorin käyttö niihin yhdistettiin Kongossa jo 1960-luvun alussa. Kesäkuussa 1960 itsenäistyneen Kongon kansallismielisestä pääministeristä Patrice Lumumbasta piti päästä eroon. CIA:n ja Belgian tuella kongolaisen Joseph Mobutun sotilaat sieppasivat Lumumban joulukuussa ja veivät hänet maasta eroon pyrkineeseen Katangan maakuntaan, missä Lumumba surmattiin.

Joseph Mobutusta tuli Valkoiseen taloon asti kutsuttu Yhdysvaltain luottomies, mutta Lumumban kannattajien kapina levisi ympäri Kongoa elokuuhun 1964 mennessä. Kommunistihysterian vallitessa Yhdysvalloilla oli pakkomielle lyödä kapinalliset, mutta mikään maa ei halunnut ryhtyä suoranaiseen sotaan heitä vastaan. Sen sijaan Yhdysvallat ja Belgia rahoittivat palkkasoturiarmeijan käymään taistelut puolestaan. Yhdysvallat vastasi heidän kuljetuksistaan ja taistelukoneista. Palkkasotureiden menetelminä olivat mm. ryöstöt, raiskaukset, pahoinpitelyt ja murhat.

CIA aisoihin,
sissit asialle

Monien vastoinkäymisten, tärkeimpänä tietysti Vietnam, vuoksi sodanvastaisuus oli Yhdysvaltain kongressissa huipussaan 1973 - 1976. CIA:n sotilaallisia valmiuksia heikennettiin, amerikkalaisjoukkojen lähettämistä ulkomaisiin operaatioihin rajoitettiin ja salaista toimintaa yritettiin saada aisoihin.

Demokratian tuottamat ikävät rajoitukset vahvistivat Yhdysvaltain hallinnossa käsitystä, jonka mukaan maan on toimittava kansainvälisillä sotatantereilla vasallien kautta. Sen on valjastettava ja kasvatettava terroristeja taistelemaan vallan ottaneita sissejä ja neuvostomyönteisiä hallituksia vastaan kolmannessa maailmassa, jossa taistelu maailman herruudesta jatkui kuumana.

Tällaisia 1970-luvun vasalleja olivat mm. alun alkaen Rhodesian apartheidhallituksen perustama Renamo, joka taisteli Mosambikissa sekä Angolassa taistelua käynyt Unita. Myöhemmin Renamon on arvioitu murhanneen ainakin 10 000 siviiliä Mosambikissa. Unicefin mukaan Angolassa kuoli suoraan tai välillisesti 331 000 siviiliä Yhdysvaltain tukeman sisällissodan takia.

Näissä sodissa nimenomaan siviileihin kohdistuva terrorismi muodostui vallitsevaksi käytännöksi. Sillat, voimalaitokset, koulut ja terveyskeskukset räjäytettiin ilmaan, polut ja pellot miinoitettiin ja siviilejä siepattiin ja pakotettiin taistelijoiksi. ”Oheisvahingot” olivat käytyjen sotien varsinainen olemus.

Tukiessaan Renamon varsinaista kummisetää Etelä-Afrikkaa, Ronald Reaganin hallitus purki ”rakentavan kumppanuuden” nimissä sen kansainvälistä eristystä ja lykkäsi maan siirtymistä enemmistövaltaan.

Rakentavasti
uudistamaan

Terrorismin sijasta Yhdysvallat käytti toiminnasta nimitystä matalan intensiteetin konflikti. 1970-luvun puolivälin jälkeen Pentagonissa oli vahvistunut käsitys, että armeija valmistautuu väärään sotaan. Sitä ei käydäkään Euroopassa Neuvostoliiton panssareita vastaan, vaan kolmannessa maailmassa Neuvostoliiton tukemia hallituksia ja kapinallisarmeijoita vastaan.

Useiden ideologisten tappioiden jälkeen oli aika siirtyä uudelleen hyökkäykseen, Reaganin opin mukaiseen takaisinvyörytykseen.

Ronald Reaganin vuoden 1980 presidenttikampanjan ulkopoliittinen neuvonantaja, myöhempi YK-suurlähettiläs ja piinkova oikeistolainen valtio-oppinut Jeane Kirkpatrick perusteli kirjassaan Dictatorships and Double Standards sen, miksi on sopivaa samaan aikaan veljeillä oikeistodiktaattoreiden kanssa ja kaataa aseellisesti vasemmistodiktaattoreita. Perustelun mukaan vasemmistolaiset eli totalitaariset diktatuurit eivät pysty uudistumaan sisältä käsin, joten ne on kaadettava voimakeinoin. Oikeistolaiset eli autoritaariset diktatuurit taas ovat avoimia sisäiselle uudistumiselle, joten muutosta on tärkeää tukea rakentavalla kumppanuudella.

Sanoista myös ryhdyttiin toimiin. Erikoiskoulutuksen saaneiden valiojoukkojen vuosibudjetti oli Vietnamin sodan jälkeen pudonnut alle sataan miljoonaan dollariin. Ronald Reagan nosti sen vuoteen 1986 mennessä noin 1,5 miljardiin.

