Kari Salo, U-miehestä Taisto Sinisalon tulkiksi

Kuva: Jarmo Lintunen

(Kansan Uutisten Viikkolehti 26.1. 2007)

Rämäkkää underground-lehteä 1960-luvulla tehnyt Kari Salo oli 1970-luvun taistolaistosikko. Miksi? Sitä hän ei osaa vieläkään selittää. Mutta jotain samanlaista siinä oli kuin voimakkaissa uskonlahkoissa. Sitä myöten, että liikkeestä lähtöpassien saamisen jälkeen muita kiellettiin puhumasta hänen kanssaan.

KAI HIRVASNORO

"Vihdoin saatiin kyseiseen näyttelyyn Kansalliskirjastoon mukaan muutakin aineistoa, kuin vain turkulaisten Suomen Talvisota 1939-40."

Näin hehkutti nykyisin Vantaalla asuva Kari Salo, kohta 62, eräässä nettikeskustelussa tammikuun alussa. Aiheen iloon antoi se, että Kansalliskirjaston näyttelyssä Shh! Suomalainen underground esillä on myös "Suomen ensimmäinen ja ehdottomasti paras underground-lehti Kastor."

Oikein arvattu. Kari Salo oli itse tekemässä Kastoria. Muut tekijämiehet olivat Lauri "Jesse" Hannikainen, Reijo "Retse" Kalmakurki ja Reima "Retku" Kylänen. Näin Kari "Kaku" Salo muisteli.

Underground-näyttelyyn mennään teemaan sopivasti maan alle, sillä se sijaitsee Kansalliskirjaston kellarikerroksessa. Siellä Kari Salon katseen vangitsee jättisuurennos Ilta-Sanomien etusivusta 22. lokakuuta 1968. Pääuutinen kertoo, että taiteilija Mattijuhani Koponen oli esiintynyt alastomana YK-juhlassa. Takaapäin otettu kuva vahvistaa asian. Koponen lausuu siinä runoa pelkkiin kenkiin pukeutuneena.

Kari Salo oli totta kai tuolloin paikalla Natsalla. Yleisö ei hänen mukaansa huomannut lavalla tapahtuvan mitään erikoista.

- Kansa oli niin hirveässä pöllyssä. Katsottiin vaan, että Koponen on alasti lavalla, hän hihittää.

U-piirien ulkopuolinen Suomi ei ollut valmis Koposen taiteeseen. Hänet passitettiin tästä ja toisesta performanssistaan Turun lääninvankilaan seuraavana syksynä.

- Jos Koposta ei vangita, Suomi tuhoutuu viidessä vuodessa, jyrisi jutun syyttäjä.

Se toinen performanssi oli kuuluisa idän ja lännen yhtymistä symboloinut yhdyntä flyygelin kannella joulukuussa1968 Vanhalla. Jota ei oikeasti edes tapahtunut.

Happening tunkka-
piirejä vastaan

Kari Salo oli Helsingin undergroundin pioneeri. Kastor, alansa ensimmäinen lehti, alkoi ilmestyä jo keväällä 1967. Salo oli vasta edellisenä vuonna muuttanut Tampereelta opiskelemaan Helsingin yliopistoon.

- 1950-luku varsinkin ja 1960-luvun alku oli hirveän tunkkaista aikaa. Se koskenniemeläinen isänmaallis-, uskonnollis-, fasistinen perinne oli henkisesti ihan hirveätä. Jotain piti tehdä. Hätkähdyttää. Saada jotain aikaan, Salo kertoo nuorien hurjien vastaiskun taustoista.

Kastor-nelikko tapaili keskustelun, osallistumisen ja punaviinin merkeissä. Vaikutteet undergroundiin tulivat ulkomailta.

- Ei siinä mitään suurta linjaa tai suurta ajatusta ollut sinänsä. Lehti oli tietynlainen happening.

Myöhemmälläkin iällä Kari Salo on löytänyt lehdistä muutaman hauskan jutun.

Kastor määritteli itsensä anarkistiseksi, epäajankohtaiseksi ja puolueelliseksi.

- Kirjoitukset olivat yleistä vinoilua. Yritimme jonkinlaista yhteiskunta-analyysiäkin. Vähän kaikkea, mitä mieleen tuli, Salo muistelee ja toteaa sen anarkisminkin olleen loppujen lopuksi pehmoanarkismia.

Kastor ilmestyi kolme kertaa. Monistuskoneella painos oli 500 kappaletta ja se myytiin joka kerran loppuun. Hinta oli se sama markka, millä kapakassa sai pullon olutta. Koko 500 markan tuotto tuli puhtaana käteen, koska lehteen tarvittava paperi varastettiin jostain valtion laitoksesta, josta Salo ei halua puhua sen enempää. Monistus taas tehtiin salaa "yhden liiton" toimistossa yöllä.

Marginaali-ilmiö
näkyi skandaaleilla

Kolmea numeroa enempää Kastoria ei tehty, koska sen jälkeen toimituskunnan mielenkiinto hajautui eri tahoille. Kari Salo ja Reijo Kalmakurki lähtivät mukaan vasemmiston poliittiseen toimintaan, Lauri Hannikainen ulkomaille ja Reima Kylänen jatkoi U-piireissä. Mutta yhteyttä on pidetty ja koko nelikko tapasi toisensa viime vuonnakin.

Undergroundia oli muuallakin Suomessa, mutta parhaiten siitä tunnetaan ja muistetaan Turun ja Helsingin haarat. Kari Salo ajattelee Turun olleen suuntautuneen enemmän kulttuuriin, siellähän vaikuttivat mm. runoilijat Markku Into ja Jarkko Laine. Helsingissä toiminta oli yhteiskunnallisempaa.

Underground oli marginaalinen ilmiö. Aktivisteja oli alle sata, arvioivat Shh!-näyttelyn järjestäjät. Suuri yleisö kuuli heidän toiminnastaan vain lehdistössä uutisoitujen skandaalien kautta. Mutta julkaisutoiminta oli hämmästyttävän laajaa. Lehtien ja performanssien lisäksi siihen kuului levyjä, kirjoja, sarjakuvia, kuvataidetta, elokuvia...

Kari Salon mielestä undergroundin huippu oli ohi viimeistään vuonna 1970.

- Kyse oli aika pitkälle hätkähdyttämisestä, vittuilusta yhteiskunnalle ja hauskanpidosta. Sehän ei kauan kestä. Aika nopeasti tulee yleisempiä ajatuksia, kun huomaa, ettei tämä vie mihinkään loppujen lopuksi.

- Monille tuli pilvi- ja muita huumeongelmia. Onneksi minulle riitti aina viina, Salo nauraa.

Koiton talosta ulos
-ja takaisin sisään

Kari Salo itse siirtyi undergoundista aluksi Akateemiseen Sosialistiseuraan ja tekemään sen Soihtu-lehteä. Taloudellisten vaikeuksien takia hän joutui kuitenkin jättämään opiskelun Helsingin yliopistossa ja siirtyi opiskelemaan Leningradiin ja Kiovaan journalistiikkaa. Neuvostoliittolaiset journalistiopit eivät olleet kovaa valuuttaa Suomessa, joten alan töitä ei free-hommia lukuun ottamatta löytynyt. Teboililla hän kuitenkin teki tiedottajana henkilöstö- ja asiakaslehtiä.

Mutta näitä ennen vuonna 1969 Kari Salo oli ASS:n sihteeri. Kansan Uutisten kanssa oli jo sovittu, että sosialistiseura saa kerran viikossa lehdestä sivun omaan käyttöönsä.

Mutta samaan aikaan puolueriita kärjistyi. SKP:n enemmistö karkotti ASS:n Koiton talossa olleesta toimistosta ja sopimus KU:nkin kanssa peruttiin. Tiedonantaja astui heti apajille.

Koittoonkin Kari Salo palasi pian. Ei tosin ASS:n merkeissä, vaan vuoden 1969 SKP:n hajonneesta puoluekokouksesta hän marssi muun vähemmistön mukana Koiton taloon.

Asiat riitelivät,
niin myös miehet

Ja tästä päästäänkin kysymykseen, johon ei vielä ole tästä maasta löytynyt vastausta: Miten on mahdollista, että niin moni siirtyi iloisesta 1960-lukulaisuudesta 1970-luvun dogmaattiseksi marxisti-leninistiksi?

Loikan ottaneelta Kari Saloltakaan ei vastausta löydy.

- Me ollaan pitkään ja hartaasti sitä mietitty vanhojen kavereiden kanssa, todella mietitty. Siis niiden, jotka siitä yleensä suostuvat puhumaan.

- Miksi? Se on niin hyvä kysymys ja niin vaikea, että vaikka kuinka ollaan mietitty, ei me olla sellaista yksiselitteistä vastausta keksitty, omakohtaisesti.

Kari Salo muistelee ajan tekemisen tunnelmaa. Elvytettiin juuri ASS ja myytiin Punanurkassa kirjallisuutta. Järjestettiin tilaisuuksia ja tavattiin puolueen johtoa.

Mutta välit menivät poikki. Asioiden lisäksi riidoissa olivat myös miehet.

- ASS:n porukka suoraan sanoen ajettiin Uudenmaan piirijärjestön ja Tiedonantajan syliin. Paljon siinä oli sitäkin, Salo sanoo.

Kaikista hurjimman taistolaisajan Kari Salo oli Neuvostoliitossa, mutta yhteydet pelasivat ja hän tiesi, missä milloinkin mentiin. Hirveästi uutta joukkoa tuli mukaan.

- Sitä sinipaita-touhua inhosin kyllä viimeisen päälle. Se meni vähän överiksi ja tuli mieleen toiset, eriväriset paidat.

Aate ja rahat
Neuvostoliitosta

Dogmaattisuus ja täydellinen kritiikittömyys Neuvostoliittoa kohtaan ovat Kari Salolle edelleen täysin käsittämättömiä asioita. Ei hänellä ole muuta selitystä kuin että Neuvostoliittoa nuoleskelemalla pystyi ärsyttämään. Tehokkain tapa kiusata vanhempaa sukupolvea oli kehua Neuvostoliittoa.

Neuvostoliitolla oli valtava vaikutus taistolaisiin, Kari Salo sanoo. Ja tämä tapahtui aikana, jolloin Neuvostoliitossa itsessään oli menossa viimeisen päälle dogmaattinen pysähtyneisyyden kausi. Poikkeamia ei suvaittu alkuunkaan.

- Sieltä tuli rahat ja sieltä tuli myös se, miten pitää puhua, toimia ja olla.

- Ja kai siinä oli myös tämä suomalainen luterilainen, kurinalainen ja tottelevainen luonne. Kun kerran johonkin mennään, niin sitten ollaan niiden sääntöjen mukaan, hän miettii.

Sen takia undergroundkaan ei levinnyt laajoihin suomalaispiireihin, Salo arvelee. Irtonainen vapaus ei kerta kaikkiaan sovi suomalaiselle.

Joukon huuma
voittaa vapauden

Iso osa liikkeen viehätystä oli yhteenkuuluvaisuuden tunne. Se on oleellista kaikissa joukkoliikkeissä poliittisista uskonnollisiin.

- Joukossa mukana olo antaa ihmiselle niin paljon perusturvallisuutta, että se menee ohi vapauden kaipuusta. Sitähän vanhat Hitler Jugendinkin jäsenet ovat miettineet, pakko sen on olla jotain tällaista. Vaikka tietää, ettei ole aivan oikeilla teillä, niin joukon antamassa turvassa individualismille ei paljon jää tilaa.

- Mutta silti jäljelle jää kysymys, että miksi minä. Minä nyt olen kuitenkin kohtuullisen järkevä ihminen. Miksi minä höyrähdin siihen? Mikä se oli se ilmiö? Sitä kaikki kaverit kysyvät itseltään. Luulen, että jotain uskonnollisia tuntoja siinä oli mukana.

Sinisalo oli
mukava mies

Neuvostoliitossa opiskelleena ja venäjän kielen taitoisena Kari Salo toimi usein Taisto Sinisalon tulkkina neuvostoliittolaisia tavattaessa. Mitään salaisuuksia hän ei päässyt todistamaan.

- Niissä tapaamisissa puhuttiin enimmäkseen ystävyydestä ja annettiinhan siinä poliittista katsausta, mutta sellaista, minkä jokainen tiesi lehtiä lukemalla.

- Silloin kun puhuttiin tärkeistä asioista, tulkki oli ehdottomasti suurlähetystön kavereita, siis KGB:n mies, Salo nauraa.

Taistolaisten Neuvostoliitosta saama rahoitus oli hänen mukaansa suuri salaisuus.

- Mutta jos joku pöyhisi Tiedonantajan tukilistoja, niin sieltä löytyy aika omituisia nimiä ja summia. Joku Länsi-Uudeltamaalta kotoisin oleva 90-vuotias mökinmummo oli lahjoittanut 50 000 markkaa ja näin edelleen. Eli se oli liikkeen sisälläkin julkinen salaisuus, että jostain ne rahat tulivat ja piireissä täytyi saada näyttämään ne suomalaisilta tulleilta lahjoituksilta. Taatusti tämän kuvion tiesivät suomalaiset viranomaisetkin.

