Elina Sanan Luovutetut-kirja

Suomi ei selvinnyt puhtain
paperein holokaustista

(Kansan Uutisten Viikkolehti 2003)

Uudessa kirjassaan Elina Sana tavallaan korjaa vuonna 1979 julkistamaansa totuutta, jonka mukaan Suomi lähetti vuonna 1942 kahdeksan juutalaispakolaista natsi-Saksaan kuolemaan. Korjaa siinä mielessä, että luku kahdeksan on syöpynyt historiankirjoitukseen. Että päästiin kuitenkin näin vähällä. Todellisuudessa Suomi luovutti Gestapolle lähes 3 000 ihmistä.

KAI HIRVASNORO

Marraskuun kuudentena päivänä vuonna 1942 Suomi luovutti kahdeksan juutalaispakolaista natsi-Saksan salaiselle poliisille Gestapolle. Näistä viidestä miehestä, yhdestä naisesta ja kahdesta lapsesta vain yksi mies säilyi hengissä.

Suomen luovuttamien juutalaispakolaisten tarinan kertoi Elina Suominen vuonna 1979 ilmestyneessä kirjassaan Kuolemanlaiva S/S Hohenhörn (WSOY). Noiden kahdeksan juutalaisen kohtalo muuttui kirjan jälkeen osaksi Suomen virallista historiankirjoitusta. Suomella oli toisen maailmansodan aikana oma häpeäpilkkunsa, johon toisaalta voitiin suhtautua helpotuksella. Vain kahdeksan pakolaista luovutettiin.

Elina Sanan uuden, Luovutetut-kirjan (WSOY) perusteella Suomi ei pääse niin helpolla. Pääosin jatkosodan alkuvaiheessa Suomi luovutti natsien käsiin lähes 3 000 ihmistä. Suuri osa heistä oli poliittisia sotavankeja ja ainakin 74 juutalaisia.

Juutalaisiakin suuremmassa vaarassa olivat kommunistit. Sanan selvitysten mukaan saksalaiset teloittivat ainakin osan luovutetuista vangeista samana päivänä. Suomessa vaarallisinta oli olla järjestyksessä kommunisti, pakolainen ja juutalainen.

Luovutukset eivät siis olleet mikään erillinen hairahdus, vaan systemaattista toimintaa, josta Valtiollisen poliisin Valpon päällikkö Arno Anthoni oli tehnyt sopimuksen Gestapon kanssa. Luovutuksista pääosa tehtiin vuosina 1941-42. Vuodesta 1943 luovutusten määrä hiljeni, joskin niitä jatkettiin vuoteen 1944 saakka, jolloin Saksan häviö oli jo selviö.

Vain harvalla
rikosrekisteri

Luovutuksia tehtiin kahta reittiä, Valpon kautta ja sotilasviranomaisten kautta. Poliisilinjan luovutuksia oli ainakin 13 ja Gestapolle luovutettuja henkilöitä 78 - 129. Suomi halusi päästä eroon "rikollisista" ja "epäsuotuisasta aineksesta", mutta vain 29 luovutetulla oli rikosrekisteri ja he olivat suorittaneet tuomionsa loppuun ennen joutumistaan saksalaisten käsiin. Valpon Gestapolle luovuttamat joutuivat ainakin Auschwitzin, Birkenaun, Stutthofin, Oranienburgin ja Natzweilerin keskitysleireille.

Sotilasreittiä pitkin Suomi luovutti päämajan valvontaosaston kautta Pohjois-Suomessa Saksan Gestapolle ainakin 525 poliittista sotavankia.

Hitler oli ennen 22. 6. 1941 tapahtunutta Barbarossa-hyökkäystä tehnyt sodanjohdolleen selväksi, että tuleva sota idässä on tuhoamistaistelua. 6. kesäkuuta Hitler antoi ns. komissaarikäskyn, jonka mukaan kaikki puna-armeijan komissaarit oli ammuttava, vaikka he kantaisivat sotilaspukua. Elina Sanan mukaan luovutetun 525 poliittisen vangin kohtaloa on mietittävä komissaarikäskyn valossa. Juutalaisten ja poliittisten komissaarien tuhoaminen oli juuri Saksan salaisen poliisin työtä.

Suomen Punaisen Ristin sotavankiluetteloista Elina Sana on jäljittänyt neljä venäläistä Saksalle luovutettua poliittista vankia, joiden kuolinpäivä on sama kuin luovutuspäivä.