Sabotaasia, huumeita
ja aseskandaali

Uuden politiikan ensimmäinen todellinen testi oli Nicaragua, jonka sandinistivallankumousta vastaan taisteleville contrille alkoi virrata CIA:n kautta miljoonia dollareita vuonna 1981. Terrorismin menetelmin käyty sota alkoi maaliskuussa 1982. Se tarkoitti infrastruktuurin räjäyttelyä, sekä sandinistivirkailijoiden lisäksi osuuskuntien johtajien, sairaanhoitajien ja lääkäreiden murhia ja siviileihin kohdistuvaa väkivaltaa.

Suuriin sabotaaseihin contrilla ei ollut edellytyksiä, vaan CIA:n kommandojoukot hoitivat ne.

Yhdysvaltain huono maine maailmalla alkoi taas kasvaa, sillä se tuki contrien lisäksi samaan aikaan El Salvadorin oikeistolaisia kuolemanpartioita, Etelä-Afrikan rotusortohallitusta ja Filippiinien presidenttiä Ferdinand Marcosia. Tämän johdosta kongressi rajoitti tiedusteluvirastojen sotilaallisiin ja puolisotilaallisiin operaatioihin Nicaraguassa käytettäviä varoja.

Lisärahoitusta alettiin hankkia Laosin malliin yhteistyössä huumekauppiaiden kanssa. CIA turvasi kokaiinivirrat Keski-Amerikasta Yhdysvaltoihin ja paluukuljetuksissa samaa reittiä virtasi aseita contrille. Tämän vahvisti myös senaattori John Kerryn johtama kongressin komitea vuonna 1988.

Samaan aikaan myös poliittisesti aktivoitunut uskonnollinen oikeisto keräsi omien verkostojensa kautta rahaa contrille ja Oliver North organisoi aseiden myynnin Iranille sekä suoraan että Israelin kautta contra-sodan rahoittamiseksi. Viimeksi mainittu Iran-contra-skandaali räjähti julkisuuteen marraskuussa 1986.

Mahmood Mamdanin mukaan Nicaraguassa Reaganin hallinto oppi muovaamaan salaiset ja julkiset toimintatavat yhtenäiseksi strategiaksi. Terrorismista tuli osa vaalipolitiikkaa. Ei odotettukaan, että contrat pystyisivät voittamaan sotaa, vaan tarkoitus oli osoittaa, ettei hallinto kykene suojelemaan kansalaisiaan terrorilta. Vaaleissa kansa pantiin seinää vasten. Terrorismista pääsee eroon vain äänestämällä terroristit valtaan.

Mamdani toteaa Yhdysvaltojen oppineen käyttämään terrorismia kolmessa vaiheessa kylmän sodan kaudella. Jokaisessa vaiheessa opittiin jotain uutta.

Afrikassa tuki terrorismille oli arastelevaa ja osin Etelä-Afrikan harjoittamaa terrorismia sietävää.

Keski-Amerikassa terrorismia ryhdyttiin käyttämään itse ja sitä rahoitettiin huume- ja asekaupalla.

Muslimit värvättiin
uskonsotaan

Mutta vasta Afganistanissa nousi kukoistukseen terrorismin käyttö kansainvälisten etujen ajamisessa ja sodan uskonnollinen ideologisointi. Poliittinen islam valjastettiin viimeiseen taisteluun Neuvostoliittoa vastaan.

Presidentti Jimmy Carterin turvallisuusneuvonantaja Zbigniew Brzezinski myönsi vuonna 1998 ranskalaislehden haastattelussa, että Yhdysvaltain tiedustelupalvelut auttoivat Afganistanin mujahediineita jo ennen Neuvostoliiton miehitystä ja tarkoitus oli houkutella Neuvostoliitto hyökkäykseen ja ”omaan Vietnamiin.”

CIA:n sekä Pakistanin tiedustelupalvelun ISI:n toimesta Pakistanissa sijaitseville koulutusleireille värvättiin kaikkialta maailmasta tuhansia radikaaleja kommunismia vastustavia islamisteja. CIA:n suojelema sheikki Abdullah Azzam kiersi maailmaa värväämässä uskonsotureita pyhään sotaan, jihadiin, joka aseellisessa muodossa oli hyvin harvinaista. Nyt CIA nostatti jihadin edistämään Yhdysvaltain poliittisia tavoitteita.

Ronald Reaganin toisella virkakaudella 1980-luvun puolivälin jälkeen sodan luonnetta vääräuskoisia vastaan käytävänä uskonsotana korostettiin lisää. Siihen värvättiin muslimeja kaikkialta maailmasta mahdollisimman paljon islamilaisten instituutioiden kautta ja sotaa kaavailtiin laajennettavaksi myös Neuvostoliiton islamilaisiin osiin.