Kari Salo tapasi Taisto Sinisaloa 1980-luvullakin muutenkin kuin työn merkeissä.
- Tavallisena ihmisenä hän oli tosi miellyttävä ja mukava. Ehdottomasti.

- Mutta kun taistolaisliike alkoi mennä alaspäin, niin Sinisalosta ei ollut kriisiajan johtajaksi sitten tippaakaan. Stadion-juhlissa hän julisti rinta pystyssä ystävyyttä ja yhteistyötä, mutta kyllä hän aika onneton oli sitten, kun liike alkoi mennä alaspäin. Hän ei ilmeisesti osannut tehdä muuta kuin kysyä muilta neuvoja, että mitä tehdä. Hän oli hyvin masentuneen ja lyödyn oloinen.

Olin vaara kansainväliselle
kommunistiselle liikkeelle

Kari Salo itse sai potkut taistolaisliikkeestä 1980-luvun puolenvälin jälkeen. Hän alkoi monien muiden tapaan havahtua sille, etteivät saarislaiset olekaan vihollisia eikä Kulttuuritalon kavereita ole järkeä inhota.

- Se vihanpito oli ihan hirveätä sinne talveen 1986-87 asti, jolloin minut heitettiin ulos.

Kari Salo kirjoitti kirjeen taistolaisliikkeen johtajille ja ehdotti Taisto Sinisalon siirtämistä kunniapuheenjohtajaksi mahdollisimman pian, että edes jotain voitaisiin pelastaa, kun liike oli sortumassa lopullisesti.

- Sitten yhtäkkiä kukaan ei puhunut minun kanssani. Yksi kaveri sitten soitti ja sanoi, että mitä pirua sä olet tehnyt, kun on kielletty puhumasta sun kanssa. Että olet kuulemma vaara koko kansainväliselle kommunistiselle liikkeelle.

Kari Salon pohdinta taistolaisuuden uskonnollisesta ulottuvuudesta taisi osua ilmiön ytimeen. Myös jotkut uskonlahkot kieltävät jäseniään olemasta missään tekemisissä ryhmästä lähteneen kanssa.

Nyt kun politiikasta puhuminen on jätetty sivuun, vanhojen ystävien kanssa voi taas olla tekemisissä.

Shh!-näyttely jatkuu 3.3. 2007 asti Kansalliskirjaston Galleriassa, Unioninkatu 36. Avoinna ma-pe 9-20, la 9-16. Vapaa pääsy.

Arvokkaat raaka-aineet eivät tuo onnea afrikkalaisille, (Uusi kylmä sota 2/3)

(Kansan Uutisten Viikkolehti 19.1. 2007)

Ilman Afrikan maista louhittavia mineraaleja kännykät ja kannettavat eivät toimi. Ja jos jostain vielä tehdään suuria öljylöytöjä, niin todennäköisimmin Afrikasta. Afrikkalaisille itselleen tästä on kovin vähän iloa.

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Kassiteriitti eli tinakivi on tärkein tinan raaka-aine. Raa´an sisällissodan kourista ehkä vähitellen toipuva Kongon demokraattinen tasavalta on maa, jonka uumenissa on kolmasosa maailman tinakivivarannoista.

Kongossa on alle 500 kilometriä päällystettyjä teitä. Vuonna 2005 Britannian Channel 4 -yhtiön toimittaja Jonathan Miller kuvaili kassiteriitin tietä kaivoksilta 1 500 kilometrin päähän pääkaupunkiin Kinshasaan tai oikeastaan sen ensimmäistä runsaan 50 kilometrin taivalta. Kyseessä on käytännössä pelkkä polku. Mutta Millerin mukaan polku oli yhtä ruuhkainen kuin moottoritie. 4 000 kantajaa kulkee edestakaisin kantaen itseään painavampia säkkejä. 50 kiloa kassiteriittia maksoi maailmanmarkkinoilla 400 dollaria.

Jos kantaja välttyi ryöstetyksi tulemiselta, hän saattoi ansaita viisi dollaria päivässä.

Asia koskee suomalaisiakin siinä mielessä, että ilman kassiteriittia ja muita pääosin Afrikasta louhittavia mineraaleja kännykät, kannettavat tietokoneet ja muut elektroniset laitteet eivät toimi.

Kongon sisällissota päättyi vuonna 2003. Ainakin kolme miljoonaa ihmistä kuoli.

Pohjoisen mukavuuksien
hinta on etelän riistäminen

Brittiläinen ihmisoikeusjärjestö Global Witness seuraa erityisesti luonnonvaroista käytäviä konflikteja. Sen toissavuotisen raportin mukaan Kongossa eri sissiryhmät pyrkivät pitämään rikkaudet hallussaan tappamalla, raiskaamalla ja kiduttamalla. Lisäksi käytettiin mielivaltaisia pidätyksiä sekä yksityisen omaisuuden tuhoamista.

Viime kesän vaalien jälkeen parannusta ei järjestön mukaan juuri tapahtunut. Hallitus kyllä kontrolloi aiempaa paremmin kaivosalueita, mutta kaivostyöläisten kohtelu ei muuttunut sen paremmaksi. Paitsi valtioiden välillä, uutta kylmää sotaa käydään aiempaakin räikeämmin pohjoisen ja etelän välillä. Pohjoisen pallonpuoliskon asukkaiden mukavuudet maksatetaan eteläisen puoliskon ihmisiä riistämällä eivätkä riiston muodot ole ainakaan pehmenneet.

Teollisuusmaiden hyvätkin tarkoitukset kääntyvät joskus päälaelleen. Informaatioajan tuotteista halutaan entistä ympäristöystävällisempiä. Vuonna 2002 EU ja Japani siirtyivät lyijyvapaan juotosmetallin käyttöön matkapuhelinten ja muiden elektronisten laitteiden valmistuksessa. Lyijyvapaa metalli on valtaosin tinaa, minkä takia tinan maailmanmarkkinahinta ampaisi 150 prosentin kasvuun vajaassa kahdessa vuodessa. Pelkästään viime vuonna tinan hinta melkein kaksinkertaistui Lontoon metallipörssissä. Heti kun hinta kääntyi nousuun, sota tinaa tuottavassa Kongon itäosassa kiihtyi.

Kännykässä on
siru sisällissotaa

Kongon maaperässä arvioidaan olevan myös 65-80 prosenttia maailman koltaanista, joka on niinikään elektroniikkateollisuudelle nykyään välttämättömän tantaalin raaka-aine. Koltaanin avulla matkapuhelimien ja muiden elektroniikkalaitteiden akut kestävät aiempaa pitempään. Myös koltaanin hinta kääntyi 2000-luvun alussa voimakkaaseen nousuun ja kiihdytti yhtä toisen maailmansodan jälkeen tuhoisimmista sodista Kongossa.

Tinan, koltaanin ja tantaalin kysyntä pysyy taatusti korkealla. Maailmassa myydään lähes miljardi kännykkää vuodessa, myynti kasvaa vauhdilla ja kuluttajat uusivat puhelimensa aiempaa lyhyemmin väliajoin.

Elektronisten laitteiden akuissa käytettävästä kuparista Kongon reservit ovat 10 prosentin luokkaa, koboltin 30-40 prosenttia. Niitä louhitaan maan eteläosissa, joka jäi sivuun pahimmista sisällissodan tuhoista. Silti täälläkään kaivostyöläisten oloissa ei ole kehumista. BBC kertoi viime vuonna vain 8-vuotiaista työläisistä, jotka kaivavat mineraaleja käsipelillä koko valoisan ajan. Global Witness -järjestön mukaan työläiset kaivavat jopa 50-metrisiä käytäviä seuratessaan malmisuonta. Kun käytävä romahtaa, juuri mitään ei ole tehtävissä mainarin hengen pelastamiseksi.

Mutta suo siellä, vetelä täällä. Jos ja kun maan tilanne vakiintuu, niin ulkomaiset kaivosyhtiöt tekevät jo tuloaan alueelle. Ne hoitavat vaarallisimman työn mekaanisesti, mutta tarvitsevat samalla paljon vähemmän työvoimaa. Ensimmäiset yhteenotot kaivosyhtiöiden turvallisuusjoukkojen ja paikallisten asukkaiden välillä on jo nähty Kongon eteläisessä Katangan maakunnassa.

Sisällissodan aikana maailman elektroniikkateollisuus lupautui olemaan käyttämättä kongolaista tantaalia. Maailmanmarkkinoille se kuitenkin päätyi niin monen välikäden kautta, ettei kukaan tiedä varsinaista alkuperää. YK:n turvallisuusneuvoston tutkimusten mukaan silloin laittomaksi julistetun kaupan ympärillä hääräsi 123 yritystä ja yksityishenkilöä.

Musta kulta tuhoaa
mustaa multaa

Entä minkälaista onnea öljy tuo kansalle Kongosta luoteeseen?

Nigerian maaperässä on maailman kymmenenneksi suurimmat öljyvarannot. Toissa vuonna maa tuotti öljyä yhtä paljon kuin Kuwait ja Arabiemiraatit.

Der Spiegelin mukaan viimeksi kuluneiden kolmen vuosikymmenen aikana Nigeria on ansainnut öljyllä ainakin 280 miljardia dollaria. Mutta siinä, missä Kuwaitin bruttokansantuote asukasta kohden on yli 20 000 dollaria, on se Nigeriassa 645 dollaria. Kuwaitilainen elää keskimäärin 72-vuotiaaksi, nigerialainen 43-vuotiaaksi.

Sota ja korruptio ovat varmistaneet sen, ettei öljy ole tuonut nigerialaisille onnea. Maailman suurimpiin öljynviejiin kuuluva maa on esimerkiksi polttoaineen tuoja.

Harvojen taskuun päätyvien öljymiljoonien vastapainona öljyalueilla Nigerian perinteiset elinkeinot on tuhottu. Öljy on pilannut banaaniplantaasit eikä maissi tai jamssikaan kasva mustan mönjän pilaamassa maassa.

Afrikan aarre
kiihottaa mieliä

Sekä Kiina että Yhdysvallat juoksevat kilpaa Afrikkaan, koska varsinkin sen länsiosista on viime vuosina tehty lupaavia uusia öljylöytöjä. Toiveikkaimpien arvioiden mukaan Länsi-Afrikan kätköissä on vielä löytämättömiä öljyreservejä yhtä paljon kuin Irakin tunnetut reservit. Nigerian ja Angolan kaltaisten maiden uskotaan pystyvän jopa kaksinkertaistamaan vientinsä lähivuosina. Tshadista öljyä kuljetetaan putkia pitkin länsirannikolle, mistä tankkerit saavuttavat Yhdysvallat puolta lyhyemmässä ajassa kuin Persianlahdelta. Myös Kamerunissa ollaan aloittamassa öljynporaamista.

Kun Saharan eteläpuoliset Afrikan öljymaat eivät Nigeriaa lukuunottamatta ole myöskään OPECin jäseniä, niin Yhdysvallat toivoo niiden murtavan arabimaiden hintakartellin.

Kiina ja Yhdysvallat ovat törmäyskurssilla Iranin lisäksi Afrikassa. Kun Yhdysvallat julisti Osama bin Ladenia aiemmin isännöineen Sudanin roistovaltioksi, niin se merkitsi maasta lähtöä myös amerikkalaisille yrityksille. Nyt Kiina on Sudanin tärkein kauppakumppani. Sudanin öljystä 60 prosenttia laivataan Kiinaan ja pian avattavan uuden öljykentän myötä määrä saattaa yli kaksinkertaistua.

Parhaillaan kiinalaiset työläiset rakentavat Sudanin eteläisiltä öljykentiltä uutta 1 500 kilometrin putkea Punaisellemerelle.

Sudanin hallitus käyttää öljytuloistaan valtaosan armeijan menoihin ja rahoittaa sillä mm. Darfurin kansanmurhaa.

Nyky-Kiina erottaa
bisneksen politiikasta

Kiina tuo 28 prosenttia öljystään Afrikasta. Kaupan arvo on moninkertaistunut 1980-luvun lopulta lähtien ja nyt sen arvo on 24 miljardia dollaria. Vuosina 1995-2003 solmimistaan 40 kahdenvälisestä kauppasopimuksesta 18 tapauksessa Kiinan kumppani oli jokin Afrikan maa. Jo vuonna 2004 yli 700 kiinalaista yritystä toimi Afrikassa.

