Matti Kassila - tarinankertoja täydessä iskussa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 7.9. 2007)

Jos jotain katson olevani, niin tarinankertoja, hän sanoo. Ja kyllähän Matti Kassila tarinoita onkin kertonut. Ensimmäisen elokuvansa hän ohjasi 1949 ja uusin romaani ilmestyi keskiviikkona. 58 vuotta tarinoita, joista monet ovat kestäneet isältä pojanpojalle.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Suomalaisen elokuvan suurmestari Matti Kassila suoritti uuden aluevaltauksen 76-vuotiaana 2000-luvun alussa. 33 elokuvaa 45 vuodessa ohjannut mies yllätti julkaisemalla esikoisromaanin. Erotiikkaa ja poliittisia seikkailuja yhdistelleen Isä, poika ja Kekkonen -tarinan yksi juonikuvio paljasti, että juonikas vanha presidentti vain teeskenteli olevansa sairas, koska sairaalassa häntä odotti ihana Eva.

Esikoisromaanin henkilögalleriaan kuului myös makkaratehtailija Pappa Grönberg. Hän jatkaa elämäänsä keskiviikkona ilmestyneessä Kassilan uutuudessa Kun Pappa nauruun kuoli (Like).

No, jatkaa ja jatkaa. Kirjan nimi on nimittäin otettava aivan kirjaimellisesti. Tapahtumapaikka on Esplanadin Kappeli, jossa vietetään Papan 100-vuotispäiviä railakkaita tarinoita kertoen. Romaanin alaotsikko eroottisia tarinoita kertoo, millaisia.

Kirjan seitsemästä tarinasta yhden pääosissa on elokuvaohjaaja. Kassila itse se ei mitenkään voi olla, koska hän pääsee kuvauspaikkajärjestäjäksi ja ohjaajan assistentiksi Matti Kassilan kuvatessa Komisario Palmun erehdystä.

– En se ole minä, vaikka siinä on mukana omia kokemuksiani, Matti Kassila vahvistaa Jonatan Lahden tarinasta kysyttäessä.

Tarina putkahtaa

vaikka unesta

Vaikka onkin kaunokirjailijana melko tuore, on Matti Kassila tarinankertojana todellinen Grand Old Man. Hän muistuttaa kirjoittaneensa itse alkutarinan neljään elokuvaansa, ja niistä ensimmäinen, Radio tekee murron ilmestyi jo 1951. Muut olivat sen jatko-osa Radio tulee hulluksi (1952), Lasisydän (1959) ja Tulipunainen kyyhkynen (1961).

Tarina saattaa putkahtaa alitajunnasta ihmeellisiä teitä. Tulipunaisen kyyhkysen, Tauno Palon viimeisen elokuvan, idean Kassila sai näkemästään unenpätkästä.

– Nojasin kotona keittiön pöytään ja nukahdin siihen minuutiksi, kahdeksi. Sinä aikana näin pienen unen ja heti herättyäni ajattelin, että tässä on filmin aihe. Seuraavaan puoleen päivään mennessä olin kirjoittanut seitsemän liuskan tarinan. Tuottaja Toivo Särkkä luki sen, ja sanoi, että tämä tehdään.

Komisarion Palmun erehdys oli juuri kuvattu ja Kassila nukahti vähän tuskaisissa tunnelmissa. Taas pitäisi löytää uusi aihe. Lyhyessä unessa mies löysi vaimolleen tämän rakastajalta tulleen kirjeen. Siitä se sillä kertaa lähti.

Vain kosmonautilla

raskaampi ammatti

Nyt tarinoinnin muoto on muuttunut, sillä elokuvia Matti Kassila ei enää jaksa tehdä. Hän huomauttaa, että Neuvostoliitossa elokuvaohjaajan ammatti oli luokiteltu toiseksi raskaimmaksi. Raskainta oli olla kosmonautti.

Stressi sen tekee, Kassila pohtii. Hän viittaa kesällä edesmenneen Ingmar Bergmaninkin heränneen elokuvia tehdessään jo aamuviideltä ja reagoineen stressiin vatsallaan. Ripuloineen.

– En minä ripuloinut, mutta olin kyllä hyvin hermostunut, Matti Kassila muistelee filmausten aikoja.