Ensin Kabul, sitten
muu maailma

Mahmood Mamdanin mukaan oikeistolaisella islamismilla ei ollut juuri kannatusta ennen Afganistania. Vasta Yhdysvaltain Afganistanin aikainen politiikka tarjosi sille aseet nousta maailmannäyttämön keskipisteeksi 11.9. 2001. Amerikkalaiset pysyivät sodassa taka-alalla ja varsinaisen työn tekivät aliurakoitsijat. Asioita hoitivat tiedustelupalvelut sekä uskonnolliset ja maalliset instituutiot. Afganistanin sota tuli sillä tavalla yksityistetyksi. Näissä merkeissä Pakistaniin saapui myös Osama bin Laden vuonna 1980 ja hänen kauttaan saudirahaa virtasi mujahediineille.

Osama bin Laden oli sheikki Abdullah Azzamin oppilas, mutta heidän tiensä erosivat, kun Azzam vastusti 1980-luvun lopulla jihadin laajentamista amerikkalaismielisiin arabimaihin. Azzam tapettiin autopommilla ja ainakin joidenkin lähteiden mukaan pian sen jälkeen päätettiin jihadin laajentamisesta uusille alueille maailmassa.

Al-Qaidaan ehkä parhaiten perehtynyt länsimainen toimittaja, The Observerin Jason Burke toteaa terrorismia käsittelevässä kirjassaan, että pieni joukko Osama bin Ladenille uskollisia miehiä päätti jatkaa ja laajentaa taistelua Pakistanissa Peshawarissa pidetyssä kokouksessa elokuussa 1988. Mitään al-Qaida-järjestöä silloin ei perustettu eikä sitä ole tehty myöhemminkään. Al-Qaida on Burken mukaan enemmänkin etujoukkoa yhdistävä ideologia ja toimintatapa kuin terroristien katto-organisaatio.

Olennaisinta Mamdanin mukaan on kuitenkin se, että muslimeita värvättiin Yhdysvaltain tuella Neuvostoliittoa vastaan käytävään pyhään sotaan tavallisissa uskonnollisissa ja hyväntekeväisyysorganisaatioissa, jotka sitä kautta radikalisoituivat. Varsinaista sotilaskoulutusta antaneissa koraanikouluissa Pakistanin rajaseuduilla taas opetettiin, että Afganistanin islamilainen vallankumous on vasta alkua laajemmille kumouksille. Los Angeles Timesin selvityksen mukaan amerikkalaisten kouluttamat Afganistanin veteraanit olivat sittemmin osallisina kaikissa suurimmissa 1990-luvun terrori-iskuissa ja -hankkeissa. Näitä olivat salahanke räjäyttää YK:n päärakennus, FBI:n päämaja sekä Manhattanille johtavat tunnelit, World Trade Centerin vuoden 1993 pommi-isku, Ranskan pommisarja kesällä 1995 sekä kaksi kuorma-autoilla tehtyä pommi-iskua Saudi-Arabiassa vuonna 1996.

”Te loitte tämän
tappokoneen”

Algerialainen sosiologi Mahfoud Bennoune sanoi L.A. Timesille, että ”hallituksenne oli mukana luomassa hirviöitä. Nyt se on kääntynyt teitä ja muuta maailmaa vastaan: Afganistanissa koulutettiin kuusitoistatuhatta arabia – heistä tehtiin varsinainen tappokone.”

Aikaisempien salaisten sotien tapaan myös Afganistanin sotapäälliköitä rahoitettiin huumekaupalla. Ja sitä mukaan kun mujahediinit etenivät, he määräsivät talonpojat viljelemään oopiumia. YK:n mukaan Afganistan tuotti sodan alussa maailman oopiumista 5 prosenttia, vuonna 1990 osuus oli noussut 71 prosenttiin.

Mahmood Mamdani toteaa Yhdysvaltain maksaneen kovan hinnan flirttailustaan terrorismin kanssa.

Ensimmäinen hinta oli demokratian rapautuminen kotimaassa. Ulkopolitiikka pyrittiin erottamaan sisäpolitiikasta ja toimeenpanohaara vastuusta lainsäädäntöelimille.

Toinen oli terrorin rakenteiden luominen, kouluttaminen ja ylläpitäminen. Mutta heidän terrorisminsa syntyikin meidän terrorismistamme.

Kolmas oli huumetuotannon ja -kaupan räjähdysmäinen kasvu ja huumekuolemien raju lisääntyminen myös Yhdysvalloissa.

Neljäs hinta maksettiin 11.9. 2001. Valtion politiikkaa toimeenpanneiden virastojen välille oli syntynyt epäyhtenäisyyttä ja epäluuloja. Tieto CIA:n, FBI:n ja huumevalvonnasta vastanneen DEA:n välillä ei kulkenut, koska niiden tavoitteet olivat ristiriitaisia ja osin toisilleen vihamielisiä. CIA rahoitti salaisia operaatioita huumekaupalla samaan aikaan kun DEA:n piti taistella huumeiden leviämistä vastaan.

Hawaijilta
Bagdadiin

Mamdanin mukaan tärkein terrorismiin johtava reitti on ollut suurvallan pyrkimys murentaa tehokkaalla tavalla poliittinen kannatus vasemmistolais-nationalistisilta tai muilta vihollisiksi katsotuilta hallituksilta. Terrorismin suosiminen tässä tarkoituksessa on luonut rankaisemattomuuden poliittisen ympäristön, joka on ratkaisevan tärkeää muiden terrorismin muotojen synnylle.