Siinä missä länsimaat ovat jäädyttäneet Kenian ja Zimbabwen kaltaisten maiden pankkitilejä ja suhteet laajemminkin, Kiina tekee bisnestä kyselemättä. Runsas vuosi sitten korruptiosta syytetty Kenian presidentti Mwai Kibaki sai Beijingissä luksusluokan vastaanoton ja vähän myöhemmin maassa vieraillutta Zimbabwen presidenttiä Robert Mugabea Kiinan presidentti Hu Jintao kutsui suureksi ystäväksi. Vastalahjaksi lännessä hylkiönä kohdeltava Mugabe teki Kiinan kanssa alumiinikauppoja. Kiina maksaa toimittamalla 100 miljoonalla dollarilla sotilaslentokalustoa.

Tammikuun toisella viikolla Kiinan ulkoministeri Li Zhaoxing vieraili kahdeksassa päivässä Eritreassa, Beninissä, Päiväntasaajan Guineassa, Guinea Bissaussa,Tshadissa, Keski-Afrikan tasavallassa ja Botswanassa. Vierailusarjan tarkoituksena oli poliittisten ja kaupallisten suhteiden edistäminen Kiinan ja Afrikan valtioiden välillä.

Kiina on sanonut kehitysmaapolitiikkansa pyrkivän kahden- ja monenkeskisen yhteistyön edistämiseen Kiinan ja Afrikan valtioiden kesken. Oman ilmoituksensa mukaan Kiinan Afrikka-politiikka eroaa muista suurvalloista siinä, että se tähtää kaikinpuoliseen hyötyyn pitkällä tähtäimellä eikä Kiina länsimaiden tavoin pyri käyttämään Afrikkaa raaka-ainevarastonaan.

Riippuvuus luonnonvaroista
lisää valtioiden köyhyyttä

Silloinen Columbian yliopiston professori Jeffrey Sachs ja Harvardin professori Andrew Warner selvittivät vuonna 1995 luonnonvarojen suhdetta taloudelliseen kasvuun. Tutkimuksen yllättävän tuloksen mukaan luonnonrikkaudet ovat valtioille enemmän kirous kuin siunaus. Resursseiltaan rikkaat maat ovat jääneet köyhiksi ja kehittyneet hitaammin kuin maat, joilla ei ole merkittäviä luonnonvaroja.

Öljyrikas Nigeria Länsi-Afrikassa on yksi väitteen vahvistavista valtioista.

Neljännesvuosisadassa sen bruttokansantuote henkeä kohden on laskenut 913 dollarista 654:een. Parempina aikoina Nigerian vientituote olivat maataloustuotteet, nykyään öljy. Öljytulojen kasvua ei ole käytetty myöskään infrastruktuurin rakentamiseen. Tavalliset ihmiset elävät ilman sähköä tai juoksevaa vettä.

Venezuelankin öljybuumi on kestänyt neljännesvuosisadan. Se on maailman suurimpia öljyntuottajia, mutta asukaskohtainen kansantulo ei tuona aikana ole juuri noussut. Se on noin viisi kertaa alempi kuin Suomessa.

Venäjän massiivisista öljy- ja kaasuvarannoista huolimatta noin 70 prosenttia venäläisistä tienaa vähemmän kuin 200 euroa kuukaudessa.

Energiavarojen lisäksi yhtälö ”rikas maaperä, köyhät ihmiset” koskee myös mineraaleja ja metalleja. Maailman elektroniikkateollisuus ei enää tulisi toimeen ilman muutamien Afrikan maiden tuottamia metalleja. Silti kansantulo kaivostoiminnasta riippuvaisissa Afrikan maissa aleni koko 1990-luvun kun se samaan aikaan maailmanlaajuisesti nousi. Ero oli lähes 30 prosenttia.

Köyhyys vähenee,
mutta miljardi vajoaa

Kyse ei ole vain bruttokansantuotteesta. Luonnoltaan rikkaissa maissa lapsikuolleisuus on korkein, elinajan odote matalin. Vientituloja ei käytetä koulujen eikä sairaaloiden rakentamiseen, vaan aseisiin. Korruptoituneet autoritaariset hallitukset johtavat maita, joiden uumenissa on öljyä, kaasua ja mineraaleja. OPEC-öljyntuottajamaat käyttävät lasten ja nuorten koulutukseen noin puolet siitä, mikä on koko maailman keskiarvo.

Afrikan maiden taloutta tutkinut Oxfordin yliopiston professori Paul Collier selvittää maailman köyhyyttä vielä julkaisemattomassa kirjassa The Bottom Billion, Alin miljardi. Collierin mukaan globaalilla tasolla köyhyys vähenee nopeasti. Köyhyyden aleneminen koskettaa 80 prosenttia maailman maista. Mutta sitten ovat ne miljardi ihmistä, jotka elävät maailman yhä pahempaan kurjuuteen vajoavassa 50 maassa. Niitä yhdistävät riippuvuus raaka-aineiden viennistä, sisällissodat ja huono hallinto.

Paul Collier on laskenut, että luonnonvaroista riippumattoman valtion todennäköisyys joutua sisällissodan syövereihin on vain puolen prosentin luokkaa. Luonnonrikkauksista elävissä valtioissa tuo todennäköisyys nousee 23 prosenttiin.

Collierin mukaan tuhoisa kierre syntyy näin: Raaka-aineet ovat kallisarvoisia ja siksi niistä taistellaan. Pitkän päälle taistelu voi jatkua vain raaka-aineista saatavilla tuloilla ja koska se kassavirta on käytännössä loputon, sodat voivat kestää jopa vuosikymmeniä. Kierteeseen vaikuttaa sekin, että teollisuusmaat jättivät entisiin alusmaihinsa räikeän hyväksikäytön perinteen. Ranska puhdisti Indokiinaa, Belgia erityisen julmasti Kongoa ja britit Etelä-Afrikkaa.

Vai onko syy sittenkin
huonossa hallinnossa?

Mutta kaikkea ei voi selittää menneisyydelläkään. Oslon yliopiston taloustieteen tutkijat torjuivat toissa vuonna ilmestyneessä tutkimuksessaan väitteen siitä, että luonnonrikkaudet johtaisivat aina onnettomuuteen ja kiroukseen. Heidän mielestään ratkaiseva tekijä on hallinnon laadukkuus. Hyvällä hallinnolla asiat voivat kääntyä parhainkin päin. Ongelma on vain siinä, että useimmat luonnonvaroiltaan vauraat maat eivät ole riippuvaisia äänestäjistä eivätkä heidän verotuloistaan. Rahaa niille virtaa muutenkin.

Kongon demokraattinen tasavalta on luonnonvaroiltaan yksi maailman rikkaimmista maista. Elektroniikkateollisuuden hamuamien metallien lisäksi maailman tunnetuista timanttivarannoista neljäsosa on Kongossa. Kansantulo asukasta kohden on silti 115 dollaria ja elinajan odote 43 vuotta. 159 maan vertailussa Kongo on korruptiossa sijalla 144. Mitä suurempi luku, sitä enemmän korruptiota.

Norjalaistutkijoiden tapaan hallinnon merkitystä on korostanut myös Afrikan kehityspankin entinen ekonomisti Sanou Mbaye. Hänen mukaansa monien Afrikan maiden kurjuuteen syyllisiä ovat kyvyttömät ja väkivaltaiset johtajat, joiden vuoksi muu maailma luulee afrikkalaisten osaavan ainoastaan tanssia, teurastaa toisiaan ja kerjätä.

Valtioiden heikkous
ruokkii konflikteja

Botswanaa pidetään rohkaisevana esimerkkinä siitä, että toisenlainenkin kehitys on mahdollista. 40 vuotta sitten Britannian alaisuudesta itsenäistyessään Botswana oli maailman köyhimpiä maita. Nykyään se on maailman tärkeimpiä timanttimaita, mutta Botswanan tapauksessa luonnonrikkaudet eivät ole muuttuneet kansan kiroukseksi. Se investoi koulutukseen ja terveydenhuoltoon. Kansantulo on afrikkalaisittain korkea, mutta työttömyys ja köyhyys vaivaavat kyllä sielläkin.

Botswanan on arvioitu välttäneen rikkausloukun mm. siksi, että valtio ja markkinat tasapainottavat toisiaan. Timanttien tuotantoon monopolin omaava yhtiö on puoliksi valtion omistuksessa, puoliksi yksityinen. Brittiläisperäinen oikeusjärjestelmä suojaa yksityistä omistusta. Valtio on riittävän vahva laillisuuden tae.

Aatteensa hylännyt entinen uuskonservatiivi Francis Fukuyama on todennut, että 20. vuosisadan konflikteissa yhteen ottivat voimakkaat ja hyvin organisoituneet valtiot. 21. vuosisadan epävakaudet taas johtuvat valtioiden heikkoudesta.

Ylen Poikkeustila-sarjan kirjoittaja arvostelee rajusti sisäministeri Kari Rajamäkeä

Kuva: Jarmo Lintunen

Tiukka maahanmuuttopolitiikka
hyödyttää vain salakuljettajia

(Kansan Uutisten Viikkolehti 19.1. 2007)

Sadattuhannet ihmiset köyhissä maissa ovat lähtökuopissa länteen koettamaan onneaan. Kun rikas maailma samaan aikaan kiristää pakolaispolitiikkaansa, vaihtoehdoksi jää usein vain salakuljetus. Sisäministeri Kari Rajamäen tiukasta politiikasta hyötyvät eniten rikolliset.

KAI HIRVASNORO

Pakolaisten hotellimajoituksesta ja liian hyvästä sosiaaliturvasta huolestuneiden pitäisi päästä kiertokäynnille johonkin vastaanottokeskukseen, vaikkapa tänne Kyläsaareen Helsingissä. Hotellin sijaan ollaan pienteollisuusalueella hämmästyttävän paljon armeijan kasarmia muistuttavassa talossa. Suurin ero on se, että munkintuoksuinen sotilaskoti puuttuu.

”Hotellihuoneetkin” ovat samaa mallia. Samoin on henkilökohtaisen tilan ja yksityisyyden laita.

Juuri tänne Kyläsaaren vastaanottokeskukseen tuli työharjoitteluun keväällä 2004 kevään televisiotapauksen, Ylen Kotikatsomossa maanantaisin nähtävän Poikkeustilan, käsikirjoittaja Mauri Ahola. Yleisradion dramaturgi oli käynyt talossa jo kerran aiemminkin ja havainnut, että siinä on kaikki ainekset hyvään tv-sarjaan.

Ensin hän yritti kehittää tarinaa omasta päästään.

– Mutta totesin, että ei helvetti, ei tätä voi lähteä kuvittelemaan. On oltava tukevampi pohja siinä, että mitä tämä oikeasti on, Mauri Ahola muistelee.

Nyt Poikkeustilaa on nähty kolme jaksoa ja yhdeksän on vielä jäljellä. Jo ensimmäisen jakson aikana syntynyt vaikutelma yhdestä kaikkien aikojen suomalaisesta tv-draamasta sen kun syvenee. Mauri Aholan ja Reeta Palomäen käsikirjoitusta tukee Saara Saarelan elokuvamainen ohjaus. Ammattinäyttelijöiden rinnalle sarjaan on koekuvausten kautta löytynyt uskomatonta työtä tekeviä ulkomaalaistaustaisia amatöörejä. Esimerkiksi sarjan alussa loistava, gruusialaissyntyistä pakolaisohjaajaa näyttelevä Tatiana Susi ei suinkaan ole näyttelijä, vaan alaa harrastava sosionomiopiskelija.

Ulkomaalaisella
ei ole omaa nimeä

Poikkeustila on saanut loistavat arvostelut. Mauri Aholaa harmittaa niissä vain se, että isoissakaan rooleissa olevia maahanmuuttajia ei kehuta nimillä, vaan heidät niputetaan kategoriaan ”maahanmuuttaja.”

– No, se on ihan tuttu ilmiö. Meidän asiakkaamme kärsivät niputtamisesta koko ajan, tuumii Helsingin vastaanottokeskuksen johtaja Leena Markkanen.

Mauri Ahola palasi ”rikospaikalle” viikko sitten. Juuri Leena Markkasen alaisena hän suoritti työharjoittelunsa. Nyt on aika koota televisiosarjan ensijaksojen herättämiä ajatuksia.

Poikkeustila perustuu tositapahtumiin, mutta ei ole tosi. Työharjoitteluun tullessaan Mauri Ahola kirjoitti salassapitosopimuksen. Mitään näkemäänsä ja kuulemaansa hän ei ole käyttänyt sellaisenaan eikä henkilöillä ole oikeaa vastinetta todellisuudessa.

Syyskuussa 2005 suomalaiset pakolaistyötä tekevät järjestöt haastoivat tiedotusvälineet tekemään tosiasioihin perustuvaa turvapaikkauutisointia. Niiden mielestä sisäministeri Kari Rajamäen (sd.) puheet turvapaikkashoppailijoista ja ankkurilapsista ruokkivat ennakkoluuloja kaikkia ulkomaalaisia kohtaan.

Helsingin vastaanottokeskuksen johtaja Leena Markkanen myöntää, että Suomen arvostetuimmalla draamapaikalla esitettävä tv-sarja on lottovoitto, ja nimenomaan turvapaikanhakijoille.