"Ilman perusteellista lisätutkimusta ei voi päätellä, olivatko nämä neljä kuollutta sotavankia jonkinlainen poikkeus vai oliko Suomesta luovutettujen sotavankien kohtalona tulla murhatuiksi. Mikä osuus suomalaisilla sotilailla tai Suomen Valtiollisella poliisilla oli, jäi sodan jälkeen selvittämättä", Elina Sana kirjoittaa.

Viikkolehdelle Elina Sana pohtii sitä, oliko kaikilla 525 vangilla sama kohtalo kuin neljällä dokumentoidusti teloitetulla, vai pääsikö osa esimerkiksi jatkotutkimuksiin ja mitä heille sen jälkeen tapahtui. Juutalaisten osalta hän pitää täysin selvänä, että heitä odotti kova kohtalo.

Suullisia
sopimuksia

Mutta miksi Suomi luovutti nämä ihmiset Saksalle? Siihen on Elina Sanan mukaan kaksi vastausta.

- Gestapon päällikkö Heinrich Müller ja Suomen Valpon päällikkö Arno Anthoni tekivät suullisen sopimuksen tästä, että Saksa on valmis vastaanottamaan kaikki, jotka Suomi katsoo pystyvänsä antamaan ja nimenomaan sellaiset, jotka ovat jollain lailla poliittisesti kiinnostavaa joukkoa, Sana kertoo.

Luovutukset tehtiin Anthonin päätöksin, mutta Elina Sana uskoo, että silloinen sisäministeri Toivo Horelli oli asiasta tietoinen.

Uuden kirjan varsinainen uusi tieto on sotavankien luovuttaminen Saksaan. Sotilasluovutusten vastuuta Sana kyselee itsekin kirjassaan ja jättää asian kysymyksenalaiseksi. Hän ei ole keskittynyt selvittämään, mikä oli esimerkiksi armeijan ylipäällikön Mannerheimin tai sotavankitoimiston päällikön Eljas Erkon vastuu. Sen sijaan Gestapolle luovutettujen 525:n päämajan valvontaosaston kautta Pohjois-Suomesta Gestapolle luovutettujen juutalaisten ja poliittisten sotavankien luovutuksesta vastuussa oli selvästi valvontaosaston päällikkö Kustaa Rautsuo, joka pakeni sodan loppuvaiheissa Ruotsiin.

- Rautsuo oli tehnyt suoraan saksalaisten kanssa myöskin tällaisen sopimuksen, josta ei löytynyt minkäänlaista kirjallista todistetta, vaan sekin oli suullinen sopimus tai sitten asiakirja on hävitetty. Hän on tehnyt selvästi sopimuksen siitä, että nimenomaan poliittisesti kiinnostavat sotavangit kuten nkvd:läisiksi tai komissaareiksi tai upseerivangeiksi luokitellut poimittiin kahdelle erityisleirille ja heidät luovutetaan saksalaisille tutkimustoimintaa varten.

Saksan aloite,
Suomi halukas

Tutkimustoiminnalla tarkoitettiin sitä, että saksalaiset halusivat saada selville, miten NKVD toimii ja miten poliittinen tiedustelu ja valvonta ylipäänsä toimivat puna-armeijassa. Elina Sana on siinä käsityksessä, että luovutukset tapahtuivat Saksan aloitteesta ja Suomi vastasi "mielellään" kyllä.

- Ja vastasi ehkä kahdesta syystä mielellään kyllä. Toinen oli Valpon kannalta se, että heidän tehtävänsä oli jahdata kommunisteja, koska he olivat vihollisia kaikissa muodoissaan. Armeijan puolella taas ainakin valvontaosaston päällikkö Rautsuon sopimuksen mukaan saksalaiset pyysivät näitä vankeja juuri tutkimustoimintaan.

- Voisi sanoa näin, että oli yhteisymmärrys ja tiettyä halua myös suomalaisten, ainakin Valtiollisen poliisin puolella jo perinteisistä syistä. Mutta ehkä myös armeijan puolella, joka lähti jatkosodan yleistilanteesta, että Saksa oli ainoa johon turvauduttiin ja joka auttoi.

Saksan pyynnöt peilautuivat sitä vasten, että Saksa antoi apua Suomelle ja se koettiin turvaksi Neuvostoliittoa vastaan.

Antifasistit
riskiryhmässä

Keillä oli suurin riski joutua luovutetuksi natseille? Elina Sana sanoo, että yhtenä ryhmänä siviileistä riskiryhmään kuuluivat antifasistit. Valpo keräsi tietoja heistä ihan puheidenkin perusteella. Lisäksi Suomi luovutti maahan jääneitä talvisodassa vapaaehtoisina taistelleita ulkomaalaisia, jotka kieltäytyivät sotimasta natsi-Saksan rinnalla. Joissakin tapauksissa Saksa oli miehittänyt heidän kotimaansa.