Mutta tämä romaanien kirjoittaminen. Siinä on Matti Kassilan mukaan kaksi puolta.

Ensinnäkin hän sanoo olevansa neuroottisuuteen asti aktiivinen henkilö. Pitää olla tekemistä.

– Ikävystyn helposti ja turhaudun. Jo lapsena touhusin mukana kaikessa, mitä Haapamäellä oli; urheilussa ja partiossa. Toisella kymmenellä järjestin naapurien lapsille iltamia.

– Toinen puoli kirjoittamisessa on sitä, että kun joka aamu kirjoittaa, niin päivä alkaa hyvin. On pakko muotoilla ajatuksensa.

Eikä Kassila pane ollenkaan pahakseen, että menneitä muistellessa mieleen nousee jo alitajuntaankin vaipuneita asioita.

Ei erotiikka

vanhana häviä

Sitä Matti Kassila ei oikein osaa sanoa, mistä Pappa Grönberg hänen hahmokseen syntyi. Pappa on vahva henkilö, myötäelävä, lämmin ja menestynyt. Yhtäläisyydet Kassilan ”vanhempaan veljeen” Edvin Laineeseen eivät ole pelkkää sattumaa.

Ennen Pappa Grönbergin syntyä Kassila kertoo kokeilleensa monenlaisia tarinoita, jotka sijoittuivat lähinnä sota-aikaan. Pappa ja erotiikka löytyivät lopulta luontevasti.

– No, erotiikkahan on vahva voima, joka kannattaa koko elämää. Eikä se vanhuudessa mihinkään häviä. Voimat vähenevät ja se on luonnollista, mutta ehkä se siirtyy sitten mielikuvituksen puolelle, ja sittenhän siitä on hyvä kirjoittaa, Kassila miettii.

Matti Kassila muistuttaa olevansa sitä sukupolvea, jolle seksistä ei puhuttu mitään kodeissa eikä koulussa.

– Poikasakeissa tietysti puhuttiin. Ainahan se on ollut niin.

– Ja sitten minä sain vähän sellaisen uskonnollissävytteisen kasvatuksen. Äiti oli uskonnollinen ja seksikielteisyys tuntui kodin ilmapiirissä. Ja kun minä olen vähän sellainen yliherkkä neuroottinen luonne, niin se vaikutti minuun. Se näkyy noissa ensimmäisissä tarinoissakin, niissä on jotain omakohtaistakin, Kassila sanoo viitaten varsinkin kirjansa tarinaan numero kaksi, Liiteritarinaan.

Vähän moitteita

sukulaisnaisilta

– Minun täytyi ottaa alkoholia ennen kuin uskalsin mennä naisiin. Ja sitten kärsin kauheita tunnontuskia sekä krapulasta että siitä, että voi helvetti, mitä mä olen tehnyt.

– Tätä taustaa olen sitten pitkän elämäni aikana purkanut ja selvittänyt. Sen takia on kiva kertoa nyt vanhana seksistä ja erotiikasta, Matti Kassila juttelee.

Ensimmäisen romaaninsa jälkeen hän sai toruja sukulaisnaisiltaan. Miksi olet tuommoisia mennyt kirjoittamaan, he moittivat.

Edelläkävijä

Sininen viikko

Mutta olihan Matti Kassila jo elokuvaerotiikan edelläkävijä Suomessa. Sininen viikko vuodelta 1954 herätti aikanaan laajaa paheksuntaa. Jarl Hemmerin novelliin perustuvassa elokuvassa nähdään kohtalokas kolmiodraama ja aavistuksen verran paljasta pintaa. Kriitikko Jerker A. Erikssonia lukuunottamatta elokuva sai tylyn vastaanoton. Matti Kassilan muistin mukaan maaseutulehdet teilasivat sen suoraan ja pääkaupungin lehdet vähän hienovaraisemmin, mutta tekopyhästi.

Matti Kassila epäilee, että tuskin enää osaisikaan tehdä elokuvaa pitkän tauon jälkeen.

– Elokuvan teko on sellaista, että siinä pitää olla koko ajan mukana. Aika muuttuu, itse muuttuu, elokuvakerronta maailmalla muuttuu. Sen minä olen aina imenyt itseeni, että missä mennään nyt, ja jotenkin se on kuvastanut elokuvissanikin. Mutta en minä osaa kuvitella, mitä tänä päivänä tekisin.