– Ensimmäistä kertaa esille tulee todellista elämää heidän kannaltaan.

Turvapaikanhakija
ei ole rikollinen

Poikkeustilan arvo on huomattu myös aidan toisella puolella. Tähän asti parhaana kiitoksena Mauri Ahola pitää kansallismielisellä nettisivulla esitettyä arviota siitä, että sarja on vaarallinen, koska se auttaa samaistumaan emotionaalisesti pakolaisiin.

Turvapaikkajulkisuuden suurimpana heikkoutena Leena Markkanen pitää sitä, että hakijat niputetaan sumeilematta rikollisiksi ja mahdollisiksi terroristeiksikin.

– Totta kai tällaiseen systeemiin voi sisältyä rikollisuutta ja laiton maahanmuutto on ihan selkeästi kansainvälistä rikollisuutta, ja sinänsä tietysti väärin. Mutta ketä nämä ihmiset ovat ja minkälaisia tarinoita heillä on, se ei tule kuuluviin, Leena Markkanen kritisoi julkisuutta.

Mauri Ahola korostaa, ettei laittomaankaan bisnekseen turvautuminen ole rikos. Turvapaikanhakijaksi ilmoittautumisessa ei ole mitään rikollista, vaikka se tapahtuisi salakuljetuksen avulla.

– Jos olet vainottu, maan alla ja pelkäät poliisia, niin miten menet hakemaan poliisilta passia? Tai jos maassa on sisällissota eikä hallitusta, niin miten haet mitään papereita? hän kysyy.

Salakuljetus on
isoa bisnestä...

Kyläsaaressa työskennellessään Mauri Ahola kuuli monta tarinaa ihmisiltä, jotka olivat saapuneet Suomeen salakuljetusreittejä myöten.

– Minulle sen bisneksen suuruus ja järjestäytyneisyys oli yllätys. Puhuin useamman ihmisen kanssa, jotka olivat tulleet Lähi-idästä ja Kaukoidästä Venäjän kautta Suomeen. Heillä ei ole papereita ja ainoa keino päästä pois on kerätä rahaa ja ostaa matka.

– Suku kerää, kylä kerää, Leena Markkanen jatkaa.

– Ja jotkut naiset ovat joutuneet ratkaisemaan asian osittain prostituutiolla kotimaassaan, Mauri Ahola täydentää.

Hänen mukaansa matka maksaa 15 000 - 20 000 euroa. Pakettiin kuuluvat väärennetyt henkilötodistukset, lentoliput ja kuljetus lentokentälle. Lähes kaikki lentävät välimajoitukseen Moskovaan. Siellä jatkokyydin odotus saattaa kestää kuukausia. Rikollisuuden koosta antaa jonkinlaisen kuvan se, että Moskovan lähiöissä on kokonaisia isoja kerrostaloja pelkästään salakuljettajien hallussa.

Lopullisen määränpään hinta määräytyy eräänlaisessa pörssissä sen mukaan, miten tiukka maahanmuuttopolitiikka missäkin maassa on. Suomeen on päässyt halvemmalla, koska turvapaikkoja ei juuri myönnetä ja palautusriski on suuri.

Mauri Ahola kertoo, että pelkästään Venäjän kautta Eurooppaan salakuljetetaan arviolta 100 000 ihmistä vuodessa. Se kertaa 15 000 - 20 000 euroa tekee yli miljardin vuodessa. Ei siis pikkukonnien puuhastelua, vaan suurta liiketoimintaa.

...jota Rajamäen
linja auttaa

Jutun opetus on Mauri Aholan mukaan se, että sisäministeri Kari Rajamäen hyväksi kehuma tiukka maahanmuuttopolitiikka virtaa suoraan salakuljetusyritysten kassoihin. Kun laillisia keinoja ei ole, jäljelle jää vain salakuljetus. Ihmissalakuljetuksesta huolestunut ministeri itse asiassa tukee salakuljetusta.

Mauri Ahola lämpenee, sillä nyt päästään hänen mieliteemaansa:

– Sisäministeriö on sinänsä hoitanut päätehtävänsä, turvallisuudesta huolehtimisen käytännön tasolla hyvin. Suomi on turvallinen maa. Mutta tähän liittyy se iso ongelma, että ulkomaalaisvirasto toimii sisäministeriön alaisuudessa. Tämän takia turvallisuusnäkökohta leimaa koko ulkomaalaispolitiikkaa. Kun sisäministeriön pitäisi tehdä ulkomaalais- ja pakolaispolitiikkaa, se tekeekin turvallisuuspolitiikkaa.

Ja ristiriita ihmisoikeuksia painottavan virallisen linjan kanssa on Mauri Aholan mielestä valtava. Poliittinen tahto ei toteudu, vaan todellisuudessa Suomen ulkomaalais- ja pakolaispolitiikan määrittelee turvallisuusministeriön alainen ulkomaalaisvirasto.

– Siksi on kysyttävä, onko ulkomaalaisviraston toiminnassa riittävästi poliittista valvontaa, koska ulkoministeri ja presidentti puhuvat ihmistä kunnioittavan pakolaispolitiikan puolesta, mutta sisäministeriö painottaa maahanmuutosta puhuessaan turvallisuusriskejä.

Oikeusturva uhattuna
sisäministeriön alaisuudessa

Kuten tv-sarjassa, myös todellisuudessa sisäministeriö ja työministeriö käyvät kamppailua vastaanottokeskusten hallinnasta. Sisäministeriö haluaisi ne työministeriöltä itselleen, jotta turvapaikanhakijoita voitaisiin valvoa paremmin.

Mitä siitä seuraisi?

Leena Markkasen mukaan vastauksen periaatteellinen puoli on juuri se, minkä Mauri Ahola edellä sanoi.

Käytännön tasolla se vaarantaisi turvapaikanhakijoiden oikeusturvan, koska henkilökunnan olisi välitettävä heistä koko ajan tietoja turvapaikka-asioissa päätöksiä tekeville.

– Siinä on suuria ammattieettisiä ongelmia. Esimerkiksi yksi psykiatri ilmoitti heti, ettei voi sitten enää missään tapauksessa myydä meille palveluita, jos sellainen laki menisi läpi, että lääkärillä on velvollisuus antaa asiakasta koskevia tietoja ilman asiakkaan lupaa. En ole vielä kertaakaan kuullut, miten sisäministeriö sitten järjestäisi nämä palvelut.

Leena Markkasen mukaan käynnissä on kova valtapeli. Nappuloina siinä ovat vastaanottokeskusten asiakkaat ja henkilökunta.

”Ministeri lietsoo
ulkomaalaisvastaisuutta”

Niin, se ministeri Kari Rajamäki. Hänen nimensä nousee koko ajan esille.

– Kari Rajamäki on oikein päättänyt panna itsensä peliin ja yrittää muuttaa asioita meidän kannaltamme hirveän huonoon suuntaan, Leena Markkanen perustelee.

Mauri Aholan mielestä sisäministeriö ei ole toiminut näin korkealla profiililla sitten Yrjö Leinon kauden 1940-luvulla.

– Asem-mielenosoitukset, Suojelupoliisia koskevat asiat ja maahanmuuttoasiat: Yhteinen nimittäjä kaikissa on sisäministeriö, turvallisuusministeriö, joka sivistysvaltioissa yleensä pidetään tiukassa poliittisessa valvonnassa ja joka toimii matalalla profiililla. Nyt meillä onkin erittäin aktiivisesti politikoiva sisäministeriö ja erittäin aktiivisesti politikoiva ministeri, joka lausunnoillaan lietsoo ulkomaalaisvastaisuutta. Tiedotteissaan Rajamäki kytkee toistuvasti samaan lauseeseen sanat terrorismi, kansainvälinen rikollisuus ja maahanmuuttajat.

On kuitenkin totta, että järjestelmää käytetään myös väärin. Mauri Ahola ei sitä kiistä, vaan kirjoitti heti sarjan alkuun kurdipakolaisen, joka on oikeasti albaani.

Mutta Ahola sanoo, että jos vähän syvemmälle mennään, niin väärinkäyttökin johtuu osin juuri siitä, että muuten maahan ei pääse.

Hän kysyy, miksei ole mahdollista kehittää järjestelmää, jossa länteen voisi tulla laillisesti, jos on onnistunut keräämään sen 15 000 euroa.

– Se voisi olla jonkinlainen takuu, ettei tänne olla tulossa yhteiskunnan elätettäväksi. Että täällä voisi olla puoli vuotta tai vuoden ja yrittää löytää oma paikka yhteiskunnasta.

Nyt se sama raha, jolla voisi ostaa normaalin lennon ja elättää itsensä jonkin aikaa, menee salakuljettajille.

Pahin pahuus ei
näy tv-sarjassa

Kun Mauri Ahola kolmisen vuotta sitten tutustui turvapaikanhakijoihin, pahuuden kohdanneiden tai pahuuteen osallistuneiden kohtaaminen järkytti.

Lopulliseen televisiosarjaan pahimpia asioita ei voinut ottaa mukaan. Ne ylittäisivät katsojan sietokyvyn. Lisäksi todellisuudesta tulisi vino, koska ei kaikilla turvapaikanhakijoilla suinkaan ole äärettömän kovia kokemuksia takanaan.

Sitä pahinta oikeassa elämässä olisi esimerkiksi alaikäinen lapsi, joka on nähnyt äitinsä raiskattavan ja perheensä surmattavan.

Leena Markkanen kertoo, että vastaanottokeskukseen kohdistuu paljon luuloja ja vähän tietoa. Hän ei edes kerro tuntemattomille työpaikkaansa esimerkiksi ravintolassa turvallisuussyistä. Vastaanottokeskuksen työntekijä henkilöityy helposti henkilöksi, joka houkuttelee pakolaisia Suomeen.

Tyypillisten luulojen mukaan turvapaikanhakijoille jaetaan mielin määrin toimeentulotukea ja he asuvat hotellissa. No, Kyläsaaren vastaanottokeskus muistuttaa siis enemmän armeijan kasarmia ja turvapaikanhakijan toimeentulotuki on 15 prosenttia pienempi kuin alin vähimmäistoimeentulotuki eli aikuisella noin 11 euroa päivässä. Erillisiä vaate- ja muita rahoja ei ole.

Toimeentulotukea voi saada samoilla pelisäännöillä kuin kantaväestö. Jos on omaa rahaa, sitä ei saa.

Sosiaaliturva on
monelle häpeä

Ja monet turvapaikanhakijat käyvät töissä, mihin he saavat oikeuden kolmen kuukauden maassa oleskelun jälkeen. Helsingissä on hyvin tarjolla siivousta ja omien verkostojen kautta myös ravintolatyötä etnisissä ravintoloissa.

Mauri Aholalle oli hämmästys, että monet turvapaikanhakijat itse asiassa vastustavat Suomen sosiaaliturvaa.

– He ovat yllättäen samoilla linjoilla kuin monet maahanmuuton kriitikot, että tämä veltostuttaa ihmisiä.

– Tänne tulee ihmisiä kulttuureista, joissa perheenisän, miehen, rooli on hirveän merkittävä. Täällä hän joutuu anomaan rahaa ja lapset näkevät, että hän ei tee mitään sen eteen. Se on häpeällinen rooli ja siitä halutaan pois mahdollisimman pian, Leena Markkanen vahvistaa.

Monelta jää huomaamatta myös se, että laiton ja laillinen siirtolaisuus vähentävät siirtolaisuutta. EU:n alueella asuvat siirtolaiset lähettävät kotimaihinsa enemmän rahaa kuin mitä on koko EU:n kehitysapu. Siirtolaiset tukevat köyhien maiden taloutta ja vähentävät paineita pakolaisuuteen.

– Suomalaisen on vaikea käsittää, että näistä yhteisökulttuureista tulevat ihmiset kantavat oikeasti suurta vastuuta lähiyhteisöstään ja lähettävät palkastaan niin paljon kuin pystyvät, korostaa Leena Markkanen.

Vuonna 2005 Suomesta haki turvapaikkaa 3 574 henkilöä. Turvapaikan saaneita oli 12. Oleskeluluvan saaneita oli 585.

Uusi kylmä sota käydään energiasta, ei ideologiasta (Osa 1/3)

(Kansan Uutisten Viikkolehti 12.1. 2007)

Kylmä sota julistettiin päättyneeksi parikymmentä vuotta sitten. Ideologinen vastakkainasettelu päättyi käytännössä Berliinin muurin murenemiseen. Uusi, ehkä jo nyt käynnissä oleva kylmä sota ei piittaa ideologioista, vaan sitä käydään vähitellen hupenevista öljy- ja maakaasuvaroista.

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Taistelu luonnonvaroista, ennen muuta öljystä, saattaa olla kansainvälistä politiikkaa eniten määräävä tekijä lähestyttäessä 2010-lukua. Pinnan alla uusi kylmä sota energiavaroista on käynnissä jo nyt.