Tässä mainitut Yhdysvaltain tukemat aseelliset kumoukset ovat vain jäävuoren huippu. New York Timesin pitkäaikainen ulkomaankirjeenvaihtaja Stephen Kinzer toteaa viime kuussa ilmestyneessä kirjassaan Overthrow, että epämieluisten hallitusten syrjäyttämisessä maalla on pitkä jatkumo. Viimeksi kuluneen 110 vuoden aikana Yhdysvallat on kaatanut 14 hallitusta ideologisista ja taloudellisista syistä.

Kinzerin lista alkaa vallankaappauksesta Hawaijin kuningaskunnassa 1890-luvulta ja päättyy Irakiin vuonna 2003. Välissä olivat mm. Kuuba, Guatemala, Iran ja Panama. Yhteistä kaikille kaappauksille on Stephen Kinzerin mukaan se, että ne on tehty jonkin yhtiön aloitteesta.

Miksi Suomi-sellu haisee Etelä-Amerikassa?

Metsä-Botnialle räätälöitiin
Uruguayhin vapaatuotantoalue

(Kansan Uutisten Viikkolehti 5.5. 2006)

Metsä-Botnian sellutehdasta vastustetaan Argentiinan lisäksi myös Uruguayssa, vaikka maahan luvataan työpaikkoja ja talouskasvua sen myötä. Ympäristösyiden lisäksi vastustuksen taustalla on se, että suomalaiselle jättiläisinvestoinnille räätälöitiin vapaatuotantoalue, joten verotuloja sellutehdas ei Fraya Bentosin suositulle turistialueelle tuota. Turistit se sen sijaan saattaa karkoittaa.

KAI HIRVASNORO

Suomalaisella Metsä-Botnialla on käynnissä Uruguayssa maan historian suurin teollinen investointi. Miljardilla dollarilla Fraya Bentosiin nousee parhaillaan sellutehdas, joka tuo maahan 8 000 työpaikkaa ja kasvattaa Uruguayn bruttokansantuotetta 1,6 prosentilla, sanoo yhtiö. Valmistuttuaan tehdas tuottaa miljoona tonnia sellua vuodessa. Siitä noin puolet tuodaan Eurooppaan, siis myös Suomeen.

Tehdas nousee Uruguayjoen varrelle, jonka vastarannalla Argentiina vastustaa raivoisasti sellutehtaan rakentamista. Samassa rintamassa ovat Argentiinan presidentti Nestor Kirchner ja vappuaattona kokoontuneet 100 000 mielenosoittajaa. He vaativat rakennustöiden keskeyttämistä uusien ympäristöselvitysten ajaksi. Kirchner on myös uhannut viedä jupakan Haagiin kansainväliseen oikeuteen. Tehtaan rakentamista kannattava Uruguayn hallitus puolestaan aikoo hakea omalle kannalleen tukea Amerikan maiden järjestöstä.

Pari viikkoa sitten Suomen ulkomaankauppaministeri Paula Lehtomäki perui Argentiinan vierailunsa kiistan vuoksi.

Mutta miksi Argentiinan lisäksi myös uruguaylaiset ympäristönsuojelijat vastustavat hanketta, joka toisi töitä ja vaurautta pieneen maahan? Miksei suomalainen raha kelpaa?

Eukalyptus nielee
pohjavedet

Uruguaylainen sademetsiä suojelevaa liikettä edustava Tereza Perez selvitti vastustavaa kantaa kirjeessään Suomen Maan ystäville viime viikolla. Perezin mielestä suomalaisille ei ole kerrottu koko totuutta hankkeesta.

Ensinnäkin tehtaan vastustajat sekä Uruguayssa että Argentiinassa pelkäävät joen saastuvan. Tereza Perez huomauttaa, että kuuden kilometrin päähän saman Uruguayjoen varteen on rakenteilla myös espanjalainen ENCE-yhtiön 500 000 tonnin sellutehdas. Yhdessä jättihankkeet merkitsevät samaa kuin jos Suomessa samassa paikassa olisi kolme sellutehdasta päästöineen.

Uruguayssa tehdasta vastustetaan Tereza Perezin mukaan myös siksi, että se käyttäisi raaka-aineenaan eukalyptusta. Eukalyptus-plantaasien tieltä raivataan alueen normaali kasvillisuus ja tuhotaan luonnollinen ekosysteemi. Uhattuina ovat maaperä, vesistö, villieläimet sekä maanviljely. Kahdeksassa vuodessa hakkuukelpoiseksi kasvava eukalyptus tarvitsee suunnattomia määriä vettä ja sen pelätään alentavan pohjaveden tasoa.