Kassila hämmästelee sitä, että elokuvan tekniset ja ilmaisulliset mahdollisuudet ovat tänään verrattoman hienot. Mutta hyviä elokuvia ei juuri synny. Todella pitkän miettimisen jälkeen hän löytää uudemmista elokuvista mestariteokseksi Kummisetä-trilogian. Ja sen ensimmäisestä osasta on jo 35 vuotta.

Lähihistoriasta

saisi jännäreitä

Aiheitahan kyllä riittäisi. Jos voimia ja mahdollisuuksia olisi, Matti Kassila tarttuisi Suomen lähihistoriaan ja tekisi poliittisen jännityselokuvan.

Yksi aihe löytyisi ensimmäisestä romaanista Isä, poika ja Kekkonen, jonka eräs juonilanka sivuaa YYA-sopimuksen syntyä edeltäneitä päiviä.

Totta ja fiktiota sekoittavassa tarinassa on CIA:n toimittama salakuunteluasema Bulevardilla, ajan tärkeimmät poliitikot Kekkosesta Hertta Kuusisen kautta Yrjö Leinoon, mikrofilmi ja vallankaappaussuunnitelma. Sekä suurhyökkäyksen alkaessa rintamalla kohdanneet isä Reino Hällström ja nainen, Soile. Ja vielä Reinon poika Kake.

Ja olisihan hyvä aihe myös operaatio Stella Polaris syksyllä 1944 sekä muut Suomen kohtaloita sivuavat tapahtumat Tukholmassa sodan aikana. Tai Hella Wuolijoen vakoilujuttu jatkosodan aikana, hän vinkkaa nuoremmilleen.

Hella Wuolijoen ja desantti Kerttu Nuortevan tapauksesta Matti Kassila suunnitteli itse elokuvaa, mutta Yleisradio ei aikoinaan lähtenyt rahoittamaan hanketta.

Erkko ei tuottanut

Jääkärin morsianta

Toteutumattomia haaveita ja hankkeita on paljon muitakin. 33 elokuvan miehellä riitti ideoita, mutta ei läheskään aina rahoitusta.

Yksi toteutumaton haave oli uusi elokuvaversio Sam Sihvon laulunäytelmästä Jääkärin morsian. Kassila teki siihen käsikirjoituksen Kalle Holmbergin teatteriversion hengessä.

– Jääkärin morsiamen voi käsitellä täysin toisin kuin hurraa-isänmaallisessa Suomessa tehtiin, Kassila uskoo.

1930-luvulla näytelmä kuvattiin kaksikin kertaa. Elokuvat olivat esityskiellossa vuodesta 1949 vuoteen 1986, koska niiden katsottiin vaarantavan Suomen suhteita Neuvostoliittoon.

Matti Kassila olisi käyttänyt näytelmästä laulut, mutta kääntänyt sen militarismin päälaelleen. Ensimmäisen maailmansodan aikainen Libau Latviassa olisi Kassilan mielestä antanut loistavan kehyksen elokuvalle.

– Sehän oli täysin rappiokaupunki. Se oli milloin saksalaisten, milloin venäläisten hallussa. Siellä oli vakoilijoita, huoria, mustanpörssinkauppiaita...Minä otin sen kaiken mukaan, ja se oli loistava vastakohta näytelmän romanttiselle rakkaustarinalle. Ja siinä on kuitenkin hyvin jännittävä juoni, joka toimisi elokuvassa paremmin kuin teatterissa, hän kertoo käsikirjoituksestaan.

Kuvauspaikkojakin hankkeelle oli katsottu Tallinnasta ja Suomenlinnasta. Mutta elettiin suomalaisen elokuvan suurta lama-aikaa 1990-luvun alussa eikä hankkeelle löytynyt rahoitusta.

Kun julkista rahoitusta ei löytynyt, Matti Kassila kääntyi Aatos Erkon puoleen ja pyysi tätä elokuvatuottajaksi.

– Hän kysyi, että mitä varten te minun luokseni tulette.

– Sanoin, että ei ole suuria tuottajia, ja te voisitte minun mielestäni olla.

Matti Kassilan mukaan Erkko kiinnostuikin hankkeesta, mutta viikon mietittyään kuitenkin kieltäytyi. Syytä hän ei kertonut.