Tämä johtuu siitä, että kahden vastakkaisiin suuntiin kulkevan ja koko maailmaa heiluttavan käyrän leikkauspiste lähestyy vääjäämättä. Toinen käyrä kertoo, että öljyn tuotannon huippu, ns. peak oil, on maailmanlaajuisesti korkeintaan kymmenen vuoden päässä ja sen jälkeen öljyä tuotetaan aina vain vähemmän. Joidenkin tutkijoiden mukaan huippu on saavutettu jo nyt.

Mutta samaan aikaan kun öljyvarat hupenevat ja muuttuvat vaikeammin hyödynnettäviksi, öljyn tarve ja kulutus kuitenkin kasvavat kaiken aikaa. Viime vuonna ihmiskunta kulutti öljyä 83 miljoonaa barrelia päivässä. Kansainvälisen energiajärjestön IEA:n ennusteiden mukaan kulutus nousee 90 miljoonaan barreliin vuonna 2010, siis vain kolmessa vuodessa, ja 115 miljoonaan barreliin vuonna 2030. Yhä suurempi osa ihmiskuntaa hamuaa hyödykettä, jota on jäljellä aina vain vähemmän.

Hurjimmissa arvioissa öljyn hinta nousee 200:aan, jopa 250 dollariin barrelilta. Viime kesän ennätyshinta oli runsaat 78 dollaria.

Maakaasua riittää IEA:n mukaan 30-40 vuodeksi. Pahimmin hiilidioksidia ilmakehään päästävää kivihiiltä sen sijaan riittää kauas tulevaisuuteen.

Kaikki katsovat
nyt Afrikkaan

Taistelu öljystä ja myös maakaasusta synnyttää uudenlaisia liittoumia ja nostaa aiemmin vähämerkityksellisiä alueita kansainvälisen huomion keskipisteeseen. Ei liene sattumaa, että Yhdysvallat suunnittelee uuden sotilaallisen komentokeskuksen perustamista Afrikkaan juuri nyt. Tähän asti Afrikka ei ole juuri Yhdysvaltoja kiinnostanut, mutta energiaa hurjan talouskasvunsa vuoksi nielevä Kiina on tehnyt tukuittain öljysopimuksia Afrikassa ja manner on myös monien elektroniikkateollisuudelle välttämättömien mineraalien lähde.

Afrikka on yksi uuden kylmän sodan näyttämö. Siitä sarjan toisessa osassa.

Toinen kuuma piste on öljy- ja kaasurikas Keski-Aasia, johon keskitytään sarjan kolmannessa osassa.

Samaan aikaan, kun energian kysyntä kiihtyy, nykyistenkin öljy- ja kaasuvarojen hyödyntäminen on erilaisten kriisien takia muuttunut epävakaammaksi. Nigerian tapaisissa suurissa öljyntuottajamaissa tuotanto katkeaa tämän tästä hallituksen ja sitä vastaan taistelevien sissien yhteenottojen takia. Eurooppaa hermostuttaa suuri riippuvuus Venäjän maakaasusta. Irakin öljyreservit ovat maailman neljänneksi suurimmat, mutta maan öljyntuotanto on edelleen kaukana sotaa edeltäneestä tasosta.

Ja sitten on vielä Iran, jota länsi tarvitsee enemmän kuin Iran länttä, kuten presidentti Mahmud Ahmandinejad on sanonut.

Siinä missä länsimaat puuhaavat talouspakotteita ydinohjelman takia, ovat Kiina ja toinen nouseva suurvalta Intia tehneet suurkauppoja Teheranissa. Suunnattomien öljyvarojensa lisäksi Iranilla on Venäjän jälkeen maailman toiseksi suurimmat kaasuvarannot.

Iran on jälleen yksi näyttämö energiasta käytävässä kylmässä sodassa.

Fossiilisia on
vaikea korvata

Energian saannin epävarmuutta lietsoo entisestään se, että öljyä tuottavat maat toimivat jo nyt Irakia lukuunottamatta kapasiteettinsa äärirajoilla. Häiriötä yhdessä paikassa ei voi kompensoida lisäämällä tuotantoa toisessa.

Maailmasta tuskin löytyy asiantuntijaa, joka ei uskoisi halvan öljyn ja halvan kaasun aikojen päättyneen lopullisesti.

Uudet uusiutuvat energialähteet valmistuvat hitaasti korvaamaan fossiilisia polttoaineita. Tuotannon ja varsinkin tulevan kysynnän välinen aukko on niin massiivinen, ettei esimerkiksi ydinvoimastakaan ole patenttiratkaisuksi.

Professori Helge Lemmetyinen Tampereen teknillisestä yliopistosta on kuvannut energian tarpeen ja tuotannon välistä aukkoa niin, että elintason nousu ja väestönkasvu lisäävät kulutuksen tarpeen kolminkertaiseksi 30 vuodessa. Vajaus tulee olemaan 25 terawattia ja sen kattaminen on jotenkin ratkaistava.

Ydinvoimalla se ei onnistu:

– Vaikka oletettaisiin, että uraania riittäisi, niin 25 terawattia edellyttää maapallolle 25 000 uutta tuhannen megawatin voimalaa, Lemmetyinen sanoi Suomen Akatemian tilaisuudessa joulun alla.

Se tarkoittaisi 833 ydinvoimalaa joka vuosi seuraavan 30 vuoden ajan.

Tuulivoimaloita saman energiantarpeen tyydyttämiseen tarvittaisiin 833 000 vuodessa.

Toisaalta jos aurinkoenergia saataisiin tuotantoon, niin se tuottaisi tarvittavan lisätarpeen 1,5 tunnissa ja arvioidun 45 terawatin kokonaiskulutuksen 2,5 tunnissa. Mutta aurinkoenergian hyödyntämisen kautta vetytalouteen pääseminen kestää sekin Helge Lemmetyisen arvion mukaan vielä parikymmentä vuotta.

Ihmisoikeudet
eivät paljoa paina

Luonnonrikkauksilla tuppaa olemaan sellainen ominaisuus, että ne muuttuvat herkästi kiroukseksi kansalaisille niissä maissa, missä öljyä, kaasua ja mineraaleja on paljon. Voitot kulkeutuvat korruptoituneiden johtajien pankkitileille ja aseisiin. Kansalaiset ovat puilla paljailla, ja kaivoksilla ja kaasukentillä työtä tehdään lähes orjan oloissa. Usein vitsauksena ovat myös sisällissodat.

Uusikaan kilpajuoksu luonnonvaroista ei näytä ainakaan lyhyellä tähtäimellä koituvan köyhyydessä elävien kansojen onneksi. Demokratiasta ja ihmisoikeuksista puheissaan huolta kantavat länsijohtajat katsovat hirmuhallituksia läpi sormien, voimalla etenevä Kiina ei edes teeskentele tässä suhteessa.

Esimerkiksi Azerbaidzhan on ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan läpeensä korruptoitunut, opposition kovalla kädellä tukahduttanut ja kidutukseen syyllistyvä maa. Tämä ei estänyt Yhdysvaltain energiaministeriötä lähettämästä edustajaansa öljy- ja kaasuputken avajaisiin toukokuussa 2005. Putki kuljettaa öljyä ja kaasua Azerbaidzhanista Georgian kautta Turkkiin ja se kuuluu Yhdysvaltain lempihankkeisiin, koska putki kilpailee Venäjän ja Iranin vastaavien hankkeiden kanssa.

Samoihin aikoihin länsijohtajat kilpailivat myös viime kuussa kuolleen Turkmenistanin presidentin Saparmurad Nijazovin suosiosta, mutta Nijazovilla olikin takataskussaan käytännössä yksinoikeus maan kaasuvarojen hyödyntämiseen.

Kiinan nousu
muuttaa peliä

Kiinan kommunistijohtajat puolestaan veljeilevät kaikkien kanssa, joilla on öljyä. Ilman estoja kumppaneiksi kelpaavat oikeistodiktaattorit Afrikassa, islamistijohtajat Lähi-idässä ja vasemmistopresidentit Latinalaisessa Amerikassa. Kiina on vuosia ollut Darfurin kansanmurhasta syytetyn Sudanin tuki. Viisi prosenttia Kiinan tuontiöljystä on peräisin Sudanista.

Vielä 1950-luvulla Kiina oli Aasian suurin öljynviejä. 1990-luvun alkuun asti se oli omavarainen, mutta sitten talousuudistukset alkoivat purra ja nyt Kiinasta on tullut maailmanlaajuisen energiapelin kiihkein toimija. Autot, jääkaapit, tuulettimet ja tehtaat nielevät öljyä, kaasua ja hiiltä kiihtyvällä vauhdilla. Vuonna 2004 Kiina yksin vastasi 36 prosentista maailman öljynkulutuksen kasvusta.

Ja kaksi vuotta aiemmin Kiina ohitti Japanin maailman toiseksi suurimpana öljynkuluttajana. Nyt sen edellä on enää Yhdysvallat. Jos kiinalaiset kuluttaisivat energiaa yhtä tuhlaillen kuin amerikkalaiset, maailma olisi tuhon oma. Keskivertoamerikkalainen kuluttaa öljyä 13 kertaa enemmän kuin keskivertokiinalainen. Amerikkalaisella elämänmuodolla kiinalaiset yksin kuluttaisivat 90 miljoonaa barrelia öljyä vuorokaudessa, siis enemmän kuin sitä nyt tuotetaan koko maailmassa.

Öljyn lisäksi kiinalaiset raapivat maasta kaiken irtoavan hiilen ja rakentavat suuria vesivoimaloita, mutta investoivat onneksi samaan aikaan myös vaihtoehtoisiin energialähteisiin. Silläkin alalla siitä on tulossa maailman johtava maa, kuten myös ydinenergian tuotannossa.

Kiina ja USA
törmäyskurssilla

Iranista Kiina tuo 13 prosenttia öljystään. Maat ovat solmineet jopa 30-vuotisia öljysopimuksia ja lisäksi valtion omistama, Beijingissä toimiva Sinopec-yhtiö on tekemässä jätti-investointia iranilaiselle maakaasukentälle.

Iran-yhteistyö on yksi niistä alueista, missä Kiina on törmäyskurssilla Yhdysvaltain kanssa. Yhdysvallat on ajanut sen takia pakotteita kiinalaisia yrityksiä vastaan ja toissa vuonna se esti kiinalaista CNOOC-yhtiötä ostamasta amerikkalaista Unocal-öljy-yhtiötä vedoten strategisiin kansallisiin intresseihin. Tämä siitä huolimatta, että kiinalaisen yhtiön tarjous oli korkein.

Vastaiskuna Kiina on iskenyt silmänsä Yhdysvaltain perinteisesti tärkeisiin kauppakumppaneihin. Se on tehnyt suuria rautamalmi- ja maakaasukauppoja Australian kanssa ja investoinut miljoonia energiaprojekteihin Kanadassa. Myös Yhdysvaltain vaikutusvaltaa karsastavat Latinalaisen Amerikan maat tekevät mielellään kauppoja Kiinaan.

Nyt nousee
myös Intia

Uusin iso tulokas maailman energiapelissä on Intia, joka ei kuitenkaan ole yhtä ketterä kuin Kiina. Kiinan valttikortti on se, ettei keskusjohtoisessa maassa ole demokratiaa. Kun kiinalainen CNOOC ja Intian valtion omistama yhtiö kilpailivat nigerialaisesta öljy-yhtiöstä, niin intialainen yhtiö voitti tarjouskilvan, mutta hävisi kaupan, koska Intian hallitus esti sen.

Miljardi intialaista ovat hekin riippuvaisia tuontienergiasta. Se tuo öljystään 70 prosenttia ja maakaasustaan 50 prosenttia. Kiinalaisia lukuja hipovat kasvuprosentit takaavat, ettei energiantarve maassa ole ainakaan vähenemään päin. Intialle tärkeitä tuontimaita ovat Saudi Arabia, Iran ja Myanmar.

Yhdysvallat
joutuu ahtaalle

Kaiken tämän kehityksen keskellä Yhdysvallat on tukalassa tilanteessa. Muuten tuhlarien maassa ei olisi viime vuonna käynnistetty varovaisia kampanjoita energian säästämisen edistämiseksi. Bensa on Amerikassa vielä halpaa eurooppalaisesta näkökulmasta, mutta silti se kallistui 90 prosenttia vain parissa vuodessa.

Ei ihme, että George W. Bushin hallinnon ensimmäisiä suuria strategiapapereita vuonna 2001 oli kysymys energian saannin turvaamisesta ulkopolitiikan yhtenä keskeisimmistä haasteista. Jo ennen terrorismin vastaista sotaa Bushin hallitus varoitti Saddam Husseinin hegemoniasta Persianlahdella, mutta ei joukkotuhoaseiden tai terrorismin tuottajana, vaan energiavarojen kontrolloijana.

Irakista tuli sittemmin täydellinen fiasko Yhdysvalloille. Konfliktiin maa on ajautumassa myös Iranin ja Kiinan kanssa.