”Suomi ei ole
neutraali”

Kolmanneksi Suomen hallitus ei suhtaudu yksityisen yhtiön sijoitukseen niin neutraalisti kuin se antaa ymmärtää. Ennen kuin hankkeesta tehtiin päätös, Suomi ja Uruguay solmivat kahdenvälisen investointisopimuksen. Koska Uruguay ei ole siinä asemassa, että se tekisi investointeja Suomeen, on kyse käytännössä suomalaisen investoinnin suojaamisesta. Uruguayta nykyisin hallitseva vasemmistorintama vastusti sopimusta, mutta on nyt sidottu siihen. Sopimusartiklan 6.1-pykälän mukaan suomalainen yhtiö on oikeutettu korvauksiin taloudellisista menetyksistä, jos ne aiheutuvat esimerkiksi paikallisten asukkaiden mielenosoituksista (manifestaciones).

Neljänneksi Tereza Perez huomauttaa, että Paula Lehtomäki on myös kehitysministeri. Miten Metsä-Botnian investointi edistää kehitystä Uruguayssa?

”Useimmat suomalaiset eivät varmasti tiedä, että tämä sellutehdas tulee toimimaan vapaatuotantoalueella. Se tarkoittaa, että yhtiö ei maksa veroja Uruguayhin, mikä auttaa sitä lisäämään voittojaan. Voitot verotetaan Suomessa. Tehtaan laitteet valmistetaan Suomessa, missä ne luovat työtä, toimeentuloa ja verotuloja, mutta ne tuodaan verottomasti Uruguayhin. Kaiken kaikkiaan tämä investointi lisää Suomen, ei Uruguayn kehitystä.”

StoraEnso toimii
jo Brasiliassa

Mikä on totuus vasta rakenteilla olevan suomalaisen sellutehtaan ympäristö- ja sosiaalisista vaikutuksista? Sitä on vaikeaa hahmottaa, koska jo toimivankin sellutehtaan osalta arviot menevät täysin ristiin.

Suomalais-ruotsalaisen StoraEnson ja brasilialaisen Aracruz Celulosen yhteinen Veracel käynnistyi viime vuonna Brasilian köyhimpiin kuuluvassa maakunnassa Bahiassa. Brasilian vasemmistolainen presidentti Luiz Inacio Lula da Silva on ylistänyt yli miljardin dollarin hanketta maasta taivaisiin, mutta kriitikot esittävät samanlaisia kysymyksiä kuin Uruguayssa ja Argentiinassa. Sademetsän tilalle on raivattu eukalyptusplantaaseja, paikallinen väestö on vastustanut hanketta ja maattomien liike MST jopa miehitti yhtiön maita huhtikuussa 2004. StoraEnso vaati Brasilian hallitukselta kovempia otteita mielenilmausten taltuttamiseksi.

Brasilialainen Paulo Henrique Sousa ympäristöviestintään ja yhteiskuntavastuukysymyksiin erikoistuneesta Primeiro Plano -järjestöstä analysoi hanketta juuri ilmestyneessä Suomen Ammattiliittojen Solidaarisuuskeskuksen Työmaana maailma -lehdessä. Hänen mukaansa päätös eukalyptuksen yksipuolisesta viljelystä syntyi yhtiön ja valtion päätöksellä paikallisia asukkaita kuulematta. Heille jäivät vain kielteiset vaikutukset, joita ovat ihmisten karkottaminen maaseudulta, kaupunkien paisuminen sekä väkivallan ja nälän lisääntyminen.

Työpaikkoja, mutta
millä hinnalla?

Paulo Henrique Sousan mukaan Veracelillä näyttää kuitenkin olevan vastuullisempi asenne kuin muilla maassa toimivilla ulkomaisilla yhtiöillä. Se on tarjonnut muita yhtiöitä paremmat asunnot tehtaan työntekijöille sen rakennusvaiheessa, kehitysohjelmia alihankkijoille, ympäristönsuojeluohjelman sekä tiiviimpää pyrkimystä kytkeä hallitus ja paikallinen väestö sosiaaliseen toimintaan.

Hankkeen työllisyysvaikutuksista käydään kuitenkin kiistaa. Veracelin mukaan koko tuotantoketju eukalyptuksen kasvatuksesta alihankkijoihin työllistää suoraan 3 000 ja välillisesti 7 000 ihmistä. Vastaväittäjien mukaan yksi työpaikka maksaa 170 000 dollaria. Pienemmät ja vähemmän pääomavaltaiset projektit toisivat enemmän töitä pienemmillä sijoituksilla.

Veracelin oman ilmoituksen mukaan maaseututyöpaikat ovat lisääntyneet huomattavasti ja maatyöläisten tulot kaksinkertaistuneet täyden minimipalkan tasolle. Lisäksi työläiset ovat saaneet elintarvikkeita, terveydenhuoltopalveluita, sairausvakuutuksen ja autokuljetukset työpaikalle. Eukalyptus myös vähentää työn kausiluonteisuutta maaseudulla.

Turistialue
turmiolle?

Fraya Bentosissakin kiistellään siitä, mitkä olisivat Metsä-Botnian tehtaan todelliset työllisyysvaikutukset. Alueelle luvataan 8 000 työpaikkaa, mutta tehdas työllistäisi suoraan vain 300 paperityöläistä.