Tällainen tapaus oli esimerkiksi Belgian kansalainen Joseph Mintjens, joka oli saapunut vapaaehtoisena Suomeen 14.2. 1940 ja palvellut osasto Sisussa. Valpon papereissa Mintjensista todetaan, että "moittii Suomea huonoksi maaksi. Käynyt N-V:n lähetystössä pyytämässä viisumia matk. Moskovaan töihin. Lienee kommunisti. Pidätyksiä: Sulj. turvasäilöön heinä-elok. vaihteessa 1941 Köyliön varavankilaan. - - - Huomautuksia: Luonteeltaan kiero ja rettelynhaluinen."

Tiedot luovutettujen vapaaehtoisten kommunistisuudesta käännettiin Saksan Gestapolle luovutettuihin asiakirjoihin.

"Muistettakoon, että natsi-Saksan virallisen ideologian mukaan kommunistit oli Hitlerin käskyjen nojalla joko suljettava keskitysleiriin tai sotavankien ollessa kyseessä, heti ammuttava", Elina Sana kirjoittaa.

Osa luovutetuista vapaaehtoisista päätyi ehkä Saksan armeijan riveihin.

Tiedettiinkö Suomessa, että neuvostokomissaareja odottaa Saksan käsissä kuolema? Elina Sana ei tiedä.

- Onko siitä näyttöä, että Hitlerin komissaarikäsky kesällä 1941 tiedettiin Suomessa? Minä en ole löytänyt sellaista sotahistoriallista dokumenttia. Noin yleisen tietämyksen valossa sanoisin, että se on ollut erittäin salainen käsky, sitä ei ole sellaisenaan julkistettu missään vaan se on ollut pikemminkin salainen käsky. Avoin kysymys kuitenkin on, mitä Gestapon edustajat kertoivat valvontaosaston päällikölle Kustaa Rautsuolle kun luovutuksista sovittiin.

Ja avoimeksi kysymys jääneekin, sillä koko valvontaosaston arkisto tuhottiin viimeistään kesällä 1944.

"Emme päässeet
kovin puhtain paperein"

Elina Sanan tutkimus herätti kritiikkiä jo ennen ilmestymistään. Tohtori Hannu Rautkallion mukaan pitäisi kysyä, miksi Suomesta ei luovutettu Saksalle vielä enemmän henkilöitä (Iltalehti 3.11.)

- Tässä halutaan taas tehdä väkisin holokaustia Suomeen, vaikka Suomi oli Saksan ainoa liittolaismaa, jossa kaikki oman maan juutalaiset säästyivät. Se on se maailmanluokan uutinen. Miksi meidän pitää elää masokismissa ja syyttää itseämme asioista, joissa ei ole mitään syytettävää, ihmetteli Rautkallio.

Elina Sana vastaa, ettei hän yritä tuoda holokaustia Suomeen.

- Ainoa tarkoitukseni on ollut viedä loppuun se tutkimustyö, jonka aloitin ensimmäisen kirjani kohdalla ja jossa se ikään kuin uusi asia oli, että nämä kahdeksan Keski-Euroopan juutalaista joutui Auschwitziin. Tämän kirjan sanoma - että vain kahdeksan juutalaista luovutettiin - on sitten 1970-luvun muuttunut historialliseksi totuudeksi ja helpotuksen huokaukseksi Suomessa: Onneksi heitä oli vain nämä kahdeksan.

- Se on tullut vähän ylpeilynkin aiheeksi, että Suomessa selvittiin puhtain paperein. Mutta eihän me päästy kovin puhtain paperein, jos meiltä luovutettiin myös muita juutalaisia ja systemaattisesti muita ryhmiä, jotka olivat Hitlerin Saksan ideologian mukaisesti tuhottavia ryhmiä. Sellaisessa laajemmassa merkityksessä me olemme aika paljon mukana holokaustissa, koska meillä on systemaattisia luovutuskertoja yli 40 kahden ja puolen vuoden aikana, Elina Sana korostaa.

- Minulle ykkösjuttu ei ole se, olemmeko me syyllisempiä vai ei, vaan ykkösjuttu on kertoa, että tämä tapahtui. Sen jälkeen ihmiset voivat itse päätellä, että kuinka paljon tämä lisää meidän osuuttamme holokaustiin. Kyllä me siinä olimme systemaattisesti omana tekijänämme mukana, ja sen tiedon ja totuuden täytyy minun mielestäni muuttua myös meidän kouluopetuksen ja historian näkemyksen osaksi.