Ja entisellä omalla takapihalla on vielä Venezuelan presidentti Hugo Chavez, jolla on valta pitkälti lamauttaa pohjoisen suuren naapurinsa verenkierto. Yhdysvallat on Venezuelan tärkein asiakas öljyn ostajana ja Venezuela Yhdysvalloille tärkeimpiä öljyä myyviä maita Saudi Arabian, Meksikon ja Kanadan ohella.

Nyt Venezuelalla riittää potentiaalisia asiakkaita Kiinaa myöten ja Yhdysvaltain senaatin ulkoasiainvaliokunta vaatikin viime vuonna hätäsuunnitelmaa siltä varalta, että Venezuelan öljy karkaa sen ulottuvilta. Viime kesänä valmistunut parlamentaarinen raportti varoitti, ettei Venezuelan öljyn korvaavia reservejä löydy maailmalta ja tuonnin ehtyminen nostaisi öljyn hintaa 15 prosentilla.

Venäjä kuuluu
pelin voittajiin...

Edellisen kylmän sodan hävinnyt Venäjä kuuluu nyt todennäköisiin voittajiin. Boris Jeltsinin kaoottisina vuosina yksityistetyt energiayhtiöt on pantu kovin ottein kuriin ja palautettu valtion hallintaan. Energia ja valtio kietoutuvat niin pitkälle toisiinsa, että mahtiyhtiö Gazpromin hallituksen puheenjohtaja Dimitri Medvedev on myös Venäjän varapääministeri.

Venäjällä riittää myytävää öljyä ja kaasua hamuaville markkinoille. Se on maailman suurin maakaasun viejä ja toiseksi suurin öljyn viejä.

Suomen Pankin tuoreimman Venäjä-katsauksen mukaan öljyntuotannon kasvu on kuitenkin parina viime vuonna hidastunut ja raakaöljyn vienti jopa aavistuksen vähentynyt. Öljyjalosteiden vienti puolestaan on reippaassa kasvussa. Raakaöljyn vientiverotuksen kiristyminen on lisännyt venäläisten öljy-yhtiöiden omaa jalostustoimintaa ja jalosteiden vientiä. Jalosteiden osuus viennin määrästä on nyt noin kolmannes.

Kireän verotuksen ja öljysektorilla viime vuosina koetun epävarmuuden lisäksi öljysektorin tuotannon kasvua hidastaa Suomen Pankin mukaan kapasiteettirajoite, koska nykyinen tuotanto perustuu pitkälti neuvostoajan infrastruktuuriin. Tuotannon ja viennin volyymien nopea kasvattaminen vaatisi merkittäviä investointeja, mutta tällä hetkellä öljysektorin epävakaa lainsäädännöllinen tilanne sekä poliittiset riskit energiasektorilla ovat niiden esteenä. Korkeiden hintojen vuoksi öljyjalosteiden viennin arvo kasvoi kuitenkin vuoden aikana peräti 42 prosenttia.

...ellei LNG-buumi
sekoita pasmoja

Venäjän kulta-aika saattaa kuitenkin päättyä odotettua nopeammin. Suomen Pankki on arvioinut, että öljyn tuotanto saattaa kääntyä laskuun jo muutaman vuoden kuluttua.

Kaasukivijalkaa taas uhkaa Norja.

Hammerfestin lähelle on parhaillaan rakenteilla valtava maakaasua nesteyttävä laitos. Sen valmistuttua Norja ryhtyy kuljettamaan nesteytettyä Barentsinmeren maakaasua laivoilla ympäri maailmaa. Venäjän Ukrainan ja viimeksi Valko-Venäjän kanssa käymät kiistat maakaasun hinnasta ovat huolestuttaneet Eurooppaa riippuvaisuudesta vain yhdestä tuottajasta. Tuo riippuvuus on kohta ohi, kun Norja saa tämän vuoden aikana tuotannon käyntiin Lumikiksi nimetyltä kaasukentältä noin 140 kilometrin päästä tulevasta nesteytyslaitoksesta.

Näihin aikoihin asti kyseisellä LNG-kaasulla on ollut kysyntää lähinnä vain Japanissa ja Etelä-Koreassa. Yhdysvalloissa toimii jo seitsemän LNG-terminaalia ja 59 uutta on suunnittelupöydällä. Euroopassa terminaaleja on 13, seitsemää rakennetaan ja 19 on suunnitteilla.

LNG-kaasu on kalliimpaa kuin putkia pitkin kuljetettu maakaasu. Länsimaat näyttävät kuitenkin maksavan mielellään erotuksen hintana Venäjää paremmasta toimitusvarmuudesta.

Lumikki-kaasukentän on tarkoitus olla tuotannossa 30 vuotta.

Tappoiko "Mantshurian kandidaatti" Robert Kennnedyn?

(Kansan Uutisten Viikkolehti 12.1. 2007)

Useita CIA:n tappajia
Ambassador-hotellissa

John F. Kennedyn murha kutkuttaa edelleen salaliittoteoreetikkojen mieltä, mutta outoja piirteitä on paljastunut myös pikkuveli Robert Kennedyn murhasta. Miksi useita Kennedyjä vihanneita CIA:n salaisten operaatioiden veteraaneja oli murhapaikalla?

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Salaliittoteorioiden aateliin kuuluu kysymys siitä, kuka murhasi presidentti John F. Kennedyn Dallasissa marraskuussa 1963. Virallista selitystä yksin toimineesta Lee Harvey Oswaldista on epäilty yli 40 vuotta.

Mutta kuoliko JFK:n veli, senaattori Robert Kennedykään 5. kesäkuuta 1968 sillä tavoin kuin on luultu?

RFK oli voittanut Kaliforniassa demokraattien esivaalin ja porhaltamassa presidenttiehdokkaaksi kaatamaan Richard Nixonia. Kesäkuun viidentenä hän piti voittopuheen Los Angelesin Ambassador-hotellissa ja kätteli sen jälkeen hotellin henkilökuntaa. Esiin astui keittiössä apulaisena toiminut 24-vuotias palestiinalainen Sirhan Sirhan. Hän ampui Kennedyn revolverilla, johon mahtui kahdeksan luotia.

Robert Kennedy olisi täyttänyt 81 vuotta 20. marraskuuta 2006. Sirhan Sirhan istuu valtion vankilassa Kaliforniassa. Hänen armahdusanomuksensa on evätty 13 kertaa, viimeksi viime vuoden maaliskuussa. Seuraavan kerran Sirhan Sirhan voi anoa vapautusta vuonna 2011. Nyt hän on vasta 62-vuotias.

Mutta oliko Sirhan Sirhan ”yksinäinen asemies?”

Todistusaineistoa
tuhottu taas kerran

Elokuvaohjaaja Shane O´Sullivan tutki kolme vuotta Robert Kennedyn murhan taustoja käsikirjoitusta varten. Kennedyn syntymäpäivänä hän julkaisi tutkimustuloksensa Guardian-lehdessä ja BBC:n Newsnight-ajankohtaisohjelmassa. Johtopäätös ei ole yllätys: Kaiken takana olikin CIA.

Aikoinaan juttu näytti täysin selvältä. Palestiinalaissyntyinen Sirhan Sirhan halusi murhata Kennedyn, koska tämä aikoi myydä pommikoneita Israelille. Murhan motiivi, asekaupasta kertonut lehtileike, löytyi kätevästi Sirhan Sirhanin paidan taskusta. Lisäksi hän oli päiväkirjaansa kirjoittanut pari viikkoa ennen murhaa maaniselta näyttävän ja koko sivun täyttävän manauksen, jonka mukaan ”RFK:n on kuoltava, RFK on tapettava...”

Sirhanin entinen asianajaja, toissa vuonna kuollut Lawrence Teeter väitti vuonna 2003, ettei hänen päämiehensä voinut ampua kuolettavia laukauksia, koska tämä ei ollut edes ampumalinjalla. Shane O´Sullivanin mukaan todistajat sijoittivat Sirhan Sirhanin Kennedyn etualalle, mutta ruumiinavauspöytäkirja kertoo tappavan osuman tulleen takaa.

On epäselvää, montako luotia välikohtauksessa ammuttiin. Los Angelesin poliisi tuhosi todistusaineiston, seinäpaneelit, joissa oli luodinreikiä.

Kuin suoraan elokuvasta
Mantshurian kandidaatti

Sirhan Sirhan tunnusti aluksi murhan, mutta perui tunnustuksensa myöhemmin. Omien sanojensa mukaan hänellä ei ole minkäänlaista muistikuvaa tapahtumasta.

Shane O´Sullivan kirjoittaa Sirhanin olleen transsissa, mahdollisesti hypnotisoituna Ambassador-hotellissa tuona iltana. Hänen mukaansa tapaus muistuttaa elokuvaa Mantshurian kandidaatti, jossa kiinalaisten ja venäläisten ohjelmoiman salamurhaajan on määrä ampua suosittu presidenttiehdokas, jolloin presidentiksi nousisi varapresidenttiehdokas, heidän oma miehensä.

Kuulostaa mielikuvitukselta, mutta ei välttämättä ole sitä. Osana kylmää sotaa suurvallat tekivät kokeita myös mielen manipuloimiseksi. Kuten Mantshurian kandidaatti -elokuvassa, Kiina ja Neuvostoliitto testasivat menetelmiään sotavankeihin Korean sodassa 1950-luvulla. Vastapainoksi CIA:n johtaja Allen Dulles käynnisti Yhdysvaltain samanlaisen ohjelman huhtikuussa 1953. Vastaus oli tohtori Sidney Gottliebin johtama MK-ULTRA -ohjelma. Siinä aivoja pyrittiin manipuloimaan kemiallisilla aineilla, varsinkin LSD:llä ja sähköisillä impulsseilla.

MK-ULTRA-tutkimus nousi julkisuuteen 1970-luvulla Yhdysvaltain senaatin tutkimuskomiteassa. Täyttä selvyyttä ohjelmasta ei voitu saada, koska CIA:n johtajan Richard Helmsin määräyksestä suurin osa projektia koskeneista papereista tuhottiin ennen tutkimusta. Vuonna 1977 komiteaan kuulunut senaattori Ted Kennedy kuitenkin totesi, että CIA:lle tutkimusta oli tehnyt yli 30 yliopistoa ja muuta tutkimuslaitosta ja että salaisia kokeita huumeilla oli tehty kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluneilla amerikkalaisilla ja ulkomaalaisilla.

Asianajaja Lawrence Teeterin väitteen mukaan myös Sirhan Sirhan oli MK-ULTRA-hankkeen uhri.

John Frankenheimerin elokuva Mantshurian kandidaatti vuodelta 1962 liittyy myös John F. Kennedyn murhaan. Se vedettiin levityksestä salamurhan jälkeen, koska todellisuus muistutti liiaksi elokuvaa. Uudelleen nähtäväksi tämä kaikkien aikojen vakoiluelokuva vapautui vasta 1980-luvulla.

Guatemalan kaappaaja
oli Ambassadorissa

Shane O´Sullivanin tutkimuksissa selvisi murhaillan filmien ja valokuvien avulla, että tuolloin Ambassador-hotellissa oli ainakin kolme CIA:n agenttia. Heistä hän alkoi aluksi jäljittää David Sanchez Moralesin liikkeitä.

Morales oli CIA:n salaisten operaatioiden erikoismies. Hänestä sanottiin, että jos Moralesin nähtiin kävelevän kadulla jossain Latinalaisen Amerikan maassa, niin se oli varma merkki tulossa olevasta kaappauksesta.

Vuonna 1973 David Sanchez Morales oli kerskunut ystävilleen olleensa Dallasissa, ”kun saimme sen huoranpenikan ja Los Angelesissa, kun saimme sen äpärän.”

Shane O´Sullivan kirjoitti Guardianissa juuri tämän lausahduksen inspiroineen itseään tutkimusmatkalle 1960-luvun vakoilun maailmaan.

David Sanchez Morales toimi toisen maailmansodan jälkeen ensin armeijan tiedustelupalvelussa ja liittyi sitten CIA:n henkilökuntaan vuonna 1951. Seuraavana vuonna hänen sijoituspaikakseen tuli kommunismin vastaisiin salaisiin operaatioihin keskittynyt Directorate for Plans, missä Morales oli toteuttamassa mm. Guatemalan vallankaappausta vuonna 1954 sen jälkeen, kun maan hallitus oli esittänyt maareformia ja amerikkalaisomisteisen United Fruit Companyn kansallistamista.

Vuosikymmenen lopulla Morales toimi Kuubassa diktaattori Fulgencio Batistan hallituksen avustajana. Myöhemmin hän oli mukana Fidel Castron hallituksen kaatamiseen ja Castron itsensä murhaamiseen tähdänneissä hankkeissa.

Morales jäi eläkkeelle vuonna 1975. Hänen viimeinen suuri projektinsa oli Chilen vallankaappaus vuonna 1973.