Mutta kriitikoiden mukaan tehdas tuhoaisi samaan aikaan jo olemassa olevia työpaikkoja. Fraya Bentosin alue on argentiinalaisten turistien suosima lomanviettopaikka. Sellutehdas typpi- ja fosforipäästöineen sekä hajuineen ei olisi varsinainen turistien vetonaula, joten World Rainforest Movementin arvioiden mukaan uhattuna on tuhat turismin luomaa työpaikkaa sekä ongelmia joen kalastajille.

Sellutehdas ei ole Uruguayn sisäinen asia, sillä sen ja Argentiinan välisen Uruguayjoki-sopimuksen mukaan 1 600 kilometriä pitkää jokea koskevista muutoksista on sovittava maiden kesken.

Sekä Metsä-Botnia että omaa tehdastaan rakentava ENCE lupaavat noudattaa kaikkia EU:n ympäristönormeja. Paperiliitto-lehti muistutti viime syksynä, että valkaisumenetelmänä ne aikovat käyttää ECF-klooridioksidi-prosessia, jonka EU on kieltämässä tuotantoteknologiana ensi vuodesta alkaen. Samaa menetelmää Espanjassa käyttävä ENCE on saanut EU:lta kaksi ympäristösakkoa.

Lehti myös muistutti, että samaa suomalaista teknologiaa Chilessä käyttävä sellutehdas jouduttiin pysäyttämään kesällä 2005 naapurijärven saastumisen takia.

Kyynisempien arvioiden mukaan Argentiina ei vastustaisi hanketta, jos tehdas nousisi sen puolelle rajajokea. Nyt Argentiina saa tehtaasta vain mahdolliset haitat, mutta Uruguay korjaa taloudellisen hyödyn.

Argentiinaa voi närästää myös se, että myönteistä väriä hankkeelle on näytetty mm. Maailmanpankin ympäristöselvityksessä. Vuoden 2002 talousromahduksen jälkeen Maailmanpankin neuvot ja arviot eivät ole kovin korkeassa kurssissa Argentiinassa.

Kuolemankauppiaat CIA:n apureina

Freelancerit toimittavat aseita
toisella lähettäjänimellä

(Kansan Uutisten Viikkolehti 28.4. 2006)

Kun valtiolla on tarve toimittaa aseita vientikiellossa olevalle taholle, se käyttää alihankkijoita. Oikeat juriorlovit ovat kuoleman freelancereita, jotka elävät mukavasti ja vauraasti vapaalla jalalla.

KAI HIRVASNORO

Kuten Viikkolehdessä viime viikolla kerrottiin, perustuu elokuva Lord of War suurimmaksi osaksi todellisiin tapahtumiin ja henkilöihin.

Mutta ketkä ovat sotarikossyytteeseen joutuneelle Charles Taylorille aseita toimittaneen ukrainalaissyntyisen Leonid Mininin lisäksi maailman johtavat yksityiset asekauppiaat? Ja miten he ovat kiertäneet YK:n vientikieltoa silloin, kun jokin hallitus haluaa tukea sisällissodissa jotain osapuolta huomiota herättämättä ja toisella lähettäjänimellä?

Alallaan maailman ykkönen lienee noin 75-vuotias Sarkis Soghanalian, syntyisin Syyriasta, kasvanut Libanonissa.

Soghanalian on toimittanut aseita CIA:n puolesta Afrikkaan ja Keski-Amerikkaan, mutta hänen tärkein asiakkaansa oli Irak Saddam Husseinin hallinnon aikana silloin, kun Irak vielä oli Yhdysvaltain liittolainen.

Yhdysvallat on pari kertaa vanginnutkin hänet, mutta vapauttanut ennenaikaisesti, kun luotettavaa freelanceria on taas tarvittu.

Sarkis Soghanalian, ”kylmän sodan pisin käsivarsi”, on kertonut liiketoimistaan poikkeuksellisen avoimesti. Kun hän käyttää sanaa ”me”, se tarkoittaa häntä itseään ja Yhdysvaltain hallitusta.

Itä-Euroopasta
riitti myytävää

Soghanalian aloitti uransa 1970-luvun alussa kuljettamalla aseita Libanoniin. Niistä suurimman osan hän hankki Itä-Euroopan maista. Neuvostoliitto ei halunnut sekaantua asiaan, vaan kehotti kääntymään Bulgarian puoleen, Sarkis Soghanalian kertoi Frontline-dokumenttisarjan haastattelussa. Saatavilla oli aseita joka lähtöön ja Itä-Euroopan hallitukset myivät niitä halukkaasti, koska aseet maksettiin libanonilaisista pankeista ulkomaanvaluuttana.

Ennen Saddam Husseinia Soghanalian aseisti myös Nicaraguan ja Argentiinan sotilasjunttia. ”Meiltä” löytyi hänen mukaansa apua kaikille länsimielisille valtioille. Ja amerikkalaisten tietäen hän toimitti aseita Argentiinaan myös Falklandin sodan aikana, jossa Yhdysvallat virallisesti tuki sodan toista osapuolta Britanniaa.

Irakiin Soghanalian toimitti aseita Yhdysvaltain toiveiden mukaan vielä siinä vaiheessa, kun maa oli Iranin sodan vuoksi vientikiellossa. Yhdysvaltain kasvojen säästämiseksi mitään operaatioita ei tehty sieltä, vaan Euroopasta käsin. Yhteistä vihollista, Irania, vastaan taisteltiin siihen asti, kun Saddam teki virheen ja Irak miehitti Kuwaitin 1991.