Lisää agentteja
löytyi valokuvista

Shane O´Sullivanin mukaan lehtikuvat todistavat David Sanchez Moralesin olleen Ambassador-hotellissa 5. kesäkuuta 1968. Moralesin tunnisti kuvista eläkkeellä oleva Yhdysvaltain armeijan kapteeni Bradley Ayers, joka oli vuonna 1963 työskennellyt tämän kanssa CIA:n Miamin toimistossa.

Ayersin mukaan kuvissa oli myös Moralesin kanssa niin ikään Miamissa aiemmin työskennellyt Gordon Campbell.

Shane O´Sullivan oli lähettänyt kuvat sähköpostilla Bradley Ayersille. Tunnistusten jälkeen hän lensi Yhdysvaltoihin tapaamaan miestä.

Ayers esitteli O´Sullivanille Sikojenlahden operaatioon osallistuneen David Rabernin, joka hänkin oli ollut Ambassador-hotellissa kyseisenä iltana. Rabern oli nähnyt Moralesin ja Campbellin paikalla ja arvellut heidän olevan Robert Kennedyn turvamiehiä.

Shane O´Sullivanista tämä oli outoa. Vuonna 1968 David Sanchez Morales oli virallisesti sijoitettu Laosiin. Salainen palvelu taas ei tuohon aikaan vartioinut presidenttiehdokkaitten turvallisuutta. Robert Kennedyn turvallisuusmiehinä toimi kaksi entistä urheilijaa, entinen kymmenottelija Rafer Johnson ja jalkapalloilija Rosey Grier.

”Robert Kennedy
sai mitä ansaitsi”

Poliisin arkiston mikrofilmeistä Shane O´Sullivan löysi lisää kuvia. Yhdessä Gordon Campbell seisoo vieressään George Joannides, CIA:n Miamin toimiston psykologisten operaatioiden johtaja. Washingtonissa Shane O´Sullivan näytti Ambassador-hotellissa kuvattua filmimateriaalia ulkoministeriössä pitkään työskennelleelle Wayne Smithille, joka oli työskennellyt yhdessä David Sanchez Moralesin kanssa Havannan suurlähetystössä Batistan aikana.

Smithin mukaan Morales oli epäilemättä RFK:n murhailtana Ambassadorissa.

Wayne Smith kertoi olleensa vuonna 1975 Buenos Airesissa samoilla coctail-kutsuilla David Sanchez Moralesin kanssa. Tuolloin Morales oli sanonut Robert Kennedyn saaneen, mitä ansaitsikin. Smithin mukaan Morales oli viimeinen henkilö, joka olisi pyydetty paikalle Kennedyn turvamieheksi. Hän vihasi Kennedyjä ja syytti heitä Sikojenlahden maihinnousun epäonnistumisesta.

David Sanchez Morales kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1978. Tämä tapahtui joitakin viikkoja ennen kuin hänen oli määrä todistaa salamurhia tutkivassa senaatin komiteassa.

George Joannides kuoli vuonna 1990. CIA kieltäytyi viimeksi toissa vuonna avaamasta asiakirjoja, jotka kertovat Joannidesin toiminnasta vuonna 1963, jolloin hän toimitti anti-Castrolaiselle kuubalaisten opiskelijoiden DRE-järjestölle rahaa 18 000 - 25 000 dollaria kuukaudessa. DRE:n New Orleansin toimisto puolestaan toimitti Joannidisille tietoja Lee Harvey Oswaldista.

John F. Kennedyn salamurhan jälkeen 22. marraskuuta 1963 DRE:n johto Miamissa julkisti Lee Harvey Oswaldin olleen Fidel Castron kannattaja. Tämä tapahtui tunnin kuluessa Oswaldin pidätyksestä. Joissakin seuraavan päivän sanomalehdissä ”epäiltyinä salamurhaajina” esiteltiin kuvien kera Oswald ja Castro DRE:n levittämien tietojen pohjalta. Tämä oli myös ensimmäinen JFK:n murhaa koskenut salaliittoteoria.

Gordon Campbellin olinpaikasta ei ole tietoa. Hän saattaa olla yhä elossa.

Neuvostoliiton viimeiset taistot politbyroon kokemana

(Kansan Uutisten Viikkolehti 29.12. 2006)

NKP:n politbyroon viimeisten vuosien salaisuudet avattiin Venäjällä syksyllä. 15 vuotta sitten tiensä päähän tulleen valtion kuolinkamppailu oli täynnä ristiriitoja.

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Joulukuun 8. päivä 1991. Venäjän tasavallan presidentti Boris Jeltsin, Ukrainan johtaja Leonid Kravtshuk ja Valko-Venäjän päämies Stanislav Shuskevitsh sinetöivät Neuvostoliiton lopun allekirjoittamalla neuvostotasavaltojen itsenäistymistä koskevan sopimuksen.

Lopun alkua oli eletty jo elokuussa, kun kovan linjan kommunistit yrittivät kaapata maassa vallan ja syrjäyttää presidentti Mihail Gorbatshovin.

Viime maanantaina, ensimmäisenä joulupäivänä, tuli kuluneeksi 15 vuotta siitä, kun Gorbatshov piti viimeisen puheensa Neuvostoliiton presidenttinä. Puheen jälkeen Neuvostoliiton lippu laskettiin Kremlissä ja tilalle nousi nykyinen Venäjän lippu.

Mutta mitä neuvostovallan ytimessä, kommunistisen puolueen politbyroossa tapahtui maan viimeisinä vuosina?

Aiemmin salassa pidettyjä tietoja politbyroon kokouksista julkistettiin Venäjällä tänä syksynä yli 1 400 sivua. Mihail Gorbatshovin säätiö julkaisi kaksi kirjaa, jotka perustuvat Viikkolehdessä jo aiemmin tänä syksynä esitellyn Anatoli Tsherjaevin, Gorbatshovin ulkopoliittisen neuvonantajan sekä keskuskomitean sihteerin Vadim Medvedevin ja sosialististen maiden asiantuntijan Georgi Shaknazarovin muistiinpanoihin. Kirjoista laajempi kattaa politbyroon kokoukset koko Gorbatshovin kaudelta ja suppeampi keskittyy erityisesti Saksan kysymykseen.

Kirjat valottavat nyt ensimmäisen kerran, mistä 13 politbyroon jäsentä kokoontui keskustelemaan joka torstai.

”Jeltsinille pitäisi
antaa turpiin”

Berliinin muuri murtui marraskuussa 1989. Vajaa kuukausi myöhemmin Mihail Gorbatshov julisti kylmän sodan päättyneeksi. Maaliskuussa 1990 Liettua julistautui itsenäiseksi ja kesäkuussa saman teki Venäjän neuvostotasavalta. Venäjän parlamentin puhemies Boris Jeltsin erosi kommunistisesta puolueesta.

Gorbatshovin ja Jeltsinin valtataistelun riehuessa presidentin neuvosto, Gorbatshovin lähimmät työtoverit pitivät hätäkokouksen lokakuussa 1990.

”Hajaannus on levinnyt kaikkialle”, valitti pääministeri Nikolai Ryshkov, joka seuraavana kesänä tulisi häviämään Venäjän presidentin vaalit Jeltsinille.

Ryshkov kauhisteli tiedotusvälineiden, ammattiliittojen ja jopa puolueen joutuneen opposition käsiin.

KGB:n päällikkö Vladimir Krjutshkov myötäili:

”Tämä on sodanjulistus keskusvaltaa vastaan. Jos emme tee jotain, meidät heitetään ulos.”

Anatoli Tshernjaev luonnehti kokousta muistikirjaansa:

”Kaikkien kasvoilla oli pelkoa ja vihaa. Oli säälittävää, katkeraa ja häpeällistä seurata tätä valtiota johtavaa korkeaa neuvostoa. Nämä ihmiset eivät pystyneet ajattelemaan eivätkä käyttäytymään kuin valtiomiehet.”

Tshernjaev kirjoitti Mihail Gorbatshovin kuunnelleen keskustelua enimmäkseen vaiti. Vasta poistuessaan Gorbatshov oli puuskahtanut, että Jeltsinille tukijoineen pitäisi antaa turpiin.

Anatoli Tshernjaev pohti, että viimeistään tuolloin Mihail Gorbatshov ymmärsi historiallisen projektinsa, perestroikan, tulleen tiensä päähän.

”Ceausescu
menköön helvettiin”

Saksat olivat juuri yhdistymässä ja Itä-Euroopan muutkin kommunistiset hallinnot luhistumassa. Gorbatshov, joka oli aloittanut oman maansa perusteellisen uudistamisen keväällä 1985, joutui nyt toteamaan, että Leningradissa säännösteltiin ruuan myyntiä, koska Liettua ja Kazakstan olivat katkaisseet viljan toimitukset maahan. Myös maidosta ja lihasta oli pulaa.

Lisää nöyryytyksiä oli tulossa. Myöhemmin syksyllä NKP:n aluejohtajat vaativat Gorbatshovia jättämään paikkansa. Joulukuussa 1990 ulkoministeri Eduard Shevardnadze erosi varoittaen maan olevan luisumassa diktatuuriin.

Neuvostohallinto ei ainakaan viimeisen kuuden vuoden aikanaan ollut mikään monoliitti eikä tahdoton pääsihteerin työkalu. Päinvastoin siellä riideltiin kitkerästi, puhuttiin suoraan ja mentiin jopa henkilökohtaisuuksiin. Mihail Gorbatshov oli uudistusten moottori ja hän joutui jatkuvasti luovimaan vastustajien painaessa päälle.

Papereista löytyy herkullisia luonnehdintoja siitä, miten paljon Gorbatshov arvosti muita Itä-Euroopan johtajia. DDR:n Erich Honeckerin puheista ei juuri kannattanut hänen mielestään välittää ja Romanian Nicolae Ceausescu oli neuvostojohtajan mielestä mieleltään häiriintynyt, ”painukoon helvettiin.”

Tshernjaevin
kanssa pornokuvissa

NKP:n keskuskomitean kansainvälisellä osastolla pitkään työskennellyt Anatoli Tshernjaev oli tutustunut Mihail Gorbatshoviin vuonna 1972, kun tuleva puoluejohtaja oli vielä Stavropolin alueen puoluesihteeri. Tshernjaev oli avustamassa Gorbatshovia yhdellä tämän ensimmäisistä ulkomaanmatkoista. Tuolloin Amsterdamissa hän houkutteli Gorbatshovin pistäytymään pornoelokuvissa.

Vuonna 1986 Gorbatshov nimitti Tshernjaevin ulkopoliittiseksi neuvonantajakseen. Elokuussa 1991 Moskovan vallankaappauksen aikaan miehet olivat yhdessä vankeina Krimillä.

Useimmiten Anatoli Tshernjaev tuki Mihail Gorbatshovia, mutta välillä hän oli pettynyt päämieheensä. Tshernjaev esimerkiksi kehotti Gorbatshovia eroamaan NKP:n pääsihteerin paikalta siinä vaiheessa, kun puolueesta hänen mielestään oli tullut perestroikan pahin este. Tshernjaevin silmissä Gorbatshov kuitenkin takertui valtaan.

Kohl loukkasi
Gorbatshovia

Maaliskuussa 1985 NKP:n pääsihteeriksi valittu Mihail Gorbatshov aloitti kautensa vauhdikkaasti, kuten Viikkolehdessä 17. marraskuuta kerrottiin. Hän julisti yksipuolisen ydinkoekiellon ja elvytti idän ja lännen väliset aserajoitusneuvottelut. Neuvostoliiton sisäinen uudistaminen alkoi ja maan imago lännessä muuttui täysin.

Mutta yksi musta piste kartalla oli: Saksa. Suhteet Länsi-Saksaan pysyivät kylminä pari vuotta, sillä lehtihaastattelussa liittokansleri Helmut Kohl tuli verranneeksi juuri valtaan noussutta Gorbatshovia natsi-Saksan propagandapäällikkö Göbbelsiin ja sitä hän ei saanut anteeksi.

Vuonna 1986 Gorbatshov antoi politbyroossa määräyksen rajoittaa kanssakäyminen Kohlin kanssa minimiin. Tshernjaevin epävirallisten muistiinpanojen mukaan pääsihteeri totesi, että liittokanslerin on opittava läksynsä.

Maiden suhteita alettiin lämmittää vasta kesällä 1987 eikä siinä mistään rakastumisesta ollut silloinkaan kysymys. Neuvostoliitossa laskettiin, että tiiviit suhteet ”Länsi-Euroopan tärkeimpään maahan” hermostuttavat Yhdysvaltoja. Lisäksi Gorbatshov inhosi Erich Honeckeria vielä enemmän kuin Helmut Kohlia. Suhteita Saksaan ei haluttu hoitaa Honeckerin kautta.

Länsi-Eurooppa ei
halunnut yhdistymistä

Ajatus Saksojen yhdistymisestä esitettiin politbyroossa ensimmäisen kerran jo helmikuussa 1987. Ulkoministeri Eduard Shevarznadze kertoi vaikutelmistaan Berliinin vierailun jälkeen:

”Sikäläiset kommunistitkaan eivät vierasta ajatusta yhtenäisestä Saksasta. He hakevat kontakteja länteen eivätkä kritisoi Länsi-Saksaa. Meidän on tutkittava vakavasti ajatusta yhtenäisestä Saksasta.”

Sen sijaan muualla Länsi-Euroopassa ajatusta kyllä vierastettiin. DDR:n 40-vuotisjuhlassa lokakuussa 1989 Gorbatshovkin puolusti vallankumousta ja itäistä tasavaltaa. Kansa oli jo DDR:n kaduilla, kun Anatoli Tshernjaev kirjoitti 9. lokakuuta 1989 päiväkirjaansa:

”Koko Eurooppa tukee M.S:n Berliinin puhetta. Ja monet kuiskaavat meille: Hyvä, että Neuvostoliitto vastustaa käynnissä olevaa Saksojen yhdistymistä. (Gorbatshovin neuvonantaja) Sagladin on juuri matkustanut halki Ranskan. Hän lähetti sähkeitä Moskovaan. Jokainen, (presidentti) Mitterandista pormestareihin sanoo, että kukaan ei tarvitse yhdistynyttä Saksaa. Keskustellessaan M.S:n kanssa Thatcher sanoi yhtäkkiä: Ulkopuolella pöytäkirjan, vastustan Saksojen yhdistymistä. Mutta en voi sanoa tätä kotona enkä Natossa. Toisin sanoen he haluavat meidän estävän sen (Saksojen yhdistymisen).”

3. marraskuuta DDR:n johdossa oli jo Egon Krenz, joka pohti hätätilan julistamista, jos Berliinin muuria vastaan hyökätään. Mihail Gorbatshov kysyi KGB:n Vladimir Krjutshkovilta, kuinka kauan hän arvioi Krenzin kestävän. Tämä ei osannut sanoa, mutta Eduard Shevardnadzella oli hätkähdyttävä ehdotus: Revitään itse se muuri alas.

26. tammikuuta 1990 politbyroo saattoi vain todeta, että DDR on menetetty. Enää saattoi vain toimia siihen suuntaan, ettei yhdistynyt Saksa kuuluisi Natoon. Puoli vuotta myöhemmin periksi oli annettava tästäkin tavoitteesta.

Vaikea kysymys
Afganistanista

Toinen suuri päänsärky Neuvostoliitossa oli Afganistan. Jo lokakuussa 1985 Mihail Gorbatshov oli taipunut ajatukseen joukkojen kotiuttamisesta mahdollisimman nopeasti.

Puoluejohto jakautui asiassa kahtia. Osa politbyroon jäsenistä väitti nyt nähneensä alusta asti, että kyseessä on vastuuton seikkailu. Osa vastusti vetäytymistä, ja myös Neuvostoliiton varassa toiminut Afganistanin johto oli luonnollisesti samaa mieltä.

Afganistanista tuli politbyroon keskustelujen kestoaihe. Gorbatshovkin halusi vetäytyä hyvässä järjestyksessä niin, että Yhdysvallat ja Pakistan eivät ryntää heti tilalle. Vetäytyminen ei saanut näyttää nöyryyttävältä tappiolta.

Vielä toukokuussa 1987 KGB:n johtaja Vladimir Krjutshkov hangoitteli vastaan. Afganistania ei ole varaa menettää eikä sinne saa syntyä muiden tahojen sotilaallisia tukikohtia. Osa politbyroosta halusi vielä syksyllä 1988 vastata myöntävästi Afganistanin puoluejohtajan Najibullahin pyyntöön ilmaiskuista kapinallisia vastaan. Keväällä 1990 neuvostojoukot olivat jo jättäneet Afganistanin, mutta maan johdossa esitettiin yhä aseiden lähettämistä Najibullahille.”Jos Najibullah kaatuu, ihmiset kysyvät, miksi alun alkaen menimme Afganistaniin”, politbyroossa perusteltiin.

Sotilasvoima oli
enää bluffia

NKP:n pääsihteeriksi noustessaan Mihail Gorbatshov tiesi Neuvostoliiton sotilaallisen voiman olevan pitkälti bluffia. Neuvostoliitolla ei ollut mahdollisuuksia vastata Ronald Reaganin käynnistämään uuteen varustelukilpaan. Omat Länsi-Eurooppaan suunnatut SS-20-ohjukset myönnettiin Neuvostoliiton johdossa nyt tyhmäksi virheeksi.

Lokakuussa 1986 Gorbatshov alusti politbyroolle tulossa olevasta Reykjavikin huippukokouksesta Reaganin kanssa. Hän sanoi varustelukilvan tuhoavan Neuvostoliiton talouden.

Silloin vielä ulkoministerinä toiminut Andrei Gromyko sanoi, ettei asiassa voi tehdä täyskäännöstä, mutta keskimatkan SS-20-ohjukset olivat valtava virhe.

Gorbatshov varoitti, että jos Yhdysvallat käynnistää uuden aseistautumiskierroksen, se on Neuvostoliiton loppu.

Kaksi vuotta myöhemmin Wienissä neuvoteltiin asevoimien supistamisesta Euroopassa. 8. toukokuuta 1987 puolustusministeri Dimitri Sokolov kertoi, että Varsovan liitolla on Euroopassa 170 000 sotilasta enemmän kuin Natolla. 70 000 niistä oli Neuvostoliitosta.

”Miksi vähentää joukkoja? Jos teemme sen, niin miten puolustamme asioita, joiden vuoksi olemme taistelleet? Joukkojen vähentäminen olisi poliittinen virhe”, Sokolov jatkoi.

Gorbatshov vastasi, että jos aseiden kanssa jatketaan sulle-mulle-leikkiä, niin sosialismin kehittämisen voi unohtaa.

”Haluammeko todella muuttaa tämän maan sotilasleiriksi?” hän kysyi.

Mielenosoituksia
ja Mathias Rust

Puoli vuotta myöhemmin Washingtonissa allekirjoitettiin Gorbatshovin haluama sopimus keskimatkan ohjusten kieltämisestä, mutta samaan Neuvostoliiton sisäiset levottomuudet alkoivat. Alkuvuodesta 1988 azerit ja armenialaiset alkoivat kahakoida, puolueen vanhoilliset järjestäytyä ja Pravdaan ilmestyä kriittisiä kirjoituksia maan uudistuspolitiikkaa vastaan.

Mihail Gorbatshovin mitta täyttyi, kun miliisi ampui kuoliaaksi 20 itsenäisyyttä vaatinutta mielenosoittajaa Georgian pääkaupungissa Tbilisissä. Politbyroon kokouksessa hän syytti suorin sanoin armeijaa ja KGB:tä valehtelusta. Itse hän oli kuullut tapahtumista vasta jälkikäteen Moskovan lentokentällä.

Myös pääministeri Nikolai Ryshkov valitti saaneensa kuulla tapahtumista vasta, kun Pravda kertoi niistä.

Elettiin perestroikan lisäksi glasnostin, avoimuuden, aikaa. Silti neuvostokansa pidettiin täysin pimennossa näistä maan johdon ristiriidoista.

Totaalisesti Mihail Gorbatshovin päreet paloivat, kun saksalainen Mathias Rust lensi kaikessa rauhassa pienkoneella Moskovan Punaiselle torille toukokuussa 1987 ja saattoi Neuvostoliiton ilmapuolustuksen naurunalaiseksi. Gorbatshov huolehti, että 150 upseeria pantiin syytteeseen ja erotti henkilökohtaisesti puolustusministeri Dimitri Sokolovin. Uudeksi puolustusministeriksi hän nimitti Dimitri Jasovin, joka neljä vuotta myöhemmin oli kaappaamassa valtaa Gorbatshovin alta.

Yksi ratkaisematon ongelma olivat vankileirit. Elokuussa 1987 raportoitiin, että Neuvostoliitossa on 1,3 miljoonaa vankia ja yksistään vankileireillä tehtiin vuosittain 10 000 rikosta.

”Meidän vankilamme tuottavat satoja tuhansia kovanaamoja ja neuvostovallan vihollisia. Miljoonat ihmiset on passitettu leireille, jotka ovat paras koulu heidän muuttamiseksi toivottomiksi rikollisiksi”, Gorbatshov murehti.

Kestikö demokratia todella, presidentti Tarja Halonen?

(Kansan Uutisten Viikkolehti 5.1. 2007)

KAI HIRVASNORO

”Onneksemme Suomi pystyi torjumaan useissa muissa eurooppalaisissa maissa levinneet autoritääriset ja diktatuuriset järjestelmät. Demokratia ja oikeusvaltio ovat säilyneet maassamme keskeytyksittä koko itsenäisyytemme ajan.”

Tasavallan presidentti Tarja Halonen loi maanantaina uudenvuoden puheessaan katsauksen maamme lähtökohtiin ja saavutuksiin juhlavuoden kunniaksi. Joulukuussa itsenäinen Suomi täyttää 90 vuotta.

Mutta menikö presidentin arvio ihan kohdalleen? Ovatko demokratia ja oikeusvaltio todella säilyneet maassamme ihan keskeytyksittä koko itsenäisyyden ajan?

Entä 1920- ja 30-luvut?

Suomen Kommunistinen Puolue oli tuolloin kokonaan kielletty. Toukokuussa 1920 sosialidemokraateista eronnut vasemmistoryhmä perusti Sosialistisen työväenpuolueen. Viranomaiset hajottivat jo puolueen perustavan kokouksen, kun se oli päättänyt hakeutua kommunistisen internationaalin (Komintern) jäseneksi. Seuraavana vuonna korkein oikeus siunasi puolueen kieltämisen, koska sen toimintaa pidettiin valtiopetoksen valmisteluna.

Uusi puolue, Suomen Sosialistinen Työväenpuolue, perustettiin jo kesäkuussa 1920. Se oli perusperiaatteiltaan kommunistinen, mutta ei enää maininnut Kominternin jäsenyyttä.

Vuoden 1922 eduskuntavaaleissa SSTP sai 14,8 prosenttia äänistä ja 27 paikkaa. Esimerkiksi Turussa äärivasemmisto oli kannatukseltaan suurempi kuin SDP ja Helsingissä puolueet olivat tasavahvoja. Poliittisen historian dosentti Mikko Uola arvioi eduskunnan 100-vuotiskirjasarjan osassa Kansanvalta koetuksella, että SSTP:llä on enimmillään ollut lähes 30 000 jäsentä.

Vuonna 1922 SSTP teki aloitteen Suomen siirtymisestä sosialismiin, jolloin maa ja kaikki tuotantolaitokset siirrettäisiin yhteiskunnan haltuun. Puolue olisi evännyt äänioikeuden mm. palkkatyövoimaa käyttäviltä ja omaisuudesta saaduilla tuloilla eläviltä henkilöiltä.

SSTP:n johto oli vangittu jo tammikuussa 1922 maapetoksesta.

Kokoomus vaati keväällä 1923 käymään käsiksi kommunistisiin kansanedustajiin. Elokuussa 1923 pidätettiin 217 Suomen Työväenpuolueeksi nimensä muuttaneen puolueen johtohenkilöä ja kansanedustajaa. Puolueen kirjapainot ja arkistot takavarikoitiin.

Kommunistit pääsivät kuitenkin osallistumaan jo huhtikuussa 1924 järjestettyihin uusiin eduskuntavaaleihin, tällä kertaa Suomen työväen keskusvaalikomitean nimissä. Oulun pohjoisessa vaalipiirissä he olivat jopa vaaliliitossa SDP:n kanssa. Nyt tulos oli 10,4 prosenttia ja 18 paikkaa. Eduskuntaryhmä järjestäytyi sosialistisen työväen ja pienviljelijäin ryhmäksi. 1927 kommunistien kannatus nousi 12,7 prosenttiin ja 1929 puolue sai 23 kansanedustajaa 13,5 prosentin tuloksella.

1928 tuomittiin jälleen 49 puolueen johtohenkilöä valtiopetoksen valmistelusta. Samana vuonna kokoomus vaati jälleen kaikkien kommunististen järjestöjen lakkauttamista ja puolueen edustajien sulkemista eduskuntatyön ulkopuolelle. Kesällä 1929 kommunismia syytettiin yhteiskuntamoraalin rappeuttamisesta ja yhteiskunnallisen kurin höllyttämisestä.

Marraskuussa 1929 Lapualta lähtenyt oikeistoterrori johti lopulta kesällä 1930 kommunistilehtien ilmestymisen kieltämiseen ja 1. heinäkuuta eduskunta hyväksyi lapuanliikkeen vaatimuksesta kommunistien toiminnan kieltämisen. Eduskuntaryhmää vuodesta 1924 johtanut Mauritz Rosenberg vangittiin muun ryhmän mukana. Rosenberg vietti seuraavat kolme vuotta vankilassa.

Marraskuussa 1930 säädettyjen kommunistilakien nojalla ainakin 4 412 ihmistä tuomittiin valtio- tai maanpetoksesta.