Sarkis Soghanalianin mukaan asebisneksessä on vain kaksi tapaa toimia. Joko hallitukset tekevät avoimesti kauppaa toistensa kanssa tai sitten pimeästi hänen itsensä kaltaisten välittäjien kautta. Välimiestä käytetään silloin, kun jokin hallitus ei halua käydä läpi byrokraattista paperityötä eli käytännössä silloin, kun valtio ei halua omien sormenjälkiensä näkyvän asekaupassa.

Perun Kalashnikovit
vasemmistosisseille

Mutta mestarillekin käy joskus hullusti. Kun Soghanalian myi Perun hallitukselle 50 000 Kalashnikov-rynnäkkökivääriä, niistä 10 000 jatkoi hänen tietämättään matkaa edelleen Kolumbian vasemmistosisseille. Elokuussa 2000 Perun presidentti Alberto Fujimori ja tiedustelupalvelun päällikkö Vladimiro Montesinos syyttivät tapahtuneesta armeijan entisistä upseereista koostunutta ryhmää. Soghanalianin paljastusten jälkeen ilmeni kuitenkin, että aseet oli myynyt Montesinos itse. Skandaali johti myös Fujimorin eroon.

Laittomassa asekaupassa liikkuvista rahoista hyvän kuvan antaa juuri Perun tapaus. Peru osti rynnäkkökiväärit 55 dollarin kappalehintaan. Kolumbialaiset kapinalliset maksoivat niistä 600 dollaria kappaleelta.

Etsitty rikollinen eli
avoimesti USA:ssa

Iran-contra -skandaali yhdistää Sarkis Soghanaliania ja toista asekaupan supernimeä, ranskalaissyntyistä Jean Bernard Lasnaudia.

Soghanalianin mukaan amerikkalaiset viranomaiset pyysivät häntä Iranin - Irakin sodan aikana järjestämään aseita myös Teheranille. Tarkoituksena oli kanavoida myyntituotot sandinisteja vastaan taisteleville contra-sisseille. Soghanalian kuitenkin kieltäytyi, koska ei omien sanojensa mukaan ratsasta kahdella hevosella.

64-vuotias Lasnaud sen sijaan ei ollut turhan tarkka asiakkaistaan. Mikään muu kuin contra-yhteys ei selitä sitä, että Jean Bernard Lasnaud asui ja kävi vuosikausia kauppaa Floridasta käsin, vaikka hän oli koko ajan Interpolin etsityimpien rikollisten listalla. Yhdysvallat ei halunnut pidättää häntä. Vasta Sveitsin viranomaiset pidättivät Lasnaudin toukokuussa 2002 Argentiinan hallituksen pyynnöstä, sillä hän kävi laitonta asekauppaa maan hallituksen kanssa 1990-luvulla.

Jean Bernard Lasnaud (alias Bernard Lasnosky alias Jean-Francois Bernard alias Francois Laroche) myi vielä 2000-luvun alussa tankkeja, kranaatinheittimiä ja scud-ohjuksia. Hänen nettisivuillaan oli kuvasto, josta saattoi tilata hävittäjälentokoneen tai 400-paikkaisen kenttäsairaalan.

Frontline-ohjelmalle hän vakuutti kaikkien toimiensa laillisuutta. Miksi muuten harjoittaisin kauppaa internet-sivujen kautta? hän kysyi.

Argentiinasta aseita
sisällissotaan Kroatiaan

Lasnaudin pääsyyte koskee sitä, että hän myi Argentiinan hallituksen laskuun 6 500 tonnia aseita Kroatiaan ja Ecuadoriin 1992 - 1995, jolloin kumpikin maa oli YK:n asettamassa vientikiellossa. Siksi presidentti Carlos Menem antoikin virallisesti luvan viedä aseita Uruguayhin ja Panamaan. Epävirallisen kaupan arvo oli 100 miljoonaa dollaria.

Jean Bernard Lasnaudin yhteysmiehenä Argentiinassa toimi kapteeni Horacio Estrada, jota syytettiin myöhemmin kidutuksista ja murhista maan ”likaisessa sodassa.” Elokuussa 1998 Argentiinan oikeusviranomaiset kuulustelivat Estradaa Kroatian ja Ecuadorin asekaupoista. Hän kertoi tunteneensa Lasnaudin, mutta kiisti tehneensä bisnestä hänen kanssaan.

Neljä päivää myöhemmin Horacio Estrada löytyi ammuttuna kotoaan. Poliisin mukaan kyseessä oli itsemurha. Hänen tietokoneestaan löytyi 92 sähköpostiviestiä Lasnaudilta. Viimeinen koski
1 500 kiväärin laivaamista Sierra Leoneen, joka myös oli YK:n asesaarrossa.

Jean-Pierre Lasnaud on paras esimerkki siitä kaksinaamaisuudesta, millä Yhdysvallat suhtautuu laittomaan asekauppaan. Vähän syyskuun 2001 jälkeen oikeusministeri John Ascroft ylisti pyrkimyksiä rajoittaa aseiden salakuljetusta ja vaati asiassa lisää yhteistyötä eri maiden viranomaisten välille. Siitä huolimatta Yhdysvaltain oikeusviranomaiset antoivat Lasnaudin asua ja toimia avoimesti maassaan. Contra-yhteistyön lisäksi tämä saattoi johtua siitä, että Yhdysvallat oli aiemmin kaikessa hiljaisuudessa ja Lasnaudin välityksellä aseistanut myös Jugoslaviasta eronnutta Kroatiaa.

Aseita Afganistanin
sodan kaikille osapuolille

Kahden veteraanin ohella kansainvälisessä asekaupassa näyttävän uran on tehnyt myös Neuvostoliitossa syntynyt ja koulutettu vasta 39-vuotias Viktor Bout, jonka uskotaan asuvan nykyisin Venäjällä.

1990-luvun puolivälissä liiketoimintansa aloittanut Bout on esimerkki kauppiaasta, joka voi kriiseissä aseistaa kaikkia mahdollisia osapuolia. Vuonna 1995 Viktor Boutin yhtiön omistama lentokone pakotettiin maahan Afganistanissa talebanien hallitsemassa maakunnassa. Se oli toimittamassa aseita ja ammuksia silloin vielä talebaneja vastaan taistelevalle hallitukselle Kabuliin. Viktor Bout neuvotteli talebanien kanssa koneen ja sen miehistön vapaaksi ja ryhtyi nyt toimittamaan aseita heille.

Boutin välityksellä YK:n asekieltoa on rikottu myös ainakin Sudanissa ja Angolassa. Hänellä oli yhteyksiä myös Liberian ja Sierra Leonen aseisiin.

Viktor Bout on Yhdysvaltain valtiovarainministeriön mustalla listalla, jonka tarkoitus on estää liiketoimet hänen kanssaan. Tämä ei estänyt Yhdysvaltain armeijaa tekemästä alle kaksi vuotta sitten sopimusta Boutin monisäikeiseen verkostoon kuuluvan yhtiön kanssa. Yhdysvallat ryhtyi käyttämään Air Bas -yhtiön lentokoneita Irakissa. Yhtiötä johtaa Viktorin veli Sergei Bout.

Jo tätä ennen Boutin on sanottu vaihtaneen vielä kerran puolta Afganistanissa ja tehneen yhteistyötä talebaneja vastaan taistelleiden Pohjoisen liiton joukkojen kanssa osana Yhdysvaltain johtamaa sotaa syyskuun 2001 jälkeen.

Tosi kovaa teetä
Kroatiaan ja Bosniaan

60-vuotias Monzar Al Kassar on pitkän linjan rikollinen, joka aloitti autovarkauksilla synnyinmaassaan Syyriassa, eteni 1970-luvulla huumeiden salakuljettajaksi ja 1990-luvun alussa isoksi tekijäksi aseiden salakaupassa.

Sveitsin oikeusviranomaisten tutkimuksen mukaan Al Kassar ja hänen vaimonsa avasivat kesäkuussa 1990 sveitsiläisessä pankissa tilin, jota käytettiin puolalaisten aseiden salakuljetukseen Kroatiaan ja Bosniaan. Kummassakin käytiin verinen sota maiden erotessa entisestä Jugoslaviasta, jonka YK asetti aseidenvientikieltoon syyskuussa 1991.

Monimutkaisessa järjestelyssä liikuteltiin noin 2,5 miljoonaa dollaria, joilla virallisten asiakirjojen mukaan oli tarkoitus laivata sokeria, maitojauhetta ja teetä Kroatiaan.

Maaliskuussa 1992 Hondurasiin rekisteröity laiva lähti Marokosta lastinaan 27 konttia puolalaisia aseita vastaanottajana Jemenin puolustusministeriö. Jemenin sijaan laiva päätyi kuitenkin Kroatiaan, missä sen lasti purettiin.

Espanjan viranomaiset pidättivät Monzar Al Kassarin vuonna 1992. Häneltä löytyneiden papereiden mukaan ”tee” tarkoitti Tokarev-pistoolia ja ”teepussit” luoteja.

Al Kassaria syytettiin mm. merirosvouksesta, koska hänellä oli yhteyksiä Achille Lauro -laivan kaapanneisiin palestiinalaisterroristeihin. Yksi jutun todistajista kuoli pudottuaan kerrostalon viidennen kerroksen ikkunasta umpikännissä ja toisen todistajan lapsi kidnapattiin. Monzar Al Kassar vapautui kaikista syytteistä.

Viimeisimpien tietojen mukaan Al Kassar asuu mukavasti loistoasunnossaan Espanjan Marbellassa. Sveitsin viranomaiset jäädyttivät hänen rahojaan useiden miljoonien dollarien arvosta. Monzar Al Kasser on vaatinut niitä takaisin sillä perusteella, ettei hän voi vaikuttaa asiaan, jos Jemenin viranomaiset tekevät asekauppoja Bosnian ja Kroatian kanssa.